Kohtuus kaikessa

... eli hieman ruoka- ja elämänfilosofista pohdiskelua höystettynä tutkimustiedolla.

Tämä kirjoitus on odottanut julkaisua jo jonkin aikaa, kun mielenkiintoisemmat aiheet ovat menneet sen ohi. Ajattelin julkaista sen nyt vihdoin, ennen kuin kokonaan vanhenee... aiheeltaan se kuitenkin sopii uuteen vuoteen...

Vanha sanonta kohtuudesta nousi mieleeni lukiessani jonkin aikaa sitten suolankäyttöön liittyvästä tutkimuksesta. Sen mukaan oikein vähäinen suolankäyttö saattaa lisätä kuolleisuutta liiallisen suolankäytön tavoin. Se sai minut ajattelemaan kaikkea muutakin, missä elämässämme kohtuullisuudesta on iloa.

Monissa uskonnollisissa perinteissä on opastusta kohtuulliseen elämäntapaan. Jo Vanhan testamentin Saarnaaja puhuu tasapainosta liiallisen hurskauden ja nautiskelun välillä ja sananlaskut opettavat kohtuudesta. Kultainen keskitie on tuttu kreikkalaisista taruista ja buddhalaisuus puolestaan puhuu yksinkertaisesti keskitiestä. Kreikkalaisessa filosofiassa kohtuutta pohdittiin paljon. Islamin Muhammad kieltää liiallisen paastoamisen ja kehottaa kohtuullisuuteen. Kohtuus kaikessa, sanoo suomalainen kansanviisauskin.

Nautitaan kohtuudella

Helpointa tuntuu olevan liittää kohtuu ruokaan ja juomaan sekä muihin nautintoaineisiin. Joku on joskus väittänyt, että vesikin on myrkyllistä suurina määrinä. Aikanaan pidin tätä veistelynä, mutta myöhemmin minulle selvisi, kuinka totta se onkaan. Muistan menneinä vuosina jonkun entisen missin juoneen niin paljon vettä, että joutui sairaalahoitoon. Ja Yhdysvalloissa joku kuolikin kilpailtuaan siitä, kuka  joisi eniten vettä.

Ahmatti

Kohtuullinen määrä alkoholia on monien tutkimuksien mukaan ilmeisesti hyväksi verrattuna täysraittiuteen. Jopa punaista lihaa voi hyvin syödä, kunhan sen osuus ravinnosta on kohtuullinen ja sitä nautitaan lähinnä lisukkeena. Kofeenista huolimatta kohtuullinen kahvin, teen, kaakaon ja jopa suklaan nauttiminen näyttäisi olevan ihan hyväksi. Kaakaovoilla näyttäisi olevan vaikutusta tulehdustilaan, joka on monen sydänsairauden taustalla ja kaakao itsessään sisältää hurjasti terveellisiä antioksidantteja.

Monen ravintoaineen kohdalla tuntuu olevan kyse kehon tasapainosta. Vaikuttaisi siltä, että jos oikein tankkaa jotakin ravintoainetta, saattaa toisten aineiden saanti heikentyä tai tehostua. Esimerkiksi jos nauttii ravintoa, jossa on paljon kaliumia, ei kalsium imeydy kunnolla. Suuri määrä D-vitamiinia voi taasen aiheuttaa sen, että kalsiumin imeytyminen tehostuu niin, että henkilö saa kalsiummyrkytyksen. Tämän vuoksi monet lääkärit ovat kai varovaisia D-vitamiini suositusten suhteen.

Ei makeaa mahan täydeltä, sanoo sananlasku. Keväällä 2013 nousi kohu fruktoosista ja sen kielteisistä vaikutuksista painonhallintaan ja terveyteen. Jälleen on ilmeisesti kyse kohtuudesta. Jos hedelmäsokeria saa tietyn rajan alle, maksa kykenee sen käsittelemään, mutta jos sitä nautitaan suurissa määrin, syntyy ongelmia ja vatsarasvaa. Esimerkiksi tuoreita hedelmiä tai marjoja on vaikea nauttia niin paljon, että pelkästään niistä saisi ylenmäärin fruktoosia ja niillä on tutkimusten mukaan monenlaisia terveydellisiä hyötyjä. Toisaalta hedelmämehuihin ja terveellisiksi miellettyihin smoothiehin tämä ei sitten enää pädekään. Samaa voi sanoa myös säilykehedelmistä.

Isoin ongelma lienee kuitenkin siinä, että saamme ravinnosta sokereita paljon enemmän kuin isovanhempamme. Ongelmia syntyneekin juuri nautittaessa erityisesti fruktoosipitoisella maissisiirapilla tai agavesiirapilla makeutettuja herkkuja, mutta myös hunajaa ja sukroosin muodossa piilofruktoosia sisältävää tavallista sokeria. Täytyy kuitenkin syödä yli 600 g (eli yli puolikiloa) omenoita, jotta saa yhtä paljon fruktoosia kuin 200 g karkkipussista ja voisin veikata, että 200 g karkkia uppoaa jopa helpommin kuin saman verran omenaa. Sokeria on myös piilossa monissa ruoissa suurempia määriä kuin arvaammekaan.

Ruoka on meille mielihyvän lähde ja tästä syystä nautinnollinen ruoka, lieventää myös stressiä. Nykyajan stressaava elämä saattaakin osiltaan olla ylipaino epidemian taustalla, vaikka syitä on varmasti muitakin.

Tasapainotellen

Ajatusta kehitellessäni oivalsin, ettei kohtuu koske vain ruokaa ja muita nautintoaineita. Monessa muussakin voi mennä liiallisuuksiin yllättävillä tavoilla. Joistakin asioista kuten pelaamisesta tai vaikka rusketuksesta, voi jopa tulla riippuvaiseksi. Aina ei ole niin helppo edes tietää, missä terveellisen ja epäterveen raja kulkee ja joissain asioissa tasapaino vaikuttaisi olevan melko kiikkerä.

Riittävä lepo on tärkeää jaksamisen kannalta. Moni kamppailee valvoen liikaa, kun ei saa unta, mutta terveydelle ei liika unikaan ilmeisesti ole hyödyllistä. Parasta olisi nukkua 7-8 tunnin yöunet. Liikunta vähentää stressiä, nostaa mielialaa, lisää jaksamista ja parantaa kuntoa. Yleensä liikunta onkin hyödyllistä, mutta liiallinen liikkuminen voi kuitenkin johtaa vammoihin ja terveysongelmiin. Siitäkin voi tulla riippuvaiseksi.

Tarun Narkissos rakastui omaan
kuvaansa ja jäi sen vangiksi.

Aurinko on kaiken elämän lähde. Vielä 1800-luvulla hienot naiset suojelivat ihoaan auringon säteiltä. Sitten joku keksi auringon tervehdyttävän vaikutuksen ja rusketuksen kauneuden. Aikanaan UV-säteilyä otettiin jopa kotilampuista. Sitten selvisi, että auringosta saa syöpääkin. Alkoi aurinkovoiteiden ja keinorusketuksen aikakausi.

Totuus lienee jälleen jossain välimaastossa, sillä aurinkoa tarkkaan välttelevät elävät lyhyempään kuin siitä ilolla nauttivat. Laajan ruotsalaistutkimuksen mukaan aurinkoa välttelevien kuolleisuus oli aurinkoa nauttivia suurempi. Liika on kuitenkin liikaa auringossakin.

