Rautakautiset lasihelmet

Helmiä alettiin valmistaa joskus 30 000 vuotta sitten nykyisen Itä-Euroopan alueella asuneiden mammutinmetsästäjien parissa. Lasihelmien valmistus alkoi noin 4000 vuotta sitten Kaksoisvirranmaan ja Itäisen Välimeren alueella, mistä löytyi niiden valmistukseen tarvittavia kvartsihiekkaa ja puuhiiltä.

Lasihelmien valmistus
Lasin valmistamiseen tarvitaan kvartsin lisäksi jotain alkadista ainetta kuten soodaa tai puuntuhkasta valmistettua potaskaa. Valmistukseen käytetään myös eri lisäaineita esimerkiksi puhdistamaan (magnesium) tai värjäämään (metallioksidit). Lasimurskan sekä joidenkin muiden lisäaineiden avulla voidaan alentaa sulamispistettä.

Lasihelmiä voidaan valmistaa eri tavoin. Useimmat on valmistettu kiertämällä kupari- tai rautatangon ympärille. Nämä ovat rakenteeltaan poikittaisia. Myöhemmin kehitetyllä tekniikalla niitä valmistettiin puhaltamalla kupla ja vetämällä tangoksi, jolloin tangosta pätkittiin sylinterimäisiä helmiä. Nämä helmet ovat puolestaan rakenteeltaan pitkittäisiä.

Koristelultaan helmet voivat olla jo alunperin monivärisiä. Ne on voitu myös koristella värikkäillä lasinpaloilla, jotka on kiinnitetty helmen päälle. Kiinnitetyt lasinpalat voivat olla joko yksivärisiä tai mosaiikkikuvioituja (millefiori). Mosaiikkitekniikassa erivärisiä laseja yhdistetään pitkäski tangoksi, josta voidaan leikata esimerkiksi shakkilautakuvioituja ohuita levyjä.

Lasihelmien valmistus Pohjolassa
Pohjolan vanhimmat lasihelmet (pdf) ovat varhaispronssikaudelta. Niitä on löydetty varsinkin Tanskasta, mutta muutamia myös Ruotsista. Lasihelmet yleistyivät Pohjolassa rautakaudella. Roomalaisvaltakunnassa lasihelmiä valmistettiin teollisena tuotantona ja niitä alkoi virrata pohjoiseen yhä suurempia määriä. Roomalaisten valmistamia helmiä olivat esimerkiksi silmä-, mosaiikki- ja foliohelmet. Foliohelmiä valmistettiin sekä kulta- että hopeafoliosta.

Lasia ja lasihelmiä tuotiin etelästä Skandinavian suurimpiin satamiin. Ne olivat tärkeää kauppatavaraa ja niitä käytettiin rahan korvikkeena. Lasihelmien valmistus alkoi kansainvaelluskaudella. Paikalliset helmentekijät joko kiersivät tai asuivat paikallaan kylissä. 700-luvulla tuotanto kasvoi ja valmistus keskittyi tärkeisiin kauppapaikkoihin Århusin ja Påvikeniin Ruotsissa ja Ribeen Tanskassa. Itäinen tuonti alkoi kuitenkin vähitellen vähentää paikallisen valmistuksen kannattavuutta.

Viikinkiaikoina lasihelmiä käytettiin joko kaulanauhoissa tai solkien välisinä käätyinä. Helmet olivat taloudellisesti arvokkaita, mutta niillä saattoi olla myös taianomaista merkitystä. Pohjolassa viikinkikaudella vierailleen arabimatkalaisen Ibn Fadlan' mukaan skandinaavit arvostivat helmiä, maksoivat niistä hyvän hinnan ja lahjoittivat niitä vaimoilleen. Varhaisella keskiajalla loppuu ensin helmien tuonti ja pian sen jälkeen myös niiden kotimainen valmistus. Uusi uskonto pitää helmiä vanhan pakana-ajan merkkeinä.

Lasihelmien valmistaminen yleistyi Pohjolassa viikinkikaudella. Viikingit valmistivat runsaasti lasihelmiä. Tässä lasihelmiä valmistetaan arkkeologisten löytöjen pohjalta rakennetussa sulatusuunissa kiertämällä niitä rautatangon ympärille:



Suomalainen rautakausi ja sen muoti
Rautakausi kesti Suomessa runsaat tuhat vuotta. Se jakautui esiroomalaiseen- (500-0 eaa), roomalaiseen- (0-400 jaa), kansainvaellus- (400-600 jaa.), merovingi- (600-800 jaa), viikinki- (800-1025 jaa) ja ristiretkiaikaan (1025-1200 jaa). Eri alueilla vaihtumisajankohdat poikkeavat hiemant toisistaan. Esimerkiksi itäisessä Suomessa ristiretkiaika alkoi ja päättyi läntistä Suomea myöhemmin. Aikakauden rajat on muodostettu esinelöytöjen perusteella. Ne ovat saaneet nimensä Manner-Euroopan ja Pohjolan historiallisten kausien mukaan.

