Hieman joulumausteiden historiaa

Joulumausteet ovat eurooppalaisessa perinteessä keskiaikaaista perua. Tästä voi lukea vaikka kirjoituksessani piparkakuista aiempana jouluna. Tässä seurataan kolmen tutuimman joulumausteen: neilikan, kanelin ja inkiväärin matkaa eurooppalaiseen keittiöön.

Neilikalla on käyty kauppaa noin vuodesta 1500 eaa lähtien Austroneesialaisen esihistoriallisen ja historiallisen kauppaverkoston kautta.  Se ulottui Kaakkois-Aasian saaristosta aina Madagaskarille saakka. Joskus on puhuttu jopa merten silkkitiestä. Neilikanviljely kehittyi Madagaskarin itärannikolla, jossa sitä viljeltiin monokulttuureina (yksilajisina viljelminä), viljelyspuistoissa ja viljelymetsissä (agroforestry). 

Neilikkaa on löydetty Syriasta palaneeta rakennuksesta noin 1720 eaa, joten sen kaupankäynti oli jo tuolloin kehittymässä. Rooman valtakunnassa neilikoihin kuitenkin tutustuttiin vasta ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen.

1600-luvulla mausteiden kauppa keskittyi Alankomaiden Itä Intian Yhitön käsiin. Neilikan kauppaa he eivät kuitenkaan onnistuneet keskittämään itselleen. 

Neilikalla on myös olemassa pohjoinen korvike, jota ruotsalaiset kutsuvat neilikkajuureksi (nejlikrot). Se on kyläkellukka (Geum Urbanum). Neilikan tärkeintä makukemikaalia (aromikemikaalia) eugenolia on runsaasti myös neilikkajuuressa. Koska neilikan aromi koostuu tästä 72-90 %:sti tästä aromista, neilikkajuuri on hyvä korvike. Suomessa se on yleinen noin Tampereen korkeudelle saakka ja satunnainen Oulun korkeudella saakka. Se on myös perinteinen rohto.

Kaneli tunnettiin Egyptissä jo 2000 eaa. Sitä arvostettiin suuresti muinaisten kansojen parissa ja sitä saatettiin lahjoittaa jopa kuninkaille. Kanelia on kahta yleistä muotoa, Intian Sri Lankan Bangladeshin ja Myanmarin alueella kasvavaa aitokanelia ja Kiinasta kotoisin olevaa kassia kamelia. Siitä on myös vähemmän tunnettuja muotoja.

Muinaisessa egyptissä kanelia käytettiin muumioiden palsamointiin. Ptolemaitosten kaudella sitä käytettiin myös suitsukkeen hajusteena. Hellenistisen kuninkaiden temppelilahjoituksiin kuuluikin toisinaan kanelia. Sappho mainitisi kassian seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Myös herodotus oli kiinnostunut kanelista. Kreikkalaiset uskoivat kanelin olevan peräisin Arabian niemimaalta. Plinius vanhempi raportoi, että kanelin kauppa kulki Arabian niemimaan kautta. 

Läpi keskiajan kanelin alkuperä säilyi tuntemattomana eurooppalaisilta. Väitettiin jopa, että se olisi peräisin Niilin lähteiltä Etiopiasta. Magellan etsi 1500-luvun retkillään mausteita ja löysi erään kanelilajin Filippiineiltä, mikä sai espanjalaiset kiinnostumaan saarista. 

1630-luvulla hollantilaiset perustivat kauppa-aseman Sri Lankaan ja alkoivat käydä kauppaa kanelilla. Alunperin he kävivät kauppaa villillä kanelilla, mutta alkoivat myöhemmin myös kasvattaa sitä. 1760-luvulla Brittien Itä Intian yhtiö perusti Etelä-Intian Keralaan valtavan kaneliviljelmän. He saiva myöst Ceylonin haltuunsa 1790-luvulla. Kanelille toisin kuin nelilkalle ei ole oikein olemassa korviketta.

Inkiväärin historia ei ole kovin värikäs. Inkivääri tunnettiin Välimerellä jo ajanlaskun alussa ja noin 150 jaa Ptolemaios osasi kertoa sen olevan peräisin Ceylonilta. Keskiajalla se oli tärkeä mauste Euroopassa. 1300-luvun Englannissa naula inkivääriä oli lampaan arvoinen. Sillä torjuttiin ruttoa ja sitä käytettiin pöytämausteena suolan ja pippurin tapaan. Sillä saatettiin myös maustaa olutta, jonka oletetetaan johtaneen inkiväärioluen kehittymiseen.

Inkiväärin varhaisimmat lääketieteelliset ja hengelliset käyttöesimerkit ovat Etelä-Aasiasta, Intiasta ja Kiinasta. Inkiväärin nimi on peräisin sanskriitista (alunperin "sarvijuuri"). Inkiväärin viljelyn aloittivat noin 5000 eaa austorneesialaiset kansat. Se kulki mukana heidän leivttäytyessään uusille asuinalueilla ja päätyi aina Hawaijille saakka. 

Muitakin inkiväärin sukuisia kasveja kuten kurkumaa, kaardemummaa ja galangalia viljellään mausteiksi. Inkiväärille etäisesti sukua olevia taponlehtiä on joskus käytetty sen korvikkeena ja kutsutaan toisinaan villi-inkivääriksi, mutta nykyään tiedetään niiden olevan myrkyllisiä. Lehtotaponlehtiä on käytetty sekä oksennusrohtona että rotanmyrkkynä. 

 

Hyvää ja maukasta Joulua kaikille!

Ehkäisy antiikin Kreikassa

Kreikkalainen ja roomalainen pyrkimys raskauksien ehkäisyyn oli sekoitus taikauskoa ja kokemustietoa. Egyptiläisestä tietämyksestä tunnettiin otetun yksi askel takaisin päin.

Tyypillistä antiikin kirjoittajille on, että he eivät ole ehkäisyn suhteen kovinkaan selkeitä, eivätkä erottele sitä raskaudenkeskeytyksestä. Osa kreikkalaisten ja roomalaisten lääkärin keinoista olivat hyvinkin tehokkaita, kun taas toiset olivat puhtaasti taikauskoa.

 Hippokrateen seuraajat

 cc-by-sa-4.0 by
Wellcome Images

Tunnetuin kreikkalainen lähde oli lääketieteen isälle Hippokrateelle omistettu tekstikokoelma.  Tässä kokoelmassa ehkäisy oli sivuosassa, sillä se keskittyi enemmän edistämään naisten hedelmällisyyttä. Se mainitsee kuitenkin salaperäisen lääkkeen nimeltä 'Misy', jonka on epäilty olevan kuparimalmia ja jonka uskottiin voivan ehkäistä raskautta vuoden verran. 

Hippokratisessa lääketieteessä uskottiin hedelmällisimmän jakson joko edeltävän tai seuraavan kuukautisia, mikä oli tietenkin väärää tietoa. Mikäli siis olisi yritetty välttää yhdyntää 'hedelmällisimpinä hetkenä' olisi todennäköisesti päädytty harrastamaan kanssakäymistä juuri kaikkein hedelmällisimpään aikaan. 

Monet aikakauden gynekologiset valmisteet, monesti yrtit, saattoivat ehkäistä tai keskeyttä varhaisen raskauden. Lisäksi saatettiin käyttää merisieniä esteenä spermalle. Ne kastettiin öljyyn tai viinietikkaan ja sijoitettiin kohdun suulle. Sisäisesti voitiin nauttia esimerkiksi puolanminttua (vuoriminttua), pajua tai granaattiomenan kuorta. On kuitenkin vaikeaa tietää, miten hyvin nämä toimivat. 

Puolanminttu

Puolanminttua on käytetty myös hyönteiskarkotteena ja sitä pidetään lievästi myrkyllisenä. Se saattaa olla tappava pikkulapsille. Perinteisesti sen on tiedetty aiheuttavan keskenmenoja. Sitä on käytetty myös myöhemmin hoitona naistenvaivoihin. Sillä siis olisi ollut todennäköisesti vaikutusta raskauden kestoon. Puolanminttu voi johtaa myös äidin menehtymiseen abortoinnin yhteydessä. 

On myös teroriaassamahdollista, että pajujen salisyynillä (aspirinin sukua) voi olla suurina määrinä ollut vaikutusta raskauden kestoon, mutta suuret määrät salisylaattia ovat myös vaarallisia (voi johtaa verenvuotoihin). Niiden lisäksi käytettiin amuletteja, muita taikakeinoja ja sellaisia sukupuolisen kanssakäymisen muotoja, jotka eivät olisi voineet johtaa raskauteen.

On huomattavaa, että hippocratiset lääkärit uskoivat, että syy hedelmättömyyteen oli naisen ruumiissa,  ja että naisen kohdun ongelmat ja puutteet aiheuttivat keskenmenoja. Keskenmenon taustalla saattoi myös olla naisen raskaiden asioiden nostaminen, pahoinpidellyksi joutuminen, syömättömyys, pyörtyminen, pelästyminen, hyppääminen, kova huutaminen, jonkin oudon syöminen tai juominen taikka itsehillinnän menettäminen. He tuntuivat olevan sitä mieltä, että raskauden onnistunut kantaminen vaati taitoa ja keskittymistä. Hippocratiset lääkärit eivät myöskään halunneet osallistua aborttiin, koska se oli vastoin valaa suojella kaikkea elämää. 

Kreikkalainen lääkäri  Soranus Efesolainen kirjoitti roomalaiskaudella neliosaisen teoksen gynegologiasta.  Hän käsitteli laajasti yrttien vaikutusta hedelmällisyyteen ja raskauden ehkäisyyn. Hänen mukaansa ehkäisyyn käytettiin yleisemmin erilaisia pessareita, jotka sulkivat kohdun ennen yhdyntää. Vaikka hippocratiset lääkärit suhtautuivatkin kielteisesesti abortteihin, ehkäisyä pidettiin hyväksyttävänä, jotta omaisuutta ei olisi tarvinnut jakaa liian monen perillisen kesken. 

