Pyhyydestä

Pyhän kohde vaihtelee kulttuurista
toiseen. Ibis oli muinaisille egypti-
läisille pyhä lintu.

Käsite pyhä on monien muiden aineettomien käsitteiden tavoin vaikeasti tavoitettavissa. Sanan merkityksestä on vaistonvarainen käsitys, jonka avulla pystyy erottelemaan asioista, ovatko ne pyhiä vai eivät, mutta sen merkityksestä on vaikea antaa tarkempaa selvitystä. Ajatus pyhästä kuten ajatus rakkaudesta tai uskosta pakenee selittäjäänsä. Pyhä on enemmän kokemuksellista kuin sanallista kieltä.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan käsite pyhä merkitsee alunperin joko "maallisen yläpuolella oleva, kunnioitettava, palvottava, pelättävä." taikka "Jumalan kanssa läheisessä yhteydessä oleva" sekä"Jumalalle, jumalanpalvelukseen omistettu, kunnioitettava, palvottava." Toisaalta sanalla 'pyhä' on myös arkisempi merkitys, joka viittaa asiaan, joka on "velvoittava, ehdoton, peruuttamaton, juhlallinen; kunnioitettava, jalo, puhdas" lisäksi sanalla pyhä voidaan viitata myös pyhäpäivään tai sunnuntaihin.

Kielitoimiston kuvaus on vahvasti kristinuskon ja oman kulttuurimme värittämä, sillä kaikissa kulttuureissa pyhä ei viittaa yhteen erityiseen Jumalaan vaan erilaisiin jumaluuksiin ja henkiolentoihin, joita kyseisessä uskomusperinteessä palvotaan ja kunnioitetaan.

Hindujen pyhä joki Gagnes laskee ohi pyhän kaupungin
Varanasin. CC-BY-2.0 by Babasteve

Sana pyhä on sukua käsitteelle tabu, jonka alkuperäinen merkitys on ollut: "jnk pyhäksi, vahingolliseksi tms. katsotun tekemistä, mainitsemista tm. koskeva uskonnollinen t. uskomuksellinen kielto t. sen kohde" (kielitoimiston sanakirja). Sekä pyhinä että tabuina pidetyt asiat ovat herättäneet ihmisissä hiljaista kunnioitusta ja jopa sanatonta pelkoa. Molempia yhdistää myös uskonnollinen elementti.

Wikipedian aiemman määritelmän mukaan "Pyhä on tavallisesta, maallisesta ja profaanista erotettu. Pyhä on jotakin mitä pidetään erillään konkreettisesti tai kuvaannollisesti; ajanlaskussa pyhä on ollut päivä, joka eroaa arjesta, joka taas on varattu työlle ja suurille kodin askareille." (05.09.2006).


Pyhän etymologia

Suomenkielen sanan pyhän alkuperäinen merkitys viittaakin mahdollisesti juuri tabuun, sillä se saatta olla läheistä sukua sanalle piha ja on alunperin merkinnyt kiellettyä ja rajattua. Pyhän rikkoja on saanut vainajat ja muut henkiolennot vastaansa. Pyhä on voinut olla esimerkiksi kielletty, aidattu alue uhrilehdossa, jonne on vain heitetty uhreja. Samalla lailla oma kotikontu, suvun omistamat maat (piha) olisi tuntunut muinaisajan ihmisestä arvokkaalta eli pyhältä. Siihen olisivat liittyneet myös omat esi-isät ja suvun haltijat. Samanlaista pyhyyden tunnetta tuntee moni kotimaatansa kohtaan tänäkin päivänä.

Voi olla, että sana pyhä on sukua sanalle piha. By MaSii

Myös esimerkiksi germaanisissa ja latinalaisissa kielissä pyhää tarkoittavan sanan alkuperä (pdf) on erottamista tarkoittavassa käsitteessä. Itse asiassa sana saattaisi ehkä olla myös germaanista lainaa, kuten sanat pyyhkiä ja pyrkiä ja sen muutos germaanisesta kielestä ugrilaiseen olisi ollut samantapainen. Hebrean pyhää tarkoittava sana "kedushah" (קדושה‎) viittaa sekin erillisyyteen ja erottamiseen. Juutalaisuudessa pyhä on erotettu ja erottelua ylläpidetään sekä lain että hengellisin keinoin.

Tutkimushistoriassa on kuitenkin helposti unohdettu Venäjällä puhuttavien sukukielten vastaavat käsitteet. Erämordvan sana pežet merkitsee sekä syntiä että viitta Jumalan avuksi huutamiseen. Moksassa on säilynyt johtamaton vartalo peže, joka viittaa paitsi  myös valan vannomiseen. Synti ja valan vannominen liittyvätkin toisiinsa juuri pyhän käsitteen kautta. Suomessa ja monissa muissakin kielissä käytetään usein ilmaisua pyhä vala. Myös mordvan äänteellinen suhde itämerensuomalaisiin kieliin on kiinteä.

