Painajaistennappaaja ja hämähäkkinainen

Twilight-elokuvien julkaisemisen jälkeen unisiepparit vakiintuivat osaksi boheemia sisustusperinnettä. Harva kuitenkaan tuntee sen tarkemmin niiden taustaa ja edes ymmärtää niiden merkitystä. 

Ylhäällä hämähäkinverkko-amuletti (1901)

Unisiepparit eivät menettäneet yhteyttään alkuperäänsä vasta Twilight-elokuvien tai -kirjojen myötä, vaan yhteys oli alkanut kadota jo 1960-1970-luvuilla, jolloin niistä tuli amerikan alkuperäiskansojen yhteisliikkeen (pan-intianit) yhtenäisyyden symbooli. 

Tähän liikkeeseen kuuluivat erilaiset Yhdysvaltain (Native Americans) ja Kanadan (First nations) intiaanit, inuitit (ent. usein: eskimot) ja metissit (eli mestitsit, alkuperäiskansojen ja eurooppalaisten sekoittuessa syntyneet ryhmät). 

Jo yhteiseksi symboliksi noustessaan, unisieppari oli menettänyt yhteyttä juuriinsa, eivätkä kaikki alkuperäiskansoista nousevat tekijätkään tunne kunnolla unisieppararien taustaa ja merkitystä. Heille se on vain intiaanisymboli.

Legenda ja merkitys

Legendan mukaan Ojibwejen Hämähäkkinainen johdatti isoisä Auringon takaisin kansansa luokse. Tänäpäivänäkin Hämähäkkinainen rakentaa erityisen asumuksensa ennen auringonnousua. Alunperin Ojibwejen sanotaan olevan kotoisin kilpikonnasaarelta, josta he levittäytyivät ympäri mannerta ja sen jälkeen Hämähäkkinainen opetti heille amuletinvalmistustaidon. Amuletti toimii paitsi suojana pahoja unia vastaan, myös pienokaisten leluna.

Bev Longboat kertoi ojibway-kansan legendasta näin: "Lapsista oli vastuussa erityinen Hämähäkki-nainen. Hänen tehtävänsä oli valmistaa hämähäkinseitistä unisieppareita. Kun väestö kasvoi, hän ei enää pystynyt matkaamaan joka paikkaan pitämään huolta lapsista.

Ojibwe äiti lapsineen.

Niinpä Hämähäkkinainen jakoi tietonsa tädeille, äideille ja isoäideille ja opetti heidät kutomaan lapsille verkkoja pajukehyksiin. Pieni aukko keskellä päästi läpi hyvät unet, mutta painajaiset jäivät kiinni verkkoon. Ja siiloutuivat pitkin ripustettuja sulkia lasten unisiin mieliin."

Bev Longboatin mukaan, tärkeä oli myös kiinnitykset pajurunkoon. Alunperin niitä oli kahdeksan, mikä viittasi hämähäkin kahdeksaan jalkaan. Ne, jotka käyttivät seitsemää, viittasivat joko seitsemään isoisään tai seitsemmän ennustukseen. Viisi viittasi viiteen taivaankappaleeseen. Jotkut käyttivät kolmeatoista vuoden kuutamoiden viittauksena. Toiset kahtakymmentäkahdeksaa, joka oli kuunkierron päivien määrä.

Legendojen Lucia

1380-1450 Martin von Aragon

Hyvää Lucian päivää kaikille!

Pyhä Lucia, on eräs sekä katolisen että ortodoksikirkon muistelemia pyhiä. Hän syntyi 200-luvulla roomalaisessa Sisiliassa ja joutui keisari Diolectianuksen vainojen kohteeksi. Keskiajalla hänen vuosipäivänsä sattui keskitalveen ja Pohjoismaissa 

Legendat kertovat Luciasta monenlaista. Lucia oli hyvästä roomalaisesta perheestä, mutta hänen isänsä kuoli varhain, jolloin hän jäi äitieinen vaille holhoojaa. Lucia oli kihloissa ja hänellä oli hyvät myötäjäiset. Sitten tytön äiti sairastui punataudiksi kutsuttuun suolistotulehdukseen. Neljä vuotta sairastumisen jälkeen, äidin voimat alkoivat heiketä, jolloin Lucia sai äitinsä lähtemään Cataniassa kuolleen pyhän Agathan haudalle rukoilemaan.

Caracci: silmälegenda

Ihmeen tapahduttua ja äidin parannuttua, Lucia päättyi kääntyä kristinuskoon ja päätti Agathan esikuvaa noudattaen pysyä neitsyenä. Sulhanen antoi Lucian ilmi, koska tämä ei enää suostunut avioliittoon ja jakoi myötäjäisensä köyhille. Rangaistukseksi Lucia päätettiin toimittaa ilotaloon. Syystä tai toisesta tämä ei onnistunut. Sanotaan Lucian muuttuneen niin painavaksi, ettei häntä kyetty edes härkien avulla siirtämään. Roviollakaan häntä ei onnistuttu polttamaan. Lopulta hänet surmattiin tikarin iskulla kurkkuun.

Myöhäisemmän legendan mukaan nuorukainen yritti ahdistella Luciaa naimisiin, koska oli rakastunut tyttöön. Hän ihaili tämän kauniita silmiä. Kun ahdistelu ei loppunut, Lucia repi silmänsä irti ja toimitti ne tarjottimella nuorukaiselle. Neitsyt Maria antoi Lucialle entistä kauniimmat silmät, tämän uskosta vakuuttuneena. Nuorukainen järkyttyi ja kääntyi kristinuskoon.

Legendasta pyhimykseksi

Lucian uskotaan kuolleen 304. Jo 300-luvun lopulla hänellä oli runsaasti seuraajia Sisiliassa ja hänet mainitaan mm. hautakirjoituksissa. Sisiliasta hänen kunnioituksensa levisi nopeasti koko Italiaan ja kirkon messukaavassa hänet mainittiin jo 500-luvulla. Samalla vuosisadalla hänet kuvatiin Ravennan katedraalin mosaiikeissa pyhien neitsyiden joukossa. Jo vielä osin pakanallisessa Englannissa oli kaksi hänelle omistettua kirkkoa 700-luvulla.

Ravenna pyhät neitsyet, toinen oikealta Lucia.

Lucian päivä ajoittuu 13. päivä joulukuuta, koska hänen uskottiin kuolleen tuolloin. Ensi kertaa Lucian päivä mainitaan 700-luvun kalenterissa, joka julkaistiin Kaarle Suuren aikaan. Katollisen kirkon kalenteriin hänet otettiin 1300-luvulla.

Lucian jäännökset sijaitsivat alunperin Syrakuusassa, vaikka hänen silmiään sanottiinkin säilytetyn Napolissa. Keisari Otto Suuren kerrotaan kuitenkin siirtäneen Lucian jäännökset 969 Ranskaan, Pyhän Vicentiuksen luostariin, Lorrainen maakuntaan, melko lähelle nykyistä Saksan rajaa. Läheinen Merzin kaupunki oli peräisen roomalaisajalta ja toiminut karoliineja edeltäneiden merovingi hallitsijoiden hallintokaupunkina. Karolingit suosivat edelleen kaupunkia.

Pohjoismaissa valon tuojaksi

Lucia tyttöjä Ruotsissa n. 1910.
Kuvaaja Samuel Hedqvist

Pohjoismaihin Lucian kunnioituksen uskotaan saapuneen joko Lorrainen lähellä sijainneista Flanderista (nykyisten Alankomaiden ja Belgian aluetta) tai Luoteis-Saksasta. Pohjoismaissa on vain vähän varhais-keskiaikaisia todisteita Lucian palvonnasta. Suomessa hänet mainitaan ensi kertaa kuitenkin jo 1330. Tämän jälkeen hänestä oli säännöllinen merkintä kalenterista koko katollisen kirkon valtakauden ajan.

Pohjoismaisessa perinteessä sokeasta marttyyrista tuli valontuoja. Neitsyt Lucian uskottiin tuovan valoa vuoden pimeinpään aikaan. Aina vuoteen 1753 asti Pohjolassa noudatetussa juliaanisessa kalenterissa 13. joulukuuta oli pitkään vuoden lyhyin päivä. Vasta siirtyminen gregoriaaniseen kalenteriin, siirsi kalenterin nykysijoilleen.

Islannissa oli kaksi Lucialle omistettua kirkkoa. Hänen pyhäinjäännöksiään oli sekä Lundissa että Köpenhaminassa. Lucian kuvia näkyy pohjoismaissa vasta 1500-luvulla ja Suomesta niitä ei ole löydetty.

Kansanperinteen Kuuterneito ja Lucia sairauksien kaitsijana

Lucianpullia, lussekattor; CC-BT-2.0 by Per Ola Wiberg

Kansanperinteessä Lucia littettiin juuri vuoden pisimpään yöhön. Kansanperinne tuntee nimityksen Luttu mainintana ennen vuoden pisintä yötä. Agricolan mukaan: "Öön Lutzi teke sitken". Muualla Pohjoismaissa Lucian kalendaarinen merkitys oli meitä tärkeämpi. Yleensä joku talon nuorista neidoista kiersi valkeissa vaaatteissa, kynttilät kutreillaan, tarjoamssa lussibit sekä ihmisille, että eläimille. Lucian päivän kulkueet sen sijaan ovat paljon tuoreempaa perinnettä.

