Pohjolan mehiläinen

Mehiläiset sopivat hyvin puutarhaan, sillä ne lisäävät kukkivien hyönteispölytteisten kasvien satoa ja tuottavat lisäksi hunajaa. Mehiläiskasvatuksessa on tosin viime vuosina ollut ongelmia loisten ja tautien vuoksi, minkä takia kasvatus vaatii asiaan perehtymistä. Suomessa kasvatuksen keinot on pidetty mahdollisimman luonnonmukaisina.

Pohjolan mehiläinen eli pohjolan tumma mehiläinen (Apis mellifera mellifera) on vuoden 2010 maatiaiseläin. Se on pohjoisin mehiläisrotu, jota on kasvatettu pohjoisessa Euroopassa vuosisatojen ajan, ja on sopeutunut viileisiin oloihin. Sen talvehtimisominaisuudet ovat hyvät ja se herää mehiläisroduista ensimmäisenä keräämään hunajaa keväällä, kun muita pölyttäjiä on vielä vähän. Venäjällä pohjoinen mehiläinen lienee edelleen valtarotu. Ruotsissakin elvyttämiseen on panostettu ja sitä kasvatetaan Jämtlannissa. Muissa pohjoismaissa rodun katsotaankin säilyneen, meillä hävinneen.

Rodun ongelmana ovat olleet risteymät muiden rotujen kanssa, sillä sekarotuset ovat olleet tavallista kiukkuisempia. Suomessakin on jo useita vuosikymmeniä suosittu muita rotuja perinteisen maatiaismehiläisen kustannuksella. Olosuhteihin nähden tämä ei ole ollut kovin järkevää, vaikka muutkin rodut ovat jalostuksen myötä vähitellen sopeutuneet viileämpään ilmastoon. Sopeutumisen asteella ne eivät kuitenkaan ole lähelläkään pohjolan mehiläistä, joilla on useamman tuhannen vuoden etumatka.

Pohjolan mehiläisen historia on pitkä. Aiemmin koko Alppien pohjoispuoli oli sen hallussa, sillä Italian valtarotu Apis mellifera ligustica ja Balkanin valtarotu Apis mellifera carnica eivät pystyneet ylittämään alppeja. Sen sijaan iberian nimemimaan tummat mehiläiset onnistuivat levittäytymään pohjoiseen. Nykyiset iberian mehiläiset ovat tosin jo eriytyneet omaksi rodukseen Apis mellifera iberica. Tumma mehiläinen oli levinnyt laajalle ja jalostui kullakin taholla paikallisen ilmaston ja sato-ominaisuuksien mukaisiksi kannoiksi. 1850-luvulle saakka Alppien pohjoispuolella ei muita mehiläisiä kasvatettu ja Amerikkaan viedyistä mehiläisistä se oli ensirotu.

Nykyään kuitenkin suurimmalla osalla tätä aluetta se on korvattu muilla lajeilla, vaikka joukko perinnelajien ystäviä pyrkiikin suojelemaan sitä. Käytännössä tämä onnistuu vain eristämällä laji vaikeakulkuisille alueille kuten saaristoon, jossa ei ole muita pesiä kilometrienkään päässä. Toinen vaihtoehto on keinosiemennys. Vain näin voidaan estää risteytymien muodostuminen.

Suomessa ilmasto on liian kylmä, jotta mehiläiset lisääntyisivät luonnossa ilman ihmisen apua. Luontaisen levinneisyyden pohjoisraja kulkee Etelä-Ruotsista Balttiaan. Ensimmäiset mehiläiset tuotiin 1700-luvulla Ruotsista ja/tai Virosta. Pohjolan mehiläinen olikin pitkään valtarotuna. Italialaisia alettiin tuoda 1800-luvulla, mutta silti vielä 1960-luvulla mehiläiset olivat pääosin tummia.