Rautakautinen kulttuuri omaksuttiin meille sekä idästä että lännestä. Rautakauden elinkeinoja olivat maanviljelys, metsästys ja kalastus. Hieman käytiin myös kauppaa. Rautakauden kulttuuri jatkoi meillä monia pronssikauden perinteitä. Varsinkin sisämaassa ja Pohjois-Suomessa pronssikauden ja varhaisrautakauden välinen raja on hyvinkin liukuva. Pronssikaudelle tyypillisiä röykkiöhautoja tehtiin vielä roomalaiskaudella.

Kansainvaellus- ja merovingiajalla hautalöytöjen määrä kasvaa. 500-luvulta lähtien kuoppahautaus yleistyy röykkiö- ja kalmistohautauksen rinnalla. Rautaa valmistivat täällä usein talonpojat ja kyläsepät itse tai vaihoehtoisesti sitä hankittiin Ruotsin suurilta raudanvalmistusalueilta. Varsinaista raudanvalmistusteollisuutta ei meillä ollut. Rautakaudella asutus tihentyi erityisesti Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä. Itä-Suomessa tärkein keskus oli nykyisen Mikkelin seutu. Muinaislinnat toimivat vartio- ja pakopaikkoina asutukselle.

Rautakauden pukeutumisesta ja koruista tiedetään lähinnä hautalöytöjen perusteella. Hautalöydöt lienevät olleet vainajan juhlavaatteita ja kertovat arkipukeutumisesta melko vähän. Pyhävaatteissa oli hyvä lähteä rajan taakse. Vaatteet ja korut olivat hyvin paikkasidonnaisia ja niistä on voitu päätellä mihin väestöön vainaja kuului. Skandinaaveilla ja balteilla, jopa itä- ja länsisuomalaisilla oli omat muotinsa, jotka vaihtelivat ajan mukaan. Naisten pukeutumista on enemmän tietoa runsaampien korulöytöjen ja pronssikorujen- ja koristeiden vaatetusta säilövien ominaisuuksien vuoksi.

Vanhimmat korut ovat Suomessa tuontitavaraa, lähinnä Itä-Baltiasta. Varhaisimmat korut olivat pronssia ja toisinaan myös rautaa. Vanhemmalla rautakaudella suosittuja olivat erityisesti rengaskorut. Myös miehet käyttivät yksinkertaisia rannerenkaita. Myös sormuksia ja massiivisia kaularenkaita käytettiin.

Meiltä löydetyt lasihelmet
Vanhimmat Suomesta löydetyt helmet ovat vanhemmalta roomalaiskaudelta. Koko vanhemman rautakauden lasihelmet olivat täällä verrattain harvinaisia. Koko rautakauden ajan meillä tavataan paljon kiertämällä vedettyjä sinisiä soikeita helmiä. Lähes kaikki rautakaudelta Suomesta löydetyt helmet on löydetty naisten haudoista.

Kansainvaellusajan loppuun asti helmet olivat pääosin yksivärisiä, yleensä sinisiä tai vihreitä. Lasi oli kirkasta, joko läpinäkyvää tai läpinäkymätöntä. Muodoista tyypillisimpiä soikeita, sylintereitä tai tynnyrinmuotoisia. Aikakaudelta on löydetty myös useita segmentoituja kultafolio helmiä.

600-luvulla yleistyvät ja muodot monipuolisimmat. Merovingiajalta tyypillisiä olivat oranssit tynnyrinmuotoiset helmet. Yhä enemmän oli myös monivärisiä, nauhakuvioin, varsinkin risteävin aaltoviivoin koristeltuja helmiä. Myös vanhimmat Suomesta löydetyt mosaiikkikuvioiset helmet tunnetaan tältä aikakaudelta. Pohjanmaan Vöyristä on löydetty kaunis merovingiajan helminauha, jota voi käydä katselemasa Museoviraston sivuilla.

Viikinkiajalle tyypillisimmät helmet olivat valmistettu vedetystä lasiputkesta. 800-luvun alkupuolella tavallisia olivat katkaistut sylinterit, mutta vuosisadan loppua kohden segmentoidut yksi- tai useampiosaiset helmet tulivat muotiin. Suurinosa helmistä oli väriltään sinisiä, mutta myös vihreät ja keltaiset olivat suosittuja. Viikinkiajan lopulla muotiin tulivat joko yksivärisin- tai mosaiikiilasipaloin koristellut helmet.

