Viikatteenkäyttäjä

Kuolema on kiinnos-tanut ihmisiä kautta aikojen. Monissa kult-tuureissa kuolemalla on ollut jumalansa ja toisinaan kuolema on saanut myös ihmishah-mon. Länsimaisessa kulttuurissa kuolema tunnetaankin hupulli-seen kaapuun pukeutu-neena, viikatetta käyt-tävänä luurankona.

Keskiajan lopulla kuolemalle osattiin myös nauraa, mikä näkyy kuoleman tanssin kuvituksissa. Samalainen vakavuuden yhdistyminen huumoriin näkyy myös fantasiakirjailija Terry Pratchetin Kuolema-hahmossa. Se on toisaalta perinteinen viikatemies, mutta toisaalta se on saanut tunteet. Fantasian kautta kuolemasta on tullut vaikka vain hetkellisesti lähestyttävä.

Länsimainen viikatemies on psykopompos, henkinen olento, joka johdattaa vainajaa tuonpuoleiseen.  Psykopompoksen tehtävä ei ole tuomita kuollutta, vaan ainoastaan turvata tämän matka. Joissakin kulttuureissa shamaani hoitaa vastaavaa tehtävää. Karjalaisilla ja muilla itämerensuomalaisilla psykopompos on usein ollut sielunlintu, joka myös tuo sielun syntymään.

Vaikka kuolema on yksi Raamatun Uuden Testamen-tin neljästä tuomiopäivän ratsastajasta, viikatemies-hahmon juuret ovat varhaisempaa perua. Sen taustalla on ajateltu olevan kreikkalaisen taruston manalan lautturi Kharon, joka puolestaan pohjaa sumerilaiseen perinteeseen. Myöhäiskeskiajalla elänyt, italialaista renesanssia edustanut kirjailija Dante yhdisti Kharonin Jumalaisessa näytelmässään (kirjoitettu 1308-1322) kristilliseen mytologiaan.

Dantella kuolema ei  ollut luuranko, vaan vanha laiha mies (jonka luuranko ehkä törrötti ihon läpi ks. kuva vasemmalla). Osa kuolemaa kuvaavista kuvista ovatkin juuri tämän tapaisia alastomia hahmoja, jotka on riisuttu maallisesta koreudestaan. 




CC-BY-3.0 by Katepanomegas

Santa Muerte

Luurankohahmo liittyy meksikolaisessa uskomusperinteessä erikoiseen hahmoon. Tämä luurankopukuinen nainen, Santa Muerte on paikoin hyvinkin suosittu "pyhimys". Hahmon juuret lienevät osin asteekkien kuolemaan liittyvistä uskomuksissa. Heidän kuolemanjumalansa oli Mictlantecuhtli, kuoleman valtakunnan herrassa. Ulkonäöltään hän oli verellä tahrittu luuranko tai jumala, jolla oli esiin työntyvät hampaat.

Kuoleman jumalan vaimo, kuoleman valtiatar oli Mictecacihuatl, jonka tehtävänä oli vahtia kuolleiden luurankoja. Hän hallitsi myös muinaista kuolemanjuhlaa, josta kehittyi vähitellen katolilaiseen perinteeseen liittyvä kuolleiden päivä, dia de los muertos. Juuri hänen palvonnastaan uskotaan kehittyneen santa Muerte- uskomusperinne.

Santa Muerte (eli Pyhä Kuolema) kuvataan yleensä luurankohahmoisena tunnuksinaan viikate ja maapallo. Sen päällä oleva viitta on yleensä valkoinen, mutta hahmon ulkoasu vaihtelee paljon palvojasta ja palvontamenoista riippuen. Viime aikoihin asti kuoleman palvonta on ollut salassa pidettyä, sillä katollilainen kirkko tuomitsee sen. Vasta viime aikoina se on alkanut ilmaantua julkisuuteen. Uskomusperinteen kannattajien määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä ja se on samalla levinnyt rajan yli Yhdysvaltoihin.  Pitkästä uskomusperinteestä huolimatta, kultin alkuperä lienee vasta 1900-luvulla.

Public Domain by My

Kuoleman rouva tunnetaan myös useilla muilla nimillä kuten Señora Blanca (valkoinen rouva), Señora Negra (musta rouva), Señora de las Sombras (varjojen rouva), La Flaca (laiheliini) ja Niña Santa (pyhä tyttö - vrt. Santo Niño eli Jeesus-lapsi). Kuoleman rouvan kuvat ovat yleensä persoonallisia ja yksilöllisiä. Kahta samanlaista kuvaa on vaikea löytää. Viitta tai mekko peittää luurangon, kuten liha peittää omamme ja molempien sanotaan aikanaan tippuvan pois.

Yleensä hahmolla on viikate oikeassa ja maapallo vasemmassa kädessään. Viikate kuvastaa pahan tai kielteisen leikkaamista pois sekä toisaalta elonkorjuuvälineenä myös toivoa ja hyvinvointia. Pitkällä varrellaan se yltää kaikkialle ja leikkaa kuoleman hetkellä elämän hopeisen langan. Maapallo kuoleman kädessä kuvastaa sen mittaamatonta valtaa. Samalle se on vertauskuva kuoleman valtakunnasta, johon kaikki palaamme.

Muita hahmoon liittyviä vertauskuvia ovat pöllö (viisaus ja kyky kulkea pimeässä), tiimalasi (elämänmitta, kärsivällisyys ja kuolema uutena alkuna), vaaka (oikeudenmukaisuus ja jumalainen tahto) ja öljylamppu (valaisee läpi epäilyksen ja tietämättömyyden pimeyden).


Kesytetty kuolema

Myöhäiskeskiajalla suosittu kuolemantanssi oli vertauskuva kuoleman yleismaailmallisuudesta. Kukaan ei voinut sitä paeta, vaan sen uhreiksi joutuivat yhtä lailla pienokaiset kuin vanhukset, köyhät kuin rikkaat ja vähäiset kuin mahtavatkin. Kuolemantanssissa luurankohahmoinen kuolema johdattaa tanssivaa joukkoa hautaan. Kulkueen hahmot ovat kaikista yhteiskunnan kerroksista: kuninkaita, kirkonmiehiä, työväkeä, nuorukaisia ja vanhuksia.

Kuuluisimmat aiheen esitykset löytyvät saksalaisten ja ranskalaisten kirkkojen seinämaalauksista. Se oli suosittu aihe myös painokuvissa. Euroopassa riehuneella rutolla oli osansa näiden teosten synnyttäjänä. Suomen ainoa säilynty kuolemantanssi on Inkoon kirkossa oleva 1500-luvulla maalattu seinämaalaus. Kuolemantanssi (dance makabre) on antanut nimensä taiteelliselle makaaberi-termille, joka kuvaa uhkaavaa tai häiritsevää tunnelmaa. Tyylikeinona sen on tarkoitus järkyttää lukijaa. Memento mori on puoletaan taiteessa ilmenevä muistutus kuoleman olemassa olosta eli kuolevaisuudesta.

Memento te mortalem esse.

(Muista olevasi kuolevainen.)

Toinen, joskin vähemmn suosittu kuolema teema taiteessa on ns. kuoleman voitto. Aihe oli suosittu saksalais-ranskalaisella kielialueella ja erityisesti Alppi-seuduilla. Teemasta on kolmisen sataa esimerkkiä. Nämä kuvat alkavat ilmaantua jo hieman ennen suurinta mustan surman aaltoa 1300-luvun puolivälissä. Tosin ennen mustaa surmaa tehdyt työt liittyvät enemmän teemaan viimeisestä kuolemasta tai vaihtoehtoisesti Danten infernoon. Monissa teoksissa kuvataan kuolleiden ja elävien kohtaamista.

Terry Pratchetin Kiekkomaailmassa kuolema on yhdistävä hahmo. Se on tavalla tai toisella esiintynyt yhtä lukuunottamatta kaikissa Kiekkomaa-ilmaa kuvaavissa kirjoissa. Kirjassa kuolemalla on avustajia, sijaisia, palvelija, oppipoika ja perhe. Hän on peräti isoisä. Kuolemalla on kirjoissa oma erikoinen puhetapansa, joka ilmaistaan pienin suuraakkosin eli kapiteelein (eli ns. pienin tikkukirjaimin).

Kuolema ei ole Kiekkomaailmassa näkymätön, vaan useimpien ihmisten aivot eivät vain kykene hyväksymään hänen läsnäoloaan. Kuolema on tehokas, muttei koskaan julma, ja näkee tehtävänsä eräänlaisena julkisena paveluna. Hän on syvästi kiinnostunut ihmisistä ja tuntee heitä kohtaan ymmärrystä. Kiekkomaailman Kuolema on kaikkeuden kuoleman herran Azaraelin palvelija. Kuoleman hahmoon liittyvä huumori nousee monesti siitä, että ihmiset unohtavat olevansa kuolevaisia.

Hyvää kuolleiden ja kaikkien pyhien päivää kaikille!

