keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Keskiajan Viron- ja Liivinmaan vaikutus Suomeen

Paitsi Ruotsilla, myös Liivinmaalla (eli nykyisellä Latvialla ja Virolla) oli vaikutusta maamme keskiaikaiseen kehitykseen. Erityisesti vaikutusvaltaa oli Tanskan havittelemalla pohjoisella Vironmaalla.

Kalparitareita.
Läntisen kristikunnan laajetessa, saksalaiset valloittivat liiviläisten ja lättiläisten alueet ja perustivat tukikohdakseen Riian kaupungin 1201. Piispa Albert von Buxhoeven perusti saksalaisten siirtokuntien suojaksi Baltiassa Kalparitariston 1202. Se aloitti valloitussodan pakanallisia virolaisia vastaan 1208. Saman aikaan Tanskan kuningas kokosi ristiretkiarmeijan ja pyrki valtaaman Saarenmaan ja Pohjois-Viron. 

Verinen sota kesti miltei 20 vuotta, mutta lopulta Viro alistettiin ja jaettiin Kalparitariston, Riian kaupungin ja Riian piispan alueisiin. Saarenmaa alistettiin 1227 ja Tanskan haltuunsa saama Tallinnan aluekin siirtyi Tanskan vallan heikennettyä ritarikunnalle. Ritaristo ja Riian piispa ajautuivat kuitenkin pian riitaan alueista ja kävivät sotaa. Kalparitaristo voitti sodan, mutta joutui heikentyneenä sulautetuksi Saksalaiseen ritarikunnan haaraksi 1230-luvulla. 1500-luvulle saakka sillä oli kuitenkin oma suurmestarinsa.

1260. Punaisella Novgorod. CC-BY-4.0 by Magyar

Sekä Kalparitarit että Saksalainen ritarikunta olivat niin sanottuja hengellisiä ritarikuntia, jotka olivat perustettu puolustamaan ristiretkiläisiä, samalla tavalla kuin paremmin tunnetut Temppeliherrat ja ns. Maltan ritarit. Kalparitaristoon jopa kuului munkkiveljiä ritariveljien lisäksi. Kalparitarit olivat omaksuneet sääntönsä Temppeliherroilta. Periaatteessa ritarikuntiin liittyvien piti vannoa olevansa naimattomia,  antaa siveyslupaus ja luopua omaisuudestaan.

Pohjois-Viro palautettin 1238 Tanskalle.Vuosisatojen ajan alue  jakautui pohjoisempaan Vironmaahan ja eteläisen Viron ja Latvian muodostamaan Liivinmaahan. Saksalainen Viro jaettiin hiippakuntiin, joiden perustana oli aiempi maakuntalaitos. Niiden hengellisestä ja maalliseeta johdosta vastasi piispa. Säädyt keskittyivät saksalaiselle väestölle, jotka hallitisivat vironkielistä väestöä. Alistussuhde jyrkkeni koko saksalaisvallan ajan

Saksalaisritari tunnuksineen.
Ritarikunnan ja kirkon välistä vallanjakoa punnittiin sisällissodssa 1297-1330, jolloin arkkipiispa alistettiin ritarikunnan vallan alle. Viron jako päättyi vonna 1346 Tanska myi alueensa ritarikunnalle. 1400-luvun alkuun saakka Virossa oli melko rauhallinen kausi, mikä päättyi kun Saksalainen ritarikunta joutui sotaan Puola-Liettuan kanssa 1409. Se kärsi siin ätappion, minkä jälkeen sen asema ja arvovalta alkoi heiketä.

1400-luvulla ratsumiehen varustamiseen velvoitettujen määrä ja merkitys kasvoivat ja he alkoivat perustaa kartanoita. Nämä vasallit olivat yleensä saksalaisia, ja heidän täysin valtaansa saamat alustalaiet virolaisia. Alustalaisille säädettiin perintöalamaisuus, eli talonpoika omisti periaatteessa tilansa, mutta ei saanut myydä tai luovuttaa sitä ilman kartanonherran lupaa. Tähän liittyi myös päivätyövelvollisuus ja kartanonomistajan veronkanto-oikeus, mikä käytännössä johti maaorjuuteen. Tämä kartanolaitos ei kuitenkaan kattanut koko Viroa ja osin se sai hallitsevan aseman vast 1700-1800-luvuilla.

 

Tallinna ja muut kaupungit

Räävelin eli Tallinnan keskiaikainen sinetti.
Kaupunkien kautta käytävää kauppaa hallitsi Hansaliittoo, johon Ballttian tärkeimmät kaupungit kuuluivat tasavetaisina jäseninä. Tallinnasta ja Tartosta tuli Novgorodinkaupan tärkeimmät kaupungit. Pääosa Länsi-Euroopan ja kultaisen mongolien suurvaltion Kultaisen Ordan (1240-luvulta 1400-luvun loppuun) välisestä kaupasta kulki Novgorodin kautta. Novgorod joutui Moskovan vallan alle 1478 ja sen hansakonttori suljettiin, idänkauppa keskittyi yhä enemmän Baltian kaupunkeihin ja alue vaurastui entisestään.

Tallinna oli 1248 saanut Tanskan kuninkaalta Lyypekin kaupunkioikeudet, joita noudatettiin Tallinnassa ja alueen muissakin kaupungeissa aina 1800-luvulle saakka. Niin Tallinna kuin Tartto, Pärnu ja Viljandi olivat Hansaliiton jäseniä. Tallinnassa näkyvät edelleen hansakuappiaiden suola-, tee- ja jauhovarastoja, joissa on ullakko-ovet ja kauppatavaran nostamiseen tarvittavat koukut. Vaikka Tukholma oli periaatteessa valtakunnan pääkaupunki, oli Tallinna keskiajalla monelle uusmaalaiselle se lähin suurkaupunki.

Tallinna rikastui Novgorodin kaupalla.
Tallinnassa asui uusmaalaisia (pdf) ainakin 1300-luvun puolivälistä lähtien, mikä näkyy uusmaalaisten tallinnasta saamina perintöinä. Monet heistä olivat paossa kotipaikkakunnalla riidan tai rikkomuksen tähden ja hakivat Tallinnan raadilta turvapaikkaa. Raadin suoja oli henkilökohtainen ja määräaikainen. Monet saapuivat myös kaupunkiin selvittelemään velka ja muita oikeusjuttuja kaupunkiyhteisön tai sen jäsenten kanssa. Suojan perimmäinen tarkoitus oli edistää oikeusjuttujen rauhanomaista ratkaisua. Maantie- tai merirosvoille taikka rauhattumaksi julistetuille sitä ei myönnetty. 

1500-luvulla Tallinan asukasluku oli arviolta 6000 henkeä ja 1510-1560-luvuilla kaupungissa käsiteltiin 150 uusmaalaisen perintöasiaa. Ruotsin valtion alueelta tulleiden on arvioitu muodostaneen 11-12 % kaupungin väestöstä. Vanhin tunnettu Tallinnassa jaettu uusmaalainen perintö, oli 1350-luvulta peräisin ollut Raaseporin voutikunnan alueelta tulleen perintö. Seuraavaksi perintöjä käsiteltiin 1410-1440-luvuilla ja sitten taas 1470-luvulta eteenpäin


Tallinnan laki, perintöoikeus ja Tallinnassa kuolleet suomalaiset

Suuri rantaportti
Kun Uudeltamaalta Tallinnaan muuttanut henkilö kuoli, häneen voitiin soveltaa joko Maunu Eerikinpojan Maan tai kaupunkilain perintökaarta. Kuitenkin, jos henkilö kuoli Tallinassa, oli hänen jäämistönsä Tallinan raadin tuomiovallan alainen. Tanskan kuningas Kristoffer I oli 1255 vahvistanut Lyybekin lain Tallinan kaupungin lainsäädännöksi. Kaksi vuotta myöhemmin kaupunki sai käyttöönsä latinankielisen koodeksin, joka oli Kristofferin pyynnöstä kopioitu Tallinnaa varten. Varhaisin tieto lain soveltamisesta Tallinnassa on kuitenkin jo vuodelta 1248. 