Erityisesti keltaiset säteiset silmäkuvioiset helmet olivat suosittuja. Mustapohjaisia säteisellä silmäkuviolla tai risteilevillä aaltoviivoilla koristeltuja helmiä tavataan runsaasti. Lisäksi esiintyy yksivärisiä suunnikaslasipaloin koristeltuja helmiä, jotka ovat useammiten keltaisia, mutta myös vihreitä, turkooseja ja ruskeita. Viikinkikaudella esiintyy paljon muitakin kuin lasihelmiä esimerkiksi karneoli-, pronssi-, savi- ja fajanssihelmiä.

Monet viikinkiajan helmityypit olivat suosittuja vielä ristiretkiajalla. Etenkin keltapohjaisia säteisiä silmähelmiä tavataan paljon. Suosittuja olivat läpinäkyvät siniset tai keltaiset pitkitäin uurretut melonihelmet. Tavataan myös segmentoituja ja tynnyrinmuotoisia kultafoliohelmiä.

Lähdekirjallisuus:
Ranta, Helena: Suomen rautakautisista lasihelmistä, teoksessa: Kentältä poimittua 2, Museovirasto 1994.

Eurooppalainen kahvi- ja kahvila-perinne

Ensimmäiseksi kahvia alettiin juoda 1500-luvun Unkarissa, jonne kahvi saapui turkkilaisten ottomaanien miehityksen johdosta (1541-1699). He perustivat Unkariin myös kahviloita. Unkarilaiset oppivat silloin juomaan vahvaa turkkilaista kahvia, jota kutsuttiin tuolloin mustaksi keitoksi. Kahvi ei ollut ainoa uusi nautintoaine, sillä kaakao oli saapunut Espanjaan 1500-luvun alkupuolella ja teetä myytiin Euroopassa ensi kertaaa 1600-luvun alussa.

Kahvin toivat Länsi-Eurooppaan hollantilaiset, jotka 1616 alkoivat viljellä sitä kasvihuoneissa. He olivat saaneet siemenet Intiasta, jonne muslimipyhiinvaeltajat olivat niitä salakuljettaneet. 1600-luvun lopulla he olivat alkaneet viljellä sitä Intiassa (Malabar) ja 1600-1700-luvun vaihteessa myös Jaavalla. Aluksi kahvia myivät kiertelevät virvoitusjuomakauppiaat, mutta ensimmäinen kahvila perustettiin Venetsiaan jo 1683. Kuuluisin Venetsialainen kahvila Caffe Florian di Piazza San Marco avasi ovensa 1720. Ensimmäinen, Edward Lloydin perustama kahvila, avattiin Lontoossa 1688. Tästä kahvilasta, jonka omistaja piti asiakkaidensa laivojen vakuutustilastoa, kehittyi myöhen maailman suurin vakuutusmarkkina. 1700-luvulla kahvin viljely alkoi levitä Etelä-Amerikkaan.

Kuuluisimmat eurooppalaisista kahviloista sijaitsevat kuitenkin Wienissä. Wienin valloituksen (1683) jälkeen upseeri Jerzy Franciszek Kulczyckin kokeilujen seurauksena syntyi wieniläinen maitokahvi. Ensimmäinen wieniläinen kahvila perustettiin 1685. Vuonna 1700 kahviloita oli jo neljä. Wienin kahvilat eivät kuitenkaan ole kuuluisia niinkään kahvista, joka sekin on erinomaista, vaan niiden kanssa tarjotuista leivonnaisista, joista Sacher-torttu lienee kuuluisin. Muita tunnettuja ovat omenastruudeli ja Linzin torttu (Linzertorte). Monet tarjoilevat asiakkailleen myös ruokaa. Wieniläiset kahvilat eivät ole niinkään paikkoja, joissa napataan nopeasti kahvikupillinen pahimpaan kofeiinin himoon, vaan julkisia olohuoneita, joissa lueskellaan lehtiä ja vietetään aikaa, toisinaan tuntikausia.

