keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Kansioiden kätköistä

Mietteliäät Rafaelin enkelit Sistuksen kappelista.
Lapsuuden harras-tuksiin on aikojen kuluessa kuulunut erilaisia keräily-sarjoja ja kuvia. Joskus isän lap-suudessa kerättiin autojen pahvikuvia kahvipaketeista. Kummityttöni keräilee tarroja. Pitkään tyttöjen keräilykohteena lienevät olleet omasta lapsuudestani tutut suloiset kiiltokuvat.

Kiiltokuvien historia alkaa 1800-luvulla, jolloin kauniita kuvia alettiin painaa kiiltävälle paperille. Tämä oli seurausta 1700-1800-luvun vaihteessa Saksassa keksistystä kivipainotekniikasta, joka mahdollisti kuvien painamisen värillisenä aiemman mustavalkoisen kuvan sijaan.

1800-luvun alun kiiltokuvat [en: scrap reliefs(s. sheet/pictures; chromolithographs; printed scraps); de: Glanzbild; ru: glansbild; ra: image en papier glacé] olivat arvokkaita ja niitä käytettiin erilaisissa käyntikorteissa (calling cards). Jo 1820-luvulla saatettiin käyttää kohopainotekniikkaa (embossing). 1800-luvun alkuvuosien kuvat(comic cuts) olivat usein käsin väritettyjä. 1830-luvulla kuviin saatiin myös painovärit. Viimeiseksi kuvat saivat pintaansa kiilteen (mica). Kalliimmissa käytettiin jopa kultausta.

Kiiltokuvia saatiin Suomeen erityisesti Englannista ja Saksasta ja jonkin verran Pohjoismaista. Suomessa painetut kiiltokuvien korvikkeet eivät olleet varsinaisia kiiltokuvia. Tällaisia olivat irtileikattavat ns. pula-ajan kiiltokuvat ja paperitaiteen kartongille painavat repäisykuvat.

Kiiltokuvat suosivat naisellisia ja
herttaisia aiheita, kuten kukkia.
Paletti-merkillä on painettu Suomessa myös ruotsalaisten kiiltokuvien edullisia painoksia. Monet vanhoista suomalaisista kuvista ovat kellastuneet johtuen kenties niissä käytetystä lakasta tai kenties, koska meille tuotiin ruotsalaisia epäonnistuneita arkkeja.

Suosittuja kuva-aiheita ovat olleet lapset, kukat, eläimet ja enkelit. Ehkä eräs tunne-tuimmista on ollut Rafaelin Rooman Sistuksen kappelin maalauksesta kopioidut ja mukaellut enkelit. Kiiltokuvia on käytetty erilaisten leike- ja muistokirjojen koristeena ja niiden avulla on voitu tehdä omatekoisia kortteja.

Englanninkielisissä maissa on koottu muistokirjoja (scrap book) ja Pohjoismaissa värssykirjat ovat olleet suosittuja. Muistokirjoihin kerättiin veikeitä mainoskortteja, lehtileikkeitä, kiiltokuvia sekä onnittelu- ja käyntikortteja. Englanninkielinen scrap tarkoittaakin esimerkiksi paperinpalasta tai lehtileikettä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Hollantilainen Barokin maalaustaide

Johannes Vermeerin vertauskuvallinen maalaus-
taide on hyvä esimerkki Hollannin barokista.
Hyvinvoiva porvaristo oli merkittävä taiteen ostaja ryhmä erityisesti 1600-luvun Hollannissa. Kokoelmiin hankittiin erityisesti maalauksia mutta myös grafiikkaa.

Taidekauppa kukoisti ja sen myötä syntyi uusi taidevälittäjän ammatti. Taiteilijat ryhtyivät tekemään yhä enemmän töitä markkinoille ilman suoria tilauksia.

Renesanssin ajalla Euroopan johtavia talousmaita oli pankkiirien Italia, josta barokkikin oli alunperin kotoisin. Kaukokaupan kasvaessa uuteen asemaan nousi taitavasta laivanvarustelustaan tunnettu Hollanti itsenäisine kauppiaineen.

Protestanttisessa ja tasa-arvoisessa Hollannissa kirkko ja aatelisto olivat sivussa taidemarkkinoilta, joita hallitsi porvariston kysyntä. Huolimatta tavallisen kansan kysynnän hallitsemista markkinoista, länsimainen maalaustaide saavutti huippunsa juuri tällä hollantilaisella kultakaudella.

