keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Ystävyyden ja viisauden puutarha


Mikään ei riitä sille, jolle riittävä on liian vähän.

Epikuros (341-270 eaa.) oli luonnontieteisiin ja kokeellisuuteen (empirismi) uskonut ateisti, joka vastusti taikauskoa ja piti jumalia ja uskontoa tarpeettomana. Kuolemassa ei ollut mitään pelättävää, sillä sen jälkeen emme enää olisi olemassa, sillä toisin kuin muut aikalaiset ajattelivat, sielu ei ollut kuolematon. Epikuroksen mielestä oli mahdoton yhteen sovittaa jumalan kaikkivaltiutta ja hyvyyttä. Nämä ajatukset olivat sen verran radikaaleja, ettei lie ihmekään, että filosofian kannattajat joutuivat myöhemmin "sotajalalle" kristittyjen kanssa.

Epikuroksen filosofia muistutti hieman aiemmin syntynyttä buddhalaisuutta (Siddharta Gautama eli vuosina 563-483 eaa.) siinä, että hän piti ihanteena kärsimyksen puutetta. Itseäni kiinnostavalla käytännöllisen elämän johtopäätösten tasolla, epikurolainen elämäntapa oli kuitenkin buddhalaisesta poikkeava.

Hyvän elämän puutarha
Epikuroksen elämässä hänen elämäntapansa keskipisteenä oli hänen juuri Ateenan ulkopuolella sijainnut puutarhansa (kreik. Kēpos), jossa hän asusti vuodesta 306/ 307 eaa lähtien muutamien ystäviensä ja oppilaittensa kanssa, joista osa oli naisia ja orjia. Se oli yhteisö, jonne he olivat vetäytyneet elämään yhdessä. Puutarha jatkoi ilmeisesti olemassa oloaan vielä filosofin itsensä kuoleman jälkeen. Elämäntavan esikuvana oli varhaislapsuuden viaton ja välitön oleminen.

Tärkeimpänä tavoitteena oli suurin mahdollinen nautinto, joka oli määritelty mielenrauhaksi sekä peloista ja ruumiillisesta kärsimyksestä vapautumiseksi. Sen välineenä oli tieto, ystävyys, hyveet ja kohtuullisuus. Epikuroksen mielestä tarpeettomia ja luonnottomia nautintoja, kuten ylensyömistä ja irstailua. Hän itse eli selibaatista, vaikkei odottanutkaan sitä muilta. Hyveiden ja nautinnon välillä oli kiinteä yhteys. Myöhemmän epikurolaisen roomalaisen Lucretiuksen mukaan ihmisen velvollisuus oli elää totuuden mukaista elämää. Kohtuuden ohella epikurolaisuuden keskiössä oli tiedon, ymmärryksen ja viisauden tavoittelu, tienä onneen.

Epikurolaisuutta on usein pidetty hedonistisena eli nautintoa tavoittelevana filosofiana, mutta nykyajan nautinnon tavoittelusta poiketen, sen tavoitteena oli kohtuullinen ja yksinkertainen, jopa askeettinen elämäntapa. Elämän tavoitteena oli tuskattomuus ja mielenrauha, ei yltäkylläisyys, maine tai kunnia. Mielen nautinnot olivat ruumiin nautintoja tärkeämpiä ja jälkimmäiset olivat hyödyllisiä vain edellisiä palvellessaan. Epikuros liitti esimerkiksi kauneuden käsityksen mielihyvän kokemiseen ja mieltymyksiin. Ystävyys ja läheiset ihmissuhteet olivat mainekkaita saavutuksia ja sotavoittoja tärkeämpiä. Pieniä ystävällisiä eleitä saatettiin ylistää kuin sankaritekoja.

Epikurolaisuus oli itsenäisyyden ja vapauden filosofiaa. Epikuros uskoi sielun riippumattomuuteen ja tahdonvapauteen sekä filosofisella että käytännön tasolla. Oli parempi olla köyhä, mutta riippumaton - kuin rikas, mutta muiden päätöksistä ja oikuista riippuvainen. Kannatti vetäytyä pois maineen ja kunnian areenoilta, sillä ne sitoivat mieltä. Avioliittoakin kannatti välttää lähinnä sen tuomien sitoumuksien vuoksi.

Muista "ihmissuhteista" poiketen ystävillä oli epikurolaisessa elämäntavassa tärkeä osa. Ystävien kanssa käydyt syvälliset keskustelut olivat elämän todellista nautintoa. Epikurokselle ystävyys oli olennainen osa onnellisuutta. Yhteisöllisen elämän perustana oli ihmisten väliseen toinen toisiaan vahingolta suojelevaan yhteiskuntasopimukseen perustuvat oikeudenmukaisuus.

