keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Kahvin alkuperä

KahvipuitaKahvinjuonti saapui Suomeen 1700-luvulla. Siihen mennessä se oli kuitenkin kulkenut jo pitkän matkan. Ensimmäiset arkkeologiset viitteet kahvin käyttöön ovat peräti 8000 vuoden takaa. Kahvin viljely alkoi osana maanviljelykivikauden niin sanottua neoliittista vallankumousta.

Sekä Homeros (800-luvulla eaa) että arabialaiset legendat puhuvat mustasta ja kitkerästä juomasta, jolla oli vahva kiihottava vaikutus. Aluksi kahvia ei tosin paahdettu, vaan pavut käytettiin eräänlaiseksi alkoholijuomaksi, niistä tehtiin rasvan kanssa energiapalloja ja niillä maustettiin puuroa.

Todennäköisesti kahvi levisi Arabian niemimaalle 400-500-luvulla etiopialaisten alueelle tekemän valloituksen myötä, mutta ensimmäinen tieto papujen kaupasta Arabian niemimaalle on noin 900-luvulla, jolloin niistä on maininta Jemenin ja Etiopian välisessä kaupassa. Arabit valmistivat myös kahvin kukista ja lehdistä teetä, keittivät kuivattuja marjoja vedessä juomaksi ja söivät kahvin papuja kuin makeisia. Väitetään, että kahvia olisi alettu paahtaa ja jauhaa 1200-luvulla. Sufi pyhiinvaeltajat levittivät sitten kahvinkäytön ympäri Lähi-Itää 1400-luvulla.

Todennäköisesti kahvin käyttö syntyi itäafrikkalaisten oromojen (aikaisemmin: gallat) parissa, jotka puhuvat afro-aasialaista (haamilaista) oromon eli gallan eli booranan kieltä. Gallat olivat niitä, jotka säilöivät kahvinmarjoja rasvaan. Oromoja asustaa Etiopian, Somalian ja Kenian alueilla. Ethiopiassa heitä on asustanut 7000 eaa lähtien. He ovat Afrikan sarven suurin kansa, joista enemmistö asuu Etiopiassa, Oromian maakunnassa. He asuttavat ylänköalueita, joiden metsissä kahvinpensaat kasvavat. Noin puolet oromoista on nykyisin kristittyjä ja puolet islaminuskoisia. Tarinan mukaan kahvin käyttö omaksuttiin, kun paimenten vuohet (kaldi) olivat vahingossa syöneet joko raakoja tai nuotioon tipahtaneita kahvipapuja. Tarina on ikivanha, mutta se on todennäköisesti vain satua.

Kahvin saapuessa Arabiaan sitä oli käytetty jo kauan.Etiopialaiset viettävät edelleen tänä päivänäkin perineistä kahviseremoniaa, joka muistuttaa hieman japanilaista teeseremonia. Kahvin valmistaa aina valkoisiin pukeutunut nainen, joka paahtaa kuivatut pavut avotulella. Sitten kahvi jauhetaan puisessa huhmareessa. Lattialle heitetään tuoretta vihreää ruohoa ja jos mahdollista muutama kukkanen.

Kahvi haudutetaan perinteisessä savipannussa (jebena) ja tarjotaan pienistä keramiikkakupeista. Etiopialaiset juovat kahvinsa hyvin makeana, miltei siirappisena. Kahvi kaadetaan pannusta kuppeihin elegantilla kädenliikkeellä. Italialaisten miehityksen jälkeen (1930-luvulta asti) etiopialaiset ovat juoneet kahvia myös nykyaikaisen eteläeurooppalaiseen tapaan.



Lähteitä ja lisätietoja:
John K. Francis. "Coffea arabica L. RUBIACEAE". Factsheet of U.S. Department of Agriculture
Helsingin Yliopiston kemian opettajankoulutusyksikkö: Opetuspaketti kahvin kemiasta: Kahvin historia
Lavazza: The history of coffee
Museovirasto: Perkolaattori eli pulputuspannu
Ristretto: Kahwiki
Old Town Roasters: History of Coffee
Kaldi coffee (doc)
All About Coffee by William H. Ukers
National Coffee Association: History of Coffee
National Geographic: Coffee
Origins of agriculture (pdf)
KryssTall: Inventions 10000 - 4000 BC
Primal Seed: Origins of Agriculture
Background And History Of Coffee
Answers.com: Food Producers in Prehistoric Societies
The Nibble: History of Coffee: Born On A Plateau In Africa
Ethnoarchaeological Approaches to the Study of Prehistoric Agriculture in the Ethiopian Highlands
Citizendum: Crop origins and evolution
Tadesse Kippie Kanshie: Five Thousand Years of Sustainablity? (pdf)
Epicurean: Ethiopian Coffee Ceremony
Ethiophian Coffee Seremony
History of Roasting Coffee