Lucian pullien muoto ja nimitys lussekat lienee kahden eri perinteen outo yhteen liittymä. Keskiajan saksassa Jeesus lapsi toi lapsille pullia ja paholainen kissan hahmossa vitsaa. Paholainen tunnettaan myös nimellä Lucifer.

Lucia kaula miekan lävistämänä.

Suomalaisessa kansanperinteessä Luciaan liittyy vielä kuuterneito eli kuvutar, kasvaimien ja kyhmyjen mm. struuman parantaja. Samainen neito teki myös puihin pahkoja ja auttoi kaalin kasvatuksessa. Kyseinen neito tunnettiin myös nimellä Kukki, kun taaas kansa tunsi Lucian nimellä Lukki. Kut on ruotsiki ja norjaksi pahka, kyhmy tai kyttyrä. Luciaa saatettiinkin kutsua kaalinpäiden kaitsijaksi: "Pyhä Lukki lakkapää, katso minun kaalejani."

Keskiajalla ei ollut mitenkään tavatonta pyytää avuksi pyhimyksiä eri vaivoissa ja kristinuskon ja kansanuskon hahmojen sekoittuminen oli tavallista. Keskiajalla Lucia kuvattiin kaula miekan lävistämänä ja siksi hän oli alunperin kaulan vaivojen ja kasvaimien suojelija, siinäkin yhteys kuuterneitoon. Lisäksi apua pyydettiin myös verenvuotoihin ja punatautiin, jota hänen äitinsä oli legendan mukaan sairastanut.

Legenda Lucian silmistä tunnetaan 1300-luvulta asti. Yhteys sanojen Lucia ja valo (lux) välillä lienee vaikuttanut.  Lucian nimi on naisellinen muoto roomalaisesta Luciuksesta, joka onkin johdos valoa tarkoittavasta lux-sanasta. Keskiajalla Lucia sekoitettiinkin usein silmäsairaiden suojelijaan pyhään Ottiliaan, joka oli syntynyt sokeana ja isänsä siksi hylkäämä. Molempien muistopäivä oli vielä 13. joulukuuta.

Lopuksi

Santa Lucia on muuten myös napolilainen kalasatama. Tunnetusta laulussa Santa Luciasta ei ilmeisesti lauletakaan pyhimyksestä, vaan sataman kauneudesta.

Santa Lucia, Napoli 1885

Comme se frícceca

la luna chiena...

lo mare ride,

ll'aria è serena...

Vuje che facite

'mmiez'a la via?

Santa Lucia!

Santa Lucia!

- Napolilainen kansanlaulu-

Laulun ensimmäinen säkeistö kertoo öisestä merestä, kuutamon kauneudesta ja lempeästä ilmasta. Kyseessä on niin sanottu venelaulu (barcarola), joka laulettiin aluksi napolin murteella, mutta käännettiin 1800-luvulla myös italiaksi. Santa Lucian satama ja koko alue on saanut nimensä 800-luvulla rakennetusta kirkosta. Kirkossa on säilytetty niitä kuuluisia silmiä.

Juhannusyön aarnivalkeat

Japanilaisia virvatulia

Juhannuksen kunniaksi muutama sana virvatulista. Aarteiden paikkaa merkitseviä virvatulia kutsuttiin aarnivalkeiksi, joita tyypillisesti nähtiin juuri juhannusöinä. 

Virvatulet olivat asumattomilla alueilla nähtyjä valoilmiöitä, jotka näkyivät yleensä hieman maanpinnan yläpuolella ja toisinaan myös juuri vedenpinnan yllä. Niitä oli eri värisiä ja yleensä ne huojuivat tai hyppelehtivät, joskus jopa liikkuivat paikasta toiseen. Sana virva tarkoittaakin väreilyä.

Virvatulia on yleensä nähty samoilla paikoilla ja tietyillä alueilla niistä on pitkät perinteet. Joskus harvoin niihin saattoi liittyä jopa outoja ääniä. Luonnontieteellisesti virvatulet selittänee suosta tai vesistöistä nousseen metaani. Muitakin mahdollisia tieteellisiä selityksiä on.

Virvatulet eivät olekaan puhtaasti suomalainen ilmiö, vaan ne tunnetaan useimpien kansojen parissa. Meillä ja muuallakin on uskottu niiden olevan henkiolentojen valoja. Ne ovat saattaneet houkutella harhaan tai vahingoittumaan. 

Saksalaisen taiteilijan näkemys

Viravatulia on liitetty myös kummitteluun. Eräiden liekin muotoisten virvatulten nimi oli liekkiö. Niitä on ajateltu aavelinnuiksi tai surmatun lasten sieluiksi. Liekkiö ei tehnyt pahaa kellekkään, mutta se saattoi häiritä ohikulkevia ulinalla tai itkulla.

Salaa tapetun lapsen ajateltiin yrittävän kertoa tapahtumasta. Länsimaissa liikkuu kulkutarinana kertomus, jonka mukaan valoja olisi nähty onnettomuuspaikoilla. Hautausmaan virvatuli saattoi kertoa pienen henkiolennon, kakkiaisen läsnäolosta. 

Meillä uskottiin, että aarnivalkean alla saattoi olla aarre. Myös metalliesiintymiä on etsitty aarnitulten paikoilta esimerkiksi Outokummussa on sanottu palaneen virvatulia.

Leprehaun oli irlanti-
lainen aarteenvartija

Aarnivalkeat paloivat aarnihautojen päällä. Aarnihaudat olivat taianomaisia paikkoja, joihin oli kätketty aarre. Samankaltaisia tarinoita on kerrottu muuallakin Euroopassa. Joskus lappalaisten ja taruolentojen katsottiin jättäneen jälkeensä aarteita

Aarnihaudalla oli vartijana oli yleensä haltija. Tarinoita aarteenvartijoista tiedetään muualtakin kuin meiltä. . Jos mies oli rikas, saatettiin uskoa hänen löytäneen aarnihaudan.

Varsinki juhannusyön virvatulten uskottiin näyttävän aarnihautojen paikkaa. Virvatulen ilmestyminen aarnihaudalle merkitsi otollista aikaa nostaa aarre haudasta. Joskus aarteessa oli taika (uhri), joka esti aarteen nostamisen muulloin kuin tiettynä aikana, usein juuri juhannusyönä. Monesti aarteen nostamiseen tarvittiin myös liki mahdoton tunnusteko.

Hyvää Juhannusta kaikille ja pitäkää silmät auki aarnivalkeiden varalta. 👻

Blogi siirtyy nyt totuttuun tapaan kesälomalle ja palailee elokuussa.

Marraskuu, kuolonkuu

Ensiksi pitää pyytää kaikilta säännöllisiltä lukijoilta anteeksi, että lokakuun kirjoitus jäi väliin muuton ja muiden pakollisten projektien viedessä mehut. Tässä kuitenkin marraskuu:

Marraskuussa luonto kuolee, jolloin selitystä kuukauden kuolemaan viittaavalle nimelle ei tarvitse ihmetellä. Selitys saattaa kuitenkin olla kaukaisempaa perua ja liittyä ikivanhoihin eurooppalaisiin syysuskomuksiin.

Hugo Simberg: Kuoleman puutarha
(Tamperen tuomiokirkko)

Suomen kielen marras-sana (marta) on etäistä sukua ranskan sanalle mort, latinan sanalle mori ja espanjan sanalle muerte, mutta alkuperä lainalle on kuitenkin indoiranilainen ja peräisin nykyiseltä Etelä-Venäjältä. Se on lainattu vähintään 2000 vuotta sitten.

Indoeurooppalaisessa kantakielessä sana on ollut muodossa martas ja muinaisintiassa sana on sama kuin suomessa eli marta. Tässä näkyy vahvasti suomen kielen taipumus säilyttää lainasanat alkuperäisessä lainatussa muodossaan.

Meillä sana on eri murteissa tarkoittanut kuollutta, kuolevaa tai kalmankalpeaa. Martaaksi on kutsuttu myös kuoleman ennettä, joko epätavallista tapahtumaa tai olentoa. Esimerkiksi metsästä suoraan metsästäjän eteen juossutta saaliseläintä ei tämän vuoksi ole ei ole kannattanut ampua, ettei metsämieskin pian kuolisi.

Marraskuu saattaa olla saanut nimensä kuolevasta luonnosta, jolloin maa on martaana. Maailma on vaipumassa talven hautaan. Toinen mahdollinen selitys liittyy eurooppalaiseen vuodenvaihteeseen satokauden päätteessä, jolloin suomalaisessakin perinteessä ns. jakoaikana kuolleetkin vierailivat elävien luona. Marras-aikana vietetty satokauden päätösjuhla kekri oli pitkään vuoden tärkein juhla.

Meillä uskottiin, että myöhäissyksyn jakoaikana raja kuolleiden- ja elävien maailman välillä ohenee ja menneiden sukupolvien sielut voivat tulla vierailulle. Sinänsä tätä ei pidetty mitenkään kammottavana, vaan se liittyi vainajanpalvontaan ja suvun esi-isiin. Koska ihmiset elivät aikoinaan luonnon rytmissä, niin ehkäpä usko kuolleiden maailman läheisyyteen liittyykin kuoleman näkymiseen luonnossa.