Kuutamotanssi ja esi-isien muistelu

Chuseok on korealainen sadonkorjuujuhla, joka tunnetiin alunperin nimellä hangawi (suuri keskinen). Muiden syksyisten sadonkorjuujuhlien tapaan sekin sijoittuu syyspäivän tasauksen tuntumaan. Korealaiset vierailevat sukunsa kotikonnuilla ja nauttivat perinteisiä ruokia.

Juhlan taustalla on muinainen korealainen kuukauden kestänyt kudontakilpa, gabae. Hävinneet kestitsivät voittajia kilpailun päätteeksi. Myös kiinalainen elonkorjuun ja kuutamon juhla lienee vaikuttanut korealaiseen perinteeseen. Täälläkin satoa tarjotaan paikallisille suojelijajumalille. Sen on arveltukin olevan myös palvontameno. Jos satoa ei vielä ole saatu, juhlaa voidaan lykätä. Korealainen juhla onkin kiinalaista ja japanilaista keski-syksyn kuutamojuhlaa vahvemmin sadonkorjuutapahtuma.

Nykyperinteeseen kuuluu ennen kaikkua paluu kotikonnuille ja kunnioituksen osoittaminen esi-isille. Esi-isien palvontamenot suoritetaan jo aamulla varhain. Haudat puhdistetaan ja niille viedään herkkuja. Satoa viedään esi-isien siunattavaksi. Juhlintaan liittyy erilaisia perinteisiä leikkejä ja kisoja sekä pukeutumista eri asuihin ja naamioihin.

Lounais-Koreassa naiset ja tytöt kokoontuvat tanssimaan piirissä kuutamossa perinteisissä korealaisissa asuissaan. Tanssin juuret saattavat ulottua jopa 5000 vuoden taakse. Tarkoitus on kiitttää sadossta ja tanssimalla siunata tulevan vuoden satoa. Perinteisesti tanssia säestetään laululla, jonka vauhti kiihtyy. Esilaulaja laulaa ja muut toistavat kertosäettä "Ganggangsullae". Laulu kertoo henkilökohtaisista vastoinkäymisistä, ihmissuhteista ja toiveista. Tanssin jatkuessa leikitään eri leikkejä. Tanssi saattaa jatkua aamuun asti.

Japanilaisten serkkujensa tapaan myös korealaisten on tapana valmistaa riisikakkuja (songpyeon), joita siellä höyrytetään männynneulasten päällä. Lisäksi valmistetaan paistettuja sellofaaninuudeleita vihannessuikaleiden kera (japchae) sekä grillattua naudanlihaa mausteisessa sieni-sipulikastikkeessa (bulgogi). Lisäksi tarjotaan hedelmiä.

Tänä vuonna perinteisen kuukalenterin mukainen juhlapäivä (kuten japanilaiset ja kiinalaiset serkkunsa) ajoittui 30.9. Koreassa sekä Chuseok, että edeltävä ja seuraava päivä ovat virallisia vapaita.

Vartalon muokkauksen historiaa ja maantiedettä

Nykyään kauhistellaan silikonirintoja ja kauneusleikkauksia. Ei ole kauaa siitä, kun ihmiset suhtautuivat hyvin nuivasti myös lävistyksiin ja tatuointeihin. Edelleenkin osa pitää niitä erikoisina. Ulkonäön varsin radikaali muokkaaminen ei kuitenkaan ole mitään uutta ihmisyhteisössä, vaan vartaloa on pyritty muokkaamaan eri kulttuureissa ja vuosituhansien ajan. Aina tulos ei kuitenkaan ole vastannut meidän kauneuskäsityksiämme.

Vartalon ja ulkonäön muokkaukseen on erilaisia syitä. Toisinaan sillä on pyritty erottautumaan muista kansoista tai yhteiskunta-luokista. Vartaloa on muokattu myös kauneuskäsitysten vuoksi ja uskonnollisista syistä, kuten puhtauskäsitysten vuoksi. Sillä on myös pyritti rajoittamaan seksuaalisuutta ja hallitsemaan ihmisiä.

Ihon värjäys eri keinoin on tunnettu jo hyvin kauan. Ihoa on myös viilletty eli arpeutettu ja hennattu. Arpeutus näkyy tatuointeja paremmin tummaihoisilla ihmisillä. Ihon pysyvällä värjäämisellä eli tatuoinneillakin on pitkä historia.´

Uskotaan, että kivikautisella yli 5000 vuotta vanhalla jäämies Örzillä olisi ollut tatuointeja. Myös Kiinasta on löydetty noin 4000 vuotta vanhoja tatuoituja muumioita. Tatuoinnit ja ihon viiltety mainitaan myös Raamatussa.

Tatuointi on ollut tunnettu miltei koko vanhan maailman alueella Siberiasta Samoalle ja Japanista Brittein Saarille. Afrikassa ja Austaralian alkuasukkaiden parissa tatuointi on ollut vähemmän tunnettua. Myöskään Amerikoissa sitä ei niinkään ole käytetty. Niin juutalaisuus, kristinusko kuin islamkin suhtautuvat tatuointeihin nihkeästi, sillä näiden monoteisten uskontojen parissa tatuoinnit on liitetty vieraisiin uskontoihin.

Lasten vartaloa on myös muokattu sitomalla se tiettyyn asentoon, jolloin vartalo on kasvanut haluttuun muotoon. Lasten vartalon muokkaus keinoissa oli eroa, sillä vaikka eräät ainoastaan rajoittivat hetkellisesti lasten elämää, toiset olivat tuskallisia ja mahdollisesti myös lääketieteellisesti vahingollisia.

Amerikan alkuperäiskansojen parissa on ollut tavanomaista muotoilla pikkulapsen kallon luita sitomalla pää tiukasti kapalolautoihin ennen kuin kallon luut ovat luutuneet yhteen. Aivot mukautuvat melko hyvin annettuun tilaan eivätkä juurikaan kärsi tällaisesta muotoilusta. Eri kansojen parissa on suosittu eri muotoisia päitä. Esimerkiksi mayat pyrkivät muotoilemaan kallonsa muistuttamaan maissintähkää, sillä he pitivät maissia esi-isänään. Vaikka muokkaus oli tavanomaisinta Amerikan alkuperäiskansojen parissa, sitä on harjoitettu myös ns. vanhalla mantereella esim. Egyptissä sekä Austaalian alkuasukkaiden parissa.

Kiinassa ihailtiin pieniä jalkoja. Yläluokan tyttöjen jalkoja sidottiinkin miltei tuhat vuotta, niin että ne kasvoivat kokoon. Epämuodostuneita jalkoja kutsuttiin hienostelevasti lootusjaloiksi. Tapa muotoilla jalkoja jatkui 900-luvulta 1900-luvulle.

Jalkoja alettiin muotoilla ennen kuin tytön jalan kaari ehti täysin muotoutua eli 4-7 vuotiaana. Toimenpide oli tuskallinen ja kiduttava. Lisäksi jalat saattoivat tulehtua. Jalkojen muokkauksen jälkeen tyttöjen tasapaino oli pysyvästi heikompi ja he olivat herkästi miestensä armoilla.

Kaularenkaita käytetetään eri afrikkalaisissa ja aasialaisissa kulttuureissa. Eräiden kulttuurien piirissä niitä käyteteään luomaan mielikuva tavallista pidemmästä kaulasta. Myös tämän toimimman tausta on kauneuskäsityksessä, jossa pitkää kaulaa pidetään kauniina.

Burmassa asuvan Kayan kansan tytöt alkavat käyttää renkaita jo pieninä. Vähitellen renkaiden määrää lisätään, jolloin olkapään ja rintakehän luut painuvat kokoon niin, että kaula näyttää pitemmältä. Kun kaularenkaita on käytetty pitkään, niin niistä on vaikea luopua, koska kannattavat lihakset ovat heikentyneet. Kaya heimon parissa uskotaan renkaiden suojelevan myös tiikerin puremilta.

Korsetin käyttö aloitettiin jo varhian.

 Myös uuden ajan Euroopassa yleinen korsetin käyttö muokkasi pienten tyttöjen vartaloa. Korsetin muokkaama ruumis oli eri muotoinen kuin ruumis, joka oli saanut kasvaa vapaasti.

Tytön vartaloa muokattiin, jotta se olisi vastannut kauneuskäsityksiä. Samalla yläluokan naiset saivat vartalon, joka poikkesi alaluokan työtätekevien naisten vartalosta. Yläluokan naisten piirissä myös suojeltiin vartaloa auringolta, jonka senkin tarkoitus oli pohjimmiltaan erottua työtätekevästä luokasta.

Kalpeaa ja vaaleaa ihoa on ihailtu myös muiden kansojen parissa. Japanissa kalpeutta korostettiin värivoitein. Intiassa vaalea iho oli kauneuden ja parempiosaisuuden merkki. Afrikassakin on ainakin siirtomaa-ajoista lähtien pyritty vaaleaan ihoon. Ihoa on nykyaikoinakin vaalennettu eri keinoin, joista useammat kemikaaliset keinot eivät ole terveellisiä.

