Suomalaisia naisia taiteen tekijöinä

Suomalaisilla naistaiteilijoilla on merkittävämpi asema Suomen taiteen historiassa kuin heidän sisarillaan monissa muissa maissa. Meilläkin vasta harvat olivat elinaikanaan arvostettuja, mutta monet ovat kuitenkin saavuttaneet mainettaan postyymisti. Yllätyin siitä kuinka erilainen tilanne voi muualla olla. 

Maria Wiik: Snappertunan tyttö

Törmäsin guerilla-girls anarkistisen feministi-ryhmän plakaattiin, jossa vaadittiin naistaitei-lijoiden vahvempaa esiin tuomista. Lukujen mukaan alle 3%:ia MET:n taideteoksista (Metropolitan Museum of Art, New York) on naistaiteilijoiden tekemiä, mutta 83%:ssa alastonmaalauksia kohteena on nainen. Nähtävästi yhdysvaltalaismuseoiden kokoelmissa ja näyttelyissä onkin naispuolisten taiteilijoiden teoksia varsin vähän esillä. Se sai minut vihdoin tajuamaan, että kyllähän kaikki naispuoliset suosikkitaiteilijani ovat suomalaisia.

Toisaalta, vaikka tilanne meillä onkin ollut parempi - sekä uuden kansakunnan näyttämisen halun että naisten intohimoisen taiteen tekemisen ansiosta - monet guerilla girls -ryhmän toisessa julisteessaan esille tuomat ongelmat ovat koskettaneet myös suomalaisia naispuolisia kuvataiteilijoita. Tie huipulle ei ole ollut koskaan helppo ja tunnustusta on sadellut elinaikana myöhään tai usein vasta kuoleman jälkeen.

Onneksi museot esitelleet naispuolisten taiteilijoiden taidetta kohtuullisesti. Erityisesti Ateneumin taidemuseo on ollut innokkaasti tuomassa esiin suomalaisen taiteen naispuolisia klassikoita. Viimeinen näyttelyistä oli Naisten kaupunki ja tulossa on jälleen Schjerbeckin näyttely vuonna 2012. Siitäkin huolimatta sielläkin on silti ollut selvästi enemmän miestaiteilijoiden näyttelyitä kuin naisien. Suhde on kuitenkin paljon parempi kuin aiemmin linkitetyissä MET:ssä tai esimerkiksi Venetsian bienaalissa.







Margareta Capsia: Pyhä ehtoollinen

Taiteen tienraivaajattaria



Tie taiteilijaksi ei ollut naisille varsinkaan ennen 1800-lukua ja sen jälkeenkään helppo. Tukhloman taide-akatemiassa alettiin kouluttaa naisia viralisesti vasta 1847. Jo aiemmin kuitenkin naiset olivat saattaneet opiskella akatemian opettajien yksityisoppilaina. Lisäksi pitkän aikaa ei ollut sopivaa, että yläluokan tytöt elättivät itsensä taiteella, joten monet tyytyivät sukulaisten ja tuttavien muotokuviin.  



Suomen taideyhdistys ei sen sijaan erotellut taiteilijoita sukupuolen mukaan, vaan tuki kaikkia myöntämällä apurahoja ja ostamalla heidän teoksiaan kokoelmiinsa. Naispuoliset taiteilijat pääsivät paremmin esiin, koska nousevalla kulttuurilla oli tarve haalia esiin kaikki osaajat sukupuolestaan riippumatta. Tässä kappaleessa esitellään taiteilijattaria pääosin heidän uransa ajankohdan perusteella.

Varhaisin Suomessa vaikuttanut jälkipolvien tiedossa oleva naispuolinen taiteilija oli ruotsalaissyntyinen maalari, kirkkotaiteeseen erikoistunut Margareta Capsia (1682-1759). Capsia oli hollantilaista sukujuurta ja hänet tunnetaan lähinnä pappismuotokuvista ja alttarimaalauksista, joiden ansiosta hänen tulonsa olivat ajoittain yhtä korkeat kuin puolisollaan tuomiokirkon taloudenhoitajalla. Häntä pidetäänkin 1700-luvun alun etevimpänä kirkkotaiteilijana maassamme.



Muotokuvat  olivat naisellista
taidetta (Rotkirch).

Aikalainen Porvoon piispatar Helena Arnell (1697-1751) oli syntynyt Tukholmassa. Hänen muotokuvansa olivat keskittyneet lähinnä perheen piiriin, mutta hän oli kuitenkin ilmeisesti koulutettu taiteilija. Ensimmäinen tunnettu maassamme syntynyt naispuolinen taiteilija oli kustavilainen vapaaherratar Charlotta Malm-Reuterholm (1768–1845), joka maalasi myös lähinnä omaisiaan ja sen ohella maisemia.

Edla Blommér (1817-1908) oli miehineen varhaisimpia suomalaisia taiteilijapariskuntia. Hän oli opiskellut Ruotsin kunikaallisessa taideakatemiassa 1840-luvulla. Hänen aikalaisiaan oli Matilda Rotkirch (1813-1842), joka oli maamme merkittävimpä varhaisia taiteilijattaria. Hän sai yksityisopetusta kuninkaallisen taideakatemian opettajilta ja teki sittemin myös kiertomatkan Eurooppaan. Hän menehtyi 28-vuotiaana keuhkotautiin tuotannon käsittäessä perinteiseen tapaan lähinnä lähipiirin muotokuvia.

