Mikkelinpäivä ja kekri

Mikkelilt naurii kuoppaan

ja ämmät tupaan.

Mikkelinpäivää vietettiin alunperin 29.9 enkeliruhtinas Mikaelin muistoksi. Nykyään seuraava sunnuntai tunnetaan myös lasten ja enkelien sunnuntaina. Talonpoikain kalenterissa päivä aloitti syksyn. Paimenetkin pääsivät kirkkoon oltuaan koko kesän paimenessa. Mikkelinä teurastettiin usein myös pässi. Mikaelin muistoksi oli pyhitetty myös Savilahden seurakunnan 1300-luvulla valmistunut kirkko, joka antoi myöhemmin koko pitäjälle nimen Mikkeli. Usein mikkelinpäivänä ennustettiin myös tulevan syksyn säitä. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on kuvaus Mikkelinpäivän vietosta, johon liittyi runsaasti ruokaa ja juomaa.

Mikkelinpäivä oli myös tärkeä markkina-ajankohta ja siihen ajottui palvelusväen vapaa-viikko eli runtuviikko, jolloin vaihdettiin pestiä, jos tahdottiin. Mikonpäivänruntu alkoi sitä seuranneena maanantaina. Markkinat sijoittuivat alunperin arki-Mikkeliä (eli arkipäivään sijoittunutta Mikkelinpäivää) seuraavaan viikonloppuun. Esimerkiksi Rovaniemellä syysmarkkinoita kutsuttiinkin mikkelinmarkkinoiksi ja siellä ne olivat nuorten ja jätkien markkinat. Vähävaraiset ovat suosineet Mikkelinpäivää myös hääpäivänään.

Kekri on Mikkelinpäivän jälkeen (mutta ennen pyhäinpäivää) vietetty sadonkorjuujuhla, jota vietettiin erityisesti Itä-Suomessa 1900-luvun alkuun saakka ja jossa oli pakanallisia aineksia. Monet kekriin liittyneet perinteet siirtyivät vähitellen osaksi Joulun viettoa. Juhla on tunnettu myös nimillä köyri, keyri, kööri ja köyry. On mahdollista, että nimi viittaa karjan suojeluspyhimykseen pyhää Gregoriukseen.

Herrain joulu, talonpojan kekri.

Kekri oli myös perinteinen suomalainen uuden vuoden juhla, vähän samaan tapaan kuin Ros hasana, Juutalainen uusivuosi ja Samhain - kelttiläinen vanhan vuoden päätös, nyky Halloweenin esikuva. Ajankohdaltaan kekri sijoittuu näiden juhlien väliin: juutalainen uusivuosi on sitä ennen syyskuussa ja Samhain sen jälkeen marraskuun alussa. Molemmat ovat myös sadonkorjuujuhlia suomalaisen kekrin tapaan.

Samhai ja kekri muistuttivat toisiaan myös siinä, että molempien aikaan olivat vainajat ja haltijat liikkeellä. Vietettiin vanhasuomalaista syksyistä jako-aikaa, joka auttoi kuu ja aurinkokalenterin yhteensovittamiseen, ja jolloin kummitukset olivat liikkeellä. Kekriin liittyi myös eläimen, yleensä pässin teurastus. Kekriaterialla tarjottiin sadon antia, muun muassa kekripyöryköinä ja todennäköisesti myös teurastuoretta makkaraa. Kekriaterialle kutsuttiin myös kaikki suvun vainajat.

Kekriin valmistuttiin hyvissä ajoin panemalla kekrioluet ja keittämällä -viinat. Kekripässi tai villavuona, joka oli ehkä valittu jo keväällä, palvattiin yöllä. Lihat syötiin tarkkaan, eikä mitään heitetty pois. Luut ja sisälmykset haudattiin lammastarhaan edistämään tulevaa lammasvuotta. Kekri aamuna piti herätä varhain ja syödäkin ennen auringon nousua. Uskottiin, että mitä enemmän kekrinä mässäiltiin, sitä parempi olisi tuleva vuosi. Isännät ryyppäsivät, koska mitä enemmän humalassa he olivat, sitä parempi olisi viljasato. Emännän piti sen sijaan olla selvänä ja virkeänä, sillä ruoka oli tarjolla koko päivän ja tulijat kestittiin hyvin.