Trepanaatio 1700-luvulla.

Uskonnollisista ja erilaisista parantamiseen liittyvistä uskomussyistä on eri puolilla maailmaa harjoitettu myös kallonporausta (trepanaatio). Joissain tapauksissa kallon poraus on kylläkin toiminut alkeellisena parannus-keinonakin, sillä se vähentää kallon sisäistä painetta tietyissä sairauksissa. Useimmiten sitä kuitenkin käytettiin pahojen henkien karkottamiseen.

Kallonporaus ei ollut kuolettava operaatio, vaan monet selvisivät siitä hengissä ja kallonluiden reikä saattoi myös kasvaa uudelleen umpeen. Muinaisessa Egyptissä kallonporausta tosin käytettiin kuoleman nopeuttamiseen eli erään-laisena eutanasiana.

Muita erikoisempia tapoja muotoilla ulkonäköä ovat olleet esimerkiksi hampaiden teroitus ja huulen venyttäminen. Molempia on harjoitettu Afrikassa, jälkimmäistä myös Etelä-Amerikassa.
Myös niinkin yksinkertaista toimenpidettä kuin karvojenpoistoa (esimerkiksi pään ajalua) voidaan pitää ulkoisena kehonmuokkauksena, tosin toimenpiteen vaikutus on yleensä väliaikainen. Karvojenajelukin on osa eräitä uskonnollisia- ja kulttuurisia tapoja.

Edellä mainittujen toimien lisäksi muokkaus saattaa ulottua lapsen sukupuoli-suuteen esimerkkeinä surullisen kuuluisat ympärileikkaukset sekä keski- ja uudenajan Euroopassakin suosittu kastraatio, jota ei tiettävästi enää esiinny.

Eräitä luonnollisia hoitokeinoja



Karpalo ehkäisee virtsatietulehduksia.

On muutamia luontaistuotteita, joiden vaikuttavuudesta on selkeää näyttöä. Monesti, muttei aina, luonnontuotteet ovat lääkkeitä paremmin siedettyjä. Se, miksi niiden tutkiminen ja markkinointi ei ole yhtä tehokasta, riippuu monesti siitä, etteivät lääketehtaat hyödy luonnontuotteista, joita ei voida patentoida. Kuitenkin on myös monia hyödyllisiksi väitettyjä ja perinteisiä tuotteita, joiden todellinen vaikutus on lääketieteellisissä testeissä todettu merkityksettömäksi.

Seuraavat ovat kuitenkin käsittääkseni mainioita ja useimpia niitä voi käyttää varovasti itsehoitoon ja ehkäisyyn. Yhteistä niille on, ettei ole kyse vakavasta ja akuutista sairaudesta, vaan joko oireiden hoidosta tai ennaltaehkäisystä.

Karpalomehu - karpalo estää bakteereja tarttumasta virtsateihin ja estää siten niiden tulehduksia. Niillä, jotka ovat sairastaneet usein virtsatieinfektion voi olla taipumusta tautiin ja riski sairastua uudelleen ja karpalon tiedetään (tieteellisesti tutkittu) antavan suojaa infektioita vastaan. Valmiiksi päällä olevaa infektiota se ei kuitenkaan paranna.

Usein toistuvien esimerkiksi virtsatieinfektioihin syötyjen antibioottikuurien on todettu lisäävän alttiutta eräille syöville. Lisäksi kuurit altistavat myös toistuville virtsatieinfektioille. Syöpäriskin lisääntyminen voi johtua paitsi itse infektiosta, antibioottikuurin myötä kadonneesta hyödyllisestä bakteerikannasta tai syödystä antibiootista myös elämäntavallisista seikoista, mutta joka tapauksessa infektiot kannattaa mieluummin ehkäistä. Samankaltaista virsatietulehduksia ehkäisevää vaikutusta on ilmeisesti myös sekä puolukkamehulla että c-vitamiini ravintolisällä.



Lääkealoe auttaa monissa ihovaivoissa.
CC-BY-3.0 Forest & Kim Starr



Aloe Vera geeli - (lääkealoe) auttaa tehokkaasti iho ongelmiin ja erilaisiin palovammoihin, esimerkiksi auringon polttamiin. Toinen hyvä on jo pitkään tunnettu sinkkirasva, jota käytetään esimerkiksi vaippaihottumaan, mutta joka auttaa myös auringon polttamiin ja hiertymiin parantamalla ihoa.



Teepuuöljy - on antiseptinen ja ehkäisee ihotulehduksia sekä sienitauteja. Voidaan käyttää esimerkiksi haavoihin ja akneen. Myös hunaja on todettu antiseptiseksi ja siitä etsitään ratkaisua antibioottiresistenttien bakteerien hoitoon. Jo muinaiset egyptiläiset käyttivät sitä haavojen hoitoon.

Psyllium-kuitu - on eräiden ratamokasvien siementen kuorista saatavaa kuitua. Sitä voidaan käyttä moniin eri tarkoituksiin, myös erilaisten vatsavaivojen hoitoon. Erityisesti siitä lienee apua ärtyneen suolen oireyhtymään, jota ei pidetä varsinaisena tautina vaan periytyvänä ruoansulatusjärjestelmän ominaisuutena. Jopa viidesosan väestöstä on arvioitu kärsivän tämän tyyppisistä toiminnallisista ruoansulatuselimistön häiriöistä. Piparminttu öljy saattaa helpottaa kipuja.

Hollywoodin tähtiä: Katharine Hepburn

Kate Hepburn (1907-2003) on kaikkien aikojen maineikkain Hollywood näyttelijätär. Hän oli Oscar-ehdokkaana peräti 12 kertaa ja voitti neljästi. Hänen näyttelijän uransa oli harvinaisen pitkä ja jatkui peräti   kuusi vuosikymmentä (1926-1995). Elämäntyöpalkintoja jakava American Film Institute valitsi hänet 1999 vuosisadan naisnäyttelijäksi. Häntä on usein nimitetty Hollywoodin ensimmäiseksi naiseksi.


Vuosikirjan kuva 1928

Hepburn oli luonteeltaan vahva ja aktiivinen nainen, mikä selittyy osin hänen perhetaustaltaan. Hänen äitinsä oli naisasianainen ja isäkin kannusti lapsia, erityisesti tyttöjä urheilemaan. Katharine menestyikin kaunoluisteluissa, golfissa ja monissa muissakin isän suosikkilajeissa. Uintia hän rakasti ja pulahti hyytävään veteen vielä kahdeksankymppisenäkin. Onnellinen lapsuus murtui veljen hirttäydyttyä joko vahingossa tai tahallaan vuonna 1921, jolloin Katharine löysi hänet ullakolta.

19-vuotiaana hän valmistuu opistostaan ja meni samantien naimisiin liikemies Ludlow Smithin kanssa. Avioliitto oli myrskyisä, osittain Katharinen jatkuvan matkustelun vuoksi, ja päättyi eroon Meksikossa 1934. Tästä huolimatta Luddy pysyi Katherinen ja hänen perheensä ystävänä kuolemaansa saakka ja Kate oli hänelle kiitollinen taloudellisesta tuesta uransa alkuvaiheessa. 1938 Hepburn pelastui kotonaan täpärästi hurrikaanilta.

Vaikka esittivät avioparia, Hepburn
ja Tracy eivät koskaan avioituneet.

Suositun vastinparinsa Spencer Tracyn kanssa Katharine Hepburn näytteli ensimmäistä kertaa vuonna 1942 elokuvassa Tie Miehen Sydämeen. Valkokankaan takana näyttelijöiden välille syntyi vuosikymmeniä kestänyt rakkaustarina. Tracyn katollisen avioliiton (1923) takia pariskunta salasi suhteensa yleisöltä. He eivät koskaan asuneet yhdessä, lukuunottamatta Tracyn viimeisiä elinvuosia, jolloin heillä oli yhä omat asuntonsa. Yhdessä he esiintyivät yhteensä yhdeksässä elokuvasta, joista suurin osa on pariskuntien ongelmia käsitteleviä romanttisia komedioita. Toinen tunnettu vastin pari oli Cary Grant.

" Kaikki pitivät minua uskaliaana, pelokkaana ja jopa koppavana, 

vaikka sisäisesti aina vapisin."

Elokuvaura


Skandaaihäissä 1940

Urallaan Hepburn menestyi jo varhain. Hän sai ensimmäisen oscarinsa elokuvasta Viattomuuden kukka vuonna 1933 ollessaan yhä naimisissa aviomiehensä kanssa. Tämän jälkeen seurasi vuosien uravaikeudet, joista hän nousi uudelleen vuosikymmenen lopulta. Uuden menestysvaiheen aloitti 1939 Philip Barryn Broadway näytelmä Skandaalihäät, jota seurasi useita menestyselokuvia, kuten samanvuotinen  Hätä ei lue lakia, jossa hän etsii dinosaurusten luita Gary Grantin kanssa.