Etelä Eurooppalainen kahvilakulttuuri
Espessokahvi, johon useimmat nykykahvilakulttuurin helmet perustuvat, keksittiin 1900-luvun alussa, jolloin Luigi Berrezza keksi espressokoneen. Ne tulivat myyntiin 1905. Sitä ennen espresso oli tarkoittanut tilauksesta valmistettua kahvia. Hänen keksimäänsä tekniikkaa hyödynnetään edelleen niissä pikkupannuissa, joissa keitetään espressokahvit liedellä. Nykyaikainen espressokone toimii sen sijaan 8-9 kertaisella ilmanhpaineella, jolla kahvi uutetaan täydellisellä 90-96C:n lämmöllä. Kahvikupin koko johtuu siitä, että ensimmäiset 1930-1940-luvun laitteet eivät olisi kyenneet suurempia määriä paineistamaan. Kun kahvi valmistetaan koneella oikein, sen pinnalle kertyy "crema", ohut kerros kahvivaahtoa. 1960-luvulla kehittyivät sitten täysin nykyaikaiset espressokeittimet.

Italialaiset ovat sitten kehittäneet espressosta monenlaisia juomia, ehkä klassisimpana maitokahvi (1:1) cappucinon, joka on kapusiinimunkkien kaavun väristä. Cafe lattessa (caffe e latte) on maitoa vieläkin enemmän (3/4) ja se juodaankin kupin sijaan lasista. Latte macchiatossa maidon päälle kaadetaan hieman kahvia ja caffe macchiatossa taas on tilkka maitoa espresson joukossa. Caffe correttossa on puolestaan hieman alkoholia. Caffe ristretto taas on erittäin vahvaa kahvia, vielä espressoakin vahvempaa. Moccacino on cappucino suklaalla ja marocchino puolestaan kaakaolla.

Pienestä lasista tarjottava espressino taas on pikku cappuccino, jossa caffe ristrettoon on lisätty hieman maitovaahtoa. Caffè in ghiaccio on kylmä kahvijuoma, joka on kotoisin Etelä-Italiasta, ja joka voidaan myös valmistaa mantelimaitoon. Lajit tuskin loppuvat tähänkään, sillä italialaisten mielikuvitus on loppumaton. Espresso kahvi on myös klassisen tiramisu-jälkiruuan tärkein mauste. Se, mitä kahvia milloinkin juodaan riippuua tilanteesta ja ajankohdasta. Maitokahvit kuuluvat yleensä aamuun. Vahvat pienet tummat kahvit eivät ole myöskään pelkästään italialainen perinne, vaan niitä juodaan koko Etelä-Euroopassa Kreikasta Portugaliin. Amerikkalaiset ovat myös kehittäneet omia juomia italialaiselta pohjalta, kuten frappucino.

Tumminta kahvinpaahtoa käytetään Ranskassa. Café au lait on hyvin samankaltainen juoma kuin caffe latte sillä erotuksella, että siihen käytetään espresson sijaan vielä tummempaa ranskalaista pannukahvia. Caffe latten maito on höyryävää, kun taas ranskalaiset käyttävät vain lämmintä maitoa. Maitoa käytetään yhtä paljon kuin kahvia. Ranskassa on tavallista, että kahviloissa tarjoillaan myös alkoholijuomia sekä yksinkertaisia ruokia, kuten voileipiä. Ranskalainen brandy-kahvi, bistrouille lienee antanut nimensä Pariisin bistroille, vaatimattomille kuppiloille. New Orleansin ranskalaisissa kortteleissa café au lait valmistetaan sikurilla maustettuna ja tarjoillaan rakkaiden beignets-munkkien kera. Sikurin kitkeryy ja munkkien makeus tasapainottavat toisiaan.

Espanjalaiset kahvilat ovat avaria ja virallisia laitoksia, joissa tarjoilijat ovat pukeutuneet valkoiseen paitaan ja solmioon, eivät rentoja kuppiloita, kuten naapuri maissa. Myös asiakkaat kunnioittavat tätä. Itse kahvit ovat hyvin samantapaisia kuin Ranskassa ja Italiassa. Tavallisin kahvi on café solo, vahva pieni kahvi, joka tarjoillaan lasista. Kahvia tarjoillaan sielläkin maidon ja brandyn kera. Paikalliseen rikoisuuteen café bombomiin laitetaan maitotiivistettä, mikä tekee siitä hyvin makeaa. Espanjalaiset nauttivat kahvin kera mielellään uppopaistettuja churros-leivoksia (yksikössä churro). Niitä syödään myös kuuman suklaan (eräänlaisen kaakaon) kera.

Kreikkaan kahvilakulttuuri on tullut jo varhain idästä ja kreikkalaiset nauttivat kahvinsa hieman samaan tapaan kuin turkkilaisetkin. Tytön aikuusuuden merkki on se, että hän osaa keittää hyvää kahvia. Kreikkalaiset käyttävät tummaa paahtoa, jonka purujen annetaan painua kupin pohjalle. Kahvin pinnalle kuuluu ehdottomasti keitettäessä syntynyt vaahto (kaïmaki). Kahvia valmistetaan briki-pannuissa. Makeuttamton kahvi on sketos (σκέτος), puolimakea kahvi on metrios (μέτριος), makea kahvi on glykos (γλυκός) ja erittäin vahva ja makea kahvi on vary glykos (βαρύ γλυκός).

