Hollywoodin tähtiä: Greta Garbo

Mykän elokuvan kohtalokas nainen.

Greta Garbo (1905-1990) oli eräs varhaisimmista Hollywoodin suurista tähdistä, joka oli siitä poikkeuksellinen, että onnistui säilyttämään mykkäfilmien aikakauden menestyksensä myös äänielokuvien aika- kaudella.

Garbo syntyi Tukholmassa nimellä Greta Lovisa Gustaffson ja aloitti uransa ruotsalaisissa mainosfilmeissä. Hollywoodiin saavuttuaan hän teki menestykkään uran mykkäelokuvissa, joiden aikana nimitys "jumalainen Garbo". Mykkäfilmin aikakaudella hän esitti usein vamppia eli kohtalokasta naista. Tähdeksi hän nousi vuonna 1926 elo- kuvalla viettelijätär (Tempress). Esikoista lukuunottamatta kaikki hänen kymmenestä Hollywood mykkäelokuvastaan olivat menestyksekkäitä.

"Jos Hollywoodilla olisi kuningatar, 
se olisi Greta Garbo."
- Orson Welles -

Greta Garbon kanssa sopimuksen solminut MGM ei halunnut luopua arvostetusta tähdestään murroksessa ja valmisteli huolella tämän siirtymisen äänielokuvan puolelle. Myöhemmin Garbo osoitti olevansa myös taitava komedienne, mikä näkyy elokuvassa Ninotchka, jossa hänen esitti neuvostoagenttia. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin vetäytyi julkisuudesta ja lakkasi näyttelemästä vasta 36-vuotiaana. Jo vuonna 1955 hän sai oskarin elokuvaurastaan.

Greta Garbo ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hänellä ollut lapsia. Hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden vuonna 1951, mutta hänen tuhkansa on kuitenkin sijoitettu synnyin-kaupunkiin Tukholmaan. Julkisuutta välttellyt Garbo jäi katsojien mieleen salaperäisenä, kaukaisena tähtenä.


Valkokankaalla

Mata Hari 1931

Garbon merkittävimpiä elokuva-rooleja olivat Anna Christie (1930, oskar-ehdokkuus), Romantiikkaa ( 1930, oskar-ehdokkuus), Mata-Hari ( 1931), Grand Hotel (1932), Anna Karenina (1935), Kamelianainen ( 1936, oskar-ehdokkuus) ja Ninotchka (1939). 1930-luku olikin Greta Garbon uran huippukautta.

Anna Christie oli Garbon ensimmäinen äänielokuva ja perustui Eugene O'Neillin näytelmään, joka kertoo parempaa elämää havittelevasta entisestä prostituoidusta, joka rakastuu. Garbo puhui elokuvan aikaan niin hyvää englantia, että joutui harjoittelemaan ruotsalaisen aksentin.

Samana vuonna tuli teattereihin myös elokuva Romantiikkaa (Romance), jossa piispa kertoo huonoon naiseen sortumassa olevalle nuorukaiselle opettavaisen tarinan. Elokuva perustui Edward Sheldonin samannimiseen näytelmään. Seuraavana vuonna hänen nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisena seikkalijattarena ja vakoilijana, kohtalokkaana Mata Harina. Rohkea elokuva julkaistiin aikana, jolloin Hollywoodin elokuvamaailma oli vielä vapaana sisäisestä sääntelystä. Elokuvasta tuli Garbon kaikkien aikojen menestyksekkäin elokuva.

Kamelianainen (1936)

Vuonna 1932 Greta Garbo nähtiin William Draken näytelmään perustuneessa Gran Hotel elokuvassa. Se kertoo hotelli-vieraiden rinnakkaisista elämistä, johon sisältyy toisaalta outoja kohtaamisia ja yhteensattumia toisaalta täydellistä tietämättömyyttä toisten olemassaolosta. Tarinassa esiintyvät mm. perluri-jalokivi-varas, kuolemansairas mies, venäläisestä balleriina (Garbo) ja bisneksiä hoitava teollisuusparoni. Elokuva oli aikoinaan suurmenestys.

Anna Kareniinan roolissa Garbo esiityi peräti kahdesti, sekä mykkäfilmissä vuonna 1927 (Englanniksi: Love) että myöhemmin merkittävämmässä äänifilmissä 1935. Kohtalokkaan naisen roolia hän esitti myös Aleksander Dumasin nuoremman kirjaan perustuneessa elokuvassa Kamelianainen. Anna Karenina voitti Venetsian filmifestivaaleilla Mussolinin suojeluksessa ja molemmat elokuvat menestyivät, kuten myös Garbon viimeinen elokuva, komedia Ninotchka.