Kirjojen koti

Kirjasto on ollut minulle lapsuudesta asti rakas paikka. Vasta nyt sain mieleeni miettiä sen juuria. Vanhoista krijastoista kenties tunnetuin on Aleksandrian kirjasto muinaisessa Egyptissä. Se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kirjastoa muistuttava kokoelma, vaan kirjaston ja sen isoveljen arkiston historia on miltei yhtä pitkä kuin kirjoitettujen tekstien.



Varhaisimmat arkistot olivat
säilötty savitauluille nuolenpää-
kirjoituksella. Tämä taulu on
sumeria. (Julkinen /PD).

Varhaisimmat tunnetut tekstikokoelmat olivat pikemminkin arkistoja kuin kirjastoja ja niitä tunnetaan jo muinaisesta Sumerista saakka. Sumerilaiset säilöivät arkistoihinsa nuolenpääkirjoituksella kirjoitettuja savi-tauluja ja miltei samoihin aikoihin muinaiset egyptiläiset viranomaiset säilöivät hallin-nollista tietoa sisältäneitä papyruskääröjä. Varhaisimmat yksityiset arkistot sijoittuivat nekin Lähi-idän alueelle kenties joskus 2000-1000 eaa alkaen. Noin 900 eaa perustetussa Niniveläisessä kirjastossa oli jo kirjaston luokitussysteemi, joka helpotti kirjojen löytymistä.



Merkittäviä muinaisia arkistoja ovat olleet Syyriassa sijainneen Eblan 1800 savitaulua ajalta noin 2250 eaa. Lähistöllä sijaineet Ugaritin arkistot, joiden joukossa kenties vanhin yksityisarkisto, noin 900 eaa. Vanhimmat intialaiset kirjastot ovat 400-500-luvuilta eaa. Samoihin aikoihin oli myös persialaisilla nykyisen Iranin alueella merkittäviä kokoelmia. Kiinaan kirjastolaitos alkoi syntyä qin-dynastian aikana (221-206 eaa) ja luokitus-järjestelmä luotiin ensikerran sitä seuranneen han-dynastian (206-220 eaa).



Osa Gilgamesh tarua nuolenpääkirjoituksella.



Ensimmäinen todellinen kirjasto

Vanhin nimeltä tunnettu kirjasto lienee ollut Arshupanipalin kuninkaallinen kirjasto, joka sai nimensä uusassyrilaisen kuningaskunnan viimeisen kuninkaan mukaan. Tästä 600-luvulta eaa peräisin olevasta kirjastosta on löydetty tuhansia savitauluja ja niiden kappaleita, joukossa Gilgamesh-eepos. Sanotaan, että Aleksanteri Suuri sai tämän kirjaston nähtyään innoituksen oman kirjastonsa luomiseen. Hän kuoli ennen kuin ehti unelmaansa toteuttaa, mutta hänen seuraajansa Ptolemaios perusti kuuluisan kirjaston Aleksanterin nimeä kantavaan kaupunkiin Aleksandriaan.

Arshupanipal on intohimoinen tekstien ja kirjojen keräilijä. Hän lähetti kirjureitaan valtakunnan kaikkiin osiin keräämään ikivanhoja kirjoituksia. Hän palkkasi kirjureita myös kopioimaan babylonialaisia tekstejä. Hänet tunettiin häikäilemättömänä sotapäällikkönä, ja uhkailua käyttäen hän saikin kerättyä tekstejä ympäröiviltä alueilta. Paitsi erilaisia kirjeitä ja hallinnollisia tekstejä kirjasto sisältää jumaltarustoa, uskonnollisia tekstejä, kroniikkoja sekä lääketieteellisiä ja tähtitieteellisiä tektejä. Joukossa on myös tarinoita ja runoutta.

 Kun Niniveh 612 eaa tuhottiin, kuninkaallinen palatsi ilmeisesti paloi kovassa kuumuudessa. Onnekkaan sattuman vuoksi kuumuus paistoi saven hyvin säilyväksi keramiikaksi, mikä edisti savitaulujen säilymistä myöhemmille sukupolville. Kirjastoa pidetään ensimmäisenä järjestelmällisesti koottuna kirjastona.


Celsuksen kirjasto, Efeso.
[by Vanessal (donated to public use)]



Kreikkalaiset ja Roomalaiset kirjastot

Yksityiskirjastot ilmaan-tuivat kreikkalaiseen kulttuuripiiriin 400-luvulla eaa. Ne sisälsivät yleensä sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Kirjojen keräilystä tuli rikkaiden harrastus ja merkittävistä kirjankeräilijöistä tehtiin luettelokin 200-luvulla eaa. Rooman valtakuntaan yksityiskirjastot ilmaantuivat tasavallan loppuvuosina.