Sanotaan, ettei koskaan voi olla liian rikas eikä liian kaunis, ja silti niistäkään ei aina seuraa onnea. Ystävättären kokemuksella voin todeta, että kaunotar ei aina tiedä ollaanko hänestä kiinnostuneita vai yritetäänkö vain pönkittää omaa itsetuntoa. Kaunista naista ei myöskään aina oteta tosissaan, vaikka edustavuutta toivotaankin. Tietyn tulotason jälkeen kasvava varallisuuskaan ei enää lisää onnellisuutta. Miljonääri Rockefellerinkin mukaan parhaat asiat elämässä ovatkin ilmaisia.

Ystäviä, mainetta ja vaikutusvaltaa haluavat kaikki, mutta siinäkin liika lienee liikaa. Riippuvaisuus huomiosta on merkki jonkinlaisesta narsistisesta häiriöstä. Tosi ystäviä ei kai voi olla kovinkaan monen kanssa yhtä aikaa. Valta sokaisee ja siihenkin vallanhimoonkin sairastua. Kun valta muuttaa ihmistä, puhuvat psykologit vallan paradoksista. Vallan myötä ihmiset tuntuvat joustavan moraalisista rajoistaan. Edes vipinä makuuhuoneessa ei aina ole hyväksi, sillä sekin voi mennä liiallisuuksiin ja alkaa hallita elämää.

Muusat

Muusat olivat kreikkalaisen jumaltaruston runottaria eli taiteiden ja tieteiden jumalattaria, joiden äiti oli muistinjumalatar, titaani Mnemosyne ja isä ylijumala Zeus. 

Muusat laskettiin osaksi nymfejä, luonnonhengettäriä. Yleensä nymfit olivat sidoksissa paikkaan tai luonnonmuotoon. He liikkuivat usein jumalien ja jumalattarien seurassa. Muusat elivätkin Kreikan itärannikolla sijaitsevien Helikovuoren ja Pierian virroissa. Heidän johtajansa oli itse auringon ja runollisen innoituksen jumala Apollon, Apollōn Mūsagetēs.

Muusia pidetään taiteiden ja tietämyksen henkilöityminä. Vaikka kreikkalaiset kunnioittivat muusia jo klassisella kaudella, kunkin muusan oma vaikutusalue vakiintui kuitenkin vasta roomalaiskaudella. Klassisen ymmärryksen mukaan muusia oli kolminkertainen triadi, vaikka jotkut väittävätkin heitä olleen vain kolme. Nykyisin muusat mielletään taiteellisen innotuksen vertauskuviksi.

Muusat eivät olleet hyveellisiä yksin taiteille omistautuneita sukupuolettomia olentoja, vaan monilla oli puoliso ja lapsia. Erilaisia soittimia on liitetty moniin muusista.

Giulio Romanon Apollo ja tanssivat muusat n. 1540 (renesanssi).

Kalliope (Καλλιόπη)  oli kertovan eli eeppisen runouden muusa. Hänellä oli joko Apollonin tai Traagian kuninkaan Oiagroksen kanssa kaksi muusikko poikaa Orfeus (manalaretkestään kuuluisa legendaarinen  runoilija ja profeetta) ja Linos (pidetään sävelen ja rytmin kehittäjänä). Hän oli  muusista vanhin ja viisain. Hän toimikin tuomarina kauneuden jumalatar Afroditen ja sadon jumalatar Persefonen kiistellessä komeasta Adoniksesta. Kalliope kuvataan neulan ja vahataulujen kanssa. Myöhemmin Kalliope on yhdistetty yleisesti kertovaan kirjallisuuteen ja häntä on pidetty myös paljon myöhemmin syntyneiden romaanien muusana.

Euterpe (Εὐτέρπη, ilahduttava) oli musiikin muusa, joka kuvattiin usein huilun kera. Häntä kuvailitiin nautinnon antajaksi. Joskus häntä pidetään auloksen eli kaksois-huilun keksijänä. Luonteeltaan häntä pidetään iloisena. Eräiden lähteiden mukaan hän oli traakilaisen kuninkaan Rhesoksen äiti, tosin muitakin muusista on epäilty samasta.

Kleio (Κλειώ) oli sankarirunouden ja kroniikkojen jumalatar, joka nähdään yleensä pergamenttikääröjen tai kirjojen kanssa. Hänellä oli Makedonian kuninkaan Pieroksen kanssa Hyakintos poika. Kleio oli myös löytöretkien ja kaikenlaisen muistiinpannun tiedon suojelija.

Erato (Ἐρατώ, ihana, rakastettava) oli lyyrisen (eli tunteellisen) runouden, lemmenlaulujen ja hymnien jumalatar, jonka sanottiin hurmaavan vilaukselta. Hänet yhdistetään erityissesti romanttiseen ja eroottiseen runouteen. Erato kuvattiin lyyran tai pienen kitharan (vauhdikas kreikkalainen kielisoitin) kanssa, kukkakruunu päässään. Hän oli dryadi (eli puunhenki, tammenhenki) ja myyttisen sankarimetsästäjän Arkaan puoliso. Heillä oli kolme poikaa. Erato liitetään myös lemmenjumala Erokseen, jonka kanssa hän oli vastuussa ihmisten rakastumisesta. Apollon kanssa hänen sanottiin luoneen kitharan.

Apollo, Dianysos ja muusat,
Aleksandria 600-luku.

Melpomene (Μελπομένη) oli tragedian (eli murhenäytelmän) muusa, joka kuvataan surullisen naamion kanssa. Toisessa kädessään hänellä saattaa olla veitsi tai nuija. Päässään hänellä on sypressikruunu. Melpome oli suurien tunteiden muusa.

Polyhymnia (Polýmnia, monta laulua) oli pyhän laulun ja kaunopuheisuuden runontar, joka kuvattiin ajatuksiinsa vaipuneena, vakavamielisenä ja mietiskelevänä. Hän on usein pukeutunut pitkään viittaan ja saattaa nojata pylvääseen. Polyhymniaa saatettiin pitää myös geometrian, mimiikan, mietiskelyn ja maanviljelyn muusana. Vakavaa polyhymniaa kiittettiin hyvistä oivalluksista ja suurista ajatuksista.

Terpshikhore (Τερψιχόρη) on tanssin ja draamallisen kuoron runotar, joka usein istuu lyyra kädessään. Sisarestaan Eratosta poiketen hänellä ei kuitenkaan ole kukkakruunua. Joskus häntä on pidetty seireenien (lumoavasti laulavien lintu-naisten) äitinä.

Thaleia (Θάλεια) oli paimenrunouden ja komedian jumalatar, joka kuvataan usein iloisen naamion ja paimensauvan kera. Hänet mainitaan myös yhtenä mahdollisena korybanttien (eli tanssivien soturien) äitinä. Thalia oli kujeileva muusa. Joskus hänellä oli kädessään trumpetti.

Urania (Οὐρανία, taivaallinen) oli tähtitieteen ja tähdistä ennustamisen jumalatar, joka kuvattiin maapallo oikeassa ja vaarna (eli (puu)tappi) vasemmassa kädessään. Hänen sanottiin rakastavan filosofeja. Urania oli muusista nuorin. Hänen sanottiin saavan ihmisissä aikaan ihmetystä tähtitaivaan edessä. 

Pyhyydestä

Pyhän kohde vaihtelee kulttuurista
toiseen. Ibis oli muinaisille egypti-
läisille pyhä lintu.

