keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Vintage, retro ja muut kaverit

Mae West 1930-luvullaMitä tarkoittavatkaan nämä englanninkielestä lainatut termit?

Vintage (=vuosikerta, klassikko) on vaatetuspuolen termistössä periaatteessa yli 20 mutta alle 100 vuotta vanha vaate eli alkuperäinen vaate joltain tietyltä vuosikymmeneltä. Mitä kauemmin aikaa alkuperäisestä muotikaudesta on, sitä kalliimpi vaate. Tällä hetkellä vintagea ovat siis 1910-1980-lukujen vaatteeet. Pian vintagea alkaa olla jo 1990-lukukin.

Yli 100 vuotta vanha vaate on puolestaan antiikkia. Nykyään edvardiaaniset eli jugend-tyyliset vaatteet 1900-luvun alusta ovat jo antiikkia.

Useimmat, jotka tykkäävät vintagesta, harrastavat oikeasti usein retroa (reproduction = uustuotanto, jäljennös, kopio), joka on alkuperäisestä vaatteesta tehty moderni kopio, usein alkuperäisiä kaavoja hyödyntäen tai mahdollisesti alkuperäisen puvun perusteella tehtyjä kaavoja hyödyntäen. Se voi olla myös vaate, joka on tehty uusilla kaavoilla, jotka on piirretty aikakauden vaatetusperiaatteita kunnioittaen.

Vintage-nimityksellä tarjolla on usein juuri tätä retroa ja joskus vain retron tyylistä eli uusretroa (new retro) eli nykyaikaisia vaatteita, joihin on napattu vanhahtavia tyylipiirteitä. Nykyaikaisilla kaavoilla (uudetkin kaavat voivat noudattaa vanhoja kaavoitusperiaatteita) muotoillut vaatteet eivät koskaan ole retroa, vaan aina uusretroa. Yleensä esimerkiksi teatteripuvut ovat uusretroa. Joskus uusretroa myydään myös vintage-tyylisenä, kun oikeampaa olisi puhua retrosta tai retro-tyylistä. Kaikki, mitä vintageksi kutsutaan, ei kuitenkaan valitettavasti sitä ole.

Lisätietoja:
Wikipedia.en:
Vintage
Wikipedia.en:
Retro style

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Joulukala on keskiaikainen perinne

Keskiaikainen Olaus Magnuksen kroniikka kuvaa kauppaa kuivatulla hauella.Ajatus jouluaaton kalaruuista peritytyy katoliselta ajalta. Keskiajalla paasto jatkui jouluaattoon, jolloin katolisen paastoperinteen mukaan ei saanut syödä lihaa. Sen sijaan herkullista ruokaa laitettiin kalasta. Katolisen kirkon kalaruokaperinne taas juontaa juurensa siihen, että juutalaiset söivät sapatin alla perjantaina, omana paastopäivänään kalaa. Koska perjantai oli myös Jeesuksen kuolinpäivä, siirtyi kalansyönti myös kristityille.

Helposti kuivattavaa kalaa, kuten turskaa, seitä ja haukea, vietiin keskiajalla ja myöhemminkin alueille, joissa kalaa oli huonommin saatavilla, jotta perjantaina ei olisi tarvinnut syödä pelkkää kasvisruokaa. Niinpä eri maissa syntyi erilaisia perinteitä kuivatun kalan käsittelyyn. Turskakaupasta tuli tärkeä jo viikinkiaikana ja se on jatkunut siitä asti tärkeänä elinkeinona turskanpyyntialueilla.

Jouluna on Länsi-Suomessa, erityisesti ruotsinkielisillä alueilla perinteisesti syöty lipeäkalaa ja saaristossa jouluhaukea. Myös sota- ja pula-aikana lipeäkala oli monille jouluruokaa kinkun sijasta. Keskiajalla kala ei täällä todennäköisesti ollut turskaa, vaan Suomesta vietiin kuivattua haukea jopa ulkomaille. Kuivattu kala saatiin sitten syömäkelpoiseksi pehmittämällä se koivulipeässä. Lipeäkalan valmistaminen on monimutkaista ja hidasta ja nykyään monet ostavatkin sen valmiiksi liotettuna. Kaikki eivät lipeäkalan vahvasta hajusta kuitenkin välitä, vaan jättävät sen suosiolla syömättä.