Ps. Greta Garbon nimellä on muuten olemassa myös herkullinen leivos.

Rohtosuopayrtti (Saponaria officinalis)



Rohtosuopayrtti (Saponaria Officinalis)

Rohtosuopayrtti on ikivanhva perenna ja rohto. Kasvia voidaan käyttää edelleen saippuan korvikkeena ja kasvinvärjäyk-seen. Maatiaispuutarhassa se tuoksuu ihanasti ja pärjää hyvin.

Jo antiikissa suopayrtin juurta  käytettiin yleisesti villanpesuun. Siitä on valmistettu myös hiustenhoito-ainetta. Kasvi sisältää jopa 20% sapoiineja eli yhdisteitä, joita käytetään saippuan korvikkeena. Joidenkin lähteiden mukaan jopa enemmän kuin pesupähkinöissä. Suurimmillaan juuren suopapitoisiuus on kukinnan aikana. Juuria voi kuivata ja varastoida myöhempää käyttöä varten.

Sapoiinit ovat myrkyllisiä, joten rohtokäyttöä ei enää suositella. Muinoin sitä käytettiin esimerkiksi paiseiden ja yskän hoitoon. Kasvi-värjäyksessä kukinnoista voidaan saada vihreää ja keltaista väriä. Aikanaan sillä lisättiin myös olueen vaahtoa.

Kasviatlaksen mukaan rohtosuopayrttiä tavataan harvinaisena lähinnä maamme eteläisimmissä osissa sekä saarekkeina muuallakin. Meillä suopayrttiä on viljelty 1700-luvulta saakka, eli se on uustulokas. Alunperin se on kotoisin Etelä- ja Keski-Euroopasta. Kasvi leviää maavarren avulla ja lähtee liikkeelle jo piehestäkin juuren palasta. Sitä tavataankin vanhoilla talonpaikoilla, teiden varsilla ja muualla kulttuuriympärisössä. Se ei ole kovin vaatelias maaperän suhteen ja kestää myös niittoa.

Suopayrttiä on sekä valko- että punakukkaista lajiketta. Sitä on kerrannaiskukkaisenakin. Se voidaan laskea maatiaiskasveihin. Puutarha-kasvina sen etuna on sen kukkien ihana tuoksu, joka houkuttelee puutarhaan myös erilaisia yöperhosia esimerkiksi kiitäjiä. Parhaimmillaan se on omassa seinänvieruspenkissään, paikassa, jonne se saa rauhassa kotiutua. Rohtosuopayrtti kasvaa 30-70 cm korkeaksi ja on monivuotinen. Suopa-yrttiä ei tule istuttaa vesialtaan viereen, jossa kasvaa kaloja, sillä se saattaa vahingoittaa niitä.

Suopaa valmistetaan raastamalla kuivattua tai tuoretta juurta. Raastetta keitellään hiljakseen vesitilkassa puolisen tuntia. Shampoota tehtäessä joukkoon voi laittaa hiuksia hoitavia yrttejä, esim. nokkosta ja kamomillaa. Museoissa konservaattorit käyttävät sitä vanhojen silkki- ja villakankaiden pesuun.

Kietaisuvaatteet

Meille tutuimpia kietaisuvaatteita lienevät muotojen mukaan valmistetut hameet, mekot ja yläosat. Kietaisuvaatteita onkin kahdenlaisia: mallin mukaan ommeltuja ja suorasta kankaasta kiedottavia. Ensimmäiset vaativat taitoa valmistajalta, jälkimmäiset enemmän pukijalta. Varsinkin suorista kankaista kiedottujen vaatteiden historia lienee yhtä vanha kuin kankaiden historia ylipäätänsä. Tässä keskitytään lähinnä malliltaan yksinkertaisiin, mutta taitavasti puettaviin kankaisiin ja niiden puentatapoihin, mutta ohimennen myös muihin kietaisuvaatteisiin.



Kuba on raffia-palmusta valmistetusta kuidusta tehty vaate.

Historian ensimmäiset kankaiset vaatteet ovat oletettavasti olleet kietaisuvaatteita. Todennäköisesti jo ennen tätä vaatteita valmistettiin kasvisuikaleista kuten niinestä. Tähän viittaavat sekä niin afrikkalainen perinne, polynesialaiset tapa-vaatteet kuin muinaiset japanilaiset eräänlaisesta niinestä valmistetut kankaat. Niinestä (eli puunkuoresta) valmistettuja usein paperimaisia kankaita on valmistettu vielä historiallisena aikana eri puolilla Afrikkaa, Aasiaa ja Tyynen valtameren saaristoja. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaidenkin parissa on valmistettu vaatteita seetrin (havupuu) kaarnasta.

