keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Pääsiäisen lastenperinne - virpominen ja trullit

Suomessa on kaksi erilaista lasten pääsiäisperinnettä, jotka paikoin yhtyvät. Läntinen on luterilainen noitimis- eli trulliperinne ja itäinen ortodoksinen virpomisperinne. Trulliperinne on erityisen voimakas länsirannikolla, mutta vastaavaa noitimisperinnettä esiintyy muuallakin. Virpomisperinne on levinnyt ortodoksien parista koko kansalle ja osin sekoittunut noitimisperinteeseen.

Virvon varvon vitsasella,
kosken kevätpajusella,
terveyttä toivotellen,
siunausta siivitellen,
onnea oksalla tällä.
- Kalevainen virpomisloru -


1800-luvulla noidista tuli viihteellisiä.
Noitimisperinteeseen liittyy samanlaisia piirteitä kuin amerikka-laiseen Halloween juhlintaan. Pahoja voimia ja henkiä vastustetaan tekemällä niistä pilaa. Noitimis-perinteen taustalla on usko pääsiäis-lauantaina liikkeellä oleviin pahoihin voimiin. Ajatus liittyy yhteen sen kanssa, että Jeesus on kuollut, Jumalan varjelus heikoimmillaan ja paholainen villinä voitostaan. Perinteeseen liittyy myös pääsiäis-kokkojen polttaminen. Perinne ei suinkaan ole pakanallinen, kuten monet sen vastustajat ajattelevat. Taikauskoinen se kyllä on. Samalla se liittyy etäisesti läntisen kirkon karnevaaliperinteeseen.

Virpomisperinteellä on toisenlaisia myöskin kristilliset juuret. Tämän ortodoksisen perinteen mukaan pääsiäisenä siunattiin läheisiä ja kummeja. Virpomisen hoitivat lapset. Virpominen liittyy palmusunnuntain uskonnolliseen yhteyteen, jossa ihmiset levittivät palmunoksia Jeesuksen tielle ja heiluttivat niillä hänelle tämän ratsastaessa aasilla Jerusalemiin. Siunaaminen liittyy ikivanhaan juutalaiskristilliseen perintöön. Kyse on silti kristillisestä perinteestä ja kulttuurista, eikä suoraan mistään raamatullisesta käytännöstä.

Kyse on siis kahdella eri taholla - läntisen ja itäisen kirkon piirissä syntyneestä kristillisestä perinteestä. Ensimmäinen liittyy vahvasti katollisen kirkon käsitykseen pahoista voimista ja noidista, joita piti vastustaa. Itäisen kirkon piirissä ei samalla tavalla korostettu pahojen voimien olemassa oloa. Idässä taasen elää vahvana siunaamisperinne, joka on vaikuttanut virpomiseen. Ortodoksikirkoissa saatettiin esimerkiksi pääsiäismunat siunata kirkossa. Toisaalta pajunoksilla virpomisellakin lienee pakanallisia juuria, sillä pajunoksilla on suomalaisugrilaisten kansojen piirissä karkoitettu pahaa.

Kaupungistuneessa ja maallistuneessa nyky-yhteiskunnassa perinteet ovat osin yhdistyneet ja niiden juuret ovat unohtuneet. Samalla ne ovat maallistuneet, niiden kristillinen leima on haalistunut ja niiden taikauskoinen leima on entisestään vahvistunut.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Kaappi- eli heilurikellot

Erilaiset kaappikellot olivat pitkään suosittuja ajannäyttäjiä. Suosio perustui heilurikellojen tarkkuuteen ajannäyttäjinä sekä oletettavasti myös niiden kauniiseen ulkonäköön. Heilurikellosta tuli 1700-luvulla varakkuuden merkki, joka piti hankkia jokaiseen hyvätuloiseen kotiin.

Varhainen kreikkalainen kello.
CC-BY-2.5
Kellojen historia alkaa aurinkokellosta, jota käytettiin jo 3500 eaa. Ensimmäiset vesikellotkin, jotka mittasivat aikaa myös yöaikaan, ovat olleet käytössä 1400 eaa Egyptissä. Ilmeisesti Kiinassakin on kehitetty veteen perustuvia ajanmittareita, mutta niiden ajoitus on epäselvä.

700-luvulla keksittiin hiekkakello eli tiimalasi. Ensimmäinen heilurikello väitetään keksityn jo 900-luvulla, mutta vanhin tunnettu painovoimalla käyvä kello on 1200-luvun englannista.