Käsite pyhä on monien muiden aineettomien käsitteiden tavoin vaikeasti tavoitettavissa. Sanan merkityksestä on vaistonvarainen käsitys, jonka avulla pystyy erottelemaan asioista, ovatko ne pyhiä vai eivät, mutta sen merkityksestä on vaikea antaa tarkempaa selvitystä. Ajatus pyhästä kuten ajatus rakkaudesta tai uskosta pakenee selittäjäänsä. Pyhä on enemmän kokemuksellista kuin sanallista kieltä.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan käsite pyhä merkitsee alunperin joko "maallisen yläpuolella oleva, kunnioitettava, palvottava, pelättävä." taikka "Jumalan kanssa läheisessä yhteydessä oleva" sekä"Jumalalle, jumalanpalvelukseen omistettu, kunnioitettava, palvottava." Toisaalta sanalla 'pyhä' on myös arkisempi merkitys, joka viittaa asiaan, joka on "velvoittava, ehdoton, peruuttamaton, juhlallinen; kunnioitettava, jalo, puhdas" lisäksi sanalla pyhä voidaan viitata myös pyhäpäivään tai sunnuntaihin.

Kielitoimiston kuvaus on vahvasti kristinuskon ja oman kulttuurimme värittämä, sillä kaikissa kulttuureissa pyhä ei viittaa yhteen erityiseen Jumalaan vaan erilaisiin jumaluuksiin ja henkiolentoihin, joita kyseisessä uskomusperinteessä palvotaan ja kunnioitetaan.

Hindujen pyhä joki Gagnes laskee ohi pyhän kaupungin
Varanasin. CC-BY-2.0 by Babasteve

Sana pyhä on sukua käsitteelle tabu, jonka alkuperäinen merkitys on ollut: "jnk pyhäksi, vahingolliseksi tms. katsotun tekemistä, mainitsemista tm. koskeva uskonnollinen t. uskomuksellinen kielto t. sen kohde" (kielitoimiston sanakirja). Sekä pyhinä että tabuina pidetyt asiat ovat herättäneet ihmisissä hiljaista kunnioitusta ja jopa sanatonta pelkoa. Molempia yhdistää myös uskonnollinen elementti.

Wikipedian aiemman määritelmän mukaan "Pyhä on tavallisesta, maallisesta ja profaanista erotettu. Pyhä on jotakin mitä pidetään erillään konkreettisesti tai kuvaannollisesti; ajanlaskussa pyhä on ollut päivä, joka eroaa arjesta, joka taas on varattu työlle ja suurille kodin askareille." (05.09.2006).


Pyhän etymologia

Suomenkielen sanan pyhän alkuperäinen merkitys viittaakin mahdollisesti juuri tabuun, sillä se saatta olla läheistä sukua sanalle piha ja on alunperin merkinnyt kiellettyä ja rajattua. Pyhän rikkoja on saanut vainajat ja muut henkiolennot vastaansa. Pyhä on voinut olla esimerkiksi kielletty, aidattu alue uhrilehdossa, jonne on vain heitetty uhreja. Samalla lailla oma kotikontu, suvun omistamat maat (piha) olisi tuntunut muinaisajan ihmisestä arvokkaalta eli pyhältä. Siihen olisivat liittyneet myös omat esi-isät ja suvun haltijat. Samanlaista pyhyyden tunnetta tuntee moni kotimaatansa kohtaan tänäkin päivänä.

Voi olla, että sana pyhä on sukua sanalle piha. By MaSii

Myös esimerkiksi germaanisissa ja latinalaisissa kielissä pyhää tarkoittavan sanan alkuperä (pdf) on erottamista tarkoittavassa käsitteessä. Itse asiassa sana saattaisi ehkä olla myös germaanista lainaa, kuten sanat pyyhkiä ja pyrkiä ja sen muutos germaanisesta kielestä ugrilaiseen olisi ollut samantapainen. Hebrean pyhää tarkoittava sana "kedushah" (קדושה‎) viittaa sekin erillisyyteen ja erottamiseen. Juutalaisuudessa pyhä on erotettu ja erottelua ylläpidetään sekä lain että hengellisin keinoin.

Tutkimushistoriassa on kuitenkin helposti unohdettu Venäjällä puhuttavien sukukielten vastaavat käsitteet. Erämordvan sana pežet merkitsee sekä syntiä että viitta Jumalan avuksi huutamiseen. Moksassa on säilynyt johtamaton vartalo peže, joka viittaa paitsi  myös valan vannomiseen. Synti ja valan vannominen liittyvätkin toisiinsa juuri pyhän käsitteen kautta. Suomessa ja monissa muissakin kielissä käytetään usein ilmaisua pyhä vala. Myös mordvan äänteellinen suhde itämerensuomalaisiin kieliin on kiinteä.

Permiläisissä kielissä on sanaa pyhä muistuttavat sanat. Komin pež merkitsee "pakanallinen, epäpyhä, likainen; lika" ja  udmurtin pož on merkitykseltään "likainen, saastainen". Permiläiskielen sanat palautuvat alkumuotoon piša, josta myös mordvan kielen ilmaisu ja saamenkieliset (pohjoissaamessa bassi) muodot ovat lähtöisin. Tällöinen kehitys kantasuomessa olisi kulkenut pi-tavusta pü-tavuun ilmeisesti pyhä ja piha sanojen merkityserojen korostamisen vuoksi. Vastaavaa kehitystä on ollut myös muilla samankaltaisilla sanapareilla.

Saamelaisten palvontamenoja (1700-luku).

Epäpyhän ja pyhän läheinen yhteys ei ole suomellekaan vierasta. Suomenkielen Värmlannin murteissa sana pyhä merkitsee vastakkaista eli epäpyhää. Itämurteissa tunnetaan kirosana pisa, jota pidetään lainana saamelaiskielissä. Käytöltään sana muistuttaa sanaa hiisi, joka sekin on alunperin tarkoittanut pyhää tai uhri paikkaa, mutta muuttunut kristinuskon myötä kirosanaksi. Samanlaista pyhän ja epäpyhän lähentymistä on tapahtunut myös manauksessa jumalauta.

Muissakin maailman kielistä epäpyhän ja pyhän käsitteet liittyvät toisiinsa. Latinassa sacer merkitsee myös kirottua ja manalan jumalalle vihittyä. Samanlainen kehitys on ollut myös sanalla tabu, joka merkitsee epäpyhää tai kiellettyä, vaikka sen alkuperäinen merkitys polyneesialaisissa kielissä on ollut pyhä.

Sanalla pyhä on suomalaisugrilaisissa kielissä paljon erilaisia sivumerkityksiä. Sellaisia ovat "varattu, omistuksessa oleva", "vakituinen", "hyvä, turvallinen, puhdas",  "joutoaika, juhlapäivä" (sunnuntai) ja "uhripaikka". Sanan johdokset puolestaan merkitsevät esimerkiksi  "suojelemista", "huolehtimista" ja  "erottamista". Kristinusko on myöhemmin värittänyt näkemystämme pyhästä oman käsityksensä mukaisesti. Sana (püha) onkin tullut merkitsemään paastoa, hurskautta ja sunnuntaihin. Näihin käsitteisiin se viittaa myös monissa muissa suomalaisugrilaisissa kielissä, joista vatjassa se viittaa myös paastoruokaan.

Kestävä elämäntapa - permakulttuuri

Permakulttuurissa ei suosita perinteisen maatalouden
laajoja yksilajisia viljelmiä. CC-BY-3.0 Photo by Petritap

 Permakulttuuri (permaculture) tarkoitti alunperin luomu viljelyn sellaista muotoa, jossa ravinteet ja energia kiertäisivät mahdollisimman tehokkaasti. Nimitys tuleekin sanoista permanent agriculture - pysyvä maatalous. Edelleenkin ajatuksen keskiössä on luonnonmukainen viljely, mutta samalla se on levinnyt kattamaan koko ekologista elämäntapaa.