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Lautanauha

4-sivuinen nauhalautaLautanauha (en: tablet weaving; ru: brickvävning) on ikivanha käsityötekniikka. Se muistuttaa hieman kangaspuilla kutomista, joskaan ei yhtä paljon kuin pirtanauha. Alunperin lautanauhoista saatettiin valmistaa vaatteitakin yhdistämällä tekniikalla kudottuja kaistaleita yhteen laajemmiksi kankaiksi. Se saattoikin olla ensimmäisiä tekstiilien valmistuskeinoja.

Keskiaikaisen Tuntienkirjan Maria kutoo lautanauhaaLautanauhaa kudottaessa työvälineenä on sarja lautoja eli säännöllisiä monikulmaisia (3-6 kulmaa) (pahvi- tai) puulevyjä. Useimmiten levyt ovat neliön muotoiset. Kunkin laudan joka kulmassa on reikä. Näiden reikien läpi kulkevat nauhan loimet. Kude on kierretty pienelle mytylle taikka kävylle tai sormiolle. Loimi on monisäikeinen ja kierteinen. Nauhaa kudottaessa toinen pää on kiinni jossain kiinteässä pisteessä esimerkiksi pöydän jalassa ja toinen kutojan vyötäisillä.

Lautanauhan valmistus taito lienee kesitty viimeistään faaraoiden Egyptissä. Egyptissä vanhin tunnettu lautanauha on ajalla noin 3000 eaa. 6000 vuotta vanhat egyptiläiset maalaukset antavat viitteitä siihen, että nauhoja olisi osattu kutoa jo vähintään 1000 vuotta aiemmin. Eurooppaan taito saapui vähintään uudemman eli maatalouskivikauden (neoliittinen) aikana. Euroopan vanhin varmasti lautanauha tekniikalla valmistettu työ on löydetty Tanskasta varhaispronssikaudelta, yli 3000 vuoden takaa. Tuolloin tyttöjen lyhyitä rimpsuhameita oli valmistettu tällä tavalla (kuteesta muodostetut rimpsut roikkuivat lautanauhasta).

Yhteys Egyptin ja Pohjoismaiden välillä lienee olemassa, vaikka sitä ei tunnetakaan, sillä tekniikka on sen verran erikoinen, että sitä tuskin sattumalta olisi keksitty kahdessa paikkaa. Tekniikasta on merkkejä jopa Etelä-Amerikassa (mm. Perusta), mikä voisi viitata siihen, että tekniikka olisikin hyvin varhaista perua ja lähtenyt leviämään samasta lähteestä lähtien. Toisaalta tämä saattaa venyttää teoriaa liian pitkälle.

Keskiajalla lautanauhan kutominen oli ylimysnaisten tehtävä, TuntienkirjaLautanauhat Suomessa

Suomessa taito oli omaksuttu ainakin rautakaudella noin 500 jaa. Nauhankudonta saattaa olla kuitenkin varhaisempaakin perua, koska jäänteet eivät säily kovin hyvin meidän maaperässämme ja pronssikaudella vainajat oli lisäksi tapana polttaa, eikä tekstiileistä ole siltä ajalta jäänyt jäänteitä.

Jo kivikaudella on viitteitä siihen, että meillä olisi punottu ainakin yksinkertaisia naruja peräti 2000 eaa. Punomisesta ei ole pitkä matka nauhoihin. Rautakaudella lautanauhatekniikalla on valmistettu kankaiden ja pukujen reunuksia, vöitä, hiusnauhoja ja ehkä kengänsiteitäkin. Osa nauhoista ovat valmistustavaltaan monimutkaisia ja juuri tekniikan edistyksellisyys viittaa siihen, että lautanauha olisi tunnettu jo kauan. Lautanauhan huippukausi olikin juuri rautakauden lopulla hieman ennen nauhapirran omaksumista. On väitetty jopa, että lautanauha olisi tullut meille jo varhaiskantasuomalaisten mukana Virosta.

Rautakaudella villaiset pukukankaat aloitettiin ja päätettiin kutomalla niihin aloitus- ja lopetusnauhat. Tällöin kankaan loimilankoja käytettiin nauhan kuteina. Kankaan päättely lautanauha tekniikalla on teknisesti vaikeaa ja vaatii tekijältään perinpohjaista käsityötaitoa. Vaikka nauhoja valmistettiinkin käytännön tarkoitukseen, oli niillä jo tuolloin koristeellisia tarkoituksia. Korujen tapaan ne antoivat vaatteille ilmettä. Rautakauden lopun nauhojen kudontaan on saatettu käyttää kerralla jopa 17 lautaa.