Jakoaika oli aikaa kahden vuoden menneen ja tulevan välissä. Sen avulla tasattiin aurinko- ja kuuvuoden välistä epätasapainoa. Jakoajan sijoittuminen vaihteli, mutta se sijoittui aina myöhäissyksyyn. Tämä aika heijasteli tulevaa vuotta pienoiskoossa ja kertoi siitä, millainen tuleva vuosi tulisi olemaan sään ja muunkin puolesta.

Suomalainen kalenteri

Vaikka meillä viikonpäivät on lainattu ruotsista, niin kuukausien nimet ovat vanhaa omaa alkuperää ja liittyvät kansanomaiseen kalenteriin, jonka juuret saattavat olla pakana-ajalla asti. Kuukausien nimet heijastavat meillä luonnon muutosta. Pääosa kuukausien nimistä löytyy nykyasussa jo ainakin 1705 almanakasta.

Tammikuu jakoi talviajan kahtia ja on sen keskus. Tammi, tarkoittaa paitsi puuta, myös akselia ja napaa. Helmikuu liittyy suojasään jälkeisessä pakkasessa syntyviin puiden oksien jäähelmiin. Sydäntalven ensimmäistä suojasäätä odottiin, koska siitä laskettiin aika rukiin korjuuseen.

Vanha suomenruotasalainen almanakka.

Sananparren mukaan maaliskuu maan avaa ja maaliskuu on joskus ajateltu viittaavan lumen alta esiin tulevaan maahan ja olevan maa-sanan johdannainen. Yhtä mahdollinen selitys kuukauden nimelle on mahlakuu, jolloin nimi olisi myöhemmin sekoittunut maa sanan johdannaisiin. Sana maalis on saattanut tarkoittaa myös koillista.

Huhti-, touko-, kesä-, heinä- ja elokuu ovat saaneet nimensä maanviljelijän työvaiheista. Huhtikuussa lähdettiin tekemään huhtaa eli havupuukaskea. Toukokuussa alkoivat toukotyöt ja heinäkuussa heinätytöt. Elokuu oli elonkorjuun, eli viljan keruun kuukausi. Aiemmin elokuu on tunnettu myös mätä- ja kylvökuuna, mutta nykynimellä se löytyy jo 1600-luvun virsikirjassa.

Sen sijaan kesäkuu tulee lounaismurteiden kesantoa tarkoittavasta kesä sanasta. Kesantopelto kynnettiin ensikertaa kesäkuussa. Suvikuusta on puhuttu aiemmin mm. 1706 almanakassa.

Syksyn kuukausista haasteellinen nykyihmiselle onkin vain marraskuu. Syyskuu tuo syksyn ja lokakuussa on usein loskaista. Joulukuun nimi on melko tuore, sillä vielä 1700-luvulla puhuttiin talvikuusta eli talven ensikuukaudesta.

Yleiseurooppalainen kalenteri taas pohjaa ikivanhaan roomalaiseen perinteeseen ja siinä palvottuihin jumaliin ja juhlapyhiin. January (lat. Ianuarius) oli esimerkiksi Januksen, kaksikasvoisen alkujen ja loppujen jumalan kuukausi.

Joulutontut

Suomenkielen sana tonttu tulee ruotsin sanasta tomte ja on monessa tapauksessa vain toinen nimitys haltijoille. Joulutontut ovat varsin uutta kansanperinnettä, silllä ne ilmestyivät suomalaisiin uskomuksiin vasta 1800-luvun lopulla. Kotihaltijoita oli kyllä muistettu jouluna ohrapuurolla ja joulusaunassa omalla vastalla.

Jenny Nyströmin kuvitusta
joululehden kannessa.

Joulupukin apulaisiksi mielletyt joulutontut ovat yhteistä länsimaista jouluperinnettä. Esimerkiksi Ruotsissa tontut saattoivat jouluna muinoin jakaa lahjoja omatoimisesti, mutta nykyään ne mielletään enää vain apulaisiksi. Joulutonttujen kerrotaan seuraavan piilosta lapsia saadakseen selville ovatko he kilttejä.

Suomeen joulutontut rantautuivat joulukorttien kautta. Meillä vanhimmat joulukortit olivat joko saksalaisia tai ruotsalaisia. Saksalaisten korttien aiheena oli usein pyhä Nikolaus. Ruotsalaisista korteista suosituimpia olivat kuvittaja Jenny Nyströmin (1886-1946) tonttukortit, joiden kuvitukset antoivat tontuille vakiintuneen ulkoasun. Nyströmin uskotaan kuvittaneen peräti 3000 joulukorttia, joita on edelleen myynnissä myös meillä. Nyströmin tontut vaikuttivat puolestaan esimerkiksi Rudolf Koivun tonttuhahmoihin.

Sekä meillä että Skandinaviassa tontut ja kotihaltijat ovat liittyneet suvun esivanhempien kunnioitukseen. Skandinaavista tonttua tai nisseä pidetään toisinaan alkuperältään tanskalaisena ilmiönä, vaikka se onkin ollut Ruotsissa hyvin suosittu. Alla Victor Rydbergin rakastettu tontturuno alkuperäisenä ruotsinkielisenä versiona:

Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
djupt under midnattstimma.
Månen vandrar sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.

Står där så grå vid ladgårdsdörr,

grå mot den vita driva,
tittar, som många vintrar förr,
upp emot månens skiva,
tittar mot skogen, där gran och fur
drar kring gården sin dunkla mur,
grubblar, fast ej det lär båta,
över en underlig gåta.

För sin hand genom skägg och hår,
skakar huvud och hätta ---
»nej, den gåtan är alltför svår,
nej, jag gissar ej detta» ---
slår, som han plägar, inom kort
slika spörjande tankar bort,
går att ordna och pyssla,
går att sköta sin syssla.

Går till visthus och redskapshus,

Joululehden kansikuva vuosisadan vaihde.

känner på alla låsen ---
korna drömma vid månens ljus
sommardrömmar i båsen;
glömsk av sele och pisk och töm
Pålle i stallet har ock en dröm:
krubban han lutar över
fylls av doftande klöver; ---

Går till stängslet för lamm och får,
ser, hur de sova där inne;
går till hönsen, där tuppen står
stolt på sin högsta pinne;
Karo i hundbots halm mår gott,
vaknar och viftar svansen smått,
Karo sin tomte känner,
de äro gode vänner.

Tomten smyger sig sist att se
husbondfolket det kära,
länge och väl han märkt, att de
hålla hans flit i ära;
barnens kammar han sen på tå
nalkas att se de söta små,
ingen må det förtycka:
det är hans största lycka.

Så har han sett dem, far och son,
ren genom många leder
slumra som barn; men varifrån
kommo de väl hit neder?
Släkte följde på släkte snart,
blomstrade, åldrades, gick --- men vart?
Gåtan, som icke låter
gissa sig, kom så åter!

Tomten vandrar till ladans loft:
där har han bo och fäste
högt på skullen i höets doft,
nära vid svalans näste;
nu är väl svalans boning tom,
men till våren med blad och blom
kommer hon nog tillbaka,
följd av sin näpna maka.

Då har hon alltid att kvittra om
månget ett färdeminne,
intet likväl om gåtan, som
rör sig i tomtens sinne.
Genom en springa i ladans vägg
lyser månen på gubbens skägg,
strimman på skägget blänker,
tomten grubblar och tänker.

Tyst är skogen och nejden all,
livet där ute är fruset,
blott från fjärran av forsens fall
höres helt sakta bruset.
Tomten lyssnar och, halvt i dröm,
tycker sig höra tidens ström,
undrar, varthän den skall fara,
undrar, var källan må vara.

Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
gott intill morgontimma.
Månen sänker sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken. 

Harrastelen Ruotsia osin työtehtävienikin puolesta, joten minusta oli mukava lukea rakastettu runo vaihteeksi alkuperäiskielellä. Tunnelma välittyy, vaikkei joka sanaa ihan tarkkaan ymmärtäisikään. Suomennoksen pääsee lukemaan esimerkiksi täältä. Osaan sanoista löytyy suomennoksia linkkien takaa.

Kaamoksen räyhähenget

Yleiseurooppalaiseen syksyiseen sadonkorjuuperinteeseen kuuluvat yleisesti vainajien ja erilaisten henkimaailman olentojen vierailut. Vaikka suomalaiseen kekriperinteeseen kuuluu olennaisesti maailmojen rajojen hämärtyminen ns. jakoaikana (syksyinen kalenterin väliaika), niin tutumpaa nykypäivän ihmiselle on ehkä kuitenkin anglosaksinen Halloween perinne. 

Sekä (itämeren)suomalaista kekriperinnettä että Britteinsaarten kelttiläistä Samhain perinnettä yhdistävät vainajien vierailut, sadonkorjuu ja syksyinen vuodenvaihde. Erot juhlinta tavoissa ja uskomuksissa ovat silti olleet suuria.

Hämärään aikana on helppo kuvitella varjoihin mörköjä ja petoja. Pimeässä, huonossa näkyvyydessä on varmasti parempikin olla liian varovainen kuin varomaton. Syysmetsässä liikkeellä voi olla talven varalle marjoja ahmiva äkeä karhukin. Monet pedot, kuten sudet, ovat yöeläimiä. Jo roomalaisessa perinteessä tunnetaan aamuöinen suden hetki, jolloin ihminen on heikoimmillaan. Perinteinen pelko onkin ollut luonnollinen suojautumiskeino.