Kreikkalainen kansanusko

Persephone and Hades. CC-BY-SA-2,5 by
Marie-Lan Nguyen

Muinaisessa Kreikassa yritettiin ehkäistä raskauksia myös granaattiomenan siemenillä. Kreikkalainen tarussa talvesta manalan jumala Hades kaappasi hedelmällisyyden jumalatar Demeterin tyttären Persephonen, kasiven jumalatttaren, manalaan ja sai houkuteltua tämän syömään kuusi granaattiomenan siementä. Tämän johdosta Persephone viettä kuusi kuukautta vuodesta miehensä luona manalassa, jolloin maan päällä on talvi ja luonto nukkuu, ja kuusi kuukautta äitinsä luona maanpäällä, jolloin äiti Demeter iloitsee ja saa luonnon kukoistamaan. Tämä katko hedelmällisyydessä sai antiikin kreikkalaiset yhdistämään granaattiomenan siemenet katkoon hedelmällisyydessä. Tiettävästi granaattiomenan siemenillä ei ole todellista vaikuttaa hedelmällisyyteen.

Ruiskurkku

Vaikka lääkärit eivät halunneetkaan osallistua aborttiin, sitä ei silti pidetty tuomittavana, niin kauan kuin lapsi ei vielä ollut saanut ihmisen muotoa. Yhdyntöjä saatettiin suosittella hoidoksi naisten vaivoihin, kuten vaeltavaan kohtuun, minkä vuoksi lapset eivät välttämättä aina olleet toivottuja. Hippokratiset kirjoitukset suosittelivat Välimeren alueella kasvavaa ruiskukurkkua abortointiin. Perinteisesti kasvia on käytetty laksatiivisesti (eli ulostusta edistävänä), mikä saattaa olla ollut ajatuksena sen käytössä. Vielä lapsen synnyttyä sen isä saattoi kieltäytyä hyväksymästä sitä, jos se oli esimerkiksi liian heikkokuntoinen ja lapsi saatettiin hylätä luonnonvoimien haltuun.

CC-BY-SA-2.5 by Macedonian Heritage

Antiikin Kreikassa naiset omistivat vaatteita jumalattarille kiitokseksi onnistuneesta synnytyksestä.  84 % kreikasta löydetyistä vyönsoljista on omistettu jumalattarille, mikä on liitetty vyön avaamiseen synnytyksen lähestyessä. Lisäksi vaateneuloista (tästä myöhemmin lisää peploksen yhteydessä) on löydetty omistuksia jumalattarille. 

Jo pelkästään Argoksesta on löydetty yli 700 vaateneulaa. Lisäksi voitiin uhrata avaimia ennen synnytystä sen helpottamiseksi ja amuletteja, joita oli käytetty raskauden ja synnytyksen aikana suojelemaan äitiä. Suosittuja jumalattaria olivat neitsytjumalatar Artemis ja äitijumalatar Hera. Heran tytär Eilethyia oli synnytyksen ja kätilöiden jumalatar. Hän saattoi sekä edistää että hidasti synnytystä. Hänen kädessään olivat sekä äidin että syntyvän pienokaisen henki.

"Synnytyksen jumalatar, Eileithyia, syvämietteisten kohtalottarien (Moirai) piikanen, kaikkivoivan Heran tytär, kuule lauluni. Sillä ilman sinua emme näkisi päivän valoa emme lempeää pimeyttä, emmekä saavuttaisi siskosi Heben lahjaa, nuoruuden upeaa vartta."

Silphum

Muinaisessa Pohjois-Afrikassa käytettiin myös yrttejä raskauden ehkäisemiseksi. Silphum niminen yrtti oli kuuluisa tästä. Se oli aikoinaan niin suosittu mauste, että se katosi kokonaan ilmeisesti liiallisen keräilyn vuoksi jo antiikin aikana. Sen sijaan sen lähisukulaisen asetofidan on todettu ehkäisevän sikiön kiinnittymistä kohtuun puolessa tapauksista. Se siis vähentää raskauden riskiä puolella. Tästä löytyy esimerkki myös 2500 vuotta vanhasta kyreneläisestä (Libya) kolikossa ja joka esittelee yrtin toimitnaa. 

Suosittu Silphum on mainittu myös Soranus Efesolaisen gynekologisissa kirjoituksissa. Silphumia tuotiinkiin nimenomaan raskauden ehkäisyyn, vaikka se olikin myös suosittu mauste.

Villapeplos rautakautisena naistenvaatteena

Peplos eli vaippahame on villainen asu, joka puetaan päälle niin, että se muodostaa kantajansa päälle eräänlaisen hihattoman mekon. Peplos on todennäköisesti alkupeerältään kreikkalainen, mistä muoti levisi kenties kelttien mukana muualle Eurooppaan.

Ennakkokäsitykseni monista varhemmista esimerkiksi rautakautisen kelttipukeutumisen kuvauksista ja tietoni tanskalaisista suoruumiista antoi olettaa, että peplos olisi ollut rautakauden Euroopassa laajalle levinnyt ja että sen käytöstä olisi selkeää näyttöä. Tutkimusaineetoon perehtyminen hieaman yllätti minut, mutta siitä tarkemmin myöhemmin. Ennen kuitenkin on syytä perehtyä siihen, minkälainen vaate peplos oikeastaan onkaan.

Peplos koostuu yksinkertaisimmillaan joko kahdesta olkapäitä leveämmästä villakangaskaitaleesta tai yhdestä leveämmästä villapeitteestä. Kehittyneempi versio on sivuilta yhteen ommeltu leveähkö kangasputki, jonka yläaukko laskostuu niin, että se muodostaa sekä leveän pääntien, että hiha-aukot. (Ohessa mallikuvat kaikkien kolmen eri peplostyypin pukemisesta päälle 1) kaksi kappaleinen 2) taitettu 3) putkilomainen sekä 4) skandinaavisen olkainhameen pukemisesta).

 

Olalta kaikki peplokset oli kiinnitetty neuloin tai soljin ja useimmiten ne vyötettiin nauhalla tai vyöllä vyötäröle tai rinnan alle. Usein yläreuna oli taitettu (ei näy putkipeploksen piirroksessa, mutta niidenkin yläosa oli usein taitettu peploksen ulkopuolelle, poolopaidan kauluksen tapaan). Vyö saattoi olla joko taitoksen alla tai päällä, jolloin muodostui ikäänkuin erillen yläosa. Alla oli useimmiten jonkinlainen alusvaate, esimerkiksi pellavapaita tai yksinkertainen villainen tunikamekko.

Peplosta on käytetty mahdollisesti sekä kelttien että germaanien parissa ennen kuin se ehti tänne pohjoiseen itämerensuomalaisten käyttöön. Meillä se oli käytössä ainakin viikinki- ja ristiretkiajalla, mutta suurella todennäköisyydellä jo pitkään aiemminkin, sillä skandinaviassa sen käytöstä oli jo ennen viikinkiaikaa luovuttu liivihameen tieltä. 

Toisaalta skandinaavinen liivihame oli yksinkertaisimmillaan kuin peplos, johon oli olkapäille lisätty kangaskaitaleet olkaimiksi. Nekin kiinnitettiin molemmilta puolilta soljilla, jotka nyt sijaitsivat riinnuksilla olkapäiden sijaan. Voi olla mahdollista, että ne olisivatkin kehittyneet varhaisemmasta peploksesta.

Peploksen niin kuin muidenkin  käyttäjien päälle laskostettavien tai kiedottavien vaatteiden etuna on niiden käytön joustavuus. Vaate mukautui käyttäjän koon muutokseen, eikä yleensä aiheuttanut ongelmia raskauden tai painon vaihteluiden myötä. Kuten kreikkalaiset esimerkki myöhemmin osoittaa, se saattoi jopa kasvaa nuoren käyttäjän mukana. 

Lähes kaikki säilynyt kuvallinen aineisto peploksesta on kreikkalaista, mistä tulevat kaikki patsaat, joita on käytetty tämän kirjoituken kuvituksena.

Sanastoa:

Tyttö peploksessa, CC0-1.0

Vaippa - suuri yksinkertainen villainen neliskanttinen viitan tapaan käytettävä päällysvaate, ikäänkuin valtava huivi tai shaali. Muistuttaa peitettä tai vilttiä. Yleensä villaa, toisinaan paksumpi toisinaan ohuempi. Tälle ei valitettavasti ole oikein hyvää suomenkielistä nykyaikaista vastinetta, joten käytän tätä hieman vanhahtavaa sanaa.

Olkainmekko - liivihame, hartiushame, olkainhame, essumekko - hihaton mekko, jota kannattavat olkaimet. Yleensä jonkun toisen vaatteen, usein aluspaidan tai mekon päällä. Yksinkertaisimmillaan eroaa rakenteeltaan kapeasta putkipeploksesta lähinnä vain lisättyjen olkaimien osalta. Yksinkertaisimmillaan voidaan käyttää vähemmän kangasta kuin peplokseen, mutta ei ole yhtä hyvin muunneltavissa käyttäjän koon mukaan.

Kaapu - sivuilta kiinni ommeltu edestä usein auki oleva, mutta mahdollisesti myös yhtenäinen neliskanttinen vaate, jossa on käden aukot yläkulmissa. Kiinni olevana muistuttaa muodoltaan hieman pääntiellistä pussilakanaa. Yleensä päällysvaate. 

Fibula - lukko- tai

Esimerkki Fibulasta eli vaateneulasta.

vaateneula, kuin eräänlainen valtava hakaneula, usein koristeltu ja jalometallia

Toimikas -  Kudos, johon syntyy vinokudos sidoksen ansiosta esim. perinteinen farkkukangas on toimikas.

Palttina - Yksinkertainen sidos kudonnassa

Kreikkalaiset juuret

Kreikkalainen peplos oli käytössä arkkaaiselta ajalta noin 500 eaa aina helleeniselle ajalle 300 jaa saakka. Varhaisimpina aikoina peplos vyötettiin vyötärölle, yleensä taitoksen alapuolelle. Jos taitos oli kovin leveä ja ulottui vyötärön alapuolelle saakka, vyö saatettiin asettaa sen päälle. Hellenistisellä kaudella peploksen taite vyötettiin rintojen alapuolelle. Nuorilla tytöillä oli usein ylisuuret peplokset, jotka mahdollistivat kasvamisen ja joissa taite ulottui hyvän matkaa vyötärön alapuolelle.

400 eaa, PD

Oikella ylhäällä oleva Athene on roomalainen kopio kreikkalaisesta noin 400-luvulta eaa peräisin olevasta veistoksesta. Jumalattarella on päällään ylellinen peplos, johon on käytetty hurjasti kangasta. Sen alapauolella oikealla on helleeninen Artemis (n.100 BC), joka on puettu peploksen lisäksi chitoniin ja himatoniin.

