keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Joulutervehdys

Vähäsateista joulua toivoen!
Hyvät lukijat,

Tämän vuotinen joulukuinen kirjoitus, ei ehkä herätä samaan tapaan joulumieltä kuin aiemmat, mutta halukkaat voivat muistella aiempia kirjoituksiani pipareista, nugaasta, joulukalasta, kynttilöistä, seimi-asetelmista, Tuomaan päivästä tai enkeleistä.

Vuoden 2014 kirjoituksista on tähän mennessä suosituin ollut tammikuin juttu juustokakun varhaishistoriasta. Suhteessa julkiolo aikaansa sykyinen juttu amerikkalaisesta valmius-liikkestä tulee nähtävästi kuitenkin olemaan suositumpi.

Jostain syystä innostuin 2014 kirjoittamaan monesta sellaisesta aiheesta, joka ei ehkä ollut yleisönsuosikki, kuten käymälähistoriasta. Vaikka kirjoitin käymälähistoriasta vasta syksyllä, on toukokuinen kirjoitus Audrey Hepburnista kiinnostanut vielä vähemmän. Aina ei osaa arvata, mikä kävijöitä kiinnostaa.

Kiitos lukijoille kannustuksesta, jota olen saanut muutamista tämän vuotisista kirjoituksista. On aina mukava huomata, että joku on oikeasti viitsinyt lukea, mitä olen raapustanut, eikä vain käynyt kääntymässä. Eniten kiitosta sai kirjoitukseni Titanicin 3. luokasta.

Hyvää joulua ja kaikkea hyvää vuodelle 2015

toivottelee Elli-neiti

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Jouluaaton ilta hautausmaalla

Jouluaattona muualle haudattujen
muistomerkillä Oulussa.
CC-PD-1.0 by Estormiz / Wikimedia
Suomalaisiin perinteisiin kuuluu menneiden sukupolvien muistaminen juhlapyhinä. Monet vierailevat hautausmailla sytyttämässä kynttilöitä erityisesti Jouluna.

On elon aika lyhyt kullakin. 
Siis palakaamme lieskoin leimuvin, 
tulessa kohotkaamme korkealle! 
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
- Eino Leino -

Jouluaaton iltana hautausmaa on kaunis näky. Kaikkialla palaa tuhansia kynttilöitä, joita omaiset ovat päivän aikana ja toisinaan jo edellispäivänä käyneet sytyttämässä haudoille. Kynttilöiden valaisemassa hautausmaassa ei ole mitään kammottavaa, vaan jotain syvästi liikuttavaa.

Vaikka suomalaiset eivät tänä päivänä ole kovin uskonnollisia, moni haluaa muistaa poisnukkuneita rakkaitaan juhlapyhinä, erityisesti pyhäin päivänä ja jouluna, sytyttämällä kynttilöitä heidän haudoilleen. Vaikka kirkkoon kuuluu tänäpäivänä vain 83 % kansasta, silti meillä saa kristilliset hautajaiset lähes jokainen. Tämä on suomalainen erikoispiirre.

Suomalaiset hautausperinteet

Kirkkomaahautaus (pdf) tuli Suomeen vasta luterilaisuuden mukana ja kaikille pakolliseksi 1700-luvulla. Ennen kirkkomaahautauksen tuloa pakolliseksi, vainajat haudattiin ympäri Suomen usein perhekalmistoihin. Kristinuskon saavuttua monet pakanalliset tavat olivat jääneet elämään, eikä kirkko ollut edes pyrkinyt kitkemään niitä.

Kuolemaan liittyi monenlaisia perinteitä ja tapoja sekä ennen ja jälkeen poismenon. Niitä on pyritty varmuuden vuoksi tarkkaan seuraamaan silloinkin, kun niihin liittyvät uskomukset olivat jo unohtuneet. Ennen kuolemaa oli tärkeä sopia riidat ja sanoa hyvästit. Lisäksi ripittäytyminen papille oli tärkeää. Kuoleman jälkeen avattiin ikkunat, jotta vainajan sielu saisi rauhassa poistua. Yleiseurooppalaiseen tapaan silmille laitettiin kolikot.

Kirkkomaahautauksen tultua pakolliseksi, jouduttiin vainajia usein tilapaishautaamaan, mikäli hautausmaa oli vaikean matkan päässä. Väliaikaishautauksesta luovuttiin kokonaan vasta 2. maailmansodan jälkeen. Yleensä hautajaiset olivat suuret pidot, joihin palkattiin ulkopuolinen pitokokki.

Suvun vainajat ovat olleet erityisesti karjalaisten parissä arvostettuja. Vainajat toimivat moraalin vartijoina ja yhteiskuntarauhan takaajina. Heiltä pyydettiin apua elämän koitoksissa ja pyrinnöissä. Usein järjestettiin erikseen muistajaisia tiettyinä aikoina kuoleman ja hautaamisen jälkeen.

Kynttilöitä kaatuneille

Kaatuneen puolison
vapaudenristi oli
julkista muistelua.
Tavan nykyiseen yleisyyteen nähden on yllättävää, että kynttilöiden polltto hautausmailla alkoi Pohjoismaissa yleistyä vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kynttilöiden sytyttäminen sankarihaudoille tuntui tärkeältä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kynttilät olivat aikanaan arvokkaita, eikä niitä ollut maalaisyhteiskunnassa varaa tuhlattavaksi.

Ensimmäiset tiedot kynttilöiden sytyttämisestä ovat jo 1920-luvun Helsingistä, jossa niitä poltettiin 1918 sodan uhrien haudoilla. Tapa taantui sotavuosina, jolloin kynttilöistä oli pulaa, mutta yleistyi uudestaan pian sodan jälkeen. Tapa on yleinen myös Ruotsissa ja Virossa, muttei esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa.

Sodan jälkeen oli maaseudullakin tapana sytyttää kynttilöitä kaatuneiden haudoille, mutta 1960-luvulla tapa yleistyi niin, että myös muiden haudoille alettiin sytyttää kynttilöitä. Suosiotaan tapa on lisännyt vielä viime vuosinakin. Moni ei tule miettineeksi jälkien siivousta, mutta vaikka pimeässä palavat kynttilät ovat kaunis näky, niin niiden jälkeenjättämä sotku ei joulun jälkeen kaunista hautausmaita ja siivous kuuluu omaisille. Olisikin syytä vierailla haudoilla viimeistään loppiaisena. Kynttiöitä ei kannata laittaa liian lähelle hautakiveä, sillä kivi rapautuu kuumuudesta (pdf).


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Keittotaidon esihistoriaa

Tutkijat kiistelevät siitä, koska ihmiset ovat alkaneet kypsentää ruokaansa. Fysiologit ovat sitä mieltä, että evoluution aiheuttamat muutokset osoittavat sen tapahtuneen viimeistään homo erectuksen myötä. Osa antropologeista ja useimmat arkeologit ovat sitä mieltä, että tästä ei ole todisteita. Olipa kuinka oli, ruoan kypsentämisen tekninen taito ei vielä merkinnyt sitä, että ruanlaiton taito oli syntynyt.

Ihmisen ravinto (pdf) poikkeaa monella tavalla ihmisapinoiden ravitsemuksesta. Ensinnäkin ihmiset syövät enemmän eläinkunnan tuotteita, erityisesti lihaa. Toiseksi erilaisilla juurilla on tärkeämpi asema ravinnossa. Vaikka ihmiset ovatkin ns. yleissyöjiä, jotka voivat syödä monenlaista ravintoa, silti todelliset paikallisyhteisöt ja kulttuurit omaavat yleensä melko rajatun ruokavalion, jossa ne keskittyvät tiettyihin ravinnon lähteisiin. Toisin kuin ihmisapinat, ihminen on myös oppinut muokkaamaan ravintoaan monella tavalla, vähentääkseen sen myrkyllisyyttä ja tehdäkseen sen sulavammaksi.

Gorillat ovat ihmisen sukulaisista lähinnä kasvissyöjiä.
Näiden muutosten seurauksena ihmisen ruokavalio sisältää energiavoittoisempia ravintoaineita kuin serkkujemme. Uuden  näkemyksen mukaan myös ruoan kypsennys on tärkeä piirre, joka erottaa ihmisten ravitsemuksen ihmisapinoiden ravitsemuksesta. Ihmisten biologista sopeutumista ruoankypsennykseen tutkitaan parhaillaan innokkaasti. Varmaa arkeologista todistusaineistoa tulen käytöstä ja varsinkaan kypsennyksen alkamisesta ei ole - ja sitä on myös vaikea saada. Arkeologien ja antropologien näkemykset poikkeavat suuresti toisistaan.

Ruoan kypsennyksen tärkeimmän biologisen ulottuvuuden katsotaan olevan sen energiapitoisuuden kasvu. Kypsennyksessä ruoka muuttuu myös pehmeämmäksi, millä lienee ollut vaikutusta pienokaisten ravitsemukseen, jotka ihmisyhteisöissä vieroitetaan aiemmin kuin ihmisapinat.

Kypsennys, maatalous ja kauppa

Perinteisesti kaikki ihmisyhteisöt pyrkivät kypsentämään ravintonsa. Raakaa lihaa nauttivat lähinnä vain inuitit. Kuitenkin varhaiset kuvaukset inuiteista toimivat vahvana todisteena siitä, että myös he monesti kypsensivät lihansa jo ennen eurooppalaisten vaikutustakin. Keräilijä kulttuureissa esimerkiksi juuria saatetaan syödä raakana välipaloiksi, mutta varsinaiset ateriat kuitenkin yleensä kypsennetään. Yhdenkään tunnetun historiallisen (kirjallisen ajan) tai nykyisen ihmisyhteisön ei siis tiedetä eläneen ilman säännöllistä ruoankypsennystä.