Kaamosajan pimeyden tiedetään vaikuttavan ihmisen mieleen monella tavalla ja kenties sekin on ollut osaltaan vaikuttamassa syksyisten räyhähenkien syntyyn Pohjois-Euroopassa, jossa ihmiset elävät Golf-virran ansiosta keskimäärin muita mantereita pohjoisempana ja siten pimeämmässä. Masentuneen mielen on tasapainossa olevaa mieltä helpompi keksiä pelättävää. 

Jakoaika

Uno Holmberg (eli Uno Harva) kertoo teoksessaan uralilaisten kansojen mytologiasta. Teoksessa puhutaan ihmisten läheisestä suhteesta vainajiin. Uralilaiseen kansanuskoon on aikanaan yleisesti kuulunut animistinen usko henkiin ja siihen, että kaikella on sielunsa. Sen seuraukena ihmiset uskoivat paitsi vainajien vaikutukseen myös erilaisiin henkimaailman olentoihin. 

Karjalaisia

Ugrilainen sankari saattoi syödä vihollisensa sydämen saadakseen tämän rohkeuden ja voiman omakseen. Hautaamisen ja maatumisen välillä vainajien uskottiin voivan lähteä liikkeelle haudoistaan. Tämän vuoksi tehtiin monenlaisia riittejä, joilla pyrittiin välttämään vainajien kauna eläviä kohtaan. Usko vainajien välitilaan on tunnettu Suomessakin vielä varsin myöhään 1800-luvulla, jolloin yleensä kotonaan kuolleita vainajia pyrittiin harhauttamaan matkalla hautaan, jotta nämä eivät osaisi takaisin kotiin. 

Hautajaispidot olivat osa vainajien muisteluperinnettä monien uralilaisten kansojen parissa. Harva kertoo, että suomalais-ugrilaisille kansoille oli tavallista järjestää eräänlaisia sukujuhlia suvun vainajien muistoksi, jolloin kokoonnuttiin suvun päämiehen taloon. Ellei vainajia kunnioitettu nämä saattoivat närkästyä ja palata kiusaamaan eläviä. 

Itämerensuomalaisten kansojen piirissä vainajien kunnioituksen ajanjakso on muinoin liittynyt juuri kekriin, mutta osin siirtynyt sittemmin katollisesta ja kristillisestä vaikutuksesta Pyhäinpäivän ja Joulun yhteyteen. Suomalaiseen perinteiseen kalenteriin kuului jakoaika uuden ja vanhan vuoden välissä syksyllä sadonkorjuun aikaan. Sen uskottiin olevan aikaa, jolloin rajat eri maailmojen välillä (yliseen ja aliseen maailmaan) olivat ohuimmillaan.

Kekrin aikaan olivat liikkeellä kekrittäret ja kekripukit, ihmiset jotka olivat pukeutuneet oudoiksi olennoiksi hieman nuuttipukkien tapaan. Saatettiin puhua myös kekriukoista ja -akoista. Heillä oli itsetehdyt naamiot, jotka saattoivat olla esim. paperista tai tuohesta tehtyjä. Näitä tuntemattomia räyhähenkiä, jotka vaelsivat taloista ja kylistä toisiin, kestittiin kaikkialla runsaasti. Vieraat olivat usein juhlakaljasta humalassa ja eivät ehkä aina halutuimpia vieraita. Monin paikoin kekri oli kuitenkin vuoden suurin juhla.

Loveen lankeaminen ja haltioituminen

Eräs kielemme vanhimmista sanoista on noita, joka on alunperin tarkoittanut tietäjää eli shamaania. Vasta kristillisellä aikakaudella noita sai kielteisen ja synkän kaiun. Sitä ennen tietäjät olivat arvokas osa yhteisöä, jonka jäseniä he tukivat sairauksissa ja elämän murroskohdissa. Sekä loveen lankeaminen että haltioituminen olivat tietäjien tapoja saavuttaa taianomainen mielentila, jossa he saivat apua esivanhemmilta tai suojelushengiltä. 

Runolaulajia tuvassa.  Eräiden kuvausten mukaan
loveen langettiin myös laulamalla.

Harva nykyaikana ymmärtää, millainen suomalaisen esihistoriallisen yhteisön maailmankuva oli. Kristillinen yhteiskulttuuri on hämärtänyt yhteyttämme esi-isien maailmankuvaan, vaikka sen jäänteet yhä näkyvät elämäntavassamme ja erityisesti kielessämme. 

Arkaaisen maailmankuvan perustana oli usko siihen, että kaikilla elävillä olioilla ja useimmilla elottomillakin asioilla oli oma sielunsa. Tämän maa-ilman rinnalla oli tuonpuoleinen, jonne shamaanit saattoivat matkustaa. 

Tärkeä osa muinaista maailmankuvaamme olivat esi-isät eli vainajat. Suomalainen usko esi-isiin näkyy edelleen heidän muistamisenaan juhlapäivänä kuten jouluna, jolloin hautausmaille viedään kynttilöitä. Vainajalan ja arki-maailman välissä välittäjinä toimivat tietäjät. Heidän tehtävänsä oli ylläpitää tasapainoa tämän- ja tuonpuoleisen välillä. 

Lovi

Lovi oli esihistoriallisen maailmankuvan yliluonnollinen paikka tai olotila. Lovi oli aukko arkitodellisuuden ja alisen maailman välillä. Aliseen maailmaan kuului vainajala taikka tuonela, jossa esi-isät asustivat. 

Saamelainen noaidi käytti
lankeamisen apuna
rumpua; suomalais-
alueella rummuista
on vain vähän tietoa.

Lovi (joskus myös louhi) sijaitsi joko maan tai veden alla. Lovi löytyi ilmeisesti myös naisten hameen alta, sillä sieltäkin löytyi ovi tuonpuoleiseen. Osa muinaisista hautajaistavoistakin viittaa siihen, että vainaja pyrittiin palauttamaan takaisin kohtuun. Vainajalle tehtiin vertauskuvallisesti se, mitä sielulle toivottiin käyvän.

Pohjolan emäntä Louhi, mahtava noita, tunnetaan myös muun muassa nimillä Lovetar ja Loviatar. Lovetar ilmenee syntysanoissa ja loitsun sanoissa. Louhi pystyy muuttamaan muotoaan, parantamaan, käskemään säätä, kuuta ja aurinkoa sekä synnyttämään mitä ihmeellisempiä olentoja. Hänen kotinsa myyttinen Pohjola on pahojen asioiden, sairauden ja pakkasen lähde. Monet Pohjolan ongelmat, sairaudet ja harmit ovat itse Louhesta lähtöisin. 

Jouluaaton ilta hautausmaalla

Jouluaattona muualle haudattujen
muistomerkillä Oulussa.
CC-PD-1.0 by Estormiz / Wikimedia

Suomalaisiin perinteisiin kuuluu menneiden sukupolvien muistaminen juhlapyhinä. Monet vierailevat hautausmailla sytyttämässä kynttilöitä erityisesti Jouluna.

On elon aika lyhyt kullakin. 
Siis palakaamme lieskoin leimuvin, 
tulessa kohotkaamme korkealle! 
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
- Eino Leino -

Jouluaaton iltana hautausmaa on kaunis näky. Kaikkialla palaa tuhansia kynttilöitä, joita omaiset ovat päivän aikana ja toisinaan jo edellispäivänä käyneet sytyttämässä haudoille. Kynttilöiden valaisemassa hautausmaassa ei ole mitään kammottavaa, vaan jotain syvästi liikuttavaa.

Vaikka suomalaiset eivät tänä päivänä ole kovin uskonnollisia, moni haluaa muistaa poisnukkuneita rakkaitaan juhlapyhinä, erityisesti pyhäin päivänä ja jouluna, sytyttämällä kynttilöitä heidän haudoilleen. Vaikka kirkkoon kuuluu tänäpäivänä vain 83 % kansasta, silti meillä saa kristilliset hautajaiset lähes jokainen. Tämä on suomalainen erikoispiirre.

Suomalaiset hautausperinteet

Kirkkomaahautaus (pdf) tuli Suomeen vasta luterilaisuuden mukana ja kaikille pakolliseksi 1700-luvulla. Ennen kirkkomaahautauksen tuloa pakolliseksi, vainajat haudattiin ympäri Suomen usein perhekalmistoihin. Kristinuskon saavuttua monet pakanalliset tavat olivat jääneet elämään, eikä kirkko ollut edes pyrkinyt kitkemään niitä.

Kuolemaan liittyi monenlaisia perinteitä ja tapoja sekä ennen ja jälkeen poismenon. Niitä on pyritty varmuuden vuoksi tarkkaan seuraamaan silloinkin, kun niihin liittyvät uskomukset olivat jo unohtuneet. Ennen kuolemaa oli tärkeä sopia riidat ja sanoa hyvästit. Lisäksi ripittäytyminen papille oli tärkeää. Kuoleman jälkeen avattiin ikkunat, jotta vainajan sielu saisi rauhassa poistua. Yleiseurooppalaiseen tapaan silmille laitettiin kolikot.