Parhaiten yksityiskirjastoista on säilynyt Herculeumista löydetty kreikkalainen kirjasto Papyrusten talo (Villa dei Papyri). Vaikka säilyneet papyrukset ovat hiiltyneet, ne ovat säilyneet ilmatiiviissä koteloissa. Näin ollen niiden joukosta toivotaan löydettävän kadonneita teoksia. Tutkimiseen kuluu kuitenkin pitkä aika, eikä se ole helppoa.


Augustuksen aikana Roomassa oli jo julkisiakin kirjastoja. Ceasar suunnitteli kaikille avoimen  kansalliskirjaston perustamista. Hänen kuoltuaan Asinius Pollio perusti ensimmäisen avoimen kirjaston 39 eaa. Roomalaisiin kirjastoihin koottiin yleensä pergamenttikääröjä, mutta itäisellä Välimerellä papyrukset olivat vähintään yhtä tavallisia. Kirjoitustavara oli tärkeää kauppa-tavaraa. Tavanomaisesti roomalaiset kirjastot olivat kaksikielisiä - niissä oli sekä latinalainen että kreikkalainen huoneensa.

500-luvulla tärkeimmät alueen kirjastot sijaitsivat Aleksandriassa ja Konstantinopolissa. Konstantinopolin keisarillinen kirjasto oli kirjastoista pitkäikäisimpiä. Se perustettiin 300-luvulla ja miltei tuhoutui neljännen ristiretken aikana 1200-luvulla, jolloin se oli jo miltei tuhat vuotta vanha. Säilyneet osat kirjastoa sulautettiin turkkilaisten valloituksen jälkeen sultaanin kirjastoon.



Konstantinopolin kirjastossa kopioitiin innolla kreikkalaisia teoksia papyrukselta pergamentille. Kopiointi alkoi, kun papyrukset alkoivat heiketä niin, että ne olivat hajoamaisillaan. Vanhoja kreikkalaisia teksetejä suosittiin latinalaisten sijaan. Säilöntä oli muutenkin valikoivaa ja aikakauden suosikkitekstejä suosittiin, mistä johtuu monien teosten katoaminen. Epäselviäkin hajoamassa olevia papyruksia pyrittiin kuitenkin säilömään parhaansa mukaan. Parhaimmillaan kirjastossa lienee ollut noin 100 000 muinaista tekstiä. 

Vanhin merkittävä  kreikkalainen kirjasto oli Aristoteleen (384-322 eaa) perustama filosofisen koulukunnan kirjasto Ateenassa.  Merkittäviä kirjastoja antiikin aikana olivat myös hellenistisellä kaudella perustettu Pergamon kirjasto ja nykyisen Turkin alueella Efesoksessa sijainnut Celsuksen kirjasto. Pergamonissa oli 200 000 teosta ja Celsuksessakin oli yli 12 000 teosta. Lisäksi olivat myös Makedonian, Antiokian ja Smyrnan kirjastot.



Tämä roomalainen kirjoitus 1. vuosisadalta
mainitsee Aleksandrian kirjaston. 

 Ihmeellinen kirjasto

Varmasti historiallisista kirjastoista kuuluisin oli oppineisuuden keskuksenakin tunnetu Aleksandrian kuninkaallinen kirjasto, joka oli Ptolemaiosten hallitsija-suvun luomus. Kirjasto perus-tettiin noin vuosien 320-250 eaa välillä ja se tuhoutui noin 50 eaa roomalaisten kurinpalau-tuksessa. Nykykäsityksen mukaan vain osa kirjastosta tuhoutui tuolloin. Toden-näköisesti kyse oli satama-alueella sijainneista kirja-varastoista, johon mellakoiden aikana sytytetty tulipalo levisi. Kirjasto kokonaisuudessaan tuhoutui vähitellen lähinnä myöhäisantiikin levottomuuksien seurauksena 640 mennessä.

Kirjastossa olivat klassisen kauden laajimmat kokoelmat. Tarinan mukaan kirjaston kokoelmat karttuivat, kun kaikkia Aleksandriaan saapuneita vaadittiin luovuttamaan hallussaan olevat tekstit kirjurien kopioitaviksi. Alkuperäiset talletettiin kirjastoon ja kopiot palautettiin omistajilleen. Käytäntö oli häikäilemätön, mutta kartutti kokoelmaa nopeasti. Kirjat oli jaettu eri osastoihin aiheensa mukaan ja luetteloitu. Niitä käyttivät pääasiassa oppineet, mutta myös ryhmät ja yksityiset ihmiset saattoivat käyttää niitä erityisopintoihinsa.



Kokoelmat oli jaettu useaan rakennukseen. Päärakennus, Aleksandriana oli Ptolemaiosten palatsin vanhimman osan Museionin (eli muusain temppelin) yhteydessä. Sitä pidettiin yhtenä muinaisen maailman ihmeistä. Todennäköisesti se tuhoutui noin 295 jaa Keisari Diolektianuksen kurinpalautuksessa. Lähteiden mainitessa Aleksandrian kirjaston ja siellä vierailun on vaikea tietää tarkoite-taanko itse 'äitikirjastoa' Museionin yhteydessä, vai jotain muuta kirjaston osaa.

