Omenat pitävät lääkärin loitolla ja säilyvät kotikellarissa

Omenat (Malus domestica) sisältävät runsaasti flavonoideja. Kotoisat omenat ovat siitä suositeltavia, että suurinosa omenoiden flavonoideista on niiden kuorissa. Flavonoidit suojaavat esimerkiksi sydäntaudeilta. Omenan terveyshyödyt on tunnettu jo keskiajalla. Vitamiinien kulta-aikana niitä ei juurikaan arvostettu, mutta flavonoidien arvon selvittyä omena nousi jälleen kultakastiin. Omenat tosin sisältävät myös jonkin verran c-vitamiinia (8% päivän tarpeesta/100g) sekä pieniä määriä muita ravinto-aineita.

Omenan viljelyn historia on pitkä. Ensimmäiseksi niitä alettiin kasvattaa Keski-Aasiassa. Vähässä-Aasiassa niitä viljeltiin viimeistään 300-luvulla eaa. Suomeen omenapuiden kasvatus saapui pakanallisen ja ristiretkiajan taitteessa 1100-1200-luvulla. Suomen luonnossa kasvaa myös harvinainen ja uhanalainen metsäomenapuu (Malus sylvestris), jota on vaikea erottaa villiintyneestä tarhaomenasta. Näitä omenoita on ehkä valmistettu ruuaksi ennen herkullisemman viljellyn omenapuun saapumista. Niistä voi valmistaa hilloa tai omenaviiniä (siideriä), vaikka kypsentämättöminä ne ovatkin karvaita. Metsäomena myös risteytyy tarhaomenan kanssa ja risteymät ovat hedelmällisiä ja niiden erottaminen villeistä yksilöistä on vaikeaa.

Kellarissa hyvin säilyviä syys- ja talviomenalajikkeita ovat esimerkiksi venäläiset Babushkino (huhtikuulle), Imrus (maalis), Ladoga (maalis), Moskovskoje Pozdneje (touko), Orlik (maalis) ja Orlovskij Sinap (maalis) sekä muut itäiset kuten Saltanat (Katzakstan-Latvia, 4-5kk) ja Stars (Latvia; helmi). Suomalaisista parhaita on Talvikki (maalis), Saviomena (pitkälle seuraavaan vuoteen), Kaikuvuori (helmi), Lantun talvi (maalis), Osmolan talvi (huhti - turpeessa kesä?), Paasikivi Nro 2 (kevät) ja Turso (ainakin tammikuulle). Amerikkalaisista suositeltavia säilytykseen on ainakin Cortland (kevääseen). Parhaiten omenat säilyvät yksitellen pakattuna, paperiin tai turpeeseen kiedottuna. Parhaita pölyttäjälajikkeita ovat valkeakuulas ja marjaomenat, mutta muitakin hyviä on olemassa.

Puutarhassa kannattaa kasvattaa syöntiomenoiksi myös kesä- ja syysomenia. Pienissä puutarhoissa ratkaisuksi monen lajikkeen ongelmaan käy perheomenapuu eli usean lajikkeen samaan puuhun varttaminen. Kotipuutarhaan kannattaa valita luomuviljelyssä pärjääviä lajikkeita. Parasta tuhoeläintorjuntaa ovat hyönteissyöjien linnunpöntöt omenatarhan laitamilla. Hyviä ovat esimerkiksi västäräkki ja siepot, joiden pöntöt voi hyvin ripustaa myös omenapuuhun (1,5-2 metrin korkeuteen). Myös tiaiset ja pääskyset ovat hyviä hyönteiskarkottajia, jos ne saa lähelle omenatarhaa asettumaan. Yövahdiksi voi ripustaa lepakon pöntön.

Maakellarisäilytyksen lisäksi kesä- ja syysomenoita voi hyvin kuivata tai umpioida soseena. Koska omenasose (muiden hedelmien ja marjojen tapaan) on hapanta sitä ei tarvitse paineumpioida, kuten vihannekset ja liha. Umpioituna siihen ei myöskään säilyvyyden vuoksi ole välttämätöntä lisätä sokeria, vaan sokeria käytetään maun ja ulkonäön vuoksi. Flavonoidithan säilyvät kuivatussa ja keitetyssä melko hyvin. Niitä ei keitossa häviä kuten vitamiineja, joita omenassa ei juuri olekaan. Flavonoidien takia omenat kannattaa soseuttaa kuorineen. Jos niistä tekee mehua, kannattaa puristusjätteestä valmistaa soseetta. Omenasoseeseen ja -mehuun voi hyvin sekoittaa myös kitkerämpää pihlajanmarjaa, joka tosin kannattaa korjata vasta ensipakkasten jälkeen.

