Jouluseimet

Jouluseimet kuuluvat katolliseen jouluperinteeseen olennaisena osana. Keskiajalla niitä rakennettiin kirkkoihin, joista ne levisivät myös kotien joulukoristeiksi. Kauneimmat taideseimet koostuvat tarkkaan harkituista yksityiskohdista ja monenlaisista eri perinteiden mukaisista elementeistä. Ne ovat ihan muuta kuin halvat kipsiset koristeet, joita meillä usein myydään joulun alla. 

Läntisessä katolisessa perinteissä seimi otetaan usein esiin jo adventtina. Seimi asetelmat ovat erityisen suosittuja Etelä-ja Keski-Euroopassa sekä Latinalaisessa Amerikassa. Suosituinta niiden rakentaminen on kuitenkin ollut Italiassa, josta ne ovat alunperin myös peräisin.

1400-luvun seimi Stutgartista.
Valokuva - CC-BY-3.0 Andreas Praefcke

Tärkein osa seimen henkilöistä - ns. pyhä perhe ja paimenet - ovat peräisin Luukkaan Evankeliumin alussa olevasta joulukertomuksesta. Esimerkiksi Etelä-Italiassa seimiasetelmia kansoittaa kuitenkin usein vanhanaikaisen maalaiskylän väki perinteisissä askareissaan. Loppiaisena kuvaelmaan saatetaan lisätä vielä itämaan tietäjät, jotka tunnetaan usein myös kolmena kuninkaana.

Hieman historiaa

Tiettävästi ensimmäisen elävän seimen rakensi Franciscus Assisilainen 1200-luvun alussa selittääkseen Jeesuksen syntymää lukutaidottomille härän ja aasin avustamana. Hän halusi ihmisten ymmärtävän Jeesuksen vaatimattoman alkuperän.

Kirkkojen ja kotien varhaisimmat seimiasetelmat olivat usein tuontitavaraa Italiasta. Hienoimmillaan seimitaide oli 1500-1700-lukujen Napolin Kuningaskunnassa ja Napolilainen barokki seimi on edelleenkin arvostettu seimen muoto. Myös Genova oli samoihin aikoihin tunnettu seimiasetelmien valmistuspaikkana. Erityisen tunnettu asetelmien tekijä oli sieltä kotoisin oleva Anton Maria Marigliano.

Seimiasetelmat olivat suosionsa huipulla barokin aikana ja 1700-luvuilla. Tuolloin perinteiseen yksinkertaiseen asetelmaan alettiin lisätä uusia kohtauksia. Brixenin museossa esillä oleva "kokovuotinen" seimi sisältää peräti 4000 eri asetelmaa tai kohtausta. Sen loivat Sterzingiläiset velipuolet Joseph ja Augustin Propst. Ajan myötä eri maissa ja eri alueilla alkoi kehittyä erilaisia seimiperinteitä.

Yksityiskohta napolilaisesta seimestä  Bayerin museossa,
Kuva (photo by) Andreas Praefcke

Kun valistus ja maallistuminen alkoivat vallata alaa 1700-luvun lopulla, seimet poistettiin monin paikoin kirkoista varsinkin Keski-Europpassa. Tämän seurauksena tavallinen väki alkoi rakentaa seimiä koteihinsa ja esimerkiksi Etelä-Saksassa monet veistivät itse niiden hahmot. Maisemat muistuttivatkin heidän kotimaisemiaan. Esimerkiksi Tyrolissa seimet sijoittuivat Alppimaisemiin. 1800-luvun lopulla muotiin tulivat vuorostaan itämaiset seimet.

Protestanttisissa maissa seimet menettivät uskonpuhdistuksen jälkeen vähitellen aiempaa merkitystään. Englannissa oli ollut tapana leipoa joulupiiraat seimen muotoisiksi, Jeeuslasta varten. 1600-luvulla riisuttua kristillisyyttä kannattaneet puritaanit kuitenkin kielsivät seimiperinteen. Vaikka toimet eivät muualla olleet yhtä tiukkoja, ei seimillä enää ollut samaa merkitystä kuin katollisena aikana.