Silakka on suosittu joulukala, tekijä: Arto Alanenpää, annettu julkiseen käyttöön1960-luvulta asti saaristolaiset ovat lahjoittaneet presidentille jouluhauen. Tämäkin perinne on itseään vanhempi, sillä ruotsinvallan aikana haukea vietiin Ruotsin kuninkaalle. Joulukalaa vietiin Tukholmaan jo 1400-luvulla ja tämä vienti oli verovapaata. Jouluhauki valmistetaan suljetun kannen alla perunoiden ja sipulin kanssa keittämällä. Hauen hankinta oli olennainen osa saariston joulunvalmisteluja. Yleensä hauki on kussakin perheessä haettu perinteisestä paikasta sukupolvien ajan. Jos haukia saatiin enemmän kuin yksi, niitä lahjoitettiin myös sukulaisille ja tuttaville, jotka olivat jääneet ilman. Kalan höysteenä on perinteisesti tarjottu piparjuurta.

Lipeäkalan ja jouluhauen lisäksi joulupöydässä on perinteisesti tarjottu suolakalaa ja kalasäilykkeitä. Vaikka nykypöydässä nautitaan nykyään usein silakkaa, silliä ja lohta, on perinteinen joulukala on ollut myös suolasiika. Ennen vanhaan joulusiiat pyydettiin jo syystalvella ja suolattiin odottamaan joulua. Nykyisin suolasiian on korvannut kevyesti graavattu lohi, joka on sitä helpompi hankkia, valmistaa, säilyttää ja käsitellä. Nykyään myös siikaa pikagraavataan. Kunnolla suolattu kala piti muistaa ajoissa liottaa, jotta se ei olisi ollut liian suolaista.

Suolasilli on perinteinen joulukalaSamoin pitää tehdä perinteiselle kokonaisena ostetulle suolasillille. Silli oli perinteisesti myös punaisen sillisalaatin eli rosollin osa. Samankaltaista salaattia syödään koko Pohjois-Euroopassa Venäjältä Hollantiin. Perinteinen ruokalaji on myös lasimestarinsilli. Joulun silakkaherkuista yleisin ja perinteisin lienee suutarinlohi. Muitakin etikkasilakoita kuten esimerkiksi sinappi- ja valkosipulisilakoita valmistetaan myös yleisesti. Ruotsissa joulupöydissä on perinteisesti nautittu myös herkullisen rasvaista ankeriasta, jonka syömisestä on kuitenkin jouduttu kalan uhanalaisuuden vuoksi luopumaan.

Ruokaohjeita:
Kokkaillen:
Perinteisen jouluhauen ohje
Kotiliesi:
Modernimpi jouluhauki
HS:
Jouluhauki puolalaiseen tapaan, joulusilli ja lipeäkalaa ja italian makuja
HS: Kala saa lisämakua mausteista
Rajamäki: Lasimestarin silli
Kokki kolmonen:
Tuomaan joulukala, suutarinlohi ja lasimestarinsilli
Suomalainen joulu:
Lipeäkalamureke

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Hieman lasihelmien historiaa

Horuksensilmä fajanssia, kuvaaja Marie-Lan Nguyen, luovutettu julkiseen käyttöönVanhimmat tunnetut ihmisen tekemät lasihelmet ovat syntyneet vahingossa egyptiläisten valmistaessa helmiä fajanssi-menetelmällä noin 3000 eaa. Helmien sisusta oli kvartsihiekkaa, joka lämpötilan noustessa sattumalta riittävän korkeaksi suli lasiksi. Koska tarkoituksena ei kuitenkaan ollut valmistaa lasia, vaan ainoastaan lasitettuja fajanssihelmiä ja tulos oli silkka vahinko, tätä ei kuitenkaan pidetä ensimmäisenä lasihelmen valmistuksena. Lasituksella pinnoitettu fajanssimenetelmä itsessään oli syntynyt noin 4000 eaa.