1400-luvulla ilmestyivät jousivetoiset kellot ja 1500-luvulla alettiin rakentaa taskukelloja. Varhaisimmissa kelloissa oli vain tuntiviisari. Minuutti viisari yleistyi vasta 1600-luvun lopulla ja sekunttiviisari hieman sen jälkeen. Rannekello yleistyi 1800-luvulla ensin naisten keskuudessa. 1900-luvulla kellojen kehitys kiihtyi muun tekniikan kehityksen rinnalla.

Vanhimmat tunnetut Suomeen tuodut kellot ovat 1500-luvulta lähinnä Turusta, jolloin Linnan kalustukseen kuului ilmeisesti parikin kelloa. Samalla vuosisadalla myös tuomiokirkko sai kellonsa. Pohjoismaissa kaappikellojen valmistus alkoi pääosin 1700-luvulla. Kelloja rakennettiin usein paikallisten ns. kelloseppien tekemänä pientuotantona. Paikoin valmistus oli laajempaakin.


Heilurikellot
Huygensin
heilurikello
Hollantilainen Christian Huygens kehitti nykyaikaisen heilurikellon 1600-luvun puolivälissä. Siitä aina 1930-luvulle asti se oli tarkin tunnettu ajan mittari. Huygens teki keksinnön Galileo Galilein tutkimusten innoittamana. Ollakseen tarkkoja heilurikellojen piti olla tukevasti paikallaan, sillä mahdollinen liike sai tarkkuuden heittämään. Siksi niitä ei voi kuljettaa mukana.

1700-luvulla heilurikellot kehittyivät niin, että ne heittivät vuorokaudessa enää pari sekunttia. Uusi valistuksen ja teollisen vallankumouksen päivärytmi ajoittui heilurikellojen ympärille. Vasta kvartsikellon keksiminen 1927 alkoi syrjäyttää heilurikelloja tarkkoina ajan mittareina. Siitä huolimatta heilurikelloja on kehitelty edelleen ja tarkin tunnettu heilurikello ns. littlemore-kello on rakennettu 1990-luvulla.

Pitkiä lattiakaappikelloja alettiin rakentaa 1600-luvun lopun englannissa. Sen toiminta perustui heiluriin, jonka heilahdusaika oli sekuntti. Melko pian kehittyi kaksi eri kello tyyppiä: reilun vuorokauden välein säädettävä ja viikon välein säädettävä kello. Jälkimmäiset olivat huomattavasti kalliimpia ja toimivat punnusten avulla.


Morakellot
Mora kello. Public
Domain by G N Frykman
Ruotsin Taalainmaalla alettiin valmistaa kaappikelloja 1700-luvun alussa. Ensin niitä valmistettiin Christopher Polhemin tehtaalla Stjärnsundissa. Vuonna 1740 alkoi toinenkin valmistuslaitos valmistaa kaappikelloja, jotka myöhemmin saivat valmistuspaikkansa mukaan Mora-kellon nimen. Vanhimmat merkityt mora-kellot ovat 1750-luvulta. Valmistus laajeni massatuotannoksi ja 1700-lopun Ruotsissa kaappikello oli vaurauden merkki.

1770-luvulle saakka valmistettiin suorarunkoisia, englantilaistyylisiä kelloja. Siitä eteenpäin kurvikkaista rokokookelloista tuli suosittuja. Kellojen valmistus väheni 1860-luvulta lähtien. Muurakellot ovat tulleet tunnetuiksi kauniista kukkakoristelustaan, jota käytettiin muissakin Taalainmaan veistotuotteissa, kuten hevosissa.

Parhaimmillaan kelloja valmistettiin noin tuhat vuodessa. Valmistus tapahtui alihankinta, mikä tarjosi lisätuloja paikallisille maanviljelijäperheille. Kukin perhe erikoistui valmistamaan tiettyjä kaappikellon osia. Monesti myytiin vain koneisto ja ostaja tilasi kaapin paikalliselta puusepältä. Tämä selittää kellokaappien moninaisuuden. Mora kellojen koneisto on viikoittainen ja sen painot ovat valurautaa. Kellojen valmistamisen väheneminen 1800-luvulla johtui kilpailevien massavalmistusmenetelmien tulosta markkinoille.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Elämää ilman shampoota

Elämää ennen shampoita.
Luin vuosia sitten eräästä kauneudenhoito-oppaasta, että hienot catwalk hiukset saa luopumalla shampoosta. Tarkempaa selitystä tälle arvoitukselliselle maininnalle ei ollut. Olin tuskaantunut hiusten rasvoittuvuuden ja  sähköisyyden yhdistelmästä, joten aloin käyttää shampoota harvemmin. Useimmiten pesin ne niin lämpimällä vedellä kuin pystyin. Tämä oli joskus 2000-luvun alussa.