Kekri oli yö- ja iltajuhla; esimerkiksi Rautalammilla ajateltiin, että kekripässi tuli teurastaa keski-yöllä ja syödä ennen auringon nousua. Kylissä kokoonnuttiin kekritulille ja ennustettiin tulevaa vuotta esimerkiksi poltettavista maatalousvälineiden palamisesta tai palaneista oksista. Kekritulet olivat myös turvana pahoja henkiä vastaan ja juhlistivat satokauden päättymistä. Tulen hiipuessa oli kiire kotiin, sillä kukaan ei halunnut jäädä pimenevään iltaan yksin henkien kanssa. Tulessa on suomalaisessa uskomusjärjestelmässä ollut väkevää voimaa, jolla on mm. suojeltu karjaa ja suojauduttu kalmalta. Kristillisten ja pakanallisten ainesten sekoittuminen on ollut suomalaisessa perinteessä tiivistä.

Kekriin liittyi myös pilailu ja pukeutumisperinne, joka muistutti nykyistä Halloweenin viettoa. Kekrinä kiersivät kekri-pukit, kekrittäret (jotka saattoivat olla joko ihmisiä tai aaveita) ja muita olioita. He kiersivät taloista toiseen saadakseen kestitystä. Kyse ei ollut kuitenkaan lapsista, vaan useimmiten pilailevasta nuorisosta. Kekri oli leikkisä juhla, johon liittyi laulua ja tanssia.

Lisätietoa ja lähteitä:
Museovirasto: Kekri
SKS: Kekri - Syksyn juhlia, pyhiä & kummajaisia
Kekristä jouluun
Vihtori Alava: Mikä on kekri?
Sampsa Rydman: Kekri – unohdettu juhla
Saarioinen: Kekri
Emma Vainio: Kekri - ancient celebration to mark end of harvest season
E. Salmelainen: Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista (1852)
Suometar 1857 - Kekri
Kekristä on moneksi
Joulu ja uusivuosi kerralla kekrinä
Kynttilän valoa
Mikkelinpäivän vietto Suomessa
Mikkeli, Mikko, Mikonpäiväsantti
Mikkelinpäivä on enkeleiden pyhä Ajastaika 2/2006
Satu Aapo: Seitsemän veljeksen etnografisesta luennasta
Vuodenkierrosta nousevat yksittäiset tapahtumat

Intialaiset miniatyyrit

Ihastuin Intiassa ollessani miniatyyreihin. Intialaisia pienoismaalauksia ihaillessa kannattaa muistaa, että maalaukset olivat lähes aina tilattuja ja niitä rajoittivat tilaajan vakaumukselliset tai esteettiset näkemykset. Vasta myöhäisvaiheissa ovat ne puhtaan taiteellisen näkemyksen innoittamia. Pienoiskuvat kuvastivat aina jollain tavalla joko hengellistä tai arkitodellisuutta.

Miniatyyrien ilmaantuessa Intialla oli jo pitkä taideperinne. Aiemmin suosiossa olivat olleet suuret seinämaalaukset. Tämän pitkän kulttuuri ja tyyliperinteen vaikutukset näkyvät tietysti myös pienoiskuvissa. Ne eivät kertoneetkaan todellisuudesta sellaisenaan vaan kuvainnollisesti. Ne olivat sekä realistisia että mielikuvituksellisia saman aikaisesti. Monet maalaukset pyrkivät perinteisen musiikin tapaan välittämään jonkun mielentilan tai tunnelman. Tämä ilmenee vahvoina väreinä ja ajoittaisena abstraktisuutena. Luontoa kuvattaessa pyrittiin välittämään siitä nouseva ilo ja ihmetys.