Kietaisuvaatteet tunnettiin muinaisessa Kaksoisvirranmaassa, Egyptissä (ks. myös) ja Intiassa sekä myöhemmin Kreikassa ja Roomassa. Käytössä oli sekä lyhyitä lannevaatteita että pitkiä kietaisuasuja. Kietaisuasut ovat edelleen suosiossa laajoilla alueilla Afrikassa, Arabiassa, Etu- ja Taka-Intiassa sekä Tyynenmeren saaristoissa. Lasten kapalointi on myös eräs kietaisuvaatetuksen muoto, josta ei tässä sen enempää.


Miesten lannevaatteet

Dhoti on kuin kietaisuhousut.

Niissä olosuhteissa, kun miehet ova naisten ohella käyttäneet "hameita" (tai oikeammin lannevaatteita), on läpi historian ollut yleensä kyse kangaskaistaleista kiedotuista asuista. Niiden ohella miehet ovat saattaneet käyttää pitkiä kaapuja, paitoja tai tunikoita sekä pitempiä kietaisuvaatteita kuten toogia. Pitemmät kietaisuvaatteet eivät kuitenkaan enää ole käytössä missään. Sen sijaan Intiassa dhotit (dhuti) ja Kaakkois-Aasiassa sampot on voitu ja voidaan edelleen kietoa myös housuiksi, vaikka niiden käyttö onkin vähentynyt länsimaisen pukeutumisen vallattua alaa.

Kaakkois-Aasialainen sharonki (sarong) on perinteisesti ollut sekä naisten että miesten vaate. Pitkä kiedottu miesten lannevaate tai hame tunnetaan esimerkiksi Kannadassa (Intia) munduna, muualla Etelä-Intiassa lungina, Saudi-Arabiassa izaarna, Afrikan sarvessa nimellä ma'awiis, Kaakkois-Afrikassa kikoina ja Tahitilla nimellä pãreu (alunoperin maro).

Fustanella on Balkanin kiltti.

Skotlantilainen kiltti on myös alunperin melko samanlainen vaatekappale. Sana tarkoittaakin gaeliksi vaatteen kietomista päälle. Samantapainen fustanella niminen vaate on ollut käytössä myös slaavilaisella Balkanilla ja Kreikassa. Jotkut tutkijat ovat epäilleet sen kehittyneen muinaisesta kreikkalaisesta vaatetuksesta. Myös miesten (ja naisten) päähänsä sitomat turbaanit ovat eräänlaisia kietaisuvaatteita.

Lannevaatteelle on vielä lukemattomia muitakin nimityksiä halki koko käyttö alueensa Tyyneltämereltä Atlantille. Lähes kaikkialla käyttö alueellaan kietaisuasut sekä naisten että miesten käytössä, vaikka tyyppi ja pukemistapa voikin poiketa sukupuolten välillä. Poikkeuksena ovat Arabian niemimaa, Eurooppa ja Sri Lanka. Kietaisuvaatteiden etuna on edelleen monin paikoin sekä pestävyys että keveys, joka sopii erityisesti kuumaan ilmanalaan.

Saronki (sarong)

Naisten kietaisuasut
Naisten kietaisuvaatteista tunnetuimpia lienevät sarit, pareot ja sarongit. Näistä saronki on hamemaimen, pareo puolipitkä ja sari täyspitkä asu. Pareon tyyppisiä lyhyiksi mekkomaisiksi asuiksi tai toisinaan hameiksi kiedottavia kankaita käytetään läpi Polynesian. Sari tunnetaan lähes koko Intiassa, mutta sillä on useita erilaisia paikallisia pukemistapoja. Sattika nimellä sari mainitaan jo varhaisimmissa buddhalaisissa kirjoituksissa.

Lounaisintialaisessa Keralassa naiset ovat käyttäneet myös toisenlaista kietaisuvaatetta, jota on kutsuttu nimellä mundum neriyathum. Kaakkois-Aasiassa naiset yleensä sitoivat saronkinsa nilkkapituisiksi vaatteiksi, mutta peltotöitä varten myös polvipituisiksi. Mitä korkeampaa luokkaa nainen oli, sitä pitempi sarongin muodostava kangas ja sitä monimutkaisempi sidonta tapa.

Afrikkalainen kitenge (swahiliksi kanga) lienee kietaisuasuista monikäyttöisin, sillä se voidaan kietoa paitsi hameeksi, myös kantoliinaksi tai päähineeksi. Kitenget kuten myös monet Kaakkois-Aasian saariston Sarongit on koristettu usein kauniin batiikki kuvioin.


