Kureliivien ja korsettien historiaa (v. 2022)

Vartalonmuokkauksen historia liittyy naisten kauneuden tavoitteluun. Sen juuret ovat keskiajan alusvaatetuksessa, mutta muotiin se alkoi tulla vasta 1500-1600-luvulla. Korseteiksi kureliivejä alettiin kuitenkin kutsua vasta 1830-luvulla. Kun vartaloa muokkaavista alusvaatteista aikanaan 1960-luvulla luovuttiin, ne korvasivat pitkälti epäterveelliset dieetit, anorexia, ortorexia ja plastiikka kirurgia.

Populaari kulttuurissa vallalla olevat käsitys korseteista, ei erityisen hyvin vastaa historian tutkijoiden löytämää käsitystä korsettien arkikäytöstä ja käytännöistä. Vaikka historiantutkimus on miehustojen, kureliivien ja korsettien osalta edistynyt, yleisesti vallalalla olevat käsitykset ovat edelleen hallitsevia.

Eräs tämän blogin varhaisimmista kirjoituksista koski korsettien historiaa ja näin jälkikäteen katsottuna on hieman onneton. Ajattelin kirjoittaa sen uusiksi, kun korseteisita on kuluneen vuoden 2021 puhuttu paljon ainakin niissä yhteyksissä, joita itse seuraan. Alla olevan kirjoitelma korsettien historiasta ei ole erityisen hyvin viitattu ja toivon, että suotte sen anteeksi. Tarpeelliset viitteet löytyvät kuitenkin helposti googlettamalla. 

Tämä kirjoitus käsittelee vain aikuisten naisten tukivaatetusta ja miesten ja lasten korsettien käyttö, vaikka onkin historiallinen tosiasia, on tässä jätetty huomiotta.

Kureliivien varhaishistoria

Corset fendu

Keskiajalta on säilynyt vain vähän vaatetusta nykypäivään saakka. Vaikka kuvituksessa näkyy toisinaan alusvaatteita, meillä on kuitenkin vain hyvin vähän tietoa keskiajan alusvaatteista. Keskiajan vaatetus oli kuitenkin hyvin laskeutuvaa, eikä kureliiveillä ehkä olisi ollut kovinkaan suurta merkitystä. 

1100-1200-luvuilla olivat muodissa hennot, enkelimäiset naisvartalot, jotka eivät kaivanneet suurta tukea. Suuririntaisilla naisilla oli kuitenkin tarve rintojen tukemiseen, mihin saatettiin käyttää liivimäisiä alusvaatteita, jotka toimivat rintojen tukena. Näistä liiviyläosallisista alusmekoista on kuvia myöhemmän keskiajan taiteessa.

1300-1500-luvun burgundilaismuodissa oli käytössä vaate, jonka nimi oli nykylukijaa hämäävästi "corset fendu".  Kyseessä ei kuitenkaan ollut alusvaate, vaan löyhä päällysmekko, keskiaikaisen surkotten tyyliin. Joskus kuuleekin, että korsetti olisi ollut peräisin keskiajan Burgundista, mutta kyseessä lienee nimitykseen liittynyt väärinkäsitys.

Fartingale

Renesanssin aikana muoti muuttui kohti tuettua yläosaa ja renesanssimuodin lähtömaana pidetään monesti Italiaa. Suositun tarinan mukaan Catherine de' Medici olisi tuonut korsettimuodin Italiasta Ranskaan. Samoissa yhteyksissä puhutaan usein  myös metallikorseteista, joista löytyy joitakin varhaisia kuvia. Niillä on saattanut olla terveydellinen tausta, eikä niitä luultavasti ole käytetty muodikkaana alusasuna.

Jäykemmän renesanssimuodin esikuvana lienee joka tapauksessa ollut Italian sijasta Espanja, josta tulivat suuret myllynkivikaulukset ja tuetut fartingale hameet. Siellä kehittyi myös uusi luutettu ja tuettu miehusta (ks. kuva), jonka variaatiot eri muodoissaan olivat käytössä aina 1800-luvun alkuun saakka.

1632

Viimeistään 1600-luvulla yläosat (eng. "bodice" tai "piece of bodice") olivat tuetut. Tukena voitiin käyttää joko välimerellistä jättiruokoa (Arundo donax) tai valaanluita (tai oikeammin valaan hetuloita). Ne olivat kuitenkin tuolloin varsinaisia vaatteita, eivätkä alusvaatteita, ja hihat oli kiinnitetty niihin kiinni joko ompelein tai nauhoin, kuten monesti myös myöhäisellä keskiajalla ja renesanssin aikana.

Kureliivien pitkä vuosisata

Mantua n. 1698

Kureliivien historia juontaa 1600-luvun lopun Ranskaan, Aurinkokuninkaan Louis XIV:n hoviin. Sinne lainattiin uudenlaista muotia Espanjasta  ja asua kutsuttiin nimellä mantua. Mantua (eli takki) nousi suosioonsa 1680-luvulla. Sen alla oleva miehusta oli jo tuolloin saanut käännetyn kartion kaltaisen muotonsa, joka korosti muotiasun pitkänomaisia linjoja.  1600-luvun lopun mantuan alla olevat miehustat eivät olleet vielä saaneet kureliivin (stays) nimeä, mutta käytännössä niitä käytettiin hyvin samalla tavoin kuin seuraavan vuosisadan kureliivejä. Ne olivat myös malliltaan hyvin samantapaiset.

Parhaiten kureliivit kuitenkin tunnetaan 1700-luvulta, jolloin ne olivat muodin perusta. Tämän muodin vaikutuksen voi nähdä myös suuressa osassa kansallispukujamme, jonka liivi lienee ollut eräänlainen kansanomainen kureliivi. Kansanomaisia vaatteita ei todennäköisesti ollut tuettu arvokkailla valaanluilla, vaan niiden tukena olivat mahdollisesti joko jäykät kankaat tai vaatteiden rakenteeseen ommellut jäykät nyörit. Kansallispukujen asusteina usein näkyvät taskut sekä tyykkimyssyt olivat myös suosittua 1700-luvun muotia. 

Kueliivin muoto pysyi hyvin samnalaisena kartiomaisena sekä rintoja litistävänä ja ylöspäin nostavana koko 1700-luvun ajan. Niiden päälle puettiin puku, jonka liepeiden väliin pingotettiin yleensä irtonainen etumus (tai rinnusta) (stomacher), joka oli ollut käytössä 1600-luvun alkupuolelta sakka. Ylhäisön pukujen ulkoasu ja koristelu muuttuivat vuosisadan ajan, ja toisinaan erilliset jakut peittivät kureliivin myös edestä, ilman erillisen rinnuksen tarvetta. Kureliivin muoto muuttui vain vähän ennen 1790-lukua.

Kureliivien (stay-s) lisäksi tukivaatteina käytettiin myös pehmeämpää liiviä (jump-s). 1700-luvulla sitä suosittiin terveellisempänä vaihtoehtona kureliiveille. Taustalla olivat jo tuolloin aikakauden tohtorien huolet. Toisaalta kunnon kureliivin sitomaa ja piilottamaa vartaloa saatettiin pitää hyveellisempänä kuin löysempää liivitystä. Vartalon muokkauksessa olivat apuna myös pönkkähameet (pannier) ja erilaiset lantiomakkarat, joilla luotiin kapean vyötärön vaikutelmaa.

Viktoriaaninen käsitys kureliiveistä.

Vaikka 1700-luvun kureliivii muokkasi vartalon muotoa, sitä ei kiristetty, eikä ennen metallisten rengasniitin keksimistä olisikaan voitu kiristää, kovin tiukaksi. Sen puristus keskittyi enemmän vartalon yläosaan ja rintamukseen kuin vyötäisille ja sitä saatettiin muokata (esimerkiksi erillisin nyörityksin) niin, että korsetti enemmänkin tuki selkää raskauden aikana, kuin puristi raskaana olevan naisen vatsaa. Kureliiviä alettiin käyttää jo melko nuorena ja naisten vartalo mukautui jo kasvuvuosina sen käyttöön.

Ranskan vallankumous ja Empire muoti

Viihde toisintaa myyttejä.*

Jos olet katsellut netflixiltä Bridgertonin ensimmäisen kauden, saatat olla törmännyt kohtaukseen, jossa Featheringtonit kiristävät korsettia. Tässä kohtauksessa on monta ongelmaa. Ensinnäkin aikakaudella, jota sarja kuvaa, kureliivit eivät olleet erityisen muodikkaita. Lisäksi aikakauden kureliivejä ei voinut kiristää tuolla tavoin (koska se olisi edellyttänyt rengasniitein vahvistettuja nauhareikiä, jotka tulivat käyttöön vasta 1830-luvulla). Lisäksi aikauden siluetti oli sellainen, ettei vyötärön kapeaksi kiristämisessä olisi ollut mitään järkeä. 