Tulen tekemistä kitkan avulla perinteisin menetelmin.
Varhaisimmat kohtuullisen varmat arkeologiset viitteet ruoan kypsennykseen lienevät Lähi-Idästä noin 250 000 vuoden takaa, jolloin ihmiset käyttivät maauuneja. Maauunien olemassa olo sellaisenaan viittaa vahvasti ruoan kypsennykseen, sillä niille ei ole juuri muuta käyttötarkoitusta. Kenties tarkoitus oli vain säilöä edellispäiväinen saalis. Varhaisimmat mahdolliset merkit ruoan kypsennyksestä ovat kuitenkin niinkin kaukaa kuin 1,9 miljoonan vuoden takaa. Esihistoriallisista jäänteistä onkin hyvin vaikeaa päätellä varmasti, koska ruokaa tarkalleen alettiin kypsentää. Kovina lihansyöjinä tunnettujen Neanderthalin ihmistenkin uskotaan kypsentäneen kasviksia ja villiä viljaa ravinnokseen.

Viimeinen muutos ihmisen ravitsemuksessa, joka erottaa meidät ihmisapinoista, on maanviljelyksen ja karjatalouden kehittyminen. Kasvattaessaan ravintoa ihminen on valikoinut kasveja ja elämiä tarkoituksiinsa soveltuviksi. Viljellyt kasvit ovat energiapitoisempia, sokeripitoisempia, helpommin sulavia ja vähäkuituisempia kuin villit serkkunsa. Hedelmien sokerien laatukin (pdf) on muuttunut kohti ruokasokeria, niiden hedelmälihan määrä on kasvanut suhteessa siemeniin ja niissä on yllättäen enemmän valkuaisaineta kuin villeissä hedelmissä. Viime vuosikymmeninä vehnää on jalostettu gluteenipitoisemmaksi.

Ihminen on alkanut viljelemään kasveja, joista ravintoa on helposti saatavilla, vaikka luonnossa niitä on saattanut kohdata vain satunnaisesti. Ravintokasvien satokaudet ovat pidentyneet. Tehokasvatettu liha poikkeaa koostumukseltaan huomattavasti riistasta (esim. sitkeys, rasvapitoisuus ja rasvojen laatu). Ihmiset nauttivat maitotuotteita, joihin olemme biologisesti vasta vain osin sopeutuneet (ihmisille luontaisen laktoosi-intoleranssin poistumiseen johtanut perimän muutoos).

Varastoinnin seurauksena ruokaa on myös jo pitkään ollut tarjolla sellaisinakin vuodenaikoina, jolloin sitä ei kyseisessä muodossa luonnosta löydy. Varastomenetelmät näyttävät alkaneen kehittyä ainakin Välimeren pohjukassa (Levantti) jo mesoliittisen kauden lopussa, ennen maataloutta (Jordanin laakso, Galilee järviSyyria, Palestiinan vuoristo, Koillis-Iraq). Aluksi varastoina käytettiin maakuoppia. Varhaisimmat varastot ovat myöhäispaleoliittiselta kaudelta. Ruoalla on käyty kauppaa tuhansia vuosia, mutta suurin osa kaupankäynnin kohteena olevasta ravinnosta, on ollut pitkän aikaa säilyviä ruoka-aineita monesti mausteita. Nykyaika on tehnyt mahdolliseksi kuljettaa melko tuorettakin ruokaa maapallon laidalta toiselle.

Kypsennyksestä keittotaitoon

Keittotaidossa on kuitenkin kyse enemmästä kuin pelkästään kypsennyksestä. Kypsennyksen tärkein tarkoitus lienee ollut tehdä ruoka helpommin sulavaksi ja paremmin säilyväksi. Keittotaidossa on mielestäni kyse silloin, kun ihminen alkaa kypsennyksen lisäksi muokata ruoan olemusta ja erityisesti makua muillakin tavoin. Kypsennyksessä on kyse tekniikasta ja ruoanlaitossa kulttuurista. Keittotaito on kuitenkin toimintaa, josta jää suhteellisen vähän merkkejä ja jota on arkeologisin todistein vaikea havaita.

Jotain kertonee kuitenkin se, että ruokaa muokataan mieluisaksi lähes kaikkialla maailmassa. Varmaa on, että varhaiset maanviljelysyhteisöt tunsivat jo keittotaidon ja on hyvin todennäköistä, että keittotaito on huomattavasti vanhempi kuin maanviljelys. Esimerkiksi oluen valmistuksesta on merkkejä jo pian maanviljelyksen omaksumisen jälkeen. Myös Etelä-Amerikassa kehitettiin vastaava maissiolut. Vaikeaa on kuitenkin sanoa kuinka paljon ennen maanviljelystä keittotaito syntyi ja millä tavoin varhaiset ihmiset muokkasivat ravintoaan maukaammaksi. Eräiden teorioiden mukaan, keittotaito on ollut ruokakasvien kesyttämisen taustalla.

Aboriginaalien jauhinkivi
CC-BY-NC 3.0 by Fir002 flagstaffotos.com.au
Lähelle nykyaikaa asti keräilijä-metsästyksellä eläneestä väestöstä tunnetuimpiin kuuluvat Australian alkuasukkaat, aboriginaalit. He ovat perinteisesti omanneet monia kehittyneitä kypsennys- ja ruanvalmistustapoja ja jauhaneet villeistä siemenistä massoja, jotka ovat leivän tapaan paistaneet tulella. Maustamisesta on kuitenkin vaikeampi löytää tietoja, vaikka Australiassa onkin erilaisia villejä maustekasveja. Vaikka perinteisessä ruokavaliossa oli vähän sokereita ja rasvaa (pdf), niillä oli kuitenkin merkittävä painoarvo ruanhankinnassa ja esimerkiksi erilaisia villejä makeita herkkuja tunnetaan paljon.

Myös kypsennysmenetelmät kehittyivät avotulella paahtamisesta keittämiseen ja uunissa hauduttamiseen. Keittäminen tulella edellyttää astioita, jotka kestävät keittämistä. Keittämisen mahdollisti siis sellaisten saviastioiden kehittyminen, jotka eivät haljenneet tulella kuumennettaessa. Tätä ongelmaa on kuitenkin keksitty kiertää kuumentamalla tulella pyöreähköjä ns. keittokiviä, jotka upotettiin keitokseen ja joiden avulla keittoastiaa ei tarvinnut kuumentaa. Tätä keittotapaa ovat käyttäneet erityisesti Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön jäsenet. Euroopassa sitä on ehkä voitu käyttää 25 000 vuotta sitten. Mahdollisesti jo 20 000 vuotta sitten Kiinassa myös saviruukkuja alettiin käyttää ruoankypsennykseen.

Vanilja lienee tärkein uudenmaailman mauste.
Vähitellen ruoanlaittotaidon kehittyessä, syntyivät myös erilaiset ruoanlaittovälineet. Varhaisimmat tiedot mortelleista ja jauhimista ovat noin 35 000 vuoden takaa.

Vaikka mausteista on arkeologisia todisteita jo aiemmin, varhaisimmat todisteet niiden käytöstä ruoanlaitossa ovat eurooppalaisilta metsästäjäkeräilijöiltä vasta ehkä 6150 vuoden takaa. Nämä olivat käyttäneet litulaukan siemeniä ruokansa maustamiseen. Viimeistään tuolloin maustakin oli tullut tärkeä ravinnon rinnalla. Toisaalta se, että mausteita on käytetty ns. uudessa maailmassa jo ennen eurooppalaisten tuloa (chili, vanilja) viittaa siihen, että jonkinlainen käsitys maustamisesta on voinut olla olemassa jo ennen kuin intiaanien esi-isät saapuivat amerikkaan. Chiliä tiedetään kasvatetun 6000 vuotta sitten. Alunperin vanilja oli kaakaojuoman mauste ja se lienee peräisin maya-kansan alankoviljelmiltä (pdf).


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Käymälähistoriaa ja ehkä hiven tulevaakin

Ulos ulostaminen on tätä päivää
monissa paikoin maailmaa.
Hän haluu huussin. 
Hän haluu kasvimaan...
- Jukka Poika -

Käymälöiden historia on pitkä ja moninainen. Ne tulivat tarpeellisiksi ihmisasutuksen muuuttuessa pysyväksi. Muinaisista kulttuureista tiedetään enemmän ja vähemmän toimivia ratkaisuja ongelman järjestämiseksi. Silti monilla alueilla avoin jätösten tekeminen on edelleen tätä päivää. 

Monet vakituista reviiriä käyttävät eläimet pyrkivät tekemään jätöksensä tiettyyn paikkaan. Tämä on tyypillistä erityisesti monille nisäkkäille ja taipumus saattoi kehittyä osin jo niiden muinaisten esi-isien piirissä. Eräs esimerkki siisteitä jätöksensä peittävistä eläimistä on meille tuttu kotikissa. Osittainen syy tiettyyn paikkaan jätösten tekemiseen lienee ravinnon hygienia, jolloin jätökset eivät turmele ruokaa bakteereillaan. Jätösten peittäminen voi osin johtua myös halusttomuudesta jättää itsestään jälkiä muille eläimille.