Paluu shampoon systemaattiseen käyttöön tapahtui vähitellen noin pari-kolme vuotta sitten. Yhtäkkiä huomasin käyttäväni shampoota yhä useammin. Kuumavesipesu vaatii huolelli-suutta ja aikaa, eikä ole oikein kiireisen eikä laiskan juttu. Niinpä se vähitellen jäi. Jälkikäteen ajatellen täytyy todeta, ettei kyse ole  mistään erityisen taloudelli-sesta tai ekologisestakaan tavasta, johtuen runsaasta lämpimän veden käytöstä.

Olen sittemmin kokeillut shampoopaloja ja vauvanshampoota, jota voin suositella ainakin hienoille hiuksille. Sekään ei kuitenkaan ollut mikään täydellinen ratkaisu, joten kokeilin jättää shampoon pois silloin tällöin ja korvata sen hoitoaineella. Lisäsin hiuspohjaan reilusti hoitoainetta, jonka hieroin hiuksiin huolella ja annoin vaikuttaa. Sitä huuhtelin sen tarkoin pois. Vähitellen hiukset taas leppyivät minulle ja lopulta luovuin shampoosta, tällä kertaa kokonaan.

Pestessäni pelkällä hoitoaineella käytän marketin halpaa säilöntä-aineetonta ja hajusteetonta hoito-ainetta, jota raaskii lisäillä reilusti. Kostutan hiukset käsin ennen hoito-aineen lisäämistä ja suihkuttelen vasta huuhteluvaiheessa, jotta se imeytyy paremmin eikä valu veden mukana pois.

Rasva ja lika näkyvät vaaleissa hiuksissa tummia
selvemmin. Kuitenkaan tällä 1600-luvun mallin
hiukset näyttävät ilman shampootakin puhtailta.
No-poo liike 
Kesällä 2011 nettiä selatessani satuin lukemaan eräästä ulkomaisesta blogista no-poo-menetelmistä ja olen viime aikoina huomannut, että innostus on virinnyt meilläkin. Shampoottomuudesta, jota itse olen harrastellut lähes salaa kymmenisen vuotta onkin tullut muotia.

Tutustuin no-poo liikkeeseen törmättyäni shampoosta luopujien kolmanteen keinoon eli ruokasooda pesuun, joka itse kuitenkin vierastan. Sooda kun on emäksistä kun hiukset ja hiuspohja ovat luontaisesti happamia. Tätä tilannetta yritetään sitten auttaa lisäämällä huuhteluveteen etikkaa. Itse jätän tämän vaihtoehdon väliin, mutta jokainen toimii niin kuin itselleen parhaaksi katsoo.

Kannattaa huomata, että minulla on suomalaiseksikin poikkeuksellisen hennot ja ohuet hiukset, joiden kaltaisia olen harvoilla aikuisilla tavannut. Omani  muistuttavat lähinnä pikkulasten ensihiuksia vahvuudeltaan. Niissä rasva näkyy poikkeuksellisen herkästi ja toisaalta ne hienoudestaan johtuen sähköistyvät helposti.  


Hygienia ja shampoon historia

Puhtautta ilman shampoota.

Ennakkoluulo hygienian horjumisesta ilmeisesti perustuu pesemättömyyden ajatukseen, mutta miksei hiuksia voisi pestä jollain muullakin kuin shampoolla?

Puhtautta voi saada aikaan muutenkin. Itse en kestä esimerkiksi rasvaisia hiuksia yhtään, enkä todellakaan kehtaisi mennä kauppaankaan hiukset rasvaisina. Toisaalta shampoo ei mielestäni ole mikään peikko, jonka käytöstä pitäisi väen vängällä luopua. Kyse on ainoastaan siitä, mikä sopii omille hiuksille ja päänahalle parhaiten.


keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Tilaajarenkaista ja lukuseuroista

Suomalaisen kirjallisuusharrastuksen juuret ovat paikallisissa lukupiireissä, joita alkoi kehittyä jo 1700-luvulla. Kehitys kulki yksinkertaisista tilausrenkaista monimutkaisiin yhteisöihin, joissa harastettiin erilaista seurustelua.