Tumman mehiläisen syrjäytymisen syynä on ollut helpon mehiläisen etsintä. Pohjolan mehiläinen on monia muita rotuja ärhäkämpi. Rotujen sekaantumisesta syntyneissä risteymissä oli sen lisäksi lisääntynyttä parveilua ja vielä alkuperäistä rotuakin enemmän kiukkuisuutta. Italialaisessa on myös helpompi erottaa emo työläisistä värieron perusteella, kun pohjalaisissa erona on vain koko. Italialainen sopii myös hyvin esimerkiksi rypsihunajan tuotantoon.

Tummien mehiläisten hyvät puolet oivallettiin meillä liian myöhään. Ne talvehtivat meillä hyvin, eivätkä tarvitse niin paljon talviruokaa. Säästeliäinä ne sopivat olosuhteisiin, joissa kasvustot ovat pienehköt. Ne sopivat esimerkiksi kanervahunajan tuotantoon muita rotuja paremmin. Kiukkuisuuttakin on saatu jalostuksella karsituksi ja nykyiset kannat ovat hyvin säyseitä. Mehiläiskasvattajia on nykyään parisen kymmentä ja pesiä parisen sataa. Ainoa emokasvattaja asuu saaristossa. Aiemmin on harjoitettu myös keinosiemennystä. Tarvittaisiin uusia kasvattajia ja erityisesti emonkasvattajia eristyksissä saaristossa tai mehiläisettömällä alueella.

Pirtanauha

Nauhoja on käytetty meillä ja muuallakin Euroopassa pakanalliselta ajalta asti vaatteiden koristeluun. Yksinkertaisin on kierretty nyöri. Lisäksi nauhoja on jo kauan valmistettu eri tavoin solmeilemalla ja kutomalla. Pirtanauha oli keskiajan uutuus.

Pirtanauha kudotaan eräänlaista pienikokoista kangaspuuta eli nauhapirtaa apuna käyttäen. Siinä on kangaspuiden tapaan loimi ja kude. Loimi sidotaan toisesta päästä vyötärölle ja toisesta päästä se on kiinni jossain kiinteässä tuessa. Nauhapirtaa käytetään kuteen pirtaa kangaspuissakin kuteen levittämiseen. Nauhan materiaalina on yleensä villalanka. Pirtanauha oli keskiajan uutuus, jonka vanhimmat todisteet ovat 1200-1300-luvulta. Sitä tiedetään kuitenkin harrastetun Keski-Euroopassa 400-luvulta saakka. Vanhin tunnettu nauhapirta on löydetty Pompeijista, mikä viittaa huomattavan vanhaan alkuperään. Niisien avulla pirtanauhoja on kuitenkin kudottu tätä aikaisemminkin.

Lienee todennäköistä, että pirtanauha tekniikka on levinnyt myös tänne Pohjolaan keskiajalla (1150-1520). Joillekin alueille , kuten Islantiin, ne levisivät vasta 1700-luvulla, mutta siellä oli jo aiemmin kudottu niisien avulla. Se ohitti vähitellen helpompana aiemmin suositun lautanauhatekniikan. Nauhojen kuosit ja aiheet ovat huomattavasti vanhempaa perua kuin itse kudontatekniikka ja monet juontuvat esihistorialliselta ajalta saakka. Loput ovat keskiaikaista tyyliä. Ruotsalaisissa on löytynyt viikinkiaikaisia ja saksankielisen alueen kirkollista tyyliä kopioivia aiheita.

Pirtanauhojen suosio oli meillä suurimmillaan 1800-luvulla, jolloin ne olivat suosituin nauhalaji ja niitä on kudottu 1900-luvulle saakka.

Käsityönurkka: Pirtanauha
Johdatus nauhoihin
Käspaikka: Pirtanauha
Regia Anglorum: Braid Weaving

Haikeasininen

Tekstiilien värjäyksellä on pitkä historia. 1800-luvulle saakka kasvivärit hallitsivat, mutta sittemmin kemialliset värit ovat vallanneet ensisijan. Alunperin keinotekoiset värit olivat hyvin myrkyllisiä, paitsi värjäreille myös käyttäjille. Sittemmin tilanne on parantunut, mutta tuntemani puvustajan mukaan aiheuttavat edelleen hyvinkin suojautuneille käsinvärjäreille syöpää ainakin pitkäaikaisessa käytössä.