Tarkoituksella ja tietoisesti lasihelmiä alettiin valmistaa Kaksoisvirranmaassa (Mesopotamia) noin 2500 eaa ja menetelmä omaksuttiin myös pian Kaukasuksella (Etelä-Venäjää) 2340-2180 eaa. Monimutkainen mosaikki-menetelmä (nykyään yleensä: millefiori) syntyi hieman myöhemmin noin 1500 eaa Kaksoisvirranmaassa. Varhaisimmat helmet valmistettiin esimerkiksi valamalla tai muottiin sulattamalla ja kiertämällä. Helmen arvokkain osa on oikeastaan sen reikä, joka oli ennen puhalluksen keksimistä melko hankala aikaan saada aikaan.

Egyptiläiset olivat merkittäviä lasihelmien valmistuksen kehittäjiä. Pian heidän omaksuttuaan lasin valmistuksen noin 1500 eaa, he keksivät värjätä lasia eri mineraaleilla ja alkoivat valmistaa lasisia kopioita korukivistä kuten turkoosista ja rakastetusta tummansinisestä lapis lazulista. Egyptiläisen lasintuotannon romahdettua noin 1100 eaa, mikään taho ei ollut keskeinen valmistaja, vaan valmistus hajaantui ympäri Välimeren rannikkoa. Tärkeitä valmistuskeskuksia oli esimerkiksi foinikialaisalueilla, nyky-Libanonissa ja Syyriassa.

Roomalaiskaudella (100 eaa - 400 jaa) valtakunnan alueella oli lukuisia lasinvalmistuskeskuksia Keski-Euroopassa ja Italiassa sekä vanhoissa valmistuskeskuksissa Egyptissä ja Syyriassa. Aikakaudella uudelleen omaksuttiin ja kehitettiin lukuisia uusia valmistustekniikoita. Eräs merkittävistä edistysaskelista oli lasinpuhalluksen keksiminen, mikä johti kevyempiin lasihelmiin, koska ne puhallettiin ontoiksi. Rooman valtakunnasta käytiin helmikauppaa koko vanhan maailman alueelle. Niitä on löydetty esimerkiksi Kiinasta, Malista (Luoteis-Afrikka), Iranista ja Pohjoismaista.

500-luvulta lähtien uusi uskonto muokkasi helmien valmistusta ja lasista valmistettiin veripisaroita, kaloja, kyyhkysiä ja jopa Jeesuksen kasvot. Keskiajalla helmet hyväksyttiin vain rukousnauhoissa, joita käytettiin Suomessakin. Englannin kielen sana "bead" (helmi) tuleekin sanasta rukoilla (bidden). 1100-luvulla helmien valmistus loppui miltei kokonaan. Keskiajalla syntyi todennäköisesti niin sanottu lamppuhelmien valmistustekniikka. Kun jalokivien fasetti- eli viistohionta muoti levisi Euroopassa 1200-1300-luvuilla, alettiin lasia jälleen käyttää jalokivien korvikkeena. Lasikivet hiottiin perinteisin kivenhionta menetelmin. Viikingit valmistivat lasihelmiä 700-1000-luvuilla.

Seuraava merkittävä kausi lasihelmien valmistuksista sijoittuu varhais-renesanssin Venetsiaan. Lasinvalmistus oli alueella vanhaa alkuperää. Vuonna 1292 lasitehtaat siirrettiin Muranon saarelle sekä kaupungin suojelemiseksi että salaisuuksien varjelemiseksi. Tämän keskittämisen seurauksena oivallettiin uudestaan useita aiemmin unohtuneita menetelmiä. Eräs tällainen oli onton ruo'on menetelmä, jonka avulla lasihelmiä saatettiin valmistaa kerralla enemmän ja tehokkaammin. Venetsialaiset ovat kuuluisia omaksumansa millefiori-tekniikan käytöstä. Siinä mosaiikkihelmiä valmistettiin pitkinä lasitankoina, joiden kuviot näkyivät vain niiden päissä. Näistä tangoista muotoiltiin sitten helmiä. Lasimestarit kehittivät myös esimerkiksi maito- ja kristallilaisin sekä monia muita vähemmän tunnettuja menetelmiä.