Kahvia juodaan hitaasti ja nautiskellen. Lisäksi tarjoillaan vettä sekä keksejä tai pikkuleipiä. Jokaisessa kreikkalaisessa kylässä on perinteinen kahvila, kafenio, joka on kyläläisten vuorovaikutuksen keskipiste. Kreikkalaiset puristavat toisinaan papuja ennen niiden paahtamista, mikä antaa niille erityisen aromin. Paahtaminen itsessään on seremoniallinen tapahtuma. Talvisin kahvia tarjoillaan usein maidon, kaakaon ja kanelin kera. Kylmä Café frappé (kreikaksi: φραπές, frapés) on myöskin kreikkalaista, eikä italaiaista alkuperää.

Intiaanien kolme sisarta

Irokeesilegendan mukaan maissi, kurpitsa ja pavut ovat kolme sisarta, jotka suostuvat kasvamaan ainoastaan yhdessä. Intiaaniviljelijöiden mukaan nämä kolme kasvia ovat suuren hengen lahjoittamia arvokkaita aarteita. Niitä vartioivat kolme sisarhenkeä. Kertomalla tarinoita vuosittain viljelijät välittivät perinteen sukupolvelta toiselle.

Pohjois-Amerikan maataviljelleillä intiaanikansoilla oli tapana viljellä yhdessä samalla maakummulla maissia, kurpitsaa ja papuja. Näitä kasveja he kutsuivat yhdessä kolmeksi sisareksi. Pavut lisäsivät maaperään typpeä, maissinvarret olivat tukena kiipeileville pavuille ja kurpitsoiden suuret lehdet varjostivat maata, jossa rikkaruohot eivät viihtyneet. Ne estivät myös maassa olevaa kosteutta haihtumasta. Maissin vartta kiipeävät pavut tekivät varsista kestävämpiä tasangoilla puhaltavia tuulia vastaan. Maissi taasen varjostaa kurpitsaa. Kaikki hyötyvät toisistaan.

Jotkut kansat lisäsivät vielä näiden kasvien sekaan pölyttäjiä houkuttelevaa kukkakasvia. Tämä yhteisviljely tunnetaan nykyään paremmin nimellä kumppanuuskasvit tai kumppanuusviljely.

Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaalla asuneet mayakansat harjoittivat samankaltaista, mutta monimutkaisempaa milpa-viljelyä. Milpa viljelyssä viljellään edellämainittuja kasveja kaksi vuotta samalla paikalla ja annetaan sitten maan levätä seuraavat kahdeksan vuotta. Pääravintokasvien eli kolmen sisaren lisäksi viljelmillä kasvoi myös avokadoja, meloneja, tomaatteja, chilejä, bataattia ja amaranttia sekä muutamia muita paikallisia ravintokasveja.

Milpa viljelmien kasvit täydentävät toisiaan ravinto-arvoiltaan. Maississa ei ole ihmisille välttämättömiä valkuaisaineita lysiiniä ja tryptofaania, joita pavuissa on molempia. Kurpitsoista saadaan eri vitamiineja ja avokadoista rasvoja. Myös kurpitsan siemenistä saadaan arvokkaita rasvoja. Milpalla oli merkitystä paitsi maatalouden, myös yhteisön, yhteiskunnan ja uskonnon kannalta.

Kurpitsa, maissi ja pavut on otettu viljelyyn jo keskiamerikkalaisen maatalouden alkuvaiheessa. Kurpitsan viljely alkoi keskiamerikassa 10 000-8000 vuotta sitten pienillä puutarhaviljelmillä, jotka tukivat metsästämällä ja keräilemällä kerättyä ravintoa. Samoilla viljelmillä viljeltiin myös esimerkiksi paprika-kasveja (kuten chilejä) sekä muita paikallisia kasveja, jotka eivät ole levinneet paikallista puutarhaviljelyä laajemmalle.

Maissin viljely alkoi samoilla alueilla hieman myöhemmin. Maissia tai sen oletettua esi-isää teosinttiä on viljelty alueella noin 6000-5000 vuotta sitten. Tuottoisa nykymaissi muodostui kuitenkin ehkä vasta noin 3000 vuotta sitten. Pavut puolestaan otettiin viljelyyn ensiksi itsenäisesti sekä Perussa että Väli-Amerikassa. Väli-Amerikassa papuja on viljelty ilmeisesti jo 5000 vuotta sitten.