Kyse on vuorovaikutuksesta ja kestävien ratkaisujen löytämisestä. Mallia pyritään usein ottamaan luonnosta, jonka katsotaan edustavan tehokasta ratkaisumallia ongelmiin. Ruoantuotannon puolella pyritään pois yksilajikkeisista "autiomaista", kohti sekaviljelyä. Eräs suosittu malli on ravintoa monessa kerroksessa tuottava metsäpuutarha.

Permakulttuuri perustuu tarkalle suunnittelulle. Tuotanto pyritään järjestämään niin, että lähimpänä ovat jokapäiväiset toiminnot ja kauimpana puolivilli tai villi luonto. Pihapiirissä ovat päivittäin hoidettava kasvimaa. Kauempana ovat laidunmaat, hedelmätarhat ja pellot. Vapaasti kasvavalle luonnolle varataan aina oma tilansa. Permakulttuurin ohjaamassa tilassa eri toiminnot on myös jaettu sektoreittain omalle alueelleen.

Tarkasti suunniteltua on järjestelmän eri osasten välinen yhteys ja niiden suhteet toisiinsa sekä voimavarojen, jätteiden ja raaka-aineiden kierto järjestelmässä. Se, mikä toisessa osassa järjestelmää on tarpeeton tuotos tai jopa harmi, on toiselle hyödyksi.

Esimerkiksi maatilan eläinten lannasta tulee lannoitetta pellolle, jotka puolestaan kasvattavat eläimille ruokaa. Kanoja käytetään rikkaruohojen ja tuholaisten torjuntaan. Sadevesi kerätään talteen viljelysten kasteluun ja pesuvedeksi. Pesuvesi kierrätetään sekin puutarhaan. Ruoantuotanto ja elämä on järjestetty niin, että sen eri osat tukevat toisiaan. Ruonatuontantoon käyttämättömät kasvinosat kompostoidaan ravinteiksi pellolle.

Permakulttuuri on pohjimmiltaan melko aatteellinen ja filosofinen koulukunta. Se pyrkii erilaisten mallien luomiseen. Luontoa pyritään kopioimaan luovissa ratkaisuissa, kuten maakellarin vertaamisena karhun pesään tai auringon mukaan kääntyvien paneelien rinnastamisella auringonkukkiin. Rakentamalla termiittikekoa muistuttava talo, pystytään sen lämpötilaa säätelemään luonnollisesti. Rakennusmateriaalit valitetaan kierrätettävyyden ja luonnonmukaisuuden pohjalta. Erään näkemyksen mukaan permakulttuuri onkin suunnitteluväline.

Permakulttuuri on vahvasti eettinen järjestelmä, joka pyrkii ihmisistä ja ympäristöstä huolehtimiseen sekä kulutuksen ja kasvun rajoittaminen. Tarkoituksena on myös jakaa rajalliset luonnonvarat mahdollisimman tasapuolisesti kaikkien kesken. Huolehtiminen ulottuu paitsi lähiympäristöön, myös koko muuhun maailmaan. Luontoa tarkkailemalla luodaan sitä kunnioittavia periaattteita. Permakulttuuriin kuuluu rinta rinnan sekä uunnitelmallisuus että yksilöllisyys eli suunnitelmien soveltaminen kulloisiinkin oloihin. Tavoitteena on luoda elämäntapa, joka takaa hyvän elämän rasittaen kuitenkin luontoa mahdollisimman vähän.



Permakulttuurin maataloudessa eläimet ja kasvit
tukevat toisiaan.

Ruoantuotanto permakulttuurissa

Ruoantuotantoa on tarkoitus tehostaa ottamalla mallia luonnosta. Luonnossa näkee harvoin paljasta maaperää, paitsi autiomaissa. Siksi permakulttuuri viljelmillä suositaankin katteita, jotka estävät maan kovettumisen ja kosteuden haihtumisen maaperästä. Niiden ansiosta kitkeminenkin helpottuu. Eri reuna-alueiden kuten rantojen ja metsänreunojen monipuolisuus nähdään mahdollisuutena, jota pyritään hyödyntämään.

Villikasveja saatetaan käyttää houkuttelemaan pölyttäjiä ja tuholaisia metsästäviä petohyönteisiä. Puutarhaan houkutellaan erilaisia hyönteissyöjiä linnunpönttöjen ja siilinpesien avulla. Pihalampeen kotiutuneet sammakotkin auttavat pitämään tuholaiset kurissa. Viljelmien reunoille istutetaan yrttejä ja eräitä kukkasia karkoittamaan tuholaisia. Samettikukka pitää sukkulamadot kurissa juurieritteillään ja kehäkukat karkoittavat lentäviä hyönteisiä.

Luonnossa yksi kasvilaji kasvaa harvoin laajoilla alueilla yksikseen. Permakulttuurissa pyritäänkin kasvattamaan sekaisin eri kasveja, joilla on ympäristönsä suhteen toisiaan täydentäviä toiveita. Hitaasti kasvavan porkkanan sekaan voidaan kylvää nopeasti kasvavia retiisejä. Typenottaja kasvit antavat ravinteita muille kasveille. Sekaviljelyssä tuholaiset eivätkä kasvitaudit saa samalla tavalla valtaa kuin vain yhdestä lajista koostuvilla viljelmillä.

Klassinen esimerkki on amerikkalaisten alkuperäiskansojen maissi-kurpitsa-papu-viljelmä, jossa kaikki osaset tukevat toisiaan monipuolisesti. Suomessakin perunamailla on perinteisesti kasvatettu talonpojan- eli härkäpapua ja myös herneen ja kauran kasvattaminen sekaisin on ollut jokseenkin tavallista. Herne on saanut kaurasta tukea ja kaura hyötynyt herneen tarjoamasta lisätypestä. Usein puhutaankin kumppanuuskasveista, jotka tukevat toisiaan sekä kasveista joista on toisilleen haittaa.

Viljelyssä pyritään järkyttämään luontoa mahdollisimman vähän. Maata ei muokata sen enempää kuin on kasvintuotannon kannalta välttämätöntä. Pysyvyyttä arvostetaan ja siksi suositaankin mahdollisuuden mukaan monivuotisia tuotantokasvoja (eli perennoja). Toimimalla yhteistyössä luonnon kanssa saavutetaan tehokkuutta ja helpotetaan viljelijän toimintaa.



Permakulttuurissa toimitaan paikallistasolla.

 Permakulttuuri elämäntapana

Permakulttuuriin elämäntapana kuuluvat esimerkiksi etätyö ja kaupunkiviljely. Kaupunkiperma-kulttuurissa pyritään muokkaamaan asuinympäristöä kohti luonnonmukaisuutta. Ajatuksena on tuottaa ruokaa siellä, missä syöjätkin ovat. Kaikki käyttämätön viljelyala pyritään ottamaan käyttöön. Työtä pitää tehdä lähellä kotia, jotta työmatkailu ei kuluta energiaa. Tietoliikenne yhteyksien ja esimerkiksi etäkonferenssien avulla voidaan välttää turhaa matkustelua. Paikallisesti liikutaan mielellään joko pyöräillen tai julkisilla kulkuvälineillä, jos suinkin mahdollista.