Myös kreikkalaisten peplos oli vaaleaa villaa ja  se kiinnitetään olkapäiltä soljilla tai neuloilla. Joskus vaate saatettiin ommella pitkän putken muotoiseksi vaatekappaleeksi, joissa oli käsivarsille omat aukot. Se saatettiin myös vain sitoa vyöllä tai nauhalla. 

CC-BY-3.0 by Mathesis

Kreikkalaiset käyttivät myös toista samankaltaista vaatetta, jonka nimitys oli chiton ja joka oli valmistettu ohuemmasta tuontipellavasta. Se oli usein niin leveä, että siitä muodostettiin myös hihat, joiden kiinnikkeenä oli neuloja tai nappeja. Chiton oli yleensä ommeltu reunoilta tai 'kyljistä' kiinni suorakaiteen muotoiseksi kappaleeksi. Sekä Chiton että Peplos olivat maahan asti ulottuvia. 

Niiden alla saatettiin käyttää pehmeää strophionia, joka oli leveä nauha tai side joka sidottiin rintojen ympärille. Päällysvaatteena toimi himaton, joka oli paksua materiaalia ja toimi eräänlaisena viittana. Se oli suuri neliskanttinen vaippa. Naiset saattoivat käyttää myös shaalia, jonka nimi oli epiblema. Periaatteessa koko kreikkalainen vaatetus koostui erilaisista suorakaiteen muotoisista villa ja pellava peitoista ja huiveista ja putkista. 

Suohon haudatut - tanskalaisia ja hollantilaisia peploksia

Parhaiten säilynyt esihistoriallinen vaate, joka on ehkä villapeplos on löydetty tanskalaisen arkeologisen löydön, Huldremosen naisen läheisyydestä, Juutinmaalta. Se on ajoitettu rautakaudelle noin 160 eaa ja 340 jaa väliselle ajalle. Löytö tehtiin suosta, mikä selittää villavaatteen hyvän säilymisen.

CC-BY-SA-3.0 by Lennart Larsen, Nationalmuseet

Niin kutsuttu Hundermosen naisen suoruumis löydettiin 1879. Vainajan päällä oli useita eri vaatekappaleita: kaksi nahkaviittaa, villainen hame, huivi ja hiusnauha. Läheltä naisen löytö paikkaa löytyi erikseen, vuosia myöhemmin suurempi villainen vaate tai peplos sekä ilmeisesti myös muita villakankaita. 

Tarkemmin tutkittaessa on selvinnyt, että lähellä ihoa naisella oli myös vaate, joka oli joko nokkosta tai pellavaa. Vain muutama hiven tästä vaatteesta on säilynyt hänen ihollaan. Voidan olettaa sen olleen kenties tunika eli paita. Tämä vaate oli lähes kokonaan maatunut suossa. 

Turkisviitat olivat naisen päällä päällekkäin, päällimmäinen turkis ulospäin ja sisempi turkki ihoon päin. Alempi viitta oli moneen kertaan paikattu. Molemmat olivat lampaannahkaa. Tutkimuksissa on myös selvinnyt, että naisen hame ja huivi olivat kenties kudottu tummemmasta ja vaaleammasta villasta ruudulliseksi ja hame oli värjätty siniseksi ja huivi punaiseksi. Naisella on ollut vasemmassa nimettömässä sormus, joka on jossain vaiheessa kadonnut. 

Hundermosen peplokseksi kutsuttu vaate, on leveä villaputki, jota on helposti voitu käyttää peploksena. Tätä ei kuitenkaan voida sanoa varmasti, koska vaate ei löytynyt puettuna käyttäjänsä päälle Ylhäällä olevassa Nationalmuseetin kuvassa vaate on puettu mallinuken päälle peploksen tavoin, koska muutakaan tapaa pukea vaate päälle ei ainakaan vielä tunneta.

Toinen suolöytö on hollantilainen niin kutsuttu Zeeloon Prinsessa, joka oli haudattu suohon noin 450 jaa. Hänen päältään löydettin villapeplos, lasihelmivyö, solkiin kiinitetyt meripihkahelmet ja soljet, jotka olivat pohjoissaksalaiasta alkuperää. Kenties naisen sukukin oli sieltä peräisin. Päällään hänellä oli villapeplos ja sen päällä viitta. 

CC-BY-SA-3.0 by Jancourt

Zeeloon naisen valkea villapeplos oli katkonaista ruututoimikasta. Sen alla oli pellavainen ruututoimikas tunika tai paita. Tämän päällä oli joko shaali, viitta tai vaippa. Sen kiinnikkeenä oli fibula. Se oli 2-2 toimikasta (kuva sidoksesta oikealla). 

1993 uutta tietä rakennettaessa törmättiin Hammerumissa, Juutinmaalla Tanskassa seitsemään esihistorialliseen hautaan. Kolmesta haudasta löytyi tutkijoiden yllätykseksi hyvin säilyneitä orgaanista materiaaleja. Ne siirrettiin kokonaisina paikalliseen konservaatiolaitokseen. Arkun puu analysoitiin ja löydöt sijoitettiin myöhemmälle roomalaiselle rautakaudelle noin 200-400 jaa. Yhdestä haudasta löydettiin harvinaisia tekstiilejä. 

Haudasta 83, jonka vainaja on nimetty Hammerumin naiseksi, löydettiin kolmen eri vaateen jäänteitä, joista yksi oli mekko. Kertyneen aineiston perusteella pääteltiin, että mekko oli 95 cm korkea ja sen ympärysmitta oli 146 cm. Kangas oli 2-2 toimikasta. Siihen oli kudottu raita kuvio, jonka kapeat raidat olivat valkeaa villaa. On mahdollista, että villaa oli värjätty punaiseksi. Vaate vaikutti peplosmaiselta, vaikka sen kiinnikkeenä olleet piikit tai neulat (kenties puiset) eivät ole säilyneet.

Lönne Heden roomalaisaikaiset haudat

Lønne Heden hautapaikalla, Länsi-Juutinmaalla sijoittuu varhaiselle roomalaiselle rautakaudelle (1-150 jaa). Siellä on tehty kaivauksia 1968-1969, 1995 ja vielä 2011-2014.

Jo 1968 oli löydetty tammiarkussa haudattu nainen, jonka asu oli kosteista olosuhteista johtuen lähes täysin säilynyt. Lønne Heden tyttö onkin sittemmin antanut pohjaa monenlaisiin ennallistuksiin. Tytön puvun on tulkittu olleen peplos, koska pronssiset pukuneulat pitivät sitä kiinni hartioilta. Yläreunaa koristi sinisestä ja punaisesta langasta kudottu lautanauha. Sen alla oli mahdollisesti paita, joka oli edestä suljettu hopeasoljella (fibula) ja päällä ruutukuvioiden sinisestä ja punaisesta langasta kudottu vaate, joka lienee toiminut eräänlaisena shaalina. 

CC-BY-SA-2.0 by 
Carole Raddato

1995 löydetyistä polttohaudoista onnistuttiin  löytämään vaatejämiä lähinnä erilaisista toimikkaista, joista monet olivat värjätty ja kudottu raidallisiksi. 

Vuosien 2011-2014 kaivauksien haudasta 1 löydettiin sarvikampa ja pieni veitsi. Ne olivat osin tekstiilijäännöksen peitossa. Yksi haudan tekstiileistä on ajoitettu ajalle 42 eaa - 18 jaa. Haudan vainaja vaikuttaa maatuneen, vaikka tekstiileistä on säilynyt jäänteitä.Haudasta löytyi  viisi eri kangasta (tekstiiliä), joiden väri vaihteli ruskean, punaisen ja valkoisen välillä. Useimmat olivat toimikasta ja osa oli raidoitettu. Haudan ainoa palttina tekstiilikaitale oli kiinnitetty yhden toimikastekstiilin reunaan yliluotellen.

Haudan tekstiileistä kiinnostavin oli tekstiilin 1.5 nimellä kulkeva ruskea-oranssi toimikas, joka oli kudottu kuteiden suuntaan raidalliseksi. Raidat olivat pääosin valkeaa villaa, mutta lisäksi oli muutama punainen raita. Vaatetta löytyi lähes kaikkialta haudan tekstiilien peittämältä alueelta. Sen alkuun ja loppuun oli muodostettu putkiloreuna. Sen yläreuna oli taitettu, kuten peploksessa. Kangasta ei ollut säilynyt riittävästi, jotta olisi selvinnyt, miten se oli kiinnitetty olkapäiltä. Hauhdasta löytyi noin 15 cm pätkä koristereunaa, joka oli tehty lautanauha tekniikalla. 

Lønne Heden haudoista löydetyt tekstiilit voitiin jakaa kolmeen ryhmään, 1) huiveihin, joista pääosa oli kapeita ja pitkiä shaaleja (40-50 x 100-120 cm), jotka oli puettu yläruumiin ympärille ja lisäksi yksi pääliina (tai myssy) 1969 löydetystä haudasta, 2) peplos-tyyppiset mekot, joita on saattanut olla pronssikaudelta saakka - jopa haudoista, joista tekstiilit olivat maatuneet, voitiin tunnistaa peploksia olkaneuloista (fibulat) sekä 3) vaippoja ja peittoja, eli suuria villakankaita, joita voitiin käyttää peitteenä öisin ja päivisin päällysvaatteena viitan tapaan. 

Peploksia on tunnistettu haudoista pitkälti olalta löydettyjen lukkoneulojen (fibula) perusteella. Koska metalleja on löydetty vain muutamista haudoista, on ennen ajateltu, että vain varakkaampi väki pukeutui näin. Myöhempien löytöjen perusteella (mm. Hammerum) on todettu, että peploksia käytettiin myös ilman metallineuloja tai solkia. Niiden kiinnikkeenä on tuolloin mahdollisesti ollut oka (piikki), joita roomalaishistorioitsija Tacitus mainitsi germaanien toisinaan käyttävän viitan kiinnikkeenä, tai kenties luu- tai sarvineula, joita on myös onnistuttu löytämään.