Esihistoriallisella ajalla lautanauhat ovat ilmeisesti olleet erityisesti korkea-arvoisten naisten työtä ja Pohjois-Euroopan kuninkaallisten naisten haudoista on löydetty keskeneräisiä nauhatöitä. Vielä varhaiskeskiajan Euroopassa se oli ylhäisrouvien tehtävänä. Upeimmat pohjoismaiset viikinkiaikaiset nauhat on koristeltu etelästä tuoduilla kulta- ja hopealangoilla. Näitä nauhoja on löydetty esimerkiksi Viikinkien kauppakeskuksesta Birkasta, läheltä nyky-Tukholmaa. Vasta 1300-luvulla nauhat ja niiden valmistus muuttuivat kansanomaisemmiksi. Uudella ajalla (1500-1600-luvuilta lähtien) nauhakoristelu siityi ylhäisön asuista osaksi kansanomaista pukeutumista.


Lähteitä ja lisätietoa:
Käsityömuseo: Kansanomaiset nauhat:
Lautanauhat
Museovirasto: Puukausi:
Lautanauha (sivun alareunassa)
Kulttuurienmuseo:
Lautanauha-ohje
Maikki Karisto: Lautanauhat, Suunnittelu ja kutominen, Tammi - sain kirjan sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tämän pienen kirjoituksen ja se vaikutti ihan hyvältä ja perusteelliselta opastukselta nauhalaudan tekniikkaan. Kivana lisänä oli nauhalautojen askarteluvinkki. Malleja en ole vielä ehtinyt testaamaan.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Empire-puvun leikkaus

1800-lukujen alun pukujen leikkaus oli monin tavoin erilainen kuin tänä päivänä. Nykyaikaisia muoto-laskoksia ei tunnettu. Pukujen ylimäärä kangas koottiin vyötärölinjalle joko rypytyksin tai erillisin sivukappalein.

Hihat oli istutettu olkaluun päälle, ei sen alle, niin kuin nykyään. Etukappale jatkui harteilla yleensä olkapään yli selkäpuolelle. Toisinaan, mikäli erillisiä sivukappaleita ei käytetty se saattoi ulottua myös sivuilta takapuolelle asti.

Muotia vuodelta 1810.Yllä olevassa kaavoitus esimerkissä takakappale ylhäällä vasemmalla ja etukappaleen puolikas sen alla. Loput kappaleet ovat hieman erikoisemman hihan osia. Etukappaleessa huomaa kuinka se kääntyy hihan ympärille. Takakappale ulottuu tässä tapauksessa ylös olkapäälle, mutta kuten mainitsin myös toisentyyppisiset leikkaukset olivat yleisiä. Etukappaleessa oli todennäköisesti laskoksia istuvuutta parantamassa. Puku on vuosisadan vaihteesta tai ensivuosikymmeneltä.

Vaikka kaavakuvissa ei näytetä pukujen helmaosia, kannattaa huomata, että 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa puvuissa oli yleensä pieni laahus, joka ensimmäisen vuosikymmenen loppua kohti katosi ja toisella vuosikymmenellä (eli 1810-luvulla) helmat yleensä (ainakin englantilaispuvuissa) nousivat hieman nilkkojen yläpuolella, pienten tyttöjen puvuissa jopa sitäkin korkeammalle. Tällöin puvut olivat kaikkein käytännöllisimmillään. Ensimmäisen vuosikymmenen loppua kohden helmat kapenivat miltei suoriksi ja sitten levenivät taas. Vuosikymmenen vaihteesta lähtien helmaosaan lisättiin koristenauhoja ja -laskoksia.

Vasemmalla näkyvän ranskalaisen 1800-luvun alun puvun kaavassa on havaittavissa pienempi takakappale c, sivu-kappaleet a ja etukappale A. Etukappaleiden on tarkoitus asettua hieman ristikkäin. E:llä on merkitty kohta, johon hiha (D) istutetaan. Kolme takakappaletta takasi vaatteen istuvuuden takaa. Edestä istuvuutta helpotti kietaisumainen etuosa.

Puvun miehustan kokoamiseen saatettiin käyttää myös nyöritystä, varsinkin kun oli kyse kotona käytetystä vaatetuksesta.