Ystävyys kattoi antiikin aikana laajempaa joukkoa ihmissuhteita, kuin nykyään käsitetään, kattaen niin perheenjäsenet kuin liikekumppanitkin. Aristoteleen käsittämä arvokkaampi ystävyys oli moraalisen hyvyyden tunnistamista toisessa. Vaikka kyseessä oli filosofia, epikurolaisessa ajattelussa toistuu myös kaikki maailmanuskonnot lävistävä kultainen sääntö:

Iloitsemme ystäviemme ilosta yhtä paljon kuin omastamme
ja samoin kärsimme tuskista. Siksi viisas tuntee samoin ystäväänsä kohtaan kuin itseään kohtaan, ja vaivautuu hänen nautintonsa vuoksi kuten omansa.
(Lactantius, käännös Pauliina Remes)

Lähteitä ja lisätietoa:
Demokritos ja Epikuros: Riippumaton nautinto. Suom. Arto Kivimäki, Tua Korhonen ja Sampo Vesterinen. Selitykset ja jälkisanat Tua Korhonen ja Arto Kivimäki, Tammi, 2007.
De Botton, Alain: Filosofian lohdutukset, WSOY, 2003.
Polku onnellisuuteen : Epikuroksen ajatuksia onnellisuudesta ja tiedon roolista sen saavuttamisessa
Epikuroksen ystävyyden Puutarha - Pauliina Remes
Epikuros
Miksi Epikuros on yhä tärkeä?
Epikuros kuolemasta
HS Kirjat: Mielihyvää etsimässä, Antiikin filosofit Demokritos ja Epikuros suosittivat yksinkertaisia nautintoja
Epicurus & Epicurean Philosophy
IEP: Epicurus (341—271 BCE)
Humanistic Texts: Epicurus
Tuotteen kauneus

Lisäksi: Filosofia.fi

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Macaron-leivoksen historiasta

Villinvärisiä ja makuisia leivoksia. Photo by Roboppy, published in public domainNe, jotka ovat nähneet parinvuodentakaisen Hollywood elokuvan Marie Antoinetesta, saattavat muistaa hänen nautiskelleen pastellin värisiä macaron-kerrosleivoksia läpi elokuvan. Niin hyvin kuin leivokset sopivatkin rokokoo ajan värimaailmaan ja tunnelmaan ja vaikka leivonnaisen juuret ulottuvatkin renesanssiajan Italiaan ja Ranskaan, niin nykymuotoinen kerrosleivos syntyi vasta 1900-luvun alun pariisilaiskahvilassa. Marie Antoinette ei siis niitä ole voinut nauttia.

Vaikka ranskalaiset mielellään omisivatkin oikeuden leivonnaisen alkumuodon keksimisestä, se jo puhtaasti kielellisin perustein viittaa Italiaan. Sanalle macaron, ei löydy etymologista taustaa ranskan kielestä, mutta italiassa sen italiankielinen muoto maccarone tai maccherone, tarkoittanee kevyttä taikinaa. Tämä puolestaan tulee verbistä ammaccare, joka tarkoittaa hieroa, hakata ja viitannee mantelin jauhamiseen. On vaikea kuvitella, että leivonnainen, jonka nimikin on oikeastaan italiaa, olisi alunperin ranskalainen.

Ja vaikka onkin väitetty, että yksinkertainen macaron-mantelimarenki olisi syntynyt 1700-luvun lopun Ranskassa, on kuitenkin varmaa tietoa siitä, että sen italialaista nyky-serkkua amaretti-keksi oli tarjolla 1600-luvun Savoyn hovissa Italiassa. Sen keksijänä pidetään pääkokki Francesco Moriondoa. Leivosten nimi tulee karvasmanteleista, sillä italian sana amaro tarkoittaa karvasta. Todennäköistä onkin, että leivonnainen saapui Katariina Medicin kokkien mukana Italiasta 1533 ja muuttui vähitellen ranskalaisten kansallisomaisuudeksi, kuten vastaavan kohtalon kokenut sipulikeittokin on tehnyt.

Se, miten vaatimattomasta pikku leivonnaisesta tuli kaikkien suosikki, on kuitenkin puhtaasti ranskalainen tarina. Nancyn macaron-sisaret, Ranskan vallankumouksen aikana leivosten valmistusta itsensä harjoittaneiden benedictiniläis-nunnien tarina, on yksi macaron-historian rakkaimmista. Heidän myötään alkoi leivonnaisen vähittäinen menestystarina ensin Nancyssa ja sitten laajemmaltikin. Italian juutalaiset omaksuivat leivoksen, sillä koska leivonnaisen nostatteena toimii valkuainen, se sopi myös pääsiäisajan kosher-ruokatarjoiluun, ja heidän paristaan se levisi koko Euroopan juutalaisväestön piiriin, joka synnytti kookos-version.