1940 Skandaalihäät olivat ei kolmio, vaan neliödraama, jossa vastanäyttelijöinä olivat sekä Grant että James Stewart. Siitä alkoi melko hiljainen vuosikymmen, jonka jälkeen 1950-luvulla ura otti kokeilevanmpia suuntia. Eräs Katharine Hepburnin tunnetuimpia elokuvia on 1951 Afrikan kuningatar, jossa hän esitttää lähetyssaarnaaja vastanäyttelijänään osastaan oscarin saanut Humbrey Bogart. Vuosikymmenen päätti Tennesee Williamsin näytelmään perustuva 1959 Äkkiä viime Kesänä, jossa pääosassa olivat myös Elisabeth Taylor ja Montgomery Clift.

Kultalampi oli Hepburinin viimeinen
"suuri" elokuva 1981.

1960-luvulla Katharine Hepburn voitti kaksi Oscaria peräkkäisinhä vuosina elokuvista 1967 Arvaa kuka tulee päivälliselle ja 1968 Leijona talvella. Ensimmäinen oli rotujen välisiä rajoja rikkova komedia Spencer Tracyn kanssa ja jälkimmäinen historiallinen draama Peter O'Toolen kanssa. Viimeisen oscarinsa hän voitti 1981 elokuvasta Kultalampi, joka perustuu samannimiseen näytelmään ja kertoo vanhenevasta pariskunnasta joka kohtaa tyttärensä uuden sulhasen. Elokuvan muina tähtinä ovat isä ja tytär Peter ja Jane Fonda. Viimeisen vuosikymmenensä Katharine Hepburn esiintyi lähinnä televisioelokuvissa.

Niin valkokankaalla kuin omassa elämässäänkin Hepburn oli arkkityyppi 1900-luvun vahvasta ja itsenäisestä naisesta. Hän toikin valkokankaalle uudenlaisen modernin naisen. Usein hän esiintyi aikakaudelle poikkeuksellisesti housuissa. Katharine Hepburn oli taitava erityisesti koomisissa rooleissa ja filmikriitiko Richard Shickelin mukaan erityisen hyvä esiintyessä hieman yläluokkaisena snobina, joka joutui nöyrtymään rakkauden edessä.

Kesäterveisin

Colin Campbell: Kesä

Kevät oli työrintamalla rankka ja aiheet loppuivat kesäkuussa vähän kesken. Olin niin omissa juhannus-tunelmissa, etten edes muistanut teille toivotella hyviä lomia.

Tällä hetkellä blogi on lomalla ja palaa elokuussa uusin aihein takaisin. Niitä on jo tullut kerättyäkin muutamia.




Hyvää kesää kaikille lukijoille ja ystäville,

                                    toivottelee Ell-neiti

Naisenväki

Väki tarkoitti suomalaisessa perinteessä henkiä tai henkivoimia. Naisenväki oli naisten hallussa olevat henkivoimat. Luonteeltaan nämä voimat olivat vahvasti seksuaalisia. Huolimatta voimistaan nainen oli kuitenkin osa luontoa, eikä siten miehen kanssa tasa-arvoinen.

Lemminkäisen äiti on poikansa suojelija ja auttaja.

Maatalaouskulttuurissa naisia on pidetty kasvun vertauskuvana. Naisen ruumiillisuus on ollut koko yhteisölle tärkeä, mikä näkyy erilaisina kieltoina ja tabuina, jotka liittyvät siihen kun nainen on ruumiillisesti auki kuten synnytyksen ja kuukautisten aikana. Naisen ruumiin piilevät voimat saattoivat tällaisessa hallitsemattomassa tilassa vahingoittaa niin viljan kasvua, maidon tuotantoa kuin lasten terveyttäkin.

"Naisen voima voimallinen

Väki haarojen välissä

Liha terve luiden päällä

Sydän siitä tervehempi"

 
Naisen asema menneiden aikojen yhteiskunnassa oli monimutkainen. Toisaalta naisen uskottiin synnyttäjänä olevan suorassa yhteydessä tuonpuoleiseen ja siten omanneen mahtavia voimia, mutta toisaalta tämä mahti koettiin vaarallisena. Pohjoisessa yhteisöissä naisen asema oli sikäli vahva, että miesten ollessa kauppa- tai eräretkillään, he hoitivat taloutta. Sukupuolten työnjaossa naisten ja miesten työt olivat kuitenkin erillisiä ja toisiaan täydentäviä.

Parisuhdetta pidettiin keskeisenä yhteisön kannalta ja seksuaalisuus ja siihen liittyvä taikuus olivat erittäin tärkeitä. Suvunjatkaminen oli yhteisön keskeinen tarve. Koska naiset olivat miehiä väekkäimpiä he toimivat yhteisössään eräänlaisina rajojen vartijoina ja yhteisön suojelijoina. Nainen saattoi myös suojella omaan piiriin kuuluvia rajan ylittäjiä kuten karjansa, lapsensa tai miehensä. Nainen oli kotipiirin vertauskuvallinen keskus, kun taas matkat ja tie liittyivät miehuuteen.

Haarakointi eli yliastuminen kuului yhteisön rajojen suojeluun. Säännöt siitä, mitä ei saanut haarakoida liittyivät mieheyteen ja miehiseen elämänpiiriin. Jos nainen esimerkiksi vahingossa astui verkon yli, oli verkko pilattu. Naisten väki ei tuonnut hänelle valtaa, vaan rajasi hänen vaikutuksensa kotipiiriin.

Naiseuden pelottava puoli kiteytyy Kalevalassa
Pohjan Akan olemukseen.

Toisaalta naisten vahva asema näkyi esimerkiksi Kalevalan henkilökuvissa. Kalevalan miespuoliset sankarit olivat äitiensä poikia, eikä heidän isäänsä kuvattu. Äidit toimivat sankaripoikiensa auttajina ja neuvonantajina. Eurooppalaisittain vanhan naisen nouseminen sankarijoukon neuvonantajaksi ja avustajaksi on erikoista. Toisaalta vastustajana oli myös naisen mahti Pohjan Akan muodossa.

Parinmuodostus osoittautui sankareille vaikeaksi, sillä neito surmaa usein ahdistelijansa, uskottoman sulhasensa tai itsensä. Naiset eivät aina olleet itse ottaneet itselleen vahvaa asemaa, vaan heidät oli siihen pakotettu. Vahvuuden taustalla oli raskas vastuu tunnetaloudesta.

Ruumiissaan olevien voimien avulla nainen saattoi vaikuttaa ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Naisen vihat saattoivat aiheuttaa esimerkiksi sukupuolitauteja tai silmä- ja haavatulehduksia. Yhtälailla kuin noitumiseen nainen saattoi käyttää ruumistaan myös hyvään tarkoitukseen ja suojeluun. Nainen saattoi käyttää sitä myös kamppailussaan vastustajansa kanssa.

Koska naisessa oli reikä, josta käydä sisään ja tulla ulos, ajateltiin, että hänen ruumistaan saattoi käyttää matkustamiseen eri maailmojen välillä. Näitä matkoja nimitettiin reissuiksi. Nainen kantoi ruumiissaan jatkuvasti tuonpuoleisen voimia ja häne ruumiinsa kuuluin niihin asioihin, jotka olivat vaarallisen pyhiä ja suurella väellä varustettuja.

Yllättävää kyllä hedelmällisyys liittyi naisten taikuuteen melko harvoin ja vähintään yhtä usein taiat liittyivät raskauden ehkäisyyn. Lasten saanti oli luonnollista ja ilmeisesti toisinaan liiankin runsasta. Useimmiten taioissa oli kyse naisten asemassa talosta ja talonväen suojelusta. Jos sulhasta ei kuulunut, pyrittiin nostattamaan lempeä ja häiden jälkeen oli syytä varmistaa hyvät suhteet mieheen harmoniariittien avulla. Naisten väellä vastutstettiin myös naapureiden pahaa silmää. Lapsia suojeltiin paitsi haarakoimalla myös kylvettämällä.
 

Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhät oksat pihlajissa,

pyhät lehvät oksasissa,

marjaset sitäi pyhemmät...

Pihlajaa pidetään kansanomaisesti pyhänä puuna. Sitä on pidetty Ukon vaimon Raunin puuna. Monien tutkijoiden mukaan pihlaajaan liittyy vahvasti naisellinen seksuaalisuus. Naisellinen pihlaja (Rauni) toimii miehisen sateen (Ukko) innoittajana. Sekä pihlaja että nainen ovat tiettyinä määrättyinä aikoina kiellettyjä ja sitä kautta pyhiä. Kansan runossa Neitsyt Mariasta verrataan synnytystä odottavaa naista pihlajaan. Sekä pihlaja että Maria ovat olleet 'pyhiä naisia' ja hedelmällisyyden suojelijoita.

Pihlajassa kuten naisissa yhdistyi
puhdas ja vaarallinen - kukat ja marjat.