Permiläisissä kielissä on sanaa pyhä muistuttavat sanat. Komin pež merkitsee "pakanallinen, epäpyhä, likainen; lika" ja  udmurtin pož on merkitykseltään "likainen, saastainen". Permiläiskielen sanat palautuvat alkumuotoon piša, josta myös mordvan kielen ilmaisu ja saamenkieliset (pohjoissaamessa bassi) muodot ovat lähtöisin. Tällöinen kehitys kantasuomessa olisi kulkenut pi-tavusta pü-tavuun ilmeisesti pyhä ja piha sanojen merkityserojen korostamisen vuoksi. Vastaavaa kehitystä on ollut myös muilla samankaltaisilla sanapareilla.

Saamelaisten palvontamenoja (1700-luku).

Epäpyhän ja pyhän läheinen yhteys ei ole suomellekaan vierasta. Suomenkielen Värmlannin murteissa sana pyhä merkitsee vastakkaista eli epäpyhää. Itämurteissa tunnetaan kirosana pisa, jota pidetään lainana saamelaiskielissä. Käytöltään sana muistuttaa sanaa hiisi, joka sekin on alunperin tarkoittanut pyhää tai uhri paikkaa, mutta muuttunut kristinuskon myötä kirosanaksi. Samanlaista pyhän ja epäpyhän lähentymistä on tapahtunut myös manauksessa jumalauta.

Muissakin maailman kielistä epäpyhän ja pyhän käsitteet liittyvät toisiinsa. Latinassa sacer merkitsee myös kirottua ja manalan jumalalle vihittyä. Samanlainen kehitys on ollut myös sanalla tabu, joka merkitsee epäpyhää tai kiellettyä, vaikka sen alkuperäinen merkitys polyneesialaisissa kielissä on ollut pyhä.

Sanalla pyhä on suomalaisugrilaisissa kielissä paljon erilaisia sivumerkityksiä. Sellaisia ovat "varattu, omistuksessa oleva", "vakituinen", "hyvä, turvallinen, puhdas",  "joutoaika, juhlapäivä" (sunnuntai) ja "uhripaikka". Sanan johdokset puolestaan merkitsevät esimerkiksi  "suojelemista", "huolehtimista" ja  "erottamista". Kristinusko on myöhemmin värittänyt näkemystämme pyhästä oman käsityksensä mukaisesti. Sana (püha) onkin tullut merkitsemään paastoa, hurskautta ja sunnuntaihin. Näihin käsitteisiin se viittaa myös monissa muissa suomalaisugrilaisissa kielissä, joista vatjassa se viittaa myös paastoruokaan.

Köyliön järven jäällä

Suomalainen historiankirjoitus alkaa Lallista, piispa Henrikistä ja Köyliön järven jäästä. Samalla esihistoriallinen aika päättyy ja alkaa keskiaika.Tarina on jo kauan kutkuttanut tutkijoita. Muistovirrellä on erilaisia mahdollisia selityksiä. Ehkä on kyse legendasta tai jopa lähetyskristillisestä sepitelmästä, jonka tarkoitus oli saada Pohjolan pakanuuteen taipuvat kuriin. Ehkä tarinalla on jonkinlaista tosi pohjaakin kirkkokuriin tottumattomien, Pohjolan itsenäisten talonpoikien verokielteisyydessä.



Eerik Tukholman vaakunassa

Kasvoi ennen caxi lasta
Toinen kasvoi caalimaassa

Toinen Ruotzis yleni.

Toinen Hämehen Heinrichi

Toinen Erichi kuningas.

Ensimmäinen ns. ristiretki tehtiin Suomeen mahdollisesti noin vuonna 1155, tosin ristiretken historiallisuudesta ei suinkaan ole varmuutta. Legendan mukaan teki ruotsin kuningas Eerik IX Jedvardinpoika Uppsalan piispan Henrikin kanssa. Eerikin suku hallitsi Länsi-Göötänmaata koko Ruotsin sijasta.

Itse ristiretki tuskin oli kovin mittava vierailu, sillä sen merkitystä on todennäköisesti liioiteltu Eerikin pojan Knuutin propagandaa tämän yrittäessä turhaan saada isänsä julistettua pyhimykseksi. Eerikin joukot olivat pienehköjä, eivätkä mitenkään olisi riittäneet laajempaan valloitusretkeen, vaan kenties vain liittolaisneuvottelujen tueksi. Vuosisata myöhemmin eli noin 1270 Eerikistä tuli kaikesta huolimatta Ruotsin kansallispyhimys.

