Taitettavan viuhkan valmistaminen

Runko liimatan kiinni paperilehtiin. Mitä ohuemmat rimat, sen
näppärämpi viuhka. CC-BY-2.0 by Bruno Cordioli, Italy.

Taitettavan viuhkan valmistamisen taito saapui Eurooppaan idästä 1600-luvulla. Alunperin se oli peräisin Japanista. Japanissa on erilaisia viuhka-tyyppejä, joista Eurooppaan omaksuttiin viuhka-tyyppi, joka koostuu yleensä puisesta (tai esimerkiksi luisesta) rungosta ja jostain taipuisasta materiaalista tehdyistä viuhkalehdistä.

Viuhkan valmistamisessa tarvitaan runkoa varten ohutta puuta ja itse viuhkalehtiä varten joko ohutta tiheää kangasta, napakkaa paperia tai esimerkiksi ohutta nahkaa (linnunnahkaa). Viuhkaan voidaan käyttää myös esimerkiksi suurikokoisia (yleensä strutsin) sulkia.

Työkaluiksi tarvitaan ainakin askarteluveitsi, jota käytetään runkona olevien puurimojen muotoilemiseen. Lisäksi tarvitaan sakset sekä liimaa ja ehkä myös ohutta lankaa viuhkalehtien kiinnittämiseen runkoon. Mikäli viuhkalehdet halutaan maalata itse tarvitaan myös maalaustarvikkeita ja halutessa myös petsiä rungon käsittelyyn. Hienompien viuhkojen rungot voidaan käsitellä myös muilla kehittyneemmillä tekniikoilla (kuten kultauksella).

Viuhkan perustana on sen runko, joka kannattaa valmistaa ensin. Aloittelijan kannattaa valita mahdollisimman yksinkertainen malli. Viuhkan aloittavat ja lopettavat päätyrimat kannattaa muotoilla melko yksinkertaisesti. Keskellä olevat runkorimat kannattaa muotoilla päästä ohuehkoiksi, jotta viuhkasta tulee riittävän helposti käsiteltävä. Parasta on, jos apuna on valmis viuhka, josta voi ottaa mallia.

Runkopuiden määrä ja koko määräytyvät viuhkan mallin mukaan. Alhaalla on esimerkkinä muutama viuhkamalli, jota voi käyttää apuna suunnittelussa. Kannattaa muistaa, että mitä enemmän rimoja mallissa käytetään, sitä hennompia niiden tulee olla. Aloittelijan kannattaa tyytyä kohtuulliseen määrään rimoja.

Mikäli haluaa oikaista ja käyttää runkona halvan valmiin viuhkan rimoja, on sekin mahdollista. Tuolloin viuhkan alkuperäinen lehdet irrotetaan rungosta ja korvataan tarkoitusta varten sopivimmilla.

Antiikkinen viuhkalehti.

Viuhkan lehdet ovat puolikaarenmuotoisia.  Lehtien materiaalina voidaan käyttää sitkeää paperia, kangasta tai ohuen-ohutta nahkaa. Lehtipari maalataan ja koristellaan jo ennen runkoon kiinnittämistä.

Japanisessa viuhkanvalmistustavassa paperiset lehdet kiinnitetään toisiinsa liimalla ohuesti taitoskohtien kohdalta ja taitellaan valmiiksi viuhkan muotoon. Niiden annetaan kuivahtaa ennen rimojen pujottelua lehtiparin väliin jääneisiin koloihin ja lopullista kiinni liimaamista. Näin taataan, että viuhka taittuu oikein myös kiinnittämisen jälkeen.



Kankaiset tai nahkaiset viuhkalehdet voidaan kiinnittää viuhkaan  myös erikseen kiinni ommellen. (Huom. tämä ei ole varsinainen viuhkanvalmistusohje, vaan ainoastaan kuvaus viuhkan valmistamistapahtumasta. Viuhkan valmistamiseen voi perehtyä tarkemmin, joko itse kokeilemalla tai sitten ohjeita netistä etsimällä).