Kun ihmiset vielä elivät pitkälti kiertelevää elämää jätösten käsittely ei ollut kovin suuri ongelma. Kun leiripaikalle saavuttiin taas ne olivat yleensä maatuneet. Toki voidaan kuvitella, että jos leirissä vietettiin pitempi aika, oli jätöksille varattu jokin sovittu paikka. Meilläkin on tunnettu historian puitteissa riukuja, jonne on käyty jätöksen tekemässä.

Siitä lähtien, kun ihminen asettui paikalleen asumaan ja jätökset alkoivat kasautua ja aiheuttaa erilaisia terveys ja ympäristö-ongelmia, syntyi tarve tehdä niille jotakin.Historian kuluessa jätösten käsittelyyn on syntynyt erilaisia enemmän ja vähemmän hyödyllisiä ratkaisuja. Käymälä on historian kuluessa keksitty moneen kertaan uudestaan. Jo varhain käymälöitä oli sekä istuin- että kyykkykäymälöitä.

Varhaisia käymälöitä ja vessoja

Eräiden arvioiden mukaan yksi syy kuolleisuuden kasvuun paikalleen asettumisen jälkeen, neoliittisen eli uudemman kivikauden alussa, olisi ollut puutteellinen käymälähuolto ja juomaveden saastuminen taudinaiheuttajilla. Ongelma täytyi jotenkin ratkaista. Ensimmäiset merkit käymälöistä löytyvätkin pysyvät ihmisasutuksen myötä neoliittiselta kaudelta. Osassa asutuksista jätökset peiteltiin ja toisissa ne ilmeisesti kasattiin tunkioille.

Antiikin kreikkalainen potta,
CC-BY-2.0 by Sharon Mollerus
Niitä on mahdollisesti löydetty niinkin syrjäysiltä alueilta kuin Skotlannin Orkney saarilta jo aikakaudelta 3100-2500 eaa. Varmuutta, että kyseessä olivat käymälät ei kuitenkaan ole. Vietnamista on löydetty käymälä noin vuodelta 3500 eaa, jossa on sekä ihmisten että koirien jätöksiä. Käymälä on ajalta, jolloin alueen väestö oli vastikään asettunut asumaan paikalleen.

Käymälöitä on kuitenkin löydetty suhteellisen vähän ajalta ennen korkeakulttuureja. Induskulttuurin esikaudelta on löydetty käymälöitä ja kylpyaltaita Kalibangan asutuskeskuksesta. Kaupungistuminen synnyttikin uusia ongelmia, kun syntyneiden jätösten määrä kasvoi.

Vesivessakin on vanhempi kuin moni voisi arvata. Kenties vanhin tunnettu käymäläviemäri järjestelmä on löytynyt Indus-kulttuurin Mohenjo Darosta, nykyisen Pakistanin alueelta ajalta noin 2600 eaa. Lisäksi myös minolaisen kulttuurin käymälälaitos (pdf) toimi viemäröinnin yhteydessä noin 1700-1300 eaa. Järjestelmä toimi painovoima-avusteisesti, minkä jyrkät maaston korkeuserot mahdollistivat.

On mahdollista, että Nebukadnesarin palatsissa olisi myös ollut vesi-käymälä, mutta muuten varakkaatkin Babylonialaiset käyttivät ilmeisesti käymälöitä, joiden jätökset tippuivat suuriin kuoppiin talojen alla. Toisaalta joissakin yksittäisissä kaupunkivaltioissa saattoi ehkä olla kehittyneempääkin viemäröintiä (pdf).  (esim. Eshunnan kaupunki 2500 eaa.)

Antiikin ajan käymälät

Muinaiset egyptiläiset kutsuivat käymälöitä aamuhuoneiksi. Egyptissä suurimman osan käymälöiden tuotoksista sekottuivat pottaistuimen alla olevan astian hiekkaan. Rikkaissa asunnoissa istuimet olivat usein kiviset ja niiden tyhjennyksestä vastasivat palvelijat. Köyhät joutuivat tyytymään perinteisempään kuoppakäymälään (eli huussiin) tai puiseen itse tyhjennettävään pottaan. Kuuman ja kuivan ilmaston etuna on ollut käymäläjätteen kuivuminen, jolloin haju ei liene ollut kovin paha. Tätä palveli astian hiekka, joka helpotti kuivumista

Egyptiläisillä oli myös painovoimalla toimivia käymälöitä. joiden alta jätökset valuivat ulos autiomaan hiekkaan. On mahdollista, että joillakin varakkaimmilla egyptiläisillä oli myös vesivessoja. Vanhimat tunnetut istuinkäymälät 2100 eaa on löydetty Egyptistä. Länsimaissa suositut istuinkäymälät saattavatkin periytyä juuri Egyptistä.

Roomalainen käymälä Ostiassa, PD kuvaaja Fubar Obfusco
Kirjallisuuden perusteella tiedetään, että antiikin Kreikassa oli julkisia käymälöitä 400-100 eaa. Yhtäkään varsinaista käymälää ei kuitenkaan ole ilmeisesti löydetty arkeologisissa kaivauksissa. Arkeologit ovat kuitenkin onnistuneet löytämään  Tiettävästi Ateenassa ei ollut sisäkäymälöitä eikä kylpyhuoneita. Viemäröinti muistutti keskiajan kaupunkeja siinä, että kadun keskellä kulki avoviemäri. Ateenassa säädettinkin laki, joka kielsi jätteiden kaatamisen tähän viemäriin. Sitä minne jätteet ja jätökset päätyivät, ei kukaan kuitenkaan tiedä.

Deloksen kulttisaarelta, jonne matkustettiin palvomaan paikallisiin pyhäkköihin, on löydetty käymälän kyltti, joka sijoittuu vuosille 900-100 eaa. Käymälät ilmestyivätkin ensinnä julkisille kokoontumispaikoille esimerkiksi suosittujen temppelien yhteyteen. On arvuuteltu mahtoivatko kreikkalaiset käyttää takapuolen pyyhkimiseen sileäksi hiottuja  ruukunpalasia. Niihin saattoi olla kirjoitettu myös vihamiesten nimiä. Toisaalta on arvioitu, että pitkänpäälle iho olisi kärsinyt tuon kaltaisesta toiminnasta.

Kuitenkin yleinen vesikäymälä-järjestelmä kehittyi läntisiin korkeakulttuureihin vasta roomalaiskaudella. Roomalaisten käymälä- ja viemärilaitos olikin siihen asti tehokkain. Vaikka varakkaissa yksityisasunnoissa oli käymälöitä, olivat tyypilliset käymälät julkisia yhteiskäymälöitä.

Käymälässä käyminen ei ollutkaan yksityisasia, sillä julkisissa käymälöissä saman sukupuolen edustajat istuivat vieretysten juoksevan veden päällä. Takapuoli pyyhittiin useimmiten sienellä. Roomassa itsessään oli ainakin 144 julkista käymälää. Roomalaisilla oli jopa oma käymälöiden jumalansa nimeltään Cloacina.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Amerikkalainen valmius-liike

Partiolaislupaus:
"Aina valmiina."
Kun partiolaiset ilmoittavat olevansa aina valmiina, he tuskin tarkoittavat samaa, mitä amerikkalaiset katastrofiin valmistautujat. Partiolainen on valmis kohtaamaan haasteita, mutta katastrofeihin valmistujat yrittävät hallita erilaisia pelkojaan tulevasta.

Valmiusliike (preppers, prepardness) on viimeinen käänne pitkässä vaihtoehtoelämäntapojen linjassa, jota amerikkalaiset ovat jo kauan harrastaneet. Aiemmin suositumpaa oli pyrkiä yksintertaiseen elämäntapaan (simplicity - simple living), säästeliäisyyteen (frugality), hitaaseen elämäntapaan (slow living / movement) tai omavaraisuuteen (esim. off-grid - sähköverkkojen ulkopuolella).

Siinä missä yksinkertainen elämäntapa irtisanoutuu tavaran ja omaisuuden haalimisesta ja off-the-grid eli irti-verkosta suuntaus pyrkii innokkaasti vapaaksi nykymaailman riippuvuuksista, valmiusliike suojautuu erilaisilta peloilta, joita muuttuva maailma ja ympäristönmuutos ihmisissä herättää.

Valmiusliikkeen juuret ja henki

1930-luvun kulkuri (hobo) laittaa
ruokaa ulkona.
Nykyinen valmiusliike on myös ydinsodan uhan varjossa syntyneen selvityjäliikkeen (survivors, survivalism) seuraaja. Kaikkein varhaisimmat juuret ovat nähtävissä jo suuren laman aikana 1929 lähtien. Uhka oli tuolloin todellinen, kun se nykyään monesti muistuttaa jälki-apokalyptistä scifi-kirjallisuutta (post-apocalypse), joka kertoo selviytymisestä jonkinlaisen maailmanlopun tai katastrofin jälkeisessä maailmassa.

Sen erottaa aiemmista liikkeistä myös sen henki. Aiemmin haluttiin irti nykyajan levottomuudesta ja hälystä - rauhallisempaan elämäntapaan. Kun taas valmistautujien elämäntapaa hallitsee usein pakkomielle ja lähes maaninen toiminta. Säästeliäisyyden sijaan varmuusvarastojen hankintaan ja tukikohdan rakentamiseen saatetaan käyttää pieniä omaisuuksia.

Nykyisen uuden aallon selvityjien lähtölaukaus lienee 9-11 eli syyskuun 11. päivän terroriteoissa 2001, jotka ravistelivat amerikkalaisten perusturvallisuutta ja uskoa asemaansa maailman johtavana kansakuntana. Sitä seurasivat useat muut terroriteot länsimaissa. 2007 alkanut taloudellinen lama lisäsi kansakunnan epävarmuutta. Tätä seurasivat 2009 sikainfluenssan aiheuttama paniikki, 2010 Haitin maanjäristys ja 2011 Japanin tsunami ja ydinonnettomuus. Yhdessä nämä ovat lisänneet pelkoja tulevasta.