Muuta todistusaineistoa peploksen käytöstä

Tieteellisiä tutkimuksia ja arkeologisia löytöjä villlaisista peploksista tuntuu löytyvän vähäisenlaisesti. Vaikka yleisesti on nähtävästi oletettu, että rautakautiset kelttinaiset pukeutuivat peplokseen, siitä tuntuu olevan vähäisenlaisesti todisteaineistoa. Yleensä todisteet pukeutumisesta perustuvat pääasiallisesti suolöytöihin, poikkeuksena suomalainen rautakausi, jolloin pronssikorut ja naisten asujen pronssikoristeet (pronssipitsi tai pronssikirjonta) ovat säilöneet jäämiä vaatteista nykyajalle saakka. Samanlaisia löytöjä on tehty myös Virossa.

Gunderstorpin kattila, cc-by-sa-3.0 by Kim Bach, National Museeet

Sveitsiläisten tutkimusten mukaan naisten haudoista on löydetty myöhäiseltä La Tène kaudelta alkaen parittain fibuloita, joissa oli kiinni vaatetta, joka oli aina villapalttinaa (yksinkertaista kudosta). Kangaslöytöjen perusteella on oletettu, että niitä oli käytetty vaatteiden kiinnittämiseen, ja koska fibuloita eli vaateneuloja oli aina kaksi, on mahdollista että ne kiinnittivät peplosta olkapäiltä. Koska solkien sijoittumisesta ruumiin yhteyteen ei ole tarkempaa tietoa, on vaikea ottaa kantaa siihen, onko kyseessä ollut juuri peplos.

On olemassa roomalaisten ja kreikkalaisten kirjailijoiden kuvauksia rautakautisten kelttien pukeutumisesta. Ne koskevat kuitenkin lähinnä kelttisotilaiden pukeutumista. Niissä puhutaan housuista, tunikoista ja viitoista.

Gundersturpin kattila on La Téne kaudelta peräisin oleva hopeamalja, johon on koristeltu kelttiläisiä jumalia ja rituaaleja esittäviä kohokuvia. Kattila löytyi tanskalaisest turvesuosta. On mahdollista, että kattila on joko saatu lahjaksi tai ryöstetty Galliasta sotasaaliina. Yhdessä paneelissa nainen ilmeisesti letittää tai muuten koskettaa jumalattaren hiuksia. Tällä naisella on päällä vyötetty pitkäraitainen vaate, joka voi olla joko lyhythihainen  mekko, tunika tai mahodollisesti jopa peplos. Hiha-aukot vaikuttavat sen verran suurilta, että kyseessä voisi hyvin olla peplos.

Skandinaavinen rautakauden fibula.

Olkapäille sijoitetuista fibuloista on kuitenkin skandinaavisten hautojen osalta päätelty, että roomalaiskaudella ja varhaisella germaanisella rautakaudella olisi käytetty peplosta. Kun soljet sitten myöhemmällä germaanisella rautakaudella siirtyivät olkapäiltä alemmas rintakehälle, uskotaan siirrytyn viikinkiaikaiseen olkainmekkoon. Viikinkiajalta on käsittääkseni joitakin jäänteitä myös kapeammista villaisista olkaimista pronssisolkien alta. 

Kuvallisissa jäänteissä (lähinnä kultafolio kuvista, gullgubber) naisten puvuista,vartalon yläosaa peittää päällysvaate, minkä vuoksi naisten mekon mallia on mahdoton päätellä.Miesten vaatteiden kuvauksesta voidaan päätellä, että he käyttivät tunikoita ja housuja. 

Myös anglosaksien oletetaan käyttäneen peploksia muuttaessaan Iso-Britanniaan 400-luvulla jaa. ja asutuksen varhaisvuosina, vaikka he vähitellen vaihtoivat uudenaikaisempiin asuihin. Tämä on päätelty, niin kuin monessa muussakin paikkaa, parittain olkapäillä esiintyvistä soljista. Osa soljista on kuitenkin löydetty rinnuksilta, mikä saattaisi merkitä samankaltaisten olkainmekkojen käyttöä, kuin myöhemmin viikinkiajalla Skandinaviassa. Hautauksissa on kuitenkin havaittu, että suuresssa osaa naisten hautoja soljet olivat olkapäillä tai lähellä niitä.

Loppuajatuksia

Kreikkalaine 460 eaa, CC-BY-SA-4.0 by Françoise Foliot

Vaikka todistusaineisto rautakautisesta vaatetuksesta on hajanaista, on selvää, että naiset pukeutuivat asuihin, joita kiinnitettiin olkapäiltä vaateneuloin tai soljin. Europpalaisessa mittakaavassa peploksesta on vain vähän vahvaa todistusaineistoa, mutta sitäkin enemmän heikompaa. 

Vaikka olkainneulojen käyttö ei todista varmasti peploksen käytöstä, niin ennen viikinkien olkainmekkoa ei ole mitään toistakaan tunnettua vaatetta, joka olisi kiinnitetty olkainneuloin. Lisäksi viikinkien hautalöydöissä muutos kyettiin havaitsemaan solkien sijainnin perusteella. Onkin todennäköistä, että peplos oli levinnyt laajalle alueelle ja se säilyi osana naisten vaatetusta pitkään.

Kuten Hundermosen naisen kohdalla voimme todeta, peplos on tuskin ollut ainoa varhainen rautakautinen naisen asu. Muista vaatteista, kuten hameista, on vain säilynyt vielä vähemmän todistusaineistoa.

1630-1650-lukujen hollantilais-brittiläinen naisten barokkipuku

Hollantilainen tumma barokkiasu.

1600-luvun renesanssi tyylin jälkeen suosioon nousi hetkellisesti Pohjoinen barokkityyli, jonka johtotähtinä olivat rikkaat hollantilaiset kauppiaat ja brittiläinen aatelisto. 1660-luvulla alkoi siirtymä ranskalaiseen barokkityyliin, jonka johtotähtenä oli aurinkokuninkaan hovi. Tämä kirjoitus keskittyy lähinnä naiselliseen pukeutumistyyliin.

Brittilady talvella.

 

Hollantilaisen barokin tärkeimpiä piirteitä olivat luutettu yläosa, korkea vyötärö, laaja neliskanttinen kaula-aukko ja massiiviset hihat. Asu koostui erillisestä yläosasta  ja hameosasta. Hameosa oli runsas, mutta sitä ei enää tuettu alla olevalla kartiomaisella espanjalaisella vannehameella (verdugado) kuten esimerkiksi brittiläisissä tudortyylisissä hovipuvuissa. 

 

Britti päiväasu & huivikaulus

Saksalaisen renesanssityylin tapaan hihat saattoivat olla irralliset ja kiinnitetty miehustaan nauhoin. Hihat saatettiin myös ommella kiinni miehustaan. Vaikka vyötärö oli korotettu, miehustan etupaneeli saattoi ulottua alemmas vyötärön alapuolelle. Muodissa oli myös myöhäisrenesanssista periytyvä raskaustyyli, jossa saatettiin, jopa käyttää tyynyä vatsalla. (Tämä kirjoitelma perustuu pitkälti omiin havaintoihini aikakauden tyylistä, minkä vuoksi lähteitä on vähänlaisesti).

 

 

Myöhempää värikkäämpää hollantilaista kansan pukeutumista (F. Snyders).

1630-luvun ranskatar, cc-by-sa-4.0 by
G.Garitan

Hollantilaisten asujen tyypillinen väri oli musta. Värityksen taustalla oli vakava kalvinistinen ajattelutapa, joka vaikutti hollantilaiseen mielenmaisemaan. Laaja kaula-aukko oli peitetty suurella valkealla huivimaisella tai neliskanttisella kauluksella, jossa oli leveät reunapitsit.  Myöhemmin yläosa saattoi yhdistyä mustaan hameeseen. Brittiläisestä muodista vaikutteita ottaen saatettiin alkaa kauden loppupuolella käyttää myös kirkkaampia värejä. 

Brittiläiset käyttivät vastaavaa tummempaa päiväasua, mutta ilta-asuna oli avoin laaja kaula-aukko, joka voi jopa nykyihmiselle vaikuttaa hurjan avoimelta. Renesanssin aikana se oli peitetty usein paksulla villaisella tai samettisella kaulurilla, tosin renesanssin aikanakin eteläisemmässä Euroopassa oli ollut myös verkkomaisia kaulureita ja myös pellavaisia kaulureita käytettiin. Nyt kaula-aukkoa peitti päiväsaikaan usein läpikuultava, valkea pellavakaulus, joka oli reunustettu pitsein. Erilaisia pehmeitä kauluksia saattoi joskus olla useampikin päällekkäin. 

1600-luvun kaulukset olivat joko päiväaikaisia laajoja pehmeitä kauluksia tai aateliston ilta-asujen ohuita pystyjä tärkättyjä kauluksia. Renesanssin jäykkiä myllykivikauluksia näki enää harvoin. Pukujen värit olivat brittiläisen ylimystön juhlapuvuissa vaaleita ja kirkkaita. Tyypillisiä värejä heidän ilta-asuissaan olivat vaalean harmaa, vaalean sininen, poltettu oranssi ja kirkas keltainen. Päiväasut ja porvariston asut olivat useimmiten tummia. 

Brittiläinen kirjottu yläosa 1610-luku. MET CC0

Brittiläisissä miehustoista ja hihoissa saatettiin käyttää runsasta kirjontaa. Kirjotut jakut olivat yleensä pellavaa ja kirjonta silkkiä tai metallilankaa. Kirjonta tyyli oli jatkumoa 1600-luvun alkuvuosikymmenien myöhäiselle tudor-tyylille, vaikka tyyli muuttuikin barokin aikana geometrisemmäksi aiemmista luonnonmukaisista eläin- ja kukka-aiheista. Kirjonnassa saatettiin käyttää myös metallilankaa, paljetteja ja helmiä. Kirjontaa harrastivat usein yläluokan naiset, joiden taidonnäytteitä upeasti kirjotut tekstiilit usein olivat. Ne olivat osoitus siitä, että heillä oli joutilasta aikaa käyttää hienoihin käsitöihin.

Brittiläisen renesanssin eli Tudor tyylin mukaisesti suosittu oli myös runsaasti koristettu paita eli smokki. Smokkipaita (mallikuva ohessa) oli yleensä pellavaa ja sen miehusta ja usein myös hihat voitiin kirjoa tai koristaa runsain pitsein. Varhaisen barokin paidat eivät juurikaan poikenneet myöhäisen renesanssimuodin vastaavista, mutta myöhemmissä paidoissa kirjona oli vaihtunut pitseihin.. Paidat olivat sekä naisilla että miehillä vielä melko samanlaisia. Aluspaitoja saatettiin käyttää kotona vuoteesta käsin myös tuttujen vieraiden vastaanottamiseen, mikä saattaa selittää runsasta kirjontaa.