Merkittävä piirre miniatyyrimaalauksessa on yhden perspektiivin puuttuminen. Tämä on saanut osan taiteentutkijoista pitämään niitä naivistisina tai alkukantaisina. Unohdetaan kuitenkin, että katse pystyy vangitsemaan aina vain osan todellisuutta ja kaksiulotteinen maalauspinta vielä vähemmän. Intialaiset maalaukset omaavatkin yhden perspektiivin sijaan monia perspektiivejä ja pyrkivät heijastamaan monia todellisuuden piirteitä. Intialaisissa maalauksissa korostuu myös muodon ja massan sijaan liike ja muutos, mikä erottaa ne eurooppalaisesta tavasta katsella maailmaa. Se saa maalaukset toisinaan vaikuttamaan litteiltä, jollei kiinnitetä huomiota puiden ja eläinten liikkeeseen. Intialainen maalaus onkin helpompi ymmärtää omista lähtökohdistaan lähtien.

Miniatyyrimaalauksen kehitys
Intialaisilla miniatyyreillä on tuhat vuotinen historia ja kaikki, mitä niistä sanotaan kokonaisuutena on väkisinkin yleistystä. Kulttuurillisilla ja uskonnollisilla muutoksilla, kuten buddhalaisuuden katoamisella ja islamin saapumisella on ollut vaikutuksensa. Niiden parissa on useita sekä kehityksen ja kukoistuksen että taantuman ja rappeutuman kausia.

Miniatyyrimaalaus syntyi 900-1100-luvun Pohjois-Intiassa palmunlehtisten buddhalaisten ja jainalaisten uskonnollisten käsikirjoitusten kuvitukseksi. Itä-Intian buddhalaisilla alueilla alettiin käsikirjoituksia koristella 900-luvulla. Buddhalainen Itä-Intialainen tyyli katosi jo 1100-luvulla. Lännessä maalaus kehittyi jainalaisten parissa 900-1100-luvuilla. 1300-luvulla paperi syrjäytti palmunlehdet.

1500-luvulla alkoi ilmestyä kuvituksia myös hindulaisissa käsikirjoituksissa. Uuden kuvitustyylin synnytti Nimat nama-käsikirjoitus, joka sisälsi keittotaidetta. Se maalattiin Malwa sultanaatissa aivan 1500-luvun alussa. Sultanaatissa syntyi 1400-1500-luvun vaihteessa myös muita käsikirjoituksia. Uusi tyyli oli persialaisen ja paikallisen tyylin yhteensulautuma ja tunnettiin nimellä Deccan-koulukunta.

Mogulien-maalaustaide syntyi Suurmogulien valtakunna hovissa 1500-1800-luvuilla. Ne olivat mielenkiintoinen sekoitus intialaista, persialaista ja islamilaista tyyliä. Taiteilijat seurasivat hallitsijaa taisteluihin ja metsästysretkille ikuistaakseen heidän sankaritekonsa. He saattoivat myös kuvata upeita hääseremonioita.

Suurmoguli Akbarin valtakausi 1500-luvun lopulla aloitti uuden ajan miniatyyrimaalauksessa. Akbar oli tunnettu sotasankari ja uskonnollisen vapauden sallija. Hän oli taiteentukija, joka perusti ateljeen persialaisten mestarien alaisuuteen. Yli sata maalaria palkattiin, useimmat Gujaratin ja Kashmirin alueiden hinduja. Syntyi uusi mogulien miniatyyrikoulukunta. Akbarin poika ja perijä Jahangir suosi erityisesti muotokuvia ja pojanpoika Shah Jahan jatkoi taiteen tukemista 1600-luvulla. Myöhemmin kiinnostus taiteeseen väheni.