Mehusta voi käyttää omenaviiniä tai -siideriä. Villeintä ja yksinkertaisinta lienee valmistaa länsi-brittiläistä maalaissiideriä eli scrumpyä. Siiderin valmistukseen on meillä käytetty ainakin valkeaa kuulasta, loboa, melbaa (korvattavissa sandralla), raikea ja lepaan liereää. Muuallakin siideriomenana tunnetaan kotoinen punainen astrakaani (red astrachan). Siideriin tarvitaan tasapainoisesti makeita, happamia ja karvaita makuja. Perinteisesti jälkimmäiset on saatu villiomenoista (crab apple).

Lähteitä ja lisätietoja:
Yhteishyvä: Omenalajikkeet - käyttövinkit
Suomela.fi: Omenalajikkeet
MTT: Tärkeimmät omenalajikkeet ja perusrungot (uusia kotimaisia)
Luomuviljelyyn suositeltavat lajikkeet (pdf)
HS: Yksi puu - 40 omenalajiketta
HS: Unohdettu sitruunaomena pelastettiin
Vartetutkimus: Omena
Maku: Omenatarhurien herkut
Apu: Oman maan omenat
Martat: Umpiointi
Tablespoon: Apple Series #1: Homemade Applesauce (sokeriton)
Emptynester: Making and Canning Applesauce
YLE Olotila: Karkkitehdas keittiössä (kuivatut omenat)
Perunanuija: Aito omenasiideri
Ari Kotiaho: Kotitekoiset siiderit
Kotikokki: Syksyinen omenasiideri ja omenasiideri
Olleankur: Kotoinen siideritaide
Kontu: Siiderin valmistus (keskustelu)
Zk's Cider Making Pages
Cider making
Cider and Perry Recipes
Elonkorjuun mehut, juomat ja viinit
Lepakot ja lepankonpönttö
Rakenna lepakonpönttö
Metsä vastaa: Lepakonpönttö
Puutarha.net: Omenoiden säilytys
Kyllä äiti tietää: Kellarin siivous ja kunnostus sekä hoitaminen
Kotipuutarhuri.com (keskustelu): talviomenan poiminta ja säilytys
Ajassa: Omenat soseeksi nyt
Kodin pellervo: Sadonkorjuun antoisa aika
Kodin kääntöpiiri: Maakellarissa on sopivan nihkeää
Meidän talo: Herkut omaan maakellariin
Kotiliesi: Vaniljainen omenasose
Muro BBS: Omenaviiniä tekemään
Kotiviinifoorumi: Pihlajanmarjaviini
Fruticetum: Omenalajikkeet

Venäläisiä hyvinsäilyviä omenoita lisää (luultavasti helmikuulle tai pitempään): Bolotovskoje, Golub Mira, Jubilej Moskvy, Podsnezhnik, Sejanets Zari , Strojevskoje, Studentsheskoje, Tsistotel, Venjaminovskoje, Moskovskoje zimnoje ja Majak.

Lehtiä naisille

Naistenlehtiä on ollut nykyaikaisen
lehdistön alkuajoista asti.

Naistenlehdistä puhuttaessa tarkoitetaan naispuolisille lukijoille suunnattuja aikakauslehtiä. Nykyaikaisen lehdistön juuret ovat 1600-luvulla. Pitkän historiansa aikana naistenlehdet ovat todellisuudessa palvelleet monenlaisia erilaisia tarkoituksia, eivätkä tämänkään päivän naistenlehdet ole vain viihdejulkaisuja, kuten usein annetaan ymmärtää.

Naistenlehdillä on ollut kyseenalainen, monesti vähätelty maine (pdf), jonka juuret ovat erityisesti 1960-1970-luvun kulttuuriajattelussa. Naistenlehtiä syyllistetään monesti sellaisestakin, mihin muutkin lehdet yhtälailla syyllistyvät.