Dirk Halls. Hauskanpito oli
suosittu aihe.
Taide oli kohtuuhintaista ja jopa käsityö-läisillä oli siihen varaa. Markkinoille maalattiin teoksia, jotka kävisivät nopeasti kaupaksi. Maalaukset olivat usein melko pieniä ja yksityiskohtia täynnä. Arkiset kuvat olivat yleensä tyyliltään realistisia eli mahdollisimman todenmukaisia.

Vaikka monet aiheista olivat melko arkisia, niihin pyrittiin kuitenkin usein liittämään myös opetuksia.  Kalvinistinen uskonto ei hyväksynyt maalauksia kirkkoihin ja vaikka raamatullisia aiheita saikin kotien seinille ripustaa, niitä tehtiin suhteellisen vähän. Sen sijaan vertauskuvalliset työt ja historialliset aiheet olivat suosittuja.


Gerrit Berckheyde. Kaupungit
olivat porvariston kotiseutua.
 Aiheet olivat usein laatukuvamaalauksia eli ne kuvasivat aikansa arkielämää. Tyypilliset aiheet olivat keskiluokkaisia kotikuvia tai kuvasivat esimerkiksi iloista kapakka elämää tai musisointia. Sen lisäksi asetelmat, muotokuvat ja maisemat olivat suosittuja. Maisemissa horisontti oli alhaalla ja ainakin kaksi kolmannesta maalauksista oli taivasta.

Maaseudun ja villin luonnon lisäksi kuvattiin usein myös kaupunkimaisemia ja arkkitehtuuria. Merenkävijöiden maassa myös merimaisemat olivat suosittuja. Tunnusomaisin piirre barokkimaalaukselle oli eräänlainen valokuvauksellisuus, joka näkyi valaistus oloille pannulla painolla. Sekä valo että varjo olivat tärkeässä osassa.

Judit Leysterin omakuva 21-vuotiaana.
Hollantilaisen barokin maalareista tunnetuimmat lienevät Pieter Pauwel Rubens ja Rembrandt Harmenszoon van Rijn, jotka ovat eräitä kaikkien aikojen merkittävimmistä maalareista. Kuitenkin merkittäviä maalareita oli paljon muitakin. Muita merkittäviä maalareita olivat esimerkiksi Johannes (Jan) Vermeer, Franz Hals, Anthony Van Dyck ja Jan van Eyck, vain muutamia mainitakseni.

Syntyi myös ammattidynastioita, joissa maalarin ammatti periytyi suvussa, kuten Velden-perhe ja Bruegelit. Eri paikkakunnilla oli hieman erilaisia koulukuntia, joista merkittäviä oli Vermeerin edustama Delfin, Leidenin ja Haarlemin tyylit. Suurin osa maalareista oli miehiä, mutta joitakin naisiakin oli taiteilijoina. Heistä merkittävin oli Judith Leyster.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Seepian sävyissä

Määritelmän mukaan valokuva on sähkömagneettista säteilyä, eli yleensä valoa, tallentamalla luotu pysyvä kuva. Ensimmäisen pysyvän valokuvan loi ranskalainen keksijä Joseph Nicéphore Niépce 1826. Kehitys oli tämän jälkeen nopeaa ja käytännön sovellukset vaihtuivat melko nopeaan tahtiin. Suosituimmat muodot olivat kuitenkin käytössä melko pitkään.

Neulansilmäkameran idea
Neulansilmä kamera, jolle valokuvan keksintö perustui, oli kehitetty jo muinaisessa Kreikassa ja Kiinassa. Camera Obscura oli huone tai laatikko, jonka takaseinälle näkymä heijastui pienen reiän kautta ylösalaisin. Se perustuu optiseen ilmiöön, jonka mukaan kulkiessaan pienen reiän tai raon läpi näkymä heijastuu sen taakse käänteisenä.

Varsinkin 1500-luvulla neulansilmäkameraa käytettiin paljon taiteilijoiden apuvälineenä. 1600-1700-luvulla keksintöä kehitettiin käyttämällä reiän sijaan kuperaa linssiä. Valoa saatiin enemmän ja sitä oli helpompi käyttää piirtämisen apuvälineenä. Lisäämällä siihen vielä 45 asteen kulmassa oleva peili, saatiin kuva heijastettua sen lattialle oikein päin. Kun Camera Obscuran sisään vietiin valo, saatiin taikalyhty, joka heijasti seinälle kuvia.


1842 Turussa otettu valokuva.
Dagerrotypian synty ja kehitys
Se, mitä Niécpe itse asiassa keksi, oli kuvan tallentaminen. Hänen onnistui saada aikaan pysyvä kuva käyttämällä kovatina levyä, jonka hän oli päällystänyt bitumilla, jonka hän sitten liuotti laventeliöljyllä. Bitumilla on tapana kovettua valon vaikutuksesta. Tätä ensimmäistä menetelmää kutsutaan nimellä heliotypia.