Bridgertonien julkaisun aikaan Youtube-olikin täynnä pukuhistorioitsijoiden nikottelua siitä, kuinka sarja toisintaan kureliivien ja korsettien historiaan liittyviä myyttejä, jotka ovat paljolti empire (tai regency) kautta seuranneen viktoriaanisen ajan tuotetta. 

Populaari käsitys kureliiveistä ja korseteista on kuitenkin hyvin yleisesti tällainen ja historiallisilla televisiosarjoilla on valitettavasti taipumuksena, pikemminkin toisintaa vakiintunutta kansanomaista muoti-käsitystä, kuin korjata sitä todellisen historian mukaiseksi. Niitä pidetään kidutusvälineinä, joita naiset olivat pakotettuja käyttämään, jotta olisivat voineet pyydystää itselleen aviomiehen. 

1790-luvulla, pääosin Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta, kureliivit menivät pois muodista. Jo ennen Ranskan vallankumousta Euroopassa oli innostuttu Pompeijin kaivauksista, mikä vaikutti klassismina sisutuksessa ja arkkitehtuurissa. Ranskan vallankumous otti vaikutteita antiikin demokratiasta ja roomalaisesta parlamenttaarismista. Vallankumouksesta lumoutuneet pariisisttaret halusivat jäljitellä antiikin muotia ja eräät luopuivat kokonaan korseteista ja kulkivat rinnat paljaina antiikin Kreikan muotia jäljitteleivien ohuiden musliinileninkiensä alla. 

Vaikka kaikki eivät sentään ihana ilman tukivaatteita kulkeneetkaan, kureliivit lyhenivät ja päättyivät useimmiten vyötärön yläpuolelle. Niiden tarkoitus oli enemmän kohottaa rintoja, kuin kaventaa vartaloa. Osa naisista siirtyi käyttämään rinnussiteitä, eräänlaisia kaaritukiliivien esiäitiä. Ne koostuivat kahdesta luin tuetusta pitkästä vaatekappaleesta, joissa oli erikseen kädensuut, joihin käsivarret työnnettiin ja pitkät siteet käärittiin sitten edestä ristiin rintojen alle ja tueksi, ja sidottiin takaa kiinni nyöreillä. Yhdessä ne muodostivat matalan liivimäisen tuen.

Vähitellen 1810-luvun lopulla ja 1820-luvun alussa kureliivit pitenivät jälleen. Lienee näillä main kun niitä alettiin kutsua korseteiksi. Korsetti oli näet alunperin ollut kevyt tukiliivi, jonka nimitys sitten leivisi myös pitempään kureliviin. Hyvin samankaltaiset pitkänomaiset ja suoralinjaiset kureliivit, jotka eivät voimakkaasti korostaneet vyötäröä olivat muodissa vielä 1830-luvulla saakka, jolloin vyötärön linjat saatiin esiin enemmän leveillä hihoilla ja muhkeilla hameilla.

Historiallinen Inspiraatio vaatteissa

Vasemmassa puvussa vuodelta 1852
on selkeitä 1700-luvun vaikutteita.

Mietin tässä, miten joskus ajatellaan, että jokin on uutta. Historiaa on hyödynnetty vaatteiden inspiraationa lähes niin kauan kuin meillä on ollut kohtuullisen selkeä ymmärrys menneestä. Käsittelen tässä lähinnä historiallisten tyylien vaikutusta lähinnä naisten muotiin. Miesten muodissa vaikutteet ovat olleet vähäisempiä, tosin viime aikoina lisääntyneet.

Sitä herkästi ajattelee, että joku on kovin nykyaikaista, kun samaa on kuitenkin tehty aiemminkin. Se onkin tuoretta vain omalle sukupolvelle.

Nykyään on liikkeellä paljon pukeutujia, jotka ottavat vaikutteita historiallisesta muodista. Tätä on ollut liikkeellä koko 2000-luvun. Historiasta inspiroituvat niin gootit kuin lolitatkin. Vielä selkeämmin vaikutteita ottivat vintage/retro pukeutujat ja esim. steam- ja dieselpunk harrastajat. 

Meillä puhuttiin myös ns. juuripukeutumisesta, jossa sekoitetaan esim. kansallis- tai kansan-puvun osia arki-vaatteisiin. Joitakin vuosia sitten erityisesti vintage-vaikutteet näkyivät jopa massa-muodissa, mikä on kuitenkin vähentynyt.

Tänä päivänä vakavimmin asiaan suhtautuvat uusina ryhminä ns. history-bounding-pukeutujat, vaikka paljon muitakin vintage- ja historia-vaikutteisia pukeutumis-tyylejä on. Tämä ei kuitenkaan ole uutta, vaan vaikutteita on otettu parin viimeisen vuosisadan aikana useaan otteeseen.

Empire-muoti

1700-luvulla vaikutteet olivat olleet enemmän eksoottisia ja kansallisia, sillä puhuttiin englantilaispuvuista, ranskalaispuvuista, puolalaispuvuista ja turkkilaispuvuista.

Varhaisia empirepukuja vuodelta 1795.

Ensimmäisenä historiallisena muotityylinä voidaan pitää empire-tyyliä (n. 1795-1825; eng. regency), joka otti ensin vaikutteita antiikista, erityisesti kreikkalaisesta pukeutumisesta, kuten aikakauden sisustus- ja arkkitehtuurikin. 

Taustalla olivat sekä vastalöydetyn Pompeijin kaivaukset, jotka toivat uutta tietoa antiikista, että Ranskan vallan-kumouksen tasavaltalaisihanteet. Taustasyyt olivat myöhempiä historiavaikutteisia muotityylejä huomattavasti poliittisemmat, vaikka muissakin muodeissa on ollut havaittavissa yhteis-kunnallisia taustavaikutteita.

Vaikutteet näkyivät aluksi erityisesti pukujen mallissa, joka poikkesi paljon, sekä edeltävästä 1700-luvun että myöhemmästä 1800-luvun muodista. Siinä oli aluksi hyvinkin vahvoja tyylillisiä kreikkalaisvaikutteita, vaikka rakenteellisesti asut olivatkin enemmän 1700-luvun pukujen jatke. Myöhemmin myös Napoleon otti mielellään vaikutteita antiikista, mikä näkyi erityisesti Ranskan hovimuodissa, jossa koristeluissa kopioitiin usein roomalaiskautta. Valsinkin Englannissa oli 1800-1810-luvuilla suosittua ottaa vaikutteita myös keskiajalta. 

1820-1830-luvut olivat kulttuurisesti romantiikan aikakautta, minkä vuoksi onkin vähän yllättävää, kuinka vähän historialliset esikuvat vaikuttivat muodissa. Erityisesti 1830-1840-luvun pukeutuminen oli pikemminkin aiempien trendien edelleen kehittämistä. 

Kerrattiinko muotiakin 1800-luvulla?

Poloneesi 1884.

1800-luvun puolivälin jälkeen rakentamisessa ja sisustuksessa tulivat suosioon ns. kertaus-tyylit. Samaan aikaan a alkoi näkyä myös pukeutumisessa. 1850-luvulla alettiin selkeästi taas ottaa vaikutteita historiallisesta asuista.  

Suostittuja olivat mm. renesanssin vaikutteet, jota kuitenkin liioiteltiin ja muokattiin omaan makuun sopivaksi. Nämä vaikutteet olivat erityisen vahvoja 1860-luvun alku-puolella.  Sekä näillä vuosikymmenillä, että myöhemmin muodissa oli 1700-luvun vaikutteita. 1860-luvulla tuli suosituksi mainostaa historiallisia tyylejä asujen esikuvina. 

1870-luvulla susoituiksi tulivat poloneesit. Poloneesi oli alla olevan hameen päälle koottu päällyspuku, jonka helmat olivat kerrostettu puvun taakse. Se oli alhaalta avoin, jollin alla oleva hame näkyi. 1700-luvun poloneeseista poiketen, yläosa oli suljettu. Poloneesien tyyli kertautui myös aikakauden päällyshameissa. Tyyli pysyi suosittuna 1880-luvun loppupuolelle saakka ja oli suosiossa myös niin sanotun luonnollisen tyylin aikana 1880-luvun alussa.  Kotiasuissa eli niin sanotuissa teepuvuissa oli puolestaan 1870-1880-luvuilla usein ns. watteau- eli säkkiselkämys, joka oli 1700-luvun ns. ranskalaispuvuista kopioitu viittamainen selkäosa. 

Rakenteellisesti 1800-luvun asut poikkesivat suuresti tyylillisistä esikuvistaan, joita ne tyylillisesti kopioivat. Kaavoittaminen muuttui 1870-luvulla selkeästi, kun alettiin ottaa käyttöön ns. tieteellinen kaavoittaminen. Aiemmat kaavoitustyylit olivat olleet perusteiltaan melko erilaisia ja enemmän pitkällisen historiallisen kehityksen tulos. Nyt kaavoittaminen otti mallia miesten vaatteiden räätälöinnistä.