Kiedottavat vaatteet
Vaatesuunnitelultaan jossain mielessä hieman kehittyneempiä ovat vaatteet, jotka on kaavoitettu, vaikka ne kiedotaankin edelleen päälleen. Ne eivät enää oikeastaan ole kietaisuvaatteita vaan pikemminkin kiedottavia vaatteita. Tällaisia ovat Itä-Aasialaiset takkimekot, tunnetuimpana japanilainen kimono. Vaikka kimono onkin edellisiä asuja suunitellumpi, sen pukeminen vaatii edelleen ammattitaitoa.


Shaalit ovat monikäyttöisiä vatteita

Nykyaikaisessa euroop-palaisessa pukeutumisessa tunnetaan myös kimonot sekä kietaisuhameet, 
-paidat ja -mekot, joiden pukeminen ei vaadi juurikaan perehtymistä. Samantapaisia suhteel-lisen helposti puettavia vaatteita ovat myös erilaiset viitat ja keepit, jotka saatetaan vain kietoa tai vaihtoehtoisesti kiinnittää napein tai soljin.

Saalit ja huivit ovat kietaisuvaatteita, jotka kuuluvat yhä länsimaistenkin naisten asustukseen kauluksina, päähineinä ja päällysvaatteina. Koska ne ovat luonteeltaan aitoja kietaisuvaatteita, niiden pukeminen on edellistä haastavampaa ja toisaalta monimuotoisempaa.

Lopuksi hieman huivinkäsittelyvinkkejä:

Blogin 2-vuotis synttärit

Onnittelukortti 1840-luvulta.

Enpä uskonut pari vuotta sitten blogia aloittaessani, että pääsisin tänne saakka. Aika on kulunut yhtä aikaa hitaasti ja hurjan nopeasti.

Tylsiä tilastoja ja vähän muuta historiaa

Pitempi aikaiset lukijat saattoivat huomata, että marraskuussa kävi blogin hallinnoinnissa pikku virhe ja pari julkaistuksi tarkoitettua tekstiä jäi välistä. Ne siirtyivätkin sitten keväälle. Sittemmin olen yrittänyt seurata tilannetta hieman huolellisemmin.

Nyt kevään kuluessa jutuissani on ollut aiempaa enemmän kommentteja, joita on kiva lueskella ja ne lämmittävät myös mieltä. Yritän vastata aina kun ehdin. Viime vuonna vastaamisen kanssa oli ongelmia, mutta nyt tilanne on onneksi parempi, eikä enää onneksi tarvitse odottaa puolta vuotta ennen kuin onnistuu saamaan aikaiseksi vastauksen nettiin.
toivottaa Elli-neiti

Elisabeth Vigée-Lebrun



Omakuva 1790.

Elisabeth Vigée-Lebrun oli eräs 1700-luvun merkittävimmistä ranskalaisista muotokuvamaalareista, joka maalasi esimerkiksi Ranskan ja Venäjän kuninkaallisia. Häntä on pidetty myös 1700-luvun kuuluisampana naistaide-maalarina



Elisabeth syntyi 1700-luvun puolivälissä Pariisissa pastelli- ja viuhkamaalari Louis Vigéen tyttäreksi. Useimpien muiden naispuolisten taidemaalarien tapaan hän oli taidemaalarin tytär. Urallaan hän oli kuitenkin paljon isäänsä merkittävämpi.

Madame Molé-Reymond

Hänen taiteellinen lahjakkuutensa tuli esiin jo kuuden vuoden iässä, kun hänet lähetettiin luostarikouluun. Siellä hänen innostuksensa kuvittaa häiritsi opettajia ja kasvattajia. Isä oli kuitenkin tästä vain tyytyväinen.

Yksitoistavuotiaana luostari kuolun päätyttyä hän sai viettää aikaa isänsä ateljeessa. Elisabeth olikin isänsä suosikki, kun taas äiti suosi nuorempia sisaruksia. Isä kuitenkin kuoli tytön ollessa kolmetoista vuotias. Hän löysi kuitenkin lohdun taiteesta. Äiti pyrki ohjaamaan hänen mielensä ulos surullisista ajatuksista viemällä hänet Luxemburgin palatsin taidegallerioihin.


Marie Antoinette 1783

Jo varhaisteini-iässä Elisabet Vigée maalasi muotokuvia ammattimaisesti, kunnes hänen ateljeensa takavarikoitiin, koska hänellä ei ollut lupaa ammatin harjoitta-miseen. Sen jälkeen hän hakeutui 1774 Académie de Saint Luc'n jäseneksi voidakseen jatkaa maalaamista.