Pian on aika kylvää esikasvatettujen maissin ja kesäkurpitsan siemenet, jos haluaa kokeilla kasvatusta täällä Pohjolassa. Kurpitsan siemenet istutetaan esikasvamaan huhti-toukokuussa, maissille riittää muutama viikko toukokuussa ennen istutusta. Joidenkin mielestä maissi kannattaa esikasvattaa lähellä kasvatuslämpötilaa olevassa lavassa tai kasvihuoneessa. Meidän oloissamme kasvaa lähinnä vain sokerimaissi. Kurpitsoista voi kokeilla kesä- tai talvikurpitsoita. Pavuksi sopii parhaiten Amerikan mantereelta kotoisin oleva ruusupapu, mutta joitakin salkopapu lajikkeitakin voi kokeilla.

Sikainfluenssan historiaa

2000-luvun ensi-vuosi-kymmen ei ollut ensim-mäinen kerta, kun sika-influessa (H1N1) riehui maailmalla tehden tuhoaan. Osasyynä tutkijoiden pelkoon sitä kohtaan oli edellinen suuri epidemia 1918, joka tunnettiin nimellä espanjantauti.

Espanjantauti, joka riehui 1918 Euroopassa Ensimmäisen maailmansodan ja meillä Kansalaissodan jälkimainingeissa, tappoi erityisesti nuoria ihmisiä. Kyseessä oli kaikkien aikojen tuhoisin influessa epidemia, joka tappoi ympäri maailmaa 50-100 miljoonaa ihmistä ja 3-6 % maailman tuolloisesta väestöstä. Tautiin sairastui noin neljännes maailman väestöstä. Uskotaan, että tautiin sairastuneista 10-20% kuoli. Taudilla oli myös vaikutusta maailmanlaajuiseen talouteen.

Taudin oireet olivat tyypillisiä influenssa oireita - yskä, kuume ja särky. Jälkitaudeista yleisin oli espanjantauti. Harvat elossa olevat taudista selvinneet vanhukset kantavat edelleen vasta ainetta veressään. Osa syynä sairauden vakavuuteen on pidetty sotilaselämää, koska siviilielämässä vakavammin sairastuneet pysyvät kotona, kun taas lievemmin sairastuneet jatkavat elämäänsä ja levittävät taudin lievempiä muotoja.

Taudin synnystä ja leviämisestä oli hankala saada tietoa, sillä sotivissa maissa epidemia kuului sotasensuurin piiriin. Se tulikin julkisuuteen vasta levittyään Espanjaan, jolloin sen nimeksi vakiintui espanjantauti. Heinäkuussa 1918 tauti oli levinnyt eri puolelle maailmaa ja kuolleisuusluvut olivat edelleen suhteellisen pieniä.

Elokuussa 1918 havaittiin Ranskassa taudin vakavampi muunnos. Se aiheutti taudin toisen, kuollettavan aallon saman vuoden lopulla. Kuolleisuusluvut kasvoivat korkeiksi kaikkialla, minne taudin toinen aalto levisi. Influenssa levisi ympäri maapallon muutamassa kuukaudessa.

Taudin lähteeksi on epäilty sekä Kauko-Itää että Kansaksen osavaltiota. Tyypillisesti influenssa tappaa heikkoja yksilöitä eli alle 2-vuotiaita, vanhuksia ja puolustuskyvyn heikkoudesta kärsiviä, kun taas espanjantauti tappoi erityisesti vahvoja nuoria ihmisiä. Toinen erikoisuus oli sairauden leviäminen pohjoisella pallonpuoliskolla kesällä ja syksyllä, kun influenssat riehuvat yleensä talvella.


Espanjantauti Suomessa

Meillä iso osa kuolleista (yhteensä mahdollisesti noin 25 000) oli sotavankileirien huonojen olojen ja erityisesti huonon ravinnon heikentämiä punakaartilaisia. 1918 leireillä oli yhteensä 80 000 punavankia. Erityisen vaikea tilanne oli Suomenlinnan vankileirillä, vaikka leirin ylilääkäri Richard Sievers tekikin parhaansa vankien auttamiseksi. Tarkkoja tietoja leirien kuolinsyistä on kuitenkin mahdotonta saada, sillä lääkärit joutuivat työskentelemään oloissa, joissa kuolinsyyn määrittely oli hyvin vaikeaa.

Tauti levisi Suomeen kesällä 1918 ja levisi edelleen erityisesti kotiinsa palanneiden sotilaiden mukana. Syksyllä seurasi uusi aalto, joka levisi nopeammin ja tappoi erityisesti nuoria vahvoja aikuisia.