 

Kirjaston tuhoutumisen jälkeen oppineet käyttivät sen sivupistettä hedelmäl-lisyyden jumalalle omistetussa Serapeionin temppelissä, joka sijaitsi toisaalla kaupungissa. Se puolestaan suljettiin 391 jaa pakanallisena laitoksena kristittyjen johtajien toimesta, eikä kirjastoa enää tuon jälkeen mainittu oppineisuuden tyyssijana.

Viime vuosina Aleksandriaan on rakennettu uutta suurta kirjastoa, jonne on tarkoitus koota laajat kokoelmat muinaisen esikuvansa hengessä. 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun arkkeologiset tutkimukset ovat tuoneet valoa myös sen esikuvan tarunomaiseen historiaan.

Lisätietoja:
Jaakko Frösén: Aleksandrian kirjastot (19.10.1999)
Kaj Öhrnberg: Aleksandrian kirjasto ja arabit (26.4.2001)

Hyvät itkut

[Itkuvirret ovat] kaikkein kauneimpia, syvällisimpiä ja herkimpiä kaikista kansanrunoistamme.

- Samuli Paulaharju (1916) -

Muinaisegyptiläinen itkijä. (Julkinen kuva)

Itkuvirret, joita itkijänaiset lauloivat erilaisissa tärkeissä elämäntilanteissa ovat kuuluneet monien kansojen, erityisesti itämerensuomalaisten ja slaavien perinteeseen. Itku-perinne on tunnettu monissa muissakin paikoin maailmassa ja se on lähes kaikkialta kadonnut. Surijanaiset tunnetaan niin Raamatun tarinoissa kuin antiikin kreikkalaisten parissa ja itkuja on kirjattu myös Kantelettareen. Pisimpään itkuperinne on säilynyt meillä ortodoksikarjalaisten parissa.

Suomessa perinne on elpynyt erityisesti 1990-2000-luvuilla. Tämä on kansainvälisestikin ainutlaatuista. Ainoastaan Uuden Seelannin polynesialaisperäinen alkuperäisväestö maorit ovat suomalaisten lisäksi pyrkineet elvyttämään vastaavaa perinnettään. Siellä kuitenkin kyse on enemmän kulttuurifestivaalitoimmasta, kun meillä itkuperinteen elvyttämiseen osallistuvat tavalliset keskiluokkaiset ihmiset.

Moderni itku on paljolti itsehoitoa, vaikka osa itkijöistä esittääkin itkujaan myös julkisesti. Amerikkalainen itkuvirsiperinteistä kiinnostunut tutkija James Wilce onkin pohtinut onko suomalaisessa kansanluonteessa jotain, mikä tekee itkemisestä erityisen lohdullista. Ääneen itkeminen auttaa käsittelemään tunteita, eikä itku jää vain ihmisen sisälle.

Sukukeskeinen kuolema



Suomalaisen itkuvirsiperineet juuret ovat vahvasti esikristillisessä uskomusmaailmassa. Taustalla on esi-isien läheisyyteen liittyvät uskomukset ja tietäjälaitos. Vainajien uskottiin valvovan kotikontujaan kuolemansakin jälkeen. Maan katsottiin kuuluvan esi-isille ja heille annettiinkin osa sen ensituotosta. Yhteiskunta oli pitkään vahvasti sukusidonnainen. Karjalassa oli kullakin suvulla aiemmin omat sukukalmistonsa ja myöhemmin kylien yhteiset hautausmaat oli jaettu kunkin suvun alueisiin, joille sen jäsenet oli haudattu (Siikala: Suomalainen shamanismi). Kristillisen kirkon otettua haltuun hiidet (pyhät paikat) vainajien muistamisperinne siirtyi sen piiriin ja sai kristillisiä selityksiä.



Perheellä oli tärkeä asema
itäkarjalaisessa kulttuurissa

Vielä 1900-luvun alussa Karjalassa oli tapana viettää vainajan muistoksi useampipäiväisiä valvojaisia, joissa syötiin ja laulettiin. Joskus valvojaisiin osallistuivat papitkin. Valvojaisissa vainajaa valmisteltiin hautaamista varten. Jo 1900-luvun alussa itkijöitä oli suhteellisen vähän ja ellei heitä ollut paikalla, ääneenitku korvattiin yhteisellä virrellä. Itäisemmässä karjalassa itkuperinne eli läntisiä osia vahvemmin. Esikristilliset ja kristilliset vainajakäsitykset sekoittuivat niin, että vaikka vainajien oletettiin palaavan, heidän paluutaan ja kummitteluaan myös pelättiin.

Myöhemmin hautausmailla järjesttiin vainajien muistelupäiviä ja sitä varten oli olemassa oma jumalanpalveluksensakin, vainajien muistelupalvelus. Pappeja oli kuitenkin vähän ja sitä vietettiin melko harvoin. Läksiäisiä vietettiin noin 40 päivää tai 6 viikkoa kuoleman jälkeen ja tuolloin vainajan uskottiin palaavan linnun hahmossa enkelien saattelemana. Toinen tärkeä juhla oli kuolinpäivän vuosipäivä. Vainajia kutsuttiin mukaan muistajaisiin.