1890-luvulla ei tuntuisi olevan selkeitä historiallisia esikuvia, vaikkakin aikakauden hihoja katsellessa tulevat mieleen 1820-luvun lopun hihamallit, jotka 1830-luvulla muutuivat vielä massiivisemmiksi. On kuitenkin luultavaa, että hihat kasvoivat samoista esteettisistä syistä kuin aikanaan 1830-luvulla: pyrkimyksenä luoda illuusio kapeasta vyötäröstä.

Maailmansotien vaikutus 

Empire vaikutteita 1913.

Jo 1900-luvun alussa alkoi olla pukeutumisen alatyylejä, joskaan ei niin suosittuja kuin kuten prerafaeliittien keskiaikaharrastus, joka näkyi paitsi maalareiden taideteoksissa myös ryhmää lähellä olevien henkilöiden pukeutumisessa.

Ensimmäinen kerrattu historiallinen tyyli oli empire, joka oli suosittu erityisesti 1910-luvun lopulla, jolloin otettiin vaikutteita myös etnisistä tyyleistä. Monissa asuissa haettiin vaikutteita empire tyylistä ja vyötärölinja saattoi olla korotettu. Vaikutteita saattoi jonkin verran näkyä myös vuosikymmenen alkupuolella eli Titanic-aikakaudella. 

1910-luvun alkupolella puhuttiin myös poloneesista, mutta poloneesi oli muuttunut ylösnostetusta päällysmekosta yksinkertaiseksi alaosaltaan avoimeksi pitkäksi jakuksi tai päällysmekoksi. Jos jotain 1700-luvun vaatetta, se muistutti angleesi. Nimityksen taustalla on saattanut olla myötätunto puolalalisten itsnäisyystaistelua kohtaan.Vaikutteet olivat lähimenneisyydestä 1890-luvulta, eikä niinkään 1700-luvulta. Tämä osoittaa sitä, kuinka vaatteiden nimitykset saattavat vaihtaa merkitystä ajan kuluessa.

1914 "poloneesi!.

Maailmansodat vaikuttivat selkeästi historiallisten vaikutteiden omaksumiseen, joka tunutui 1910-luvun lopulla (pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen) ja jälleen 1950-luvulla.

1920-luvun alkupuolella kallistuttiin jonkun verran 1700-luvun rokokoon puoleen, mikä näkyi erityisesti erikoisina asuina, joissa pannierit, eli hameen helman leventimet eli pönkät oli laskettu normaalia alemmaksi, mikä aiheutti hieman koomisen tyylin.

Seuraavan kerran historialliset tyylit olivat muodissa 1940-luvulla, jolloin vaikutteita otettiin varsinkin keskiajalta. Vaikutteet näkyivät erityisesti hatuissa ja asusteissa, ei niinkään puvuissa itsessään.

Sotien jälkeinen aika ja 1900-luvun loppu

1948 hatuissa on selvää historiallista
vaikutusta 1700- 1800-luvuilta.

1950-luku oli pukeutumisessa konservatiivinen vuosikymmen, jossa otettiin askel taaksepäin  ohi 1940-luvun kokeilevien tyylien takaisin 1930-luvun elokuva-glamouriin. Lisäksi otettiin vaikutteita aiemmista historiallisista tyyleistä yleisesti, mutta kenties erityisesti 1700- ja 1860-luvuilta, tosin vaikutteet olivat kevyempiä. Hihamuodissa näkyi vaikutteita myös 1910-luvun kimonohihoista.

1960-luku oli muodiltaan enemmän futuristinen ja kenties loppupuolella hippeilyyn taipuvaista. Silti sielläkin otettiin vaikutteita menneestä, sillä suosiossa oli 1920-luvun muoti. 1970-luvulla suosiossa oli Bell Époque (eli 1800-1900-lukujen vaihteen aika n. 1880-1914), josta otettiin romanttisia vaikutteita. Erityisesti ns. edvardiaanisesta (1901-1910) muodista. Vaikutteita oli myös jonkin verran 1800-luvun kansanpuvuista esim. ns. preeriamekoista.

1980-luvun muotiin vaikuttivat 1930-1950-lukujen muodit. Niitä kopioitiin niinkin taidokkaati, että joskus kokemattomilla voi olla haasteita erottaa 1980-luvun asuja vanhempien vuosikymmenten vaatteista. 1990-luku oli poikkeuksellinen vuosikymmen, jolloin kertaustyyli-vaikutteita ei muodissa paljon muuten näkynyt, vaikka muodissa olikin ns. alusmekko muoti, jossa oli vaikutteita 1930-1950-lukujen alusmekoista.

1990-luvun toisen maailmansodan pättymisen juhlavuosi (maasta riippuen 1995-1997) saattoi vaikuttaa kiinnostukseen sotien aikaiseen muotiin. Suosittuja olivat ns. isovanhempien aikaiset muodit, jotka näkyivät nuorison kiinnostuksena noihin vuosikymmeniin. 

2000-luvun alku

Lolita-muotia Helsingistä,
CC-BY-2.0, Ari Helminen

2000-luvun alkupuolella suosiossa olivat vintagetyylit yleensä, mutta erityisesti fiftarityyli. Muodin vaikutteissa tehtiin kuitenkin sukelluksia aina 1900-luvun alkuun saakka. Lisäksi suosioon tulivat ns. historia- ja vintagevaikutteiset alatyylit, joita on ollut liikkeellä runsaasti. 

Nuorten tyttöjen alatyylit kuten lolita tyylit ottavat paljon vaikutteita 1700-1800-lukujen länsimaisesta muodista ja myös 1950-luvulta. Diesel-punkki ottaa vaikutteita 1950-luvulla kuten myös rocken roll tyyli. Steampunk ottaa puolestaan vaikuteita erityisesti 1870-1880-luvuilta. Samoilta vuosikymmeniltä on vaikutteita myös goottien pukeutumisessa.

Historiallisesti vaikutteisia alatyylejä on juuri nyt poikkeuksellisen paljon, vaikka edellä mainitut ovat ehkä vähän vähemmän suosittuja tänä päivänä ja ovat tehneet tilaa uudemmille suosikeille. Tämän hetken valtamuodissa historiavaikutteet ovat melko kevyitä ja tuoreita. 2000-luvulla vaikuteita on otettu 1970-1980-luvuilta ja jopa 1990-luvulta. 

Ajatuksia historiallisista vaikutteista

Edellinen on  yksinkertaistettu näkemys vaatetustyylien kehityksestä. Se perustuu pitkälti omiin huomioihini muodin vaikutteista, eikä ehkä huomio kaikkia hienovaraisempia vaikutteita muotiin. Jokainen vuosikymmen lainaa muotia omalla tavallan, jolloin 1700-luvun vaikutus 1850-luvun muotiin on ollut melko erilainen kuin 1920-luvun muotiin.

1700-luvun vaikutteita muodissa 1920.

Itselläni oli jo ennen tämän tekstin jäsentämistä selkeä ennakkokuva 1900-luvun alusta, 1950-luvusta ja 1980-luvusta nostalgisina vuosi-kymmeninä, mutta tarkemmin ajateltuna vaikutteita näkyy useimmilla vuosi-kymmenillä. 

On yllättävää kuinka suosittua historialliset vaikutteet ovat viimeisen parinsadan vuoden aikana olleet, aina siitä asti, kuin empiremuoti aloitti lainaamisen. Suosituimpia ajanjaksoja historiallisiin vaikutteiden lainaamiselle ovat olleet 1700-luku ja viime vuosikymmeninä myös 1950-luku. Näillä ajanjaksoilla on kenties ollut niin selkeät ja helposti matkittavat tyylinsä, että niistä on ollut yksinkertaista ottaa vaikutteita.

Yllättäen "moderneimmiksi" (eli vähiten historiallisista vaikutteista kiinnostuneiksi) vuosikymmeniksi nousivat omassa ajatteelussani1830- ja 1890-luvut sekä 1930- ja 1990-luvut. Myös 1840- ja 1940-luvut olivat vain vähäisessä määrin kiinnostuneita menneestä. Näillä vuosikymmenillä muoti oli vahvasti kokeilevaa. Tämä näkyy mm. 1830-, 1890- ja 1940-lukujen kokeilevassa hihamuodeissa. 1930-luvulla taas tehtiin kokeiluja pukujen rakenteissa, jotka toivat monia meille tuttuja malleja, kuten mm. halterneck-yläosat.

Lienee osittain sattumaa, että kyse on samoista vuosikymmenistä, mutta vuosisadan (tai vuosituhannen) vaihdos saattaa aiheuttaa ahdistusta, joka nostaa pintaan nostalgista kaipuuta. Todennäköisesti kyse on kuitenkin sattumasta, sillä 1830-luku oli taiteen ja kirjallisuuden osalta pitkälti nostalginen vuosikymmen korostetun romanttisine tyyleineen.

Poliittinen terrori 1900-luvun alussa

Olen kirjoittanut terrorismin juurista 1800-luvulla ja aiemmin. Oikeastaan vasta 1900-luvulla terrorismista tuli täysin sitä, mitä nykyisin sillä tarkoitamme, vaikka pelottelupolitiikalla toki on pidemmät juuret jopa antiikissa asti. 