Vuonne 1776 Elisabet Vigée meni naimisiin taidemaalari ja -kauppias Jean Baptiste Pierre Lebrun kanssa. Tämän isosedän Charles Lebrun oli aurinkokuningas Luis XIV aikoinaan julistanut kaikkien aikojen merkittävämmäksi maalariksi. Vigée-Lebrun maalasi lukuisten aatelisten muotokuvia ja hänen uransi kukoisti. Hänet kutsuttiinkin Versaillesiin, jossa hänestä tuli Marie Antoinetten hovimaalari.

Pienet suuriruhtinattaret Aleksandra ja
Helena noin vuonna 1795.

1781 hän teki miehensä kanssa kierto-matkan Flanderiin ja Alankomaihin. Sielläkin hän maalasi paikallisen hovin ja aateliston muotokuvia. 1783 Vigée-Lebrun otettiin Ranskan taideakatemian jäseneksi historiallisten allegorien (eli vertauskuvien) maalarina. Vigée-Lebrunin jäsenyyttä oli vastustettu vedoten siihen, että hänen miehensä oli taidekauppias. Kuningattaren vaikutus-vallalla hän pääsi kuitenkin jäseneksi.


Ranskan vallankumouksen alettua 1789 ja kuninkaallisten jouduttua vankeuteen, hän pakeni miehensä kanssa maasta ja työskenteli Italiassa, Itävallassa ja Venäjällä. Hänet valittiin sekä Rooman Accademia di San Luca'n että Pietarin taideakatemian jäseneksi. Venäjän aatelisto ja hovi ottivat hänet hyvin vastaan. Napoleonin aikana hänet kutsuttiin takaisin Ranskaan. Siellä hän jatkoi merkittävää uraansa. Puoliso kuoli vuonna 1813 ja Elisabeth itse vasta vuosia myöhemmin 1842. Vaikka aviomies oli eläessään ollut tuhlari ja peluri, hänen kuolemansa järkytti silti.

Prinsessa Sophie Beatrice

Elisabeth Vigée-Lebrun oli paitsi taitava myös erittäin tuottelias maalari. Häneltä jäi jälkeensä 660 muotokuvaa ja 200 maisemamaalausta. Uransa aikana hän maalasi myös lukuisia omakuvia.

Vigée-Lebrunin maalauksiaan on monissa Euroopan ja Yhdysvaltain merkittävimmissä museoissa. Tyyliltään hän oli alunperin rokokoomaalari, joka kehittyi kohti uus-klassista tyyliä. Erityisesti monet hänen lapsista maalaamista muotokuvista  ovat herkällä kädellä maalattuja ja koskettavia.

Ruhtinas Ivan Bariatinsky

Teoksissa on myös selkeän naisellinen ote. Tyyli on 1700-luvun hovien suosimalla tavalla aistillinen.

Laatu ei mielestäni suinkaan ole tasainen. Parhaimmillaan, kuten Madame Molé-Reymond kuvassa, Vigée-Lebrun kykenee tavoittamaan jotain kohteensa sielusta, mutta heikoimmillaan, kuten Marie Antoinetten potratissa, hänen työnsä näyttävät jäykän pakotetuilta tai joissain töissä jopa maksetuilta, työlääntyneeltä.

Taiteilija ei tunnu nauttivan siitä mitä hän maalaa. Erityisesti monet hänen arvokkaassa asemassa olevista miehistä maalaamansa muotokuvat eivät saavuta parasta tasoa. Oheinen nuoren ruhtinaan kuva on poikkeus tästä.

Preussin kuningatar Louise

Vigée-LeBrunin ammatin valinnan teki mahdolliseksi toisaalta hänen isältä ja tämän ystäviltä lapsuudessaan saama opetus, toisaalta korkea yhteiskunnallinen asema. 1700-luvulla naisten oli melko mahdotonta saada pätevää taiteen opetusta oman kodin ulkopuolelta. Naimisissa ollessan Elisabeth saattoi maalata, koska hän matkusti sekä tyttärensä että koti-opettajattaren kanssa.

Lisätietoja:
Kokoelma taidetta ja tietoa maalarista
Memoirs of Madame Vigée Lebrun by Elisabeth Vigée Le Brun (1755-1842). Translated by Lionel Strachey. New York: Doubleday, Page & Company, 1903.
Ulla Aartomaa: Naisten salonki - 1700 luvun eurooppalaisia naistaiteilijoita, WSOY 2007.