Itkuvirsiperinteestä

Ääneen itkeminen ovat eri kulttuurien piireissä auttaneet käsittelemään kuoleman, menetyksen ja siirtymän kokemuksia. Rituaaliseen itkemiseen on kuulunut erilaisia eleitä ja huutoja. Erityisen pitkään perinne on säilynyt juuri itäisen Euroopan ortodoksisilla alueilla. Itkeminen on liittynyt erityisesti kuolemaan, mutta myös häihin liittyviin siirtymiin ja miesten sotaanlähtöön. Kaikki itkut eivät liittyneet suurin tapahtumiin, vaan niin sanotuissa arki-itkuissa naiset ilmaisivat jokapäiväisen elämänsä huolia.



Hugo Simberg: Kuolemanpuutarha

Luterilaisen kirkon uskotaan kitkeneen itkemisperinteen ja korvanneen sen virsillä. Venäjällä ortodoksinen kirkko on pyrkinyt rajoittamaan itkemistä ja toisinaan jopa kieltänyt sen kokonaan. Liiallisen itkemisen kieltämisen taustalla on ortodoksinen ajatus hautajaisista iloisina ylösnousemusjuhlina surujuhlien sijasta. Perinteisiä itkuja on  pyritty korvaamaan kristillisillä itkuvirsillä.

Lähes kaikissa tunnetuissa perinteissä nimenomaan naiset toimivat itkijöinä. Vanhoilla naisilla on ollut tärkeä tehtävä perinteiden välittäjinä, mikä teki heistä keskeisiä siirtymäriiteissä kuten hautajaisissa ja häissä. Vanhat naiset tiesivät niin salaiset kuin julkisetkin toimitukset, jotka kuuluivat kuhunkin riittiin. Karjalassa kuolemaan liittyvät käytännönjärjestelyt kuuluivat miehille ja siihen liittyvät perinteiset riitit naisille.

Vanhat naiset olivat luoneet kuolemaan liittyvän perinteen ja toimivat sen asiantuntijoina. Taustalla oli myös naisten keskeinen rooli syntymässä, jonka vastakohtana kuolema koettiin. Karjalassa itkuvirsiperinne on koettu pyhäksi. Ääneen itkemistä ei ole Karjalassa koskaan sekoitettu laulamiseen. Itkeminen oli yleensä vaistomaista ja improvisoitua, mutta toisaalta seurasi tiettyjä perinteisä sävelkulkuja ja teemoja. He eräällä tavalla puhuivat itkujen runokieltä. Toisin kuin alunperin vähätellen ajateltiin, ei aito itku ole tahaton primitiivireaktio, vaan itkuvirren esittämisen varsinainen tarkoitus (pdf), jolla tavoitellaan tunteiden purkautumista.


Itkuja nimitettiin toisinaan virsiksi ja niillä on katsottu olevan rukouksellisia ulottuvuuksia. Kirkko ei ole tätä osannut ottaa huomioon, vaan on nähnyt ne vain pohjattoman surun ilmauksina. Itkijät tiedostivat, että heidän itkuillaan oli erilaisia tehtäviä ja ulottuvuuksia. Itkijä toimi eräänlaisena sielun tuonelaan johdattajana ja itkeminen oli tapa pysyä yhteydessä poisnukkuneisiin. Itkemisen uskottiin estävän tuonelan koiria puremasta. Usko tuonelankoiriin oli esi-kristillistä perua. Ääneen itkemisessä yhdistyi rukous, yhteydenpito vainajiin ja heidän avuksi huutamisensa.

Ääneen itkijät rukoilivat omalla tavallaan ja kielellään, mitä ei kuitenkaan ymmärretty kirkollisissa piireissä. Islamilaisissa yhteiskunnissa on ollut samantapaista vaikeutta ymmärtää itkijäperinnettä ja se on siellä rinnastettu ammattina jopa varkauteen ja prostitutioon. Joissain paikoin ammatillista suremista on pidetty tekopyhyytenä kuten 1700-luvun ranskalaisen suhtautumisessa afrikkalaiseen tapaan palkata surijoita. 



Joutsenta esittävä kalliopiirros
Äänisjärveltä.



Karjalassa itkemisestä tuli ammattimaista ja palkattua vasta perinteen katoamisvaiheessa (pdf). Sitä ennen se oli kuulunut jokaisen naisen taitoihin, joita käytettiin yhteisön hyväksi ja ylläpitämiseksi. Itkemisen taito perustui täällä siihen, ettei hyvä itkijä koskaan teeskennellyt surua, vaan antautui oman surunsa vietäväksi ja kykeni asettumaan toisten asemaan.

Itkemisessä on nähtävissä jopa tietäjälaitokseen ja samanismiin liittyviä taitoja, kun itkijä siirtyy arkitilasta suremisen tilaan, joka voimakkaine tunteineen muistuttaa etäisesti transsia. Moni itkijä olikin loitsutaitoinen. Shamanististen tietäjälaulujen tavoin itkut noudattavat perinteisiä kaavoja ja toistavat myyttisiä teemoja ja uudistavat uskomus-perinnettä. Sekä loitsut että itkut käyttivät myös yhteisiä keinoja ja olivat tärkeässä osassa ongelman kohtaamisessa.