Viktoriaaniset lamppuhelmi korvakorut, CC Atribution 2.0 Generic by Madzik, MagdaNykyisin helmiä valmistetaan erityisesti Tsekissä (böömiläinen lasi), Intiassa ja Kiinassa. Böömissä lasia on valmistettu 1200-luvulta saakka. 1800-luvulla keksittiin hiotun oloisia eli tsekkiläisiä lasihelmiä valmistava kone. 1800-luvulla kehitettiin myös kamee-kivien jäljennys menetelmä, joka jäljitteli luonnollista sardonyksin kerroksellisuutta. Lasihelmillä on sikäli huono maine, että eurooppalaisten siirtomaavalloitusten kaudella niitä on käytetty kaupassa alkuperäiskansojen, kuten Pohjois-Amerikan intiaanien ja afrikkalaisten heimojen kanssa.

Lasihelmien historia Suomessa

Vanhimmat Suomesta löydetty yksittäiset lasihelmet ovat roomalaiskauden haudoista 0-400 jaa. Myöhäisrautakaudella Suomeen kulkeutui viikinkien mukana runsaastikin lasihelmiä. Ristiretkiajalta niitä on löydetty kainuusta asti. Keskiajalla helmet olivat suosittuja rukousnauhoissa. Myöhemmin niistä tuli tavanomainen kansannaisen puvun koristus. Ohuita pienistä lasihelmistä punottuja nauhoja oli nuorilla tytöilläkin. Ehkä korun kansanomaisuudesta johtuen meillä onkin vähätelty lasihelmiä ja pidetty niitä rihkamana, vaikka hienoimmat lasihelmet voivat olla arvokkaitakin.

Suomessa lasinpuhallus- ja valmistus alkoi 1681 Uudessakaupungissa, mutta lasihelmet olivat yhä pitkään ulkomaista tuontitavaraa. Niitä on tiettävästi valmistettu ensikertaa vasta 1940-luvulla (valmistus jatkui 1960-luvulle) lähinnä studiolasimenetelmin.

Lisätietoja ja linkkejä:
Museovirasto: Tietoa Suomen esihistoriasta:
Merovingiaika (575-800 jaa) - lasihelmet Vöyristä
Esine elää: Lasi: Historiaa
Jane Myrsky: Helmien valmistus

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Jaappanilaisen naisten kimonon historia

Japanilainen takkimainen kaapu, tässä furisode.Japanilainen kulttuuri on kiehtonut länsimaita erityisesti maan avautumisesta 1860-luvulta lähtien ja tämä vaikutus vahvistui vielä Japanin-Venäjän sodan aikana 1904-1905. Japanin perinneasuksi mielletty kimono vaikutti noihin aikoihin myös läntiseen muotiin, johon omaksuttiin itämaisen asun piirteitä. (Otsikko viittaa Japanin-nimen kirjoitusasuun, joka oli Suomessa käytössä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.)

Kimonon kaltaisilla takkimaisilla t-kirjaimen muotoisilla kaavuilla on Japanissa hyvin pitkä historia. Sekä naiset ja miehet ovat käyttäneet tämänkaltaisia kaapuja, mutta niiden pukeutumistapa, asusteet ja muut vaatteet eroavat toisitaan. Vaikka nykykimonon juuret ulottuvatkin 600-luvulle saakka, on kuitenkin todettava, että nykyisen kaltainen pukeutumistapa syntyi aikaisintaan 1600-luvulla ja kimono käsitekin vasta 1800-luvulla. Myös nyky-kimono muistuttaa esi-isiään, mutta se ei silti ole enää aivan sama vaate.