1600-1800-luvuilla vuoristoseuduilla maalattiin Pahari-tyylikuntien mukaan. Tyylikuntia oli useita, kullakin alueella hieman omanlaisensa. Niitä yhdisti oma erikoinen tapansa kuvata kasvoja. Koulukunta kasvoi mogulien perinteen piiristä. Maalaukset olivat lähinnä miniatyyrejä. 1100-luvun maalarin Jayadevan runoteoksen Gita Govindan kuvitus innoitti Krishna-paimenjumalan ja tämän rakkaan maitotyttövaimon Radhan kuvia. Merkittävin Paharin alainen tyylisuunta, rohkea ja mielikuvituksellinen Basholi, syntyi Jammussa (lähellä Kashmiria). Sen maalaukset olivat tyyliltään rikkaita ja epätavallisia. Niissä on käytetty rikkaita värejä.

1700-luvulla Rajastanin, silloisen Rajputanan hoveissa syntyi uusi Rajput-koulukunta. Jokaisen Rajput-hovin maalareilla oli oma tyylinsä, mutta niissä oli kuitenkin yhteisiä piirteitä. Niissä kuvataan intialaisia eeposten Ramayanan ja Mahbharatan tapahtumia, pidetyn Krishna-jumalan elämää, kauniita maisemia ja ihmisiä.

Miniatyyrikuvat olivat suosiossa, mutta maalauksia on myös käsikirjoitusten kuvituksena ja seinämaalauksina. Värit saatiin maaperän mineraaleista, kasveista, äyriäisten kuorista ja korukivistä sekä metalleista. Niiden valmistaminen saattoi viedä viikkoja. Käytetyt siveltimet olivat äärimmäisen hienoja ja maalaukset hyvin yksityiskohtaisia.

Länsimaalaisiin miniatyyreihin verrattuna monet työt ovat melko suurikokoisia, noin paperiarkin suuruisia. Tekniikka on kuitenkin hienovaraista ja yksityiskohtaista minaityyritekniikkaa.

Rajastanilaisten maalarien työt ovat tänä päivänä suosittuja matkamuistoja. Tosin halvat kadulta ostetut työt ovat harvoin kovin hyvälaatuisia.

Lisää kuvia ja tietoa:
Chhatrapati Shivaji Maharaj Vastu Sangrahalaya Museum - miniatyyrikokoelma
& Ragmala-näyttely (Deccan-koulu)
Mughal Miniature Paintings
Rajput painting
The Use of Colors in the Rajput School of Miniature Paintings
Exotic India: Mughal Miniature Painting - An Alternative Source of History
South Asian History: Developments in Indian Art and Architecture

Tykkimyssy

Siitä lähtien, kun tutustuin empire-muotiin olen luonnollisesti ollut kiinnostunut myssyistä (bonnet). Meille tutuin myssy on ty(y)kkimyssy eli koppamyssy. Myssyn nimitys tykki, tulee sen reunakankaasta (tyg), joka nykyisin on yleensä lähinnä leveä pitsi. Pohjois-Virossa vastaavanlainen myssy tunnettiin 1800-luvun alussa nimellä pottmüts ja oli usein kukin kirjottu. Kasviaiheista kirjontaa esiintyi usein myös suomalaisissa myssyissä, erityisesti elleivät ne olleet silkkisiä.

Tykkimyssy oli ja on rippikoulun käyneiden tyttöjen ja aikuisten naisten päähine. Myssyjä käytettiin kirkossa ja juhlissa. Kirkkomatkalla myssy oli rasian suojassa. Myssyjen kansanmuotikausi kesti 1700-luvun lopulta 1840-luvulle. Sitä ennen ne olivat olleet aateliston ja porvariston muotia. Myssy oli alun alkaen isompi (ks. kuvassa oikealla) ja pieneni vähitellen muodin loppua kohden korupäähineeksi, jossa käytettiin silkkiä, taftia, damastia, palttinaa ja brokardia. Myssyjen väri vaihteli.

Myssyssä on kaksi osaa itse myssy eli silkillä tai muulla kankaalla päällystetty kova koppa ja tykki, joka saattoi olla kangasta, mutta myöhemmin useimmiten pitsiä. Myssyn kopan takaosassa on usein, muttei aina kankainen rusetti.