Sen jälkeen Niécpe jatkoi kokeilua hopea-yhdisteillä, perustuen 1700-luvun huomioon, että hopeanitraatti tummuu valossa. Niépce ja Luis Daguerre kehittivä hopeatekniikkaa edelleen. 1833 Niécpe kuoli ja jätti muistiinpanonsa Daguerrelle.

1839 Daguerre julisti, että hän oli keksinyt tekniikan kuparilevyä ja hopeaa käyttäen, joka sittemmin tunnettiin dagerrotypiana. Huolella kiillotettu kuparilevy oli pinnoitettu ohuesti hopealla ja kuva saatiin siitä esiin elohopeahöyryllä. Ranskan tiedeakatemia osti Daguerrelta keksinnön oikeudet ja vapautti sen koko maailman käyttöön. Jo samana vuonna tuli valmistukseen ensimmäinen kaupallinen kamera.

Dagerrotyyppi-kamera
Tekniikka levisi nopeasti ja jo 1842 Suomessakin otettiin ensimmäiset kuvat. Kuvat olivat kuitenkin kosketusherkkiä. Sen vuoksi ne suljettiin kaasulla suojattuihin rasioihin. Daguerrotypiat olivat lisäksi positiiveja, eivätkä negatiiveja, ja näin ollen niistä ei saanut kopioita.

Aluksi kuvia otettiin sisätiloissa, joissa valaistusta voitiin säädellä, mutta tekniikan kehittyessä myös ulkokuvia otettiin. 1800-luvun puolivälissä vanha tekniikka sai haastajakseen uusia kehittyneempiä keinoja. Pitkän valotusajan vuoksi henkilökuvissa käytettiin usein niskatukia.

Negatiivien valmistustekniikka kehittyi kyllä pian dagerrotypian jälkeen. Uusien tekniikoiden patentit kuitenkin rajoittivat käyttöä ja tekivät niistä kalliita menetelmiä, joten dagerrotypia säilyi suosittuna menetelmänä melko pitkään. Dagerrotyypeissä poseeraaminen oli työlästä ja esimerkiksi Punch lehti pilaili tärähtäneiden kuvien kustannuksella. Lasille valmistetut ambrotyypit alkoi kilpailla dagerrotypian kanssa 1850-luvulla, mutta niiden suosio oli lyhytaikainen.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Lainaajien kansa

Kirjaston kehityksen varhaisvaiheet eivät  meillä juuri poikkea kansainvälisestä kehityksestä. Keskiajalla kirjastot olivat lähinnä kirkon omistuksessa. Ensimmäinen maallinen kirjasto syntyi Akatemian yhteyteen 1640. 1700-luvulla alkoivat kehittyä lukupiirit ja niiden kirjastot. 1800-luvulla perustettiin kansan- ja työväenkirjastoja. 1900-luvun alussa säädettiin laki yleisistä kirjastoista ja vuosisadan jälkipuolella niistä tuli osa hyvinvointivaltion kehitystä jokapuolella maata.

Vanhimmat suomalaiset kirjastot olivat kansainvälisten esikuvien tapaan luostarikirjastoja ja suurempien seurakuntien kirjakokoelmia. Keskiajalla esimerkiksi Turun tuomiokirkolla oli merkittävä kokoelma.


Tieteelliset ja hallinnolliset kirjastot 1600-1800-luvuilla

Henrik Gabriel Porhania voidaan pitää
kansalliskirjaston isänä.
1640 Turun Akatemiaa synnytettäessä luotiin sille samalla kirjasto. Maamme ensimmäinen kirjapaino perustettiin Akatemian yhteyteen pari vuotta myöhemmin ja vuodesta 1654 eteenpäin se joutui luovuttamaan kaikista painotuotteista vapaakappaleen yliopiston kirjastolle.

1600-lopulla Suomessa oli jo kolme kirjapainoa ja 1689 myös turkulainen Gazeliuksen paino alkoi luovuttamaan vapaakappaleita yliopistolle. 16.2.1707 Ruotsin kuninkaallinen kansliakolleegio antoi Turun Akatemialle muiden maan yliopistojen tapaan vapaakappaleoikeuden kaikkiin Ruotsin valtakunnan kirjapainoihin.

Kansalliskokoelman idea alkoi hahmottua 1700-luvulla lähinnä Henrik Gabriel Porthanin vaikutuksesta. Hänen aikanaan vapaakappaleiden saantia alettiin myös valvoa. Kirjasto tuhoutui lähes kokonaan Turun palossa 1827. Palosta säästyi noin 6000 kotilainassa ollutta kirjaa. Pian sen jälkeen kirjaston rippeet siirrettiin yliopiston tavoin Helsinkiin.