Ohjeita ja tietoa:

Sensu: Experiments in making a folding fan - Hiogi, Seremonial Folding Fan
Hospitability Japan: Making Uchiwa
Teatterikoulun oppimateriaali tarpeistosta: Viuhkat
eHow: How to make Japanese fans
How-To-Do-Things: Japanese Paper Fans
Stefan's Forilegium: Constructing an Ostrich Feather Fan

Lynn McMasters: Joining, Shaping and Curling Feathers
American Indian Flat Dance Fan Construction
Production of Boshu Rigid Fans, Kyoto Folding Fans, Round Fans and Marugame Round Fans

Japanilaisten naistenviuhkan malli ja miesten viuhkan malli

Assembling Lace Fan

Alkeellinen yritys kuvata viuhkan kokoamista.



Fabrication de l'éventail

Copying Period Fans Project 2D+10C

Konservointi:

Conservation of Hand-fans at Home

Artikkelitieto: Singer, Lois V.; Hermans, Johan M. Title Article/Chapter: "Conservation of folding fans" Title of Source: The conservator 12/1988

Caring for Fans

Faechersamlung: Restoration

Design and Construction of a Support for a Folding Fan by Holly Maxson

Lisää historiaa:

French Hand FANS, Flirtatious, Fashionable, Functional by Judith Dunn
Victoriana: History of Fan

ACCESSORIES OF DRESS Chapter 33 By Katherine Morris Lester and Bess Viola Oerke

Place de Eventail: Historic Insight

Välineitä:

FANSTICKS hand made by Malcolm Cox

Fansticks by Ann Margaret Keller

Eurooppalainen keskikesän juhla

Pääosa Euroopan keski-kesän juhlape-rinteistä on, kuten meillä Suomes- sakin, esi-kristillistä perua. Juhlallisuudet ovat erityisen tärkeitä Pohjoismaissa ja Balttiassa. Sen lisäksi monin paikoin Itä-, Keski- ja Etelä-Euroopassa juhlistetaan kesäpäiväntasausta. Juhlinta on tavallista myös kaikkialla, minne eurooppalaiset ovat levittäytyneet.

Kristillisissä perinteessä keskikesän juhla on omistettu Johannes Kastajalle. Useimmissa maissa juhlaa vietetään roomalaisena kesäpäiväntasauksen päivänä 24. kesäkuuta. Keskikesän juhlinnassa on monenlaisia yhdistäviä piirteitä eri puolilla Eurooppaa, vaikka mitään yhtenäistä perinnettä juhlinnassa ei olekaan. Yleistä on kuitenkin kokoontuminen ulos juhlimaan, hedelmällisyys riitit ja rento meno. Myös perus elementeillä tulella ja vedellä on osansa juhlinnassa.

Tuli on keskeisessä osassa keskikesän juhlintaa. Kokkoja tai ainakin jonkinlaisia nuotioita poltetaan monissa Euroopan maissa - ainakin Balttianmaissa, Pohjoismaissa, Itävallassa, Kroatian maaseudulla, eräissä Ranskan kaupungeissa, Saksassa, Unkarissa, Portugalissa, Espanjassa, Venäjällä, Ukrainassa, Irlannin maaseudulla, Skotlannissa, Turinin kaupungissa Italiassa sekä Iso-Britannian Cornwallissa.

Monissa Itä-Euroopan maissa ja Saksassa on ollut tapana loikkia nuotioiden yli. Niissä saatetaan myös polttaa yrttejä tai erityisiä kasveja, kuten Latviassa tammenoksia. Paikoin kuten Itävallassa, Kroatiassa, Tanskassa ja Venäjällä saatetaan hakeutua vesistöjen rannalle juhlimaan.

Eräissä maissa kuten Itävallassa, Irlannissa ja Italiassa ammutaan myös ilotulitusraketteja. Tanssiminen on osa juhlintaa monin paikoin kuten Ruotsissa, Suomessa, Virossa, Liettuassa ja Italian Turinissa. Laulaminen kuuluu perinteeseen ainakin Tanskassa, Eestissä ja Liettuassa.