Eerikistä tiedetään historiallisesti hyvin vähän. Ruotsissa häntä on palvottu pyhimyksenä ja kutsuttu meillä Eerikki pyhäksi. Tässä ominaisuudessa hänet on ikuistettu myös Tukholman vaakunaan vuodesta 1376 lähtien. Vanhin maininta Lallista piispa Henrikin surmaajana on Hemminki Maskulaisen virrestä vuodelta 1616. Tilanne Ruotsissa oli keskiajalla melko moniselitteinen ja kuningasvallasta taisteli useita kilpailevia sukuja ja sukuhaaroja.

Henry de Blois

Eräiden arveluiden mukaan piispa Henrik olisi brittiläinen Henry de Blois, josta tuli Glastonburyn piispa vuonna 1129. Henry oli koulutettu Clunyn luostarissa Ranskassa ja hän oli Wilhelm Valloittajan tyttärenpoika. Hänen veljestään Stephenistä tuli Englannin kuningas 1135. Tämän ansiosta Henrik oli vuodesta 1139 lähtien hetken aikaa Englannin kirkon mahtavin mies, mutta menetti jo 1143 suuren osan vallastaan. Hänen oletetaan kuolleen 8.8.1171.

Periaatteessa Glastonburyn piispa Henry oli ristiretken aikalainen, mutta todisteita hänen osallistumisestaan ei ole. Ainoa teoriaa tukeva seikka on piispan nimi sekä se, että hänen isänsä Stephen II Blois’n kreivi oli eräs ensimmäisen ristiretken johtajista ja kuollut ristiretkellä vuonna 1102. Periaatteessa hän olisi toki voinut Suomessa käydä, muttei mitenkään täällä kuolla.


Dosentti Tuomas Heikkilä pitää mahdollisena, että Henrik olisi joko Tukholmasta Suomen kirkollisia oloja järjestelemään lähetetty apupiispa tai vaihtoehtoisesti pelkkä myyttikasaumasta syntynyt sepitteellinen pyhimys. Hänen mukaansa keskiajan ihmiselle pyhimystarinan historiallinen totuusarvo ei ollut yhtä tärkeä kuin pyhimyksen pyhyydestä todistavat ihmeet ja rukousvastaukset (pdf).



Piispa Henrik ja Lalli

Legenda Henrikistä ja Lallista on sepitetty 160 vuotta tapahtumien jälkeen noin 1290. Kantelettaresta löytyvät surmavirren versio on vasta 1600-luvulta. Tarina on siten tuskin kovin tarkka. Tarinan mukaan Henrikin ruumis oli viety Nousiaisiin ja sittemmin Turkuun katedraalin sen vihkimisen 1300 jälkeen. Köyliön ja Nousiaisten välinen muinaistie tunnetaankin Pyhän Henrikin tienä. Lalli oli legendan mukaan Köyliön nykyisessä kirkkosaaressa sijainneen kartanon isäntä.


Heikkilä toteaa (pdf), että vaikka legendateksti laadittiin vasta 1200-luvulla, on ollut mahdollista, että piispaa olisi paikallisesti pidetty pyhimyksenä jo aiemmin. Toisin kuin historiassa on myöhemmin esitetty, legendassa Henrikiä ei esitä Suomen eikä Turun piispana. Legenda onkin myöhemmin elänyt omaa elämäänsä. Suosituksi Henrikin kunnioitus tuli 1300-luvulla saavuttaen lakipisteensä 1400-luvulla. Pyhimyselämänkerta on siitä erikoinen, että se unohtaa tyystin Henrikin lapsuuden ja alkaa hänen toiminnastaan Ruotsissa. Vasta pyhimyksen kuolemasta alkava ihmeluettelokaan ei ole yhtä pitkä kuin tavallisesti.

Ei silloin hyvin eletty,
Cuin oli Linna Lijnamaisa,
Cuisti Cumolan kedolla.
Silloin leipä lehmän maxoi,
Murun mullinen vasicka,
Carpion härkä Culosarvi.”

Paavi Aleksanteri III

Vanhin Suomea koskeva kirjallinen asiakirja on paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan akkipiispalle 1171 tai 1172 eli vain pari vuosikymmentä legendaarisen ristiretken jälkeen. Vaikka 1100-1200-luvuilla alkanutta keskiaikaamme pidetään historiallisena ajanjaksona, siltäkin on säilynyt vain vähän kirjallista materiaalia. Erityisesti 1300-luvulle saakka kirjalliset tiedot maastamme ovat hyvin hajanaisia ja täynnä aukkoja. 1100-1200-lukuja kutsutaankin varhaishistoriaksi. Tuolloin koko aluetta ei tunnettu Suomena, vaan ainoastaan Itämaana (Österland) ja alueen suomea puhuvilla asukkailla tuskin oli yhteistä kansallistunnetta.