Ennen varsinaisten lehtien ilmestymistä esiintyi erilaisia hallitusten virallisia tiedotteita. Näistä varhaisin lienee Rooman valtakunnan julkaisema Acta Diurna, joka ilmestyi jo ajanlaskumme alussa. Aluksi siinä oli oikeudenkäyntien tuloksia ja myöhemmin julkisia tiedotuksia ja muita mainitsemisen arvoisia asioita, kuten syntymiä, kuolemia ja avioliittoja. Kiinassa alkoi Han-dynastian aikana ilmestyä vastaavanlaisia hallinnon tiedotteita.

Ensimmäisten vastaavien tiedotteiden julkaisu alkoi Euroopassa 1500-luvulla. Useinkaan nämä tiedotteet eivät kuitenkaan olleet julkisia tai tarkoitettu kaikelle kansalle. Niiden sisältö oli myös rajattua. Ruotsissakin ilmestyi 30-vuotisesta sodasta (1618–1648) lähtien eri nimisiä virallisia lehtiä, joilla valtiovalta tiedotti asioista ja toi julkisuuteen omia näkemyksiään. Julkaisu jatkui Suomen suuriruhtinaskunnassa, jossa virallisella lehdellä oli merkittävä asema pitkälle 1800-luvulle saakka, ja vasta vuosisadan lopussa se muuttui lähinnä vain viranpuolesta luetuksi julkaisuksi.

Nykyaikaisten lehtien kaltaiset julkaisut saivat alkunsa noin vuoden 1600 tienoilla. Jo hieman ennen tätä oli kiertänyt uutislistoja ja 1500-luvun Venetsialle tyypillisiä avvisi ja gazette julkaisuja. Naisille suunnattuja lehtiä alkoi ilmestyä jo 1600-luvun puolivälissä eli hyvin pian lehdistön syntymän jälkeen. Naistenlehtien alkuaikoina 1700-luvuilla ne liittyivät vahvasti naisten itsenäistymishaluun ja emansipaatioon. Varhaisimmat naistenlehdet olivat ranskalaisia. Britanniassa ensimmäinen naistenlehti, Ladies Mercury ilmestyi 1690-luvulla vain muutaman viikon verran. Mercuryn, kuten monien muidenkin myöhempien naistenlehtien, julkaisijana oli mies. Ranskalaistenkin lehtien julkaisu oli pätkittäistä.


1922 perustettu Kotiliesi on vanhin yhä
julkaistu suomalainen naistenlehti.

 1700-luvulla lehdet vähitellen vakiinnuttivat asemansa sekä Ranskassa että Britanniassa ja levisivät myös muihin maihin. Jo 1700-luvulla alkoi kuluttajalehtien esiinmarssi manner-Euroopassa ja myös Ruotsissa. Suomi oli kuitenkin niille vielä liian köyhää maaperää. 1700-luvulla julkaistut brittiläiset lehdet muistuttivat enemmän kirjoja, kuin lehtiä. 1800-luvun alussa naistenlehdistö jakautui kahteen linjaan: perinteistä roolia vahvistavaan ja naisasiaa ajavaan. 1800-luvun alussa merkittävää suosiota nauttivat sellaiset lehdet kuin Le Petit Courrier des Dames, Townsend's Selection of Parisian Costumes ja Le Journal des dames et des modes. Poliittisen aktiivisuutemsa johdosta osaa sensuroitiinkin.

Merkittävin varhainen amerikkalainen naistenlehti oli Godey's Ladies Book (1830-1899). Se ei suinkaan ollut ensimmäinen amerikkalainen naistenlehti, mutta ensimmäinen, joka onnistui saavuttamaan laajempaa kannatusta. Lehdellä oli harvinaista kyllä suurimman osan ajasta (1837-1877) naispuolinen kustannustoimittaja Sarah Josepha Hale. Lehdellä oli tärkeä vaikutus amerikkalaisen kirjallisuuden kehitykseen, sillä Hale pyrki julkaisemaan lehdessään amerikkalaisten kirjailijoiden tuotantoa. Sen kirjoittajina olikin sellaisia myöhempiä merkkihenkilöitä kuin  Edgar Allan Poe. Vaikka Hale oli naisasianainen, lehden sisältö oli pitkälti konservatiivista ja lehti menettikin merkitystään naisasialiikkeen voimistuessa. Pitkäaikaisin amerikkalainen naistenlehti lienee 1867 perustettu Harper's Bazaar.