Arkisella tasolla

Valmistautumisessa tulevaan ei ole sinänsä mitään uutta. Ennen nykyaikaisia turvaverkkoja jokainen talous säilöi ja varasi ravintoa talven varalle. Nykyaikainen valmistautuminen on tavallaan tämän johdannainen. Tietynlainen valmiusaate näkyy tiettyjen kansalaisjärjestöjen, erityisesti partiolaisten, vapaapalokuntien ja Punaisen Ristin toiminnassa.

Kodin pommisuoja 1950-luvulta.
Meilläkin suositellaan ihan viranomaisten toimesta varaamaan kotiin ns. kotivara, joka sisältää muutamaksi päiväksi tai noin viikoksi elintarvikkeita. Lisäksi suositellaan varaamaan vettä, lääkkeitä ja joditabletteja (lähinnä lapsille ja nuorille). Tähän saatetaan vielä lisätä vaipat ja muut hygieniatuotteet sekä radio ja taskulamppu paristoineen. Laajimmassa versiossa lisätään tölkinavaaja, kynttilä ja tulitikut, tuorekelmu, teipit ja muovipurkit, käteistä rahaa sekä mahdolliset lemmikkien tarvikkeet. Sähkökatkoksiin ja lämmityksen katkeamisiin kehotetaan myös varautumaan.

Tavanomaisimmat valmistautumisen muodot ovatkin ihan arkijärjellä ymmärrettävissä. Turvallisuussuuntainen valmistautuminen keskittyy tavanomaisten vaaratilanteiden välttämiseen ja niistä selviytymiseen. Siinä valmistautumaan selvitymään tulipaloista, tulvista, käärmeenpuremista, vihaisista koirista jne. Samaan jatkumoon kuuluu valmistautuminen lyhyisiin luonnonkatastrofeihin esim. runsaaseen lumentuloon, hurrikaaneihin. Riskialueilla tällainen valmistautuminen on hyvinkin järkevää. Ensiaputaitojen kehitämistä ja lääketieteellisten hätätilanteiden ennakointia voi pitää myös samankaltaisena tavanomaisena valmistautumisen muotona, jota Punainen risti järjestää.

Amerikoissa valmistautuminen liittyy melko läheisesti erätaitojen eli luonnossa selviytymisen taitojen opiskeluun, vaikka meillä sitä ehkä pidetäänkin enemmän luonnosta nauttimisen, vaeltamisen ja metsälläkäynnin perinteen jatkumona. Tämä suuntautuminen näkyy meillä mm. jokamiehen oikeuksina luonnosta nauttimiseen. Erätaitojen opiskelu on perinteisesti ollut lähellä partioliikettä.

Mielikuvituksellisempia muotoja

Sen sijaan omituisempia piirteitä saavat ne valmistautumisen muodot, joissa keskitytään harvinaisempiin ja mielikuvituksellisiin selviytymistilanteisiin. Niissä valmistaututaan esimerkiksi pitkiin luonnonkatastrofeihin, joissa ruoan saanti on poikki pitempiä aikoja. Jotkut valmistautuvat pysyvämpiinkin luonnon muutoksiin kuten jääkauteen, ilmaston lämpenemiseen, jättitulivuorten purkauksiin, asteroidien iskuun, ydintalveen tai muihin vastaaviin harvinaisiin tai vaikeasti ennakoitaviin tapahtumiin.

Chmielowski: Kuolema ratsailla.
Osa kristillisistä liikkeistä on
vuosituhansien kuluessa
odottanut maailmanloppua.
Pelätään myös erilaisia tartunta tauteja, jotka aiheuttaisivat paikallisia tai maailmanlaajuisia epidemioita (pandemia). Viimeisin suuri epidemia oli 1918 levinnyt espanjankuume eli kotoisemmin sikainfluenssa. Se ei saanut aikaan samanlaista tuhoa levitessään uudelleen 2009. Pelkoa ovat aiheuttaneet mm. ebola, sars ja lintuinfluenssa. Pelottavia tauteja on paljon ja niihin valmistaudutaan eristäytymiskeinoin.

Näiden lisäksi odotetaan väestönkasvun aiheuttamaa luonnon romahdusta, talouden romahduksen aiheuttamaa hyperinflaatiota, öljyhuipun saavuttamista eli öljyn saatavuuden vähenemistä, raamatullista maailmanloppua (apokalypsis) ja ties mitä muuta.

Ehkä oudoin suuntaus on James Wesley Rawlesin romaanien ja muiden kirjojen innoittama valmistautuminen. Rawlesin seuraajat ovat konservatiiveja, jotka valmistautuvat vetäytymään linnoitettuihin piilopaikkoihinsa. He ovat usein hyvin aseistautuneet. Useimmat heistä varastoivat ruokaa vuosiksi eteenpäin. Omavaraisuuden ja maanviljely taitojen harjoittelu yhdistää heidät aiempaan irti-verkosta ja omavaraisuus aatteisiin.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Myssyt, lakit ja hilkat

1800-luvun alun kovitettu hilkka.
Päähinesanasto ei äidinkielessämme ole mitenkään yksioikoista ja määritelmät menevät päällekkäin. Myssy on pehmeä ja pyöreähkö alunperin kankainen (ks. suihkumyssy,  yömyssy (ilmaisun alkuperäinen merkitys)) tai sittemmin myös kudottu tai virkattu päähine (vrt. ranskan: 'bonnet'; englannin: 'muffin cap' tai 'mob cap'). Sana on lainattu ruotsinkielestä, mutta ei ole merkitykseltään täysin vastaava.

Hilkka on myssy tai lakki, joka on sidottu leuan alta nauhalla (vrt. englannin 'bonnet'/ 'mob cap' tai ruotsin 'bahytt'). Sairaanhoitajien päähineitä on kutsuttuu hilkoiksi, koska niissä alun alkaen oli nauhat. Lakki tarkoittaa nykyään yleensä pyöreää miesten päähinettä, jossa on lippa (vrt. englannin 'cap'). Aiemmin se saattoi tarkoittaa myös tarkoittaa muunlaista pehmeää päähinettä, esim. hiippalakki, patalakki, karvalakki tai liinalakki, joka ei ollut varsinainen hattu. Nykyinen ajatus lakista lipallisena lienee yleistynyt lippalakista.

Kiharat myssyn alla

1700-luvun maalaistyttö
myssyineen.
Myssyjen merkitys oli suurin aikana, jolloin länsimaisessa tapakulttuurissa vaadittiin naineita naisia peittämään päänsä ja tiukuemmillaan myös haivenensa. Tätä jatkui yleisesti 1800-luvun lopulle ja toisinaan vielä 1900-luvun alkupuolelle saakka.

Jo keskiajalla alkoi erilaisten huntujen ja liinojen rinnalle kehittyä toisenlaisia päähineitä, joista myssyistä ja hilkoista tuli hallitsevia erityisesti 1600-1700-luvuilla. Minulle tuleekin myssystä mieleen erityisesti 1700-luvun sisäkkö esiliinoineen ja pönkkähameineen. 1800-luvulla saatettiin ulkona käyttää tyylikästä hattua, jonka alla oli kuitenkin sisäpäähine myssy (tai liinalakki). Maalaisnaiset käyttivät pitkään huivia sekä ulkona että sisällä.

Jo 1700-luvulla suositut hilkat (englanniksi bonnet) kehittyivät 1800-luvun alun empirekaudella melkoisiksi luomuksiksi. Ne eivät usein olleetkaan enää pehmyttä kangasta, vaan jäykkää olkea, joka mahdollisti leuan alle sidottavan hilkan koon kasvattamisen jopa koomisiin mittasuhteisiin. Empire-muodin mentyä ohi, hilkat pienenivät, mutta kovitetut hilkat olivat muodissa vielä 1850-luvullakin. Suurta kansansuosiota hilkat eivät meillä koskaan saavuttaneet.
Hilkka aurinkohattuna

Sen sijaan Yhdysvalloissa pehmeät hilkat olivat suosittuja sekä länteen matkaavien preepriaa asuttavien siirtolaisnaisten aurinkohattuina että osana tiettyjen uskonnollisten vähemmistöjen, kuten amishien ja kveekareiden, naisten vaatetusta.

Satumaista

Sadun punahilkka tunnetaan muuten englanniksi nimellä 'little red ridinghood' (pieni punainen ratsastusviitta). Nimi tulee sadun alkuperäisen ranskankielisen nimen 'Le petit chaperon rouge' monimerkityksellisyydestä. Ranskan chaperon tarkoittaa, niin hilkkaa tai irto-huppua, viittaa kuin kuvainollisesti myös 'esiliinana' toimivaa vanhempaa naishenkilöä, joka toimii nuorten naisten viattomuuden takeena. Sanalla on vielä muitakin merkityksiä, mutta ne eivät liity tähän satuun.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Istuta kasvipalsta keskikesällä

Moni kiirehtii kasvimaan kanssa toukokuussa. Vielä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä kasvimaalle, vaan on monia kasveja, jotka on ihan hyvä kyvää vasta kesä-heinäkuun vaihteessa. Satoa monista niistä toki saadaan vasta myöhemmin syksyllä.