Keskikesän juhlintaan liittyy monenlaista kansanperinnettä. Bulgarialaisen perinteen mukaan nouseva aurinko tanssii ja iskee silmää. Tanskassa, Bulgariassa ja Espanjassa on ollut perinteenä kerätä parantavia yrttejä keskikesän juhlan aikaan, sillä niiden voiman on uskottu olevan silloin vahvimmillaan. Ainakin Venäjällä myös ennustetaan ja tehdään taikoja.

Hedelmällisyyden kohokohtaa juhlitaan monin tavoin. Norjassa solmitaan valeavioliittoja ja Romaniassa valitaan pikkutyttö morsiameksi. Meilläkin Juhannus on kenties tästä syystä perinteisesti suosittu hääpäivä. Ruotsissa pystytetään juhannussalkoja. Kukkasilla on asemansa juhlinnassa Liettuassa, Norjassa, Ruotsissa, Puolassa ja Romaniassa. Valkosipulilla puolestaan on keskeinen paikka juhlinnassa Portugalissa, jossa sillä toivotetaan hyvää tulevaa vuotta. Vaivihkaan harjoitettu alastomuus on osa juhlintaa ainakin osassa Latviaa ja Venäjällä. Myös runsas alkoholin juominen liittyy ilmeisesti hedelmällisyysmenoihin.

Hihat, hihat, hihat...

Erillisistä hihakappaleista tuli osa naisten asua keskiajan kuluessa. Suuret hihat ovat olleet länsimaisessa naistenpuvussa muodissa muutamaankin kertaan. Ensimmäisen kerran barokin aikakaudella 1600-luvulla, toisen kerran 1830-luvulla ja kolmannen kerran saman vuosisadan loppupuolella 1890-luvulla.

Barokin aikana suuret hihat omaksuttiin miesten muodista, jota naisten yläosa jäljitteli, tosin naisellisesti. Miesten muotiin suuret hihat olivat tulleet jo renesanssin aikana. Suuret hihat olivat muodissa ns. hollantilaisen barokin aikana 1600-luvun puolivälin tienoissa.

Barokkipuvussa suuri hiha oli istutettu olka- ja lapaluun alle. Barokin puku oli muutenkin muodoiltaan pyöreähkö ja suuret pussihihat sopivat siihen mainiosti.

Seuraavan kerran suuret hihat tulivat muotiin 1820-luvun lopulla, puhvihihojen koko alkoi kasvaa. Suurimman kokonsa hihat saavuttivat 1830-luvun alussa, jolloin ne hallitsivat koko asua. Kooltaan ne olivat paljon vielä barokkihihojakin suuremmat.

Vaikka 1830-luvun pukukin oli muodoltaan pehmeän pyöreä, vaikuttavat valtavat pönkkähihat siihen nähden kuitenkin usein jopa suhteettoman suurilta.

Valtavat pussimaiset hihat oli myös 1830-luvulla istutettu olkapään alapuolelle ja pääntie antoi vaikutelman olkapään valumisesta todellista alemmaksi. Kohti vuosikymmenen loppua hihat alkoivat taas pienetä ja puhvit laskivat hihan yläosasta kyynärvarteen. Hihat palasivat normaali kokoonsa 1840-luvun aikana.

1890-luvulla muotiin tulevat hihat noudattelivat uutta modernia kaavoitustyyliä. Hihojen muotoilu oli jo 1850-luvulla ollut tärkeä osa muotipukua, mutta 1890-luvulla siihen hullaannuttiin todella. Hihoja oli kaiken mahdollisen muotoisia ja monet niistä olivat suuria.

Suurissa hihoissa korostuivat aiempaa voimakkaammin suuret olkapäät, jotka tulivat uudestaan muotiin 1980-luvulla, 90-vuotta myöhemmin. 1890-luvulla muotiin tulleet suuret lampaanlapahihat (leg o'mutton sleeves) jatkoivat kasvuaan kunnes poistuivat muodista noin 1906.