Yhteydenpito vainajiin ei ollut yksisuuntaista, vaan nämä viestivät takaisin unien kautta ja niistä kerrottiinkin myös muille. Viestin viejinä pidettiin myös lintuja ja perhosia. Lintujen, erityisesti Joutsenten tappamiskiellon taustalla lienee ajatus siitä, että kuolleet sukulaiset palasivat tervehtimään eläviä lintujen muodossa. Linnut liittyivät karjalaiseen sielukäsitykseen, jossa ruumis ja sielu kuuluivat kiinteästi yhteen.

Vesilinnuilla oli myös keskeinen osa ugrilaisessa ja erityisesti itämeren-suomalaisessa muinaisuskossa ja perinteessä, joissa niitä pidettiin usein pyhinä. Lintujen merkitys näkyi myös taivaankannen linnunrata-nimityksessä. Karjalaisia on joskus jopa kutsuttu vesilintukansaksi. Kalevalan mukaan Lemminkäisen piti kuolla, koska hän oli yrittänyt pyydystää joutsenen. Perinteisillä tietäjillä oli myöskin mahdollista eläinhahmossa vierailla Tuonelassa.

Lastenhoito menneinä aikoina

Lapsuuden historiasta on monenlaisia käsityksiä. Joidenkin käsitysten mukaan lapsia ei aiemmin mielletty lapsiksi ollenkaan, vaan pieniksi aikuisiksi. Eräiden käsitysten mukaan lapset kuolivat niin usein, ettei vanhemmilla ollut varaa kiintyä heihin liiaksi. Kolmannen käsityksen mukaan, ulkoisista eroista huolimatta, lapsia pidettiin lapsina myös aikaisemmin ja heitä rakastettiin ja surtiin niin kuin nykyäänkin.

Biologisesta näkökulmasta useimpien lasten ja äitien välille syntyy tiivis suhde pian synnytyksen jälkeen. Lapsi elää symbioosissa äitinsä kanssa usean vuoden ajan. 1700-1900-luvuilla uudenlaiset äitiys- ja terveyskäsitykset alkoivat muokkaamaan länsimaista kuvaa äitiydestä. Osa käsityksistä oli todellisia edistysaskelia, mutta toiset niistä on myöhemmin myös haastettu.

Lapsi  matkassa

Länsimaissa suosittujen lastenvaunujen historia ulottuu 1730-luvulle, mutta vasta 1840-luvulla niistä tuli yleisesti suosittuja. Siitä ennen lapsia kannettiin ympäriinsä. Yhä edelleen esimerkiksi Etelä-Italiassa pienten lasten kanniskelu (lähinnä sylissä) on yleistä. Samantapainen käytäntö jatkuu myös monissa kolmannen maailman maissa, usein ihan puhtaasti käytännöllisistä syistä.Kovin pitkään ei ole ollut edes tarjolla rattaita jotka sopivat huonompaa maastoon.

Eräiden tutkijoiden mukaan esihistorialliset "kantoliinat" edistivät ihmislajin aivojen kasvua, koska ne mahdollistivat vauvojen hitaamman kehityksen. Tutkijat uskovat, että jonkinlaisia esihistoriallisia äidin liikkumisen mahdollistavia kantovälineitä on käytetty jo yli 2 miljoonaa vuotta. Lapsen kantamisella lähellä äidin tai hoitajan vartaloa on monenlaisia terveydellisiä etuja.

Ennen lastenvaunujen yleistymistä erilaiset kantamiseen käytetyt liinat ja huivit olivat yleisiä myös Euroopassa, esimerkiksi Walesissa ne tunnettiin nimellä Siol Fagu eli imetysliina. Tiedot lasten kantamisesta liinoissa perustuu lähinnä keskiaikaiseen ja myöhempään taiteeseen, sillä kuvauksia tavasta ei juuri ole säilynyt. Walesissa perinne on kuitenkin jatkunut näihin päiviin saakka katkeamattomana. Eräissä osissa Eurooppaa kantamisen apuna olivat eräänlaiset kehikot, joihin lapsi kapalointiin. Joissain paikoin oli tosin tapana ripustaa kapalo lähelle työskentelypaikkaa, eikä kantaa sitä äidin selässä työssä ollessa.

Aiemmin vauvat oli tapana kapaloida. Vanhimmat tunnetut kapalointiin liittyvät esineet ulottuvat ajalle 4000 eaa. Lapsia on kapaloitu lähes kaikkialla maailmassa. Koska kapalointi tunnetaan sekä uudella että vanhalla mantereella, saattaa se olla käytäntönä vielä paljon tätäkin vanhempi. Kapalointia alettiin pohtia 1600-luvulla ja 1700-luvulla siihen suhtauduttiin jo nihkeästi. Nykyään kuitenkin tiedetään, että kapalointi lisää lapsen turvallisuuden tunnetta, parantaa pienokaisen unta ja vähentää esimerkiksi kätkytkuoleman riskiä. Kapaloinnista on hyötyä erityisesti aivan pienille lapsille, vanhemmat lapset eivät siitä hyödy samaan tapaan.