Ensimmäsen kerran naistenlehden julkaisua kokeiltiin Suomessa jo 1700-luvun lopulla, jolloin ilmestyi hetken aikaa ruotsin kielinen Om konsten att rätt behaga. Lehti oli muuten ensimmäinen maassamme ilmestynyt aikakausilehti ylipäätänsä, jonka esikuvat olivat Ruotsissa. Sen mitta oli vaatimattomat 6000 merkkiä, noin nykyisen aikakauslehden aukeamallisen verran. Rohkea yritys jäi vain neljän kuukauden mittaiseksi, sillä se ei kiinnostanut lukijoita, vaikka julkaisija yritti korjata sisältöä lisäämällä kaunokirjallisuuden määrää. Maasamme ilmestyi 1860-luvulta lähtien säännöllisesti perheenäideille suunnattuja lehtiä (pdf). Vaikka lehtien malli saatettiin omaksua ulkomailta, ne muokkautuivat aina maassamme paikallisiin tarpeisiin sopiviksi.

Vanhin nykyään yhä julkaistu lehti Kotiliesi alkoi ilmestyä vastaitsenäistyneessä Suomessa 1920-luvun alussa. Lehti perustettiin Otavan julkaiseman vastaperustetun Oma koti -lehden kilpailijaksi (pdf). Kilpailu loppui, kun perustettiin yhteinen yritys Yhtyneet Kuvalehdet 1934. 1990-luvun lopulla Suomeen syntyi lukuisia uusia aikakauslehtiä ja naistenlehdet ovat niiden joukossa kasvava ryhmä. Lehtien käyttö maassamme on maailman suurimpien joukossa.



Naistenlehdet kiinnostuivat jo varhain
lukijakuntansa mieltymyksistä.

Naistenlehdet ilmiönä

Naistenlehtien on katsottu muodostaneen eräänlaisen keinoyhteisön (virtual community), joka muodostui lukijan ja julkaisijan välisestä vuorovaikutuksesta. Pitkään naistenlehdet saivat rahoituksensa tilauksista ja niiden tuli vastata tilaajiensa tarpeisiin ja mieltymyksiin. Toisinaan tilauksen taustalla ja naistenlehtien markkinoinnin kohteena olivat naisten elämässä vaikuttavat miehet, jolloin heidänkin näkemyksensä vaikuttivat myös lehtien sisältöön.

Naiset vaikuttivat lehtien sisältöön myös lukijapalautteen, ohjeiden, neuvonpyyntöjen ja toisinaan jopa kirjoitustensa avulla. Toisinaan naistenlehdet saivat jopa alkunsa naislukijoiden palautteesta, jolloin ne usein olivat yleisten lehtien sisarjulkaisuja. Monet julkaisijat olivat myös kiinnostuneita kehittämään lehtiä naisten mieltymysten mukaisiksi, mikä käy ilmi esimerkiksi Ladies's Homejournal-lehden 1800-luvun lopulla lupaamassa palkkiossa parhaalle uudistusehdotukselle. Naistenlehteä uudistettiin kilpailun jälkeen saadun lukijapalautteen mukaisesti.

Lukijan lehden suhdetta voidaan kutsua esimerkiksi lukijasopimukseksi (pdf). Olennaista on, että lehti tarjoaa ratkaisun johonkin lukijan elämän ristiriitaan. Pohjimmaisena naisten elämässä on jo pitkään ollut ristiriita perheen ja toimeentulon välillä jo ainakin 1920-luvulta lähtien. Lehden menestys riippuu siitä, kuinka hyvin se onnistuu "neuvottelemaan" sisältönsä lukijoidensa kanssa. 1800-luvun lopulla julkaistu Koti ja yhteiskunta oli maltillinen naisasialehti. Se oli vaatinut naisten oikeutta koulutukseen ja työelämään kyseenalaistamatta kuitenkaan näisten paikkaa kotona. Lehti lakkasi ilmestymästä lukijoidensa kadottua. Lehden julkaisijana toimi merkittävä naisasianainen Aleksandra Gripenberg.

Kotiliesi (pdf) aloitti sekin järjestölehden tyyppisenä, mutta kehittyi nopeasti maamme ensimmäiseksi kuluttajalehdeksi. Päämääränä oli sivistynyt perheenäiti, mutta kuitenkin naisten kasvava osallistuminen työelämään tiedostettiin. Ratkaisu oli nostaa nainen kodin johtajaksi ja kehittäjäksi. Muutos kuluttajalehdeksi liittyy massatuotannon kehitykseen ja kasvuun. Vaikka lehti miellettiin keskiluokkaiseksi, varattomatkin saattoivat samaistua kuluttamisen ideaan. Lukija jälleenmyytiin kuluttajana heistä kiinnostuneille ilmoittajille. Toimitettu ja ilmoitusaineisto tukivat toisiaan sekä sisällöllisesti että taloudellisesti.