Tuholaisten takia talvinauriit ja -porkkanat kannattaa kylvää vasta juhannuksen jälkeen. Juureksista myös retikat voi kylvää nyt. Monia salaattikasveja, varsinkin itämaisia voi hyvin kylvää vasta nyt. Kylvettäväksi sopivat vielä myös ainakin persilja ja tilli. Persilja tosin on todella hidas itämään.

http://organicgardening.about.com/od/vegetablesherbs/a/Vegetables-And-Herbs-To-Plant-In-July.htm

---

Heinäkuun blogi taas lomailee, joten hyvää kesää kaikille!

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Hollywoodin tähtiä: Audrey Hepburn

Kansainväliseen perheeseen syntynyt ja useassa maassa lapsuutensa viettänyt Audrey Hepburn kasvoi sodan varjossa Hollannissa haaveillen balettitanssijan urasta. Vaihtoehtoista uraa etsiessään hän päätyi musikaalien kautta elokuvatähdeksi. Kokemustensa myötä hänestä kypsyi sydämellinen kosmopoliitti.

Ihana Audrey 1953.
Audrey Kathleen Hepburn-Ruston syntyi 1929 Brysselissä. Hänen äitinsä oli hollantilainen ja isänsä brittiläis-itävaltalainen ja juuria oli Böömissä, Irlannissa, Ranskassa ja Skotlannissa. Äiti oli viettänyt osan elämästään Alankomaiden Guineassa, jossa Audreyn isoisä oli ollut kuvernöörinä ja hänen juurissaan oli myös unkarilaisia ja ranskalaisia esi-vanhempia. Jo vanhemmatkin olivat siis olleet monikansallisia.

Audreytä itseään on pidetty joko brittinä tai brittiläis-hollantilaisena, vaikka hän asui elämänsä aikana lukuisissa maissa ja puhui (virallisesti) viittä eri kieltä (epävirallisesti joskus kuuttakin). Sujuvasti hän puhui ainakin lapsuuden kieliä ranskaa, hollantia ja englantia sekä toisen miehensä kieltä italiaa. Näiden lisäksi hän osasi nähtävästi myös saksaa ja espanjaa. Koko elämänsä ajan Audrey Hepburn oli toki Iso-Britannian kansalainen.

Alla Audrey omin sanoin usealla kielellä:

Tanssiunelmia

Lapsuutensa Audrey vietti Hollannissa, Belgiassa ja Iso-Britanniassa. Jo viisi vuotiaana hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin, jolloin hän äitinsä toiveesta aloitti balettitunnit. Tuolloin syntyi Audreyn rakkaus tanssiin ja musiikkiin. 1939 sodan sytyttyä äiti halusi hänen palaavan puolueettomaan Hollantiin. Britanniaan jäänyt isä oli hylännyt perheensä, eikä tyttö nähnyt häntä 24 vuoteen.

1940 Saksa julisti sodan myös Hollannille ja Audrey elikin sotavuodet natsihallinnon varjossa, osin väärällä nimellä, koska hänen äitinsä halusi suojella häntä isän brittiläiseltä alkuperältä. Sodan aikana balettitunnit toimivat Audreyn lohduttajana, mutta nälkätalvena 1944 hänkin oli kuitenkin liian heikko tanssimaan.

Hän oli sodan aikana lapsi, mutta toimi kuitenkin vastarintaliikkeen juoksutyttönä perheensä innoittamana. Taustalla saattoi olla myös 19-vuotiaan velipuolen katoaminen ja tuntematon kohtalo. Sodan jälkeen Berliinin tehtaaseen pakotettu veli kuitenkin palasi yllättäen raskaana olleen vaimonsa kanssa. Sodan aikana Audrey todisti setänsä ja äitinsä serkun ampumisen kadulle. Myöhemmin hän muisteli nähneensä junia ahdettuna täyteen juutalaislapsia. Hän jakoi kokemuksia Anne Frankin kanssa, jonka päiväkirjan luki vuonna 1946.

Saatan ymmärtää, mitä UNISEF merkitsee lapsille, 
koska olin yksi niistä, 
jotka sodan jälkeen saivat ruokaa ja lääketieteellistä apua.

Sodan jälkeen Hepburn haaveili balettitanssijan urasta ja opiskeli sekä Hollannissa että myöhemmin stipendillä Lontoossa, jossa hän kustansi opintojaan myös mallintöillä. Haaveet kuitenkin kariutuivat, kun hänet katsottiin liian pitkäksi tullaakseen hyväksytyksi balleriinaksi. (enintään 170cm) ja oli jäänyt sodan vuoksi liian heikoksi ruumiinrakenteeltaan. Sen seurauksena hän vähitellen päätyi näyttämölle kuorotanssijana musikaaleihin 1948. Lopulta hän onnistui saamaan paremman roolin ja esiintyi 12 kertaa viikossa jatkaen samalla opintojaan niin tanssissa kuin esiintymisessä. Tämä oli kovaa työtä.



Tähti syttyy

Musikaaleista oli 1950-luvulla lyhyt matka valkokankaalle ja 1951 Audrey oli esiintynyt jo viidessä elokuvassa. Tuolloin hän esiintyi pienehkössä roolissa brittiläis-ranskalaisessa elokuvassa Monte Carlo Baby, jossa hän sai käyttää Christian Diorin pukuja.

Sieltä hänet huomasi kirjailija Colette, joka pestasi hänet Gigin rooliin New Yorkin Broadwaylle. Audrey yritti kieltäytyä väittäen ettei osannut näytellä. Hänet kuitenkin suostuteltiin rooliin, johon hän sopeutui hyvin kielitaitoisuutensa ansiosta, sillä näytelmää harjoiteltiin sekä ranskaksi että englanniksi. Ensi iltaan mennessä marraskuussa 1951 hänestä oli tullut esityksen tähti.

Loma Roomassa (1954) teki Audreysta tähden.
Broadwaylta hänet kiinnitettiin prinsessan rooliin elokuvassa Loma Roomassa. Hänellä oli aatelisen alkuperän ja tarkan kasvatuksen suomaa ylväyttä ja arvokkuutta, joka monilta aloittelevilta näyttelijöiltä puuttui. Elokuvan julkaisemisen yhteydessä Gregory Peck vaati Audreyn nimen nostamista rinnalle, vaikka se ei ollut tapana näyttelijän esiintyessä ensimmäisessä pääroolissaan. Hänen mielestään elokuvan todellisen tähden jättäminen toiseksi olisi kuitenkin ollut naurettavaa.

Peck olikin oikeassa ja Audrey Hepburn kumarsi kuitenkin jo ensimmäisestä ikimuistoisesta pääroolistaan Oscarin 1954. Samasta roolistaan hän sai Golden Globe'n eli Kultaisen maapallon. Vaikka tie tähtiin oli ollut lyhyt, se ei kuitenkaan ollut ollut kevyt eikä kivuton, joutuessaan luopumaan unelmastaan prima ballerinana.




Rakastan ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan. 
Uskon, että kaikista asioista, 
rakastan eniten juuri nauramista. 
Se parantaa monenlaiset vaivat. 
Se lienee kaikkein tärkeintä ihmisessä.

(lainausten käännös oma)

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Villiä makua makeaan

Yrttitarhasta ja luonnosta on helppo löytää makua suolaisiin ruokiin, mutta jälkiruokien ja makeiden leivonnaisten aromien löytäminen omasta puutarhasta ja villeistä kasveista on hieman vähemmän tunnettua. Vaihtoehtoja makuihin kuitenkin löytyy.

Kenties, koska ruoan hankinta on usein ollut työlästä, Suomessa ei historiallisesti ole kovin paljoa panostettu maustamiseen. Keskiajalla vain humalan kasvattamisesta oluen mausteeksi kannettiin erityistä huolta. Makeaa ei muutenkaan ollut paljon tarjolla, sillä hunajamehiläisten kasvatuskin saapui meille vasta 1700-luvulla ja sokeri oli kauan kallista tuontitavaraa. Ehkä juuri tämän vuoksi luontaisia ja kotoisia makean mausteita ei juuri tunneta.

'Gillyflower' 1500-luvun kasvistossa.
Makeiden herkkujen mausteet ovat osin tuoreita löytöjä, osin jo vuosien varrelta kerääntynyttä tietoa. Toiset ideoista ovat kalliiden kaukomausteiden varhaisia korvikkeita, monet aivan uusia makuja. Kiinnostus kaukaa tuotujen herkkujen korvaamiseksi kotoisemmilta nousee omavaraisuus haaveesta, joka omassa mielessäni liittyy ajatukseen vapaudesta.

Osa vaihtoehdoista on melko villejä - ehkä lähinnä seikkailunhaluisempien kokkien aluetta - osa hyvinkin helposti arki keittiöön sovellettavia. Missään tapauksessa lista ei ole kaikenkattava ja rohkea maistelija keksii varmasti uusia herkkuja itsekin. Lisää oivalluksia voi etsiä villiyrttejä hyödyntävistä keittokirjoista ja oppaista.

Neilikkaa ja lakritsia

Neilikalla on meillä kaksi kaimaa, joita on perinteisesti käytetty sen korvikkeena. Puutarhaneilikkaa viljeltiin keskiajan Brittein saarilla yleisesti kalliin mausteneilikan korvikkeeksi. Myös englanniksi puutarha neilikka tunnetaan nimellä clove pink ja clove saattaa tarkoittaa myös neilikkamaustetta. Keskiajalla villejä (puutarha) neilikoita kutsuttiin nimellä gillyflowers. Gillyflowers esiintyy monissa ruokaohjeissa renesanssin ajalle saakka. Villejä puutarhaneilikoita kasvatettiin yleisesti keskiaikaisissa englantilaisissa puutarhoissa.