Permakulttuuri on toimintatavoiltaan yhteisöllinen. Se perustuu yksilöiden ja yhteisöjen väliseen vuorovaikutukseen ja keskinäiseen avunantoon. Yhteistyö muotoja kehitellään enemmän ruohonjuuri tasolta lähtien kuin ylhäältä määräten. Ihmiset ovat itse tekemässä omaan elämäänsä vaikuttavia ratkaisuja paikallisessa yhteisössä. He pyrkivät oppimaan muiden ratkaisuista ja kehittämään itse paikallisesti sopivia uusia ratkaisuja.

Tärkeä osa permakulttuuria on raaka-aineiden, voimavarojen ja jätteiden kierrätys. Vanhalle tavaralle keskistään uusia käyttötapoja. Kierrätyskelvottomista jätteistä pyritään kokonaan eroon. Toiminnat suunnitellaan niin, että ne hyödyntävät toinen toisiaan. Tarvittavat hyödykkeet pyritään tuottamaan niin, että niistä ei synny jätettä ja että ne voidaan tulevaisuudessa taas jälleenkäyttää uudelleen. Tämä pyritään tekemään niin, että mukavasta elintasosta ei tarvitse valtavasti tinkiä, mikä edellyttää uudenlaisia luovia ratkaisuja.

Permakulttuurissa ei pyritä jatkuvaan kasvuun, vaan elämäntavan kestävyyteen ja sopusointuun luonnon kanssa. Ajatuksena on, että läheisessä vuorovaikutuksessa luontoon ja sopusointuisessa elämässä sen kanssa, ihminenkin voi hyvin.

(Huom. edellä oleva kappale on paljolti omaa tulkintaani permakulttuurista ja sen soveltamisesta).

Vuorovaikutusta tarvitaan.

Kaksitoista suunnitteluperiaatetta Holmbergin mukaan:

1. (Ympäristön) tarkkailu ja vuorovaikutus

2. Energian hankinta ja varastointi

3. Merkityksellinen tuotos (joka kannustaa jatkamaan toimintaa.)

4. Itsesäätely ja palautteen vastaanottaminen (ja järjestelmän muuttaminen tarpeen mukaan.)

5. Uudistuvat voimavarat

6. Jätteettömyys (ja saasteettomuus)

7. Suunnittelu kokonaisuudesta (malleista) yksityiskohtiin

8. Vuorovaikutus vastakohtaisuuden (erottelun) sijasta

9. Hitaat ja pienet ratkaisut (jotka vaikuttavat lempeästi ja pehmeästi ja ovat helpommin hallittavissa.)

10. Monimuotoisuuden arvostus ja hyödyntäminen

11. Raja- ja reuna-alueiden arvostus ja hyödyntäminen

12. Luovuuden käyttö ja muutosvalmius

Ystävyyden ja viisauden puutarha

Mikään ei riitä sille, jolle riittävä on liian vähän.

Epikuros (341-270 eaa.) oli luonnontieteisiin ja kokeellisuuteen (empirismi) uskonut ateisti, joka vastusti taikauskoa ja piti jumalia ja uskontoa tarpeettomana. Kuolemassa ei ollut mitään pelättävää, sillä sen jälkeen emme enää olisi olemassa, sillä toisin kuin muut aikalaiset ajattelivat, sielu ei ollut kuolematon. Epikuroksen mielestä oli mahdoton yhteen sovittaa jumalan kaikkivaltiutta ja hyvyyttä. Nämä ajatukset olivat sen verran radikaaleja, ettei lie ihmekään, että filosofian kannattajat joutuivat myöhemmin "sotajalalle" kristittyjen kanssa.

Epikuroksen filosofia muistutti hieman aiemmin syntynyttä buddhalaisuutta (Siddharta Gautama eli vuosina 563-483 eaa.) siinä, että hän piti ihanteena kärsimyksen puutetta. Itseäni kiinnostavalla käytännöllisen elämän johtopäätösten tasolla, epikurolainen elämäntapa oli kuitenkin buddhalaisesta poikkeava.

Hyvän elämän puutarha
Epikuroksen elämässä hänen elämäntapansa keskipisteenä oli hänen juuri Ateenan ulkopuolella sijainnut puutarhansa (kreik. Kēpos), jossa hän asusti vuodesta 306/ 307 eaa lähtien muutamien ystäviensä ja oppilaittensa kanssa, joista osa oli naisia ja orjia. Se oli yhteisö, jonne he olivat vetäytyneet elämään yhdessä. Puutarha jatkoi ilmeisesti olemassa oloaan vielä filosofin itsensä kuoleman jälkeen. Elämäntavan esikuvana oli varhaislapsuuden viaton ja välitön oleminen.

Tärkeimpänä tavoitteena oli suurin mahdollinen nautinto, joka oli määritelty mielenrauhaksi sekä peloista ja ruumiillisesta kärsimyksestä vapautumiseksi. Sen välineenä oli tieto, ystävyys, hyveet ja kohtuullisuus. Epikuroksen mielestä tarpeettomia ja luonnottomia nautintoja, kuten ylensyömistä ja irstailua. Hän itse eli selibaatista, vaikkei odottanutkaan sitä muilta. Hyveiden ja nautinnon välillä oli kiinteä yhteys. Myöhemmän epikurolaisen roomalaisen Lucretiuksen mukaan ihmisen velvollisuus oli elää totuuden mukaista elämää. Kohtuuden ohella epikurolaisuuden keskiössä oli tiedon, ymmärryksen ja viisauden tavoittelu, tienä onneen.

Epikurolaisuutta on usein pidetty hedonistisena eli nautintoa tavoittelevana filosofiana, mutta nykyajan nautinnon tavoittelusta poiketen, sen tavoitteena oli kohtuullinen ja yksinkertainen, jopa askeettinen elämäntapa. Elämän tavoitteena oli tuskattomuus ja mielenrauha, ei yltäkylläisyys, maine tai kunnia. Mielen nautinnot olivat ruumiin nautintoja tärkeämpiä ja jälkimmäiset olivat hyödyllisiä vain edellisiä palvellessaan. Epikuros liitti esimerkiksi kauneuden käsityksen mielihyvän kokemiseen ja mieltymyksiin. Ystävyys ja läheiset ihmissuhteet olivat mainekkaita saavutuksia ja sotavoittoja tärkeämpiä. Pieniä ystävällisiä eleitä saatettiin ylistää kuin sankaritekoja.

Epikurolaisuus oli itsenäisyyden ja vapauden filosofiaa. Epikuros uskoi sielun riippumattomuuteen ja tahdonvapauteen sekä filosofisella että käytännön tasolla. Oli parempi olla köyhä, mutta riippumaton - kuin rikas, mutta muiden päätöksistä ja oikuista riippuvainen. Kannatti vetäytyä pois maineen ja kunnian areenoilta, sillä ne sitoivat mieltä. Avioliittoakin kannatti välttää lähinnä sen tuomien sitoumuksien vuoksi.

Muista "ihmissuhteista" poiketen ystävillä oli epikurolaisessa elämäntavassa tärkeä osa. Ystävien kanssa käydyt syvälliset keskustelut olivat elämän todellista nautintoa. Epikurokselle ystävyys oli olennainen osa onnellisuutta. Yhteisöllisen elämän perustana oli ihmisten väliseen toinen toisiaan vahingolta suojelevaan yhteiskuntasopimukseen perustuvat oikeudenmukaisuus.