Ranskalainen ohje 1900-luvun alusta1900-luvun alun Ladurée-kahvilassa Pariisissa leipuri Pierre Desfontaines keksi yhdistää kaksi yksinkertaista macaron-leivosta liimaamalla ne yhteen suklaa-kerma-täytteellä (ganache). Sittemmin tästä melko yksinkertaisesta kerrosleivoksesta on kasvanut varianttien armeija, jossa leivosta itseään voidaan maustaa eri tavoin ja sen täytteenä voi olla erilaisia kreemejä tai hilloja. Ne ovat Euroopan lisäksi erityisen suosittuja myös Japanissa. Macaron-leivosten etuna on se, että ne ovat moniin muihin leivonnaisiin verrattuna verrattain keveitä.

Perusohje
3 munan valkuaista
4 dl tomusokeria
150 g mantelijauhetta


Vaahdota valkuaiset napakaksi ja lisää sokeri pienissä erissä vatkaten ja lopuksi mantelijauhe. Pursota suorapäisellä pursotinterällä 40 pyöreää marenkia suoraan leivinpaperille. Keksien kannattaa antaa kuivahtaa hetki ennen paistamista (ehkä noin 0.5-2 tuntia riippuen kuinka kosteaa ilma on). Paista alimmalla tasolla 125 asteessa reilut 15 minuuttia. Marenkien kuuluu jäädä hieman sitkeiksi. Täytä marenkipuolikkaat pursottamalla yhteensä noin 1 dl täytettä esimerkiksi hilloa tai perineistä suklaatäytettä tai haluamaasi täytettä.

Leivonnaiset voi myös värjätä tai maustaa haluamallansa tavalla, mutta siihen kannattaa etsiä netistä erillinen ohje.

Lähteitä ja lisätietoa:
The Nibble:
The History Of Macaroons & Ladurée Macaroon Recipe
Serious Eats:
Introduction to French Macarons
Jenny Le Fleur: The Great Macaron Post

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Uimamuodin historiaa

Uimari kolikossa, noin vuodelta 200 jaa.Ihmiset ovat harrastaneet uintia esihistoriallisista ajoista alkaen. Keskiajalla uiminen oli suhteellisen suosittua, mutta koska sitä harrastettiin vähissä vaatteissa sen suosio laski sitä seuranneina vuosisatoina.

Ensimmäiset uintitekniikkaa käsittelevät kirjat kirjoitettiin kuitenkin jo 1500-luvulla. 1700-luvulla perustettiin innolla hengenpelastusseuroja. 1860-luvulla rakennettiin ensimmäinen sisäuima-allas Iso-Britanniaan. Uinti oli mukana ensimmäisissä olympialaisissa Ateenassa vuonna 1896.


Jonkilainen bikinimäinen uima-asu tunnettiin jo antiikin Roomassa ja sellainen esiintyy Pompeijin ja Sisilian seinämaalauksissa. Myös Venus-jumalatar oli usein puettu vastaavan kaltaiseen asuun. Sittemmin uima-asujen käyttö kuitenkin unohtui ja vaikka keskiajalla ritarit saattoivat uida jopa haarniskoissaan, useimmiten uiminen tapahtui ilman vaatteita tai joskus alusvaatteisillaan.

1880-luvun uima-asu muotia1700-luvulla keksittiin uimavaunu, johon astuttiin rannalla täysissä vaatteissa, jonka sisällä vaatteet vaihdettiin kevyempään uima-asuun ja joka sitten työnnettiin uintisyvyyteen. Sen suojissa uimari saattoi laskeutua veteen vieraiden katseilta suojassa. Kumpikin sukupuoli ui erikseen.

Rautateiden kehittyminen toi rantalomat ja sitä kautta myös uimisen yhä laajempien joukkojen saataville ja sai aikaan myös uimamuodin kehittymisen. Naiset käyttivät pitkiä uimamekkoja, jotka eivät kastuessaankaan muuttuneet läpikuultaviksi. 1800-luvun loppupuolella miesten ja lasten uima-asuissa esiintyminen vapautui. Vielä 1900-luvun alussa aikuisten naisten uimamuotia ei kuitenkaan ollut tarkoitettu muille esiteltäväksi, vaan sitä käytettiin perinteisten uimavaunujen suojissa tapahtuvassa uimisessa.