Keltaista ja vihreää väriä antavia kasveja on paljon ja punaistakin väriä saa useammasta lähteestä. Sininen lieneekin kaikkein vaikein luonnonväri. Tunnetuin luonnonsininen on indigonsininen eli farkunsininen, jota saadaan lähinnä indigo-suvun (indigofera) kasveista. Perinteisesti väri on tunnettu myös nimellä retuliini tai intiansininen. Se oli alkuperäisten hamppukankaisten farkkujen väri. 1880-luvulta asti indigoväriä on osattu tuottaa myös keinotekoisesti.

Luonnonindigossa on muitakin väriaineita kuin puhdasta indigoväriä. Luonnonväriksi indigo on hyvin kestävä ja se on eräs vanhimmista kasviväreistä. Indigo kuuluu ns. kyyppiväreihin, jotka eivät sellaisinaan ole vesiliukoisia ja pitää pelkistää ennen värjäystä leuko-väreiksi. Koska indigot ovat trooppisia kasveja, niitä ei voi kasvattaa kovin pohjoisessa.

Perinteinen eurooppalainen sininen värjäyskasvi on morsinko eli värimorsinko (Isatis tinctoria, ru: vejde, en: woad, fr: waide / pastel des teinturiers, sa: Waid, la: glastum, it: guado), joka sisältää myös indigo-väriä. Se on rikkaruohomainen, keltakukkainen ristikukkais- eli kaalikasvi (brassica), joka on kotoisin Kreikasta tai Etelä-Venäjältä. Se on kuitenkin levinnyt jo varhain eri puolille Eurooppaa ja meilläkin luonnonvarainen, joskin harvinain, arkeofyytti eli muinaistulokas. Morsingon poimiminen värjäystarkoitukseen ei ole sen harvinaisuuden vuoksi tarkoituksenmukaista, vaan sitä kannattaa viljellä.

Morsingon indigopitoisuus ei yllä indigokasvien tasolle ja väri on värittömänä indikaanina ja täytyy muuntaa käytettävään muotoon. Morsingosta tehty sininen tunnettiin pyttysinisenä. Morsingosta väriä saatiin käyttämällä liuosta. Morsinko on myös lääkekasvi, joka parantaa haavoja ja nyttemmin sitä on tutkittu syöpää vastaan. Sitä on käytetty myös ihovärinä hennan tapaan (mehendi). Tatuointiin se ei kuitenkaan sovellu, sillä se työntyy ulos ja parantaa tatuointihaavat.

Morsinkoa lienee viljelty jo neoliittisella kivikaudella ja se on tuttu Halstatt-kulttuurin hautajaisista. Saksassa sitä on viljelty jo 500-600 eaa. Pohjoismaista morsingosta on löydetty viitteitä 800-900-luvuilta. Morsingonsininen oli antiikin kelttien suosikkiväri, jota saatettiin käyttää taisteluhaavoihin. Morsinko kauppa oli keskiajalla huomattva elinkeino. Vasta kaukokaupan avauduttua 1600-luvuilta Intiaan ja Amerikkaan ja 30-vuotisen sodan pysäytettyä saksalaisen morsingon kaupan, tuli ulkoeurooppalainen indigo halvemmaksi. Meillä morsinkoa viljeltiin vielä 1800-luvulla värjäystarkoituksiin. Viime vuosina värimorsinko on alkanut uudelleen kiinnostaa teollisuuttakin.