Pitsitykki on joko yhdestä tai useammasta pitsistä yhteen ommeltu. Pitsit on kiinnitetty ohueen valkeaan kankaaseen, jonka nimi lienee alunperin ollut tykki. Oli tavallista, että pitsejä oli pari-kolme rinnakkain. Puhutaankin pohja-, väli- ja reunapitseistä. Hienoimmat pitsit nyplättiin Raumalla. Parhaimmillaan Raumassa oli päivittäin käytössä 600 nypläystyynyä. Suositty frimodig-pitsi oli alkuperäinen raumalainen malli.

Tykkimyssy puetaan asettamalla tärkätty pitsi sileästi hiusten päälle. Sen voi kiinnittää pään ympärille sidottuun alusnauhaan eli timpiin. Alusnauha pitää hiukset pois otsalta. Tykkimyssy puetaan pitkistä hiuksista kootun nutturan päälle tai yläpuolelle. Ulkona sen päällä käyttää huivia.

Tykkimyssyn kopan voi hyvin valmistaa itsekin sanomalehdestä liisteröimällä mallin mukaan. Apuna on kuitenkin hyvä olla jonkinlainen tuki tai hattuaihio, jotta myssy saa oikean päänmuodon.

Lisätietoja ja ohjeita:
Tykkimyssyn teon vaiheita
Tykkimyssy
Tuikun puuhanurkka: Tykkimyssyn valmistuksesta ja muutakin kansallispuvusta
Museosuomi: Kuvia tykkimyssyistä

Juutalainen uusivuosi

Jostain syystä suomalaisen kalenterin syyspuoli on sangen tyhjä ja paljas, vaikka luulisi juhlapäiviä tarvittavan juuri pimeimpään vuodenaikaan muita vuodenaikoja enemmän. Muut osaavatkin sitten paremmin juhlia syksylläkin. Ajattelin hieman kirjoittaa syksyisistä juhlista, joihin olen tutustunut.

Tänä vuonna kuukalenterin mukaan paikkaansa muuttava juutalainen uusivuosi, Roš hašana (hebreaksi: ‏ראש השנה‎,vuoden alku) sijoittuu 9.-10.9.2010. Sitä seuraa kymmenen katumuspäivän jälkeen suuri sovituspäivä, Jom Kippur tänä vuonna 18. syyskuuta. Tuona vuoden pyhimpänä päivänä paastotaan ja rukoillaan.

Roš hašana aloitta hebrealaisen siviilivuoden. Se on uuden alun juhla. Juhlan keskeisenä osana on Sofar-oinaansarvien puhaltaminen jumalanpalveluksen yhteydessä.Koska uusi vuosi on uusi alku, silloin on tarkoituksena luopua vanhan vuoden pahoista tavoista ja synneistä. Tashlich seremoniassa kokoonnutaan jonkun luonnonveden äärelle kuvainnollisesti heittämään synnit merten syvyyksiin.

Uuden vuoden juhlallisuuksiin kuuluu myös usein hunajan ja omenan syöminen eri muodoissa lupauksena makeasta uudesta vuodesta. Perinteistä on leipoa hunajakakkua tai valmistaa teiglach-hunajamunkkeja. Hunajassa voidaan paistaa myös porkkanoita. Usein syödään myös tavallisesta letistä poikkeavaa pyöreää challah-leipää, joka kuvastaa elämän kiertokulkua. Juhlissa syödään ja siunataan uuden sadon hedelmiä, sillä juutalainen uusivuosi sijoittuu satokauden loppuun.

Uutena vuotena syödään usein monenlaista muutakin vertauskuvallista ruokaa. Eräs suosituimmista hedelmistä on granaattiomenaa, jonka siemenet symboloivat uuden vuoden hyviä siemeniä. Uskomuksen mukaan siinä on myös 613 siementä, jotka kuvastavat tooran 613 käskyä. Uutena vuotena lähetetään usein tervehdyksiä toinen toisilleen. Ajatellaan, että uusi vuosi on vuoden pää ja niinpä uutena vuotena on tullut tavaksi nauttia myös kalan pää. Lisäksi saatetaan syödä runsautta kuvastavaa riisiä ja vehreää vuotta toivottavaa pinaattia.