Alla (ks. lähteet) olevan valkoisen puuvillapuvun (1808) kaavan ohjeita lukiessaan toistuu se tosiasia, että empire puvuissa käytettiin paljon rypytyksiä, jotka materiaalina usein ollut ohut puuvillakangas (musliini) mahdollisti. Saman huomaa myös Janet Arnoldin teosta lukiessaan (alla).

1808 puuvillainen aamupukuKolmas kaava oikealla kuvaa 1810 aamupuvun miehustaa. (Aamupuku tarkoittaa kotiasua). Siinä vasemmalla on etukappale olkaimineen ja sivukkeineen, ylinnä on takakappale ja oikealla hiha. Hiha rypytetään keskeltä, sillä puvussa on suuret puhvihihat, jotka istuvat noin puolivälissä olkapäätä eli huomattavasti korkeammalla kuin nykyajan hihat. Lisäksi kaavaan kuuluu kapea nauhamainen hihahnsuu. Etukappaleeseen tulee todennäköisesti rypytyksiä, jotta se istuisi kunnolla. Harmaa viiva olkapäillä ja sivuissa kuvaa suurinpiirtein etu- ja takapuolen rajaa. Kuva on esimerkinomainen, eikä sen kappaleiden mittakaava suhteessa toisiinsa ole täysin oikea, sillä takakappaleen kokoa on hieman suurennettu. Kirjaimet osoittavat kohdat, joissa etukappale yhdistyy takakappaleeseen. Hihanpaikka on osoitettu vastaavalla kohtaa toisella puolella kappaletta. Etukappaleita tarvitaan joko kaksi tai se leikataan kaksinkertaiseksi taitetusta kankaasta.

Empire kaudella vähitellen kehittynyt tapa kaavoittaa vaatteita jatkui periaatteessa suurimman osan 1800-lukua ja vasta 1890-luvulla miestenvaatteista lainattiin nykyaikainen kaavoitus myös naistenvaatteisiin, joissa muotoon tuli suffaragettien (eli naisasianaisten) vaikutuksesta räätälintyyli (tailor made). Tämä kuitenkin vaati kaavojen sopeuttamista naisten vartaloon, joka tehtiin muotolaskosten avulla.

Lisätietoja:
It's All in the Details:
Making a Regency Ball Gown By Hope Greenberg1808 Valkoisen empire-puvun kaava, jossa yksi ruutu on tuuma (inch)
Janet Arnold:
Patterns of Fashion, Vol 1, Englishwomen's Dresses And Their Construction C. 1660-1860
W. R. Lethaby:
Dress Design, kaava (pattern) 52, sivu 336.
19th US Regiment of Infantry:
Women's Clothing

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Mehendi

Hennaväri on jauheena vihreää, kuvan vapaaseen käyttöön julkaissut Andrey Ihon värjäys on varmasti eräs vanhimpia koristautumistapoja. Ihon värjäystä on kolmea eri lajia, eli ihon pinnalle jäävää ja siitä helposti pyyhkiytyvää maalikerrosta kuten meikit eli kosmetiikka, ihon pintakerroksen keratiiniin sitoutuvat värit kuten henna sekä ihon syväkerroksiin painetut tatuoinnit. Pintakerokseen sitoutuneet värit pysyvät iholla kunnes iho uudistuu, tatuoinnit sen sijaan ovat pysyviä ja vaikeita poistaa.

Naisten käyttämän hennavärjäyksen historia ulottuu itäisellä Välimerellä ainakin myöhäiseen pronssikauteen ja se liittyy tunnetusti ainakin foinikialaisten jumalien häämyytteihin (Baal ja Anat). Myös minolaisen Theran kaupungin seinämaalauksissa ennen 1650 eaa näkyy naisilla koristelua joka muistuttaa mehendiä. Välimeren rannikolta on löydetty paljon naisten patsaita, jotka ovat peräisin ajalta 1500-500 eaa, ja joissa korotettu käsi on koristeltu hennatatuoinnin tapaan.

Hennayötä on vietetty ennen häitä kaikkien niiden kulttuurien parissa, joissa hennankäytön perinne on elännyt: Välimeren rannikon juutalaisilta Intian hinduille saakka. Henna on liittynyt myös moniin juhliin juutalaisten Purim-juhlasta intialaiseen Diwaliin. Hennan käyttö naisellisiin koristeluihin on käytännössä levinnyt Atlantin rannikolta (Marokko) Intiaan.