Lisäksi kaupungin hallussa oli ilmeisesti 1400-luvun alusta peräisin oleva Maunu Eerikinpojan kaupunkilain käsikirjoitus. Se miten eri lakeja on Raadin toimesta sovellettu, on kuitenkin tuntematon. Uudellamaalla annetuissa perintötodistuksissa viitataan yleensä Ruotsin valtakunnan lakiin.

Oikeusoimia ohjasi myös niin kutsuttu burspake eli porvari- ja asukasmääräykset. Alunperin se koostui vanhastaan raadin porvarisyhteisölle antamista julistuksista. Myöhäiskeskiajalla se sisälsi kokoelman raadin kaupunkilaisille antamia määräyksiä, joita luettiin seremoniallisesti yhteisissä tilaisuuksissa yleensä joko raatihuoneen parvekkeelta tai ikkunasta. 1400-luvulla se luettiin Tallinnassa ainakin pari kertaa vuodessa. Suomessa bursprakea luettiin kaupunkilaisille ainakin 1500-luvun Turussa. Tämän vaikutukset näkyvät edelleen kaupungin joulurauhan julistuksessa.

Tallinan kaupungintalo toimi oikeusistuimena.
Tallinan bursprakessa oli keskiajalla kaikkia kuolemantapauksisa koskeva ilmoitusvelvollisuus. Jos henkilö kuoli ilman perillisiä, Lyybekin laki määräsi omaisuuden raadin haltuun. Heidän omaisuuttaan tuli säilyttää vuoden ja päivän ajan, ja sinä aikana kuolinpesää valvoivat raatimiehet. Ellei kukaan ilmaantunut tänä aikana vaatimaan perintöä omakseen, se jaettiin kaupungin ja kuninkaan voudin kesken. Säädöstä korjattiin niin, että säilytysvelvollisuus oli kunnes perijä ilmestyi, todennäköisesti siksi, että Tallinna oli muista hansakaupungeista käsin kaukana ja vuosi perinnön perimiseen lyhyt aika. 

Maunu Eerikinpojan kaupunkilain mukaan perintöä piti säilyttä vuosi ja yö. Ellei ketään ilmaantunut perintö kuului kokonaan kuninkaalle. Jos vainaja oli maassa syntynyt puolet kuului kuninkaalle ja puolet lahjoitettiin vainajan sielun pelastukseksi kirkolle ja armeliaisuuslaitoksille. Vuosi ja päivä oli tyypillinen myös muun isännöttämän omaisuuden ja löytötarvaran säilytysaika. Uudellamaalla määräaikoja kuitenkin on ilmeisesti pyritty noudattamaan, mitä todistaa todistusten kirjoitttaminen omaisille. 

Maunu Eerikinpojan sinetti.
Monessa muussakin suhteessa Lybekin laki ja Maunu Eerikinpojan kaupunkilaki muistuttivat paljolti toisiaan. Niiden mukaan aviopuolisot, lapset ja muut perijät saivat kaikki perinnöstä yhtäsuuren osan. Maanlain mukaan nainen peri aina vain puolet siitä, mitä mies, eli kolmanneksen koko omaisuudesta. Lakien perintöjä koskevat säädökset olivat moninaiset. Kaupunkilaeissa puoliso oli aina oikeutettu puoleen omaisuudesta. Maunu Eerikinpojan lakien mukaan myös äpärät saattoivat periä, kunhan eivät olleet syntyneet aviorikoksen, sukurutsan tai hengellisen sukurutsan (kummi-tai-lankosuhteen) seurauksena. 

Mies ei saanut myydä yhteistä omaisuutta ilman vaimon tai yhteisten lasten suostumusta, ellei ollut jokin äärimmäisen pakottava tilanne (vankeus, nälänhätä jne.). Lyybekin lain mukaan, jos kaupungin ulkopuolella kotoisin oleva neito tai leski nai porvarin, joka kuoli. Hän sai kaupungista pois muuttaessaan mukaansa vain, mitä oli sinne tuonut eli käytännössä myötäjäisensä. Näin kaupungin varallisuus ei virrannut sieltä pois. Jos hän sensijaan meni kaupungissa uusiin naimisiin, hän sai pitää koko perintöosuutensa. Tällöinkään ei saanut naida vastoin ystäviensä tahtoa.

Keskiajalta Uudelta maalta käytiin kauppaa Tallinnaan. Tallinnan kauppa oli eräs Porvoon kaupungin elinkeinoista.  Tallinnaan suuntautui Porvoon kautta koko itäisen Hämeenmaan turkiskauppa. Kerron  kuitenkin tarkemmin Suomen kaupungeista toisella kertaa.

 

Virolaisista keskiajan luostareista ja piispanlinnasta

Toompean mäki 1700-luvulla.
Kerjäläisveljestöt saapuivat Viroon kristinuskon leviämisen myötä. Vaatimatonta elämää viettäneet veljet saarnasivat kansankielellä ja heillä oli tärkeä merkitys uuden uskon vakiinnuttamiseen tavallisen kansan parissa. Dominikaanit eli mustat veljet pyrkivät jo joko 1229 tai 1239 perustamaan luostarin Tallinnan Toompealle. Pyhän Katariinan luostari saatiin lopulta kuitenkin perustettua vasta 1246 Tallinnan alakaupunkiin. Luostarin kirkko oli eräs vanhan Liivinmaan suurimpia kirkkoja. 1500-luvun alussa luostarissa toimi noviisit mukaanlukien 30 veljeä. Luostari suljettiin 1525, jolloin se otettiin Tallinna kaupunginraadin haltuun. Sittemmin luostarin raunioille rakennettiin uusia rakennuksia.

Pyhän Katriinan kirkko ja luostarinraunioita.
1400-luvulla rakennettu Pyhälle Birgitalle omistettu Piritan luostari sijaitsi nykyisessä Piritan kaupunginosassa. Rakennustyöt alkoivat  joko1407 tai vasta 1417. Liivinmaan ritarikunnan omistamlla malla.Vaikka paikalliset kauppiaat olivat ensin anoneet luostarin perustamista, kaupungin raati valitti siitä kuitenkin ritarikunnalle 1413,  peläten luostarista tulevan merirosvojen ja muiden kaupunkia uhkaavien ainesten tukikohta, sijaintinsa vuoksi. Kaupunkilaiset pelkäsivät myös lahjoitusten ja testamenttien viraavan kaupungin kirkkojen sijaan luostarille. Rakentaminen oli hidasta ja jatkoi 1500-luvulle saakka, mikä johtui todennäköisesti myös varojen puutteesta.

Luostarin suuri kirkko valmistui vuonna 1436, mikä jälkeen vastustus laantui. Ruotsista saatiin pyhiinjäännöksiä ja sieltä saapui sisaria ja veljiä opettamaan virolaisille luostarisääntöä. Luostarissa oli sekä sisarten että veljien puoli, joihin oli erilliset sisäänkäynnit. Sisarilla ja veljillä oli myös erilliset paikat kirkossa. Myös veljesluostari oli luostarin Abbedissan alainen. Piritan sisaret harrastivat lukemista, mietiskelyä, kodinhoitoa ja käsitöitä. Veljet saattoivat saarnata myös muissa kirkoissa. Sisaret eivät koskaan poistuneet luostarista ja kuolemansa jälkeen heidät myös haudattiin kirkkoon.