Hunajakakku
1,25 dl sokeria
5 kananmunan valkuaista
4,25 dl vehnäjauhoja
1 rkl leivinjauhetta
1 rkl vaniljasokeria
1 rkl kanelia
1 tl neilikkaa
2,5 dl hunajaa
1,25 dl auringonkukkaöljyä
Vatkaa valkuaiset ja sokeri kovaksi vaahdoksi. Sekoita kuiva-aineet ja lisää niihin hunaja ja öljy. Sekoita valkuaisvaahto varoen joukkoon. Kaada voideltuun vuokaan ja paista 180 C° 45 minuuttia uunin keskitasolla.

Makean historiaa

Ihmiset ovat kautta-aikojen olleet mieltyneet makeaan. Makean tunnistaminen oli tärkeä kyky, joka viittasi hedelmien oikeaan kypsyyteen ja syötävyyteen. Hunaja on tunnettu jo kivikaudelta asti. Ensimmäiset varmat todisteet hunajan keruusta ovat noin 15000 vuoden takaa espanjalaisista luolamaalauksista. Vastaavat Etelä-Afrikasta löydetyt bushmannien maalaukset voivat olla vanhempiakin.

Aluksi hunajaa kerättiin villimehiläisten pesistä, mutta vähitellen alettiin rakentaa keinotekoisia pesiä esimerkiksi ontoista puunrungoista, oljista ja saviruukuista. Muinaisille egyptiläisille, kreikkalaisille ja roomalaisille mehiläiskasvatus oli jo sangen tuttua.

Sokeriruoko on tunnettu Uudessa Guineassa 6000 eaa lähtien ja noin 1000 eaa sen viljely levisi vähitellen Aasiaan ja sitä kautta Intian niemimaalle. Sokeriruoko on eräs vanhimmista viljelykasveista ja osa mikronesialaista ruokaperintöä.

Sokerin valmistus tunnettiin Intiassa viimeistään Aleksanteri Suuren armeijan saapuessa sinne 326 eaa ja eräiden tietojen mukaan jopa 5000 vuotta sitten. Keskiajalla sokerin valmistus levisi arabeille ja uuden ajan alussa länteen. Ristiretkiajan ritarit puhuivat makeasta "suolasta". Rintasokeri, jolla lääkittiin lasten yskää, saapui Europpaan 900-luvulla. Pitkään sokeri ja sokerimakeiset olivatkin apteekin hyllyllä. Keskiajalla sokeri olikin terveysruokaa, jonka ajateltiin tehostavan varsinaisten lääkkeiden vaikutusta.

Venetsialaiset osallistuivat sokerikauppaan jo 1000-luvulla. 1300-luvulla sokerin viljely kehittyi Espanjassa. Keskiajalla sokeri oli arvokas mauste, ei niinkään käyttöaine. Kallisarvoisinta sokeria tuotiin Kyprokselta. Sokeria usein suosittiin, jos se vain oli mahdollista, sillä sitä pidettiin hunajaa parempana ja terveellisempänä. Uudelle mantereelle sokeriruoon viljely levisi jo 1500-luvulla.

Sokerin valmistaminen sokerijuurikkaasta kehitettiin Saksassa merkantilistisella 1700-luvulla tuontisokerin vaihtoehdoksi ja tekniikka levisi nopeasti Eurooppaan. 1800-luvun alun mannersaarron aikana tuontisokerin kauppaa Euroopan mantereella rajoitettiin erityisesti sotilaspoliittisista syistä. 1700-1800-luvut olivat myös sokerin valmistuksen teollistumisen aikaa. 1900-luku oli puolestaan keinomakeutteiden kehittämisen aikaa.