Itse törmäsin gradua tehdessä suomalaisten suunnittelemiin sabotaaseihin ja attentaatteihin. Mekään emme siis ole täysin puhtaita pulmusia tämän suhteen. Itsenäistymisen jälkeen näitä osin autonomian aikaisia suunnitelmia ja tekoja on vain osin pidetty oikeutettuina. Varsinaisia suuria terroritekoja meillä ei kuitenkaan onneksi juuri ole ollut, lukuunottamatta ns. Myyrmannin räjähdystä, jonka motiivit eivät ilmeisesti olleet tyypilliset terrorismimotiivit.

Valkoinen ja punainen terrori

Valkoinen ja punainen terrori olivat suosittuja Ensimmäisen Maailmansodan jälkeisissä eurooppalaisissa sisäpolittisissa kahnauksissa, joihin myös Suomen sisällissota 1918 kuului. Yleensä sitä käytettiin oikeistolaisesta ja vasemmistolaisesta siviileihin kohdistuneesta väkivallasta. Vaikkei se ollut varsinaista terrorismia, se kohdistui usein poliittisin perustein siviileihin, joiden pääasiallinen ja usein myös ainoa rikos oli kannattaa vastakkaista poliittista aatetta.

Kasakkojen teloitus 1918 osana valkoista terroria.

Valkoinen terrori tunnettiin 1917-1923 Venäjällä, Suomessa, Bulgariassa ja Unkarissa. Punaisesta terrorista puhuttiin samalla ajalla Suomessa, Unkarissa ja Bulgariassa (1925). Venäjän vallankumouksen aikaan myös vallankumoukselliset joukot harrastivat terroria, jossa on arvioitu kuolleen jopa 17 000 henkeä. Myöhemmin valkoisesta ja punaisesta terrorista puhuttiin Kiinassa (1927) ja Espanjassa (1936-1939).

Terrorin ja terrorismin ero on yleensä siinä, että terrorismi on yksittäisiä ja satunnaisia tekoja, joiden takana ovat yleensä altavastaajat, kun taas terrori on merkittävään asemaan nousseen ja vaikutusvaltaisten ryhmien laajamittaista toimintaa. Siinä, missä terrorismi on usein melko satunnaista ja harvaa, on terrori laajaa, vaikka monesti lähes yhtä ennustamatonta. Molemmat pyrkivät vallankäyttöön pelon avulla.

Suomessa vuosina 1918 tapahtunutta poliittista terroria värittivät kostotoimenpiteet ja mielivalta. Nimenomaan siviileihin kodistunut järjetön ja mielivatainen väkivalta ja kiusanteko, järkyttivät sekä oikeistoa että vasemmistoa. Toisinaan tekojen takana olivat vanhat kaunat. Vankeja surmattiin molemmilla puolilla ilman oikeudenkäyntejä. Punaisen terrorin seurauksena kuoli noin 1700 ja valkoisen arviolta peräti 8400 henkeä.

Venäjällä poliittinen vaino jatkui sisällissodan päättymisestä huolimatta. Tärkeä kohde olivat 1929-1932 pidätysten ja pakkosiirtojen kohteeksi joutuneen 11 miljoonaa hieman parempiosaista talonpoikaa (jotka omistivat yli 3,2 ha maata), perheineen. Noina vuosina 4 miljoonaa henkeä kuoli, osa teloitusten seurauksina. On myös arvioitu, että puolet suomalaisista Neuvostoliitosta parempaa elämää etsineistä kuoli Stalinin vainoissa 1930-luvulla. Suomesta ja myös Pohjois-Amerikkaan siirtyneiden siirtolaisten parista, etsittiin parempaa elämää paitsi ideologisista syistä, myös laman ja nälän ajamina. Stalinin vainoissa eli ns. Suuressa Puhdistuksessa vuosina 1933-1936 surmattiin 200 000 - 600 000 henkeä.

Tasavaltalaiset  kuvainnollisesti teloittavat Kristus-patsaan.

Espanjan sisällissodan aikainen terrori (1936-1939) ja Francon hallinnon aikainen terrori (1936-1945) oli laajamittaista. Punaisen terrorin seurauksena kuoli vajaat 50 000  henkeä ja valkoisen terrorin vaikutus oli vähintään 150 000 henkeä. Vasemmistolaiset surmasivat usein tiettyjen kristillisten ja aseellisten järjestöjen jäseniä. Francon kohteina olivat Toisen tasavallan kannattajat, ei vain vasemmistolaisia, vaan myös Kansanrintaman kannattajia, liberaaleja, keskustalaisia, protestantteja, vapaa-ajattelijoita, älymystöä ja vapaamuurareita sekä kansallismielisiä baskeja, katalaaneja ja galicialaisia.

Kansallismieliset  - sotajalallako?

Kukaan, jolla on minkäänlaisia muistikuvia 1980-luvusta, ei voi unohtaa Irlantilaisten tasavaltalaisarmeijan (IRA:n) pommi-iskuja. IRA:n edeltäjä IRB (Irlannin tasavaltalainen veljeskunta) teki iskujaan kuitenkin jo 1860 ja 1880-luvuilla, joskin harvakseltaan. IRA:n omat ensimmäiset iskut tapahtuivat Toisen Maailmansodan aikana 1939-1940. Tämä kamppanja oli kuitenkin pääosin sabotaasikamppanja.

Clerkwellin räjähdys 1867 oli ensimmäinen irlantilainen attentaatti.

Toinen 1900-luvun merkittävä eurooppalainen terroristi-ilmiö on Baskimaalla 1950-luvulla Francon hallinnon seurauksena syntynyt Eta. Baskinationalismin juuret ovat kuitenkin Espanjan sisäpolitiikassa ja niin sanotuista Karlisti-sodissa, Karlismi oli konservatiivinen liike, jota kannatettiin Baskimaalla osin uskonnollisista syistä. Karlismin seurauksena baskit menettivät keskiajalta peräisin olleen autonomisen erityisasemansa ja omat paikalliset hallintoelimensä vuonna 1876. 

Postikortti kuolleiden PPS:n
jäsenten muistolle 1905

1895 syntynyt Baskien Kansallispuolue (PNV) oli luonteeltaan demokraattinen ja kannatti baskien autonomiaa. Alusta alkaen liike on vastustanut poliittista väkivaltaa. Koska tasavaltalaiset olivat luvanneet baskeille autonomiaa, nämä asettuivat Espanjan sisällissodassa heidän puolelleen. Taistelun symbolina pidetään usein Guernican pommituksia. Tästä oli huonoja seurauksia Francon vallan aikana, jolloin baskien kulttuuri käytännössä kiellettiin. ETA-järjestö syntyi 1959 tämän tiukan politiikan seurauksena turhautuneiden nuorten baskinationalistien parissa. Ryhmä radikalisoitui 1960-luvulta lähtien ja aloitti terroriteot.

1800-luvun alun Puolassa kehittyi kansallismielinen ideologia. Sen taitekohtana oli 1863 kansannousu, jonka Venäjä onnistui kukistamaan. 1880-luvulla syntyi salainen Puolalainen liiga. Siitä kehittyi vähitellen eri vaiheiden kautta 1897 Kansallisdemokraattinen puolue. Toisin kuin sosialistit, he kannattivat Puolan itsenäistymistä rauhanomaista ja demokratian tietä myöten.

Puolan sosialistisen puolueen aseellinen siipi (PPS) oli maan pääasiallinen terroristiliike 1900-luvun alussa. Sen toimintaa saavutti huippunsa vuosina 1904-1908, jolloin sillä oli yli 2000 jäsentä, joista noin 700 toimi paramilitaarisesti. Se suoritti kaiken kakkiaan noin 2500 eri operaatiota. Järjestön merkittävimpiä operaatioita olivat 1906 Verinen keskiviikko, Varsovan pormestarin murhayritys sekä 1908 Bezhanyn rautatiekaappaus. Verisenä keskiviikkona tapettiin 80 Venäjän valtakunnan virkailijaa, pääasiassa poliiseja.

Prahan Barrikaadit 1848.

Itävalta-Unkarin vähemmistökansojen merkittävin nationalistinen kansannousu tapahtui kesäkuussa 1848. Eri ryhmät tavoittelivat joko autonomiaa tai itsenäisyyttä. Sytytyspisteinä olivat tsekkien järjestämä kesäkuinen Pan-Salaavilainen kongressi Prahassa sekä Pariisin kansannousu. 1848-1849 liikehdinnän merkittävin seuraus oli maaorjuuden lakkauttaminen.

Slovakiassa kansallinen liike näivettyi vastatoimien johdosta lähinnä kulttuuriseksi liikkeeksi, joka kuitenkin sallittiin. Tsekeissä yritettiin kuitenkin ajaa Böömin autonomiaa, heikoin tuloksin. Toiminta oli rauhanomaista. 1860-luvulla kansallinen puolue jakautui vanhaan ja nuoreen siipeen. Jälkimmäinen kannatti lähinnä passiivista vastarintaa, kun taas edellä mainittu vastusti jopa sitä.