Eurooppalaisessa perinteessä pihlajan pyhyys nousee sen asemasta pihapuuna. Se on rajapuu kotipiirin ja ulkona olevan välillä. Todennäköisesti jo varhaissuomalaiset pronssikauden keräilytaloudessa eläneet ihmiset olivat omaksuneet sen germaaneilta osaksi uskomusmaailmaansa. Aikoina jolloin pahojen henkien uskottiin olevan liikkeellä, pihlajan oksia käytettiin ovien päällä suojaamaan asukkaita. Pihlajan käyttöön liittyi erilaisia sääntöjä, jotka suojelivat sitä. Kristinuskon myötä tästä pakanallisesti merkittävästä puusta tuli paha. Sen katsottiin liittoutuneen Kristusta vastaan ja antanut valmistaa itsestään ristin, johon Jeesus naulittiin.

Kansanomaisessa parantamisessa pihlaja on naisellisuutensa vuoksi koettu sekä suojaavaksi että vahingolliseksi. Pihlaja on yhtä aikaa osa sekä villiä luontoa että kesyä ja järjesllistä kulttuuria. Siihen liittyy rituaalinen puhtaus valkoisten kukkien ja saastaisuus eli tabu punaisten marjojen myötä samankaltaisesti rituaalinen puhtaus ja likaisuus liittyy myös naiseen. Karhun peijaisia, johon liittyi naista rajoittavia kieltoja, on kutsuttu myös 'Pihlajattaren pidoiksi'.

Luoja on määrännyt, että pihlaja jättää 'lapsensa' synnyttämättä, kun sen marjat jäävät siihen kiinni kevättalveen saakka. Vaikka pihlaja ei synnytäkkään, sen hedelmällisyyteen on turvauduttu eri tilanteissa. Pihlajan on ollut rituaalinen puhdistusväline ja karjaonnen lisääjä. Emäntä on toiminut rituaalisena välittäjänä kantaessaan sen oksia navetan ympäri. Pihlaja sekä puhdistaa että tekee tuotteliaaksi ja lisää kasvuvoimaa. Pihlajan kukkiminen sekä siunasi että aloitti uuden kasvukauden.

Rauni-pihlaja oli taivaallisen kasvun maanpäällinen vertauskuva. Pihlaja suojeli myös ukkoselta, sillä se oli Ukon sukua eikä salamakaan vahingoittanut omiaan. Raunin ja Ukon yhteys ei ole vain suomalainen, vaan koko Pohjoismaita ja myös saamelaiskulttuuria kattava uskomus. Pihlajan marjat olivat Raunille tai skandinaavisittain Ravdnalle pyhitettyjä.

Pelottavat vai tarpeelliset e-koodit?

E-koodit eli elintarvikkeisiin lisätyt ns. lisäaineet ovat puhuttaneet viime vuosina. Julkisuudessa on sekä kriittisiä että vastavuoroisesti kriittisyyttä vastaan hyökkääviä näkökantoja. Mitä pitäisi uskoa?

Lisäaineet ovat sangen monimutkainen joukko yhdisteitä, joista osa on hyvinkin tarpeellisia, monet sangen vaarattomia, osa turhia ja joukko täysin luonnottomia ja kenties vaarallisiakin. Osa aineista on olemassa lähinnä vain, jotta elintarvike-teollisuus voisi tuottaa myyviä tuotteita halvalla hinnalla. Lista on pitkä ja sitä on vaikea hallita kokonaan.

E-koodien välttely on johtanut siihen, että viimeaikoina monista tuotteista ovat E-koodit kadonneet kokonaan ja korvautuneet lisäaineiden nimillä. Purkin kyljessä saattaakin nyt lukea E322:n sijaan lesitiini. Minusta kehitys on toisaalta helpotus, sillä ainakin itsestäni on helpompi muistaa aineiden nimiä kuin niiden numerokoodeja. Numerokoodeja tuleekin helpommin vältettyä ihan turhaan, vaikka takana saattaa olla vaikka turvallista ruokasoodaa (E500).

Lisäaineiden määrä on niin suuri ja niiden käyttötarkoitukset niin monimutkaisia, että niiden käyttöä on tavallisen ihmisen hyvin vaikea hallita. Puolueetonta asiallista tietoa on huonosti saatavilla ja monesti joukkoon eksyy pelottelua ja huhuja. Lisäksi eri henkilöiden sietokyky vaihtelee, kuten esimerkiksi natrium-glutamaatin (E621) kohdalla. Yliherkkien oireet vielä vaihtelevat ainakin päänsärystä ja vatsanpuruista allergiaan ja ylivilkkauteen.

Eräs ongelma on se, että aiemmin täysin luotettavalta vaikuttaneessa viranomais-toiminnassakin on ilmennyt monenlaisia ongelmia. Niinpä ainakin minun luottamukseni niiden puolueettomaan ja huolelliseen toimintaan on heikentynyt.

Vaarallisia, tarpeettomia vai hyvinkin hyödyllisiä?

Nykylimonaadeissa on paljon väri- ja
makeutusaineita.

Lisäaineiden joukossa on esi-merkiksi säilöntäaineita, jotka lukuun ottamatta nitraatteja ja nitriittejä (E250-251) eivät ole vaarallisia, vaikka niistä osa saattaakin aiheuttaa herkille ihmisille reaktioita. Yleisesti niitä ei kuitenkaan ole syytä vältellä, vaan ne on katsottava monessa mielessä hyödyllisiksi.

Jopa nitraattien ja nitriittien haitta-aikutusta voi torjua syömällä samalla aterialla niiden kanssa C-vitamiinipitoisia ravintoaineita, kunhan tietää syövänsä niitä. Niitäkin on runsaasti myös muuten niin terveellisissä kasviksissa. Luontainen säilöntäaine bentsoehappo johdan-naisineen aiheuttanee yliherkkyysoireita osalle. Sitä kannattaa kokeilla välttää vain jos oireita epäilee.

Joukossa on myös väriaineita (E 100-172), joita on sekä luontaisia että keinotekoisia. Monet luontaisista väriaineista ovat ns. flavonoideja, joita muutenkin suositaan ruokavaliossa. Toista ovat keinotekoiset väriaineet, joista monet ovat ns. atsovärejä, jotka olivat aiemmin terveyssyistä Suomessa kiellettyjä.

Monien mielestä väriaineet ovat kuitenkin useimmissa elintarvikkeissa turhia ja johtavat jopa kuluttajia harhaan. Lähes kaikki keinotekoiset väriaineet on kielletty osassa länsimaista, osa jopa osassa EU-maista.

Makeutusaineita puolestaan käytetään sokerin vähentämiseen. Sokeri ei ole kenellekään hyväksi, mutta viime aikoina myös tutut ja turvalliset makeutusaineet ovat alkaneet herättää kysymyksiä. Ongelma taustalla on osin tottumisemme elintarviketeollisuuden markkinointikeinonaan käyttämään ylimakeaan.

Ihmisen makuaisti on sangen sopeutuvainen, mikä on jo aiemmin huomattu suolaisuuden suhteen. Vähempisuolaiseen tottuu nopeasti, kun suolanmäärää ruokavaliossa vähennetään. Sama pätee kuitenkin myös makeaan. Viime aikoina markkinoille on ilmestynyt vähemmän makeita tuotteita, joiden käyttöön tottuu kaltaiseni sokerihiirikin melko nopeasti.

Lisäaineiden joukossa on monia hyödyllisiä ja harmittomia aineita kuten useita vitamiineja (esim. C- ja E-) sekä perinteisiä kohotusaineita kuten leivinjauhetta (E450). Esimerkiksi yleensä soijasta erotettua emulgointiaine lesitiiniä (E322) on lähes kaikkialla luonnossa ja myös ihmisruumiissa. Sitä on myynnissä luontaistuotteenakin, tosin sen terveysvaikutuksista on vain ristiriitaista tietoa.

Hollywoodin tähtiä: Greta Garbo

Mykän elokuvan kohtalokas nainen.

Greta Garbo (1905-1990) oli eräs varhaisimmista Hollywoodin suurista tähdistä, joka oli siitä poikkeuksellinen, että onnistui säilyttämään mykkäfilmien aikakauden menestyksensä myös äänielokuvien aika- kaudella.

Garbo syntyi Tukholmassa nimellä Greta Lovisa Gustaffson ja aloitti uransa ruotsalaisissa mainosfilmeissä. Hollywoodiin saavuttuaan hän teki menestykkään uran mykkäelokuvissa, joiden aikana nimitys "jumalainen Garbo". Mykkäfilmin aikakaudella hän esitti usein vamppia eli kohtalokasta naista. Tähdeksi hän nousi vuonna 1926 elo- kuvalla viettelijätär (Tempress). Esikoista lukuunottamatta kaikki hänen kymmenestä Hollywood mykkäelokuvastaan olivat menestyksekkäitä.