1900-luvun alussa seimet menettivät suosiotaan myös katollisessa Keski-Euroopassa, jossa vain muutamat keräilijät jaksoivat kiinnostua niistä. Heidän ansioistaan osa perinteisistä maalaisseimistä säilyi näihin päiviin saakka. 1900-luvun lopulla seimiperinne on virinnyt uudelleen ja osa perinteestä on saanut uutta verta. Perinteinen Vatikaanin jouluseimi Pyhän Pietarin aukiolla ilmestyi vasta 1980-luvun alussa joulukuusen juurelle.

Monimuotoinen perinne

Seimen hahmot on vuosien kuluessa muodostuneet moninaisiksi. Vaikka Aasi ja härkä ovat seimiasetelman perinteisiä osallistujia, niitä ei kuitenkaan mainita Uuden Testamentin joulukertomuksissa. Niihin viitataan vain Vanhassa Testamentissa profeetta Jesajan ennustuksessa. 1400-luvulta asti ne on kuitenkin katsottu olennaiseksi osaksi seimikuvaelmaa. Perinteisesti härkä kuvastaa kärsivällisyyttä ja aasi nöyryyttä. Joissakin seimiperinteissä seimessä näkyy myös Vanhan testamentin hahmoja, kuten Adam ja Eva tai Nooa tai Jaakobin 12 poikaa.

Santouns hahmoja 1900-luvun alun postikortissa.

Provencelaiseen perinteeseen kuuluvat pienet värikkäät terracotta eli punakeramiikka hahmot, jotka tunnetaan paikallisella kielellä nimellä Santoun, pikku-pyhimys. Lagnel niminen provencelainen taiteilija alkoi valmistaa hahmoja 1700-luvun lopulla Ranskan Suuren (1789)  vallankumouksen paineessa, kun kirkkoja suljettiin väkisin ja niiden seimiasetelmat kiellettiin.

Tänä päivänä hahmoja valmistetaan paikallisesti lähinnä pienissä perheyrityksissä. 1800-luvun alkupuolelta lähtien Marseillessa on järjestetty joulukuiset Santoun messut, jonne valmistajia kokoontuu esittelemään työtään ja jakamaan kokemuksiaan. Myös provenselaiset hahmot ovat lisääntyneet perinteisten seimihahmojen ulkopuolelle ja saaneet vaikutteita paikalliselta väestöltä.

Krakovalainen seimimestari.
CC-BY-3.0 - Anna Gawrońska

Seimiperinne levisi Puolaan jo hyvin pian syntymisensä jälkeen. Seiminäytelmiä saatettiin esittää katujen nukketeattereissa. Vähitellen myös puolalainen kulttuuri alkoi vaikuttaa hahmoihin. Syntyi sellaisia hahmoja kuin siivekäs husaari. Tunnetuin eli krakovalainen seimiperinne ("Szopka krakowska") syntyi 1800-luvulla, kun paikalliset käsityöläiset alkoivat valmistaa seimiä koristeiksi ansaitakseen hieman joulurahaa. Paikalliset joululauluryhmät saattoivat kantaa seimikaupunkeja mukanaan kiertäessään laulamassa ovelta ovelle.

Itsenäistymisen jälkeen, 1900-luvun alussa niitä myytiin Krakowasta matkamuistoiksi. Paikallisviranomaiset ovat järjestäneet seimikilpailuja toisesta maailmansodasta lähtien. Seimiasetelmat saattavat olla metrin levyisiä ja parimetriä korkeita. Alaosan innoituksena on vanha krakovalainen rakennustaide. Ylempänä kuvatatan yleensä Beetlehemiä.

Myös monissa muissa maissa on omia erityisiä, paikallisten rakastamia seimiperinteitä, jotka heijastajat kunkin alueen omaa kulttuuria. Ne ovat usein paikallisia ylpeyden aiheita. Toisinaan seimihahmoissa ilmenee myös huumori tavoilla, joka voi olla viralliselle uskonnon harjoitukselle vierasta. Ne ovatkin kansan omaa kulttuuria.