Suomen siirtyminen osaksi Ruotsia alkoi vähitellen 1100-1200-lukujen aikana. Etelä-Suomen vakiintuminen osaksi Ruotsia tapahtui kuitenkin vasta Pähkinäsaaren rauhassa 1323. Kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi maata alettiin 1200-luvulla linnoitta. 1300-luvulla rakennettiin Eurajoen ja Lapinjoen väliin Liinmaan linna (Vreghdenborch), joka kuitenkin hylättiin jo 1400-luvun alussa. Se oli rakennettu strategiseen paikkaan, josta saattoi valvoa jokiliikennettä. Linna oli osin kivestä rakennettu ja sitä ympäröi vetinen vallihauta. Käyttöaikanaan linna ilmeisesti sijaitsi pienellä saarella lähellä mannerta. Kansanperinteessä linna tunnettiinkin merirosvojen pesäpaikkana.

Viikinkiajan ja varhaiskeskiajan Satakunta



Lähtäm maita ristimähän

Maillen ristimättömillen

Paicoillen Papittomillen

Suomalainen kirjoitettu historia ja samalla historiallinen kausi alkaa Lallin tarinasta. Sitä edeltävä aika on esihistoriaa ja sen myötä astutaan historialliseen aikaan. Kristinusko oli kuitenkin saapunut maahamme jo aiemmin. Kristilliseen eli esineettömään tai korkeintaan krusifiksejä sisältäneeseen ruumishautaukseen siirryttiin Ala-Satakunnassa noin 1050 ja Lounais-Suomessa ja Hämeessä noin sata vuotta myöhemmin. Läntinen Suomi oli siis täysin ilman ristiretkiä ja vieraita valloituksia siirtynyt kristilliseen aikaan jo vuoteen 1155 mennessä.



Ala-Satakuntaan kuuluivat 1600-luvulla seuraavat hallintopitäjät: Ulvila, Kokemäki, Huittinen, Eurajoki, Lappi, Eura ja Loimaa. Ne eivät olleet yhteneviä tuolloisten kirkkopitäjien kanssa. Köyliö sijaitsee Euran ja Huittisten välissä ja Kokemäki on sen naapurikunta. Ennen vuotta 1870 se oli osa Euraa. Tarun tapahtumapaikka Köyliö sijaitsee siis Manner-Suomen varhaisimmalla kristillisellä alueella, jossa uusi usko oli vakiintunut jo noin 100 vuotta ennen mainittua ristiretkeä. Tähän tietenkin viittaavat jo tarinan suomalaisten nimetkin. 

Pyhä Laurentius, Sveanmaan Överselön kirkko.
(Public Domain by sv:Klafui, rajattu alkuperäisestä)

Erään tulkinnan mukaan kaikki tarinan suomalaisten nimet olisivat olleet pohjois-germaanisia eli Lalli – Lars, Kerttu – Gertrud, Pentti – Bengt ja Olavi – Olov. Todennäköisemmin Lalli on kuitenkin muunnos nimestä Laurentius. Se saattaisi kuitenkin olla myös suomalainen nimi, joka olisi karhua, riskiä miestä tai jättiläistä. Karhua on kutsuttu myös nimellä karvalalli, lallokki tai lallonen.

Kaikilla näistä nimistä on jo tuolloin periaatteessa ollut kristillinen tausta. Pyhä Laurentius eli suomeksi Pyhä Lauri tai ruotsiksi Sankt Lars koki marttyyrikuoleman Roomassa Valeriuksen vainoissa 258. Pyhä Gertrud oli 600-luvulla elänyt belgialaisen Nivesin luostarin abbedissa, joka oli sairaaloiden suojelija ja apu tauteja vastaan. Pyhä Olavi oli tietenkin 1030 kuollut Pohjolassa suosittu norjalainen pyhimys kuningas. Pentti taas voisi olla paitsi muunnos ruotsalaisesta Bengt nimestä myös viittaus Pyhään Benedictukseen (480-453). Benedictuksen muistopäivä 21.3 on Suomessa Pentin nimipäivä.

Viikinkiaikaisessa Ala-Satakunnassa meri oli paljon lähempänä kuin nykyään. Esimerkiksi Kokemäenjoki laski mereen nykyisessä Ulvilassa ja Pori oli tuolloin vielä merenpohjaa. Merenpinta (pdf) oli tuolloin noin 5-8 metriä nykyistä ylempänä.