Japanilaisen T-tunikatakin kaksi tyyppiä:
Kosoden hihamalleja. Vasemmalla alkuperäinen hiha, joka muodostettiin kankaasta taittelemalla, ei leikkaamalla (ks. pieni kuva alla). Oikealla nykymallisen tyylinen hiha, jonka yläosassa noin pikkuviivan kohdalla hihansuuaukko.Kosode - pienihihainen vaate, kaikkien kimonojen esiäiti. Alunperin todennäköisesti kapeat, kainaloa kohden levenevät hihat. Heian kaudella vaate oli hovipuvun aluspukuna ja nähtävästi polvipituinen. Asujen yksinkertaistuessa Samurai-kaudella, päällyskerrokset kuoriutuivat pois ja jäljelle jäivät vain hakama-housut ja niiden sisällä ollut kosode. Naiset pitivät asua kuitenkin liian maskuliinisena, jonka seurauksena housut karsiutuivat pois ja kosode piteni nilkkapituiseksi. Myöhemmin sen hihat alkoivat muistuttaa hovipuvun suuria neliskanttisia hihoja, kuitenkin sillä erotuksella, että hihansuut oli ommeltu kiinni niin, että jäi vain pieni aukko kädelle hihan yläreunaan.
Osode - suurihihainen hovipuku, jonka hihansuut ovat laajat ja avoimet. Osodeja puettiin useampi päällekkäin, jolloin kerroksia oli 5-40. Osodet ovat edelleen osa hovin seremoniallista asua, jota käytetään esimerkiksi häissä, hautajaissa ja kruunajaisissa.

Kiinalaisesta kotoiseksi
Japanilaisen muinaisen vaatetuksen alkuperä lienee jossain päin polynesiaa. Se koostui kasvinlehdistä punomalla muodostetuista karkeista kankaista. Aikakaudella käytettyjen vaatteiden käyttö säilyi Japanin syrjäseuduilla 1800-luvulle saakka. 200-luvulta eaa lähtien Japaniin virtasi vaikutteita Etelä-Kiinasta ja Koreasta, maahan muuttaneiden riisinviljelijöiden myötä. Nämä toivat mukanaan kankaan kudonnan ja silkin. Aluksi pukeutuminen omaksuttiin todennäköisesti korealaisilta, sillä käytössä oli kiinalainen takki, jonka alle oli puettu laskostettu hame.

Aiemmin Japani oli koostunut hajanaisista klaaneista, mutta 500-luvulla siitä muodostui keisarikunta ja klaanijohtajat nöyrtyivät keskushallinnon alle. Kulttuuriin ja hallintoon otettiin mallia Kiinasta. 700-luvulla, Nara-kaudella (710-794) pukeutumista ei olisi pystynyt erottamaan kiinalaisesta Tang-dynastian tyylistä. Asussa käytettiin muotoon leikattuja hihoja ja takkeja, jotka katosivat myöhemmin.

Hovirouvia juni-hitoissaan.Heian kaudella 800-luvulla diplomaattiset suhteet Kiinaan rakoilivat ja kulttuuri alkoi kehittymään omaan suuntaansa. Japanilaiset kehittivät Heian-kaudella (794-1185) oman äännekirjoituksensa, naisten kirjoituksen. Naiset olivatkin innokkaita kirjailijoita. Myös pukeutuminen alkoi saada kotimaisia piirteitä ja sen ihanteena oli maan myyttinen menneisyys. Aikakauden hovieepoksista pystyy päättelemään paljon sen pukeutumisesta. Japanilainen t-tunikatakki (osode/kosode), jossa oli neliskanttiset hihat ja vartalo-osa, syntyi. Koska kauneus oli tärkeä arvo, ulkoasuun kiinnitettiin paljon huomiota. Tärkeitä olivat niin värit, koristelu kuin vaatteiden yhdistäminen.

Asut olivat monikerroksisia kuin tuhatlehtiset leivonnaiset, mikä oli todennäköisesti seurausta asuntojen talvisesta vetoisuudesta. Asut koostuivat aiemminkin käytetyistä kiinalaisesta takista ja hametta jäljittelevästä irtolaahuksesta sekä erilaisista t-kaavuista (osode) ja hakama-housuista. Puvun alla oli yksinkertainen polvipituinen kapaeahihainen t-tunikatakki (kosode) sekä alimmaiset hakama-housut. Kukin kerros oli oman värinen ja ne soinnutettiin tarkasti yhteen. Värjäys saatettiin suorittaa useampaan kertaan tietyn värisävyn aikaansaamiseksi.