"Jos Hollywoodilla olisi kuningatar, 
se olisi Greta Garbo."
- Orson Welles -

Greta Garbon kanssa sopimuksen solminut MGM ei halunnut luopua arvostetusta tähdestään murroksessa ja valmisteli huolella tämän siirtymisen äänielokuvan puolelle. Myöhemmin Garbo osoitti olevansa myös taitava komedienne, mikä näkyy elokuvassa Ninotchka, jossa hänen esitti neuvostoagenttia. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin vetäytyi julkisuudesta ja lakkasi näyttelemästä vasta 36-vuotiaana. Jo vuonna 1955 hän sai oskarin elokuvaurastaan.

Greta Garbo ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hänellä ollut lapsia. Hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden vuonna 1951, mutta hänen tuhkansa on kuitenkin sijoitettu synnyin-kaupunkiin Tukholmaan. Julkisuutta välttellyt Garbo jäi katsojien mieleen salaperäisenä, kaukaisena tähtenä.


Valkokankaalla

Mata Hari 1931

Garbon merkittävimpiä elokuva-rooleja olivat Anna Christie (1930, oskar-ehdokkuus), Romantiikkaa ( 1930, oskar-ehdokkuus), Mata-Hari ( 1931), Grand Hotel (1932), Anna Karenina (1935), Kamelianainen ( 1936, oskar-ehdokkuus) ja Ninotchka (1939). 1930-luku olikin Greta Garbon uran huippukautta.

Anna Christie oli Garbon ensimmäinen äänielokuva ja perustui Eugene O'Neillin näytelmään, joka kertoo parempaa elämää havittelevasta entisestä prostituoidusta, joka rakastuu. Garbo puhui elokuvan aikaan niin hyvää englantia, että joutui harjoittelemaan ruotsalaisen aksentin.

Samana vuonna tuli teattereihin myös elokuva Romantiikkaa (Romance), jossa piispa kertoo huonoon naiseen sortumassa olevalle nuorukaiselle opettavaisen tarinan. Elokuva perustui Edward Sheldonin samannimiseen näytelmään. Seuraavana vuonna hänen nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisena seikkalijattarena ja vakoilijana, kohtalokkaana Mata Harina. Rohkea elokuva julkaistiin aikana, jolloin Hollywoodin elokuvamaailma oli vielä vapaana sisäisestä sääntelystä. Elokuvasta tuli Garbon kaikkien aikojen menestyksekkäin elokuva.

Kamelianainen (1936)

Vuonna 1932 Greta Garbo nähtiin William Draken näytelmään perustuneessa Gran Hotel elokuvassa. Se kertoo hotelli-vieraiden rinnakkaisista elämistä, johon sisältyy toisaalta outoja kohtaamisia ja yhteensattumia toisaalta täydellistä tietämättömyyttä toisten olemassaolosta. Tarinassa esiintyvät mm. perluri-jalokivi-varas, kuolemansairas mies, venäläisestä balleriina (Garbo) ja bisneksiä hoitava teollisuusparoni. Elokuva oli aikoinaan suurmenestys.

Anna Kareniinan roolissa Garbo esiityi peräti kahdesti, sekä mykkäfilmissä vuonna 1927 (Englanniksi: Love) että myöhemmin merkittävämmässä äänifilmissä 1935. Kohtalokkaan naisen roolia hän esitti myös Aleksander Dumasin nuoremman kirjaan perustuneessa elokuvassa Kamelianainen. Anna Karenina voitti Venetsian filmifestivaaleilla Mussolinin suojeluksessa ja molemmat elokuvat menestyivät, kuten myös Garbon viimeinen elokuva, komedia Ninotchka.

Ps. Greta Garbon nimellä on muuten olemassa myös herkullinen leivos.

Rohtosuopayrtti (Saponaria officinalis)



Rohtosuopayrtti (Saponaria Officinalis)

Rohtosuopayrtti on ikivanhva perenna ja rohto. Kasvia voidaan käyttää edelleen saippuan korvikkeena ja kasvinvärjäyk-seen. Maatiaispuutarhassa se tuoksuu ihanasti ja pärjää hyvin.

Jo antiikissa suopayrtin juurta  käytettiin yleisesti villanpesuun. Siitä on valmistettu myös hiustenhoito-ainetta. Kasvi sisältää jopa 20% sapoiineja eli yhdisteitä, joita käytetään saippuan korvikkeena. Joidenkin lähteiden mukaan jopa enemmän kuin pesupähkinöissä. Suurimmillaan juuren suopapitoisiuus on kukinnan aikana. Juuria voi kuivata ja varastoida myöhempää käyttöä varten.

Sapoiinit ovat myrkyllisiä, joten rohtokäyttöä ei enää suositella. Muinoin sitä käytettiin esimerkiksi paiseiden ja yskän hoitoon. Kasvi-värjäyksessä kukinnoista voidaan saada vihreää ja keltaista väriä. Aikanaan sillä lisättiin myös olueen vaahtoa.

Kasviatlaksen mukaan rohtosuopayrttiä tavataan harvinaisena lähinnä maamme eteläisimmissä osissa sekä saarekkeina muuallakin. Meillä suopayrttiä on viljelty 1700-luvulta saakka, eli se on uustulokas. Alunperin se on kotoisin Etelä- ja Keski-Euroopasta. Kasvi leviää maavarren avulla ja lähtee liikkeelle jo piehestäkin juuren palasta. Sitä tavataankin vanhoilla talonpaikoilla, teiden varsilla ja muualla kulttuuriympärisössä. Se ei ole kovin vaatelias maaperän suhteen ja kestää myös niittoa.

Suopayrttiä on sekä valko- että punakukkaista lajiketta. Sitä on kerrannaiskukkaisenakin. Se voidaan laskea maatiaiskasveihin. Puutarha-kasvina sen etuna on sen kukkien ihana tuoksu, joka houkuttelee puutarhaan myös erilaisia yöperhosia esimerkiksi kiitäjiä. Parhaimmillaan se on omassa seinänvieruspenkissään, paikassa, jonne se saa rauhassa kotiutua. Rohtosuopayrtti kasvaa 30-70 cm korkeaksi ja on monivuotinen. Suopa-yrttiä ei tule istuttaa vesialtaan viereen, jossa kasvaa kaloja, sillä se saattaa vahingoittaa niitä.

Suopaa valmistetaan raastamalla kuivattua tai tuoretta juurta. Raastetta keitellään hiljakseen vesitilkassa puolisen tuntia. Shampoota tehtäessä joukkoon voi laittaa hiuksia hoitavia yrttejä, esim. nokkosta ja kamomillaa. Museoissa konservaattorit käyttävät sitä vanhojen silkki- ja villakankaiden pesuun.

Kietaisuvaatteet

Meille tutuimpia kietaisuvaatteita lienevät muotojen mukaan valmistetut hameet, mekot ja yläosat. Kietaisuvaatteita onkin kahdenlaisia: mallin mukaan ommeltuja ja suorasta kankaasta kiedottavia. Ensimmäiset vaativat taitoa valmistajalta, jälkimmäiset enemmän pukijalta. Varsinkin suorista kankaista kiedottujen vaatteiden historia lienee yhtä vanha kuin kankaiden historia ylipäätänsä. Tässä keskitytään lähinnä malliltaan yksinkertaisiin, mutta taitavasti puettaviin kankaisiin ja niiden puentatapoihin, mutta ohimennen myös muihin kietaisuvaatteisiin.



Kuba on raffia-palmusta valmistetusta kuidusta tehty vaate.

Historian ensimmäiset kankaiset vaatteet ovat oletettavasti olleet kietaisuvaatteita. Todennäköisesti jo ennen tätä vaatteita valmistettiin kasvisuikaleista kuten niinestä. Tähän viittaavat sekä niin afrikkalainen perinne, polynesialaiset tapa-vaatteet kuin muinaiset japanilaiset eräänlaisesta niinestä valmistetut kankaat. Niinestä (eli puunkuoresta) valmistettuja usein paperimaisia kankaita on valmistettu vielä historiallisena aikana eri puolilla Afrikkaa, Aasiaa ja Tyynen valtameren saaristoja. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaidenkin parissa on valmistettu vaatteita seetrin (havupuu) kaarnasta.

Kietaisuvaatteet tunnettiin muinaisessa Kaksoisvirranmaassa, Egyptissä (ks. myös) ja Intiassa sekä myöhemmin Kreikassa ja Roomassa. Käytössä oli sekä lyhyitä lannevaatteita että pitkiä kietaisuasuja. Kietaisuasut ovat edelleen suosiossa laajoilla alueilla Afrikassa, Arabiassa, Etu- ja Taka-Intiassa sekä Tyynenmeren saaristoissa. Lasten kapalointi on myös eräs kietaisuvaatetuksen muoto, josta ei tässä sen enempää.


Miesten lannevaatteet

Dhoti on kuin kietaisuhousut.