Ystävyys kattoi antiikin aikana laajempaa joukkoa ihmissuhteita, kuin nykyään käsitetään, kattaen niin perheenjäsenet kuin liikekumppanitkin. Aristoteleen käsittämä arvokkaampi ystävyys oli moraalisen hyvyyden tunnistamista toisessa. Vaikka kyseessä oli filosofia, epikurolaisessa ajattelussa toistuu myös kaikki maailmanuskonnot lävistävä kultainen sääntö:

Iloitsemme ystäviemme ilosta yhtä paljon kuin omastamme

ja samoin kärsimme tuskista. Siksi viisas tuntee samoin ystäväänsä kohtaan kuin itseään kohtaan, ja vaivautuu hänen nautintonsa vuoksi kuten omansa.

(Lactantius, käännös Pauliina Remes)

Lähteitä ja lisätietoa:
Demokritos ja Epikuros: Riippumaton nautinto. Suom. Arto Kivimäki, Tua Korhonen ja Sampo Vesterinen. Selitykset ja jälkisanat Tua Korhonen ja Arto Kivimäki, Tammi, 2007.
De Botton, Alain: Filosofian lohdutukset, WSOY, 2003.
Polku onnellisuuteen : Epikuroksen ajatuksia onnellisuudesta ja tiedon roolista sen saavuttamisessa
Epikuroksen ystävyyden Puutarha - Pauliina Remes
Epikuros
Miksi Epikuros on yhä tärkeä?
Epikuros kuolemasta
HS Kirjat: Mielihyvää etsimässä, Antiikin filosofit Demokritos ja Epikuros suosittivat yksinkertaisia nautintoja
Epicurus & Epicurean Philosophy
IEP: Epicurus (341—271 BCE)
Humanistic Texts: Epicurus
Tuotteen kauneus

Lisäksi: Filosofia.fi

Valistuksen aikausi ja tyyli

Voltaire oli eräs valistuksen
keskeisiä ajattelijoita.

Valistus oli 1700-luvun lopun eurooppalainen aatesuunta (filosofia), joka korosti järjen ja tiedon merkitystä. Tavoitteena oli uusi uljas ihminen. Keskeisiä teemoja olivat tiede ja kaikenlainen vapaus. Luonnontieteet olivat edenneet aiemmilla vuosisadoilla, ja ne ja uusien mantereiden myötä löytyneet toiset kulttuurit alkoivat vaikuttaa käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta.

Saman aikaisesti yhteiskunta, erityisesti Iso-Britanniassa, mutta myös muissa länsimaissa, pinnisteli teollisen vallankumouksen kourissa, joka mursi vanhaa luokka- ja työnjakoa sekä ajoi ihmisiä maalta kaupunkeihin. Valistuksen johtajat kokivat olevansa älykköjä, joiden tehtävä oli pelastaa maailma järjettömyyden ja taikauskon vallasta.

Liikkeen isoisiä olivat John Locke ja Thomas Hobbes, jotka vastustivat yksinvaltaisuutta ja uskonnon asemaa jo 1600-luvulla. Varsinaisia valistusajattelijoita olivat esimerkiksi Voltaire, Rousseau, Kant ja Goethe. Kuuluisin suomalainen valistus ajattelija oli Anders Chydenius. Liberalistinen aate syntyi valistusaikana ja silloin istutettiin myös sosialismin ensimmäiset siemenet. Näihin aikoihin oli useimmissa taiteenlajeissa siirrytty rokokoosta uusklassiseen tyyliin. Pukeutumisessa uusi aika alkoi 1780-luvulla. Sitä ennen muoti noudatteli 1730-luvulta alkanutta kehitystä. Pohjoismaissa seurattiin kustavilaista tyyliä.

Rokokoo ja uusklassinen tyyli
Rokokoo tyylin erityispiirteitä oli ollut innostus kiinalaisuuteen, valoisat luontoaiheiset maalaukset, posliinipatsaat ja musiikissa kepeä galantti-tyyli. Pukeutuminen oli tärkeää ja siihen käytettiin paljon varoja. Taidokkaat kampaukset puuteroitiin. Köyhemmillä oli varaa kampauksiin harvemmin ja niissä pesivätkin herkästi syöpäläiset. Kengät olivat siroja, eikä niistä oikein ollut kävelemiseen. Myös miesten muoti oli hyvin värikästä ja koristeellista. Rokokoo tyylille tyypillistä olivat viuhkat, monokkelit ja kauneuspilkut.

Tyylikkäästi uusklassista

Pompeiji oli sattumalta löydetty 1599. Sekä Pompeijin että Herkuleumin kaivaukset pääsivät vauhtiin 1730-40-luvuilla. Kaivaukset jatkuivat koko 1700-luvun loppupuolen. Niillä lienee ollut vaikutus myös uusklassisen tyylin syntymiseen noin 1765 tienoilla. Tyyli vaikutti joillakin taiteen aloilla 1800-luvun lopulle saakka. Vaikutteita se sai antiikin Roomasta ja Kreikasta. Maalauksissa korostuvat aiempien pastellien sijaan puhtaat värit ja valon ja varjon vaihtelut (chiaroscuro). Aluksi tärkeässä asemassa oli kreikkalainen antiikki, myöhemmin Napoleonin Ranskassa aatteellisista lähtökohdista johtuen myös roomalainen. Taide usein muistutti eniten roomalaista kopiota hellenistisestä taiteesta.

Kustavilainen tyyli oli uusklassisen tyylin oma koulukuntansa, joka vaikutti Kustaa III:n ja hänen poikansa Kustaa IV Aadolfin hallintokausilla (1771-1809). Tyyli kattoi arkkitehtuurin ja sisustuksen. Varhaiskustavilainen tyyli alkoi ruotsalaisten arkkitehtien 1740-50-lukujen matkoista Italiaan ja Ranskaan. Pariisilaisten mallikirjojen avulla pyrittiin seurailemaan kreikkalaista makua (goût grec). Suomessa tyylin merkittävin edustaja on Mustasaaren kirkko.

Kustavilainen sisustus

Varsinainen kustavilainen tyyli alkoi kuningas Kustaa III:n hallintokaudella, hänen 1783-84 Italian matkansa jälkeen. Antiikin tyylin lisäksi esikuvana on ollut myös 1500-luvun italialainen palladonistinen renesanssiarkkitehtuuri. Tyyliä on kuvattu myös ultradoristiseksi. Hämeenlinnan kirkko on puhtainta kustavilaisuutta Suomessa. Myöhäiskustavilainen tyyli vallitsi Kustaa III:n kuoleman jälkeen ja Turun Akatemia (1817) on sen merkittävin esimerkki Suomessa. Myöhäiskustavilaisuus oli tyyliltään korutonta ja ankaraa. Keskeistä oli suunniteltu käytännöllisyys, hyödyllisyys ja taloudellisuus.

Ruotsin kuningattaren puvussa
leveät pönkät (1773-1775)

1700-luvun puolivälin tienoon naisten pukumuoti
Jo myöhäisbarokin aikana muodin keskus oli siirtynyt Ranskan kuninkaan hoviin ja ranskalainen hovimuoti saneli muotia miltei koko 1700-luvun ajan. 1700-luvun loppu puolella tärkeänä esikuvana oli mm. Marie Antoinette.

Ranskalaisessa pukumuodissa tärkeä murros tapahtui 1730-luvulla, kun myöhäis-barokin pukeutumistyyli vaihtui rokokooksi. Murros ei ollut yhtä jyrkkä kuin empire tyylin synty 1800-luvun lopulla ja monet aiemmat tyylit jatkoivat eloaan uudelleen muodistettuna. 1730-1780-lukujen muodille oli tyypillistä aamupukujen eli kotiasujen siirtyminen ensin katumuodiksi ja myöhemmin muodollisimmiksi hoviasuiksi. Näin kävi useimmillekin tyyleille. Pukutyylit olivat muodissa rinnan eikä niiden tarkkaa järjestystä ole mahdollista määritellä.