Historiankirjoituksessa unohdetaan meillä lähes täysin suomalaisen itsenäisyysliikkeen aseellinen toiminta. Bobrikovin murha nostetaan usein yksittäisen sankarin itsenäiseksi teoksi, vaikka sen taustalla oli pitkällinen suunnittelu ja myös pommiattentaattia oli suunniteltu.

Jääkärit Vaasan torilla 1918.

Maahamme myös salakuljetettiin aseita ulkomailta ja itsenäisyysliikkeellä oli yhteyksiä Venäjän muihin vallankumouksellisiin ryhmiin. On hyvin tunnettua, että Lenin asui Suomessa ja lähti täältä junalla kohti Pietarin suomalaista rautatieasemaa. Suojeluskunnan ja punaisten aseet eivät yhtäkkiä ilmestyneet tyhjästä sisällissodan alkaessa. Suomalaisia oli myös lähtenyt vapaaehtoisina Venäjän vihollisen Saksan armeijaan (ns. jääkärit). Tämä toiminta on jälkikäteen siloiteltu sankarilliseksi, vaikka keisarillisen Venäjän näkökulmasta ne olivat sekä terrorismia että kapinaa.

Tämä valoittaa hyvin sitä, miten onnistujat ja voittajat kirjoittavat historiaa. Suomalainen itsenäisyysliike on nähty kansallisen sankarillisena, kun taas IRA ja ETA ovat monista lähtökohdista katsottuna terroristeja. Tavoitteet ja jopa keinot ovat hyvin samanlaisia ja olisi vaikea ennustaa, mitä olisi käynyt, jos emme olisi onnistuneet itsenäistymään. 

Salaperäinen joulukuusi

Joulupuu on rakennettu, 

joulu on jo ovella.

Namusia ripustettu 

ompi kuusen oksilla.

- sanat: G. O. Schöneman - 

Ikivihreä joulupuu on rakastettu osa länsimaista jouluperinnettä. Meilläkin se on ehtinyt vakiintua kiinteäksi osaksi joulun viettoa, vaikka saapuikin tänne pohjolaan vasta 1800-luvulla ja yleistyi vähitellen 1900-luvun alkunn mennessä. Vaikea on joulua ajatella ilman kuusta tai jonkinlaista muuta ikivihreää korviketta.

Victorian ja Alberin joulupuu 1848,
jota pidettiin Brittien ensimmäisenä. 

Useimmiten joulukuusen väitetään olevan peräisin keskiajan lopun Strasbourgista, joka oli tuolloin osa saksalaista kulttuuripiiriä. Jo 1530-luvulla torilla myytiin joulukuusia, paikallisten pappien vastustuksesta huolimatta. 1539 kerrotaan paikallisen lebrasairaalankin saaneen kuusen koristuksekseen.

Toisaalta joulupuusta on maininta myös lähempää, Tallinnasta, vuodelta 1441 ja Riikasta, Latviasta 1510. Toisaala Tallinna ja Riikaa olivat tuolloin osa samaista saksalaista kulttuuripiiriä. Tallinnan joulupuu maininta on kuitenkin epämääräinen ja saattaa viitata myös jonkinlaiseen salkoon, jonka ympäri tanssittiin. Riikan ulkomaisten kauppiaiden keskitalven juhlan kunnikasi pystyttämä oljin ja omenoin koristeltu puu poltettiin lopuksi roviolla.

Strasbourgin joulukuusilla on pitkät juuret.
CC-BY-2.0 by Nicholas Vollmer.

Erään tiedon mukaan 1419 Freiburgin leipurikisälleillä olisi ollut omenoin ja piparkakuin koristeltu joulukuusi. Toisen tarinan mukaan jopa Lontoossa olisi 1444 pystytetty joulupuu. Joka tapauksessa 1500-luvun lopulla saksalaisilla alueille laulettiin Tannebaum-lauluja, jolloin joulukuusi oli jo yleistynyt.

Joskus kerrotaan tarinaa Lutherista ja joulukuusesta. Tarina saattaa perustua 1800-luvulta peräisin olevaan saksalaiseen, Carl Schwerdgeburthin painokuvaan, jossa kuvataan Lutherin perheen joulun viettoa. Kuvassa on pieni pöytäkuusi. Jotkut pitävätkin epätodennäköisenä, että Lutherilla olisi 1530-luvulla ollut Wittenbergissä joulukuusta.

1527 teksti Stockstadin joulupuusta,
löydettiin Würzburgin arkistosta.

Mikäli joulukuusi on todella peräisin Strasbourgista, epäily on aiheellinen, sillä Saksin Wittenberg sijaitsee ihan eri puolella silloista saksalaista aluetta, kuin nykyään Ranskan osana oleva Elsass. Tästä huolimatta Luther on toisinaan nimetty joulukuusen keksijäksi. Legendan mukaan hän näki talviyönä tähden kuusen latvassa.

Entä jos joulukuusi ei olekaan Strabourgista kotoisin? Vuonna 2014 Würzburgin arkistosta löytyi vuodelta 1527 oleva teksti, joka kertoi joulupuusta Stokstadissa. Asiakirja kertoo kiistasta metsänomistajan ja metsänvartijan välillä, joka koski polttopuuta ja joulukuusia. Mitä joulukuusella tarkoitettiin, ei kuitenkaan ole varmaa. Oliko ehkä kyse vain joulukuussa kaadetuista puista? Olisiko keskiajan lopulla ollut aikaa koristella koteja joulupuilla? Tämä viittaus joulukuuseen on siis Baijerista, Etelä-Saksasta.

Kristillisissä piireissä joulukuuselle on kuitenkin annettu myös uskonnollisia merkityksiä. Toiset näkevät sen paratiisin elämänpuun vertauskuvana, jolloin se heijastaa taivastoivoa. Pappien vastustuksesta voi kuitenkin päätellä, että 1500-luvulla joulukuusta ei pidetty täysin kristillisenä perinteenä.

Orjanlaakeri ja misteli ovat osa brittiläistä jouluperinnettä.

Ennen joulukuusia saksalaiset kodit on saatettu koristella ikivihrein oksin, kuten myös Brittein saarilla edelleen usein tehdään. Ikivihreä liittyy keskitalven juhlintaan ilmeisesti eri puolilla germaanista kulttuuripiiriä. Koristelun juurien ajatellaan olevan esikristillisellä ajalla. Toisaalta jo varhain, kristityt katsoivat ikivihreiden heijastavan tuonpuolleista, ikuista elämää.

Uskonpuhdistuksen jälkeen joulukuusesta muotoutui protestanttisessa perinteessä katolilaisen jouluseimen vastine. Sen sanotaan levinneen yhdessä protestanttisen uskon kanssa. Pohjoismaihin joulukuusi saapui 1700-luvulla, ensin yläluokan perheisiin. Varhaisin varma tieto kuusesta suomalaiskodissa on vuodelta 1829, Helsinkiläisessä paroni von Klincowströmin kotoa.

Joulu Topeliuksilla 1897. Virsirunoilijalle kuusi kelpasi.

Sadassa vuodessa kuusi levisi kaikkialle Suomeen. Pappiloista ja porvariskodeista tavallisen kansan pirtteihin. Viimeisen vahvistuksen kuusen keskeiselle asemalle toivat kansakoulujen kuusijuhlat. Pirttien perinteiset jouluoljet saivat tehdä tilaa joulupuulle. Uutuksien tavoin kuusta toki myöskin parjattiin. Eniten huolissaan olivat palovaaraa pelkäävät. Heidän lisäkseen yhtä lailla aatteelliset sosialistit kuin eräät vanhoilliset kristilliset piirit vastustivat joulukuusia.

Afro-amerikkalaisen musiikin juuret

Afro-amerikkalaisen musiikin juuret ovat afrikasta mukana tulleissa rymeissä, orjuuden aikaisissa työlauluissa ja spirituaaliperinteessä. Orjuudenlakkauttamisen jälkeen afro-amerikkalainen musiikkiperinne alkoi kukoistaa ja sai vaikutteita myös muiden kulttuurien musiikkiperinteistä. Vähitellen siitä kehittyi rikas ja ripeästi uusiutuva muusiikin aarreaitta. 

Afro-amerikkalainen musiikki alkoi kehittyä 1700-luvulla työlaulujen ja ns. peltovalitusten (field hollers) muodossa. Ne olivat tärkeä osa afrikkalaisperäisten orjien suullista perintöä. 1700-luvun lopulla alkoi syntyä ns. spirituaaleja, kun orjat kääntyivät vähitellen kristinuskoon. Laulut kertoivat usein, millaista oli olla afrikkalainen Amerikassa. Lauluja alettiin kerättä muistiin 1860-luvun lopulla, pian sisällissodan ja orjuudenlopettamisen jälkeen.