Brittiläinen päivä- tai keskiluokanasu.

 Naistenpuvun hameosa saattoi olla joko yhtenäinen tai edestä avoin paljastaen alushameet, tällöin se heijasteli jo renesanssikaudelta alkanutta tyyliä. Päällyshame ei kuitenkaan ollut takkimainen, kuten aiemmin italialaisen renesanssin ja myöhemmin rokokoon piirissä. Päällyshame saatettiin nostaa ylös ulkona liikuttaessa, jolloin alushame paljastui. Tällä tavoin suojeltiin arvokkaan vaatteen helmoja likaantumiselta ja kulutukselta. Esiliina oli usein osa myös yläluokan naisten kotiasua. Ulkoillessa ja iltapuvun kanssa sitä ei useinkaan käytetty.

Brittihilkka 1600-1630. MET CC0

Asusteista suosittuja olivat erityisesti Englannissa helmikorut, runsaat jalokivikorut, muhvit, puolinaamiot, irtohuput, erilaiset viuhkat sekä  runsaasti kirjotut pitkät hansikkaat, hilkat ja pikkulaukut. Niin keskiluokan kuin yläluokkien naiset käyttivät hilkan päällä huovutettua villahattua. Aikakaudelle tyypillinen malli oli korkea piippuhattu (brittiläisittäin beaver hat eli majava hattu), mutta käytettiin myös  matalampaa lierihattua, joka pysy suosittuna pitempään.

Kuningatar Henriette-Maria n.1633

Piippuhaatut olivat usein värjäämätöntä luonnollisesti mustaa villaa, niissä oli leveä kovitettu lieri ja kovitettu piippu, joka muistutti nurin käännettyä kapeaa kukkaruukkua. Näistä hatuista kehittyivät vähitellen myöhemmät silinterihatut. Matalammat lierihatut saattoivat olla myös luonnonruskeaa tai mataralla punertavaksi värjättyä villaa. Renesanssin aikana suositut neulotut ja huovutetut pyöreät lakit eivät enää olleet 1600-luvulla muodissa. 

Livrustkammaren CC BY-SA-3.0

Hanskojen hanskaosa oli pehmeää nahkaa ja niiden varret olivat runsaasti kirjottuja. Muhvit olivat useimmiten turkista ja toisinaan myös runsaasti kirjottuja. Yläluokka saattoi käyttää samettisia puolinaamioita myös ulkoillessa, eikä ainoastaan naamiaisissa, jotka olivat myös suosittuja.

1600-luvun ruotsalaiset hovikengät,
Livrustkammaren  / Göran Schmidt / CC BY-SA-4.0

Kengät olivat sekä miehillä että naisilla melko samankaltaisia. Tyypillisesti kengän kärki oli leveä ja tylppä, neliskanttinen. Kenkiä oli pääasiassa kahta tyyppiä, vanhempaa matalaa remminkenkä mallia ja 1630-luvulla kehittynyttä korkeakorkoista heltallista ja soljellista mallia (vasemmalla). 

Barokkikorkokengästä kehittyi myöhemmin rokokoo tyylinen kenkä. Korkokengät olivat usein runsaasti koristeltuja, mahdolliseti värillisiä ja niitä käytettiin tyypillisesti ilta-asujen kanssa. Sivut saattoivat olla joko aukolliset (ks. esimerkki) tai suljetut. Matalakantaiset kengät olivat tyypillisesti yksiväristä nahkaa ja päiväasujen kenkiä, joita käytettiin runsaasti myös keskiluokan parissa. 

Chopinit Italiasta (1600-luvu alku). MET. CC0

Kenkämuodin osana säilyvät myös korotetut päällyskengät eli chopinit, jotka olivat peräisin Italiasta. Toinen vastaavan kaltainen kenkä olivat keskiajalta peräisin olevat aluskengät (pattenit), jotka olivat usein enimmäkseen puuta ja joissa oli ohuemmat pohjat. Niiden pohjat olivat usein puuta (ja toisinaan metallia). Molemmat päällyskenkätyypit suojasivat hienoja nahkakenkiä kaupungin usein päällystämättömien ja viellä useammin siivottomien katujen lialta ja mudalta. 

Kirjotut brittiläiset tohvelit. MET CC0-1.0

Kotona käytettiin myös tohveleita, jotka tulivat muotiin 1600-luvun alussa ja ovat säilyttäneet suosionsa 1900-luvulle saakka. Ne olivat takaa avoinaiset ja helppo sujauttaa jalkoihin. Tohvelit olivat usein kangasta, kuten samettia, brokardia tai kirjottua pellavaa. 

Tyypillistä oli ainakin Iso-Britanniassa, että ylhäisö käytti rennonpana päiväasunaan saman tyylistä asua kuin keskiluokka ja vain juhlatyyli poikkesi keskiluokan asusta. Päiväasuun kuului naisilla hilkka ja sen päällä ulkona myös hattu, ilta-asussa hiukset olivat näkyvissä. Hihat olivat edelleen pulleat, mutta valtavia iltahihoja paljon kapeammat. 

Suurin osa aikakauden muotokuvista kuvaa yläluokkaa muodollisissa hovipuvuissa eikä rennommassa päivätyylissä. Kaula-aukko saatettiin muotokuvissa tosin peittää suurella kauluksella, kuten kuningatar Henriette Marien kuvassa (ylempänä).  Brittiläinen tyyli vaikutti myös pohjoismaisen ylhäisön ja kuninkaallisten pukeutumiseen, mikä näkyy myös aikakauden muotokuvissa, esim nuoren kuningattar Kristiinan muotokuvissa (esimerkki oikealla).

Brittiläis-hollantilainen protestanttinen barokkityyli jäi melko lyhytaikaisesti ja jo 1660-luvulla aurinkokuninkaan hovista lähtevä ranskalainen barokki alkoi saada enemmän suosiota. Pisimpään tyyli säilyi suosiossa hollantilaisen porvariston ja brittiläisten ja amerikkalaisten siirtokuntien puritaanien protestanttien parissa. Murtumakohtana oli sekä brittiläinen Cromwellin protektoraatti 1650-luvulla ja Aurinkokuninkaan aikuistuminen 1650-luvun alkupuolella.

Ranskalainen mantua 1685

Ranskalaisen tyylin keskiössä oli 1679-luvulta lähtien mantua, joka oli alunperin naisten aamutakki. Alunperin Mantua oli löyhä edestä suljettu mekko. Myöhemmin siitä kehittyi päällysmekko, jonka alta näkyivät hame tai alushame ja kureliivejä peittävä irtomiehusta. On pohdittu josko nimi tulee ranskalaisesta päällystakkia tarkoittavasta sanasta 'Manteau'. Moni kuitenkin uskoo nimityksen juontavan italialaisesta Mantuan (suomeksi Mantovan) kaupungista.

1670-luvun brittiläistyyliä

Vaikka brittiläis-hollantilainen barokkityyli oli melko lyhytaikainen, sillä oli kuitenkin vaikutusta viuhka-, kenkä- ja muhvimuotiin aina 1800-luvulle saakka. Tällä kaudella syntyi myös luutettu miehusta (brittiläisittäin piece of bodies), josta kehittyi 1700-luvulla kureliivi ja myöhemmin korsetti. Myös barokkityyliset hilkat jäivät kehittyivät myöhemmin 1700-luvun hilkoiksi ja runsaat hihansuu- ja kauluspitsit kehittyivät 1700-luvun hiha- ja kauluspitseiksi. Varsinkin britanniassa runsaat hihat säilyivät muodissa vielä 1670-luvulle saakka, vaikka vyötärö laskikin alemmaksi.

 

Frans Halsin maalaus n. 1640

 

Ketä kiinnostaa tutustua 1630-1650 barokkimuotiin, voi suositella muutamia lähteitä. Näitä ovat Victoria & Albet's Museumin (V&A), Wikimedia commonsista löytyvät ruotsalaisen Livslustkammaren sekä Metropolitan Museum of Art (MET) Pukuhistoriallisen osaston vaatekokoelmat. Myös muiden museoiden kokoelmista saattaa löytyä yksittäisiä helmiä. Suurin osa säilyneestä vaatetukseta on  peräisin ylimystöltä ja hoveista.

 

1600-luvun kauluspitsiä.

Hyvänä lähteenä ovat aikakauden muotokuvataide sekä hollantilainen ja flaamilainen taide kokonaisuudessaan. Erinomainen lähde ovat myös Böömiläisen maalarin ja kuvittajan Wenceslaus Hollardin aikakauden vaatetusta esttävät painokuvat, joita on useampi tämänkn kirjoitelman kuvituksena. Wikimedian ulkopuolelta löytyy myös hänen kuvitustaan keskiluokan pukeutumisesta. Hän vietti 1640-luvulla useita vuosia Brittein saarilla, on kuvannut laajasti sikäläistä pukeutumista, ja julkaisi teoksen sekä brittiläisestä naistenmuodista että yleisestä eurooppalaisesta tyylistä.

Amerikkalaisten  puritaanisiirtolaisten pukeutumisessa näkyivät barokkivaikutteet.

______________________________________________________

* Luonnollinen musta on mustista lampaista saatavaa mustaa villaa, jota ei tarvitse värjätä, ja jonka väri on lähtökohtaisesti hyvin pysyvää.

Tervehdys blogin lukijoille

En ole juurikaan itsestäni, blogistani tai kirjoittamisestani tässä blogissa kommentoinut. Ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa lyhyesti blogin tilanteesta koronavuosien jälkimainingeissa.

 Blogi on koronavuosien jälkeen pyrkimässä palaamaan tavanomaiseen kirjoitus- ja julkiaisuaikatauluun, eli julkaisuja tulee useimpina kuukausina noin kerran kuussa keskiviikkona 15. päivän tietämillä.

Korona vei ajatukset jonnekin ihan muualle kuin blogin kirjoittamiseen, eikä ideoitakaan oikein noussut. Ideat olivat vähän rajattuja ennen koronaakin, minkä ehkä osoittaa pitkä Lähi-Idän historia sarja ennen koronaa (ja muutama ajastettu kirjoitus ihan sen alussa)  sekä terrori-sarja jo ennen koronaa. Aiempia kirjoituksia tutkiessani huomasin mm. jättäneeni päivänvarjo-sateenvarjo aiheen jatkotyöstämisen kesken. 