Euran viikinkiaika on laajalti tunnettu. Eura oli yksi Itämeren alueen viikinkiaikaisista keskuksista. Euraan saavuttiin usein Eurajokea pitkin Karttuan koskien kautta. Toiseksi tärkein reitti mereltä Euraan kulki Kokemäenjoelta Köyliön kautta. Kolmas yhteys oli maareitti Laitilaan, Vakka-Suomen suuntaan. Eurassa suurin osa asutuksesta oli keskittynyt joen ylimpään osaan aivan Pyhäjärven lasku-uoman varteen. Uoma kulki tuolloin eri reittiä kuin nykyisin. Jokea myöten ovat saapuneet niin sotilaat kuin kauppiaatkin. Merestä jokeen ovat nousseet myös eri lohikalat. 1000 vuotta sitten myös Pyhäjärven pinta oli nykyistä selkeästi korkeammalla.



Ensimmäinen ristiretki Pyhän Henrikin sargofagissa Nousiaisissa.



Kauttuassa sijaitsee Euran muinaislinna. Se sijaitsee peltotasangolta nousevalla jyrkkäseinäisellä mäellä. Se sijaitsee Pyhä Järven rantamilla lähellä Eurajoen niskaa. Linnavuorelle oli rakennettu kivivallit, jotka ovat osin säilyneet. Vallien sisään jäi pienehkö noin 750 neliömetrin linnoitus. Suomen linnavuoret ovat pääosin kooltaan 1000-2000 neliötä ja pienin linnavuori on sekin 600 neliötä. Euran muinaislinnassa ei ollut koskaan pysyvää asutusta, vaan se oli ainoastaan vartio- ja pakopaikka. Linnoitus on ollut käytössä ainakin 700-800-luvuilla, kenties myöhemminkin.

Euran käräjämäki on Suomen tunnetuimpia ja merkittävimpiä rautakauden kalmistoja. Se sijaitsee Eurajoen itärannalla. Käräjämäki ja sen pohjoispuolinen, nyttemmin tuhoutunut Osmanmäki olivat kokonaan peltojen ympäröimiä. Käräjämäen keskeinen piirre olisi käräjäympyrä. Siellä pidetyistä käräjistä ei kuitenkaan ole tietoa. Merkittävin muinaismuisto ovatkin alueelta löydetyt runsaat ruumishaudat. Ajoitetut ruumishaudat ovat merovinki- ja viikinkiajalta eli 500-1000-luvuilta. Toinen merkittävä hauta-alue on Luistarissa, josta on löydetty hautoja keskiseltä rautakaudelta ristiretkiajalle eli 500-1200-luvuilta.

Köyliön järvessä sijainneella kirkkokarilla oli 1300-luvulla rakennettu muistokappeli. Kappelin alueelta löydetyt varhaisimmat rahat ovat Albrecht Meckenburgin ajalta. Köyliön tuhkanummella on ollut rautakautinen kalmisto, joka sijoittunee 500-1000-luvuille. Köyliön Yttilänotan ruumiskalmisto on esi-historiallisen ajan lopulta.

Kauneutta kaiken aikaa



José-Manuel Benito: Lauselin Venus.



Ihmisen käsitys inhimillisestä  kauneudesta  syntyy jo varhais-lapsuudessa. Keskimääräinen näkemys kauneudesta vastaa keskimääräisiä kasvoja. Symmetrisyyskin on tärkeää. Naisilla hoikka uuma (eli vyötärö) on eräs eri kulttuureja lähes poikkeuksetta yhdistävä kauneusihanne. Ajatus kauneudesta katsojan näkökulmana ulkonäköön on peräisin sekä 900-luvun irakilaiselta matemaatikolta Ibn al-Haithamilta että länsimaiselta 1700-luvun filosofilta David Humelta. 

Ulkonäköíhanteet ovat kuitenkin muuttuneet vuosisatojen ja tuhansien kuluessa. Kun suuri osa työtätekevästä luokasta työskenteli kesäisin ulkona pelloilla, ihailtiin vaaleaa ihoa. Kun työ siirtyi sisätiloihin, alettiin vähitellen ihailla ruskettunutta ihoa. Kun ruoasta oli puute, olivat muodissa rehevät muodot, mutta kun ruokaa on tarjolla yllin kyllin, ihaillaan laihuutta.