Maamme toiseksi vanhin tieteellinen kirjasto on todennäköisesti Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjasto, joka perustettiin 1831. Alusta alkaen kirjastolla on ollut myös kattavat suomalaisen ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden kokoelmat. Kirjasto on edelleen lainauskäytössä.

Maamme tärkeimmän hallinnollisen kirjaston, Eduskunnan kirjaston juuret ovat säätylaitoksen 1872 perustamassa arkistossa ja useissa pienissä säätyjen omissa kirjastoissa ja arkistoissa. 1800-luvulla alettiin vaihtaa valtiopäivä asiakirjoja Ruotsin ja Tanskana vastaavien laitosten kanssa. 1880-luvulla senaatin toimikunnat ja keskusvirastot velvoitettiin toimittamaan kirjastolle painotuotteensa.

1891 Kirjasto muutti uuteen säätytaloon. Lisääntyneen työmäärän johdosta kirjaston ja arkiston toimet erotettiin toisistaan ja syntyi Säätyjen kirjasto. Samalla perustettiin erityinen kirjastonhoitajan toimi. 1907 säätyjen kirjastosta tuli Suomen Eduskunnan kirjasto. 1911 kirjastossa oli noin 10 000 nidettä.


Lukupiireistä Kunnankirjastoihin

”Ellei pitäjänkoulua saataisikaan aikaan, niin kirjasto ainakin perustettaisiin” - Sastamala -

Julkisten, kaikille avoimien kirjastojen taustalla olleita voimia ovat olleet niin lukupiirit kuin kirjakaupatkin. Kirjoja myyneet kirjakauppiaat olivat ensisijaisia maksullisten lainakirjastojen ylläpitäjiä, mikä näkyy ruotsalaisessa sensuurilainsäädännössä. Monissa saksalaisissa - ja oletettavasti myös suomalaisissa - kaupungeissa saattoi toimia rinnan monenlaisia kirjastomuotoja. Lukupiirien kulta-aikaa maassamme oli 1800-luvun alkupuolella.

"Pyhäiltoina olisi hyvä, jos kaikki kylän väki kokoontuisi koulumestarin luo ja ja hän voisi opettaa, virkistää ja huvittaa heitä opettavaisella puheella ja lukemalla tapoja opettavia kertomuksia, joita Jumalan kiitos on olemassa", - Rabbe Gotlieb Wrede -

Piispa Edward Bergenheim
Kansallisen heräämisen myötä ajankohtaiseksi tuli kansansivistäminen ja sitä myötä kansankirjaston perustaminen. Ensimmäisenä sellaisena pidetään Rabbe Gotlieb Wreden 1803 perustamaa Anjalan Regina koulun kirjastoa. Jonkinlainen kansanvalistukseen tarkoitettu pitäjänlukuseura oli perustettu 1806 myös Janakkalaan Kuitenkin vasta 1860-luvulla kansankirjasto toiminta näyttää päässeen todella vauhtiin. Tuolloin perustettiin kansankirjastoja moniin Pohjanmaan kuntiin ja esimerkiksi Helsinkiin.

Ajatuksen vauhdittajana pidetään viipurilaista Juho Pynnistä, joka kirjoitteli ahkerasti kirjastoseurojen ja kirjastojen perustamisen puolesta. Kansanvalistusseura otti tehtäväkseen levittää kirjastoja 1874. Määrällisesti kirjastojen perustamiseen vaikutti kuitenkin eniten arkkipiispa E. Bergenheimin (arkkipiispana 1850-1884) Krimin sodan jälkeen aloittama kamppanja kirjastojen perustamisesta seurakuntiin. Useiden kirjastojen historiassa hänet mainitaankin alullepanijana (ks. lista). Kriminsodan jälkeisessä uudistusilmapiirissä myös fennomaanit, etenkin Yrjö-Koskinen olivat perustamassa kirjastoja, he tosin lähinnä kansakoulujen yhteyteen.

Kansankirjastoissa lainaaminen oli yleensä ilmaista, joskin alkupääoma kerättiin usein esimerkiksi kuntalaisilta tai tukijoilta, ja lainaajiksi tulikin erilaisia alempien kansanryhmien edustajia kuten koulupoikia, palvelusväkeä ja käsityöläisiä sekä pikkuvirkamiehiä. Kirjastoissa oli usein vain joku sata kirjaa ja esimerkiksi Helsingin kirjasto oli auki vain tunnin ajan kahtena päivänä viikossa. Yksityisin varoin kirjastotoiminnan tukeminen oli usein pitkällä aikavälillä hankalaa ja esimerkiksi Helsingissä lakkauttamisuhan alla ollut kirjasto siirtyi kaupungille  jo 1876.