Levolla

Varsinaiset makuuhuoneet 1600-luvulle saakka harvinaisia ja vuoteita tai makuusijoja saattoi olla missä tahansa huoneessa. Vuoteet olivat tuolloin yleensä pieniä komeroita, jotka erotti muusta huoneesta paksu verho. Päiväsaikaan niitä saatettiin käyttää istumiseen. Yöllä ne olivat verhon ansiosta lämpimiä ja huonosti lämmitetyissä taloissa lämpimin paikka pienelle lapselle olikin vanhempiensa vuoteessa. Varsinkin imettävät äidit ovat yleensä alitajuisesti tietoisia lapsistaan, eivätkä näin ollen kieri pienokaistensa päälle. He tekevät myös alitajuisesti hoitotoimentpiteitä unissaan.

1800-luvulla yleistyneet pienokaisten tukehtumiskuolemat sängyissä olivat ilmeisestikin tapa päästä eroon ei toivotuista lapsista. Ne johtivat kuitenkin sivistyneistön käsitykseen, ettei lasten ollut hyvä nukkua vanhempiensa vieressä. Nykyajan seurantatutkimusten tulokset eivät tuekkaan näitä vakiintuneita käsityksiä. Päinvastoin yhdessä nukkumisen katsotaan tukevan imetystä. Ainoita esteitä vanhemman vieressä nukkumiselle ovat vanhempien ylipainoisuus, päihteiden käyttö, vesisänky ja runsaat vuodevaatteet ja tyynyt.

Aiemmin kehtoja saatettiin käyttää nimenomaan päiväuni vuoteina, joissa lapsi saattoi levätä äidin työskennellessä ja jossa lasta oli helppo liekuttaa. Kuten myös kapalot, myös erilaiset kehdot on tunnettu sekä uudella että vanhalla mantereella. Vauvansängyt yleistyivät vasta 1800-luvulla. Vähitellen pienokaiset saivat jopa oman huoneen.

Lasten nukuttamiseen käytetyt tuutulauluja tunnetaan kaikkialla maailmassa. Suurin osa niistä oli kansanlauluja, joita äidit oppivat jo lapsuudessaan. Klassisen musiikin kultakaudella myös suuret säveltäjät sävelsivät uusia tuutulauluja. Osa joululauluistakin on sävelletty ikäänkuin tuutulauluiksi Jeesus-vauvalle. Suomessa vanhimmat tunnetut kehtolaulut ovat kalevalamitassa, mutta jopa perinteisiä kehtolauluja on syntynyt eri aikoina. Nykyään kehtolauluiksi käytetään myös erilaisia uudempia lauluja.

Siisteyskasvatusta

Sekä suomen että keskiaikaisen englanninkielessä (daiper) vaippa on alunperin tarkoittanut yleensä kangasta. Englannin kielessä vaippa vakiintui nykykäyttöönsä noin 1590-luvulla. Lämpimissä oloissa vaippoja ei ole välttämättä käytetty, mutta kylmemmillä leveyspiireillä jonkinlaiset rätit ovat olleet ainakin talviaikaan enemmän ja vähemmän pakollisia. Saattaa kuitenkin olla, että lapset lähinnä vain kapaloitiin.

Nykyaikaisen vaipan kehitys alkoi 1800-luvulla, jolloin syntyivät hakaneulat niiden kiinnikkeiksi. Kenties vaipparallin hankaluudesta johtuen vaippoja ei aiemmin aina vaihdettu niiden kastuttua, vaan niiden annettiin vain kuivua, ennen hygienian merkityksen ymmärtämistä. Vaipoissa saatettiin käyttää kuivikkeena esimerkiksi rahkasammalta, jolla onkin hyvä imukyky ja se on myös luontaisesti antiseptista. Vaikka lapsi osaakin ilmaista halunsa ulostaa tai virtsata hyvinkin pian, pissattaminen ei ulko-oloissa olisi talvikylmällä ollut kovin käytännöllistä.

Sisätiloissa pieniäkin lapsia on kuitenkin ilmeisesti potatettu pitkään aina kertakäyttövaippojen ilmestymiseen saakka. Apuna on käytetty erilaisia pottaloruja, joista osa on säilynyt meillä eri perheissä. Säännöllisesti käytettyinä ne ovat viestineet hyvinkin pienelle lapselle, että nyt oli hyvä aika tehdä tarpeensa. Ne olivat myös lempeä tapa opettaa lapselle pidätystä ja tarpeiden ajoittamista.

Aiemmin esimerkiksi anglo-saksissa maissa oli ollut voimassa sangen väkivaltainen tapa opettaa pienet lapset pakottamalla potalle mahdollisimman varhain. Tämä nojautui kenties viktoriaanisiin siisteyskäsityksiin. Vastareaktiona monissa maissa annettiin 1960-luvulla ymmärtää, että varhainen potalle opettaminen oli suorastaan pahasta. Samoihin aikoihin myyntiin tulivat ensimmäiset kertakäyttövaipat, jotka helpottivat uuden sanoman omaksumista.