Piritan luostarirauniot.
 Suurten juhlapyhien aikana kaikki halukkaat eivät mahtuneet kirkkoon sisään, vaan erillisestä ikkunasta saarnattiin pihalla seisovalle kansalle. Liivinmaan sodan aikana, Tallinnan raati ehdotti luostarin sulkemista 1560, jottei vihollinen voisi käyttää sitä tukikohtana. Sodan jatkuessa, luostari kärsi tulipalosta 1564 ja vuonnna 1575 venäläiset kaappasivat osan nunnista mukaansa, ryöstäen samalla luostarin asuinrakennukset. Vuonna 1577 Iivana Julman joukot hävittivät luostarin lopullisesti.

Länsi-Viron Padisen kylässä perustettiin 1300-luvulla sisterssiläisluostari 600-800-luvulta peräisin olleen linnoituksen paikalle .Sisterssiläiset pyrkivät tiukasti noudattamaan puhän Benediktuksen luostarisäätöä. Tarkoituksena oli elää omavaraisesti ja keksittyä rukokseen, opiskeluun ja työhön. Heidän luostaripukunsa oli valkoinen, erottuakseen mustiin pukeutuneista dominikaaneista. Kaavussa oli kuitenkin musta huppu. Sisterssiläisten voimakkainta leviämisen aikaa oli 1100-luku (pdf).

Padisen luosatrin raunioita 1700-luvulla.
Donamünden sisterssiläisluostari oli saanut maat jo 1220 kiitokseksi avusta kristinuskon levittämisessä alueella. Ensinnä paikalle rakennettiin kivinen kappeli. Koska Donamünden luostari maatoli pakko myydä 1305, muuttivat munkit Paadiseen 1310 ja alkoivat luostarin rakentamisen 1317. Vahvimmillaan luostari oli vuoden 1400 tienoilla ja se selvisi vielä 1500-luvun alun uskonpuhdistuksestakin, vaikka munkit ajettiinkin pois 1500-luvun puolivälissä. 

Padisen luostari hankki 1300-luvulla maaomaisuutta Uudeltamaalta. Esimerkiksi 1335 kruununvouti Per Skytte myi Inkoon Kirkkonummen ja Pohjan alueella sijaitsevat kartanonsa luostarille. Padisen luostari omisti peräti 12 isoa tilaa Kirkkonummella. Munkkien toiminta Uudellamaalla oli pitkälti taloudellista ja piispa Hemmingin mielestä heitä kiinnostivat tulot enemmän kuin kirkollisen elämän uudistaminen. Suomen talonpojilla oli paljon virolaisia vahvempi asema, eikä munkkien toiminta ollut täällä yhtä helppoa.

Piispanlinnan raunioita.
Alunprin luostarin munkeilla oli ilmeisesti tarkoituksena rakentaa luostari läntiselle Uudellemaalle. Sillä oli maa-alueita ainakin Sipoossa, Porvoossa ja Pernajassa. Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti 1351 luostarille Porvoon kirkon pappien nimittämisoikeuden sekä Ahvenkosken ja Vantaanjoen lohenkalastusoikeuden. Kalastusmatkojen tukikohtana he pitivät Munkkiniemeä ja Munkkisaarta. Kalastuksen harjoittaminen kuitenkin vaikeutui. Luostari myi omaisuutensa pois 1400-luvun alkupuolella ja siirsi kalastusoikeutensa 1428 Turun piispanistuimelle.

Luostarien lisäksi Vatselinnan kaupungissa sijaitsi 1342 perustettu Tarton piispan piispanlinna, josta on jäljellä vain raunio. Se oli aikanaan eräs koko Liivinmaan mahtavimmista puolustuslinnoituksista. Kaupunki tuli aikaanan 1300-luvulla kuuluuisaksi kappeliin v. 1353 ilmestyneestä valkeasta rististä,j joka keräsi pyhiinvaeltajia Vanha-Liivinmaalta ja muualta Pohjois-Euroopasta. Pyhiinvaeltajat, jotka katuivat syntejään ja rukoilivat kappelissa, saivat Paavi Innosenttius IV:n 1454 bullan mukaan vuoden ja 40 päivän synnipäästön. Linna tuhoutui Pohjan sodassa. Kappeli oli eräs Suomea lähellä olevista Katolisen kirkon pyhiinvaelluskohteista.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Keskiajasta Ruotsi-Suomessa

Tämä kirjoitus on kirjoitettu pohjustuksena myöhemmälle suomalaista keskiaikaista vaatetusta kuvaavalla osuudelle, mutta se paisui liian suureksi ollakseen osa kirjoitusta. Loppujen lopuksi näistä tuli monta osaa.

Kuolemantanssi Tallinnassa.

Keskiajan katsotaan Ruotsissa alkaneen 1050. Ruotsissa aikaa vuosina 1050-1250 kutsutaan varhaiseksi keskiajaksi, joka ajoittuu samalle ajalle kuin sydänkeskiaika (1000-1300) muualla Euroopassa. Varhaisella keskiajalla Ruotsi kristillistyi ja kirkon valta siellä kasvoi. Kristinuskon valtaannousun taustalla olivat suurmiehet, jotka katsoivat siitä olevan heille hyötyä. Ruotsi ei tuolloin ollut yhtenäinen valtio, vaan sen alueita hallittiin paikallisen hallintotavan ja suullisen lakiperinteen perusteella. Maahan valittiin kuitenkin tuona aikana myös ensimmäinen valtion kuningas. 

Kristinusko vakiintui Ruotsissa 1100-luvulla. Jo pian kristillistymisen jälkeen noin vuonna 1150 ruotsalaiset alkoivat tehdä ristiretkiä Suomeen. Ruotsi liitti Suomen alueet vähitellen omiinsa lähes 600 vuoden ajaksi. Birger Jaarli perusti Tukholman 1200-luvun puolivälissä juuri Suomen hallinnan helpottamiseksi. Hänen ja hänen poikansa Maunu Ladunlukon aikana valtion valta vahvistui: veroja alettiin maksaa ja kaupungit kasovivat. 

Kirkkoja ja luostareita rakennettiin ympäri valtakunnan. Valtion ja kirkon hallinan avuksi tarvittiin pappeja, munkkeja, vouteja (veronkerääjiä) ja sotilaita. 1200-luvulla myös kirkon valta kasvoi. Suuri osa, mitä keskiajan lähteistä tiedämme, liittyy nimenomaan kristinuskoon ja kirkon vaikutukseen maassamme. Lisäksi arkeologian avulla on voitu selvittää arkielämää erityisesti varhaisissa kaupungeissamme. Maassamme tunnetaan myös jonkin verran keskiaikaisian paikallislegendoja, mutta niiden totuudenmukaisuutta on vaikea varmentaa.

 

Ristiretket

Ristiretki-postimerkki.
Suomessa keskiaika alkaa määritelmästä riippuen 1100-1200-luvuilla.  Jo tätä ennen katollinen ja ortodoksikirkko olivat tehneet lähetystyötä maassamme. Hämäläiset ja länsisuoomalaiet olivat vähintään vuodesta 1042 lähes jatkuvassa sodassa Novgorodin ja Karjalan asukkaiden kanssa. Nämä konflkitit olivat osaltaan vaikuttamassa ristiretkien onnistumiseen. Karjalaiset hyökkäsivät myös Ruotsin tuon ajan tärkeimpään kaupunkiin Sigstunaan vuonna 1187 ja he tekivät sotaretken Ruotsiin myös 1257. Eräs karjalaisten käännyttämisen taustasyistä saattoi olla näiden harjoittama rosvoilu.