Ruotsalaiset tuntevat kyläkellukan nimellä 'neijlikrot '(neilikkajuuri), koska sillä on vahva kanelin ja neilikan arominen maku. Toinen luonnonvarainen kellukkalajimme, ojakellukka, omaa sekin makeisiin herkkuihin mausteeksi sopivan juuren, jota on joskus käytetty kaakaon korvikkeena. Englanniksi se tunnetaan myös nimellä 'chocolate root' (suklaajuuri).

Nimeltäänkin herkulliseksi tunnustautuu mesiangervo, jonka kukkia joskus väitetään vanilja aromiseksi, mutta useimmat pitävät sen makua hunajaisena. Sitä on käytetty esimerkiksi juomien mausteena. Mesiangervon ongelmana on ainoastaan, että maustehyllyjemme kanelin (Cinnamomum aromaticum, eli Cinnamomum cassia) tapaan se sisältää kumariinia, joka on suurina määrinä myrkyllistä, ja jota kannattaa rajoittaa erityisesti pikkulasten ruokavaliossa, eikä varsinkaan tulisi tarjota näille useampaa kertaa saman päivän aikana. Mesiangervon kukilla, kuten monilla muillakin kukilla, voisi kuitenkin maustaa sokeria laittamalla niitä sokerin joukkoon 'maustumaan'.

Väinönputki
Luonnonkasveistamme ehkä parhaiten tunnetaan väinönputki, jota Euroopassa kutsutaan myös enkeliyrtiksi. Sen juuressa on omanlaisensa, hieman lakritsimainen maku. Myös väinönputkessa on kumariineja. Se sopii keväisenä yrttinä erityisen hyvin raparperin seuraksi. Lakritsin vivahteinen maku on myös imeläjuurenakin tunnetussa kallioimarteessa, jonka maku tukee samasta yhdisteestä kuin oikean lakritsinkin. Kallioimarteen juuri on luonnollisesti makea. Tämä saniaiskasvi on myrkytön.

Eräs klassinen makean mauste on kuusenkerkkä, josta on perinteisesti valmistettu siirappia ja juomaa. Kuusenkerkkiä säilötään hunajaan. Niiden keruuseen tarvitaan aina maanomistajan lupa. Makeisiin sopivat luonnosta myös maitohorsma, mausta en sen tarkemmin kuitenkaan onnistunut löytämään tietoa. Perinteisestihän sen lehdet ovat olleet teenkorvike, jota usein myös hiostettiin. Kukista saa kaunista vaaleanpunaista horsmankukkasimaa.

Erikoisuus mahdollisten makeiden mausteiden joukossa on sikurirousku (Lactarius camphoratus, eng. candy cap), jota arvioitsijasta riippuen pidetään vaahterasiirapin tai curryn makuisena. Tiettävästi näitä sieniä on kuivattuna käytetty jälkiruokien ja leivonnaisten mausteena, mutta pitäisin sitä lähinnä seikkailijakokkien alana. Sienen kaiman sikurikasvin (Cichorium intybus) juurella on aiemmin jatkettu kahvia ja maustettu olutta. Se on edelleen perinteisen kreolikahvin mauste. Nuorien alle 2 vuotiaiden juurten maku on paahdettuna karamellimainen, vanhemmat juuret ovat kitkerämpiä.

Toinen makean tuoksuinen sieni, kangaspalsamirousku, tuoksuu kyllä kookokselta, mutta sen maku on sen verran vahva, että sitä tuskin voi käyttää jälkiruokien mausteena. Samaa voi sanoa sen lähisukulaisesta viitapalsamirouskusta. Kaukoidän aromeihin, intialaisiin tai thairuokiin ne saattaisivat sen sijaan sopia. Lievästi myrkyllistä lakritsirouskua voi sitäkin kuivata ja käyttää pieninä määrinä mausteena, mutta käytön kanssa on oltava tarkkana. Sen maku on paahteinen ja sukua vaahterasiirapille. Kaikki neljä rouskua muistuttavat toisiaan ja ne tunnistaa tuoksusta, mutta lakrtsirouskun neste on kirkasta, vaarattomampien ei.


keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Hevosenkenkäsoljet

Viitansolki Pohjois-Espanjasta
(Juliobriga) CC-BY-3.0
by Jesús Ángel García Arnay
Hevosenkenkäsoljet (eng: penannular brooch; ru: hästskospänne) olivat pronssi- ja hopeakoruja, jotka tuovat mieleen hevosenkengän. Niitä on löydetty paljon sekä Suomesta että muualta Euroopasta. Niitä käytettiin jo roomalaisella rautakaudella, vaikka Suomessa ne ovat useimmiten olleet peräisin vasta viikinki- tai riskiretkiajalta.

Hevosenkäsoljet koostuivat avoimesta kehästä ja sen päissä olevista nupeista. Neulan pää on levännyt soljen kehällä, eikä sitä varten ole yleensä ollut neulakotaa. Neulan kanta on saattanut olla näyttävä.

Rautakautiset pronssikorut valmistettiin yleensä kertakäyttöiseen savimuottiin valamalla ja niistä valmistettiin usein kopioita. Pronssin valmistusaineena ollutta kuparia tuotiin meille Etelä-Skandinaviasta ja mahdollisesti myös Uralilta. Myös sekoiteaineet kuten tina ja lyijy on tuotu muualta.

Hevosenkenkäsolkia on useita tyyppejä, joista rullapäiset (kierretyt päät) olivat tavallisimpia. Muita tyyppejä olivat esim. nystyränuppiset; eläimenpäänupilliset (esim. leijona); palmettinuppiset (viuhkamainen koristeaihe); emaloidut; sekä särmänuppiset (lähinnä 900-luvulta (pdf))että fasettinuppiset neliskanttisilla nupeilla. Myös yksinkertaisia rautaisia arkikoruja on meiltä löydetty.

Kauppatavaraa

Tappikoristeiset (eli nystyränuppiset (pdf)) hevosenkenkäsoljet olivat tyypillisesti länsisuomalaisia (pdf). Niiden neliskanttisissa päissä oli kussakin nystyrät. Niitä on löydetty erityisesti Kalannin kunnan (Varsinaissuomen pohjoisrajalla) ja Satakunnan alueella sekä muutamia myös Hämeestä ja muualta Varsinaissuomesta.

Samanlaisia solkia on löydetty myös Pohjanlahden vastarannalta Ruotsin Upplannista, jossa sijaitsi myös Birkan viikinkiaikainen kauppakeskus. Ruotsista löydetyt soljet ovat olleet joko suomalaisia tai suomalaisten solkien jäljitelmiä.

Virolainen (Narva) emalikoristeinen
hevosenkelkäsolki myöhäiseltä
roomalaiskaudelta.
Löydetty Ruotsista 1800-luvulla.
Itämeren alueella solkia onkin rautakaudella siirtynyt maista toiseen vilkkaan kaupan ansiosta. Suomalaisia solkia on löydetty sekä Ruotsista että Viron pohjoisrannikolta. Virolaisia solkia on löytynyt esimerkiksi Ruotsista (ks. ohessa) ja ruotsalaisia, gotlantilaisia solkia varsinaissuomalaisilta ja hämäläisiltä kauppapaikoilta (pdf). Karjalasta on löydetty myös useita itäbalttilaistyylisiä emaloituja solkia.

Käyttökoru

Rautakaudella hevosenkenkäsolki oli tyypillinen koru, jota käytettiin sekä paidan kaula-aukon sulkemiseen että viitan tai huivin kiinnittämiseen. Itämerellä ja Luoteis-Venäjällä hevosenkenkäsoljet olivat viikinkiajalla yleensä miehen viitan kiinnittimiä.

1000-luvulla hopeisia hevosenkenkäsolkia alettiin meillä käyttää myös naisten puvuissa. Lähinnä ristiretkiajalta peräisin olevista ennallistetuista suomalaisista muinaispuvuista hevosenkenkäsolki puuttuu vain luoteisrannikon Euran (viikinkiajan lopun Satakunta) ja Kaarinan (viikinkiajan Varsinaissuomi) asujen korustosta. Naisten puvuissa hevosenkenkäsoljet saattoivat olla viitan tai huivin solkia tai Länsi-Suomessa myös kiinnittää peplostyyppisen villa-asun olkapäiltä.

Ruotsissa käytettiin hevosenkenkäsolkia ehkä vielä varhaiskeskiajallakin. Meiltä on Liedon Vanhalinnasta löytynyt jopa ristikoristeinen hevosenkenkäsolki (Muinaistutkija 2/99 (pdf)). Paikalla on sijainnut puinen muinaislinnoitus, joka oli käytössä varhaiskeskiajalle, 1300-luvulle saakka.

Merten takana

Piktien hevosenkenkäsolki Skotlannista
700-luvulta. by F Lamiot
Euroopassa hevosenkenkäsolkia on löytynyt monesta kolkasta, mutta tyypillisesti juuri Pohjois-Euroopasta. Kelttiläiset soljet olivat myös usein hevosenkenkäsolkia. Kelttiläissoljet kehittyivät rautakautisista ja roomalaisaikaisista kiinnittimistä varhaiskeskiajan lempi koruiksi.