Pönkkähame

Pönkkähameet [ra: panier (kori); en: pannier, side hoops (sivu vanteet); ru: panier, styvkjol (jäykkähame)] tarkoittivat hameita, joiden alla olevat lantion leventimet (pönkät) levensivät niitä parhaillaan jopa pari metriä sivuilta.

Pönkkä-hameiden alkuperä lienee espanjalaisessa 1600-luvun hovipuvuista. Espanjalaisen hovipuvun juuret puolestaan olivat vannehameita hyödyntäneessä renesanssimuodissa (espanjalainen puku tunnettiinkin nimellä ranskalainen fartingale; fartingale oli puolestaan vannehameilla kohotettu renesanssipuku). Muoti levisi Ranskaan 1700-luvun alussa, kun espanjalaisia pukuja oli esillä Pariisissa. 1700-luvun puoliväliin mennessä niistä oli kehittynyt uusi hovipuku. Parhaimmillaan naiset veivät moninkertaisesti tilaa miehiin nähden. Ranskalaisen nimensä (panier) pönkät saivat kuormajuhdan sivuilla riippuvista koreista.

Pönkät olivat osa 1700-luvun hovipuvun geometrisia muotoja, jotka koostuivat korsetin kolmiomaiseksi puristamasta yläosasta ja pönkkien korottaman hameen muodostamasta neliöstä. Samalla pönkät korostivat korsetin kokoonpuristaman vyötärön kapeutta. Hovipuvun ohella pienempiä pönkkiä käytettiin myös tukemaan epävirallisempaa ranskalaista pukua (robe á la française.

1770-luvulle tultaessa jäykille pönkille oli kehittynyt pehmeämpiä vaihtoehtoja. Englantilaisen puvun (robe á la anglaise) kanssa käytettiin lantiomakkaraa, joka antoi puvulle pehmeän pyöreän muodon korostaen kuitenkin edelleen lantion ja vyötärön välistä eroa. Suuntaus kohti pitkänomaista siluettia johti 1790-luvulla edellistä pehmeämmän, pyöreän puvun suosioon. Pönkkien ja vanteiden aika oli ainakin vähäksi aikaa ohitse.

Koostaan huolimatta pönkät itsessään eivät useinkaan olleet kovin painavia. Aivan aluksi ne olivat jäykemmät, mutta myöhemmin ne koostuivat yleensä ohuista raudoista ja niitä kannattelevista nauhoista. Myöhemmät pönkät taittuivat myös kokoon, mikä helpotti esimerkiksi ovista kulkemista. Aluksi naiset olivatkin joutuneet kulkemaan ovista sivuttain leveiden hameidensa kanssa. Vaikka pönkät itsessään eivät painaneetkaan paljoa, niiden kannattelemat hameet olivat tavallista painavampia, koska niihin oli käytetty hurjasti enemmän kangasta, kuin yksinkertaisempaan pukuun.

Ohjeita:
Tiden's Toj-sivulla kaavat omien pönkkien valmistamiseen
Täältä löytyvät ohjeet pönkkien valmistamiseen
Costume's Manifesto: Leloirin diagrammeja

Kahvilat Suomessa

Sen jälkeen, kun ensimmäinen julkinen kahvila perustettiin Konstanttinopoliin 1554 ja kahvin juonti levisi Suomeen Isovihan jälkeen 1720-luvulla, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin sitä alettiin tarjoilla kahvihuoneissa (kaffehus). Tukholman ensimmäinen kahvihuone perustettiin todennäköisesti 1708 ja pian kahviloita oli jo viitisenkymmentä.