Kirkkomaahautauksen tultua pakolliseksi, jouduttiin vainajia usein tilapaishautaamaan, mikäli hautausmaa oli vaikean matkan päässä. Väliaikaishautauksesta luovuttiin kokonaan vasta 2. maailmansodan jälkeen. Yleensä hautajaiset olivat suuret pidot, joihin palkattiin ulkopuolinen pitokokki.

Suvun vainajat ovat olleet erityisesti karjalaisten parissä arvostettuja. Vainajat toimivat moraalin vartijoina ja yhteiskuntarauhan takaajina. Heiltä pyydettiin apua elämän koitoksissa ja pyrinnöissä. Usein järjestettiin erikseen muistajaisia tiettyinä aikoina kuoleman ja hautaamisen jälkeen.

Kynttilöitä kaatuneille

Kaatuneen puolison
vapaudenristi oli
julkista muistelua.

Tavan nykyiseen yleisyyteen nähden on yllättävää, että kynttilöiden polltto hautausmailla alkoi Pohjoismaissa yleistyä vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kynttilöiden sytyttäminen sankarihaudoille tuntui tärkeältä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kynttilät olivat aikanaan arvokkaita, eikä niitä ollut maalaisyhteiskunnassa varaa tuhlattavaksi.

Ensimmäiset tiedot kynttilöiden sytyttämisestä ovat jo 1920-luvun Helsingistä, jossa niitä poltettiin 1918 sodan uhrien haudoilla. Tapa taantui sotavuosina, jolloin kynttilöistä oli pulaa, mutta yleistyi uudestaan pian sodan jälkeen. Tapa on yleinen myös Ruotsissa ja Virossa, muttei esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa.

Sodan jälkeen oli maaseudullakin tapana sytyttää kynttilöitä kaatuneiden haudoille, mutta 1960-luvulla tapa yleistyi niin, että myös muiden haudoille alettiin sytyttää kynttilöitä. Suosiotaan tapa on lisännyt vielä viime vuosinakin. Moni ei tule miettineeksi jälkien siivousta, mutta vaikka pimeässä palavat kynttilät ovat kaunis näky, niin niiden jälkeenjättämä sotku ei joulun jälkeen kaunista hautausmaita ja siivous kuuluu omaisille. Olisikin syytä vierailla haudoilla viimeistään loppiaisena. Kynttiöitä ei kannata laittaa liian lähelle hautakiveä, sillä kivi rapautuu kuumuudesta (pdf).

Jouluseimet

Jouluseimet kuuluvat katolliseen jouluperinteeseen olennaisena osana. Keskiajalla niitä rakennettiin kirkkoihin, joista ne levisivät myös kotien joulukoristeiksi. Kauneimmat taideseimet koostuvat tarkkaan harkituista yksityiskohdista ja monenlaisista eri perinteiden mukaisista elementeistä. Ne ovat ihan muuta kuin halvat kipsiset koristeet, joita meillä usein myydään joulun alla. 

Läntisessä katolisessa perinteissä seimi otetaan usein esiin jo adventtina. Seimi asetelmat ovat erityisen suosittuja Etelä-ja Keski-Euroopassa sekä Latinalaisessa Amerikassa. Suosituinta niiden rakentaminen on kuitenkin ollut Italiassa, josta ne ovat alunperin myös peräisin.

1400-luvun seimi Stutgartista.
Valokuva - CC-BY-3.0 Andreas Praefcke

Tärkein osa seimen henkilöistä - ns. pyhä perhe ja paimenet - ovat peräisin Luukkaan Evankeliumin alussa olevasta joulukertomuksesta. Esimerkiksi Etelä-Italiassa seimiasetelmia kansoittaa kuitenkin usein vanhanaikaisen maalaiskylän väki perinteisissä askareissaan. Loppiaisena kuvaelmaan saatetaan lisätä vielä itämaan tietäjät, jotka tunnetaan usein myös kolmena kuninkaana.

Hieman historiaa

Tiettävästi ensimmäisen elävän seimen rakensi Franciscus Assisilainen 1200-luvun alussa selittääkseen Jeesuksen syntymää lukutaidottomille härän ja aasin avustamana. Hän halusi ihmisten ymmärtävän Jeesuksen vaatimattoman alkuperän.

Kirkkojen ja kotien varhaisimmat seimiasetelmat olivat usein tuontitavaraa Italiasta. Hienoimmillaan seimitaide oli 1500-1700-lukujen Napolin Kuningaskunnassa ja Napolilainen barokki seimi on edelleenkin arvostettu seimen muoto. Myös Genova oli samoihin aikoihin tunnettu seimiasetelmien valmistuspaikkana. Erityisen tunnettu asetelmien tekijä oli sieltä kotoisin oleva Anton Maria Marigliano.

Seimiasetelmat olivat suosionsa huipulla barokin aikana ja 1700-luvuilla. Tuolloin perinteiseen yksinkertaiseen asetelmaan alettiin lisätä uusia kohtauksia. Brixenin museossa esillä oleva "kokovuotinen" seimi sisältää peräti 4000 eri asetelmaa tai kohtausta. Sen loivat Sterzingiläiset velipuolet Joseph ja Augustin Propst. Ajan myötä eri maissa ja eri alueilla alkoi kehittyä erilaisia seimiperinteitä.

Yksityiskohta napolilaisesta seimestä  Bayerin museossa,
Kuva (photo by) Andreas Praefcke

Kun valistus ja maallistuminen alkoivat vallata alaa 1700-luvun lopulla, seimet poistettiin monin paikoin kirkoista varsinkin Keski-Europpassa. Tämän seurauksena tavallinen väki alkoi rakentaa seimiä koteihinsa ja esimerkiksi Etelä-Saksassa monet veistivät itse niiden hahmot. Maisemat muistuttivatkin heidän kotimaisemiaan. Esimerkiksi Tyrolissa seimet sijoittuivat Alppimaisemiin. 1800-luvun lopulla muotiin tulivat vuorostaan itämaiset seimet.

Protestanttisissa maissa seimet menettivät uskonpuhdistuksen jälkeen vähitellen aiempaa merkitystään. Englannissa oli ollut tapana leipoa joulupiiraat seimen muotoisiksi, Jeeuslasta varten. 1600-luvulla riisuttua kristillisyyttä kannattaneet puritaanit kuitenkin kielsivät seimiperinteen. Vaikka toimet eivät muualla olleet yhtä tiukkoja, ei seimillä enää ollut samaa merkitystä kuin katollisena aikana.

1900-luvun alussa seimet menettivät suosiotaan myös katollisessa Keski-Euroopassa, jossa vain muutamat keräilijät jaksoivat kiinnostua niistä. Heidän ansioistaan osa perinteisistä maalaisseimistä säilyi näihin päiviin saakka. 1900-luvun lopulla seimiperinne on virinnyt uudelleen ja osa perinteestä on saanut uutta verta. Perinteinen Vatikaanin jouluseimi Pyhän Pietarin aukiolla ilmestyi vasta 1980-luvun alussa joulukuusen juurelle.

Monimuotoinen perinne

Seimen hahmot on vuosien kuluessa muodostuneet moninaisiksi. Vaikka Aasi ja härkä ovat seimiasetelman perinteisiä osallistujia, niitä ei kuitenkaan mainita Uuden Testamentin joulukertomuksissa. Niihin viitataan vain Vanhassa Testamentissa profeetta Jesajan ennustuksessa. 1400-luvulta asti ne on kuitenkin katsottu olennaiseksi osaksi seimikuvaelmaa. Perinteisesti härkä kuvastaa kärsivällisyyttä ja aasi nöyryyttä. Joissakin seimiperinteissä seimessä näkyy myös Vanhan testamentin hahmoja, kuten Adam ja Eva tai Nooa tai Jaakobin 12 poikaa.

Santouns hahmoja 1900-luvun alun postikortissa.

Provencelaiseen perinteeseen kuuluvat pienet värikkäät terracotta eli punakeramiikka hahmot, jotka tunnetaan paikallisella kielellä nimellä Santoun, pikku-pyhimys. Lagnel niminen provencelainen taiteilija alkoi valmistaa hahmoja 1700-luvun lopulla Ranskan Suuren (1789)  vallankumouksen paineessa, kun kirkkoja suljettiin väkisin ja niiden seimiasetelmat kiellettiin.

Tänä päivänä hahmoja valmistetaan paikallisesti lähinnä pienissä perheyrityksissä. 1800-luvun alkupuolelta lähtien Marseillessa on järjestetty joulukuiset Santoun messut, jonne valmistajia kokoontuu esittelemään työtään ja jakamaan kokemuksiaan. Myös provenselaiset hahmot ovat lisääntyneet perinteisten seimihahmojen ulkopuolelle ja saaneet vaikutteita paikalliselta väestöltä.

Krakovalainen seimimestari.
CC-BY-3.0 - Anna Gawrońska

Seimiperinne levisi Puolaan jo hyvin pian syntymisensä jälkeen. Seiminäytelmiä saatettiin esittää katujen nukketeattereissa. Vähitellen myös puolalainen kulttuuri alkoi vaikuttaa hahmoihin. Syntyi sellaisia hahmoja kuin siivekäs husaari. Tunnetuin eli krakovalainen seimiperinne ("Szopka krakowska") syntyi 1800-luvulla, kun paikalliset käsityöläiset alkoivat valmistaa seimiä koristeiksi ansaitakseen hieman joulurahaa. Paikalliset joululauluryhmät saattoivat kantaa seimikaupunkeja mukanaan kiertäessään laulamassa ovelta ovelle.