Naistenlehdille (pdf), kuten monille muillekin aikakausilehdille, on ominaista tarinajournalismi. Jo varhain niiden visuaalinen ilme oli tärkeä ja muodostuu nykyään paljolti ilmoitustuloja tarjoavan muodin- ja kauneuden ympärille. Naistenlehdillä on vaihteleva lukijakunta ja samalla myös kullakin omanlaisensa tapa tarkastella maailmaa. Toiset ovat tiukasti kiinni todellisuudessa, kun taas toiset poimivat ympäristöstä mielenkiintoisia muodin ja populaarikulttuurin ilmiöitä.

Naistenlehtiä on syytetty valeasuisiksi
mainoslehdiksi. (Ladies' Home Journal)

1960-luvulta lähtien naistenlehtiin on suhtauduttu äärimmäisen kriittisesti. Juuri naistenlehtiä pidetään nykyään herkästi tuotteiden mainoskenttinä, jotka markkinoivat tiettyjä tuotteita lukijoilleen, vaikka todellisuudessa lähes kaikki aikakausilehdet syyllistyvät samaan. Esimerkiksi toimittajat ovat kokeneet vähättelyä siirryttyään töihin naistenlehteen, aivan kuin he eivät niiden toimittajina voisikaan ymmärtää asioita, joihin olivat jo aiemmin perehtyneet. Käytännössä ihmisten asenteet siis myös rajoittavat naistenlehtien sisältöä.

Todellisuudessa naistenlehdet ovat osa lukijoittensa elämänpolitiikkaa ja vaikuttavat näiden valintoihin kuluttajina ja kansalaisina. Tutkijat ovatkin jo pitkään nähneet niillä olevan tärkeän yhteiskunnallisen roolin, jota ei pitäisi vähätellä. Toimittajat itse toivovat, että voisivat tuoda naistenlehtien sivuille myös nykyistä syvällisempää yhteiskuntapolitiikkaa elämyksellisessä ja koskettavassa muodossa.

Lisätietoa:

Godey's Lady Book: Index, 1855-1865

Godey's Lady's Book: Sampels Collection 1855-1858

Magazine Art: Harper's Bazaar (lehden varhaisia kansikuvia)

Maija Töyry: Varhaiset naistenlehdet ja naisten elämän ristiriidat. Neuvotteluja lukijasopimuksesta (2005)
Kansalliskirjaston aikakauslehtiarkisto mm. Koti ja yhteiskunta lehtiä

Tänään on karhunpäivä

Tänään 13.7 vietetään keskikesäistä, kesän lämpimimpään aikaan sijoittuvaa karhunpäivää, joka on useimmille tuttu vain sanonnasta, leppoisista karhunpäivistä. Karhulla on erityinen asema monienkin pohjoisten kansojen henkisessä perinnössä. Useille suomalais-ugrilaisille kansoille karhu on taivaasta maan päälle laskeutunut jumalan poika ja sitä on kohdeltava sen ansaitsemalla kunnioituk-sella. 

Niinpä niiden parissa vietetään karhunpeijaisia. Jonkinlainen peijaisperinne tunnetaan myös Pohjois-Amerikan intiaanien, Siberian alkuperäiskansojen ja muiden pohjoisten metsästäjä kansojen, kuten Japanin alkuperäisasukkaiden Ainujen parissa. Monille pohjoisille metsästäjäkansoille karhu oli myös esi-isä

Miss on otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty?
Tuoll on otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty:
luona kuun, tykönä päivän,
otavaisen olkapäillä.
Sielt on maahan laskettuna
kultaisessa kätkyessä,
vitjoissa hopeisissa.

Monet karhunpalvontaan liittyvät riittit ovat selvästi kasvaneet samasta arktisesta shamanistisesta perinteestä. Mielenkiintoista on, että vastaavan tyyppiset menot saattavat liittyä myös tropiikissa suurriistan pyyntiin. Kyse onkin selkeästi pohjoisen eräkulttuurin olennaisesta osasta.