Yleinen piirre aikakauden naistenasuille oli, että päällypuku saattoi olla joko edestä avoin (jolloin alushameet näkyivät) tai suljettu. Avointen pukujen alushameet olivat yhtä koristeellisia kuin päällyspuvutkin ja ne oli joko sävytetty puvun sävyyn tai kontrasti-värisiä. Hovipuvussa olennaisena osana olivat pönkät eli panniers (korit), jotka kohottivat pukua molemmilta lanteilta. Nämä hametta kohottavat kehikot saattoivat olla hyvinkin suuret. Pönkät saattoivat levittää hametta lanteilta jopa pari metriseksi. Vaikutelma oli litteä. Etupuolella oli koristeellinen miehusta.

Muotokuvassa säkkiselkäpuku

1700-luvun alkuvuosikymmeninä syntyi niin sanottu säkki (saque) eli ranskalainen puku (Robe à la Française). Se oli pukutyyli, jossa takaosa puvusta laskeutui viittamaisesti (tai säkkimäisesti) harteilta alaspäin helmaan saakka (Watteau-selkä). Etupuolella leikkaus oli vyötäröllä. Aluksi tämä oli hovipuku, jonka kanssa käytettiin pönkkiä (robe à la panniers). Puku oli barokkikauden kotiasu, joka nousi rokokookaudella hoviasun asemaan.

Robe à la Polonaise

Sen rinnalla oli ainakin britanniassa jatkuvasti myös perinteinen edestä ja takaa vyötärölinjainen asu, jolla oli eri nimiä. Se tunnettiin usein myös nimellä englantilainen (Robe à la Anglais). Puku oli muuten hyvin samanlainen, mutta siitä puuttui ranskalaisen puvun erikoinen selkä. Tyyli oli olemassa koko aikakauden, mutta nousi muodin huipulle vuosisadan jälkipuolella. Englantilainen tyyli oli pukuhistoriallisesti vähiten erikoisin.

Myöhemmin syntyi myös edellisen variaato puolalainen puku (Robe à la Polonais), jossa päällyspuvun helmoja oli takaa kohotettu useammalla kiinnikkeellä. Myös alushameen helmat olivat tavallista lyhyemmät ja paljastivat nilkat, toisinaan enemmänkin. Tyylillä haettiin eräänlaista romantisoitua paluuta maalle paimentyttöä tai karjakkoa muistuttavalla tyylillä. Tämä puku tuli myöhemmin uuteen muotiin 1800-luvun kertaustyyleissä, mutta oli silloin jo menettänyt perinteisen maalaisen leimansa.

Bruswik

1700-luvun toisella kolmanneksella muotiin olivat tulleet kaksiosaiset asut, jotka muodostuivat päällysjakusta ja alushameesta. Bruswick oli kaksiosainen puku, jossa oli lantiomittainen korkeakauluksellinen tai hupullinen jakku ja hame. Hihoissa oli päällyshihat, jotka päättyivät kyynärpäissä liehukkeisiin ja pitkät alushihat. Sen esikuvana oli saksalainen pukeutuminen.

Caraco oli yksinkertianen tyköistuva takki, jonka pääasiallisena koristeena oli käytetty kangas. Takaa ja sivuilta se oli 3/4 mittainen, mutta edessä miehustan kohdalla päättyi sen alle. Se oli alunperin maanviljelijöiden ja käsityöläisten asu, jonka yläluokka omaksui maalais- ja kotiasukseen. Se oli tyyliltään maalainen ja nousi suosituksi vallankumouksen aikana, kun haluttiin osoittaa olevansa demokraattisia. Aluksi hihat olivat kyynärmittaiset, 1790-luvulle tultaessa pitkät ja istuvat. Pet en l'Air oli edestä kuten caraco-jakku, mutta sen takaosa oli kaavoitettu säkkimäiseksi. Se ulottui aluksi takaa polviin, mutta lyheni vähitellen.

Ratsastusasu muodostui perinteisesti alushameesta, liivistä, puserosta, takista ja hatusta ja muistutti miesten vastaavaa asua (takki: justaucorps). Toisinaan takkiin ommeltiin valeliivi ja myöhemmin liivistä luovuttiin kokonaan. Ranskalaiset omaksuivat myös englantilaisilta pitkän ratsastustakin (redingote), jossa oli pitkät hihat ja suuret käännetyt kaulukset. 1700-luvun viime vuosikymmeninä takista kehittyi muodikas asu, jota käytettiin päällysvaatteena muulloinkin kuin ratsastaessa ja Italiassa virallisemmissakin tilanteissa.

Amerikkalainen liinalakki

1700-luvun alkupuolella tulivat muotiin aiemmin yöasuina käytetyt myssyt ja lakit. 1770-luvulla muotiin tulivat äärimmäiset hiustyylit. Sisäoloissa käytettiin liinalakkeja ja -myssy (en: mob cap). Monet suomalaiseen kansanpukuun kuuluvat päähineet, kuten tykkimyssy (en: bonnet) ja liinalakki, näyttävätkin olevan rokokoo muotia. Monet näistä myssyistä olivat yhteydessä maalaistyyliseen pukeutumiseen, joka oli muodissa 1770-luvulla. Pitsien käyttö vaatetuksessa oli edelleen 1700-luvulla runsasta, kuten se oli ollut barokin aikana, vaikka pitsit hieman kevenivätkin.

Ohjeita rokokoopukujen valmistamiseen:
Oheisella sivulla vanhoja kaavoituksia rokokoopukuihin (Robe de Francaise & Robe de Francaise) ja piirroksia pönkistä ja muitakin kaavoja
La Couturière Parisienne: 1700s How to

Osa lähteistä ja linkkejä:Eighteenth-Century Silhouette and Support
18th Century Women's Fashion
HWW Foorumi: Vuosisadan loppupään robe à l'anglaise, malleja ja kuoseja
18th Century Printed Cotton Fabrics
Robe à l'Anglaise Or Robe à la français
Fashion Encyclopedia: Robe à la Française, Robe en Chemise & Polonaise
Bissonnette on CostumeTaidehistorian tietoikkuna: Uusklassismi
Finnish Roots: Headgear in women's lives
American Revolution: 18th century French, English and American Clothing

Barokki

Länsimaisen kulttuurin uudelleen synnyttäjänä itseään pitänyttä renesanssia seurasi rehevän yltäkylläisen mahtipontisen raskas 1600-luvun barokki, jonka tunnuksena oli epämuodostunut helmi. Sen värit olivat tummia ja rikkaita ja kuvat dramaattisia ja reheviä kuin raskasta pitsiä. Sitä seurannut rokokoo oli sen vastakohta keveydessään, mutta seuraaja koukeroisessa koristeellisuudessaan. Barokkityylille oli lisäksi ominaista vahva liikkeen vaikutelma, valoisuuden vaihtelut, illuusiot ja katkaistu asettelu (eli kuin maalaus jatkuisi näkymättömiin).

Yhteiskunnallisesti barokin aikakausi oli puhdasoppisuuden ja yksinvaltiuden aikakausi, jolloin kuningasvalta nousi huippuunsa Euroopassa. Englannissa se oli uskonnollisesti värittyneen sisällissodan kausi. Ranskaa repineiden hugenottisotien jälkeen barokki huipentui aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n pitkään valtakauteen. Saksassa riehui 30-vuotinen sota, johon myös ruotsalaissuomalaiset joukot osallistuivat, kuuluisampana suomalainen ratsuväki hakkapeliitat.