Viranomaiset olivat taudin edessä ymmällään. Jo 1918 yleisötilaisuuksien välttelyä ja käsien pesua pidettiin tärkeänä taudin ehkäisyssä. Helsingissä perustettiin toimisto välittämään köyhimmille kotisairaanhoitoa, joka huolehti myös kodinhoidosta. Vaikka ruokapulalla oli aikalaisten mukaan vaikutus tilanteeseen, pahin aalto koettiin kuitenkin vasta keväällä 1919, jolloin ravintotilanne oli jo parantunut.

Viimeinen aalto saapui Lappiin tammi-helmikuussa 1920, jolloin se iski aiemmilla kerroilla osin säästyneisiin lappalaisiin entistä kovemmin ja tappoi 200 henkeä eli peräti 10% väestöstä. Monissa taloissa kaikki menehtyivät, osin hoidon puutteeseen. Jo ennen sisällissotaa maassamme oli ollut pulaa hoitohenkilökunnasta.


Espanjantauti ja eurooppalainen unitauti

Espanjantauti epidemiaa seurasivat paikoin oudot sairastumiset. Ihmisiä vajosi kooman kaltaiseen katatoniseen tilaan. Tauti tunnetaan tieteellisellä nimellä encephalitis lethargica. Sanan-mukaisesti se on aivoihin liittyvä tulehdustila, joka aiheuttaa väsymistä. Taudin riskiryhmänä olivat nuoret ja erityisesti naiset.

Epidemia ei ole sittemmin uusiutunut, vaikka yksittäis-tapauksia esiintyykin. Lievempiin tapauksiin liittyy erilaisia unihäiriöitä. Osalla potilaista oli jälkiseurauksena erilaisia mielenterveyden häiriöitä, käytös-ongelmia sekä parkinsonin tautia. Eräissä arvioissa on epäilty, että tauti olisi arvioitua yleisempi ja että lieviä tapauksia ei vain olisi havaittu. Huolimatta lievästä samankaltaisuudesta, kyseessä ei ollut narkolepsia, joka aiheuttaa huolta sikainfluenssa rokotusten yhteydessä.

Taudin syytä ei tiedetä varmasti, mutta todennäköisesti se on autoimmuuni-reaktio joko itse virukseen tai sen jälkitautina esiintyneeseen muuntuneeseen streptokokki bakteeri-epidemiaan. Eräissä eläinkokeissa on esimerkiksi onnistuttu aiheuttamaan vastaavan kaltainen sairaus lintuinfluenssa viruksen avulla. Virus itsessään ei kuitenkaan sitä aiheuttanut, vaan elimistön oma reaktio virukseen, joka vahingoitti dopamiini-välittäjäaineen aineenvaihduntaa. Auto-immuunisairaudet (kuten reuma, sokeritaudit) liittyvät elimistön puolustus-mekanismeihin, jotka alkavat toimia väärin ja kohdistuu elimistön omiin kudoksiin. Osalla ihmisistä on näihin tauteihin alttius ja taustalla saattaa olla myös infektioita.

Mielenkiintoisessa brittiläisessä tutkimuksessa näytti löytyneen yhteys streptokokki bakteerin erityiseen mutaatioon. Normaalisti nämä streptokokki- eli ketju-pallobakteerit aiheuttavat eri kurkku- ja nielutulehduksia esimerkiksi angiinaa. Näiden bakteerien erityinen muunnos näyttäisi ehkä kuitenkin laukaisevan tämän neurologisen autoimmuuni-oireyhtymän.

Huonosti tunnettu epidemia nousi yleiseen tietoon neurologi Oliver Sacksin tutkittua sen uhreja ja kirjoitettua heistä kirjan Awakenings - heräämisiä. Sacks kokeili potilailla eräänlaista varhaista aivovälittäjäaine dopamiini lääkitystä, joka auttoi osaa potilaista hetkellisesti ennen kuin he vajosivat uudelleen koomaan. Kirjan perusteella on tehty myös arvostettu elokuva, jonka pääosissa esiintyivät Robert de Niro ja paremmin koomikkona tunnettu Robin Williams.

Kaikesta huolimatta eurooppalaisesta unitaudista löytyy mielenkiintoinen yhtymäkohta rokotus keskusteluun, sillä vaikkei narkolepsian syitä tiedetä, myös narkolepsiaan sairastuneiden verestä on löydetty streptokokkivasta-aineita. Sitäkin on syystä epäilty autoimmuunitaudiksi. Streptokokki infektio voi olla myös reuman taustalla. Myös narkolepsia liittyy aivokemikaalien (nonadrenaliini tai oreksiini-/hypokretiinijärjestelmä) tuotantoon, vaikka kyse onkin eri aivokemikaaleista kuin eurooppalaisessa unitaudissa.