Ensimmäisen ristiretken ajankohta on arvioitu 1150 vuoteen, mutta ensimmäiset lähteet ovat vasta 1200-luvulta. Vanhin tunnettu Suomea koskeva asiakirjalähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan arkkipiispalle 1171-1172. Lyyperkin kroniikassa mainitaan vuoden 1266 kohdalla, että Birger Jaarli pakotti Suomen osaksi Ruotsia. Ruotsalainen Eerikinkroniikka kuvaa puolestaan vuosien 1249-1250 toista ristiretkeä hämäläisiä vastaan. Karjalassa ja Savossa keskiaika alkoi vasta noin 1300, kolmannne ristiretken myötä.Myös tanskalaiset ja mahdollisesti myös norjalaiset tekivät ristiretkiä Suomeen. Ruotsin vallan ulottuminen varsinkin Savoon oli kuitenkin hidasta. Lapissa historiallinen aika alkoi vasta keskiajan jälkeen. 

Ristiretkien yhteydessä moisioiden suurtalonpojat joutuivat luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja katollisen kirkon omistukseen. Ristiretkien myötä tapahtuneen rannikoiden uudelleenasuttamisen myötä suomalaiset asukkaat menettivät kalastusoikeuksia alueilla. Kiistaa syntyi myös viljelyoikeuksista. Varsinaissuomen saaristoon (pdf) asettui jo 1100-luvulla skandinaavisia uudisasuikkaita. Uudellemaalle asettui väestöä pääosin Sveanmaalta ja Itägöötanmaalta.  Ruotsin kielestä tuli aateliston ja ylemmän porvariston kieli. Myös pappien ja oppineiden tuli käyttä sitä virkakielenä. 

Missale Aboensis on yksi harvoista keskiajan käsikirjoituksista.
Turun Piispa mainitaan Ruotsin piispojen yhteydessä ensi kertaa 1253. Käytännössä Ruotsin kirkko levittäytyi Suomeen vasta 1300-luvulla. Sitä ennen katolnen kirkko oli toiminut Varsinaissuomessa jo 1100-luvulta lähtien. Kristinuskon vaikutusta näkyy tosin jo esihistoriallisen ajan hautalöydöissä, mutta se ei välttämättä kerro vielä uuden uskonnon omaksumisesta.

Meillä on keskiajasta sangen vähän lähteitä, koska mm. Turun Tuomiokapitulin, luostarien ja keskiaikaisten kaupunkien arkistot ovat tuhoutuneet esimerkiksi kaupunkien tulipaloissa ja luostarien lakkauttamisen yhteydessä. Keskiajan jäänteinä meillä on yhteensä 73 säilynyttä keskiaikaista kirkkoa, joista suurimpana Turun tuomiokirkko. Lisäksi Turun, Hämeen, Olavin-, Katelholman ja Raaseporin linna sekä Kuusiston piispanlinnan rauniot ovat keskiaikaisia. Kaupungeista Turulla, Porvoolla, Raumalla, Ulvilalla, Naantalilla ja Viipurilla on keskiaikaiset juuret. 

 

Keskiajan yhteiskunta

Monet ammatit ovat keskiajalta.
Suurin osa väestöstä oli maanviljelijöitä ja  siksi olikin merkittävää, että myös maanviljely kehittyi ja tehostui. Iso osa omisti omat maansa, mutta moni myös työskenteli kuninkaan, kirkon ja aateliston tiloilla. Keskiajan pohjolassa kehittyivät neljä säätyä: aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat. Muualla Euroopassa maanviljelysväestö olivat sidottuja maahan ja alueen omistavaan aatelistoon.  Pohjolassa he olivat vapaampia ja siirtymä säätyjen välillä oli mahdollinen. Ruotsi-Suomessa aatelistoa edustivat ne suurtilalliset, jotka pystyivät varustamaan ratsumiehen sotaan.

1100-1200-luvulla kaupungit kasvoivat Tukholmassa, Kalmarissa, Visbyssä, Sigstunassa, Skarassa sekä myös Turussa ja Viipurissa. Keskiajan kaupungit olivat nykymittakaavan mukaan hyvin pieniä. Niissä asui porvaristoa, joka koostui käsityöläisistä ja kauppiaista. Kaupungit kasvoivat paitsi tärkeille kauppapaikoille (kuten meillä Ulvila) kuin linnojen yhteyteen, kuten meillä Viipurissa. Turku oli oikeastan molempia, eli siellä oli linna, mutta se oli myös vanha ja perinteinen kauppapaikka. Keskiajan kaupungeilla oli itsehallinto, eli ne saivat itse päättää omista sisäisistä asioistaan.

Ruton aikainen suoja-asu.
1300-luvun alkupuoli oli poliittisesti vakaata. Sitten englantilainen laiva toi 1349 mustansurman (eli paiseruton) Bergeniin, mistä se levisi koko Pohjolaan ja aiheutti paljon kärsimystä ja pelkoa. Kolmannes alueen väestöstä kuoli ruttoon ja paikoitellen asutus kokonaan tyhjeni väestöstä. 1300-luvulla perusti myös Birgitta Birgerintytär luostarin Valderstenaan ja tuli sittemmin julistetuksi pyhimykseksi. 

Lainsäädäntö perustui ennen Ruotsin vallan aikaa ja sen alussa suulliseen lainperintöön, ruotsissa ns. maakuntalainsäädäntö. 1340-luvulla Maunu Eerikinpojan sääti maalain ja vuosikymmenen lopulla myös kaupunkilain.  Kaupunkien lainsäädäntöä perustui pääosin Björkön* oikeuteen. Tukholman hallinnosta ja kaupasta annetut päätökset 1200-1300-luvulla muodostivat sen perustuksen, jota täydennettiin muilla määräyksillä ja maalain linjauksilla. Sekä maanlaki että kaupunkilaki jakautuivat yksityis-, rikos- ja prosessioikeutta käsitteleviin kaariin.  

Harva osasi keskiajalla lukea tai kirjoitttaa. Lukutaito rajoittuu pääosin papiston piiriin, vaikka hekään eivät välttämättämiä olleet sen suhteen kovin taitavia. Aatelistokaan ei useimmiten hallinnut lukutaitoa. Sen sijaan kauppiasluokka saattoi hallita jonkinlaista kirjanpito- ja ainakin laskutaitoa. Lisäksi kaupungeissa tarvittiin luku- ja kirjoitustaitoisia virkamiehiä, kirjureita, jotka tekivät muistiinpahoja esimerkiksi oikeudenkäynneistä ja kaupunkia hallinnoivan porvarisraadin päätöksistä.

Abbedissa Gerthrud, sairaiden suojelija.
Keskiajan Suomessa tunnetaan 17-18 kiltaa. Kiltoja oli erityisesti Turussa (kuusi) ja yllättäen myös Satakunnan maaseudulla. Killat ajoivat oman jäsenistön etuja ja huolehtivat heidän asioistaan, mutta pitivät myös huolta erilaisista muista velvollisuuksista. Pyhän Kerttulin killan tehtävänä oli tarjota yösijaa, hoitaa sairaita ja tarjota hautapaikkoja köyhimmille, kuten muuallakin Euroopassa. Toiset killa ylläpitivät alttareita, hoitivat muita hengellisiä velvollisuuksia tai toimivat oppineiston kokoontumispaikkoina. Vanhin maamme killoista oli Ulvilan Pyhän Kerttulin kilta. Killoista tiedetään suhteellisen vähän, Turun killoista muita kiltoja enemmän. Osasto on jälkeen jäänyt vain merkintä paikallisissa asiakirjoissa. Yleensä kiltojen kokoontumispaikkoina olivat kiltatalot, joita kruunu takavarikoi 1500-luvun lopulla kiltalaitoksen lakkauttamisen (1544) jälkeen. 