Kenties pohjoisen vaikutusta oli, että viikinkiajalla soljet olivat tyypillisesti hevosenkenkäsolkia. Uutuus hevosenkenkä soljet eivät kelttien keskuudessa tuolloin olleet, mutta kenties pohjoisen soturit toivat ne muotiin.


keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Jäävuoria Atlantilla

Tarinat Titanicin tuhosta saapuivat maahamme reilut sata vuotta sitten muun muassa arkkiveisujen muodossa. Pientä kaukaista pohjolan kolkkaakin onnettomuus kosketti siirtolaisuuden ollessa huipussaan. Onnettomuus lienee kaikista maailman liikenneonnettomuuksista kuuluisin, ehkä siksi että se lienee ensimmäinen todellinen suuronnettomuus, joka osoitti ettei mikään tekniikka ole kaikkivoipaa ylimielisten ihmisten käsissä.

RMS Titanic oli White Star-varustamon uusin ja suurin lippulaiva, kun se törmäsi jäävuoreen Pohjois-Atlantilla huhtikuun 14.-15. päivän välisenä yönä 1912. Mukanaan meren syvyyksiin se vei noin 1200 matkustajaa. Monet kuolleista matkustajista olivat naisia ja lapsia. Sen sijaan kapteeni, jonka olisi pitänyt kunniakoodin mukaan poistua laivalta viimeisenä, pelasti itsensä. Aikanaan sitä pidettiin julkisuudessa häpeällisenä, joskin se ei liene todellisuudessa ollut kovinkaan poikkeuksellista käytöstä hätätilanteessa.

Titanic oli sisarlaivojensa Olympicin ja Britannicin ohella aikansa suurin ja hienoin risteilijä. Olympiaciin nähden siinä oli hieman enemmän hyttejä ja sen höyrykoneet olivat maailman suurimmat. Telakalla laivoja oli rakennettu rinnakkain. Titanic rakennettiin voittamaan kilpailevan varustamon Cunard Line-yhtiön kuuluisat Mauretania ja Lusitania risteilijät.

Titanic lähdössä Southamptonsta.
Uudenlaisen rakenteen johdosta sitä oli mainostettu uppoamattomaksi ja vääränlainen turvallisuudentunne lienee yksi syy sen tuhoon. Rakenteensa vuoksi siltä ei vaadittu myöskään riittävää määrää pelastusveneitä, sillä huonoimmassakin tilanteessa laivan uskottiin kelluvan parisen vuorokautta ennen uppoamista. Pelastusveneiden ei ollut tarkoitus pelastaa matkustajia ja henkilökuntaa avomerellä.

Neitsytmatkallaan Southamptonista New Yorkiin laiva poikkesi sekä Ranskan Cherbourin ja Irlannin Queenstownin (Cobb) kautta. Matkalla Cobbiin oli mukana innokas harrastelijavalokuvaaja Isä Browne, jonka laivalla ottamat valokuvat ovat niitä harvoja, joita laivasta on jäljellä.

Neitsytmatkalla oli mukana monenlaisia kuuluisuuksia ja merkkihenkilöitä, kuten miljonäärit Astor ja Guggenheim sekä . Matkustajista 63 oli suomalaisia, joista 36 miestä ja 27 naista, joista elävinä selvisi 7 miestä, 11 naista ja 2 sylilasta. Maamiehemme lienevät olleet toivorikkaita siirtolaisia, jotka matkustivat uudelle mantereelle paremman elämän toivossa ja majoittuivat kolmannessa luokassa.

Laivan asiakaskunta oli jaettu kolmanteen luokkaan. Ensimmäisen luokan matkustajien tilat olivat ylelliset ja kolmannen luokankin vielä oikein mukavat. Luokkajako ei kuitenkaan heijastanut vain matkustajien varallisuustasoa, vaan myös vähitellen murtumassa olevaa luokkayhteiskuntaa. Tosipaikan tullen todettiin, ettei jokainen ihmishenki ollut samanarvoinen. Aikanaan se oli skandaali, mutta kaikki ei vieläkään ole muuttunut sen osalta.


3. luokan matkustajista

Monet kolmannen luokan matkustajista olivat siirtolaisia Irlannista ja Pohjoismaista. Suomalaisia heistä oli irlantilaisten jälkeen eniten. Matkustajissa oli kuitenkin kaiken kaikkiaan yhteensä 33 kansallisuuden edustajia. Laivassa oli 706 kolmannen luokan matkustajaa, joista 178 selvisi. Naisista selvisi lähes puolet, mutta miehistä, joita oli enemmän, vain alle kuudesosa. Lapasistakin menehtyi yli puolet. Henkilökunnasta selvisi vain hivenen pienempi osa. Ensimmäisen luokan naiset ja lapset selvisivät lähes kaikki ja miehistäkin miltei kolmannes.

3. luokan hytti
Kolmannen luokan lippu, joka tuolloin maksoi 7-8 puntaa, olisi nykyrahassa jopa 800 dollaria. Lastenlippu oli 3 puntaa. Lippu ei siis ollut varsinaisesti halpa. Sen maksamiseen vaadittiin laivan stuertin kolmen kuukauden ansiot. Tänä päivänä sillä tekisi mukavan ulkomaanmatkan. Titanicin kolmas luokka olikin tasoltaan aikansa paras, sillä varustamo halusi vedota myös kolmannen luokan matkustajiin.

Kolmannen luokan hytteihin mahtui 2-6 matkustajaa ja niihin majoitettiin matkustajia, joko perheittään tai sukupuolen mukaan. Niissä oli sähkövalot, jouokseva vesi ja mukava lämmitys. Sängyissä oli peitot, tyynyt ja patjat, muttei petivaatteita, monilla oli kuitenkin koko omaisuutensa mukanaan, joten tämä ei tuottanut ongelmaa. Koko kolmannen luokan matkustajistolle oli tarjolla vain kaksi kylpyammetta. Monet köyhistä ajattelivat tuolloin, että tiheät kylvyt johtaisivat keuhkotautiin. Monille Titanicilla matkustaminen oli silti ylellisyyttä kotioloihin verrattuna.

Yleiskajuutta (General Room) toimi kolmannen luokan lastenhoitolana, oleskeluhuoneena ja kokoontumistilana. Siellä oli mahdollista istuskella, pelata korttia ja lueskella. Matkustajat saattoivat järjestää myös oma-aloitteisia illanviettoja, vaikka järjestettyä ohjelmaa ei ollutkaan. Kajuutta oli kalustettu puisilla sohvilla ja sen seiniä koristivat varustamon julisteet.

Kolmannen luokan matkustajat saattoivat ulkoilla peräkannella, jossa lapset leikkivät ja pelailivat. Lisäksi tarjolla oli avoin kansi yksin matkustaville miehille poissa perheiden hälinästä ja ajan sopivuussääntöjen mukaan kaukana yksin matkustavasta naisväestä. Miehille oli myös tupakkahuone sylkykuppeineen ja baareineen.

Kolmannen luokan matkustajat nauttivat ateriansa F kannella Vaikka kolmannen luokan ateria ei ollut ylellinen, se oli kuitenkin runsasta, tukevaa ja terveellistä. Ruokasaleissa ei ollut yksittäisiä pöytiä, vaan siellä syötiin pitkissä pöytäriveissä. Ruokasaliin mahtui kerralla vain 475 ruokailijaa, joten kattauksia oli kaksi. Vaikka tarjolla oli kerralla vain yksi ruokalaji ja ruoka oli melko yksinkertaista, oli se kuitenkin aikaansa nähden kolmannen luokan tarjoiluksi hyvin tasokasta ja joka aterialla tarjottiin leipää ja hedelmiä. Ruokaa oli tarjolla kolmasti päivässä. Monissa muissa laivoissa kolmannen luokan matkustajien odotettiin tuovan ruokansa mukanaan.

Naisille annettiin onnettomuuden sattuessa ensi sija, mutta koska kolmannen luokan matkustajista ei huolehdittu samalla tavoin kuin paremmasta väestä ja koska osaa luokkia erottavista porteista ei avattu, eivät naiset ja lapsetkaan pelastuneet, vaikka pelastusveneissä olisi ollut heille tilaa ja laivalla todella noudatettiin sääntöä naiset ja lapset ensin. Kaikki eivät välttämättä aluksi myöskään tajunneet tilanteen vakavuutta. Osa perheistä menehtyikin kokonaan. Monille vaimoille kuitenkin myös aviomiehen menetys teki elämästä hyvin vaikeaa tavalla, jota ensimmäisen ja toisen luokan lesket eivät joutuneet kokemaan.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Pyhä parantava paasto

Paastolla on asemansa monissa kulttuureissa ja erityisesti lukuisissa uskonnollisissa perinteissä. Erityisesti juutalais-kristillis-islamilainen perinne pitää paastoa arvossaan. Paastolla on sekä biologisia että terveydellisiä ulottuvuuksia. Paastopäivien pitäminen on myös muodikas laihdutuskeino, jonka ajatus on peräisin ravinnosta ja terveydestä tehdyistä tutkimuksista. 

Omat kokemukseni 'paastoamisesta' liittyvät sekä herkuttelulakkoihin (karkkilakon laajennus) että paastolaihduttamiseen (ns. pätkäpaasto tai 5:2 paasto). Edeltävällä oli jonkinlaisia hengellisiäkin ulottuvuuksia nuorempana, mutta jälkimmäinen liittyi lähinnä terveyteen, vaikkei niinkään painonpudotukseen. Osittain juuri jälkimmäinen sai minut kiinnostumaan paastoamisesta laajemminkin.