Kun olosuhteet vaativat alaluokan naisilta raskasta, lihaksia kasvattavaa työntekoa, muodissa olivat hennot vartalot. Korsettiin puristettu vartalo ei alun alkaen sallinut työskentelyä ja oli sekin joutilaan luokan tuntomerkkinä. Kun suurin osa naisten työpäivistä kuluu istualtaan työpöydän ääressä, sporttisuudesta ja hillitystä lihaksikkuudesta on tullut naistenkin ulkonäössä suosittua. Yleensä muodissa tuntuukin olevan se, mikä on vaikeinta saavuttaa.

Varhaisinta tunnettua kauneuskäsitystä edustavat kivikautiset naispatsaat. Ne edustavat reheviä, raskaana olevia naisia, joilla on leveät lanteet ja suuret rinnat. Niistä parhaiten tunnettu ja eräs varhaisimmista lienee myöhäispaleoliittinen WillendorfinVenus noin 25 000 vuoden takaa. Varhaisin tunnettu myöhäispaleoliittinen patsas ovat kuitenkin vielä noin 10 000 vuotta sitäkin vanhempi. Tyyliltään patsaat ovat melko samanlaisia, tosin Willedorfin patsas on viimeistellympi. Kaikki patsaat eivät olleet yhtä muodokkaita, vaan jääkauden aikana valmistettiin myös hoikkia naishahmoja.

Varhaisia egyptiläisiä norsunluukampoja Naqadan
kulttuurin piiristä. Julkiseen käyttöön.

Kauneudenhoidon varhaisimmat juuret

Kautta historian ulkonäköä on pyritty parantamaan eri keinoin. Näitä keinoja voidaan yhdessä kutsua kauneuden hoidoksi. Koristautuminen on todennäköisesti eräs vanhimpia inhimillisiä tapoja. Se tunnetaan kaikkien kulttuurien parista. Vaikka lännessä on korostettu naisten koristautumista, ovat miehet monissa kulttuureissa kinnittäneet paljon huomiota ulkonäköönsä.

Hiustenhoidon historian ensimmäinen ihmisen valmistama väline lienee kampa. Ennen kampojakin hiuksia lienee suorittu sormin. Yksinkertaisimmat ja varhaisimmat kammat lienevätkin eräänlaisia ihmiskäden kehittyneempiä versioita. Vanhimmat tunnetut kammat on löydetty nekin Lähi-Idän esihistoriallisten kulttuurien piiristä niinkin varhain kuin vuosina 12000-9500 eaa Levantissa, nykyisen Palestiina-Syyrian alueella vallinneen Natufin kulttuurin piiristä. Kulttuuri sijoittuu ajankohtaan, jolloin siirryttiin vähitellen metsästäjä-keräilijä kulttuurista pysyviksi maanviljelijöiksi.  

Kampoja on löydetty runsaasti myös egyptiläisistä esidynastisista haudoista. Aikakaudelta peräisin olleita kampoja saatettiin käyttää esimerkiksi päätäistä eroon pääsyyn. Vanhin tunnettu skandinaavinen kampa lienee 2500 eaa peräisin oleva Ruotsin Gotlannista löydetty kivikautinen luukampa. Kamman kaltaisia leimaisimia on käytetty myös kampakeraamisten saviastioiden koristeluun (3300-2800 eaa). Siitä, olivatko ne hiustenhoitovälineitä, ei kuitenkaan tiedetä mitään.

Kosmetiikan historia nousee historian hämärästä. Vanhimmat egyptiläiset kauneudenhoitopaletit ovat esiklassiselta ja esidynastiselta kaudelta egyptiläisten kulttuurien piirissä alkaen 4000-luvun eaa puolivälistä. Niitä on löydetty myös 3000-luvulle eaa sijoittuvan varhaisen nuubialaisen kulttuurin piiristä. Todennäköisesti maavärejä on käytetty kaunistautumiseen kuitenkin jo paljon tätä aiemmin. Monissa näistä varhaisista paleteista kuvataan eläinhahmoja tai ne saattavat jopa olla eläinten muotoisia. Paletteja käytettiin ihomaalien valmistamiseen.

Moderni kirjastolaitos



Buckinhamin palatsin kirjasto.

Moderni kirjastolaitos syntyi uuden ajan alussa. Sen lähtö-laukauksena voidaan pitää kirjapainotaidon syntyä, joka monin-kertaisti saatavilla olevien kirjojen määrän. Samalla kun kirjat lakkasivat olemasta mittaa-mattoman arvokkaita, niiden jakaminen julkisesti tuli helpommaksi.

Renesanssin aikana perustettiin eri hoveihin kirjastoja, jotka muuttuivat myöhemmin kansalliskirjastoiksi. Ranskan kuninkaallinen kirjasto sai vapaakappaleoikeuden 1537, mikä takasi sen, että sieltä löytyivät kaikki tuon päivämäärän jälkeen Ranskassa painetut kirjat. Se oli perustettu jo vuonna 1367 Kaarle V:n kirjastoksi.