Blogi on toki koronnnkin aikana ilmestynyt, mutta äärimmäisen satunnaisesti. Se jatkaa eloaan jatkossakin tällaisena harrasteblogina, eli aiheet vaihtelevat oman kiinnostuksen mukaan, mikä toisinaan voin vähän jumittua tiettyyn aihepiiriin. Paluu onkin tapahtunut Pohjoisen keskiajan kautta ja keskiaika aiheisia kirjoituksia saattaaa tulla lähiaikoina vielä lisääkin, vaikka kirjoitusten aiheissa on tulossa huomattaasti lisää variaatiota tänä syksynä.

Syksyn aiheina tiedossa on ainakin keskustelua Barokin (eli 1600-luvun) muodista, esihistoriallista (rautakauden) muotia  sekä lisää ehkäisyn historiaa. Joulukuun perinteinen jouluaiheinen artikkeli on vielä hakusessa, mutta jollei siihen löydy aihetta, voi käydä niin, että kirjoitan sinne jonkun muun aiheisen lyhyemmän kirjoituksen. 

Keväällä 2023 on tulossa ainakin kirjoitus Suomen keskiajan kaupungeista. Lisäksi pohdinnassa on jatko barokkimuodille, uima-asujen varhaishistoria (1800-luvulla), luonnonkuidut ja keskiajan muoti. Ja kun nyt puutteen huomasin, ehkä varjot (siis sekä sateen- että päivänvarjot tulevat saamaan jatkoa).

Saatan myös kirjoittaa uusia versioita aivan varhaisimmista artikkeleistani. Korseteista kirjoittelinkin jo viime tammikuussa. Kirjoittamiseni on kehittynyt aika paljon vuosien kuluessa ja minulla on joistakin aiheista aika erilainen näkökulma kuin reilut kymmenen vuotta sitten. Niistä voi muutenkin olla uutta sanottavaa. En aio poistaa alkuperäisiä kirjoituksia, jotka saavat jäädä muistoiksi blogin historiasta.

Muitakin ideoita leijuu parhaillaan ilmassa, joten blogin tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta. Toivottavasti jotakuta kiinnostaa edelleen lukea näitä historianharrastajan juttuja.

Terveisiä kaikille blogin lukijoille ja jos joku on jaksanut roikkua mukana koronavuosienkin yli, kiitos, että jaksatte näitä lukea.

Pohdintoja Keskiajan pukeutumisesta Suomessa - osa 1: taustaa

Tämä perustuu omaan pohdintaani ja tietoihin, jotka olivat verkon välityksellä käytössä. Olen verrannut niitä yleisesti saatavilla olevaan  kansainväliseen tietoon keskiajan pukeutumisesta.

Missae Aboensis

Suomessa on säilynyt vähän kuvallisia lähteitä keskiajan elämästä. Tärkeimpiä lähteitä ovat kirkkomaalaukset ja kirkolliset esineet. Koska keskiajan vaatteissa on käytetty paljon vähemmän pronssikoruja eikä lainkaan pronssikoristelua, ne ovat säilyneet huonommin kuin ristiretkiajan vaatteet.

On myös huomattavaa, että keskiaikainen pukeutuminen saapui Suomeen todennäköisesti aikaisintaan 1200-luvun puolivälin jälkeen. Hautalöytöjen perustella ristiretkiajan pukeutuminen jatkui varhaiselle keskiajalle saakka. Kannattaakin keskittyä lähinnä 1300-1400-lukujen muotiin Euroopassa, vaikka kaikki muotivirtaukset eivät ehkä meille syrjään heti ehtineetkään. 

Muodin vaikutukset Ruotsissa ja Balttiassa on myös hyvä huomioida, koska monet virtaukset saapuivat meille todennäköisesti Ruotsin ja mahdollisesti myös Viron kautta. Toisaalta täällä vaikuttivat myös saksalaiset hansakauppiaat, minkä vuoksi myöskin Saksan muotia on hyvä tarkastella.

Keskiaika Pohjolassa

Keskiaika alkoi Pohjoismaissa myöhemmin kuin muualla Euroopassa, mutta Ruotsissa kuitenkin jonkin verran Suomea aiemmin noin 1050.  Ruotsissa kristinuskoon siirtymistä ajoivat mahtimiehet, joita kiinnosti feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä. 

Suojakirje Karjalan naisille.

Jo melko pian tämän jälkeen ruotsalaiset alkoivat tehdä ristiretkiä naapurin pakanoita, eli esimerkiksi meitä suomalaisia vastaan. Ensimmäinen noista ristiretkistä Suomen rannikolle oli luultavasti noin 1150. 1200-luvulla kirkon mahti kasvoi Ruotsissa. Keskiajan myötä Pohjolaan saapui uusia viljelytekniikkoja ja kaupungit, kuten meillä Viipuri ja Turku kasvoivat. Yhteiskunta alkoi järjestäytyä neljään säätyyn: aatelistoon, papistoon, talonpoikiin ja kaupunkiporvaristoon.

Kalmarin unioni CC-BY-SA-4.0 by Ssolbergj

1397 Muodostettiin Kalmarin Unioni, joka toi meille myös tanskalaisvaikutusta ja lisäsi Pohjolan keskistä kanssakäyntiä. Se teki Pohjolan Unionista eurooppalaisen mahtivaltion. Unioni toimikin hyvin kuingatar Margareta I:n alaisuudessa. Hänen seuraajansa Eerik Pomerialaisen toimet kuitenkin aiheuttivat närää muun muassa ruotsalaisen aateliston parissa. 1400-luvulla unionissa olikin syvää eripuraa ja osalla ruotsalaisia kehittyi halu irtautua unionista. 1430-luvulla osa ruotsalaisisa nousi kapinaan unionia vastaan, mutta epäonnistuivat. 

Vuosisadan loppupuolella valtionherrat Sten Sture vanhempi ja nuorempi ajoivat Ruotsin asiaa ja pyrkivät sen itsenäisyyteen. 1520 Tanskan kuningas Kristian yritti alistaa Tukholman valtansa alle, mikä johti Tukholman verilöylyyn. Gustaa Vaasa otti itselleen vallan Ruotsissa ja teki lopun unionista 1523. Samalla siirryttiin Pohjolassakin lopullisesti pois keskiajalta. Kustaa Vaasan aikana myös katolinen kirkko sai mennä ja muuallakin Pohjolassa tapahtui luterilainen uskonpuhdistus. Samalla kirkon valta pieneni huomattavasti.

 Suomalaisten yhteydet Viroon ja Saksalainen hansakauppa

Virolaisilla luostareilla, varsinkin Padisten luostarilla, oli keskiajalla läänityksiä ja suojelualueita (patronaatteja) Suomen etelärannikolla, ja muutenkin kaupankäynti yli Suomenlahden oli vilkasta. Padisen Luostarilla oli muun muassa Maunu Eerikinpojan myöntämä ikuinen kalastusoikeus lohiin Vantaanjoessa. Munkit myivät 1428 kalastusoikeutensa turun piispa Maunu Tavastille. Padisten luostari sisterssiluostari oli taloudellisesti aktiivinen, eivätkä munkit olleet erityisen hartaita. Viro kuten myös Latvia olivat keskiajalla ja sen jälkeenkin saksalaisten ritarikuntien hallinnassa ja iso osa kaupunkiporvaristoa oli luultavasti tullut Saksasta.

Tallinnan vaakuna CC-BY-SA-3.0 by Hedwig Storch

Suomalaisia asui myös Tallinnassa, sillä siellä kuolleiden perinnönjaoissa (pdf) on ollut mukana suomalaisia perijöitä. Monet pakenivat kotiseudulla tehdyn rikoksen seuraamuksia tai olivat kaupungissa selvittämässä velkajuttuja tai muita kiistoja. Kaupungin tarjoaman suojan oli tarkoitus edistää oikeudenkäyntien ratkaisua, eikä sitä myönnetty maantie- tai merirosvoille tai rauhattomiksi todetuille. 

1500-luvun alussa 12 % Tallinan noin 6000 asukkaasta oli Ruotsin valtakunnan kansalaisia. Ensimmäistä kertaa Uusmaalaisia oli mukana Tallinan perinnönjaossa 1360-luvulla ja sitten melko usein  vuosina 1410-1450 (yhteensä 30 vainajaa) ja sitten uudelleen vuosina 1470-1560. Tämän jälkeisestä ajasta tutkimuksessa ei ole tietoa. Perintöön saattoi liittyä myös lasten elatusvelvollisuus.

Saksasta käsin Saksalaisten merenrantakaupunkien kauppiaiden Hansaliitto teki kauppaa ympäri Itämeren ja toi mukanaan vaikutteita. Suomalaisilla turkikset olivat keskiajalla tärkeää kauppatavaraa. Ruotsi pyrki keskittämään kaupankäynnin kaupunkeihin ja jakoi kaupunkioikeuksia säästeliäästi. Hansakauppiaita asettui Tukholmaan,Visbyyhyn ja Kalmariin edistääkseen kauppaa. 

Saksalaisia kauppiaita oli 1200-luvulta asti paljon myös kaikissa Suomen kaupungeissa. Esimerkiksi 1200-luvulla Ulvilan hautausmaalle on haudattu useita saksalaisia, mistä on todisteena hautakiviä Ulvilan kirkossa. Heillä tiedetään olleen Ulvilassa myös oma kiltansa. Saksalaisilla oli merkittävä asema esimerkiksi Turun kaupungin raadissa vielä pitkälti keskiajan jälkeenkin.

 

1300-1400-luvun pukeutuminen Pohjois-Euroopassa

Pukeutuminen oli vielä 1300-luvulla läntisessä Euroopassa melko samanlaista, vaikka muoti alkoikin nostaa päätään. Vaatteet heijastivat yleensä kantajansa asemaa yhteiskunnassa sekä arvoasemansa, että sosiaalisen asemansa puolesta. Varakkaimmilla oli varaa kalliimpiin materiaaleihin. Uskonto ja sen luoma tapakulttuuri määritteli säädyllisen pukeutumisen rajat erityisesti naisille. Naineen naisen kuului peittää hiuksensa, jotka vain aviomiehellä oli oikeus nähdä. Myöhemmin tätä tulkittiin niin, että riitti, kun vaimolla oli päähine aviosäädyn merkkinä.