Naisten puvussa oli 15-40 kerrosta, niihin oli käytetty satoja metrejä kapeaa kangasta ja ne painoivat kilokaupalla. Päällimmäiset hakama-housut ja kaavut laahasivat maata niin, että puvuissa oli miltei mahdoton kävellä. Niissä ilmeisesti liikuttiinkin polvillaan. Pukemiseen tarvittiin apua. Hovi eristäytyi ylellisessä elämäntavassaan paikallisista klaaneista ja suvuista, mikä johti sen vaikutusvallan katoamiseen.

Ylenpalttisen ja yksinkertaisen ristiriita
Japanilaisen kimonon ja muunkin estetiikan kehityksessä keskeistä oli kahden pyrkimyksen: yksinkertaisuuden ja ylenpalttisuuden välinen hännänveto. Heian kautta seurasi sotivien klaanien kausi (Kamakura, 1185-1333), jolloin käytiin lukuisia vallanperimyssotia. Sogunien eli sotaherrojen valta kasvoi. Turhanaikaisesta hovielämää kartettiin ja halveksittiin sekä käytännöllisyyttä suosittiin. Shogun pyrki erottautumaan sekä henkisesti että konkreettisesti hovista.

Tämä näkyi pukeutumisessa, josta riistuttiin turhaa kerroksellisuutta ja koreutta käytännöllisyyden nimissä. Naisten puvusta riisuttiin kaikki muut kerrokset kuin alimmainen kosode ja hakama housut. Koska asu oli naisita kovin maskuliininen, he luopuivat suosiolla housuista ja pukeutuivat entisestä pidentyneeseen kosode-kaapuun. Hovi oli kärsinyt tulipaloista, joissa hoviväkeä oli kuollut, koska he eivät olleet päässeet pakenemaan mahdottomissa vaatteissaan. Niinpä myös hovivaatteiden kerroksia karsittiin viiteen.

Maiko nyky-kimonossa. Seuraavalla Muromachi-kaudella (1333-1573) sotaherrat lähestyivät hovia ja heidän asenteensa pehmeni sen vaikutuksesta. Ylenpalttisuus palasi pukeutumiseen vähitellen. Naisten puvut ulottuivat nilkkoihin ja kosode-kaapujen pukemiseksi kehittyi useita erikoisia tapoja. Alempien luokkien naiset yhdistivät puvuissaan yksinkertaisen takkikaavun erilaisiin kietaisuhameisiin. Kaudella käytettiin hienoja kiinalaisbrokardeja, joita jäljiteltiin kotimaisessa tuotannossa. Tätä seurannutta sotaisaa ja levotonta Monoyama kautta (1568-1603) leimasi ylenpalttisuus, niin väreissä kuin kirjonnassa. Vastareaktiona tälle alettiin ihailla Heian-hovin tyylitajua ja kauneuden kunnioitusta. Hieno japanilainen shibori-solmukirjonta tekniikka kehittyi aiempaa monimutkaisemmaksi.

Nykyaikainen asu kehittyi pääosin shogun-sotaherrojen sulkeutuneen Edo-kauden (1600–1868) aikana. Edo-kautta leimasi tiukka luokkajako, jonka piirissä rajoitettiin alempien luokkien pukeutumista. Erityisesti varakkaan kauppiasluokan hienostelu ärsytti sotilasluokkaa. Kioton, Osakan ja Edon muotitietoiset naiset kilpailivat tyylikkyydessä keskenään ja järjestivät jopa epävirallisia kilpailuja. Kauden alkupuolta leimasi kimonon kuvituksen tarkoituksellisen epätasapainoinen asettelu. Uudet värjäysmenetelmät kehittyivät aikakauden pukeutumiskieltojen seurauksena. Varakkaista naisista tuli taitavia kiertämään pukeutumismääräysten sääntöjä. Tunnettujen taiteilijoiden käsinmaalaamat kimonot olivat suosiossa. Myös suljettujen "kelluvien kaupunkien" parhaat kurtisaanit pyrkivät pukeutumaan tyylikkäästi ja seuraamaan nopeasti muuttuvaa muotia.