Kiinassa on muuten taaperoilla edelleen käytössä haaroista avoimet housut, joiden ansiosta he voivat tehdä ulkona ollessaan hätänsä siihen missä ovat. Tapa on edelleen yleinen maaseudulla, muttei tosin enää kaupungeissa, joista ne ovat vähitelleen häviämässä kiitos länsimaisten vaippojen levittäytymisen. Edelleenkin niitä tosin käytetään paikoin kuumalla ilmalla. Vaatteet ovat tarjonnet säädyllisyyttä, mutta kuitenkin tehneet vaipat tarpeettomiksi.

Uutisjuhla

Elokuun alussa keltit viettävät Lunastal-juhlaa ja englannissa vietetään Lammas eli Loaf Mass-juhlaa (leipämessu - vertaa: christmas - kristuksenmessu - joulu). Juhla on katollisessa kirkossa ollut viljasadon kiitosjuhla. Suomessa on rautakaudella ja myöhemminkin uhrattu uutisviljaa kuppikiville ja suojelija- tai aittapetäjille. Käytäntö jatkui kansanperinteessä osin 1900-luvulle saakka. Uutisviljasta ja siihen liittyvästä kiitosjuhlasta puhutaan myös raamatussa (2. Moos. 23:16, 5. Moos.16:9, 16-16).

Moninpaikoin uutisviljan juhlaan liittyi leivän leipominen ja meillä myös uutispuuron keitto. Kristityillä juhlaan on liittynyt myös leivänsiunaaminen. Juhlimalla haluttiin kittää luontoa, maata, jumalia tai Jumalaa sadosta, joka tarjosi ravintoa tulevaksi vuodeksi. Kyse oli ja on sadonkorjuu- ja kiitosjuhlasta, ensimmäisestä elojuhlasta.

Myllyyn Matti aamulla Iäksi
Uutisviljaa jauhattamaan
Jauhot toi, ja illalla täksi
Patanen pantihin kiehumaan,

"Lapset! jo valmis on uutispuuro
Käykää sitä jo maistelemaan!"
– Huudolle tuolle ei ollut kuuro
Lapsista pienin, ei suurinkaan.

Lauri tupahan tuulena juoksi
Huutaen: "uutispuuroa hei!"
Lakkia pääatäan kiirehen vuoksi
Nulikka ottaa muistanut ei.
-Kaarlo Suomalainen-

Meillä uutisleivän ja elonkorjuu liittyi Laurinpäivään (14.8, marttyyri Laurentius kuoli 258 Valeriuksen vainoissa ). "Lauri tupaan tuli ja huusi: Uutispuuroa syömään, hei!" Pärttylinä (eli apostoli Bartolomeuksen päivänä, Bartelmässä 24.8, 1700-luvulle asti pyhäpäivä) piti pöydässä olla sekä uutispuuroa että -leipää: Perttuna on uutisleipä ja puuro pöydällä, ei ole köyhä ja kallis aika. Kansanperinteessä Pärttyliä pidettiin ensimmäisenä syyspäivänä. Vanajalla humalviljelmän sanotaan innostuneen sanomaan: Jonses korjaa mua Perttuna, niin ma lähren Pohjanmaalle. Nuoriso osasi myös juhlia kesän päättymistä, minkä kuulee sanonnassa: Ennen kesä lehmättä kuin Perttulin yö pojitta. Nykyään rannikolla vietetään samoihin aikoihin venetsialaisia.

Mitä päivä Pärttylinä, sitä matka Maariaan.

Halla tulee sitten Perttuna ellei Laurina

Kesälinnut Perttu kerrreä, pääskyset Perttu peräti vie.

Mikä pisti Pertun päähän, teki mustikan mustaksi, teki yön pimeäksi,
toipa pellolle kokkosen, toipa tulta tupasehen.

Uutisleivän leipominen oli merkkitapahtuma ja vilja jauhettiin käsikivillä pienissä erissä maun säilyttämiseksi. Lämpimäisten vieminen naapuriin on uutisleipään liittynyt perinne. Sen vuoksi leipä pyrittiin leipomaan eri aikaan eri taloissa.

Uutispuuro
5 dl uutisruispuurojauhoja
2 l kiehuvaa vettä
1rkl suolaa
Suolattuun kiehuvaan veteen vatkataan ruisjauhot huolellisesti, jottei tule paakkuja.
Puuroa keitetään 2-3 tuntia hämmennellen. Nautitaan kuumana voin ja maidon kera.

Lähteitä ja tietoa:
Catholic Culture: Lammas or Loaf Mass Day, Thanksgiving for Grain Harvest
Taivaankannen takojat: Pyhiä puita
Hiitola: Kuppikivet
Ruokatieto: Varhaiskasvatus: Leivänreitti: Opetus
Leipäviikon tausta
Pärttylinyön verilöyly eli Pariisin verihäät (1572)
Pärttylin päivä 24.8
Pappilan elämää: Timjami
Nummenkylä ry: tapahtumia
Villiviinin kattaus: Venetsialaiset?
Vanhan kansan luontotietoutta...
Minna Canth: Kirje Jyväskylästä (3.9.1878)
Historismi: Vanhat kalenteripäivät
Kauppisviesti