Niin kirkkojen kuin hallitsijoiden tuki teki aikakaudesta sekä taiteen että arkkitehtuurin kannalta rikkaan. Barokin merkittävimpiä keskuksia oli myös vasta itsenäistynyt Alankomaiden tasavalta. Se hallitsi maailman meriä kaukakaupallaan, joka muutenkin lisääntyi aikakaudella. Ajatusmaailmaltaan barokin aikakausi oli tieteellisen vallankumouksen kausi, johon liittyivät niin luonnontieteiden isä Galilei, tähtitieteilijä Kepler kuin ranskalainen filosofi Descartes. Thomas Hobbes kiteytti aikakauden idean sivistyneestä yksinvaltiaasta teoksessaan Leviathan.

Moni pitää barokin aikakautta eräänä länsimaisen musiikin huippukautena. Myös musiikissa oli havaittavisssa pyrkimys dramaattisuuteen. Sen uusi muoto olikin teatteria ja musiikkia yhdistävät ooppera. Myös renesanssin lopulla syntynyt kantaatti kukoisti. Vaikka aikakausi synnytti lukemattomia rakastettuja säveltäjiä, sen keskuudessa ei niinkään ollut sävellys tai säveltäjä kuin esitys itse. Tärkeitä piirteitä olivat koristeellisuus ja improvisointi. Barokin jälkeen muun muassa Bach vaipui unohduksiin, kunnes hänet löydettiin 1800-luvulla uudestaan.

Kuuluisia barokki säveltäjiä olivat myös muun muassa Monteverdi, Buxtenhude, Vivaldi, Händel, Albinoni, Telemann ja oma suosikkini Domenico Scarlatti. Musiikkikautena barokki on niin moniulotteinen, että pitkään kiisteltiin, voitiinko sitä koota minkään yksittäisen käsitteen alle. Se oli myös barokin taidekausista pisin kestäen miltei 200 vuotta aina lähes 1700-luvun loppupuolelle saakka. Tässä hieman J.S. Bachia sellolla:



Barokki ei ole kirjallisuuden kautena yhtä tunnettu eikä pitkäikäinen kuin barokkimusiikki. Sille olivat tyypillisiä vertaus- ja kielikuvat sekä hämmästyksen ja ihmetyksen teemat. Ulkoinen muoto sai usein enemmän painoa kuin usein keveäksi jäänyt sisältö. Erityisesti se menestyi Espanjassa ja Portugalissa sekä Saksassa. Parhaiten barokin kirjallisuus lienee onnistunut runouden osa-alueella, jossa tärkäe koulukunta olivat englantilaiset metafyysisetrunoilijat mm. John Donne. Tällä ryhmällä oli myöhemmin merkittävä vaikutus 1900-luvun alun runoilijoihin, erityisesti T. S. Eliotiin. Donnen runo (josta alla pätkä) on antanut myös nimen Ernest Hemingwayn romaanille Kenelle kellot soivat.

No man is an Iland, intire of it selfe;

every man is a peece of the Continent, a part of the maine;

(Katkelma John Donnen runosta: For whom the bell tolls eli kenelle kellot soivat, alkuperäisessä 1600-luvun kieliasussaan)

Barokkimuoti

Barokin (1600-luvun) muoti jakautuu kahteen pääsuuntaukseen eli varhaisempaan pohjoiseen ja myöhempään eteläiseen tai hollantilaiseen porvarilliseen ja ranskalaiseen hovimuotiin. Hollantilainen raskas, tumma, pyöreä ja rehevä muoti oli suosittumpi protestanttisilla alueilla kun taas ranskalaisen mahtipontisen jäykkää hovintyyliä seurattiin katollisilla alueilla.

Erityisesti ranskalaistyyli suosi kaikkea erikoista ja kummallista. Sen piirissä tunnettiin musta huulipuna, keksittiin kauneuspilkut ja alettiin puuteroida hiuksia valkosiksi. Muutenkin pukeutuminen oli poikkeuksellisen luovaa. Renesanssin jälkeen löysenneet korsetit alkoivat myös uudelleen kiristyä. Naisten takit matkivat miesten takkien räätälöintiä. Ranskalainen hovimuoti olikin rokokoomuodin edelläkävijä. Ajatus "ranskalaisesta muodista" ja muodikkuudesta syntyi barokin lopulla Aurinkokuninkaan taitavan vientipolitiikan ansiosta.

Oheinen Isabella Rubensin puku on hollantilaisen muodin malli-esimerkki. Sen väri on tumma, kaulukset suuret ja pitsien koristamat ja hihat pöyhkeät. Maalauksessa ei kovin tarkkaan näy vyötärölinjaa, joka hollantilaismuodissa oli korotettu, tosin ei kuitenkaan niin korkealla kuin myöhemmin empire-kaudella. Vaikka miehusta ulottui edestä vyötärölinjan alle, linjaa korosti usein miehustan poikki ruusukkeelle solmittu leveä silkkivyö. Lisäksi koristeena on runsaasti aikakaudella suosittuja helmiä. Maalauksen on maalannut rehevistä naisvartaloistaan tunnettu kuuluisa aviomies, hollantilainen barokkimaalari Peter Paul Rubens.

Pitsinvalmistus syntyi todennäköisesti 1300-luvun Flanderissa, nyky-Ranskan ja Belgian rajamailla. Katollinen papisto käytti pitsiä asuissaan, mutta maallikkojen asuissa se yleistyi vasta 1500-luvulla. Pitsin suosion kasvaessa sen valmistus levisi nopeasti ympäri Eurooppaa, jonka eri puolille syntyi pitsikeskuksia, kuten kotimainen Rauma. Myös Pohjois-Amerikan intiaanit ovat omaksuneet pitsin valmistuksen lähetystyöntekijöiltä. Barokki oli ylhäisömuodissa pitsin huippukautta.

Hennon vaaleanpunaisia unelmia

Asun pienessä, sekaisessa kerrostalokaksiossa ja haaveilen pienestä mökistä maalla, jossa on puutarha, joka tuottaa ruokaa ja ajasta kirjoittaa. Unelmani liittyvät myös kaikenlaisten tuotteiden ja tavaroiden itsevalmistamiseen. Ajatuksen taustalla on sekä ekologinen omavaraisuus että Epikuroksen ajatus hyvästä itsellisestä elämästä, elämän pienistä nautinnoista.

Lapsuudesta asti olen rakastanut sukelluksia menneeseen. Rakastan erityisesti menneisyyden muotia. Suosikki aikakausia ovat empire eli sijaishallitsijamuoti (regency - brittiläinen nimitys), hollantilais-englantilainen barokki-tyyli (kavaljeerit), 1700-luvun lopun siirtymätyyli, 1910-luku (edvardiaaninen eli titanic tyyli) sekä 1930-1940-luvut. Myös monenlaiset etniset vaatetukset kiinnostavat samoin kuin suomalaiset muinais- ja kansanpuvut. Ajatus historiallisen puvun ja asusteiden valmistamisesta alusta loppuun houkuttaa.

Myös muista unelmista, kuten matkailusta kirjoittelen sen kun niitä tulee vastaan.

Pink Marshmallows is a photo of Angie Harms (A is for Angie) and it is licenced under the Creative Commons Attribution 2.0 Generic license.