Itsenäistymisen jälkeen, 1900-luvun alussa niitä myytiin Krakowasta matkamuistoiksi. Paikallisviranomaiset ovat järjestäneet seimikilpailuja toisesta maailmansodasta lähtien. Seimiasetelmat saattavat olla metrin levyisiä ja parimetriä korkeita. Alaosan innoituksena on vanha krakovalainen rakennustaide. Ylempänä kuvatatan yleensä Beetlehemiä.

Myös monissa muissa maissa on omia erityisiä, paikallisten rakastamia seimiperinteitä, jotka heijastajat kunkin alueen omaa kulttuuria. Ne ovat usein paikallisia ylpeyden aiheita. Toisinaan seimihahmoissa ilmenee myös huumori tavoilla, joka voi olla viralliselle uskonnon harjoitukselle vierasta. Ne ovatkin kansan omaa kulttuuria.

Mämmi

CC-BY-2.0  Martin Terber

Mämmi on suomalaisista perinne-ruoista veikeimpiä. Sen ulkoasu antaa olettaa jotain muuta kuin maku sitten tarjoaa. Mämmi on harvoja perinneruokia, joista on teollistumisen myötä tullut kansallisia, karjalanpiirakoiden tapaan. Siitä joko pitää taikka sitten ei.

Vaikka itäsuomalaista hapatettua mämmiä muistuttava ruoka tunnetaan kaikkialla Itä-Euroopassa, länsisuomalainen mallasmämmi on ainutlaatuinen suomalainen perinneruoka. Samanlaista ruokaa ei tehdä missään muualla.

Kansainvälisistä perinneruoista suomalainen mämmi muistuttaa eniten persialaista imellettyä uudenvuoden sämänu-ruokaa, joka keitetään vehnänjyvistä, jauhoista, vedestä ja ruusuvedestä. Persialainen uusivuosi on kevään ensimmäinen päivä, eli ajoittuu samaan vuodenaikaan meidän pääsiäisemme kanssa.

Mämmi on siitä poikkeuksellinen ruoka-aine, että sen valmistuksessa kaikki muut lisäaineet säilöntäainetta lukuunottamatta on (Eu-lainsäädännöllä) kielletty. Aiemmin mämmiä syötiin yleensä hapatetun kerman kanssa, nykyään yleensä joko maidon tai kerman kera, mausteena hieman sokeria. Mämmi keitetään ruisjauhoista, maltaista, vedestä ja suolasta matalalla lämmöllä, mauksi voi lisätä siirappia ja pomeranssin kuorta. Mämmi on usein paistettu tuokkosissa.

On mahdollista että mämmiä valmistettiin jo 1200-luvulla. Ensimmäinen maininta ruuasta on kuitenkin vasta 1500-luvulta. Joidenkin väitteiden mukaan ruoka olisi kotoisin Saksasta ja josta se levisi pohjoiseen. Myöhemmin se olisi Saksasta ja Ruotsistakin kadonnut ja säilynyt lähinnä vain Suomessa. On vaikea kuitenkaan kuvitella, kuinka kadonneen perinneruoan olemassaolo olisi ollut todistettavissa.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että on otettava huomioon sekin, että imellyttä-minen (perunalaatikon ja marjapuuron) on vanha länsisuomalainen tapa valmistaa ruokaa ja mämmi on vain yksi näistä ruoista. Se ei siis perinnäisalueellaan ole mitenkään erikoinen ruoka. Imelletyt ruoat ovat kuitenkin melko työläitä ja niitä näyttää valmistetun useimmiten juhliin (perunalaatikko ja setsuuri ovat joulu-ruokia ja mämmi pääsiäisruoka). Lisäksi esimerkiksi ruotsin sana "memma" on johdos suomen kielestä, mikä viittaa käsittääkseni siihen, että ruokalaji on kulkeutunut meiltä ruotsiin, eikä päinvastoin.

Mämmi on myös melko terveellinen ruoka, sillä se on suhteellisen kevyttä ja sisältää runsaasti kuitua. Kuitua on peräti 8,1 % (painosta). 100g mämmiä vastaakin kolmannesta päivän kuitutarpeesta. Toisaalta mämmissä on suhteellisen paljon sokereita. Viime vuosina mämmistä on kehitetty erilaisia ruokalajeja, makeisista ja alkoholijuomista liharuokiin ja leipään. Kaikenlisäksi se näyttää olevan tekemässä maihinnousua Eurooppaan, tai no ainakin Ranskaan, jossa sitä ilmeisesti tarjoillaan erikoisherkkuna ravintoloissa.

Viikatteenkäyttäjä

Kuolema on kiinnos-tanut ihmisiä kautta aikojen. Monissa kult-tuureissa kuolemalla on ollut jumalansa ja toisinaan kuolema on saanut myös ihmishah-mon. Länsimaisessa kulttuurissa kuolema tunnetaankin hupulli-seen kaapuun pukeutu-neena, viikatetta käyt-tävänä luurankona.

Keskiajan lopulla kuolemalle osattiin myös nauraa, mikä näkyy kuoleman tanssin kuvituksissa. Samalainen vakavuuden yhdistyminen huumoriin näkyy myös fantasiakirjailija Terry Pratchetin Kuolema-hahmossa. Se on toisaalta perinteinen viikatemies, mutta toisaalta se on saanut tunteet. Fantasian kautta kuolemasta on tullut vaikka vain hetkellisesti lähestyttävä.

Länsimainen viikatemies on psykopompos, henkinen olento, joka johdattaa vainajaa tuonpuoleiseen.  Psykopompoksen tehtävä ei ole tuomita kuollutta, vaan ainoastaan turvata tämän matka. Joissakin kulttuureissa shamaani hoitaa vastaavaa tehtävää. Karjalaisilla ja muilla itämerensuomalaisilla psykopompos on usein ollut sielunlintu, joka myös tuo sielun syntymään.

Vaikka kuolema on yksi Raamatun Uuden Testamen-tin neljästä tuomiopäivän ratsastajasta, viikatemies-hahmon juuret ovat varhaisempaa perua. Sen taustalla on ajateltu olevan kreikkalaisen taruston manalan lautturi Kharon, joka puolestaan pohjaa sumerilaiseen perinteeseen. Myöhäiskeskiajalla elänyt, italialaista renesanssia edustanut kirjailija Dante yhdisti Kharonin Jumalaisessa näytelmässään (kirjoitettu 1308-1322) kristilliseen mytologiaan.

Dantella kuolema ei  ollut luuranko, vaan vanha laiha mies (jonka luuranko ehkä törrötti ihon läpi ks. kuva vasemmalla). Osa kuolemaa kuvaavista kuvista ovatkin juuri tämän tapaisia alastomia hahmoja, jotka on riisuttu maallisesta koreudestaan. 




CC-BY-3.0 by Katepanomegas

Santa Muerte

Luurankohahmo liittyy meksikolaisessa uskomusperinteessä erikoiseen hahmoon. Tämä luurankopukuinen nainen, Santa Muerte on paikoin hyvinkin suosittu "pyhimys". Hahmon juuret lienevät osin asteekkien kuolemaan liittyvistä uskomuksissa. Heidän kuolemanjumalansa oli Mictlantecuhtli, kuoleman valtakunnan herrassa. Ulkonäöltään hän oli verellä tahrittu luuranko tai jumala, jolla oli esiin työntyvät hampaat.

Kuoleman jumalan vaimo, kuoleman valtiatar oli Mictecacihuatl, jonka tehtävänä oli vahtia kuolleiden luurankoja. Hän hallitsi myös muinaista kuolemanjuhlaa, josta kehittyi vähitellen katolilaiseen perinteeseen liittyvä kuolleiden päivä, dia de los muertos. Juuri hänen palvonnastaan uskotaan kehittyneen santa Muerte- uskomusperinne.

Santa Muerte (eli Pyhä Kuolema) kuvataan yleensä luurankohahmoisena tunnuksinaan viikate ja maapallo. Sen päällä oleva viitta on yleensä valkoinen, mutta hahmon ulkoasu vaihtelee paljon palvojasta ja palvontamenoista riippuen. Viime aikoihin asti kuoleman palvonta on ollut salassa pidettyä, sillä katollilainen kirkko tuomitsee sen. Vasta viime aikoina se on alkanut ilmaantua julkisuuteen. Uskomusperinteen kannattajien määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä ja se on samalla levinnyt rajan yli Yhdysvaltoihin.  Pitkästä uskomusperinteestä huolimatta, kultin alkuperä lienee vasta 1900-luvulla.

Public Domain by My

Kuoleman rouva tunnetaan myös useilla muilla nimillä kuten Señora Blanca (valkoinen rouva), Señora Negra (musta rouva), Señora de las Sombras (varjojen rouva), La Flaca (laiheliini) ja Niña Santa (pyhä tyttö - vrt. Santo Niño eli Jeesus-lapsi). Kuoleman rouvan kuvat ovat yleensä persoonallisia ja yksilöllisiä. Kahta samanlaista kuvaa on vaikea löytää. Viitta tai mekko peittää luurangon, kuten liha peittää omamme ja molempien sanotaan aikanaan tippuvan pois.