Ihon pintaa on ehkä värjätty Euroopassa myös samankaltaisella morsinkovärillä - joka on sinistä. Tähän värjäykseen ovat mahdollisesti innostuneet keltit, erityisesti nyky-Skotlannin alueella asuneet muinaiset piktit. On epäilty, että keltit olisivat tehneet tatuointinsa morsingolla, mutta käytännön kokeilut ovat osoittaneet, ettei morsingolla voi tatuoida, sillä sen lääkeaineet parantavat "tatuointiarvet". Tatuointiväri siis työntyy ulos ja jättää jäljelle paranevan arpikuvion, joka katoaa. Morsingolla haavoja parantavia ominaisuuksia, mutta väri täytyy ensin pelkistää, eikä prosessi välttämättä tuolloin ollut kovin hygieeninen (ks. pytty- tai pottasininen).

Pelkistämiseen on tosin voitu käyttää myös nk. tuhkalipeää eli potaskaa (K2CO3), joka on melko puhdasta ja haitatonta iholle. Morsinkoa on myös käytetty, jolloin sen värin ovat esiin tuoneet maitohappobakteerit tai hiivat (osa antibakteerisia)*, jotka nekään eivät ole myrkkyä iholle. Sidoksena olisi ehkä voitu käyttää hunajaa, jolla silläkin on tulehdusta estäviä ominaisuuksia. Ehkä keltit ajattelivat, että väri tekee heistä vaikeammin haaavoittuvia ja värjäsivät siksi ihonsa morsingolla ennen taistelua. Toisaalta voi olla, että olikin kyse kuparivärillä tehdyistä tatuoinneista, jotka hapettuivat sinivihreiksi. Joiltakin eteläisemmiltä kelteiltä on kuparitatuointeja löydetty. Kukaan ei kuitenkaan ole nähnyt niitä elävällä ihmisellä (kupari on myrkyllistä).

Molemmat kasvit tekevät hyvää iholle, joten ne eivät itsessään ole pahoja ihovärejä. Sen sijaan muut aineet, joita käytettyihin väriseoksiin lisätään, eivät aina ole yhtä hyödyllisiä tai vaarattomia. Kadulla ei pitäisikään antaa kenenkään värjätä ihoaan. Värjääjän tulisi myös aina pystyä osoittamaan, mistä aineista hänen värinsä on sekoitettu. Niin sanotu mustahenna on vaarallisinta, sillä siihen on aina lisätty jotakin liuotinta tai jotain muuta väriä kuin hennaa. Turvallisinta on sekoittaa väri itse kaupan hennasta.

Mehenditaiteilija työssä. By McKay Savage from Chennai, India, CC-BY-2.0Hennavärin resepti
50g hennajauhetta (siivilöityä)
sitruunamehua (vaikkapa pullotettua)
1/2-1 1/2 rkl sokeria
5-10 ml laventeli- tai teepuuöljyä (tea tree)

Sekoitetaan jauhetta ja mehua paksuksi massaksi. Tarvittavan mehun määrä vaihtelee. Annetaan vetäytyä noin puolivuorokautta huoneenlämmössä, kunnes väriä alkaa vapautua ja kulhossa olevan hennan väri muuttuu. Sitten lisätään sokeria, niin että seos muuttuu sulavaksi ja sitten lisätään öljyä.

Teepuu öljy on turvallista ja tehokasta, mutta haisee melko pahalle (paremmantuoksuisia, mutta harvinaisempia ovat kajeputöljy ja ravensaraöljy). Laventelikin sopii ihan hyvin, mutta sitä kannattaa käyttää 10 ml. Mitä enemmän öljyä lisää, sitä tummempi henna. Näissä tuoksuöljyissä on hennan kanssa reagoivaa ainetta, joka vahvistaa sen väriä. Annetaan seoksen seistä vielä-toinen puolivuorokautta huoneenlämmössä, sekoitetaan tasaiseksi ja lisätään tarvittaessa hennaa tai mehua, jotta seos on sopivan paksua.

Pursottimen voi valmistaa esimerkiksi sellofaanista kiertämällä se ohueksi tötteröksi, täyttämällä tötterö ja teippaamalla kiinni tai voit käyttää vaikkapa kaupan miniporkkanoiden pussia, jonka kärkeen leikkaat varoen pienen pienen reiän. Väriä voi levittää myös siveltimellä.

Ohjeita morsinkovärille:Rowan's Woad Page
Make Your Own Woad

Linkkejä ja lähteitä:
Henna page
Ylen eläväarkisto:
Hennatatuoinnit
Coloria:
Lawsonia Henna

* Hiivojen suku on laaja. Kyse on siis eri hiivoista (lähinnä: saccharomyces cerevisiae), kun ihmiselle sairauksia aiheuttavat hiivat (candidat ja cryptococcus neoformans ).