Humanistinen aate lisäsi kiinnostusta vanhaan kirjallisuuteen. Gutenbergin keksimä kirjapainotaito teki kirjoista kulutushyödykkeitä ja mahdollisti yhä uusien kirjakokoelmien perustamisen. 1500-luvulla kirjastojen ulkoasukin muuttui lukupulpettien vaihtuessa kirjahyllyihin. Kirjoja alettin luetteloimaan ja sitä varten syntyi erilaisia järjestelmiä 1600-luvulta lähtien. 



Kirjastojen kehittyessä lukijat
pääsivät käsiksi kirjoihin.

Myös luterilaisella käsityksellä kansan-opetuksesta oli merkityksensä lukutaidon leviämisessä, samoin kuin kirkon uudistus-liikettä vastustavalla vastareformaatiolla katollilaisella puolella. Kun valistuksen filosofit vielä alleviivasivat sivistyneen kansan hyötyä valtion vauraudelle, kehittyi koululaitos vähitellen. Luku-taitoisten määrän kasvaessa kasvoi myös kirjojen kysyntä, mutta harvoilla oli varaa laajoihin yksityisiin kokoelmiin. 

1600-1700-luvuilla oli kirjastojen kulta-aikaa, jolloin ne olivat erittäin suosittuja, kun yliopistot kehittyivät ja kansallisia kirjakokoelmia alettiin muodostaa. Englannin kansalliskirjasto, maineikas British Library, syntyi usean yksityisen kirjaston yhdistyessä 1753. Se on osa kansallismuseota. Ensimmäinen nykyaikainen yliopistokirjasto perustettiin 1737 Göttingeniin. Göttingenin kirjasto toimi maamme tieteellisten kirjastojen esikuvana. Tieteellisten kirjastojen kehitys jatkui 1800-luvulla eri tieteen alojen erottuessa.

Kielitieteilijä ja kirkonmies Claude Sallier tarjosi kirjastonsa julkiseen käyttöön Saulieun kaupungissa perustaen Ranskan ensimmäisen julkisen kirjaston. Puolassa ensimmäinen julkinen, kaikille avoin kirjasto avattiin 1747. Venäläiset valloittajat tyhjensivät kirjaston Katariina suuren määräyksestä 1794. Kirjoja palautettiin kuitenkin vähitellen 1842-1920, kunnes kirjasto taas kärsi toisessa maailmansodassa. Julkisista kirjastoista säädettiin Brittein saarilla vuonna 1850. Tuolloin päätettiin, että yli 10 000 asukkaan keskuksiin piti perustaa julkisin verovaroin kannatettu kirjasto.


Saksalainen kirjastolaitos

Saksassa kirjastojen kehitys uudella ajalla lähti paljolti liikkeelle keskiluokan valistuksesta ja pyrkimyksestä sivistykseen. Ennen 1700-luvulla kirjastot olivat usein hovien, kirkkojen, yliopistojen ja varakkaiden keräilijöiden hallussa. Ensimmäiset julkiset kirjastot alkoivat kuitenkin kehittyä vähitellen, kun alettiin perustaa paikalliskirjastoja. Osan niistä kokoelmat perustuivat uskonpuhdis-tuksessa hajotetuille luostarikirjastoille. Leipzigin paikalliskirjastossa oli vuonna 1700 peräti 14 000 opusta ja se oli auki kahdesti viikossa kaikille kaupunki-laisille.



Kirjastojen myötä syntyi lukutoukkia.

1700-luvulla Preussissa alkoi koko kansan oppivelvollisuus. Yhä useammat osasivat lukea ja kirjoittaa. Taustalla oli sekä valistuksen ideat että lukutaitoisen virkamiehistön tarve. Saksaksi julkaistun kirjallisuuden määrä kasvoi, eikä se enää rajoittunut uskonnolliseen kirjallisuuteen. Vuonna 1710 julkaistiin saksaksi 600 teosta ja vuonna 1800: 3900. Saksaksi julkaistiin klassikoita ja kirjoitettiin uusia mestariteoksia.

  

1760-luvulla alkoi lukuseurojen kulta-aika, joka lähti liikkeelle Pohjois-Saksasta. Vuoteen 1800 mennessä niitä oli perustettu jo 400. Näihin seuroihin uusi keskiluokka kokoontui jakamaan keskenään kirjoja ja keskustelemaan niistä. 1780-luvulla julkaistiin jo kymmen kertaisia määriä kirjoja verrattuna reilun puolen vuosisadan takaisiin määriin.