Keskiajalla omaksuttu oppipoika-kisälli-mestari ura-malli jatkui maassamme pitkään keskiajan jälkeenkin. Sekä oppipojat että kisällit opettelivat oman alansa taitoja Mestarin alaisuudessa. Kisälliksi ja mestariksi päästiin osoittamalla oman alan saavutetut taidot niin sanotussa mestarikokeessa.  Mestarin arvon saatuaan käsityöläinen saattoi  perustaa oman verstaan ja harjoittaa ammattiaan itsenäisesti. 

Kiltojen tehtäviä otti 1600-luvulla vastuulleen ammattikuntalaitos, jonka tehtävänä oli valvoa alansa laatua ja auttaa hädänalaisia veljiä. Killat liitetään usein ammattikuntiin, mutta on kuitenkin mahdollista, että maassamme oli vain yksi puhdas käsityöläiskilta, joka oli Turun kultaseppien kilta 1500-luvulta. Suutarien ammattikunta syntyi Turkuun 1624.

Kristinuskon saapuminen ja ensimmäiset kirkot

Missae Aboensis: Piispa Henrik polkee Lallia
Pienillä alueilla Satakuntaa ja Varsinaissuomea uskotaa arolleen kristittyjä jo ennen (pdf) ensimmäistä ristiretkeä 1150.  On viitteitä siitä että Muinais-Kalannin (Laitila-Uusikaupunki),  Kokemäki ja Tyrvää olivat päättäneet pitäjätasolla kristinuskon omaksumisesta jo ennen ristiretkeä. Organisoidusta kristinuskosta on löytynyt viitteitä myös Eurasta. Nämä pitäjät saattoivat jo tuolloin kuulua johonkin Ruotsin hiippakuntaan, mihin sopii se, että Findia mainitaan keskiaikaisessa asiakirjassa Ruotsin kirkkoprovinssiksi jo 1120 paikkeilla Vanhoja puukirkkoja 1200-luvulta onkin etsitty pitkään.

Suomen ensimmäisen piispanistuimen paikalla, Nousisissa tiedetään olleen Neitsyt Marialle omistettu kirkkorakennus  viimeistään 1230-luvulla. Kirkon uskotaan olleen melko yksinkertainen hirsirakennus (pdf).Piispanistuin oli siirretty Koroisten niemelle jo 1229, joten todennäköiseti paikalla on ollut kirkko jo aiemmin. Kirkossa on todennäköisesti säilytetty Piispa Henrikin pyhäinjäännöksiä, ennen niiden siirtämistä uuteen Turun tuomiokirkkoon 1300-luvun alussa. Tämän muistoksi Piispa Maunu Tavast lahjoitti kirkolle pyhän Henrikin sarkografin 1410-1420-luvulla. Mikä saattoi olla yhtenä kimmokkeena kivikirkon rakentamiselle.

Suomen vanhin tunnettu kirkko on kuitenkin 1100-luvulla rakennettu Ravattulan Ristimäen kirkko, joka oli käytössä vain 1120-1130-luvuille saakka. Sen käyttö loppui samoihin aikoihin piispanistuimen Koroisiin siirtämisen kanssa. Kirkon paikalla on ollut muistoristi 1200-1500-luvuilla. Se edusti varhaiskeskiaikaista romaanista tyyliä ja oli selvästi paikalliskirkko, joka palveli 20-30 taloa. Kirkon kivijalan lisäksi on löytynyt kristillinen kalmisto ja sitä kiertäneen aidan perustuket.

Liikistön kirkon kivijalka ja muistoristi,. CC-BY-SA-4.0 by Pihamies

Kolmasta vanhaksi tiedetty kirkko on sijainnut Ulvilan Liikistössä. Sen hautausmaalta on löydetty 298 vainajaa ja löydetyt kolikot sijoittuvat 1200-1300-luvuille. Hautausmaa on ilmeisesti perustettu 1200-luvun alkupuolella. Ulvilan Pyhän Olavin kirkossa säilytetään, ilmeisesti Liikistöstä peräisin olevia 1200-1300-lukujen hautakiviä. Vuoden 2006 kaivauksissa (pdf) löydettin likemaata, jonka uskotaan olleen merkki kirkon palosta joko 1200-luvun lopulla tai 1300-luvulla. Sitä ennen alueelle oli jo haudattu vainajia ja siellä on luultavasti sijainnut rakennuskin jo tätä ennen.

Vanhin "kivirakenteinen" (eli palamattomasta materiaalista valmistettu) kirkon osat ovat Turun Koroisten piispankirkon tiiliset kuorirakenteet ovat 1260-luvulta, mutta kirkko hävitettiin merirosvojen toimesta 1390-luvulla. Jo 1230-luvulla, pian piispanistuimen siirtämisen 1229 jälkeen, paikalle oli rakennettu hirsinen kirkko. Koroisten niemi sijaitsee Aurajoen rannassa, Kaarinassa, Turun keskustasta pari kilometriä pohjoiseen. 

Ahvenanmaan Jomalan kirkko on tänä päivänä vanhin edelleen olemassa oleva muurattu rakennus. Sen rakentaminen on mahdollisesti aloitettu 1270-luvulla. Eckerön kirkon kellotorni on ajoitettu 1200-luvulle, vaikka kirkko on nuorempi. Varhaisimpia Ahvenanmaan kirkkoja lienee Finnstörmin puukirkko, jonka kivisakasti on ajoitettu 1200-luvulle.  Myös Saltvikin noin 1370-luvulla rakennetun kivikirkon paikalla on aiemmin sijainnut puukirkko. Kolmas varhainen puukirkko on sijainnut nykyisen Lemlandin kirkon paikalla. Nykyinen kivikirkko on lustotutkimuksen perusteella ajoitettu 1200-luvun loppuun.

Lembölen kappeli 1890-luvulla.

Lemlandissa on sijainnut myös niin kutsuttu Lemböten Pyhän Olavin kappeli, joka on nykyään raunioina (osin kunnostettu). Se on toiminut ohikulkevien merimiesten kappelina ja varhaisin paikalle rakennetu puukappeli on rakennettu mahdollisesti jo 1100-1200-lukujen vaihteessa. Jo 1200-luvulla tanskalaissssa kuvauksessa Lemböle oli välipysähdys matkalla Tanskasta Viroon. 1800-luvulla paikalta löydettiin 300 lähinnä Eerik Pommerlaisen aikaista rahaa. Myös Hammarlandin Signilskärissäon vanhan kappelin rauniot, joita ei liene ajoitettu.

Manner-Suomessa 1400-luku ja varsinkin sen jäkipuolisko oli innokasta kivikirkkojen rakennuskautta, jolle ajoittuu suurin osa maamme kivikirkoista. Vielä 1500-luvulla  valmistui useita keskiaikaisiksi luokiteltuja kivikirkkoja.