Alimpana ihoa vasten oli todennäköisesti paita, kuten jo rautakaudella ja ainakin 1800-luvun alkupuolelle saakka. Paita oli pellavaa, mutta joskus myös villaa. Naisilla oli sen päällä alusmekko (kenties körtti* (murteellinen versio mekosta, eng. kirtle) eli cotte (cotehardie)) ja sen päällä päällysmekko (kenties sörtti* (murteellinen versio mekosta) eli surcot). Jatkan puhetta alus- ja päällysmekoista, koska ne sopivat parhaiten omaan suuhuni (ks.kuva ylempänä vasemmalla).

1300-luvulla alusmekossa oli pidemmät ja päällysmekossa lyhyemmät hihat. Alusmekko oli ylhäältä hyvin istuva, mutta leveni laajaksi helmaksi. Päällysmekon hihansuut alkoivat kasvaa. Molempien mekkojen kaula-aukko oli usein leveä (ns. vene-kaula-aukko) ja toisinaan ohuen hunnun peittämä. Päällysvaatteena oli sekä naisilla että miehillä muotoiltu kaapu tai viitta, joka tunnettiin nimellä houppelande (ks. kuva oikealla).

1400-luvun muoti oli poikkeuksellisen liioittelevaa. Houppelande kaavuista tuli vähitellen naisten päälyspuku cotehardien sijasta ja niiden hihat saattoivat jopa viistä maata. Miehusta oli usein leveillä laskoksilla, mikä näkyy monissa varakkaita naisia esittävissä maalauksissa. Kaulus oli usein korkea. Hiuslaitteet olivat näyttäviä ja jopa teatraalisia. Kaikki muodin villitykset eivät ehkä ehtineet Suomeen, mutta joitakin vaikutuksia on helposti nähtävisssä. 

1400-luvun puolivälistä lähtien Pohjoisessa Euroopassa tuli käyttöön päällyspuku, jonka syvästä v-kaula-aukosta kurkki neliömäisellä kaula-aukolla varustettu aluspuku. Kaula-aukkoa peitti usein liinainen kauluri (eng. partlet, saks. goller, ruot. halskläde).

Grönlannin löydöt

Mekko Herjolfnesista CC-BY-SA-2.0 Lennart Larsen

Eräät parhaista keskiaikaisista vaatelöydyistä on tehty Grönlannista Herjolfnesista, ja ne ovat 1300-1400-luvuilta, jolloin suuressa osassa Suomeakin oli siirrytty keskiajan muotiin. Haudoista on löytynyt hyväkuntoisia vaatteita, joista on pystytty selvittämään niiden valmistustekniikkaa. Vaikka matka Grönlantiin on meiltä pitkä, kuuluvat Grönlannin pohjoismaiset asukkaat läheisesti samaan kulttuuripiiriin norjalaisten ja islantilaisten kanssa (ovat tulleet Islannista, jonne taas oltiin tultu Norjasta). Lisäksi paikalliset olosuhteet vaikuttivat muun muassa maavärien käyttöön, jota tuskin on yritetty Suomessa, koska täällä punaista väriä tuottavaa mataraa kasvaa runsaasti.

On huomioitavaa, että pukeutuminen oli Suomessa vielä viikinkiajalla melko vanhakantaista ja poikkesi muusta Pohjolasta selvästi. Tuolloin siinä oli myös vahvoja itämerensuomalaisia vaikutteita. On vaikea tietää, missä määrin kaikki samat muodin virtaukset olisivat ulottuneet meille saakka. Toisaalta myös Grönlanti oli kaukana ja sivussa uusimmista virtauksista, joten sikäli voisi kuvitella, että sielläkin olisi oltu jossain määrin hitaita uusimpien muodin oikkujen omaksumiseen. Toisaalta muoti ei keskiajalla muutenkaan muuttunut erityisen nopeasti, vaan seurasi omia rauhallisia linjojaan. Koska grönlantilaiset löydöt ovat eräitä keskiajan parhaita, niitä on käytetty moneen otteeseen pohjana jäljitelmien valmistamiseen.

1300-1400-lukujen kankaat ja tekstiilit

Mahdollisesti jopa jo 1300-luvulta lähtien Eurooppa kärsi ns. pienestä jääkaudesta, jonka vuoksi täällä oli tavallista kylmempää. Suomessa on saatettu siksi hyvin käyttää villavaatteita myös kesäisin. Itämeri jäätyi jo aivan 1300-luvun alussa kahdesti kokonaan, mikä teki tietä tulevalla. Tästä seurasi aikakausi, jolloin oli poikkeuksellisen kylmää, sateista ja myrskyistä. 

Islantilaisten ja norjalaisten Gröönlannin siirtokunnat näkivät 1400-luvulla nälkää ja katosivat. Grönlannin siirtokunnista on jälkeenpäin löytynyt todennäköisesti Euroopan parhaiten säilyneitä keskiaikaisia vaatteita, joita ilman olisimme pitkälti keskiaikaisen taiteen ja kirjallisuuden varassa pohtiessamme aikakauden muodin kehitystä. 

Keskiajalla kaikki lanka oli käsin kehrättyä ja voi kuvitella, että kehrääminen värtinällä vei nopeimmaltakin kehrääjältä*2 melkoisesti aikaa.*3 Vaikka jonkinlainen rukki tunnettiinkin Euroopassa jo 1300-luvulla, se yleistyi vasta myöhemmin ja nykyaikainen, poljettava rukki kehittyi todennäköisesti vasta 1500-luvulla. Mitä hienompi kangas, sitä tiheämmässä langat siinä olivat ja sitä pitempi määrä lankaa siihen tarvittiin. 

Keskiajalla noin 1100-luvun lopun Espanjasta alkaen, otettiin käyttöön vaaka-kangaspuut aiempien pystykangaspuiden sijaan. Ne helpottivat ja nopeutttivat kankaan kutomista ja levisivät vähitellen koko Eurooppaan. Tänne Euroopan perukoilla ne eivät välttämättä kovin pian ehtineet. Kankaan kutominen olikin selvästi kehräämistä nopeampaa, mutta yksinkertaisen kankaan kutominen saattoi silti viedä pitkiä aikoja. Kotitalaouksissa, jossa ei ollut varaa kutoa kokopäiväisesti, se varmasti vei lukuisia päiviä. Hienommat ja koristeelliset kankaat veivät vielä paljon enemmän aikaa. Tekstiilit olivatkin arvokkaita ja ne käytettiin tarkkaan. Vain hyvin varakkailla oli varaa runsaaseen vaatetukseen.

Villa, pellava ja nokkonen

Pystykangaspuut 1500-luvun Saksassa.

Villakankaat olivat meillä keskiajalla kotikutoita sarkaa, joka on huopuva kangas, sekä hienompaa tuontikangasta verkaa. Sarka oli pitkälle 1800-luvulle asti maalaisväestön arkikangas, ja edelleen sitä käytetään metsästysauissa. Vielä 1990-luvulle asti se oli käytössä puolustusvoimien sotilaspuvuissa. Meillä on todennäköisesti kudottu ja kehrätty lähinnä talvisin, kun naisilla ei ollut ulkotöitä.  Verka oli ohutta palttina- tai toimikassidoksista villakangasta, joka oli kudottu karstalangasta. Sen nukka oli leikattu kankaan myötäisesti ja se oli vanutettu. Käytännössä se oli ohutta, tiheäkudoksista villakangasta. Verka oli meillä eräs 1300-1400-lukujen tärkeimmistä tuontitavaroista.

Lankaa valmistettiin myös pellavasta. Toisin kuin villa, joka keritsemisen jälkeen lähinnä pestiin puhtaaksi rasvoista ja karstattiin, pellavan käsittely oli hidas ja monivaiheinen prosessi. Sen jälkeen kuin pellava oli ensin kylvetty, kasvatettu, korjattu nyhtämälä juurineen, kuivattu ja siemenet irroitettu rohkimalla, alkoi itse pellavakuidun käsitely. 

Ensimmäiseksi pellavan varret liotettiin, joko pelloilla, luonnonvesissä tai lumihangella. Liotuksessa varsia mädätetään, jotta kuidut saadaan irroitettua helpommin. Sen jälkeen pellava taas kuivatettiin joko pellolla, saunassa tai riihessä. Sitten alkoi pellavan mekaaninen käsittely, jossa irrotettiin kova tukirakenne eli päistäreet kuiduista ja karkeammat kuidut hienommista kuiduista. Tämän käsittelyn vaiheita olivat loukutus, lihtaaminen, vitominen, häkilöinti ja harjaaminen. 

Samankaltaisia valmistusmentelmiä on käytetty myös hamppukuidun (pdf) eli liinan ja nokkoskuidun valmistamiseen. Ne molemmat ovat olleet massamme perinteisesti tunnettuja, molemmat oletettavasti tunnettu jo ennen pellavaa jo kivikaudelta saakka (tästä tulossa erillinen kirjoitus). Skandinaviassa on ainakin viikinkiajalta merkkejä kakkien näiden kuitujen rinnakkaiskäytöstä (pdf). Näiden kuitujen erottaminen toisistaan tekstiileissä ei ilmeisesti ole helppoa tottuneellekaan tutkijalle.

Värjäys

Kankaita värjättiin luonnon väriaineilla aina 1800-luvulle saakka ja osin vieläkin. Sekä morsinko (eli värimorsinko) että matarat esiintyvät meillä luonnon kasveina ja niitä on tiettävästi käytetty tekstiilien värjäämiseen jo rautakaudella. Morsingosta saatiin siniharmaata ja keltamataran eri osista punaita ja keltaista väriä. Jo näistä kahdesta kasvista saatiin perusvärejä, joita voitiin halutessa sekoittaa muiden värien aikaansaamiseksi. Periaatteessa useimpia mataroita on voitu tavalla tai toisella käyttää värjäämiseen ja niistä saatiin ainakin punaista väriä. Useimmiten väriä on kasvien juurakoissa. 

 

Keskiaikaisten kirkkomaalausten muoti

Suomalaisten naisten keskiaikaista pukeutumivinkkejä varten kirkkojen seinämaalaukset ovat mielenkiintoinen, joskaan eivät ehkä kaikkein paras mahdollinen lähde. Kirkkotaide ei sekään ole maassamme runsasta ja se on osin piilotettu nuorempien maalikerrosten alle tai tuhoutunut jossakin vaiheessa tulipalossa tai muusta samankaltaisesta syystä. 