Yleensä hahmolla on viikate oikeassa ja maapallo vasemmassa kädessään. Viikate kuvastaa pahan tai kielteisen leikkaamista pois sekä toisaalta elonkorjuuvälineenä myös toivoa ja hyvinvointia. Pitkällä varrellaan se yltää kaikkialle ja leikkaa kuoleman hetkellä elämän hopeisen langan. Maapallo kuoleman kädessä kuvastaa sen mittaamatonta valtaa. Samalle se on vertauskuva kuoleman valtakunnasta, johon kaikki palaamme.

Muita hahmoon liittyviä vertauskuvia ovat pöllö (viisaus ja kyky kulkea pimeässä), tiimalasi (elämänmitta, kärsivällisyys ja kuolema uutena alkuna), vaaka (oikeudenmukaisuus ja jumalainen tahto) ja öljylamppu (valaisee läpi epäilyksen ja tietämättömyyden pimeyden).


Kesytetty kuolema

Myöhäiskeskiajalla suosittu kuolemantanssi oli vertauskuva kuoleman yleismaailmallisuudesta. Kukaan ei voinut sitä paeta, vaan sen uhreiksi joutuivat yhtä lailla pienokaiset kuin vanhukset, köyhät kuin rikkaat ja vähäiset kuin mahtavatkin. Kuolemantanssissa luurankohahmoinen kuolema johdattaa tanssivaa joukkoa hautaan. Kulkueen hahmot ovat kaikista yhteiskunnan kerroksista: kuninkaita, kirkonmiehiä, työväkeä, nuorukaisia ja vanhuksia.

Kuuluisimmat aiheen esitykset löytyvät saksalaisten ja ranskalaisten kirkkojen seinämaalauksista. Se oli suosittu aihe myös painokuvissa. Euroopassa riehuneella rutolla oli osansa näiden teosten synnyttäjänä. Suomen ainoa säilynty kuolemantanssi on Inkoon kirkossa oleva 1500-luvulla maalattu seinämaalaus. Kuolemantanssi (dance makabre) on antanut nimensä taiteelliselle makaaberi-termille, joka kuvaa uhkaavaa tai häiritsevää tunnelmaa. Tyylikeinona sen on tarkoitus järkyttää lukijaa. Memento mori on puoletaan taiteessa ilmenevä muistutus kuoleman olemassa olosta eli kuolevaisuudesta.

Memento te mortalem esse.

(Muista olevasi kuolevainen.)

Toinen, joskin vähemmn suosittu kuolema teema taiteessa on ns. kuoleman voitto. Aihe oli suosittu saksalais-ranskalaisella kielialueella ja erityisesti Alppi-seuduilla. Teemasta on kolmisen sataa esimerkkiä. Nämä kuvat alkavat ilmaantua jo hieman ennen suurinta mustan surman aaltoa 1300-luvun puolivälissä. Tosin ennen mustaa surmaa tehdyt työt liittyvät enemmän teemaan viimeisestä kuolemasta tai vaihtoehtoisesti Danten infernoon. Monissa teoksissa kuvataan kuolleiden ja elävien kohtaamista.

Terry Pratchetin Kiekkomaailmassa kuolema on yhdistävä hahmo. Se on tavalla tai toisella esiintynyt yhtä lukuunottamatta kaikissa Kiekkomaa-ilmaa kuvaavissa kirjoissa. Kirjassa kuolemalla on avustajia, sijaisia, palvelija, oppipoika ja perhe. Hän on peräti isoisä. Kuolemalla on kirjoissa oma erikoinen puhetapansa, joka ilmaistaan pienin suuraakkosin eli kapiteelein (eli ns. pienin tikkukirjaimin).

Kuolema ei ole Kiekkomaailmassa näkymätön, vaan useimpien ihmisten aivot eivät vain kykene hyväksymään hänen läsnäoloaan. Kuolema on tehokas, muttei koskaan julma, ja näkee tehtävänsä eräänlaisena julkisena paveluna. Hän on syvästi kiinnostunut ihmisistä ja tuntee heitä kohtaan ymmärrystä. Kiekkomaailman Kuolema on kaikkeuden kuoleman herran Azaraelin palvelija. Kuoleman hahmoon liittyvä huumori nousee monesti siitä, että ihmiset unohtavat olevansa kuolevaisia.

Hyvää kuolleiden ja kaikkien pyhien päivää kaikille!

Naisenväki

Väki tarkoitti suomalaisessa perinteessä henkiä tai henkivoimia. Naisenväki oli naisten hallussa olevat henkivoimat. Luonteeltaan nämä voimat olivat vahvasti seksuaalisia. Huolimatta voimistaan nainen oli kuitenkin osa luontoa, eikä siten miehen kanssa tasa-arvoinen.

Lemminkäisen äiti on poikansa suojelija ja auttaja.

Maatalaouskulttuurissa naisia on pidetty kasvun vertauskuvana. Naisen ruumiillisuus on ollut koko yhteisölle tärkeä, mikä näkyy erilaisina kieltoina ja tabuina, jotka liittyvät siihen kun nainen on ruumiillisesti auki kuten synnytyksen ja kuukautisten aikana. Naisen ruumiin piilevät voimat saattoivat tällaisessa hallitsemattomassa tilassa vahingoittaa niin viljan kasvua, maidon tuotantoa kuin lasten terveyttäkin.

"Naisen voima voimallinen

Väki haarojen välissä

Liha terve luiden päällä

Sydän siitä tervehempi"

 
Naisen asema menneiden aikojen yhteiskunnassa oli monimutkainen. Toisaalta naisen uskottiin synnyttäjänä olevan suorassa yhteydessä tuonpuoleiseen ja siten omanneen mahtavia voimia, mutta toisaalta tämä mahti koettiin vaarallisena. Pohjoisessa yhteisöissä naisen asema oli sikäli vahva, että miesten ollessa kauppa- tai eräretkillään, he hoitivat taloutta. Sukupuolten työnjaossa naisten ja miesten työt olivat kuitenkin erillisiä ja toisiaan täydentäviä.

Parisuhdetta pidettiin keskeisenä yhteisön kannalta ja seksuaalisuus ja siihen liittyvä taikuus olivat erittäin tärkeitä. Suvunjatkaminen oli yhteisön keskeinen tarve. Koska naiset olivat miehiä väekkäimpiä he toimivat yhteisössään eräänlaisina rajojen vartijoina ja yhteisön suojelijoina. Nainen saattoi myös suojella omaan piiriin kuuluvia rajan ylittäjiä kuten karjansa, lapsensa tai miehensä. Nainen oli kotipiirin vertauskuvallinen keskus, kun taas matkat ja tie liittyivät miehuuteen.

Haarakointi eli yliastuminen kuului yhteisön rajojen suojeluun. Säännöt siitä, mitä ei saanut haarakoida liittyivät mieheyteen ja miehiseen elämänpiiriin. Jos nainen esimerkiksi vahingossa astui verkon yli, oli verkko pilattu. Naisten väki ei tuonnut hänelle valtaa, vaan rajasi hänen vaikutuksensa kotipiiriin.

Naiseuden pelottava puoli kiteytyy Kalevalassa
Pohjan Akan olemukseen.

Toisaalta naisten vahva asema näkyi esimerkiksi Kalevalan henkilökuvissa. Kalevalan miespuoliset sankarit olivat äitiensä poikia, eikä heidän isäänsä kuvattu. Äidit toimivat sankaripoikiensa auttajina ja neuvonantajina. Eurooppalaisittain vanhan naisen nouseminen sankarijoukon neuvonantajaksi ja avustajaksi on erikoista. Toisaalta vastustajana oli myös naisen mahti Pohjan Akan muodossa.

Parinmuodostus osoittautui sankareille vaikeaksi, sillä neito surmaa usein ahdistelijansa, uskottoman sulhasensa tai itsensä. Naiset eivät aina olleet itse ottaneet itselleen vahvaa asemaa, vaan heidät oli siihen pakotettu. Vahvuuden taustalla oli raskas vastuu tunnetaloudesta.

Ruumiissaan olevien voimien avulla nainen saattoi vaikuttaa ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Naisen vihat saattoivat aiheuttaa esimerkiksi sukupuolitauteja tai silmä- ja haavatulehduksia. Yhtälailla kuin noitumiseen nainen saattoi käyttää ruumistaan myös hyvään tarkoitukseen ja suojeluun. Nainen saattoi käyttää sitä myös kamppailussaan vastustajansa kanssa.

Koska naisessa oli reikä, josta käydä sisään ja tulla ulos, ajateltiin, että hänen ruumistaan saattoi käyttää matkustamiseen eri maailmojen välillä. Näitä matkoja nimitettiin reissuiksi. Nainen kantoi ruumiissaan jatkuvasti tuonpuoleisen voimia ja häne ruumiinsa kuuluin niihin asioihin, jotka olivat vaarallisen pyhiä ja suurella väellä varustettuja.