" Useimmissa Suomen kaupungeissa on ollut sellainen tähän aikaan ja vielä myöhemminkin. Monista se on kuitenkin muutaman vuosikymmenen kuluttua lopahtanut, koska on menettänyt ajankohtaisuutensa. Kokoelmiin kuuluneella ruotsinkielisellä kaunokirjallisuudella ja matkakertomuksilla ei ollut pysyvää arvoa, joten vaadittiin niiden korvaamista suuremmalle yleisölle suunnattuilla laitoksilla, joilla olisi kantavuutta. Luultavasti on osin vastaperustettu, osin parannettu kirjakauppa tehnyt ne tarpeettomiksi ja ehkä myös tapojen raaistuminen sodan jälkeen on vähentänyt mielenkiintoa niitä kohtaan maassa." - J.O.Rance muistelee -    

Kuva ranskalaisesta Encyclopediasta.
Varhaisimpia lukijoiden yhteenliittymiä oli lehtien tilausrenkaat, jotka syntyivät Saksassa 1600-1700-luvuilla. 1700-luvun alkupuolella Turun Akatemian osakunnat tilailivat lehtiä jäsentensä luettaviksi. Tilausrenkaat olivat luonteeltaan epämuodollisia ja niitä lieneekin ollut enemmän kuin mitä voidaan jälkikäteen tietää. Niitä saaattoi toimia erilaisten muidenkin yhdistysten yhteydessä. 

Lukijaliikkeen ja kirjakokoelmien perus-tamisen taustalla oli 1700-luvulta lähtien kasvavan eurooppalaisen keskiluokan innostus lukemiseen. Keskiluokan kiin-nostus ei koskenut vain valistusaatetta vaan laajemmin yhteiskuntaa ja maailmaa. Valistus-aatteeseen liittyi myös ensyklo-pedia-ajatus, joka pyrki ihmisten tietomäärän lisäämiseen. Syntyneet lukuseurat ja kirjastot olivat kasvavan tietoa ja huvitusta halajavan lukuhimon synnyttämiä.

Lukuhimon taustalla taas oli kenties se, että 1700-luvulla suuret väkijoukot kokivat ensi kertaa mahdolliseksi muuttaa maailmaa. Hyödyn aikakakaudella ihminen ei enää nöyrästi alistunut Jumalan ja luonnonvoimien armoille, vaan pyrki etsimään keinoja uudistuksiin sekä oman ja lähipiirin varallisuuden, tiedon ja poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseen.

Suomessa lukuseuroja perustettiin innolla erityisesti Pohjanmaan rannikon kaupunkeihin. Taustalla olivat varmasti paikalliset hengelliset liikkeet, jotka korostivat yksilön hengellistä vakaumusta sekä alueella vaikuttaneet 1700-luvun mystikot. Tähän ryhmään kuului hengellisesti sivistyneitä maallikoita - käsityöläisiä ja talonpoikia.

Nämä mystikot kykenivät jäljentämään ja jopa kääntämään saksalaista ja ruotsalaista hengellistä kirjallisuutta suomeksi, vaikka heidän vaatimattomasta maallisesta asemasta katsottuna moista voidaankin pitää melkoisena saavutuksena. Aikauden ilmapiirissä moisten teosten julkaiseminen maassamme ei olisi ollut mahdollista. Tämä omaehtoinen kirjallisuuteen perehtyminen valmisti maaperää yleisemmälle lukijaliikkeelle.


Lukuseurojen kehitys

Askel tilausrenkaista lukuseuroihin lienee ollut melkeen huomaamaton. Joukko ihmisiä lyöttäytyi yhteen ja kukin osti vuoroin kirjan, jonka kaikki muutkin saivat lukea. Sitten kokoonnuttiin keskustelemaan jo luetuista ja hankittavista kirjoista. Yleensä näillä pikku yhdistyksillä oli yhdessä sovitut säännöt. Niistäkin on kuitenkin jäänyt vain vähän tietoa. Vanhin saksalainen lukupiiri tunnetaan vain erään lehden tilaajaluettelosta vuodelta 1750. Siitä ei ole jäänytkään jälkeen muuta kuin nimi.