Seuraava jutustelu on tosiaan syytä ottaa lähinnä innoituksen lähteenä, eikä missään nimessä taidehistoriaallisesti tai edes pukuhistoriaallisesti pätevänä pohdintana. Lisäksi osa Suomen keskiajan mielenkiintoisimmista kirkkomaalauksista sisältää hahmoja, joiden vaatetusta ei voi edes oikein tulkita.

Keskiajan kivikirkot ja kirkkomaalaukset

Keskiakaiset kirkot CC-BY-SA-3.0 by BishkekRocks

Suomen vanhimmat säilyneet kirkot on rakennettu Ahvenanmalle 1200-luvun lopussa. Myös mantereella olleen  Suomen vanhin kivirakennus, Jomalan kirkko, on rakennettu vuosina 1275-1285.

Nykyaikaan selvinneiden Suomen keskiaikaisten kirkkojen materiaali on lähinnä luonnonkiveä ja osittain myös punatiiltä. Keskiajalla on ollut myös puisia kirkkoja, mutta yksikään niistä ei ole selvinnyt meillä tähän päivään, toisin kuin esimerkiksi Norjassa. Monesti kivikirkkoja on edeltänyt puukirkkovaihe. Osasta puukirkoista on jäljellä kivinen sakasti. Useimmissa maamme vanhoista kivikirkoista on puiset kattorakenteet, joiden vuoksi kivikirkkokin on saattanut osin tuhoutua tulipaloissa.Tämä on saattanut tuhota myös kirkkomaalauksia.

Aikalaislähteitä Suomen vanhoista kirkoista on vähän ja siksi niiden ajoitus on hankalaa. Vain muutamista on säilynyt kirjallista tietoa, osa kirkon rakenteissa itsessään. 1990-luvulla arkkeologi Markus Hiekkanen päätteli tyylillisten seikkojen perusteella, että iso osa kirkoista oli selvästi aiempaa arviota nuorempia ja sijoittuivat keskiajan loppupuolelle 1400-luvulle ja 1500-luvun alkuun.

Varhaiset kivikirkkojen rakentajat saivat vaikutteita ainakin Gotlannista. Suorakaiteen muotoisten kirkkojen pohjoissivulla oli sakaristo ja eteläsivulla asehuone. Sisäkattona oli aluksi useimmiten puinen tynnyriholvi. Tiiliholvit yleistyivät vasta 1400-luvulla, jolloin mantereelle myös alettiin rakentaa runsaasti uusia kivikirkkoja.

Koska kirkkomaalarit olivat oletettavasti paikallisia, on kuvista kuitenkin mahdollista päätellä, miten niiden maalausaikaan täällä pukeuduttiin.  Ainoa kirkkomaalari, joka meillä tunnetaan nimellä oli Petrus Henrikinpoika Pictor, joka maalasi Lounais-Suomen kirkkola 1400-luvulla. Hänen kohdallaan on epäilty, että hänen maalaustensa aiheet olisivat perustuneet aikakauden puupiirroksiin. Niiden myötä maalauksiin on voinut tulla vaikutteita myös suoraan Keski-Euroopan kuvamaailmasta, ilman paikallisia esikuvia. Petrus Henrikinpoika oli osa ns. Taivalsalon koulukuntaa, johon kuului hänen lisäkseen viisi muuta mestaria.

Ammatikseen maalaavat olivat käsityöläisiä, jotka olivat saattaneet opiskella ammattiaan lapsesta. asti. Osa maalareista oli kuitenkin ns. rakentajamaalareita, jotka olivat joko kirvesmiehiä tai muurareita. Heidän kuvansa ovat tyyliltään yksinkertaisempia. Vanhimmat kirkkomaalaukset löytyvät Ahvenanmaalta 1200-luvulta. Mantereelta maalauksissa esiintyy ihmisiä 1400-luvun puolivälistä lähtien.  1510-luvulla seurasi seuraava kirkkomaalauksen kausi, jolloin Turun seudulla vaikutti jo useita koulukuntia. 

Omia havaintoja naisten muodista keskiajan kotimaisissa kirkkomaalauksissa

Hattula cc-by-2.5 by Balcer

Kivikirkoista on vaikea löytää sisäkuvia ja monissa kirkoissa on keskiaikaisista maalauksista jäljellä lähinnä vihkiristejä, kuten mm. Hollolan kirkossa, joka on Hämeen vanhimpia. Monet Suomen niin kutsutuista keskiaikaisista kirkoista ovat lisäksi aivan keskiajan lopulta (1500-luvun alusta). 

Henkilökohtaisesti olen käynyt Ulvilan ja Sysmän keskiaikaisissa kirkoissa, sekä Turun Tuomiokirkossa. Valitettavasti Ulvilan kirkon koristelu ei ole kovin runsasta eikä myöskään Sysmän. Tuomiokirkkossakin on valitettavasti vain vähän seinämaalauksia näkyvillä, vaikka holvit antavatkin aiheen miettiä, olisiko niitä keskiajalla ollut enemmän. Valitettavasti saattaa olla, että monissa kirkoissa keskiaikaisia maalauksia on peitetty ja niiden tilalle on jopa myöhemmit maalattu uudet modernimmat maalaukset. Näin esimerkiksi Vantaan Pyhän Laurin kirkossa.

Hattulan Pyhän Ristin kirkon (1472-1490) holvista on löydettävissä neito, joka pitää sylissään yksisarvista. Hänellä on päällään ruskea tai punaruskea päällysmekko, joka vaikuttaisi houppelandelta. Kaksi muuta kuvista erottuvaa naishahmoa ovat pyhä Ursula ja neitsyt Maria, joiden molempien asun peittävät viitat. Hattulan kirkko on kenties kirkoista se, josta onnistuin löytämään parhaat kuvat sisätiloista. Myös Taivassalon kirkon (1425-1440) pilarissa olevalla pyhimyksellä on päällään leveähihainen houppelandelta vaikuttava mekko. Se on väriltään vaalea.

Lohjan Pyhän Laurin kirkosta (1470-1495) löytyi pari piikaa kirnuamassa ja lypsämässä kirkon lukemattomien pirujen joukosta. Vaatetus vaikuttaa vähän epäselvästä, vaikka näyttää vähän siltä, että naisilla on päässään saksalaistyyliset suuret myssyt, jotka olisin ajoittanut historiallisesti hieman nuoremmiksi. Asiaan pitää perhetyä hieman tarkemmin. Heidän mekkonsa ovat yksinkertaisia löyhiä mekkoja, joista toinen on punainen ja toinen valkoinen. Niistä ei ole paljon muuta sanottavaa. Neitsyt Marian ja muiden pyhien naisten kuvissa viitta peittää jälleen sen alle jäävän asun miltei kokonaan.

Taivassalon kirkko CC-BY-SA-4.0 by Niera

Eräs rikkaimmin koristelluista keskiaikaisista kirkoistamme on Rauman Pyhän Ristin kirkko (1515-1520), jonka seinämaalauksia olisi kiva päästä tutkimaan tarkemmin. Tämä siitäkin huolimatta,että kirkko on melko nuori. Valitettavasti en ole onnistunut löytämään kovin hyviä kuvia kirkosta. Toinen mielenkiintoinen kirkko on Pyhtään kirkko (1462), jonka seinältä huomasin ainakin miehen "sukkahousuissa". Kuva vaikutti lupaavalta. 

Siuntion Pyhän Pietarin kirkon (1460–1489) kuvat ovat huonokuntoisuudestaan huolimatta kiinostavia. Myös Raaseporin Tenholan (Tenalan) kirkon (1460–1480) maalauksissa on kiinnostaavan oloista vaatetusta. Sauvon kirkon (1460–1472) maalaukset vaikuttavat nekin kiinnostavilta, vaikka olenkin onnistut havaitsemaan vain muutamia mieshahmoja. Seuraavissa kirkoissa on myös keskiakaisia seinämaalauksia, joissa on nähtävissä ihmishahmoja: Laitilan Pyhän Mikaelin kirkko ja Mynämäen kirkko.

Lohjan Kirkko CC-BY-SA-4.0 by Tomisti

Valitettavasti vaikuttaa myös siltä, että suurin osa kirkkojen seiniä koristavista ihmishahmoista on miehiä. Miesten muotia olisikin paljon helpompi selvittää seinämaalauksista. Naisia seinillä on vain vähän, ja joskus heidät on kuvattu niin, että vaatetuksesta on lähes mahdotonta saada selvää.

Nopealla esikatselulla kirkkomaalausten kuvallinen anti jäi naisten vaateutksen osalta aika laihaksi, mutta niissä on selkeästi vielä tutkittavaa. Tiedänpähän ainakin minne suunnistaa kotimaan reissuillani, jos haluan nähdä lisää kirkkomaalauksia.

_____________________________________________________

* Kielellä leikitteli ja murteen penkominen on tässä ihan omaa pohdintaani. En ole riittävästi kielitieteeseen perehtynyt tietääkseni olisivatko körtti ja sörtti voineet kehittyä nimityksistä kirtle (ruotsiksi kjortel) ja surcot (saksaksi: sorket, sorkeit; keskisaksaksi: Sûrcôt). Sitä pitäisi kyllä kysyä kielitieteilijältä. 

* Englannin kielen naimattomaan naiseen viittavaa sana spinster, tarkoittaa kehrääjää. Vaimoon viittaava sana wife saattaa ehkä puolestaan johtua muinaisenglannin sanasta, joka tarkoittaa kutojaa. Riippumatta siitä, naimattomat naiset olivat vähempi arvoisia kuin vaimot, joten ei ole epäselvää, pidettiinkö kehräämistä mukavana työnä. 

* Erään arvion mukaan värttinällä voi kehrätä parhaillaan noin 2,5 metriä minuutissa. Tämä tarkoittaisi noin 150 metriä tunnissa. Se voisi vastata noin 30 cm karkea kangasta (jos leveydeltään 1m) tai 10 cm hienompaa kangasta. Keskiajalla kangas oli nykyistä kapeampaa. Kapeaa (ehkä 90 cm) kangasta tarvittiin asuihin nykyistä leveämpää kangasta enemmän.