Suomessa makea oli vielä muuta Eurooppaakin harvinaisempaa, sillä hunajamehiläisiä ei täällä keskiajalla kasvatettu, vaikka kalevalakin tuntee jo hunajan ja mehiläiset. Volgan sukulaiskansamme ovat olleet tunntettuja hunajan kerääjiä ja tieto mehiläisistä lieneekin muinaista perimää. Suurempia määriä sokeria saapui Suomeen vasta 1500-luvulla. Mehiläisiä ryhdyttiin täällä kasvattamaan vasta 1760-luvulla ja alku oli melko kivikkoinen. Ensimmäinen sokeritehdas oli perustettu Turkuun jo 1756. 1800-luvulla perustettiin maahamme neljä uutta tehdasta. 1890-luvulla syntyivät ensimmäiset makeistehtaat. Silti makeiset olivat edelleen ylellisyyttä, jota tarjottiin lähinnä juhlissa.

Makeat herkut eli makeiset
Egyptissä ja todennäköisesti myös antiikin Lähi-Idässä säilöttiin hedelmiä hunajaan. Egyptiläiset säilöivät muun muassa rohtosalkoruusua (Althaea officinalis) hunajaan. Samainen kasvi antoi myöhemmin englanninkielisetn nimensä (marsh mallow) vaahtokarkeille. Persialaiset nauttivat jäällä jäähdytetyistä hedelmäsiirapeista noin 400 eaa ja he kehittivät myös eräänlaisen jäätelön esi-isän. Kreikassa valmistettiin erilaisia herkkuja hunajasta, esim. hunajasta ja seesaminsiemenistä tehtyä intrion herkkua, joka nykyisin tunnetaan nimellä pastelli.

Herkkusuina tunnetut roomalaisetkin suosivat hunajaa sokerin sijasta ja heidän herkkunsa, jotka tunnettiin nimellä dulcia olivat valmistettu hunajaa hyödyntäen. Tärkein roomalainen jälkiruoka oli kuitenkin hedelmälautanen. Muut makeat olivat lähinnä eri leivonnaisia, joihin käytettiin myös kuivattuja hedelmiä, mausteita ja pähkinöitä sekä esimerkiksi hunajasta ja viinistä keitettyä paksua kastiketta. Osa ainesosista olivat melko erikoisia ja kaikki ainesosien nykynimitykset eivät ole selviä. Jälkiruokien joukossa olivat myös nykyisin ehkä pikemmin alkuruuiksi mielletyt oliivit, kikherneet ja raa'at simpukat.

Leivonnaisista ainakin baklavan (placenta), viinerin (spira), hunajasta valmistetun sokerikakun (enkythoi), uppopaistetun munkin (globi) ja monenlaisten pikkuleipien varhaisversiot tunnettiin ja monenlaisia paistoksia ja kohokkaita valmistettiin. Kuivatuista hedelmistä valmistettiin myös eräänlaisia makeisia ja Neron hovissa tunnettiin mehu-lumia. Marseillen alueelta tuotiin nux gatum pähkinäkakkua, joka saattoi olla nyky-ranskalaisen nugaan esikuva.

Keskiajalla arabit toivat sokerin käytön ensinnä Siciliaan (n. 1100) ja Espanjaan. Ne erottuivatkin muusta eurooppalaisesta keittiöstä siinä, ettei hunaja enää ollut etusijalla. Arabialaisten laboratorioissa olivat syntyneet imeskeltävät sokerimakeiset, pastillit, tahmea karamelli ja kumikarkit. Muualla Euroopassa valmistettiin herkkuja roomalaiseen tapaan hunajasta, pähkinöistä ja kuivatuista hedelmistä.

Marsipaanin eli mantelimassan valmistus on myös kenties peräisin Euroopan arabialaisilta alueilta, mutta se saattaa olla myös arabien Kiinasta länteen välittämä herkku. Königsbergin ja Lybeckin kaupungeista tuli kuuluisa marsipaanin valmistajia. Keskiajalla suosittuja olivat paitsi sokeroidut hedelmät, myös sokeroidut mausteet, jotka tunnettiin Italiassa nimellä confetti ja Ranskassa épices de chambre, salonkimausteet. Niitä saatettiin paitsi ostaa kauppiailta ja kokeilta, myös toisinaan valmistaa kotona.