Lukuseurojen esi-aste olivat lehtien
tilaajarenkaat.
1700-luvun sivistyneistön lukuseuroista on maassamme vähän tietoa, mikä ei suinkaan tarkoita, ettei niitä olisi voinut olla olemassa. Vanhimmat lukuseurat olivat eräs Viipurilainen yhdistys sekä 1760-luvun eteläpohjalainen "Bok Societetti", jonka nimi oli lainaa englannista. 1780-luvulla lukuseuroja perustettiin Ruotsi-Suomessa useampikin ja 1790-lukua voidaan jo pitää niiden kulta-aikana Ruotsissa.

Kirjojen kohtalo kierrätyksen jälkeen oli aluksi sangen vaihteleva. Ne saattoivat päätyä omistajiensa hyllyihin. Eräänä ratkaisuna syntyi "lukukirjasto" eli "lese-bibliotek", joka oli lukupiirin kehittyneempi muoto. Tällöin yksi jäsenistä luovutti huoneen kirjakaapin säilytyspaikaksi tai sille saatettiin vuokrata erillinen tila. Näin kirjastosta tuli lukuseuran sydän. Kirjoja ei tarvinnut enää kierrättää, eikä tuskailla jäsenten epätäsmällisyyden vuoksi. Vaasan 1794 perustetun lukuseuran kirjasto sai luvan lainaustoimintaan, koska kaupungissa ei toiminut kirjakauppaa.

Lukukirjastoista kehittyi suurimmissa kaupungeissa kehittyneempi muoto, lukukabinetti, joissa oli erilliset huoneet kirjastoa, lukusalia ja seurustelua varten. Joistain saksalaisista lukuseuroista muodostuikin monipuolisia seurustelulaitoksia. Ensimmäisenä lähelle tätä tasoa ylsi Turun 1798 perustettu lukuseura. Siihen etsittiin jäseniä myös lehti-ilmoituksin, joissa sitä luonnehdittiin nimenomaan kabinetiksi, vaikka myöhemmin puhuttiinkin lähinnä seurasta.


Eräitä maamme lukuseuroja

 "Herrat Lukuseuran jäsenet kokoontuvat tästä lähtien kapteeni Prytzin talossa, kirkon vieressä. Kokoonnutaan lauantai-iltapäivisin kello 4 alkaen, jolloin sekä ne jotka haluavat lukea paikanpäällä, että myöskin ne, jotka haluavat lainata kirjoja saavat palvelua. Ne, jotka eivät vielä ole liittyneet jäseniksi tänä vuonna, voivat sen tehdä seuran asettaman määräajan kuluessa; ja asianomaisten on tiedettävä, millaisia kirjoja on saatavissa, tehdään täten tiettäväksi: lukuseuran kirjastolla on koko joukko oppineita ja mielenkiintoisia aikakauslehtiä, päivälehtiä, kokoelma valittuja uudempia historiallisia teoksia maailman viimeaikaisista mullistuksista sekä uusia matkakertomuksia: näistä on luettelo paikanpäällä halukkaiden selattavissa; jatkossakin kokoelmaa tullaan laajentamaan samassa määrin kuin jäsenten lukumäärä lisääntyy, rahavarojen salliessa."  - Åbo tidningar, 19.05.1804 -

1700-luvulla lukuinnostus
pyyhki yli Euroopan.
Ainakin alussa eräs Turun lukuseuran (1799-1822) johtohahmoista oli Jakob Tengström. Ainakin jossain määrin seura oli entisen Aurora-seuran jatke. Seuraavina vuosina suurin osa kaupungissa asustaneista sen johtohahmoista oli ajankohtana tai toisena seuran jäsenenä. Helsinkiin 1819 perustettu lukuseura oli Turun lukuseuran suora seuraaja ja toimi vuoteen 1829. Turun lukuseuran esikuvana oli Uppsalaan vuotta aiemmin perustettu lukuseura.

Viipurissa oli jo 1700-luvulla ollut ensimmäinen lukuseura, josta kuitenkin tiedetään vain vähän. 1806 perustettiin uusi lukuseura, jonka saksalaisen lukion yliopettajan August Wilhelm Tappen ehdotuksesta. Perustettiin kirjasto, joka majoittui raatihuoneelle ja jonka perintö eli vielä 1920-luvulla Viipurin kaupunginkirjaston yhteydessä.