”Yksi vika näillä kirjastoilla on erittäin huomattava, ne ovat yksipuolisia, kuvastaen vain perustajainsa maailmakatsomusta ja harrastusta.” - Heinäveden kirjastotoimikunta 1917 (pdf) -


Lukijoita alkoi löytyä
kaikista luokista.
 Osa varhaisista kirjastoista oli lyhytikäisiä, mutta yllättävän monen toiminta on jatkunut muodossa jos toisessa tähän päivään saakka. Osa oli alkujaan seurakuntien tai seurojen hallussa, mutta ne ovat yleensä kaikki ennemmin tai myöhemmin siirtyneet kunnallishallinnon alle. Monesti kirjaston perustamisen aloite tuli paikalliselta kirkkoherralta. Kannattaa huomata, että ennen 1870-lukua pitäjä ja seurakunta oli tiukasti yhteydessä, eli niiden kirjastotoimia oli vaikea erottaa toisistaan. Iso osa kirjastoista siirtyikin jo 1870-luvulla seurakunnilta pitäjille.

Usein varhaiset kunnalliskirjastot toimivat kansakoulujen tai kunnantalojen yhteydessä, ennen kuin niille rakennettiin oma rakennus. (ks. lista)  Erään tiedon mukaan ennen vuotta 1857 olisi ollut jo 38 pitäjänkirjastoa. Tuona vuonna perustettiin saman tiedon mukaan vielä 10 uutta. Toisen tiedon mukaan 1861 perustettiin maahamme 33 kansankirjastoa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Se on muhvi

Muhvin suosio laski 1900-luvulla.
Muhvi (en/ru/sa: muff; ra: manchon) on käsineitä tehokkaampi käsien lämmitin, jota nykyään harvemmin käytetään. Muhvi kuului naisten asusteisiin. Se oli valmistettu yleensä kankaasta tai turkiksesta, monesti molemmista.

Muotiin se ilmestyi 1500-luvulla ja katosi 1900-luvun alussa. Se palasi sittemmin hetkellisesti muotiin 1940-1950-luvuilla, kadotakseen vain uudelleen. Muhvin juuret saattavat olla peräti roomalaiskaudella käytetyissä pitkissä hioissa, jotka vedettiin käsien peitoksi. Sana Muff tulee vanhan ranskan paksua hansikasta tarkoittavasta sanasta.

Muhvista tuli muotiasuste myöhäisrenesanssin Italiassa. Reneasanssin aikana Pohjois-Italia oli merkittävä kulttuurivaikuttaja, myös muodin alueella. Muhvi tuli muotiin Italiassa 1570-luvulla ja levisi sieltä vähitellen Eurooppaan vuosisadan loppua kohden. Renesanssimuhvit olivat usein sisältä turkiksella vuorattuja ja päältä koristeltu kauniilla kirjonnalla. Kirjottu ulkokuori oli usein irrotettava ja kiinitettiin napein.

Miesten muhvi oli suosittu
1700-luvulla.
 1600-1700-luvuilla muhvi ei ollut pelkästään naisten asuste. 1600-luvulla jopa muodikkaat ranskalaismiehet lämmittivät käsiään muhveilla, joka oli kiinnitetty vyöhön. 1600-1700-luvulla miesten muhvi saattoi olla turkispäällysteinen. 1700-luvulla muhveja saattoi ostaa Pariisista erityisesti niiden valmistukseen erikoistuneista myymälöistä. Naisten muhvi saattoi vielä 1700-luvulla olla pienehkö ja kirjottu, mutta varsinkin 1700-luvun lopulla myös naiset käyttivät myös suuria turkismuhveja, jotka sopivatkin muutenkin yltäkylläiseen 1700-luvun lopun tyyliin.

1700-1800-luvun vaihteessa muhvit katosivat hetkellisesti muodista uuden vallankumouksellisen tyylin myötä. 1810-luvulla suuret turkismuhvit palasivat uudelleen muotiin suosittuna naistenasusteena. Ne olivat, jos mahdollista, aiempaakin isompia. Suuret muhvit olivat kuin isoja, sylissä kannettavia tyynyjä. Erityisesti muuten siron ja kevyen emppire-muodin rinnalla ne olivat suorastaan räikeän suuria. Vaikka muhvit melko pian pienenivätkin, turkismuhvit säilyttivät asemansa suosittuna naisten asusteena 1910-luvulle saakka.