Hieman joulumausteiden historiaa

Joulumausteet ovat eurooppalaisessa perinteessä keskiaikaaista perua. Tästä voi lukea vaikka kirjoituksessani piparkakuista aiempana jouluna. Tässä seurataan kolmen tutuimman joulumausteen: neilikan, kanelin ja inkiväärin matkaa eurooppalaiseen keittiöön.

Neilikalla on käyty kauppaa noin vuodesta 1500 eaa lähtien Austroneesialaisen esihistoriallisen ja historiallisen kauppaverkoston kautta.  Se ulottui Kaakkois-Aasian saaristosta aina Madagaskarille saakka. Joskus on puhuttu jopa merten silkkitiestä. Neilikanviljely kehittyi Madagaskarin itärannikolla, jossa sitä viljeltiin monokulttuureina (yksilajisina viljelminä), viljelyspuistoissa ja viljelymetsissä (agroforestry). 

Neilikkaa on löydetty Syriasta palaneeta rakennuksesta noin 1720 eaa, joten sen kaupankäynti oli jo tuolloin kehittymässä. Rooman valtakunnassa neilikoihin kuitenkin tutustuttiin vasta ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen.

1600-luvulla mausteiden kauppa keskittyi Alankomaiden Itä Intian Yhitön käsiin. Neilikan kauppaa he eivät kuitenkaan onnistuneet keskittämään itselleen. 

Neilikalla on myös olemassa pohjoinen korvike, jota ruotsalaiset kutsuvat neilikkajuureksi (nejlikrot). Se on kyläkellukka (Geum Urbanum). Neilikan tärkeintä makukemikaalia (aromikemikaalia) eugenolia on runsaasti myös neilikkajuuressa. Koska neilikan aromi koostuu tästä 72-90 %:sti tästä aromista, neilikkajuuri on hyvä korvike. Suomessa se on yleinen noin Tampereen korkeudelle saakka ja satunnainen Oulun korkeudella saakka. Se on myös perinteinen rohto.

Kaneli tunnettiin Egyptissä jo 2000 eaa. Sitä arvostettiin suuresti muinaisten kansojen parissa ja sitä saatettiin lahjoittaa jopa kuninkaille. Kanelia on kahta yleistä muotoa, Intian Sri Lankan Bangladeshin ja Myanmarin alueella kasvavaa aitokanelia ja Kiinasta kotoisin olevaa kassia kamelia. Siitä on myös vähemmän tunnettuja muotoja.

Muinaisessa egyptissä kanelia käytettiin muumioiden palsamointiin. Ptolemaitosten kaudella sitä käytettiin myös suitsukkeen hajusteena. Hellenistisen kuninkaiden temppelilahjoituksiin kuuluikin toisinaan kanelia. Sappho mainitisi kassian seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Myös herodotus oli kiinnostunut kanelista. Kreikkalaiset uskoivat kanelin olevan peräisin Arabian niemimaalta. Plinius vanhempi raportoi, että kanelin kauppa kulki Arabian niemimaan kautta. 

Läpi keskiajan kanelin alkuperä säilyi tuntemattomana eurooppalaisilta. Väitettiin jopa, että se olisi peräisin Niilin lähteiltä Etiopiasta. Magellan etsi 1500-luvun retkillään mausteita ja löysi erään kanelilajin Filippiineiltä, mikä sai espanjalaiset kiinnostumaan saarista. 

1630-luvulla hollantilaiset perustivat kauppa-aseman Sri Lankaan ja alkoivat käydä kauppaa kanelilla. Alunperin he kävivät kauppaa villillä kanelilla, mutta alkoivat myöhemmin myös kasvattaa sitä. 1760-luvulla Brittien Itä Intian yhtiö perusti Etelä-Intian Keralaan valtavan kaneliviljelmän. He saiva myöst Ceylonin haltuunsa 1790-luvulla. Kanelille toisin kuin nelilkalle ei ole oikein olemassa korviketta.

Inkiväärin historia ei ole kovin värikäs. Inkivääri tunnettiin Välimerellä jo ajanlaskun alussa ja noin 150 jaa Ptolemaios osasi kertoa sen olevan peräisin Ceylonilta. Keskiajalla se oli tärkeä mauste Euroopassa. 1300-luvun Englannissa naula inkivääriä oli lampaan arvoinen. Sillä torjuttiin ruttoa ja sitä käytettiin pöytämausteena suolan ja pippurin tapaan. Sillä saatettiin myös maustaa olutta, jonka oletetetaan johtaneen inkiväärioluen kehittymiseen.

Inkiväärin varhaisimmat lääketieteelliset ja hengelliset käyttöesimerkit ovat Etelä-Aasiasta, Intiasta ja Kiinasta. Inkiväärin nimi on peräisin sanskriitista (alunperin "sarvijuuri"). Inkiväärin viljelyn aloittivat noin 5000 eaa austorneesialaiset kansat. Se kulki mukana heidän leivttäytyessään uusille asuinalueilla ja päätyi aina Hawaijille saakka. 

Muitakin inkiväärin sukuisia kasveja kuten kurkumaa, kaardemummaa ja galangalia viljellään mausteiksi. Inkiväärille etäisesti sukua olevia taponlehtiä on joskus käytetty sen korvikkeena ja kutsutaan toisinaan villi-inkivääriksi, mutta nykyään tiedetään niiden olevan myrkyllisiä. Lehtotaponlehtiä on käytetty sekä oksennusrohtona että rotanmyrkkynä. 

 

Hyvää ja maukasta Joulua kaikille!