Uuden humoristisen kapukiteatterin näyttelijät olivat muodin synnyttäjiä ja ottivat esimerkiksi käyttöön hankalasti puettavat ja monimutkaiset leveät obi-vyöt. Niissä saatettiin käyttää kimonoissa alaluokalta kiellettyä brokardia ja kirjontaa. Vyöstä tulikin asun keskipiste. Obi vyön käyttöönotto yksinkertaisti itse kimonoa, sillä sen peitettyä vyötärön, kokonaisvaltaiset taideteokset eivät enää näkyneet.

Jukatan obi-vyötä puetaan, CC Atribution 2.0 Generic by Flickr user:kyzErilaisten asujen nimityksiä
Furisode - riippuvat miltei maata laahaavat hihat omaava kimonomainen vaate.
Jŭnihito - Heian-kaudella kehittynyt naisten monimutkainen ja hienostunut silkkinen hovipuku, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti kaksitoistakerroksista. Se koostui esimerkiksi lukuisista ohuista kiinalaistyylisestä takista (karaginu), kerroksellisista kaavuista, hakamahousuista ja esiliinamaisesta irtolaahuksesta (mo). Puku tunnettiinkin myös nimellä karaginu-mo ja epävirallinen muoto ilman karaginu-takkia nimellä uwagi . Vaikutelma oli kerroksellinen. Muromachi kaudella kerrosten määrä väheni viiteen.
Karaginu - kiinalaistyylinen takki.
Kimono - on japanilainen kaapu, joka on sidottu vyötäisille leveällä obi-vyöllä. Kimonon alle puetaan joko aluspaita (hadajuban) ja tukikaulus (tsuke-eri) tai aluskimono (nagajuban) sekä kietaistava alushame (susoyoke). Alusvaatteiden päälle voidaan pukea tasoittavia toppauksia. Alusaasujen ja kimonon kiinnittämiseen käytetään erilaisia nauhoja ja apuvöitä. Päällimmäiseksi tulee leveä koristeellinen obi-vyö. Obin sisällä on usein sitä tukeva tyyny (obi-makura) ja sen kiinnittää pitkä kapea nyöri (obi-jime).
Uchikake - japanilaisten naisten päällysasu ja aiemmin (Muromachi kaudelta lähtien) samurailuokan juhla-asu. Koshimake oli samuraikaudella puvun kesäversio, jossa päällysvaate roikkui vyön varassa vyötäröllä. Vaikutelma oli hieman turnyyripuvun kaltainen.
Yukata - ("jukata") kimonon mallinen, mutta yksinkertaisempi puuvillakaapu. Jukata on korostetusti kaikkien eli sekä miesten, naisten että lasten vaate. Alunalkaen se oli yläluokan ja samuraiden yksinkertainen kylpytakki. Myöhemmin se levisi myös muiden luokkien käyttöön. Sittemmin siitä on tullut suosittu kotiasu ja kesävaate. Kaupungilla sitä käytetään obi-vyön kanssa. Ohuen puuvillaisena se on kuumalla säällä kevyt ja mukava.

Lähteitä:
Woderford hall
Annaliese's fibers and stuff: Japanese
Reconstructing History: A History of Japanese Clothing
Japanzone: Kimono
A History of Japanese Clothing and Asseccories
Japanese Classical Costume at the Imperial Household
Costume museum: Costumes and asseccories
Costume museum: Costume history of Japan
Simple basic Japanese garb
Online Resources for Japanese Re-Enactor
The Juni-hito of Heian Japan
V&A-museum: History of Kimono

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kynttilöiden historia

Photo: PD by Richard W.M. JonesNäin itsenäisyyspäivän ja Lucian päivän sekä Joulun alla on hyvä puhua hieman kynttilöistä. Ennen kynttilöiden valmistuksen kehittymistä poltettiin pieniä alkeellisia, keraamisia öljylamppuja, joissa oli myös palava sydän. Kynttilä onkin eräänlainen jähmettynyt versio tästä. Ensimmäiset kynttilänjalat on löydetty Egyptistä noin 400 eaa. Joidenkin lähteiden mukaan kynttilöitä olisi valmistettu mehiläisvahasta Kreetalla ja Egyptissä 3000 eaa. Kynttilänvalmistus keksittiin eri aikoina myös muualla maailmassa kuten Kiinassa ja Amerikassa.