Meillä kuten myöskin useimmilla euroop-palaisilla kansoilla otavaa eli isokarhua on pidetty karhun tähdis-tönä. Sen suomen-kielinen nimikin on viitannut karhuun. Pohjoisille kansoille se oli taivaan tärkein tähdistö. Venäläiset kutsut otavaa äiti-karhuksi. Myös eräillä Pohjois-Amerikan heimoilla tähdistö tunnettiin emo-karhuna, joka kulki kolmen pentunsa kanssa. Jopa intialaisessa perinteessä tähdistö on paikoin tunnettu karhuna.

Sekä eurooppalaisilla, Amerikan alkuperäiskansoilla kuin intialaisilla on silti muitakin vertauskuvia tähdistöille. Vaikka käsitys karhuntädistöstä onkin laajalle levinnyt, se ei ole kuitenkaan hallitseva. Otava oli kuitenkin poikkeuk-sellisen tärkeä tähdistö muinaisille suomalaisille:

"... Nousi kuuta katsomahan,
päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen ..."

Eräissä karhun synnystä kertovissa runoissa mainitaan, että "Ilmarinen on isäsi, Hongatar emäsi". Ajatus taivaasta miehisenä ja maasta naisellisena olikin levinnyt laajalle Euroopassa ja Lähi-Idässä. Karhun ruumis syntyi hongottaren maakohdusta, mutta sen henki oli siitetty taivaasta. Eräiden syntyrunojen mukaan karhu syntyy kun Ukko(inen) ylinen jumala heittää villoja vetehen.

Karhunpäivää on niin Suomessa kuin Virossakin pidetty karhun syntymäpäivänä. Tällöin ei saanut tehdä töitä, eikä muutenkaan häiritä metsän isäntää. Suvun tai kylän kallopetäjälle vietiin uhreina mm. kuparikolikoita. Tasan puolta vuotta aiemmin, kylmimpään talviaikaan, talvisydämen tienoilla on uskottu karhun kääntävän pesässä kylkeään. Talvisydän oli myös suosittu käräjäpäivä. Se oli karhun juhlapäivistä toinen, johon karhunpyynti yleensä sijoittui.

Heinäkuuta on joskus kutsuttu myös karhukuuksi (erityisesti Virossa). Tuolloin pelättiin karhun käyvän karjan kimppuun. Aikanaan karhunpäivää pidettiin kesän keskikohtana, vaikka aurinkokalenterissa kesäpäivän tasaus sijoittuikin jo aiempaan ajankohtaan. Karhunpäivä onkin lämpövuoden huipentuma, mikä täällä kylmillä pohjoisilla seuduilla lienee ollut aurinkovuotta keskeisempi.

Peijaisperinne

Kulttuurialueemme vanhimmat tunnetut kuvaukset peijaisista ovat 1600-luvulta Hämeestä ja 1800-luvulta Savosta ja Vienan Karjalasta. Vaikka eroja tapojen välillä oli jonkin verran, kyse oli selvästikin yhdestä ja samasta perinteestä. Jo itse peijaisia edeltävä metsästys noudatti tarkkoja sääntöjä.

Karhun pesää etsittiin unen avulla. Metsästykseen osallistuneet eivät saaneet muutamaan päivään pukeutua muihin kuin juhlavaatteisiin. Tuvasta lähdettäessä sen ovi nostettiin saranoilta ja metsälle kulkeva joukko kulki saranapuolelta ulos. Kierroksella pysähdyttiin yhdeksästä puulajista tehdylle nuotiolle. Karhun pesään ei ollut lupa ampua, vaan karhu piti ärsyttää ulos. Ampumisesta ei saanut myöskään puhua. Osallistujat kättelivät karhua sovinnon merkiksi, kun se oli tapettu. Sitten karhulta leikattiin irti turparengas. Vasta tämä päätti karhunkaadon.

Lyökäämme kättä kämmenillä,
läpätkäämme lapikkailla!
En minä sinua pannut,
eikä toinen kumppanini,
itse hairahit haolta,
itse vierit vempeleltä,
itse koivun konkelolta,
lepän lengolta lipesit,
puhki kultaisen kupusi,
halki marjaisen mahasi.

Murteissa sana peijaiset on tarkottanut myös hautajaisia. Vastaava merkitys on tuttu myös viron kielessä. Useissa murteissa peijaisiksi on nimitetty muitakin pitoja esimerkiksi kihlajaisia, häitä, läksiäisiä ja ristiäisiä. Kauppakin on saatettu vahvistaa peijaisilla. Erään selityksen mukaan peijaisten alkuperä on samaa juurta kuin suomen peikko tai peijakas tai viron sulhasta tarkoittava peig. Silloin niiden alkuperä oli germaanisella kuollutta tarkoittavassa sanassa. Alunperin viron sulhanen on saattanut olla rikollinen morsiammenryöstäjä ja peijaiset väkivaltaisesti kuolleen, kuten surmatun karhun hautajaiset.