Makealta maistuvan lakritsijuuren lääkinnälliset ominaisuudet on tunnettu Egyptistä Kiinaan. Saapuiko se Brittein Saarille roomalaisten mukanaan vai ristiretkeläisten kanssa Lähi-Idästä vai toivatko benediktiini munkit sen Espanjasta Pontefractiin, on jäänyt arvoitukseksi. Espanjassa juurta oli viljelty viimeistään 800-luvulta lähtien. Viimeistään 1500-luvulla on Pontefractissa viljelty lakritsia ja viimeistään 1614 alueella valmistettiin ensimmäisiä lakritsikolikoita, Pomfret kakkuja (paikkakunnan Normanni-nimen mukaan). Nykyaikainen lakritsi syntyi kuitenkin vasta 1760-luvulla, jolloin aiemmin lääkinnällisiin, vain lakrtisilla itsellään makeutettuihin kakkuihin lisättiin sokeria. Lakritsi on edelleen, kohtuudella nautittuna, eräs terveellisimmistä makeisista.

Koko keskiajan ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin makea oli herrojen herkkua. 1650-luvulla sokerista tyli yleinen hyödyke siirtokunnista tapahtuvan tuonnin ansiosta ja siitä valmistetut karamellit alkoivat levitä myös alempien luokkien pariin, vaikka säilyivätkin erityisherkkuina. 1670-luvun Kölnissä, Saksassa keksittiin kiertää karamellista raidallisia karamellitankoja. 1600-luvulla alettiin valmistaa makeita pääsiäismunia, joihin kätkettiin yllätyksiä.

Maya-intiaanien herkku kaakao saapui Eurooppaan Amerikan löytämisen jälkeen 1500-luvulla ja 1600-luvun loppupuolella se ilmaantui juoman sijaan myös leivosten mausteena. Kiinteän suklaan valmistus aloitettiin 1847 Bristolissa, Englannissa. Vähitellen suklaan valmistus kehittyi ja herkusta tuli yhä ihanampaa. Ensimmäiset suklaiset pääsiäismunat valmistettiin 1800-luvun Ranskassa ja Saksassa pian kiinteän suklaan keksimisen jälkeen. Alkuun ne oliva umpisuklaata, mutta pian niihinkin alettiin kätkeä yllätyksiä.

Vaikka purupihkaa on meilläkin jauhettu neoliittiselta kivikaudelta saakka ainakin 5000 vuotta sitten ja maya-intiaanit pureskelivat myös kumipuun "pihkaa" (chickleä), nykyaikainen puhallettava purukumi syntyi 1923 Yhdysvalloissa. 1900-luvun alussa syntyivät myös tikkukaramellit eli tikkarit. Suomessa Hellas aloitti purukumin valmistuksen 1930-luvulla. 1951 syntyi Jenkki-purkka. 1975 purukumia alettin makeuttaa xylitolilla.

Lähteitä ja lisätietoa:
Hunajan historiaa
Timeline of Sweets
Fashinating history: Ancient Sweets
Ancient Roman Desserts & Pastries, Cakes and Biscuits
History of Chocolate
Who was the very first person to make ‘eating chocolate’?
History Of Marzipan
History of Vending Machines and Chewing Gum
Candy: The Sweet History
Makean elämän lyhyt historia
History of Candy Canes
Liqourice
History of Licorice
Pontefract Cakes
Food Museum: Licorice
History, Uses and Health Benefits of Licorice
Drop History
Näin syntyy salmiakki
The history of confectionery & Candy
Tiede: Karkki syntyi lääkkeeksi

Kirjoja:
Melitta Weiss Adamson: Food in Medieval Times, Greenwood Publishing Group, 2004. s. 28.
Odile Redon, Françoise Sabban & Silvano Serventi: The Medieval Kitchen: Recipes from France and Italy, University of Chicago Press, 2000. s. 215.