Naantalin luostari ja kerjäläismunkkien yhteisöt

Birgitta Birgerintytär oli luostariliikkeen perustaja.
Meillä perustettin  birgittalainen luostari 1438. Luostari sijaitsi alunperin Maskussa, mutta siirrettiin jo 1443-1444 Raision Ailoisiin, jota alettiin kutsua Rauhanlaaksoksi (Nådendal eli Naantali). Luostarin toiminta loppui uskonpuhdistuksen myötä vähitellen vuosien 1533-1591 välisenä aikana. Naantalissa oli  vuonna 1487 peräti 54 sisarta, 8 pappisveljeä, 2 diakoniveljeä ja 6 maallikkoveljeä. Se oli sääntökunnan luostariksi normaalikokoinen ihan koko Euroopan mittakaavassa. 

Birgittalaisyhteisö oli ns. kontemplativiinen eli mietiskelejä ja rukoileva yhteisö, jonka sisaret ja veljet eivät juurikaan poistuneet luostarin alueelta. Aateliset saattoivat lahjoittaa luostarille vaikkapa maaomaisuutta esimerkiksi silloin, kun heidän tyttärensä liittyivät luostarin asukkaiksi. Naantalin luostarissa tehtiin paljon käsitöitä, muun muassa kirkkotekstiilejä, ja sillä oli varmasti vaikutusta myös ympäristöön. 

Birgittalaissäännössä nimenomaan ohjattiin nunnia valmistamaan kirkkotekstiilejä "kirkon kaunistamiseksi ja Jumalan kunniaksi". Nunnien kunniaksi on luettu myös arkisten käsityötaitojen, esim. sukkien ja lapsten neulomisen levittäminen alueen väestön keskuuteen. Birgittalaissisarten kautta myös pitsinnypläystaito levisi Ruotsita suomeen ja niitä käytettiin esimerkiksi messupaidoissa. Nykyaikaan naantalilaisnunnien käsitöitä on säilynyt kymmenkunta. Vaikka esikuvina olivatkin valdestenalaistyöt, on naantalin nunnilla ollut selvästi oma tyylinsä, joka on tunnistettavissa. 

Dominikaani mustassa kaavussaan.
Turun hiippakunta poikkesi (pdf) muista katolisen kirkon pohjoisista hiippakunnista siinä, ettei alueella ollut lainkaan sisterssiläisluostaria, vaikka Padisen luostarilla olikin Uudellamaalla vahva vaikutus ja sen sanotaan suunnitelleen alueelle myös luostaria. 1200-luvulla perustetut dominikaanit levittäytyivät jo ensimmäisellä vuosisadallaan innokkaasti Itämeren alueelle. 

Dominikaanit saivat jo varhain vaikutusvaltaa uudessa Turun hiippakunnasssa, sillä varhainen piispa Tuomas (1230-luvulta vuoteen 1245) oli ehkä itsekin dominikaani ja ainakin läheisessä yhteydessä heihin. He toimivat käytännössä hiippakunnan johdossa vuosina 1245-1249, ennen kuin piispa Beron I astui virkaan. Tässä yhteydessä Turkuun perustettiin Pyhän Olavin dominikaanikonventti 1249. Jatkossakin heillä oli merkittävä asema hiippakunaassa, mikä näkyi hiippakunnan dominikaanisesssa jumalanpalveluskäytännössä 1200-1300-luvuilla. 

1392 dominikaanit perustivat Pyhän Marian ja enkelien konventin Viipuriin ja suunnittelivat Raisioon Pyhän Annan sisarluostaria 1400-luvulla. Monet hiippakunnan piiispoista olivat dominikaaneja. Konventit olivat pieniä munkkiyhteisöjä, ikäänkuin dominikaanien (tai fransiskaanien taloja). Kaikki näistä olivat pieniä, esim. Turussa oli vuonna 1418 kahdeksan veljeä, kun sääntöjen mukaan heitä olisi pitänyt olla 12.

Fransiskaani veli

Fransiskaanit ulottivat toimintansa hiippakunna laueelle 1200-1300-luvun taitteessa. Vielä tuolloin he eivät kuitenkaan olleet perustamassa konventteja alueelle. Konventtien perustaminen alkoi ilmeisesti vasta 1300-luvun loppupuolella. Viipurissa olleen konventin tiedetään varmasti olleen olemassa 1403. 

1400-luvun puolivälissä he rakensivat Raumalle Pyhän Ristin konventin (olemassa ainakin 1449) ja Ahvenanmaalle Kökariin tuntemattoman pyhimyksen konventin (valmistui viimeistään 1472). Vaikka fransiskaaneilla oli dominikaaneja enemmän konventteja, heillä ei ollut samaa vaikutusvaltaa, eikä yhteyksiä hiippakunann johtoon. 

Sekä dominikkaanit että fransiskaanit olivat mendikantti- eli kerjäläissääntökuntia. Yhteisössä tuli olla ainakin 12 jäsentä. Maamme konventit kuuluivat sekä dominikaanien että fransiskaanien osalta Dacian (Tanskan) dominikaani- ja fransiskaaniprovinsseihin.. Kuuluminen laajempaan yhteisöön ja veljesten liikkuminen konventtien välillä, teki sääntökunnista kansainvälisiä.  Kaikki hiippakunnan konventit sijaitsivat meren äärellä merenkulun ja kaupan solmukohdissa. 

Kerjäläisveljet liikkuivat paljon konventtien ulkopuolella opettamassa ja saarnaamassa kristinuskoa kansankielellä. Erityisesti dominikaaneilla oli tähän myös Turun piispan tuki. Vaikka välit seurakuntapapistoon olivat yleensä hyvät, saattoi ristiriitoja syntyä esimerkiksi vihkikorvauksista. 


Hansa-kauppa ja Kalmarin unioni

Viikinkien ja pakanallisen Pohjolan vaikutuksen lakattua, Itämeren kaupankäynnin keskus siirtyi sen saksalaistuvalle etelärannikolle. Merkittävää oli Lyypekin perustaminen 1158. Sen nousun taustalla oli erinomainen sijainti Itämeren ja eteläisten kauppareittien kohtaamispisteessä. Lisäksi se pystyi hyödyntämään Skånen edustan silliparvia ja vastaamaan Euroopan keskiaikaiseen paastokalan tarpeeseen. Ensimmäisen erioikeutensa saksalaiskauppiaat saivat 1157 Lontoossa, ja sitten myös Gotlannissa, Novgorodissa ja Bruggessa.

Hansan kauppareittejä. (Public domain)
Aluksi kauppiaat muodostivat pieniä yhteenliittymiä suojatakseen etujaan. Saksalaisten ritarikuntien suunnatessa kohti Puolaa ja Balttiaa, syntyi uusia markkinoita. Vuonna 1241 Hampurin ja Lyypekin kauppiat muodostivat hansaliiton, sopivat toistensa etujen suojelemisesta tarvittaessa jopa aseellisesti ja poistivat tullimaksut keskenäisistä kaupoista. Pikkuhiljaa yksittäisistä kauppiaishansoista siirryttiin kohti kaupunkihansaa. 

Liitto toi taloudellisia etuja jäsenilleen, minkä vuoksi uusia kaupunkeja liittyi pian mukaan. Liiton kasvettua sen jäsenet alkoivat neuvotella yhdessä ja perustaa pohjoiseen hansakonttoreita. 1300-luvun alkupuolella kauppa- ja puolustusliitto, jota myöhemmin kutsuttiin Hansa-liitoksi, oli jo vakiinnuttanut asemansa. Siitä oli tullut paitsi Itämeren alueen kaupallinen mahti, myös poliittinen valtatekijä. Hansakauppiaiden vaikutusvalta heikkeni kaupungeissa hieman, kun heidän oikeuttaan astua erilaisiin virkoihin rajoitetttiin 1400-luvulla. Samalla heidän määränsä kaupungeissa lienee kääntynyt laskuun.