Niissä olosuhteissa, kun miehet ova naisten ohella käyttäneet "hameita" (tai oikeammin lannevaatteita), on läpi historian ollut yleensä kyse kangaskaistaleista kiedotuista asuista. Niiden ohella miehet ovat saattaneet käyttää pitkiä kaapuja, paitoja tai tunikoita sekä pitempiä kietaisuvaatteita kuten toogia. Pitemmät kietaisuvaatteet eivät kuitenkaan enää ole käytössä missään. Sen sijaan Intiassa dhotit (dhuti) ja Kaakkois-Aasiassa sampot on voitu ja voidaan edelleen kietoa myös housuiksi, vaikka niiden käyttö onkin vähentynyt länsimaisen pukeutumisen vallattua alaa.

Kaakkois-Aasialainen sharonki (sarong) on perinteisesti ollut sekä naisten että miesten vaate. Pitkä kiedottu miesten lannevaate tai hame tunnetaan esimerkiksi Kannadassa (Intia) munduna, muualla Etelä-Intiassa lungina, Saudi-Arabiassa izaarna, Afrikan sarvessa nimellä ma'awiis, Kaakkois-Afrikassa kikoina ja Tahitilla nimellä pãreu (alunoperin maro).

Fustanella on Balkanin kiltti.

Skotlantilainen kiltti on myös alunperin melko samanlainen vaatekappale. Sana tarkoittaakin gaeliksi vaatteen kietomista päälle. Samantapainen fustanella niminen vaate on ollut käytössä myös slaavilaisella Balkanilla ja Kreikassa. Jotkut tutkijat ovat epäilleet sen kehittyneen muinaisesta kreikkalaisesta vaatetuksesta. Myös miesten (ja naisten) päähänsä sitomat turbaanit ovat eräänlaisia kietaisuvaatteita.

Lannevaatteelle on vielä lukemattomia muitakin nimityksiä halki koko käyttö alueensa Tyyneltämereltä Atlantille. Lähes kaikkialla käyttö alueellaan kietaisuasut sekä naisten että miesten käytössä, vaikka tyyppi ja pukemistapa voikin poiketa sukupuolten välillä. Poikkeuksena ovat Arabian niemimaa, Eurooppa ja Sri Lanka. Kietaisuvaatteiden etuna on edelleen monin paikoin sekä pestävyys että keveys, joka sopii erityisesti kuumaan ilmanalaan.

Saronki (sarong)

Naisten kietaisuasut
Naisten kietaisuvaatteista tunnetuimpia lienevät sarit, pareot ja sarongit. Näistä saronki on hamemaimen, pareo puolipitkä ja sari täyspitkä asu. Pareon tyyppisiä lyhyiksi mekkomaisiksi asuiksi tai toisinaan hameiksi kiedottavia kankaita käytetään läpi Polynesian. Sari tunnetaan lähes koko Intiassa, mutta sillä on useita erilaisia paikallisia pukemistapoja. Sattika nimellä sari mainitaan jo varhaisimmissa buddhalaisissa kirjoituksissa.

Lounaisintialaisessa Keralassa naiset ovat käyttäneet myös toisenlaista kietaisuvaatetta, jota on kutsuttu nimellä mundum neriyathum. Kaakkois-Aasiassa naiset yleensä sitoivat saronkinsa nilkkapituisiksi vaatteiksi, mutta peltotöitä varten myös polvipituisiksi. Mitä korkeampaa luokkaa nainen oli, sitä pitempi sarongin muodostava kangas ja sitä monimutkaisempi sidonta tapa.

Afrikkalainen kitenge (swahiliksi kanga) lienee kietaisuasuista monikäyttöisin, sillä se voidaan kietoa paitsi hameeksi, myös kantoliinaksi tai päähineeksi. Kitenget kuten myös monet Kaakkois-Aasian saariston Sarongit on koristettu usein kauniin batiikki kuvioin.


Kiedottavat vaatteet
Vaatesuunnitelultaan jossain mielessä hieman kehittyneempiä ovat vaatteet, jotka on kaavoitettu, vaikka ne kiedotaankin edelleen päälleen. Ne eivät enää oikeastaan ole kietaisuvaatteita vaan pikemminkin kiedottavia vaatteita. Tällaisia ovat Itä-Aasialaiset takkimekot, tunnetuimpana japanilainen kimono. Vaikka kimono onkin edellisiä asuja suunitellumpi, sen pukeminen vaatii edelleen ammattitaitoa.


Shaalit ovat monikäyttöisiä vatteita

Nykyaikaisessa euroop-palaisessa pukeutumisessa tunnetaan myös kimonot sekä kietaisuhameet, 
-paidat ja -mekot, joiden pukeminen ei vaadi juurikaan perehtymistä. Samantapaisia suhteel-lisen helposti puettavia vaatteita ovat myös erilaiset viitat ja keepit, jotka saatetaan vain kietoa tai vaihtoehtoisesti kiinnittää napein tai soljin.

Saalit ja huivit ovat kietaisuvaatteita, jotka kuuluvat yhä länsimaistenkin naisten asustukseen kauluksina, päähineinä ja päällysvaatteina. Koska ne ovat luonteeltaan aitoja kietaisuvaatteita, niiden pukeminen on edellistä haastavampaa ja toisaalta monimuotoisempaa.

Lopuksi hieman huivinkäsittelyvinkkejä:

Blogin 2-vuotis synttärit

Onnittelukortti 1840-luvulta.

Enpä uskonut pari vuotta sitten blogia aloittaessani, että pääsisin tänne saakka. Aika on kulunut yhtä aikaa hitaasti ja hurjan nopeasti.

Tylsiä tilastoja ja vähän muuta historiaa

Pitempi aikaiset lukijat saattoivat huomata, että marraskuussa kävi blogin hallinnoinnissa pikku virhe ja pari julkaistuksi tarkoitettua tekstiä jäi välistä. Ne siirtyivätkin sitten keväälle. Sittemmin olen yrittänyt seurata tilannetta hieman huolellisemmin.

Nyt kevään kuluessa jutuissani on ollut aiempaa enemmän kommentteja, joita on kiva lueskella ja ne lämmittävät myös mieltä. Yritän vastata aina kun ehdin. Viime vuonna vastaamisen kanssa oli ongelmia, mutta nyt tilanne on onneksi parempi, eikä enää onneksi tarvitse odottaa puolta vuotta ennen kuin onnistuu saamaan aikaiseksi vastauksen nettiin.
toivottaa Elli-neiti

Elisabeth Vigée-Lebrun



Omakuva 1790.

Elisabeth Vigée-Lebrun oli eräs 1700-luvun merkittävimmistä ranskalaisista muotokuvamaalareista, joka maalasi esimerkiksi Ranskan ja Venäjän kuninkaallisia. Häntä on pidetty myös 1700-luvun kuuluisampana naistaide-maalarina



Elisabeth syntyi 1700-luvun puolivälissä Pariisissa pastelli- ja viuhkamaalari Louis Vigéen tyttäreksi. Useimpien muiden naispuolisten taidemaalarien tapaan hän oli taidemaalarin tytär. Urallaan hän oli kuitenkin paljon isäänsä merkittävämpi.

Madame Molé-Reymond

Hänen taiteellinen lahjakkuutensa tuli esiin jo kuuden vuoden iässä, kun hänet lähetettiin luostarikouluun. Siellä hänen innostuksensa kuvittaa häiritsi opettajia ja kasvattajia. Isä oli kuitenkin tästä vain tyytyväinen.

Yksitoistavuotiaana luostari kuolun päätyttyä hän sai viettää aikaa isänsä ateljeessa. Elisabeth olikin isänsä suosikki, kun taas äiti suosi nuorempia sisaruksia. Isä kuitenkin kuoli tytön ollessa kolmetoista vuotias. Hän löysi kuitenkin lohdun taiteesta. Äiti pyrki ohjaamaan hänen mielensä ulos surullisista ajatuksista viemällä hänet Luxemburgin palatsin taidegallerioihin.


Marie Antoinette 1783

Jo varhaisteini-iässä Elisabet Vigée maalasi muotokuvia ammattimaisesti, kunnes hänen ateljeensa takavarikoitiin, koska hänellä ei ollut lupaa ammatin harjoitta-miseen. Sen jälkeen hän hakeutui 1774 Académie de Saint Luc'n jäseneksi voidakseen jatkaa maalaamista.



Vuonne 1776 Elisabet Vigée meni naimisiin taidemaalari ja -kauppias Jean Baptiste Pierre Lebrun kanssa. Tämän isosedän Charles Lebrun oli aurinkokuningas Luis XIV aikoinaan julistanut kaikkien aikojen merkittävämmäksi maalariksi. Vigée-Lebrun maalasi lukuisten aatelisten muotokuvia ja hänen uransi kukoisti. Hänet kutsuttiinkin Versaillesiin, jossa hänestä tuli Marie Antoinetten hovimaalari.

Pienet suuriruhtinattaret Aleksandra ja
Helena noin vuonna 1795.