Pienokaisten ravitsemus entisaikoina

Kysymys oikeasta tavasta ruokkia pienokaisia, perheen tulevaisuuden toivoja on huolettanut vanhempia halki historian. Jälkikasvulle on haluttu turvata paras mahdollinen alku. Käsitykset tästä ovat vaihdelleet historian kuluessa ja kulttuureista toiseen. Tänäkään päivänä ei ole yhtä yhtenäistä käsitystä siitä, miten vauvoja ja taaperoita tulisi ruokkia.

Vaikka arvovaltaiset tahot (pdf) ovat suositelleet imetystä ainakin myöhäiskeski-ajalta lähtien, ei se ollut kovinkaan suosittua uuden ajan alun keski- ja yläluokan piirissä. Antiikin aikana imetys oli ollut tavallinen tapa ruokkia pienokaisia, mutta keskiajalla sitä alettiin pitää ensin kuninkaallisille sopimattomana ja sitten rahvaanomaisena. Lähinnä vain maalaiset suosivat imetystä. Syitä tähän oli monenlaisia.

Ensinnäkin uskottiin, että imetyksellä oli kielteistä vaikutusta äidin terveyteen ja ulkonäköön. Imettäviä äitejä pidettiinkin lähestulkoon pyhimyksinä. Laihuus ei ollut suosiossa ja imetys tunnetusti kulutti äidin rasvakerroksia. Rinnat kärsivät herkästi imetyksestä ja aviomiehet olivat huolissaan niiden kauneudesta. Imetys myös esti äitiä tulemasta raskaaksi uudestaan, kun avioliiton tarkoituksena oli mahdollisimman mahdollisimman laaja jälkikasvu. Aviollista kanssakäymistä ei myöskään pidetty imetyksen kannalta suosiollisena ja raskaus oli äidinmaidolle suorastaan myrkkyä. Tästä syystä monet aviomiehet lähettivätkin mielellään pienokaiset imettäjille.

Muotikin asetti esteitä imetykselle, sillä 1500-1700-luvuilla suosiossa ollut korsetti painoi ja hiesi rintoja ja rinnanpäitä. Kure-liivit pahensivat rintatulehduksia, jotka olivat lähes yhtä vaarallisia äideille kuin synnytys. Tiedettiin, että imetys muodosti läheisen siteen äidin ja lapsen välille. Useat tutkijat uskovatkin vanhempien suojelleen itseään lasten mahdollisen kuoleman aiheuttamalta tuskalta lähettämällä näitä pois kotoa. Taustalla oli myös hienostelu, sillä imettäjän palkaamista pidettiin paremmuuden merkkinä.

1750-luvulla käsitys imetyksestä muuttui. Taustalla oli muuttunut avioliitto-käsitys, johon kuului puolisoiden välinen kiintymys ja romanttinen rakkaus. Aiemmin hyljeksityn ensi- eli ternimaidon hyödyllisyys tunnustettiin. Imetystä alettiin pitää äidin terveyden kannalta hyödyllisenä, sillä se kevensi äidin jatkuvien raskauksien taakkaa. Suhde lapsiin muodostui läheisemmäksi. Aikakauden valistusajattelun hengessä imetys sai ihanteellisen luonnollisuuden leiman. Muoti oli kuitenkin sangen lyhytaikainen, koska imetys hankaloitti äitien elämää. Imetys onkin tullut eurooppalaisten koulutettujen äitien parissa muotiin vasta viime vuosikymmeninä.

Toisten rinnoilla ja korvikkeilla

Imettäjät tunnetaan jo Raamatun ajoista alkaen. Länsimaissa imettäjien käyttö yleistyi yläluokan parissa ilmeisesti 1500-1700-luvuilla. Jotkut ajattelevat, että Freudin käsitys oidipaalisesta suhtautumisesta äitiin oli seurausta siitä, että hän oli imettäjän ruokkima. Imettäjän käyttö väheni, kun äidinmaidonkorvikkeet yleistyivät toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa. Sittemmin näihin korvikkeisiin on varsinkin kolmannessa maailmassa liittynyt kaikenlaisia terveysongelmia viimeisimpänä Kiinan Melamiiniskandaali.