Kesäytyneet eli laukaiset kalat

Ennen kuin suolasta tuli edullista, säilöttiin kalaa yleisesti hapattamalla. Yleensä laihat (vähärasvaiset) kalat kuivattiin ja rasvaiset kalat hapatettiin. Siitä on saanut aikanaan nimensä myös graavilohi (eli hautalohi), joka oli maakuopassa hapatettua lohta. Nykyään se on edelleenkin kevyesti suolattua lohta, joka pitemmässä säilytyksessä happanisi.

Voi itsekseen miettiä, kuka koskaan tuli keksineeksi niin erikoisen säilöntätavan kuin kalan hapattamisen. Lopputulos kun ei mitenkään viehättävältä näytä taikka haise. Makuun ilmeisesti tottuu, mistä kertoo se, että hapatetut kalat ovat säilyneet edelleen osana eräitä kansallisia perinteitä. Kalan hapattaminen lieneekin syntynyt käytännön pakosta - nälissään todettiin, että kala ei ollut sillä tavoin pilalla, ettei sitä olisi voinut syödä.

Kalanhapattamisesta onkin monin paikoin luovuttu, vaikka ruotsalaiset valmistavatkin edelleen hapansilakkaansa. Suolakalan ystävät ovat kuulemma siitä sanoneet, "[e]ttei se maistu läheskään niin pahalle kuin haisee". Hapatettuun kalaan kuulemma tottuu.

Kalan hapattamista harrastetaan edelleen innokkaasti myös Japanissa, jonka rakkaaseen miso-keittoon kuuluva boniitto-tonnikala (katsuoboshi) on ensin hapatettu ja sitten kuivatettu. Muutakin kalaa siellä hapatetaan.

Kaukoidässä (Kiinassa, Thaimaassa, Vietnamissa jne.) valmistetaan kalanperkuujätteistä hapattamalla kalakastiketta. Saman tapaista kastiketta valmistettiin hapattamalla perkuujätteestä ja pikkukaloista jo antiikin Roomassa, missä se tunnetttiin nimellä garum. Garum oli roomalaisten herkkua. Myös islannissa hapatetaan eli fermentoidaan haikalaa ja saadaan näin luonnostaan syömäkelvoton kala syötäväksi.

Suomessa happaman kalan syönti oli yleistä vielä 1700-luvulla. Itä- ja Pohjois-Suomessa sitä oli yleisesti tarjolla vielä 1900-luvun alussakin. Esimerkiksi muikku ja kilohaili ovat kuulemma saaneet nimensäkin tästä säilöntavasta. Kun makuaisti oli happamaan kalaan tottunut, saatettiin sitä pitää suolakalaa parempana.

Savossa ja Karjalassa käytettiin kalakerrosten välissä ruisjauhoja hapatuksen varmistamiseen. Muita hapatuksen avustajia olivat hapanleipäjuuri ja piimä, jotka molemmat valmistuvat hapattamalla.

Aasiassa on ruisjauhon sijasta käytetty keitettyä riisiä. Suolaa ei alunalkaen käytetty hapatuksessa lainkaan, mutta kun suola yleistyi keskiajalta lähtien, alettiin sekä hapatettava että kuivattava kala esisuolata. Tänäkin päivänä kalaa hapatetaan edelleen Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomessa, vaikkei se enää olekaan yleinen herkku.


Miten kalat hapatettiin?

Puusaavi tai -pytty pestiin kuumalla katajavedellä. Peratut, pikaisesti pestyt kalat (yleensä särjet) valutettiin korissa. Kuivatun saavin pohjalle ripoteltiin ruisjauhoja, joita käytettiin kymmentä kalakiloa kohden 3-4 isoa lusikallista. Jauhoja ja suolaa laitettiin pohjalle niin paljon, että se peittyi. Vaihtoehtoisesti astian uurteet voitiin sivellä happamella ruistaikinajuurella.

Kerroksittain laitettiin astiaan kalaa ja suola kourallisia, kunnes astia tuli täyteen. Päällimmäiseksi tuli suolaa. Aluksi päälle ei pantu painoa eikä sen paremmin kanttakaan. Pimeässä ja viileässä paikassa kaloja pidettiin viikon verran. Sen jälkeen päälle laitettiin kansi ja isohko kivi painoksi. Kalojen annettiin olla koskematta suolavedessä, jossa ne happanivat syömäkelpoisiksi vajaassa kuukaudessa. Kesäytynyt kala vain parani vanhetessaan, kunhan astiaa ei siirrelty, ja se säilyi jopa pari vuotta syötävänä.