1920-luvun lopun uimamuotia Helsingissä1913 naiset pääsivät mukaan olympialaisuinteihin hihallisissa puserossa ja shortseissa. Sitten naistenkin uima-asut alkoivat pienentyä, paljastaen ensin käsivarret ja sitten myöskin yhä enemmän jalkoja. Samalla kaula-aukko avartui erityisesti takaa. 1920-luku nosti naisten helmat polviin, toi vapauden uimarannoille ja ruskettumisesta tuli ensi kertaa muotia. Samalla ilmaantuivat lyhytlahkeiset naisten uimapuvut ja pin-up mallit. 1930-luvulle tultaessa uima-asu oli nykyisen kokouimapuvun hillitty malli.

Sodan jälkeen lahkeet katosivat ja 1940-luku toi ensi kertaa mukaan kaksiosaisen uimapuvun, joka sai ydinräjäytyksen kokeneen ranskalais-atollin mukaan nimen bikini. Bikinien alaosat peittivät aluksi myös navan. 1960-luvulla bikinit muuttuivat yhä paljastavimmiksi, kunnes ne 1980-luvun alussa peittivät parhaimmillaan vain kriittisimmät alueet. Kun Brasiliassa suositut string-pöksyt saapuivat 1990-luvulla läntisille uimarannoille, tuli asuista yhä pienempiä.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Pygora - pienoisangoravuohi

Pygora vuohi päivänokosilla Oregonin eläintarhassa, valokuvannut April, Yhdysvallat, lisenssi: CC Atribution 2.0 GenericTörmäsin tietoihin näistä suloisista pikku vuohista aivan sattumalta. Ne ovat afrikkalaisten kääpiövuohien (pygmi) ja angora vuohen risteytys, jossa yhdistyvät pieni koko, hienon mohair-villa ja maidontuotanto. Sekä maitoa että villaa nämä pikkuvuohet tuottavat melko vähäisessä määrin. Vuohia ei kuitenkaan saisi koskaan pitää yksin, joten näistä voisi saada pienen lauman (2-4 vuohta) isompaan puutarhaan tai pientilalle.

Yksi pygora vuohi tuottaa 150-900g villaa pari kertaa vuodessa. Vuohien minimi korkeus kutuilla 45 ja pukilla 60 cm ja ne painavat 30-45 kiloa. Luonteeltaan ne ovat lempeän iloisen uteliaita. Kaikki vuohet ovat yleensä lampaita kesympiä ja ihmisrakkaampia. Vuohet pitävät vaihtelevasta maastosta ja ihanteellisesti niille pitäisi olla kiipeilypaikkoja (esim. isoja kiviä). Sisälläkin olisi hyvä olla paikka johon kiivetä ja jolta hypätä. Aitauksen tulee olla riittävän korkea, etteivät vuohet pääse hyppäämään sen yli.

Pygora vuohia on mohair- ja angora- sekä sekamuotoa. Mohairlaatuiset vuohet pitää keriä keritsimillä. Angora- ja sekamuotoiset vuohet tiputtavat tarvittaessa villansa itsekin ja niistä villan voi periaatteessa harjata tai kammata (metallikammalla) irti tai nyhtää käsin. Kutut lypsävät noin litran maitoa päivässä poikimisen jälkeen. Kantoaika on viisi kuukautta. Kilit painavat syntyessään noin 2 kiloa.

On suositeltavaa, että vuohia on ainakin kaksi, sillä vuohet ovat laumaeläimiä ja vaativat seuraa. Yksittäiset vuohet ovat äänekkäitä ja yksinäisiä. Se saattaa tosin hyväksyä laumatoverikseen myös ihmisen tai koiran. Ruoaksi pygorat tarvitsevat heinää, viljaa, mineraaleja ja vettä kuin mitkä tahansa muutkin vuohet. Talviravinnoksi kannattaa meillä kerätä kerppuja, eli lehtipuiden oksista tehtyjä kimppuja (koivu, paju, pihlaja). Sorkkien kunnosta tulee huolehtia ja niitä tulee vuolla, elleivät ne muuten kulu riittävästi.

On hyvä, jos lähellä on eläinlääkäri, jolla on kokemusta vuohista. Rokotukset kannattaa pitää kunnossa, sillä ennaltaehkäisy on hoitoa edullisempaa ja inhimillisempää. Myös madotuksesta kannattaa huolehtia, sillä matoja on usein. Vuohia ei myöskään saa päästää syömään myrkyllisiä kasveja. Pygorien pitäisi viihtyä Suomessakin, sillä niitä on pidetty myös Alaskassa. Afrikkalaisia kääpiövuohia ja angoroita Suomessa on ollutkin jo ennestään.

Lisätietoja:
Hawks Mountain Ranch: About Pygora Goats
Pygora Breeder's Association Q & A
Vuohien ystävät ry & Vuohi foorumi

Photo: Pygora Goat at Oregon Zoo, photographed by April, USA, CC Atribution 2.0 Generic