1781 hän teki miehensä kanssa kierto-matkan Flanderiin ja Alankomaihin. Sielläkin hän maalasi paikallisen hovin ja aateliston muotokuvia. 1783 Vigée-Lebrun otettiin Ranskan taideakatemian jäseneksi historiallisten allegorien (eli vertauskuvien) maalarina. Vigée-Lebrunin jäsenyyttä oli vastustettu vedoten siihen, että hänen miehensä oli taidekauppias. Kuningattaren vaikutus-vallalla hän pääsi kuitenkin jäseneksi.


Ranskan vallankumouksen alettua 1789 ja kuninkaallisten jouduttua vankeuteen, hän pakeni miehensä kanssa maasta ja työskenteli Italiassa, Itävallassa ja Venäjällä. Hänet valittiin sekä Rooman Accademia di San Luca'n että Pietarin taideakatemian jäseneksi. Venäjän aatelisto ja hovi ottivat hänet hyvin vastaan. Napoleonin aikana hänet kutsuttiin takaisin Ranskaan. Siellä hän jatkoi merkittävää uraansa. Puoliso kuoli vuonna 1813 ja Elisabeth itse vasta vuosia myöhemmin 1842. Vaikka aviomies oli eläessään ollut tuhlari ja peluri, hänen kuolemansa järkytti silti.

Prinsessa Sophie Beatrice

Elisabeth Vigée-Lebrun oli paitsi taitava myös erittäin tuottelias maalari. Häneltä jäi jälkeensä 660 muotokuvaa ja 200 maisemamaalausta. Uransa aikana hän maalasi myös lukuisia omakuvia.

Vigée-Lebrunin maalauksiaan on monissa Euroopan ja Yhdysvaltain merkittävimmissä museoissa. Tyyliltään hän oli alunperin rokokoomaalari, joka kehittyi kohti uus-klassista tyyliä. Erityisesti monet hänen lapsista maalaamista muotokuvista  ovat herkällä kädellä maalattuja ja koskettavia.

Ruhtinas Ivan Bariatinsky

Teoksissa on myös selkeän naisellinen ote. Tyyli on 1700-luvun hovien suosimalla tavalla aistillinen.

Laatu ei mielestäni suinkaan ole tasainen. Parhaimmillaan, kuten Madame Molé-Reymond kuvassa, Vigée-Lebrun kykenee tavoittamaan jotain kohteensa sielusta, mutta heikoimmillaan, kuten Marie Antoinetten potratissa, hänen työnsä näyttävät jäykän pakotetuilta tai joissain töissä jopa maksetuilta, työlääntyneeltä.

Taiteilija ei tunnu nauttivan siitä mitä hän maalaa. Erityisesti monet hänen arvokkaassa asemassa olevista miehistä maalaamansa muotokuvat eivät saavuta parasta tasoa. Oheinen nuoren ruhtinaan kuva on poikkeus tästä.

Preussin kuningatar Louise

Vigée-LeBrunin ammatin valinnan teki mahdolliseksi toisaalta hänen isältä ja tämän ystäviltä lapsuudessaan saama opetus, toisaalta korkea yhteiskunnallinen asema. 1700-luvulla naisten oli melko mahdotonta saada pätevää taiteen opetusta oman kodin ulkopuolelta. Naimisissa ollessan Elisabeth saattoi maalata, koska hän matkusti sekä tyttärensä että koti-opettajattaren kanssa.

Lisätietoja:
Kokoelma taidetta ja tietoa maalarista
Memoirs of Madame Vigée Lebrun by Elisabeth Vigée Le Brun (1755-1842). Translated by Lionel Strachey. New York: Doubleday, Page & Company, 1903.
Ulla Aartomaa: Naisten salonki - 1700 luvun eurooppalaisia naistaiteilijoita, WSOY 2007.

Valpurin yö

Kevään ja satokauden alkamisen juhlia on vietetty useimpien pohjois- ja keskieurooppalaisten kansojen piirissä. Meillä on puhutuu touko- tai helkajuhlista. Kelttiläisissä maista on tuttu keväinen beltaine. Ainakin sekä kelttien että germaanien parissa kevään viettämiseen on liittynyt kokkojen polttaminen.

Carl Larson: Kevätprinsessa

Vappu on saanut nimensä englantilaista alkuperää olleesta Baijerissa vaikuttaneesta abbedissa Valburgasta. Hänet oli lähetetty lähetystyöntekijäksi pakanalliseen Etelä-Saksaan 700-luvulla. Tuolloin juuri nuo alueet (nykyiset Würtenbergin ja Frankenin osavaltiot) olivat osa Frankkien valta-kuntaa. 

Valburg tai Walburga oli ensimmäisiä lähetys-työhön kutsuttuja naisia. Valburgan tarina on siitäkin erikoinen, että hänestä tuli lopulta Heidelheimin munkkiluostarin johtajatar. Valburg tunnetaan myös lääkintätaidoistaan. Hänet kanonisoitiin eli julistettiin pyhimyk-seksi  1. Toukokuuta 870. Keskiajalla Walburgin yö olikin vapuunaaton yö.

Vappua vietetään tasan puoli vuotta  Pyhäinpäivän jälkeen, jonka juhlintaan sillä on tiettyjä yhtymäkohtia. Sen  yönä on perinteisesti poltettu kokkoja ja sakasalaisen perinteen mukaan noidat ovat olleet liikkeellä. Vanhimmat merkinnät Vapusta ovat kuitenkin vasta 1600-luvun alusta, vaikka perinteen juuret ova todennäköisesti jo keskiajalla. Tsekissä jopa poltetaan räsy- ja risunoitia talven päättymisen kunniaksi. Virossa puolestaan saatetaan nykyisin pukeutua noidiksi ja kenties muiksikin taianomaisiksi hahmoiksi. Saksassa nuorten perinteisiin kuuluvat naapuristossa tehdyt käytännön pilat. Ruotsissa valburinkokkojen polttaminen on edelleen yleinen tapa viettää vappua.


Kevään kuningattaren
valinta liittyy kelttiläiseen
perinteeseen.

Kelttiläisen Beltainen perinneruokaa ovat suuret kaura- ja ohrakakut. Juhlan nimi tarkoittaa jotakuinkin hyvää tai kirkasta tulta. Juhlan aikana sytytettiin juhlatulia, joiden uskottiin edistävän hedelmällisyyttä ja kuvastavan auringon kasvavaa voimaa. Perinteisesti Beltainea on vietetty juuri toukokuun ensimmäisenä päivänä. Juhla liittyi myös karjan laidunkauden alkamiseen. Juhlinta oli yleistä vielä keskiajan Irlannissa ja Skotlannin ylämailla osin 1900-luvun alkuun asti.

Englannissa vietettiin 1.5 vastaisena yönä Roodmas (ristimessu) juhlaa. Juhla liittyi pyhään Helenaan ja legendaan ristin löytämisestä Jerusalemista 355. Perinne liittyi länsieurooppalaiseen katolliseen messu-perinteeseen ja sitä vietettiin myös anglikaanikirkon piirissä, vaikka päivä siirtyi osassa kirkoissa katollista esimerkkiä seuraten 3.5. Keväinen juhla katosi vasta 1900-luvun loppupuolella, jolloin ristijuhla siirtyi sekä katolisen että anglikaanisen kirkon piirissä syksylle.

Paimenet lähtivät liikkeelle vapun jälkeen.
(Kuva: A. Kallen-Gallela)

Vappu tulee käki kainalossa

Suomalaisen perinteen mukaan vappu liittyy vahvasti kevään alkamiseen. Tuolloin soivat paimentorvet eli alkoi laidunkausi. Kynnöt alkoivat ja käki kukku.

Vappuinen lämmin sää ja etelätuuli toivat hyvän maitovuoden. Luminen vappu puolestaan ennusti lumetonta talvea. Tehtiin taikoja, jotta pedot eivät laidunkautena vahingoittaisi karjaa. Vappuna ei saanut kalastaa, jos aikoi säilyttää kalaonnensa. Jos vappuna olisi kylvänyt viljaa, se ei olisi kasvanut.

Paikoin länsisuomessa saatettiin ripustaa kelloja kaulaan ja vyölle ja juosta ympäri kylää kellotellen. Naisilla saattoi olla tiukuja hameittensa helmoissa. Ne joilla ei tiukuja ollut yrittivät kastella kellottelijat. Tämäkin perinne liittyi maito-onnen saamiseen. Edellä mainittu torvien soittelu, oli kellotteluun verrattavissa oleva taikaperinne.

Venäläinen vappujuliste 1920.

Vapun viettoon on meillä myös aina liittyneet iloiset juomingit ja pahojen henkien karkoitus kylää kiertävien kulkueiden voimasta. Lisäksi lienee poltettu helavalkeita. On mahdollista että pääsiäisen trulliperinne liittyi myös meillä alunperin juuri vappuun, kuten Saksassakin.

Sittemmin yhteys perinteeseen on paljolti unohtunut ja nykyään vappu on lähinnä työväen ja opiskelijoiden juhla. Työväki viettää tuolloin kansainvälistä työväenjuhlaa muun muassa vappumarssien voimin.