Lähteitä ja lisätietoa:
Coloria: Indigo
Dr. Lienhard Rösler: Värimorsingon viljelyä ja kauppaa keskiajan Saksassa
Luonnonportti: Morsinko
Keskiaikainen morsinko
Värimorsingon levinneisyys pohjoisella pallonpuoliskolla
Kasvi-indigon käyttö tekstiilisuunnittelussa (pdf)
L'Atelier des Coulers
la Waide : l'Or bleu de Picardie
Académie des sciences: L'art de l'indigotier (myös pdf)
All about Woad
From woad warriors to cancer-buster
The former Woad Industry
The Preparation of Woad
The Indigo Page
Institute für Färbepflanzen: Stories
Woad-inc™
Kauno-lehti (pdf-tiedostoja)
Tuovi Aalto: Morsinko värikasvina (pdf)
Woad--Sarah's Natural Colour
Henriette's Herbal: Woad
A la découverte de l’Or bleu !
YLE: Färga garn med växten vejde
Bleu de Pastel de Lectoure
Youtube: Natural Indigo Extraction

Herrasväen ateriat 1700-luvun Suomessa

Herrasmies aamiaisella.
Päivän ateriat vakiintuivat 1700-luvulla.  

Ajattelin tässä pikaisesti käsitellä 1700-luvun ruokakulttuuria Suomessa. 1700-lukua määritti koko Euroopassa kasvavat kaupungit ja keskiluokkaistuminen. Vuosisadan loppua kohden teollisuustuotanto kasvoi koko mantereella. 1700-luvun puoliväliin tultaessa ruuansaanti alkoi olla säätyläistössä varmaa, ateriat säännöllistyivät ja lajikkeiden määrä kasvoi. 1600-1700-luvuilla kolmen lämpimän aterian rytmi vakiintui säätyläistön parissa, kun aiemmin keskiajalla oli syöty vain pari lämmintä ateriaa.

1660-1770-luvuilla kaupungeissa elettiin ruoka-aineiden leviämisen aikaa, mutta maaseudulle monet ruuat levisivät vasta vähitellen 1770-1880-luvuilla. Kasvisten käyttö lisääntyi puutarhatalouden levitessä. Kaupankäynti, valtioiden vakiintunut ja kasvava työnjako takasi ruuansaannin eri puolilta maailmaa. Muutos alkoi kahvin saapumisella 1720-luvulla. 1731 perustettu Ruotsin Itä-Intian komppania antoi ruokakulttuuriin oman lisänsä: eksoottisine astioineen, tekstiileineen, nautintoaineineen ja mausteineen. Suomessa merkityllinen oli Viaporin ja siihen liittyvän upseerikulttuurin saapuminen 1740-luvulla.

Sosiaalinen elämä oli vilkasta, sillä vieraisilla käytiin koko perheen voimin ja saatettiin viipyä pitkäänkin. Ruokailusta oli tullut eräs tärkeä seurustelu muoto. Niin kattaus kuin tavat muuttuivat vähitellen hienostuneimmiksi. Ruuanlaittoon ja kattaukseen kiinnitettiin aiempaa enemmän huomiota. Kustavilaisella kaudella Ruotsin hovitapoja kopioitiin ihannoidusta Ranskasta ja kartanokulttuurin kautta ne levisivät Suomeenkin. Puistojen ja huvimajojen muodostuessa asumusten jatkeiksi, ruokailu saatettiin siirtää myös ulos.

Kartanot olivat edelleen omavaraisia monien ruoka-aineiden suhteen ja niissä valmistettiin mm. savulihaa. Toisaalta siirtomaatavarat olivat suosiossa. Tavallisten viljojen ohella käytettiin paljon naurista, kaalia ja lanttua. Kalaa oli tarjolla runsaasti ja rapujakin syötiin. Käytössä oli muun muassa oliiviöljyä, mausteita, sokeria, siirappia, manteleita, valkosipulia, sitruunoita, kuivattuja luumuja, teetä ja kahvia. 1770-luvulla uutuuksina kaakaota, helmisuurimoita, väskynöitä, rusinoita ja riisiä.

Kahvista tuli herrasväen muotijuoma.

Mausteita ja hedelmiä kului kartanoissa paljon ja osa kasvoi kartanon puutarhoissa kuten hedelmäpuut, humala, punasipuli ja piparjuuri. Juureksille rakennettiin kellareita. Kartanoista puutarhakulttuuri levisi vähitellen torppiinkin. 1750-luvulla keittiöpuutarhoita oli kuitenkin lähinnä pappiloissa ja kaupunkien porvaristolla. Torppien velvollisuus oli 1900-luvulle asti toimittaa kartanoille metsämarjoja. Arki oli juhlia huomattavasti yksinkertaisempaa ja sitä rytmittivät ruokavuoteen liittyvät tapahtumat, kuten kotitekoisen meetvurstin ensimmäisten viipalaiden tarjoilu.