Orjien saapuessa Afrikasta heitä kiellettiin puhumasta äidinkieliään ja harjoittamasta vanhoja uskontojaan. Heidän englankielen sanavarastonsa oli usein suppea. He käyttivät tätä sanastoa tulkitakseen muualta raamatusta saamaansa tietoa.

Joissain paikoin he saivat järjestää omia rukouskokouksiaan. Ne olivat usein ainoita paikkoja, joissa he saivat hyväksytysti kokoontua, ilmaista tunteitaan ja seurustella keskenään. Kokouksissa osallistujat saattoivat laulaa, veisata, tanssia ja joskus jopa langeta transsiin. Rumpuja käytettiin afrikkalaiseen tapaan viestintään. Rytmin luomiseen käytettiin myös jalan poljentoa ja taputuksia.

Orjien mukana saapui useita uusia soittimia, joista monet olivat erilaisia rytmisoittimia, kuten lyömäsoittimia. Mukana tuli myös banjon edeltäjiä. Tutut vanhat rytmit siirtyivät uuteen musiikkiin. Mukana Afrikasta siirtyi myös tarinallisuus osana uskonnollisuutta. Kun eurooppalaisperäiset omistajat vähitellen ymmärsivät yhteyden rumpujen ja viestinnän sekä varstarinnan välillä, rummut vähitellen kiellettiin.

Kansanspirituaaleja piristettiin usein vartalonliikkein ja jopa tanssimalla. Afro-amerikkalaiset myös muuttivat usein vanhempien kristillisten laulujen ja virsien rytmiä ja tempoa. Tyypillinen laulutapa oli vuorolaulu (call and response), jossa joko kaksi ryhmää tai esilaulaja ja muu laulujoukko vuorottelevat.Spirituaalien perinne kehittyi sekä bluesiksi että gospeliksi.

Afro-amerikkalainen tulkinta 1700-luvun

englantilaissta gospel-laulusta 'Amazing grace'.

Spirituaalit toimivat keinoina ilmaista omakuvaa, jaettuja yhteisöllisiä tapoja, perinteitä ja etnistä taustaa. Ne saattoivat myös tomia piilotettuina sosiaalisen vastarinnan merkkeinä. Afro-amerikkalaiset yhdistivät usein oman kärsimyksensä israelilaisten kärsimyksiin raamatun kertomuksissa.

Spirituaaleja sovellettiin kehtolauluiksi ja leikkilauluiksi. Niistä muokattiin myös työlauluja. Niillä oli aivan keskeinen osa afro-amerikkalaisessa kansanlauluperinteessä.

Vapautettujen musiikkia

Rumpujenkieltäminen johti uusien soittimien omaksumiseen. Musiikissa rumpu korvattiin eri soittimilla, kuten tampuriinilla, luukastanjeteilla, banjolla ja viululla. Banjo oli afro-amerikkalainen keksintö, joka käyttää hyväksi pingotettua kalvoa, kuten rummutkin.

1800-luvun lopulla marssimusiikki oli suosittu musiiikkimuoto ja afro-amerikkalaiset muusikot omaksuivat siitä eri soittimia - erityisesti rytmi- ja puhallinsoittimia. He alkoivat kokeilla sekä tyylillä että soittimilla. Syntyi aivan uudenlaista musiikkia. Kehitys jatkui 1900-luvun alussa, kun rytmisoittimet mm. patarumpu, virvelirumpu ja lautaset koottiin yhteen niin, että yksi soittaja saattoi soittaa kaikkia rytmisoittimia, eikä jokaiselle tarvittu omaa soittajaa, kuten marssiyhtyeissä.

Orjuuden päättymisen jälkeen musiikki kehittyi pian hilpeämpään suuntaan. Siitä tuli eräänlainen vapautumisen ilmentymä. Musiikin rinnalla kehittyi myös afro-amerikkalainen tanssityyli.

Boogie woogie

Boogie-woogie oli 1870-luvulla kehittynyt afro-amerikkalainen rytmimusiikin muoto, jossa keskeisin soitin oli piano. Se oli ensisijaisesti tanssimusiikkia. Jopa varhaisimpien laulujen sanatkin olivat tanssiohjeita. Pianon lisäksi pikku kokoonpanoihin kuului laulaja ja usein muitakin soittimia. Sen nimi tulee afrikkalaisista rytmiä tai tanssia tarkoittavista sanoista (boog/booga/bogi). Sen juuret saattavat olla kapakoiden tai bordellien pianomusiikissa. Boogie-woogie säilytti suosionsa aina 1930-luvulle saakka. 1930-1940-luvuilla se vähitellen sulautui swingiin.

Toisinaan Ragtimea pidentää jazzin edeltäjänä; joskus se luetaan varhaiseksi jazzin tyylisyyntaukseksi. Ragtime syntyi 1890-luvulla ja sitä pidetään monesti muuta jazzia varhaisempana. Ragtime oli 1900-luvun alun kapakka- ja tanssimusiikkia. Sen tahtiin voitiin tanssia mm. charlestonia. Tyypillisiä soittimia olivat piano ja banjo. Siinä oli jazzin tapaan takapotkullinen rytmi. Ragtime alkoi menettää suosiotaan jazzille ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ragtime on vaikuttanut moniin myöhempiin populaarimusiikin lajeihin Yhdysvalloissa, myös ns. juurimusiikkiin ja countryyn.

Blues, jazz ja gospel

Blues syntyi aivan 1800-luvun lopulla. Sen juuret ovat paitsi spirituaaleissa ja peltovalituksissa. Blues-perinne haaroittui hyvin moniksi paikallisiksi suuntauksiksi.

Eräs varhaisimmista bluesin muodoista oli niin kutsuttu Delta blues, joka syntyi Missisipin suistoalueella, joka ulottuu laajalle alueelle mm. Memphisin ympäristöön. Se on eräänlainen country bluesin muoto. Kitara ja harmonikka ovat tärkeimmät soittimet ja lauluosuudet värikkäitä ja persoonallisia. Rytmi on siinä tärkeässä osassa.

Bluesin synty ajoittuu samoihin aikoihin kun valkoisten country-musiikin synty. Aluksi musiikilliset erot olivat vähäisiä. Erona oli enemmän sekä esittäjien että kuuntelijoiden rotu. Musiikintuotannon kehittyessä 1920-luvulla, tummaihoisten musiikki tunnettiin nimellä 'race music' ja vaaleaihoisten nimellä 'hillibilly'.

Memphis blues

Ensimmäiset blues-nuotit julkaistiin jo 1910-luvulla. Alkuvuosien bluesin tunnetuimpia kappaleita lienee W. C. Handy'n 'Memphis Blues'. Hyvän koulutuksen saanut tumma muusikko Handy, oli eräs merkittävimmistä nimistä bluesin kansansuosion takana. Toisaalta hänen musiikkiaan pidetään usein bluesin, ragtimen ja muun jazzin fuusiona.



Jazz syntyi viimiestään 1800-luvun lopulla ja sen alkuaikojen merkittävin keskus oli New Orleans. On mahdollista, että se on jopa syntynyt siellä. Jazzille on tyypillistä rytmillinen takapotku, improvisaatio ja puhallinsoitinten hallitseva asema. Jazzin juuret ovat afro-amerikkalaisessa laulumusiikissa, spirituaaleissa ja bluesissa. Jazz on usein soitinmusiikkia, mutta myös lauluosuuksia esiintyy.

Gospel-musiikin juuret ovat 1700-luvulla. Se sai siivet alleen 1800-luvun herätyskristillisyydessä.  Nimityksen tarkoitus oli alunperin kuvata virsiperinteen ulkopuolisia hengellisen musiikin muotoja.

Alunperin gospel ei ollut pelkästään mustien musiikkia, mutta kun varhainen gospel musiikki sekoittui ns. negro-spirituaaleihin syntyi musta-gospel. Gospel-musiikissa laulu ja sanojen sanoma on aina ollut keskeisessä osassa.

Se, mitä nyky sukupolvi mieltää afro-gospeliksi, syntyi kuitenkin vasta 1900-luvun puolella. Sen merkittävää kehityskautta olivat 1920-1940-luvut, jolloin hengelliseen musiikkiin tuli blues-, jazz- ja boogie-woogie-vaikutteita.

Kesä ja korsetit

Kun korsetit olivat muotia, niitä yleensä käytettiin, oli sää mikä tahansa. Kuumassa ilmanalassa perinteinen paksu korsetti oli tukala. Alunperin tropiikin ilmastoon, mutta sittemmin myös kesäkäyttöön ja urheiluun kehitettiin 1800-luvun loppupuolella kevyempiä korsetteja. 

Ladie's Home Journal, summer 1893

Kesäisistä korseteista ei valitettavasti ole kovinkaan paljon tietoa saatavilla. Finnasta ei löytynyt yhtään kuvausta vastaavaa korsettia, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei suomessakin olisi voitu tuntea näitä korsetteja.

