Kaamoksen räyhähenget

Yleiseurooppalaiseen syksyiseen sadonkorjuuperinteeseen kuuluvat yleisesti vainajien ja erilaisten henkimaailman olentojen vierailut. Vaikka suomalaiseen kekriperinteeseen kuuluu olennaisesti maailmojen rajojen hämärtyminen ns. jakoaikana (syksyinen kalenterin väliaika), niin tutumpaa nykypäivän ihmiselle on ehkä kuitenkin anglosaksinen Halloween perinne. 

Sekä (itämeren)suomalaista kekriperinnettä että Britteinsaarten kelttiläistä Samhain perinnettä yhdistävät vainajien vierailut, sadonkorjuu ja syksyinen vuodenvaihde. Erot juhlinta tavoissa ja uskomuksissa ovat silti olleet suuria.

Hämärään aikana on helppo kuvitella varjoihin mörköjä ja petoja. Pimeässä, huonossa näkyvyydessä on varmasti parempikin olla liian varovainen kuin varomaton. Syysmetsässä liikkeellä voi olla talven varalle marjoja ahmiva äkeä karhukin. Monet pedot, kuten sudet, ovat yöeläimiä. Jo roomalaisessa perinteessä tunnetaan aamuöinen suden hetki, jolloin ihminen on heikoimmillaan. Perinteinen pelko onkin ollut luonnollinen suojautumiskeino.

Kaamosajan pimeyden tiedetään vaikuttavan ihmisen mieleen monella tavalla ja kenties sekin on ollut osaltaan vaikuttamassa syksyisten räyhähenkien syntyyn Pohjois-Euroopassa, jossa ihmiset elävät Golf-virran ansiosta keskimäärin muita mantereita pohjoisempana ja siten pimeämmässä. Masentuneen mielen on tasapainossa olevaa mieltä helpompi keksiä pelättävää. 

Jakoaika

Uno Holmberg (eli Uno Harva) kertoo teoksessaan uralilaisten kansojen mytologiasta. Teoksessa puhutaan ihmisten läheisestä suhteesta vainajiin. Uralilaiseen kansanuskoon on aikanaan yleisesti kuulunut animistinen usko henkiin ja siihen, että kaikella on sielunsa. Sen seuraukena ihmiset uskoivat paitsi vainajien vaikutukseen myös erilaisiin henkimaailman olentoihin. 

Karjalaisia

Ugrilainen sankari saattoi syödä vihollisensa sydämen saadakseen tämän rohkeuden ja voiman omakseen. Hautaamisen ja maatumisen välillä vainajien uskottiin voivan lähteä liikkeelle haudoistaan. Tämän vuoksi tehtiin monenlaisia riittejä, joilla pyrittiin välttämään vainajien kauna eläviä kohtaan. Usko vainajien välitilaan on tunnettu Suomessakin vielä varsin myöhään 1800-luvulla, jolloin yleensä kotonaan kuolleita vainajia pyrittiin harhauttamaan matkalla hautaan, jotta nämä eivät osaisi takaisin kotiin. 

Hautajaispidot olivat osa vainajien muisteluperinnettä monien uralilaisten kansojen parissa. Harva kertoo, että suomalais-ugrilaisille kansoille oli tavallista järjestää eräänlaisia sukujuhlia suvun vainajien muistoksi, jolloin kokoonnuttiin suvun päämiehen taloon. Ellei vainajia kunnioitettu nämä saattoivat närkästyä ja palata kiusaamaan eläviä. 

Itämerensuomalaisten kansojen piirissä vainajien kunnioituksen ajanjakso on muinoin liittynyt juuri kekriin, mutta osin siirtynyt sittemmin katollisesta ja kristillisestä vaikutuksesta Pyhäinpäivän ja Joulun yhteyteen. Suomalaiseen perinteiseen kalenteriin kuului jakoaika uuden ja vanhan vuoden välissä syksyllä sadonkorjuun aikaan. Sen uskottiin olevan aikaa, jolloin rajat eri maailmojen välillä (yliseen ja aliseen maailmaan) olivat ohuimmillaan.

Kekrin aikaan olivat liikkeellä kekrittäret ja kekripukit, ihmiset jotka olivat pukeutuneet oudoiksi olennoiksi hieman nuuttipukkien tapaan. Saatettiin puhua myös kekriukoista ja -akoista. Heillä oli itsetehdyt naamiot, jotka saattoivat olla esim. paperista tai tuohesta tehtyjä. Näitä tuntemattomia räyhähenkiä, jotka vaelsivat taloista ja kylistä toisiin, kestittiin kaikkialla runsaasti. Vieraat olivat usein juhlakaljasta humalassa ja eivät ehkä aina halutuimpia vieraita. Monin paikoin kekri oli kuitenkin vuoden suurin juhla.