Vanhin löydetty kynttilä on Etelä-Ranskasta ensimmäiseltä vuosisadalta. Roomalaisten tekstien mukaan kynttilöitä valmistettiin talista. Sydämmenä käytettiin kierrettyä papyruskaislaa. Kynttilät valmistettiin kastamalla sydäntä toistuvasti mehiläisvahaan tai taliin, aivan kuten käsinvaletut kynttilät tänäkin päivänä. Ennen valamista tali tai mehiläisvaha puhdistettiin merivedellä ja kuivattiin.

Ensimmäinen kristitty keisari Konstantiinus käytti kynttilöitä pääsiäisjumalanpalveluksessa 300-luvulla ja niistä tulikin tärkeä osa kirkollisia seremonioita. Konstantiinus myös perusti kynttilänpäivän 2.2, jolloin uskovilla jaettiin kynttilöitä. 1300-luvulta lähtien syntyi kynttilänvalannan ammattikuntia. Noilta ajoilta on myös löydetty ensimmäiset kynttilämuotit. Keskiajalla mehiläisvahakynttilät oli varattu pääosin kirkkojen ja joskus harvoin myös aateliston parissa. Vuoden aikana kirkossa käyetyt kynttilät siunattiin kynttilänpäivänä. Käyttöön tulivat myös puuvillaiset kynttilänsydämet. Tavallinen kansa poltti talikynttilöitä, jotka valuivat, taipuivat, sulivat ja haisivat rasvan härskiinnyttyä.

Kynttilät yleistyivät Suomessa 1800-luvun puolen välin jälkeen, kun parafiini 1830 ja sittemmin myös steariini keksittiin. Sitä ennen valontuojana olivat päreet ja toisinaan vain tulisijan loimu. Päreitä tarvittiin yli 20 000 taloa kohden. Tarkkaa työtä tehdessä pärettä saatettiin pitää suussa. 1700-luvulla joulu oli kynttilöiden käytön tärkein päivä ja lisäksi niitä saatettiin polttaa vieraiden käydessä. Joulun kynttiläperinteeseen liittyi tiiviisti koristeellisten kynttilänjalkojen käyttö. Kynttilöiden sytyttäminen haudoille levisi Suomeen sotien jälkeen, saatuaan alkunsa Saksassa herhuntilaisten parissa.

Lucian-päivä sota-ajan Ruotsissa.Sisilialaisen pyhän Lucian marttyyripäivää on vietetty 300-luvulta asti. Juliaanisen kalenteri 13. joulukuuta oli vuoden lyhyin päivä, talvipäivän seisaus. Koska Lucian nimi viittaa valoon (lux, luce) ja häneen tarinaansa liittyvät silmät ja näkeminen, niin ei ihmekään, että häntä muistetaan pimeyden keskellä ja hän on sokeiden suojelupyhimys. Juhla on ominut piirteitä esikristillisestä keskitalven juhlinnasta. Se on harvoja pyhimysjuhlia, jotka selvisivät uskonpuhdistuksesta.

Itsenäisyyspäivän kynttilöiden poltto klo 18-21 alkoi 1927 Itsenäisyyden liiton kehotuksesta. Kahden kynttilän on ajateltu viittaavaan kotiin ja katuun sekä laajemmin kotiin ja isänmaahan. Toiset taas sytyttävät yhden kynttilän sodasta palanneille ja toisen palaamatta jääneille. Kynttilöiden sytyttäninen kansallisina merkkipäivinä (ennen hallitsijan syntymäpäivänä) periytyy ehkä kuitenkin jo ruotsalaisajalta. Sortokaudella kynttilöitä poltettiin Runebergin päivänä 5. helmikuuta.