Suomen ensimmäinen kahvila perustettiin ilmeisesti Turkuun vuonna 1778. Toisten tietojen mukaan sellainen on saatettu avata jo 1700-luvun puolivälissä (pdf). 1783 Turusssa oli jo kaksi kahvihuonetta ja 1795 Porissakin yksi. Turun kahviloiden asiakkaina olivat lähinnä korkea-arvoiset herrat, jotka kiersivät tapaamassa toisia korkea-arvoisia herroja. Kahvilat taasen olivat Turussa pääosin naisten ylläpitämiä. Kesti kuitenkin vielä jonkin aikaa, ennen kuin kahvi vakiintui koko kansan juomaksi. Turku paloi kuitenkin miltei kokonaan 1827, joten vanhojen kahviloiden rakennuksia ei ole säilynyt. Vertailun vuoksi Berliiniin perustettiin ensimmäinen kahvila vasta 1818.

1800-luvun alussa kahviloita ja kahvila-leipomoita oli myös Porvoossa (pdf), joka oli jo tuolloin helsinkiläisten suosittu retkikohde. Paikkakunnalla oli myös omat suositut leivonnaiset, joista tunnetuin lienee Runebergin torttu. Porvoolainen kondiittorimestari Lars Astenius kehitti sittemmin kuuluisaksi tulleen tortun tortun 1840. Se ei siis toisin kuin usein uskotaan suinkaan ole Frederika Runebergin käsialaa, vaan tyypillinen 1800-luvun merkkihenkilön mukaan nimetty leivos.

Porvoossa aloitteli myös Helsingin vanhin kahvilasuku Ekberg, jonka ensimmäinen kahvila perustettiin Helsinkiin jo 1862. Kahvila toiminta ei kuitenkaan ollut täysin yhdenjaksoista, sillä väliin pyöritettiin viinatehdasta ja -kauppaa ja väliin pelkkää leipomoa. 1900-luvun alkupuolelta asti kahvila on toiminut Bulevardilla. Karl Fazer perusti 1891 ranskalais-venäläisen konditoriansa Kluuvinkatu 3:een. Kahvila sijaitsee edelleen samalla paikalla, tosin ei enää samassa talossa. Ensimmäinen pieni paahtimo perustettiin Helsinkiin jo 1883, mutta Paulig aloitti varsinaisen teollisen paahtotoiminnan 1904. Hietaniemen yleiselle uimarannalle päätettiin 1930 rakentaa kaupungin toimesta kesäkahvila-ravintola. Jo sitä ennen rannalla oli kierrellyt limunaatikauppiaita.

1900-luvun alussa kahvilat levisivät ympäri Suomea muun muassa Lotta Svärd-liikkeen vauhdittamina. Sen kahviloista hankituilla varoilla kustannettiin sodassa käytettyjä kenttäkeittiöitä ja -sairaaloita. 1900-luvun alussa maalaispaikkakunnilla oli myös eri kauppaliikkeiden kahviloita. Suuri osa uusista kahviloista oli kuitenkin yksityishenkilöiden perustamia. Kieltolain aikaan elettiin kahviloiden kultakautta.

Oulun vanhin yhä toiminnassa oleva kahvila, Antellin kahvila aloitti toimintansa 1899. Kohtuullisen pienessä Haminan kaupungissa toimi 1920-luvulla peräti kuusi kahvilaa: Puistokahvila sekä Sinisalon, Suveniuksen, Aholaisen, Otavan ja Kareen kahvilat. Lahteen taas perustettiin ensimmäinen moderni kahvila 1930-luvulla, kun oululainen Raili Valtari avasi sinne torikulma-kahvilan, josta kehittyi myöhemmin Sinuhen-leipomoyritys. Suomalainen kahvilakulttuuri myös kansainvälistyi jo yllättävän varhain, sillä ensimmäiset italialaistyyliset kahvit tarjottiin helsinkiläisessä Nissenin-kahvilassa (pdf), josta sai 1960-luvulla ostaa erikoisuutena espresso-kahvia.


Lisätietoa ja lähteitä:
Historiallinen sanomalehtiarkisto: Kahvi, tee, kaakao; elintarvikkeiden, juomien ja siirtomaatavaroiden tulli
Hedda Nooran Kahvi-Kirja. Opettavaisia ja huvittavaisia neuvoja ja historioita Kahvin Ystäville neljältä vuosisadalta. Koonneet A. Ignatiew-Aukia & K. Manninen. Frugård, 1998.