Suola oli tärkeä kauppatavara, sillä se oli keskiajan tärkein ruoansäilöntä aine ja ilman sitä varsinkin liha ja kala olisivat päässeet pilaatumaan. Suomen merkittävin vientituote olivat erätalouden antimet, eli turkikset, kuivattu hauki eli kapakala sekä hauste eli majavan hajurauhanen. Jälkimmäinen oli eräänlainen keskiajan potenssilääke. Kuivattu kala oli puolestaan tärkeää katolisten paastopäivien ravintoa. Turkiskauppa kukoisti luultavasti erityisesti pienen jääkauden aikana, jolloin Euroopassa oli poikkeuksellisen kylmiä talvia. Tervanpoltto alkoi maassamme jo keskiajalla, mutta vasta 1600-luvulla nousimme Euroopan tärkeimmäksi tervantuottajaksi.

Poliittista vakautta luomaan perustettin 1397 Kalmarin Unioni, joka teki yhteenlittyneestä Pohjolasta mahtivaltion. Siinä Ruotsi (myös Suomi) ja Tanska (myös Norja, Islanti ja Grönlanti) yhdistyivät suurvallaksi.  Käytännössä liittoi toteutui kuitenkin jo 1389 kuningatar Magararetan Ruotsin valloituksen myötä. Unioni vahvisti paikallisten suurmiesten asemaa saksalaisten Hansa-kauppiaiden kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan. Osa hansakauppiaista oli muuttanut Saksasta Visbyyhyn, Tukholmaan ja Kalmariin.

Margareta I

Elämä vakiintuikin kuningatar Margareta I:n aikakaudella, joka oli hyvinvoinnin ja vaurauden aikaa. Kuningatarta seurasi valtan hänen saksalaine sukulainen Eerik Pommerilainen, jonka tarkoituksena oli vähentää entisestään Hansan kauppavaltaa Pohjolassa. 

Tämän hän teki rajoittamalla Hansan kauppaoikeuksia. Ruotsin aateli ei kuitenkaan välittänyt uudesta hallitsijasta, joka yritti kasata itselleen kaiken vallan, mikä aiheutti kaunaa Pohjolassa. Maanviljelijät valittivat korkeista veroista. 

Rauta- ja kaivostyöläiset, jotka valmistivat metallia vientiin, olivat katkeria kauppasuhteiden heikentymisestä, ja olisivat halunneet jatkaa yhteistyötä Hansan kanssa. Metallikauppa Eurooppaan oli Ruotsille tärkeää ja 1430-luvulla vuorimies Engelbrekt kapinoikin unionikuningasta vastaan. Kansannousu onnistui, mutta loppui Engelbrekin murhaan. 

Ruotsissa valta siirtyikin sitten aatelille. Valtionhoitaja Sten Sture vanhempi ja nuorempi hallitsivat 1400-luvun lopulla Ruotsia ja ajoivat sen itsenäisyyttä. Vuonna 1520 kuningas Kristian II epäonnistunut hyökkäys Tukholmaan synnytti verilöylyn, jolla oli kielteinen vaikutus unionin kannatukseen. Se oli viimeinen naula union arkkuun. Kustaa Vaasan johdolla Ruotsi irrottautui jälleen itsenäiseksi valtioksi. 

 

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Kureliivien ja korsettien historiaa (v. 2022)

Vartalonmuokkauksen historia liittyy naisten kauneuden tavoitteluun. Sen juuret ovat keskiajan alusvaatetuksessa, mutta muotiin se alkoi tulla vasta 1500-1600-luvulla. Korseteiksi kureliivejä alettiin kuitenkin kutsua vasta 1830-luvulla. Kun vartaloa muokkaavista alusvaatteista aikanaan 1960-luvulla luovuttiin, ne korvasivat pitkälti epäterveelliset dieetit, anorexia, ortorexia ja plastiikka kirurgia.

Populaari kulttuurissa vallalla olevat käsitys korseteista, ei erityisen hyvin vastaa historian tutkijoiden löytämää käsitystä korsettien arkikäytöstä ja käytännöistä. Vaikka historiantutkimus on miehustojen, kureliivien ja korsettien osalta edistynyt, yleisesti vallalalla olevat käsitykset ovat edelleen hallitsevia.

Eräs tämän blogin varhaisimmista kirjoituksista koski korsettien historiaa ja näin jälkikäteen katsottuna on hieman onneton. Ajattelin kirjoittaa sen uusiksi, kun korseteisita on kuluneen vuoden 2021 puhuttu paljon ainakin niissä yhteyksissä, joita itse seuraan. Alla olevan kirjoitelma korsettien historiasta ei ole erityisen hyvin viitattu ja toivon, että suotte sen anteeksi. Tarpeelliset viitteet löytyvät kuitenkin helposti googlettamalla. 

Tämä kirjoitus käsittelee vain aikuisten naisten tukivaatetusta ja miesten ja lasten korsettien käyttö, vaikka onkin historiallinen tosiasia, on tässä jätetty huomiotta.

Kureliivien varhaishistoria

Corset fendu

Keskiajalta on säilynyt vain vähän vaatetusta nykypäivään saakka. Vaikka kuvituksessa näkyy toisinaan alusvaatteita, meillä on kuitenkin vain hyvin vähän tietoa keskiajan alusvaatteista. Keskiajan vaatetus oli kuitenkin hyvin laskeutuvaa, eikä kureliiveillä ehkä olisi ollut kovinkaan suurta merkitystä. 

1100-1200-luvuilla olivat muodissa hennot, enkelimäiset naisvartalot, jotka eivät kaivanneet suurta tukea. Suuririntaisilla naisilla oli kuitenkin tarve rintojen tukemiseen, mihin saatettiin käyttää liivimäisiä alusvaatteita, jotka toimivat rintojen tukena. Näistä liiviyläosallisista alusmekoista on kuvia myöhemmän keskiajan taiteessa.

1300-1500-luvun burgundilaismuodissa oli käytössä vaate, jonka nimi oli nykylukijaa hämäävästi "corset fendu".  Kyseessä ei kuitenkaan ollut alusvaate, vaan löyhä päällysmekko, keskiaikaisen surkotten tyyliin. Joskus kuuleekin, että korsetti olisi ollut peräisin keskiajan Burgundista, mutta kyseessä lienee nimitykseen liittynyt väärinkäsitys.

Fartingale
Renesanssin aikana muoti muuttui kohti tuettua yläosaa ja renesanssimuodin lähtömaana pidetään monesti Italiaa. Suositun tarinan mukaan Catherine de' Medici olisi tuonut korsettimuodin Italiasta Ranskaan. Samoissa yhteyksissä puhutaan usein  myös metallikorseteista, joista löytyy joitakin varhaisia kuvia. Niillä on saattanut olla terveydellinen tausta, eikä niitä luultavasti ole käytetty muodikkaana alusasuna.

Jäykemmän renesanssimuodin esikuvana lienee joka tapauksessa ollut Italian sijasta Espanja, josta tulivat suuret myllynkivikaulukset ja tuetut fartingale hameet. Siellä kehittyi myös uusi luutettu ja tuettu miehusta (ks. kuva), jonka variaatiot eri muodoissaan olivat käytössä aina 1800-luvun alkuun saakka.