Näistä korseteista puhuttiin tuulettavina (ventilated) korsetteina. Niiden materiaalina saattoi olla verkkokangasta, tylliä, kaitanauhaa, ja muita materiaaleja, joilla rakennetta saatiin kevyemmäksi. Useimmissa oli luut, jotka ainakin aluksi olivat valaanluuta (hetulaa). Koristeena saattoi olla esimerkiksi brodyyria ja konepitisiä.

Annie Oakleyllakin on kuvassa korsetti.
Juliste on 1880-luvulta.

Toisissa kesäkorseteissa oli yksinkertainen ristikkorakenne, joka rakentui luiden ympärille kantti- tai muusta vastaavasta puuvillanauhasta. Toisisa paksumpi kangas oli korvattu ohuemmalla tyllillä tai verkkokankaalla. Koristeena saattoi olla pitsin sijasta brodyyria. Lisää hengittäviä korsetteja nähtävissä täällä.

Kesäkorsettien käyttöönoton taustalla oli osin se, että korsettien haitat alkoivat olla yleisesti tiedossa. Saadakseen korsetteja hyväksyttävämmiksi, valmistijat kehittivät mukavampia malleja. Mainonnassa käytettiin toisinaan jopa yliampuvia väitteitä. Kehitettiin korsetteja, joita voitiin käyttää urheiltaessa ja kuumalla säällä. Korsetin raot tekivät siitä hengittävämän, jolloin ilma pääsi liikkumaan ja hiki haihtumaan.

Amerikkalainen nauhakorsetin
patentti on haettu 1866.

Ne kehittyivät matkailun ja siirtomaiden kehittyessä 1800-luvun lopulla, kun korsetteja käyttäviä naisia muutti trooppiseen ilmanalaan. Vanhimmat hengittävät korsetit ovat ilmeisesti 1870-luvulta. Amerikassa on haettu nauhakorsettia koskeva patetti 1866 (US patent 60428). Huolimatta kuumuudesta, naiset eivät halunneet joustaa muodin vaatitmasta vartalon mallista, jonka korsetit mahdollistivat.

Näitä korsetteja oli tarjolla erityisesti 1800-luvun lopulla, viktoriaanisena kautena, mutta vielä myös 1900-luvun alkuvuosina, ennen ensimmäistä maailmansotaa, ns. edvardiaanisena kautena. 1890-luvulla suosituksi kesäkorsettien materiaaliksi tuli pellavaverkko, joka hengittää hyvin.

Terrorin historiaa 1800-luvulle saakka

Kun Lontossa Westministerissä tapahtui keväällä isku viime, muslimi pormestarin aiempi lausunto, että suurkaupungissa asuessa terrorismin riski on otettava huomioon, joutui hampaisiin. Moni piti kommenttia törkeänä ja vaati lähettämään muslimit kotiin, koska se olisi ainoa ratkaisu terrorismiin. Joku muisti mainita IRA:n terrorin 1970-1980-luvulla ja sen, että terrorismin juuret Lontoossa ovat ainakin 1600-luvun alussa, jolloin katolilaisten ruutisalaliitto tuli ilmi.


Koska terrorismin historia on niin monelle vieras, ajattelin, että olisi kuitenkin ehkä hyvä, ihan yleiseksi sivistykseksi, penkoa vähän terrorin historiaa, niin surullista ja vastenmielistä kuin se kaiken kaikkiaan onkaan. Väkivalta on keino, jolla harvoin saavutetaan hyvää ja joka monesti johtaa vain vastakkainasettelun umpikujaan.

Käsite terrori, josta sana terrorismi on johdettu, tuli eurooppalaiseen käsitteistöön Ranskan vallankumouksen myötä. Vallankumouksen väkivaltaisinta ja radikaaleinta aikaa syyskuusta 1793 heinäkuuhun 1794 on nimitetty terrorin (tai hirmuvallan) ajaksi.

Vallankumousfilosofi
Robespierre

Ranskan sana terreur ja englanninkielen nimitys terror(kauhu, terrori) on peräisin latinan sanasta terror, joka tarkoittaakauhua tai pelkoa. Kielitoimiston sanakirjan mukaan terrori tarkoittaa joko pelkoa herättävää väkivaltaiasta sortoa tai jakuvaa häirintää, kiusaamista ja/tai uhkailua. Terrorismi on terrorin harjoittamista. Terrorismi voidaan myös määritellä laittomaksi väkivallaksi, jonka tarkoituksena on viranomaisten uhkailun tai yleisön pelottelun kautta vaikuttaa päätöksentekoon.

Terrorismilla ei olekaan yleisesti hyväksyttyä kansainvälistä määritelmää. Sanakirjoissa se määritellään mm. järjestelmälliseksi pelon (terror) käyttämiseksi pakottamiseen (Merrian Webster) tai laittomaksi siiviileihin kohdistuvaksi vallankäytöksi, jolla on poliittisia tarkoitusperiä (Oxford dictonaries).

Terrorismin väkivallan ei kaikkien määritelmien mukaan tarvitse tarkoittaa fyysistä väkivaltaa, vaan se voi kohdistua myös ihmisten kunniaan, oikeuksiin tai ihmisten hallintaan pelottelulla. Se voi uhata yksilöiden sijasta myös julkista toimintaa tai kansakunnan itsemääräämisoikeutta ja yhtenäisyyttä (pdf).

Pelon käyttäminen valtioiden sisäisessä politiikassa ei kuitenkaan syntynyt Ranskan vallankumouksen aikana. Pelkoa on käytetty sekä maallisiin että uskonnollisiin tarkoituksiin jo pitkään. Salamurha, josta kirjoitin jo aiemmin, oli vanha vallankäytön menetelmä. Laajasta yleisöstä ja siviileistä tuli terrorismin pääkohde kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen.

Terrorin esihistoria

Kuvaus seljuukki visiirin murhasta.

Antiikin aikana ehkä tunnetuin laitonta väkivaltaa harjoittanut järjestö olivat Juudean selootit. Tämä juutalainen poliittinen ryhmä kävi väkivaltaista taistelua ensin makkabealaisia sittemmin roomalaisia vastaan. Heidän keinoinaan olivat kansannousut ja väkivalta roomalaisten kanssa yhteistyössä olleita juutalaisia kohtaan. Lopulta he ryhtyivät avoimeen kapinaan.

Keskiajan islamilaisessa yhteiskunnassa shiiamuslimeihin kuulunut hassassiinien eli assassiinien sotilaslahko käytti väkivaltaa pelottelun keinona. Lukuisat itsemurhaiskut kohdistuivat kuitenkin lähinnä hallitsevaan eliittiin. Liikkeen nimiin laitettiin myös murhia, jotka olivat muiden tekemiä. Mongolit hävittiviät assassiinit 1200-luvulla.

Terrorin juuret ovat siis sekä uskonnollisissa että kansallismielisissä liikkeissä ja niiden harjoittamassa pelottelu väkivallassa. Niiden toimintatavoissa on monia samoja piirteitä kuin nykyisillä terroristijärjestöillä niin järjestäytymisessä, vaikuttimissa, kohteissa kuin tavoitteissakin. Vaikka molemmat järjestöt epäonnistuivat, niiden merkitykset ja pelotteesta kertoo paljon se, että ne muistetaan vuosisatoja ja tuhansia myöhemminkin.

Eurooppalaisen terrori uudella ajalla

Helposti ajatellaan, ettei Keskiajalta 1600-luvulle juuri esiintynyt sisäpoliittista pelon käyttöä. Pelkoa käytettiin kyllä aseena sodankäynnissä, mutta monet terrorismin muut merkit eivät yleensä toteutuneet. Aina kansallisvaltioiden syntyyn saakka (Westfalenin rauhassa noin 1648), terrorismi loisti paljolti poissaolollaan. Syyt jotka olisivat voineet synnyttää terrorismia johtivat useimmiten avoimeen sotaan.

Guy Fawkes

1600-luvulta lähtien joitakin esimerkkejä terrorismismin kaltaisesta toiminnasta on mahdollista löytää. 1600-luvun Englannissa syntyi ns. ruutisalaliitto, jonka tarkoituksena oli protestanttisen kuninkaan syrjäyttäminen ja katollisen vallan palauttaminen. 1605 tapahtumien muistoksi Britanniassa vietetään edelleen Guy Fawkesin yötä.

Katolliset olivat uskonpuhdistuksen seurauksena vainottu kansanryhmä. Itse ruutisalaliitto oli vain tunnetuin esimerkki katollisesta vastarinnasta, jonka seurauksena tehtiin useita yrityksiä palauttaa katollinen hallinto.

Myöhemmin 1650-luvulla Oliver Cromwell pyrki järjestelmällisesti terrorisoimaan vastustajiaan valtakautensa aikana n. 1657-1658. Hän järjesti irlantilaisia katolilaisten verilöylyjä ja lähetti irlantilaisia lapsia Karibialle orjatyövoimaksi, missä heidän oletettiin kuolevan. Hän käytti kuitenkin kauhua tarkoituksellisesti irlantilaisten katolilaisten 'kesyttämiseen'.