Erilaiset lukuhuoneet ja -salit tulivat muotiin, ja niissä myös keskusteltiin kirjallisuudesta. Puhuttiin lukukuumeesta ja -maniasta. Kaupalliset kirjastot keskittyivät viihdyttävään kirjallisuuteen. Niitä pyörittivät usein paikalliset kirjakauppiaat kirjan myynnin ohessa.

Ensimmäiset julkiset kirjastot sijoitettiin luokkahuoneisiin. Ne olivat auki muutaman tunnin pari kertaa viikossa. Työväenluokka perusti 1800-luvulla omat kirjastonsa. 1900-luvun alussa oli Saksassa vallalla lukuhuone liike, joka tähtäsi kansan sivistämiseen. Se oli aikuiskasvatuksen edelläkävijä. 1900-luvun alussa kirjahyllyt avautuivat myös lukijoille, eivätkä olleet enää vain kirjastonhoitajan selattavissa. Uusi käsittelytapa omaksuttiin englannista.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen lukuseurat eivät kyenneet enää rahoittamaan toimintaansa ja niiden tilat kunnallistettiin. Lukijamäärien kasvaessa monet kirjastonhoitajat pyrkivät rajoittamaan saatavilla olevaa kirjallisuutta sivistävään. Tästä ajatuksesta myös valtiovalta piti. Saksalaisen kirjastolaitoksen demokratisoituminen hidastui. Myöhemmin kansallissosialistien valtakausi toi mukanaan sensuurin ja kirjaroviot.


Kirjastolaitoksen kehitys Yhdysvalloissa

Yhdysvalloissa ei ollut samanlaista luostari- ja yliopistokirjastojen perinnettä kuin Euroopassa. Varhaisimmat julkisessa käytössä olleet kirjastot perustettiin Amerikkalaisiin siirtokuntiin anglikaanisen pastorin Thomas Brayn toimesta. Hänen ansiostaan syntyi 1695-1704 kirjastoa, joista osa oli seurakuntien ja osa maallisia kirjastoja. Tuolloin syntyi myös varhaisin paikallinen lainsäädäntö, joka määräsi kirjastojen ylläpidosta tietyissä siirtokunnissa.


Julkisen kirjaston pohjapiirros Bostonista.

 1700-luvulla kehittyi lainakirjastoja (circular library), joista sai pientä maksua vastaan lainata kirjan. Ne tarjosivat yleensä suosittua kertomakirjallisuutta, erityisesti aikakauden uutta suosikkia, romaaneja. Koulupiirien tuli tarjota kirjoja oppilaiden tarpeisiin, jolloin syntyi koulupiirien kirjastoja. Kirjat saatiin usein lahjoituksena, eivätkä ne aina vastanneet kasvatuksellisiin tarpeisiin.

1731 Benjamin Franklin järjestö tovereineen perusti Philadelphiaan kirjaston, josta saattoi lainata jäsenmaksua vastaan. Tämä oli ensimmäinen amerikkalainen kirjastoseura (eli yhteisökirjasto, Social library). Sen jälkeen tällaisista jäsenyyteen perustuvista kirjastoista tuli hyvin suosittuja. Eräs sen muoto olivat lehtikirjastot, Athaneumit, joista ensimmäinen perustettiin Bostoniin 1807. Niiden jäsenet olivat varakkaimmista kansanluokista. Lisäksi oli vielä ns. kaupallisia kirjastoja (mercantile library), jotka olivat jonkun hyväntekijän rahoittamia ja tarkoitettu keskiluokkaisia nuoria miehiä sivistämään.

Ensimmäinen julkisin varoin perustettu ilmainen ja yleinen lainakirjasto perustettiin New Hampshireen, Peterboroughin kaupunkiin 1833. Osavaltio oli kerännyt rahoja opiston (college) perustamiseen, mutta kun sitä ei saatukaan perustettua, jakoi rahat koulupiireille. Petersboroughin kaupunki päätti käyttää rahoja kirjastoonsa, josta sai lainata kirjoja ilmaiseksi. Ajatuksesta tuli suosittu ja 1849 osavaltio sääti ensimmäisenä lain julkisten kirjastojen tukemiseksi verovaroista.

Yhdysvaltalainen merkittävin julkisen kirjastolaitoksen tukija lienee skottilaista alkuperää ollut Andrew Carnagie. Yksistään vuosina 1900-1919 hän auttoi perustamaan yli 1700 julkista kirjastoa Yhdysvaltoihin. 1876 perustettiin Yhdysvaltain kirjastoyhdistys (American Library Association, ALA).  Amerikassa syntyi myös Deweyn aiheenmukaisiin kirjastoluokkiin perustuva luokitusjärjestelmä.