1632
Viimeistään 1600-luvulla yläosat (eng. "bodice" tai "piece of bodice") olivat tuetut. Tukena voitiin käyttää joko välimerellistä jättiruokoa (Arundo donax) tai valaanluita (tai oikeammin valaan hetuloita). Ne olivat kuitenkin tuolloin varsinaisia vaatteita, eivätkä alusvaatteita, ja hihat oli kiinnitetty niihin kiinni joko ompelein tai nauhoin, kuten monesti myös myöhäisellä keskiajalla ja renesanssin aikana.

Kureliivien pitkä vuosisata

Mantua n. 1698
Kureliivien historia juontaa 1600-luvun lopun Ranskaan, Aurinkokuninkaan Louis XIV:n hoviin. Sinne lainattiin uudenlaista muotia Espanjasta  ja asua kutsuttiin nimellä mantua. Mantua (eli takki) nousi suosioonsa 1680-luvulla. Sen alla oleva miehusta oli jo tuolloin saanut käännetyn kartion kaltaisen muotonsa, joka korosti muotiasun pitkänomaisia linjoja.  1600-luvun lopun mantuan alla olevat miehustat eivät olleet vielä saaneet kureliivin (stays) nimeä, mutta käytännössä niitä käytettiin hyvin samalla tavoin kuin seuraavan vuosisadan kureliivejä. Ne olivat myös malliltaan hyvin samantapaiset.

Parhaiten kureliivit kuitenkin tunnetaan 1700-luvulta, jolloin ne olivat muodin perusta. Tämän muodin vaikutuksen voi nähdä myös suuressa osassa kansallispukujamme, jonka liivi lienee ollut eräänlainen kansanomainen kureliivi. Kansanomaisia vaatteita ei todennäköisesti ollut tuettu arvokkailla valaanluilla, vaan niiden tukena olivat mahdollisesti joko jäykät kankaat tai vaatteiden rakenteeseen ommellut jäykät nyörit. Kansallispukujen asusteina usein näkyvät taskut sekä tyykkimyssyt olivat myös suosittua 1700-luvun muotia. 

Kueliivin muoto pysyi hyvin samnalaisena kartiomaisena sekä rintoja litistävänä ja ylöspäin nostavana koko 1700-luvun ajan. Niiden päälle puettiin puku, jonka liepeiden väliin pingotettiin yleensä irtonainen etumus (tai rinnusta) (stomacher), joka oli ollut käytössä 1600-luvun alkupuolelta sakka. Ylhäisön pukujen ulkoasu ja koristelu muuttuivat vuosisadan ajan, ja toisinaan erilliset jakut peittivät kureliivin myös edestä, ilman erillisen rinnuksen tarvetta. Kureliivin muoto muuttui vain vähän ennen 1790-lukua.

Kureliivien (stay-s) lisäksi tukivaatteina käytettiin myös pehmeämpää liiviä (jump-s). 1700-luvulla sitä suosittiin terveellisempänä vaihtoehtona kureliiveille. Taustalla olivat jo tuolloin aikakauden tohtorien huolet. Toisaalta kunnon kureliivin sitomaa ja piilottamaa vartaloa saatettiin pitää hyveellisempänä kuin löysempää liivitystä. Vartalon muokkauksessa olivat apuna myös pönkkähameet (pannier) ja erilaiset lantiomakkarat, joilla luotiin kapean vyötärön vaikutelmaa.

Viktoriaaninen käsitys kureliiveistä.

Vaikka 1700-luvun kureliivii muokkasi vartalon muotoa, sitä ei kiristetty, eikä ennen metallisten rengasniitin keksimistä olisikaan voitu kiristää, kovin tiukaksi. Sen puristus keskittyi enemmän vartalon yläosaan ja rintamukseen kuin vyötäisille ja sitä saatettiin muokata (esimerkiksi erillisin nyörityksin) niin, että korsetti enemmänkin tuki selkää raskauden aikana, kuin puristi raskaana olevan naisen vatsaa. Kureliiviä alettiin käyttää jo melko nuorena ja naisten vartalo mukautui jo kasvuvuosina sen käyttöön.

Ranskan vallankumous ja Empire muoti

Viihde toisintaa myyttejä.*

Jos olet katsellut netflixiltä Bridgertonin ensimmäisen kauden, saatat olla törmännyt kohtaukseen, jossa Featheringtonit kiristävät korsettia. Tässä kohtauksessa on monta ongelmaa. Ensinnäkin aikakaudella, jota sarja kuvaa, kureliivit eivät olleet erityisen muodikkaita. Lisäksi aikakauden kureliivejä ei voinut kiristää tuolla tavoin (koska se olisi edellyttänyt rengasniitein vahvistettuja nauhareikiä, jotka tulivat käyttöön vasta 1830-luvulla). Lisäksi aikauden siluetti oli sellainen, ettei vyötärön kapeaksi kiristämisessä olisi ollut mitään järkeä. 

Bridgertonien julkaisun aikaan Youtube-olikin täynnä pukuhistorioitsijoiden nikottelua siitä, kuinka sarja toisintaan kureliivien ja korsettien historiaan liittyviä myyttejä, jotka ovat paljolti empire (tai regency) kautta seuranneen viktoriaanisen ajan tuotetta. 

Populaari käsitys kureliiveistä ja korseteista on kuitenkin hyvin yleisesti tällainen ja historiallisilla televisiosarjoilla on valitettavasti taipumuksena, pikemminkin toisintaa vakiintunutta kansanomaista muoti-käsitystä, kuin korjata sitä todellisen historian mukaiseksi. Niitä pidetään kidutusvälineinä, joita naiset olivat pakotettuja käyttämään, jotta olisivat voineet pyydystää itselleen aviomiehen. 

1790-luvulla, pääosin Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta, kureliivit menivät pois muodista. Jo ennen Ranskan vallankumousta Euroopassa oli innostuttu Pompeijin kaivauksista, mikä vaikutti klassismina sisutuksessa ja arkkitehtuurissa. Ranskan vallankumous otti vaikutteita antiikin demokratiasta ja roomalaisesta parlamenttaarismista. Vallankumouksesta lumoutuneet pariisisttaret halusivat jäljitellä antiikin muotia ja eräät luopuivat kokonaan korseteista ja kulkivat rinnat paljaina antiikin Kreikan muotia jäljitteleivien ohuiden musliinileninkiensä alla. 

Vaikka kaikki eivät sentään ihana ilman tukivaatteita kulkeneetkaan, kureliivit lyhenivät ja päättyivät useimmiten vyötärön yläpuolelle. Niiden tarkoitus oli enemmän kohottaa rintoja, kuin kaventaa vartaloa. Osa naisista siirtyi käyttämään rinnussiteitä, eräänlaisia kaaritukiliivien esiäitiä. Ne koostuivat kahdesta luin tuetusta pitkästä vaatekappaleesta, joissa oli erikseen kädensuut, joihin käsivarret työnnettiin ja pitkät siteet käärittiin sitten edestä ristiin rintojen alle ja tueksi, ja sidottiin takaa kiinni nyöreillä. Yhdessä ne muodostivat matalan liivimäisen tuen.

Vähitellen 1810-luvun lopulla ja 1820-luvun alussa kureliivit pitenivät jälleen. Lienee näillä main kun niitä alettiin kutsua korseteiksi. Korsetti oli näet alunperin ollut kevyt tukiliivi, jonka nimitys sitten leivisi myös pitempään kureliviin. Hyvin samankaltaiset pitkänomaiset ja suoralinjaiset kureliivit, jotka eivät voimakkaasti korostaneet vyötäröä olivat muodissa vielä 1830-luvulla saakka, jolloin vyötärön linjat saatiin esiin enemmän leveillä hihoilla ja muhkeilla hameilla.