Yllättävää kyllä hedelmällisyys liittyi naisten taikuuteen melko harvoin ja vähintään yhtä usein taiat liittyivät raskauden ehkäisyyn. Lasten saanti oli luonnollista ja ilmeisesti toisinaan liiankin runsasta. Useimmiten taioissa oli kyse naisten asemassa talosta ja talonväen suojelusta. Jos sulhasta ei kuulunut, pyrittiin nostattamaan lempeä ja häiden jälkeen oli syytä varmistaa hyvät suhteet mieheen harmoniariittien avulla. Naisten väellä vastutstettiin myös naapureiden pahaa silmää. Lapsia suojeltiin paitsi haarakoimalla myös kylvettämällä.
 

Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhät oksat pihlajissa,

pyhät lehvät oksasissa,

marjaset sitäi pyhemmät...

Pihlajaa pidetään kansanomaisesti pyhänä puuna. Sitä on pidetty Ukon vaimon Raunin puuna. Monien tutkijoiden mukaan pihlaajaan liittyy vahvasti naisellinen seksuaalisuus. Naisellinen pihlaja (Rauni) toimii miehisen sateen (Ukko) innoittajana. Sekä pihlaja että nainen ovat tiettyinä määrättyinä aikoina kiellettyjä ja sitä kautta pyhiä. Kansan runossa Neitsyt Mariasta verrataan synnytystä odottavaa naista pihlajaan. Sekä pihlaja että Maria ovat olleet 'pyhiä naisia' ja hedelmällisyyden suojelijoita.

Pihlajassa kuten naisissa yhdistyi
puhdas ja vaarallinen - kukat ja marjat.



Eurooppalaisessa perinteessä pihlajan pyhyys nousee sen asemasta pihapuuna. Se on rajapuu kotipiirin ja ulkona olevan välillä. Todennäköisesti jo varhaissuomalaiset pronssikauden keräilytaloudessa eläneet ihmiset olivat omaksuneet sen germaaneilta osaksi uskomusmaailmaansa. Aikoina jolloin pahojen henkien uskottiin olevan liikkeellä, pihlajan oksia käytettiin ovien päällä suojaamaan asukkaita. Pihlajan käyttöön liittyi erilaisia sääntöjä, jotka suojelivat sitä. Kristinuskon myötä tästä pakanallisesti merkittävästä puusta tuli paha. Sen katsottiin liittoutuneen Kristusta vastaan ja antanut valmistaa itsestään ristin, johon Jeesus naulittiin.

Kansanomaisessa parantamisessa pihlaja on naisellisuutensa vuoksi koettu sekä suojaavaksi että vahingolliseksi. Pihlaja on yhtä aikaa osa sekä villiä luontoa että kesyä ja järjesllistä kulttuuria. Siihen liittyy rituaalinen puhtaus valkoisten kukkien ja saastaisuus eli tabu punaisten marjojen myötä samankaltaisesti rituaalinen puhtaus ja likaisuus liittyy myös naiseen. Karhun peijaisia, johon liittyi naista rajoittavia kieltoja, on kutsuttu myös 'Pihlajattaren pidoiksi'.

Luoja on määrännyt, että pihlaja jättää 'lapsensa' synnyttämättä, kun sen marjat jäävät siihen kiinni kevättalveen saakka. Vaikka pihlaja ei synnytäkkään, sen hedelmällisyyteen on turvauduttu eri tilanteissa. Pihlajan on ollut rituaalinen puhdistusväline ja karjaonnen lisääjä. Emäntä on toiminut rituaalisena välittäjänä kantaessaan sen oksia navetan ympäri. Pihlaja sekä puhdistaa että tekee tuotteliaaksi ja lisää kasvuvoimaa. Pihlajan kukkiminen sekä siunasi että aloitti uuden kasvukauden.

Rauni-pihlaja oli taivaallisen kasvun maanpäällinen vertauskuva. Pihlaja suojeli myös ukkoselta, sillä se oli Ukon sukua eikä salamakaan vahingoittanut omiaan. Raunin ja Ukon yhteys ei ole vain suomalainen, vaan koko Pohjoismaita ja myös saamelaiskulttuuria kattava uskomus. Pihlajan marjat olivat Raunille tai skandinaavisittain Ravdnalle pyhitettyjä.

Valpurin yö

Kevään ja satokauden alkamisen juhlia on vietetty useimpien pohjois- ja keskieurooppalaisten kansojen piirissä. Meillä on puhutuu touko- tai helkajuhlista. Kelttiläisissä maista on tuttu keväinen beltaine. Ainakin sekä kelttien että germaanien parissa kevään viettämiseen on liittynyt kokkojen polttaminen.

Carl Larson: Kevätprinsessa

Vappu on saanut nimensä englantilaista alkuperää olleesta Baijerissa vaikuttaneesta abbedissa Valburgasta. Hänet oli lähetetty lähetystyöntekijäksi pakanalliseen Etelä-Saksaan 700-luvulla. Tuolloin juuri nuo alueet (nykyiset Würtenbergin ja Frankenin osavaltiot) olivat osa Frankkien valta-kuntaa. 

Valburg tai Walburga oli ensimmäisiä lähetys-työhön kutsuttuja naisia. Valburgan tarina on siitäkin erikoinen, että hänestä tuli lopulta Heidelheimin munkkiluostarin johtajatar. Valburg tunnetaan myös lääkintätaidoistaan. Hänet kanonisoitiin eli julistettiin pyhimyk-seksi  1. Toukokuuta 870. Keskiajalla Walburgin yö olikin vapuunaaton yö.

Vappua vietetään tasan puoli vuotta  Pyhäinpäivän jälkeen, jonka juhlintaan sillä on tiettyjä yhtymäkohtia. Sen  yönä on perinteisesti poltettu kokkoja ja sakasalaisen perinteen mukaan noidat ovat olleet liikkeellä. Vanhimmat merkinnät Vapusta ovat kuitenkin vasta 1600-luvun alusta, vaikka perinteen juuret ova todennäköisesti jo keskiajalla. Tsekissä jopa poltetaan räsy- ja risunoitia talven päättymisen kunniaksi. Virossa puolestaan saatetaan nykyisin pukeutua noidiksi ja kenties muiksikin taianomaisiksi hahmoiksi. Saksassa nuorten perinteisiin kuuluvat naapuristossa tehdyt käytännön pilat. Ruotsissa valburinkokkojen polttaminen on edelleen yleinen tapa viettää vappua.


Kevään kuningattaren
valinta liittyy kelttiläiseen
perinteeseen.

Kelttiläisen Beltainen perinneruokaa ovat suuret kaura- ja ohrakakut. Juhlan nimi tarkoittaa jotakuinkin hyvää tai kirkasta tulta. Juhlan aikana sytytettiin juhlatulia, joiden uskottiin edistävän hedelmällisyyttä ja kuvastavan auringon kasvavaa voimaa. Perinteisesti Beltainea on vietetty juuri toukokuun ensimmäisenä päivänä. Juhla liittyi myös karjan laidunkauden alkamiseen. Juhlinta oli yleistä vielä keskiajan Irlannissa ja Skotlannin ylämailla osin 1900-luvun alkuun asti.

Englannissa vietettiin 1.5 vastaisena yönä Roodmas (ristimessu) juhlaa. Juhla liittyi pyhään Helenaan ja legendaan ristin löytämisestä Jerusalemista 355. Perinne liittyi länsieurooppalaiseen katolliseen messu-perinteeseen ja sitä vietettiin myös anglikaanikirkon piirissä, vaikka päivä siirtyi osassa kirkoissa katollista esimerkkiä seuraten 3.5. Keväinen juhla katosi vasta 1900-luvun loppupuolella, jolloin ristijuhla siirtyi sekä katolisen että anglikaanisen kirkon piirissä syksylle.

Paimenet lähtivät liikkeelle vapun jälkeen.
(Kuva: A. Kallen-Gallela)

Vappu tulee käki kainalossa

Suomalaisen perinteen mukaan vappu liittyy vahvasti kevään alkamiseen. Tuolloin soivat paimentorvet eli alkoi laidunkausi. Kynnöt alkoivat ja käki kukku.

Vappuinen lämmin sää ja etelätuuli toivat hyvän maitovuoden. Luminen vappu puolestaan ennusti lumetonta talvea. Tehtiin taikoja, jotta pedot eivät laidunkautena vahingoittaisi karjaa. Vappuna ei saanut kalastaa, jos aikoi säilyttää kalaonnensa. Jos vappuna olisi kylvänyt viljaa, se ei olisi kasvanut.

Paikoin länsisuomessa saatettiin ripustaa kelloja kaulaan ja vyölle ja juosta ympäri kylää kellotellen. Naisilla saattoi olla tiukuja hameittensa helmoissa. Ne joilla ei tiukuja ollut yrittivät kastella kellottelijat. Tämäkin perinne liittyi maito-onnen saamiseen. Edellä mainittu torvien soittelu, oli kellotteluun verrattavissa oleva taikaperinne.

Venäläinen vappujuliste 1920.

Vapun viettoon on meillä myös aina liittyneet iloiset juomingit ja pahojen henkien karkoitus kylää kiertävien kulkueiden voimasta. Lisäksi lienee poltettu helavalkeita. On mahdollista että pääsiäisen trulliperinne liittyi myös meillä alunperin juuri vappuun, kuten Saksassakin.

Sittemmin yhteys perinteeseen on paljolti unohtunut ja nykyään vappu on lähinnä työväen ja opiskelijoiden juhla. Työväki viettää tuolloin kansainvälistä työväenjuhlaa muun muassa vappumarssien voimin.