Paastoamisella oli julkisuudessa pitkään lähinnä uskonnollisia ja vaihtoehtolääketieteen leima. Silti kiinnostanut lääkäreitä monissa maissa ja paastoamista on tutkittu erityisesti Neuvostovenäjällä ja Saksassa sekä sittemmin eläinkokeiden myötä myös Yhdysvalloissa. Paaston epäkaupallisuus on kuitenkin hidastanut tutkimusta. Samoin monen lääkärin on vaikea hyväksyä ajatusta, että ruumiin kituuttamisella voisi olla parantavaa vaikutusta. Kuitenkin tasainen ravinnonsaanti on ihmiskunnan piirissä todennäköisesti uutta ja niukan ravinnon kaudet luonnollisempia.
Gandhi paastoaa 1923.

Vaihtoehtolääketiede tuntee mehupaaston, jossa pyritään kehon puhdistumiseen. Siinä korvataan ravinto vihannes- ja hedelmämehuilla. Moni ryhtyy mehupaastolle puhdistaakseen ruoansulatuselimistönsä. Koska ravinto ei sisällä kuitua, suoli joudutaan aktivoimaan muilla keinoin. Tutkimuksissa on kuitenkin todettu viikon mehupaaston laskevan veren kolesterolia. Mehupaastoja pidetään kuitenkin vesipaastoa heikoimpina ja usein rahan haaskauksena. 'Detox' eli puhdistautumisideologia on enemmän markkinointipsykologiaa kuin todella hyödyllistä.

Moraalisista syistä paastoavat syömälakkolaiset ovat pyrkineet ruoasta kieltäytymällä kiinnittämään huomiota laillisiin ja moraalisiin epäkohtiin. Nälkälakko on eräänlainen äärimmäinen mielenosoituksen muoto, joka ravistelee vastustajia. Nälkälakkojen ehkä tunnetuin esikuva oli Mohammad Gandhi, joka vastusti niillä brittiläistä siirtomaavaltaa. Nälkäprotestilla onkin intialaisessa oikeuskäytännössä pitkät perinteet, jotka ulottuvat ainakin 400 eaa. Siitä on maininta myös Ramajana-eepoksessa.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Joukkopelon vankeina

Ihmisiin on sisäänohjelmoitu pelkomekanismi, jonka tarkoitus on suojella meitä pahoilta asioilta. Historian aikana esimerkiksi moniin sairauksiin on suhtauduttu joukkopaniikin oirein. Yhä tänä- päivänäkin joukkopaniikkia esiintyy huolimatta kasvaneesta tietämyksestämme. Usein taustalla on tänäpäivänä medioiden tarve rahastaa katastrofeilla sen sijaan, että he todella pohtisivat asioita ja levittäisivät tietoa.

Ainoa asia mitä meidän pitää pelätä on pelko itse.
- F D Roosevelt -

Vaikka pelko on sinänsä suojeleva tunne, ovat sen seuraukset toisinaan kielteisiä. Pelko saattaa lukita järkevän ajattelun ja saa tavallisesti hyvinkin järkevät ihmiset toimimaan paniikinomaisesti ja toisinaan jopa typerästi. Omiin pelkoihin ja vastenmielisyyksiin olisikin syytä suhtautua kriittisesti.

Pelko näkyy silmissä.
Tunnetun historian aikana joukkopelot ovat iskeneet ihmisjoukkoihin useaan otteeseen Menneissä yhteiskunnissa, joissa tiedonvälitys oli vajavaista ja tietoa oli vaikeasti saatavana, oli terveellistä karttaa epäilyttäviä sairauksia. Monien kuolettavien sairauksien edessä tunnemme edelleen avuttomuutta, joka herkästi synnyttää paniikinomaista käytöstä. Myös vieraita ihmisiä ja outoja asioita kannatti välttää ennen kuin niiden seuraukset tunnettiin.

Joukkopelkoa syntyy usein muissakin tilanteissa, joissa ihmisen elämä ja elinolosuhteet ovat vaarassa. Aiemmin pelkoa aiheuttivat satojen menetykset ja nälkävuodet, tänäpäivänä taustalla on esimerkiksi talouden epävakaus. Pelkäämme myös oman fyysisen vapauden ja toimintavapauden menetystä. Pelkoreaktiot tilanteissa, joissa suuret ihmiset ovat kokoontuneet yhteen voivat olla paitsi hölmöjä myös suorastaan vaarallisia.

Joukkopelko edellyttää yleistä tunnettavuutta. Aiemmin tiedonvälitys kulki usein ihmiseltä toiselle jouruina. Nykyisin teknistyneen tiedonvälityksen maailmassa tiedon välitys on entistä tehokkaampaa ja halutessa kaikkien saatavilla. Kriittisyys on usein ihan tervettä, kunhan se perustuu tosiasioihin, eikä median haluun myydä itseään.

Äkillinen paniikki tai joukkohysteria

Yllättävien vaaratilanteiden tapahtuessa ihmiset reakoivat usein hätääntymällä. Taustalla on usein loukkuun jäämisen pelko. Suurten joukkojen hätääntymisellä on usein vaarallisia seurauksia. Ihmiset toimivat arvaamattomasti ja aiheuttavat toimillaan vaaratilanteita. Joskus joukkohysterian seuraukset ovat paljon vaarallisempia kuin alkuperäinen vaaratilanne itsessään.

Kun Fukusiman ylinvoimala räjähti, jonottivat vanhuksestkin apteekeissa jodia, huolimatta siitä, että jodista tuskin on hyötyä yli 40-vuotiaille ja että hyöty nuorilla aikuisillakin on melko vähäinen. Tutkituista atomipommin uhreista 20-40 vuotiailla oli vain hyvin vähäistä nousua kilpirauhassyövässä ja vanhemmilla ikäluokilla sitä ei ollut lainkaan.

Eikä jodi suojaa säteilyltä, vaan ainoastaan radioaktiivisen keräytymiseltä kilpirauhaseen. Mahdollisten haittojen vuoksi ei sitä turhaan kannata syödä. Näkymättömänä säteily on kuitenkin pelottavan salaperäinen ja sen uhka saa ihmiset suojautumaan vaistonvaraisesti. Lähelläkin tapahtuvan ydinlaitoksen onnettomuudelta suojautuu kuitenkin parhaiten pysyttelemällä sisätiloissa. Tietämättömyys lisääkin usein uhkaavuutta ja paniikin omaista käytöstä.

Selittämättömät tilanteet lisäävät yleistä pelkoa. Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi eläinten joukkokuolemat. Beeben kaupungissa, Yhdysvaltain Arkansissa, tippui parina vuonna taivaalta tuhansia lintuja, joiden kuolinsyytä tutkijatkaan eivät täysin selvittäneet. Ihmiset olivat ymmärrettävästi huolissaan. Keskitalvella 2010-2011 raportoitiin myös muita eläimiin liittyviä joukkokuolemia yhdysvalloissa. Jotkut kristilliset ääriryhmät ennustivat maailmanloppua. Vastaavankaltaisia huolta herättäneitä lintukuolemia on tapahtunut sittemmin myös Euroopassa esimerkiksi Ruotsissa ja Italiassa.

Le Royn koulussa, Yhdysvaltain New Yorkin osavaltiossa, oppilaat alkoivat saada outoja nykimisoireita, jotka muistuttivat hieman touretten syndroomaa. Jotkut kansalaisaktivsistit epäilivät oireita ympäristömyrkkyjen aiheuttamaksi. Lääkärien mukaan tunnetut aineet eivät aiheuttaisi kyseisenlaisia oireita Ympäristöstä ei löytynytkään mitään myrkyllisiä aineita. Oireiden kuvaukset olivat levinneet sosiaalisessa mediassa ja ne paljastuivatkin lopulta konversiohäiriöksi, jota aiemmin nimitettiin hysteriaksi. Kyse olikin eräänlaisesta joukkopaniikista, jonka syyt olivat psyykkisiä ja usein stressiperäisä.

Vaarallisimpia joukkopaniikit ovat silloin, kun ne tapahtuvat äkkinäisesti paikoissa, joissa paljon ihmisiä on kokoontunut yhteen. Tuolloin voivat heikoimmat, erityisesti vanhukset ja lapset jäädä jalkoihin. Paniikin saattaa syntyä esimerkiksi tulipalosta poistumisen yhteydessä. Esimerkiksi Torontossa syntyi 2012 paniikki suuressa ostoskeskuksessa, kun nuori mies alkoi ammuskella ruokaosaston kassajonossa. Sadat hätääntyneet rynnivät uloskäynneille.

2010 Love Parade- teknofestivaaleilla Saksassa syntyi paniikki tunnelissa ennen festivaalialueelle saapumista.500 metriä pitkä tunneli tukkeutui vastakkaisiin suuntiin liikkuvien ihmismassojen seurauksena. Kaaos syntyi ilmeissti tiheään sulloutuneen joukossa ahtaan paikan kammosta. Suuren joukon yrittäessä poistua paikalta, osa jäi jalkoihin. Pelastushenkilökunnan oli vaikea päästä auttamaan tiiviin väkijoukon vuoksi. Tämän seurauksena 15 henkeä menehtyi. Järjestäjiä syytettin huonoista turvallisuusjärjestelyistä.

Joukkohysterian tai -paniikin taustalla on ihmiselle ominainen laumakäyttäytyminen. Koska olemme luonnostamme sosiaalisia eläimiä ja elämme yhteisöissä, on tärkeää, että osaamme lukea toisten tunnetiloja ja vastata niihin nopeasti. Havaittu vaara laukaisee ruumiissa reaktion, jonka muut havaitessaan toistavat. Näin pelko leviää. Tämä tehostaa lauman tai yhteisön nopeaa pakoa. Samalla se synnyttää ominaisuuden, jota kutsutaan suggestioherkkyydeksi. Edes kielen ja kulttuurin kehitys ei ole vaimentanut sisäistä laumaeläintämme.