Cromwellin tekojen muisto jätti pitkän varjon Irlannin myöhempään historiaan. Kyse ei kuitakaan ollut varsinaisesta terrorismista, vaan niin sanotusta valtioterrorista, vaikka keinot ja tavoitteet olivat samankaltaiset kuin terrorismissa.

Amerikan ja Ranskan vallankumousliikkeet

Terrori on oikeutta; ja hyve ilman terroria on tuhoisaa.

- vallankumousfilosofi Robespierre -

Amerikan sisällissotaa edeltänyt Bostonin teekutsut 1773 oli tapahtuma, jossa osin intiaaneiksi pukeutuneet paikalliset tyhjensivät Itä-Intian kauppa-komppanian teelaivan lastin mereen. Tapahtuma oli melko rauhanomainen sabotaasi, eikä voida puhua pelottelu yrityksestä, vaan ennemminkin protestista, vaikka siinä tuhottiinkin omaisuutta. Tapahtuma oli vastalause teeveroja vastaan. Brittien reaktio tapahtumaan johti sisällissotaan ja itsenäisyysjulistukseen.

Vapauden pojat ja terva ja höyhenet.

Sen sijaan samoihin aikoihin toiminut 'Vapauden pojat'-salaseura (Sons of Liberty), joka pyrki taistelemaan siirtokuntien kovaa verotusta vastaan. Britit kustansivat 1765 asetetuilla verosäännöillä 10 000 sotilasta siirtokuntiin. Taustalla olivat raskaat sodat intiaaneja ja ranskalaisia vastaan.

Alunperin kyse oli erillisistä sponttaaneista vastarinta ryhmistä, jotka kuitenkin pian liittoutuivat. Seuralla oli tapana rangiasta sen vaatimuksiin suostumattomia virkamiehiä tervalla ja höyhenillä. Liike poltti myös erään vero virkamiehen toimiston ja sai sen seurauksena muita verovirkailijoita eroamaan. Sen toiminnalla oli siis pelotevaikutusta.

Ryhmä käytti myös hyväkseen väkijoukkojen mellakointia ja eri kaupunkijengien toimintaa. New Yorkin kuvernöörin vaunut poltettiin 1765, mutta kuvernööri itse oli onneksi turvassa mellakoinnilta linnoituksen suojissa.

Aristokraatit seipäillä

Brittiläiset näkivät liikkeen terroristiliikkeenä, mutta amerikkalaiset pitivät sitä isänmaallisena järjestönä. Tämä pitää paikkansa monien kansallismielisten terroristi-järjestöjen suhteen. Ennen itsenäisyyden toteutumista ne nähdään emämaassa terroristijärjestöinä, mutta mahdollisen itsenäistymisen jälkeen uudessa valtiossa kansallissankareina. Joskus väkivallan raaistuminen kääntää myös oman kansan isänmaallisia terroristiryhmiä vastaan kuten on käynyt mm. baskien itsenäisyyttä ajaneelle ETA:lle.

Ranskan vallankumouksen kansanjoukkojen aiheuttama osin suunnittelematon ja osin järjestäytynyt väkivalta kanssaihmisiä kohtaan, täyttää varmasti terrorin määritelmät. Vallan-kumouksen aikana kauhun politiikkaa toteuttaneita alettiin kutsua terroristeiksi. Pariisilaisilla väki-joukoilla oli tärkeä osa toiminnassa.

Ranskalainen terrori poikkesi aiemmasta siinä että sillä ei ollut kansallismielisiä eikä uskonnollisia tavoitteita, vaan tavoitteet olivat yhteiskunnallisia ja luokkajakoa hajottavia. Myöhemmin nämä eri tavoitteet ovat usein sekoittuneet toiminnassa.

1800-luvun poliittinen terrori ja anarkismi

Historia ei toista itseään, mutta nykyaika riimittyy menneen kanssa.

- Mark Twain -

Radikaalit tappavat maailman johtajia yksi kerrallaan - ensin Yhdysvaltain presidentin, sitten Venäjän johtajan, Ranskan presidentin, Itävallan johtajan ja Espanjan pääministerin. Pommeja räjähtää Wall Streetilla, Lontoon maanalaisessa, Barcelonan teatterissa, Pariisin kahvilassa ja Moskovan paraatissa.

Emile Henrý otetaan kiinni.

Tyypillinen terroristi on poliisin mukaan vailla katumusta ja valmis kuolemaan. Syntyy paniikki ja hallitukset ryhtyvät tiukkoihin toimiin. Siirtolaisia ahdistellaan. Siitä huolimatta radikaalit jatkavat toimintaansa ympäri maailmaa. Kuulostaako pelottavilta islamistisilta uhkakuvilta?

Näin on kuitenkin jo tapahtunut 1800-1900-luvun vaihteessa, eivätkä liikkeellä suinkaan olleet uskonnolliset terroristit, vaan poliittiset anarkistit. Kaikki anarkistit eivät kylläkään uskoneet väkivallan käyttöön ja vielä pienempi osa hyväksyi sen käytön tavallisia ihmisiä kohtaan.

Anarkistien oppi-isänään oli ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon, joka uskoi, että hallitusrakenteiden hävittämisen jälkeen ihmiset järjestäytyisivät uudelleen rauhanomaisesti ja oikeudenmukaisesti. Ihmiset hoitaisivat asiansa ilman tarvetta veroille ja poliisivoimille. Laki oli hirmuvaltaa, omaisuus ryöstö.

Toisena oppi-isänä venäläinen vallankumouksellinen Mikhail Bakunin, joka oli kaikenlaisia staattisia ja hierarkisia järjestelmiä vastaan. Hänen mukaansa kapitalismikaan ei kyennyt takaamaan vapautta köyhille. Hän kannatti sosialismia ja kollektivismia.

Tyylikkäästi pukeutunut nuori ranskalainen 20-vuotias Emile Henry räjäytti illansuussa 12.2.1884 pommin Café Terminuksessa, Gare Saint-Lazarressa. Kahvila oli täynnä nuoria ranskalaisia, jotka olivat kuuntelemassa uutta musiikkia. Eloonjääneet heräsivät ruumiinosien keskellä ja uhreja oli tulessa. Ihmiset juoksivat ja kirkuivat.

Proudhoun halusi särkeä
yhteiskunnan rakenteita.

Tämä ei ollut Henryn ensimmäinen attentaatti. Pari kuukautta aiemmin hän oli räjäyttänyt poliisiaseman ja tappanut viisi ihmistä ja palannut rauhassa takaisin työhönsä kirjan-pitäjänä. Café Terminuksen pommi-isku oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun tavallisista ihmisistä tuli terroristien kohteita. Henryn toimet olivat hänen reaktionsa rakenteelliseen väki-valtaan, joka kohdistui köyhiin ja työväestöön. Kun Henry teloitettiin 21 vuotiaana, anarkistit ryhtyivät kostoiskuihin ympäri Ranskaa.

Työturvallisuus ei ollut 1800-luvun lopulla vielä kovin kehittynyttä, ihmisiä kuoli työmaa- ja kaivosonnettomuuksia, mutta myös nälkään ja lääketieteellisen hoidon puutteeseen. Monesti oli kyse laiminlyönneistä. Toimeentulo oli usein raskaastakin työstä niukka.

Monia väkivaltaisia anarkisteja yhdisti kokemus siitä, että ihmiselämä ei ollut paljonkaan arvoista, jos olit köyhä tai raskaassa työssä. Näin he eivät arvostaneet myöskään varakkaamman väen elämää. Alunperin heidän kohteinaan olivatkin isokenkäiset, mutta vähitellen kohteeksi joutui kaikenlaisia kansalaisia. Osa heistä nautti laajoja sympatioita, esimerkiksi amerikkalaisesta Iso-Bill Haywoodista tuli kansansankari.

Kannattaa silti muistaa, että monet anarkistit eivät kannattaneet väkivaltaa ja vielä harvemmat sen kohdistumista tavallisiin kansalaisiin. Samoin kaikki itsenäistymisen tai autonomian kannattajat eivät ole kapinnallisia tai terroristeja, eivätkä kaikki vakaumuksellisesti uskonnolliset fanaatikkoja.

Loppuajatus

Terrorismin kohdalla näyttää toteutuneen, että kun joku idea saa siivet ja se todetaan toimivaksi, vaikka näin sairaalla tavalla, sitä voidaan käyttää hyvin erilaisiin tarkoituksiin. Alkuperäiset käyttäjät pitivät varmasti toimiaan oikeutettuina, mutta eivät nähneet kehitystä, johon se johtaisi.

Tuskin 1600-1700-luvun vapaustaistelijat ja 1800-luvun anarkistit toivoivat nykyistä tilannetta, joissa terrorismia käytetään aseena demokratiaa vastaan, jonka puolesta he itse olivat taistelemassa. He eivät osanneet ajatella, että valjastaessaan kauhun tai pelon käyttöönsä, he vapauttivat sen myös toisten, oman ajatusmaailmansa kanssa ristiriidassa olevien, voimien käyttöön.