Aikuisten ateriat

Kiinteään ruokaan totuttautumisessa on erilaisia käsityksiä. Viime aikoina on ollut edistyksellisten vanhempien parissa muodissa sormiruoka (baby led weaning) eli se, että lapselle tarjotaan ruokaa, jota hän pystyy itse syömään, kun haluaa. Lasta ei varsinaisesti koskaan syötetä.

Alkuperäiskansojen parissa äidit ovat kuitenkin ruokkineet lapsiaan hieman toisella tavalla. Lastaan vieroittamaan ryhtyvä äiti pureksii kiinteää ruokaa suussaan. Sitten hän työntää kielensä vauvan suuhun, joka reakoi siihen kuten äidin rinnan päähän ja alkaa imeä. Vauva syö näin ravinnon aluksi soseutetussa muodossa, joka muistuttaa ihan tavallista vauvan ruokaa. Nykyajan hygienäkökulmasta tapa on hieman vastenmielinen, mutta kuvaa kuitenkin oivallisesti perinteistä tapaa vierottaa vauvat vähitellen. (Desmond Morris:Vauva)

Pois rinnalta

Ei vain vieroituksen tapa vaan myös sen ajankohta on pohdituttanut. Aikaisen kiinteän ruuan aloittajat, jotka suosittelevat kiinteitä ruokia nelikuukautisille äidinmaidon rinnalla, vetoavat oletukseen, että varhainen kiinteiden ruoka-aineiden maistelu vähentää allergioita. Jos rintaruokinta pysyy pääasiallisena ravinnon lähteenä, ei kyse ole kuitenkaan varsinaisesta vieroituksesta, vaan lapsen ravinnon monipuolistamisesta. Osa rintaruokinnan kannattajista (ja useimmat viralliset tahot) kuitenkin kannattavat täysrintaruokintaa ensimmäisen puolenvuoden ajan.

Jotkut pitävät yli vuoden ikäisen taaperon imetystä perverssinä, vaikka se on historiallisesti varhaista vieroitusta tavallisempaa. Lähisukumme perusteella luontaiseksi imetysajaksi on laskettu peräti 7 vuotta ja eräiden alkuperäiskansojen parissa imetetäänkin jopa näin pitkiä aikoja. Äidinmaito suojaa tartuntaudeilta, mikä oli hyödyllistä ennen nykyaikaista terveydenhoitoa.  Immuuni-järjestelmä kypsyy ja rautahampaat ilmestyvät noin kuuden vuoden iässä.

Perinteisissä heimoyhteisöissä lapset luopuvat rintaruokinnasta yleensä 2-4 vuoden välissä. Metsästä-keräilijä yhteisöissä lapsia syntyy yleensä kolmen vuoden välein, mikä sekin kertoo pitkistä imetysajoista, sillä imettäminen ehkäisee uusia raskauksia. Lähisukulaisemme simpanssit saavat poikasia yleensä 4-5 vuoden välein ja vieroittavat 4-6 vuoden iässä.

Suositusten mukainen imetysaika (pdf) uuden ajan alussa oli 18-24 kuukautta, vaikka monet äidit vieroittivatkin lapsensa aiemmin usein uuden raskauden seurauksena. Toisaalta osa jatkoi pitempäänkin taatakseen lapselleen paremmat mahdollisuudet selviytyä. Tämä oli sekä klassisten kirjailijoiden että myös esimerkiksi juutalaisen hartauskirjallisuuden Talmudin ja islamilaisen Koraanin suositus. Renesanssin Firenzessä pyrittiin siihen, että imettäjät imettivät orpoja ainakin 30 kuukautta.

Ongelmana oli se, että äidin tai imettäjän maito saattoi loppua tätä aiemmin. Imettäjän tuli tuolloin palauttaa hoidokkinsa, kun taas köyhä äiti joutui turvautumaan naapuriapuun, käsin ruokintaan tai hätätilassa eläinten imetykseen. Eläinmaitoa ei kuitenkaan suosittu, sillä uskottiin, että eläimen ominaisuudet välittyivät maidon kautta lapseen. Tästäkin käsityksestä luovuttiin 1700-luvulla. Meidän päivinä äideillä on onneksi korvikkeita tarjolla siinä tilanteessa, ellei maitoa tule tai imetys muuten vain onnistu.