Vaasassa toimi lukukirjasto vuosina 1894-1845. Se näyttäisi olleen lukuseurojen kirjastoista pitkäikäisempiä. Kirjasto oli perustettu paitsi huviksi ja ajankuluksi myös syventämään tietoa ja taitoa. Lukuseuran perustajina toimi 17 kaupungin tunnettua kansalaista hovioikeudenneuvos Olof Langensteinin johdolla. Perustajat toimivat kirjaston osakkaina, mutta muut kaupunkilaiset saivat lainata kirjoja pientä maksua vastaan. Myöhemmin ero osakkaiden ja lainaajien välillä poistettiin.

"Muutamat henkilöt perustivat toisena elokuuta 1794 huvikseen ja ajankulukseen Kirjastoseuran eli ns. Luku-kirjaston Vaasan kaupunkiin. Tämä seura ei ole sen jälkeen kasvanut enempää kuin että siihen nykyään kuuluvat Herra Presidentti ja Komentaja parooni Reuterholm, Herra eversti ja Ritari von Nummers, Herra Hovioikeudenneuvos ja kuninkaan korkeimman oikeuden jäsen Jusleen, Herra laamanni ja syyttäjä Bergwald sekä muita sotilas- ja siviilivirkamiehiä yhteensä 17 henkilöä, joista allekirjoittaneella Vaasan hovioikeuden asessorilla on hoidettavanaan kirjat, kaikkiaan 800 nidettä, enimmäkseen ruotsalaisia, pääasiassa historiaa ja moraalia käsitteleviä. Ja voidakseen vähitellen lisätä tätä kokoelmaa on seura sallinut myös muiden kaupungin asukkaiden saada kirjoja luettavakseen vähäistä maksua vastaan. "  - Olof Langensteinin selonteko Ruotsiin 1802 -

Kirjat hankittiin lähinnä Tukholmasta.1830-luvulla kirjaston merkitys väheni, kun uusia kirjoja ei varojen puutteessa voitu hankkia. 1845 kirjaston loput kirjat myytiin huutokaupalla ja osa kirjoista oli jo aiemmin lahjoitettu Vasa Lyceumille. Lukion kirjasto tuhoutui kuitenkin kaupungin palossa 1852 lähes täysin.

Valistus innotti vallankumousta.
Vallankumouksen pelko johti sensuuriin.
Kokkolaan oli perustettu myös lukuseura 1800, joka vuosina 1830-1831 joutui taistelemaan sensuuria vastaan. Kiellet-tyjen, yhteiskuntarauhaa vaarantavien
kirjojen joukossa oli paljon historiaa, eritoten tuoretta 1700-luvun historiaa sekä jopa joitakin matkakertomuksia. Jo ennen sensuuria osa teoksista, erityisesti Venäjää koskevat ehti "kadota" ja niistä ei myöskään sensuuriylihallitukselle lähe-tetyssä listassa mainittu.

Raahessa toimi lukuseura 1821-1830. Torniossa toimi todennäköisesti vuosina 1805-1830 lukuseura, jonka kirjastosta saattoi lainata kirjoja. 1800-luvun alussa myös Uusikaarlepyyssä oli lukuseura. Ouluun perustettiin lukuseura 1818. 1806 Porvoossa oli lukuseura, joka tilasi lehtiä paikallisen lukion kirjastoon. Lukuseura oli 1800-luvun alkupuolella myös Leppävirralla ja Hämeenlinnassa (kenties 1825-1830).  (Yrjö Nurmio: Maamme lukuseuroista ja niiden kirjastoista 1700.luvun lopulla ja 1800 luvun alkuvuosikymmeninä, Historiallinen aikakakauskirja 1947).

Muista lukuseuroista maassamme ei ole tietoa, mutta koska tiedot osasta näistäkin perustuvat yhteen tai kahteen ohimenevään mainintaan, ei suinkaan se, ettei seuroista ole enää tietoa, tarkoita, ettei niitä ole ehkä ollut. Esimerkiksi Tornion lukuseura mainitaan muutamassa kirjeessä ja Hämeenlinnan lukuseura yhdessä 1850-luvun lehtiartikkelissa. Porvoon lukuseura taas näkyy lehden tilaajaluettelossa.