Uusia vihanneksia olivat kukkakaali ja pinaatti ja mausteita sinappi, etikka ja siirappi. 1700-luvun lopulla maahan saapui myös peruna, mutta se kotiutui vasta vähitellen 1800-luvun aikana. Säilönnän uutuuksia olivat hillot ja hyytelöt. Vihanneksia muhennettiin kermaan tai maitoon taikka lisättiin kastikkeisiin. Herneitä ja härkäpapuja tarjottiin liharuokien lisäkkeinä. Uusia ruokia olivat paitsi muhennokset, myös salaatit ja peruna ja lanttu ruuat. Pitkiin aterioihin kuului makeita jälkiruokia, kuten eksoottiset hedelmät, muodikkaat vanukkaat ja kotitekoiset jäätelöt marjahillon kera. Niissä ei munia, sokeria tai kermaa säästelty. Konvehteiksi kutsuttiin sokerissa pyöriteltyjä kuivattuja hedelmiä tai marmeladeja. Muotiruokia olivat myös murekkeet ja leivonnaiset. Sokerin ja suolan käyttö lisääntyi.


 Juomat tavatkin siistiytyivät ja paloviinan käyttö väheni oluen ja viinin tieltä. Pöydässä oli kuitenkin edelleen viinakarahvi. Juotavaa varten katettiin vain yksi lasi, joka väliin huuhdeltiin. 1720-luvulla Suomeen saapui uutuusjuoma kahvi, jota rouvat nauttivat aterian jälkeen. Tuolloin kahvi oli ylellisyyttä, jota juotiin säätyläistenkin parissa vain sunnuntaisin. 1700-luvun lopulla perustettiin Turkuun ensimmäiset kahvilat ja meillä monet kahvilanpitäjät olivat kotoisin Sveitsistä (kuten Karl Fazerin vanhemmat). Herroille oli tarjolla punssipoolia. Teenjuonti yleistyi vuosisadan puolivälissä sekä kaupungeissa että maaseudulla. Kutsujen aluksi sitä tarjottiin pikkuleipien, korppujen ja keksien kera. Se oli yleensä pitojen päättymisen merkki, jolloin sen lisänä oli teeleipiä. Kun puistoista tuli huvimajoineen eräänlaisia asunnon jatkeita, saatettiin ateriatkin siirtää ulos. Teetä valmistettiin myös kotoisista raaka-aineista


1700-luvun kiinalaistyylinen astia,
Photo by Opal Art Seekers 4 CC Atribution 2.5 Generic

1700-luvun alussa astiat olivat lähinnä puuta ja tinaa. Posliini ja fajanssi yleistyivät säätyläisperheissä vuosisadan loppua kohden. Haarukkaan tuli kolmas piikki ja lusikan pesä muuttui pyöreästä soikeaksi. 1800-luvulle asti oli suosiossa ranskalainen järjestys tuoda kaikki ruokalajit kerralla pöytään, joka vähitellen väistyi venäläisen perättäisten ruokalajien tavan edeltä. Astioita tuotiin Euroopasta ja kaukoitää myöten. 1700-luvun astiastot olivat kuitenkin edelleen melko vaatimattomia, verrattuna 1800-luvun mahtaviin kattauksiin. Häälahjoina saadut suuret astiastot otettiin esiin juhlapäivällisillä. Vaikka herraväki söi posliinilta, nautti palvelusväki ateriansa edelleen puulautasilta.

Joitakin lähteitä ja lisätietoa:
1700-luvun tunnelmaa Porvoossa
Ruokakulttuuri 1500-1700- luvuilla
Kartanot 1700-luvulla
Pohjois-Pohjanmaan ruokakulttuuri