Kirjahylly kutistui taskuun

Sähköisen kirjan lukulaite - enkä nyt tarkoita tablettia - tuntui etukäteen vähän epäilyttävästi taas yhdeltä härpäkkeeltä. En uskaltanut ostaa sellaista, ennen kuin hinta oli pudonnut oman kipurajani alle, mikä on melko alhainen. Houkutuksena olivat netin lukuisat kirjat, joita en jaksa kirkkaalta näytöltä lukea - epäilyttävää oli kuitenkin se, tulisiko sitä oikeasti hyödynnettyä. 

Sähköinen lukulaite yllätti minut kuitenkin iloisesti - olen lukenut sen ostettuani enemmän kuin aikoihin - ja kaikki lukukokemukseni ovat olleet laillisesti maksuttomia. Netissä on lukuisia kokoelmia tekijänoikeuksista vapaita kirjoja. Toisinaan myös kustantajat itsekin tarjoavat joitakin vanhempia teoksiaan ilmaiseksi houkutellakseen lukijoita ostamaan kirjojaan. Joistakin kirjastoistakin voi jo lainata sähköisiä kirjoja.

Sähköisen musteen toimintaperiaatteesta, tekijä: Nicosmos, lähde Wikimedia Commons

Se mikä on sähköisen musteen etuna ainakin tällaiselle illanvirkulle kuin minä, ettei se televisioruudun tavoin virkistä, koska ruutu ei ole valaistu. Sitä lukiessa alkaa aikanaan väsyttää aivan kuin tavallista kirjaa lukiessa. Näyttö ei myöskään pahemmin heijastele. Sitä on rauhallista lukea, koska mekaaninen näyttö ei jatkuvasti päivity sähköisten näyttöjen tavoin. Sähköisen musteen ainoa heikkous on kuitenkin värien puute. Sen ominaisuuksista johtuen kirjoja on mahdollista saada vain mustavalkoisina. Värillistä mustettakin on ilmeisesti olemassa, mutta sillä varustettuja laitteita ei vielä juurikaan liene markkinoilla.

Periaatteessa lukulaitteella voi lukea epub- ja pdf tiedostoja. Joissakin laitteissa käytössä ovat mobi-tiedostot ja muutamissa on paljon muitakin. Kuviakin voi katsella mustavalkoisena ja perust tekstitiedostotkin aukeavat. Käytännöllisintä on kuitenkin käyttää sähköisiä kirjoja eli usiemmiten epub- tai mobi (prc)-tiedostoja. Osa pdf-tiedostoista tulee ruudulle liian pienessä koossa. Niitä voi katsella myös osissa, mutta omasta mielestäni se ei ole kovin näppärää. Lähes kaikki myynnissä olevat laitteet - Amazon Kindleä lukuunottamatta - avaavat epub tiedostoja, mistä johtuen se onkin ehkä suosituin muoto.


Mistä sitten sähköisiä kirjoja voi löytää netistä?
Tähän olen koonnut muutamia omista lempipaikoistani sähköisten kirjojen etsimiseen. Useimmat seuraavissa palveluissa olevat kirjat ovat vanhempaa tuotantoa, mukana myös paljon klassikoita. Useimmista löytyy kirjoja lähinnä kansainvälisillä kielillä. Netissä on paljon myös piraattikirjoja, joten tarkkana kannattaa olla, jotta ne voi välttää ja löytää nimen omaan vanhempia painoksia klassikoista. Mikä parasta netistä löytyy paljon ruoka- ja muun elämäntapahistorian lähteitä.

Internet Archive - on laaja kokoelma eri tahojen jakamia kirjoja esim. Gutenbergin ja Googlen kirjat löytyvät osin myös täältä. Joukossa on myös eri yhdysvaltalaisten ja kanadalaisten yliopistojen sekä monelaisten yhteisöjen kirjoja. Kaikki ovat pdf ja useimmat myös epub muodoissa. Internet archive on myös erinomainen hakukone eri sivustojen välille. Epub-tiedostot ovat monesti käännöksiä, eivätkä aina tekstiltään kovin luettavia.

Google-kirjat - on Googlen kirjakauppa, josta löytyy myös paljon käyttöoikeusvaipaita kirjoja, joita googlen edustajat ovat skannanneet julkisista kirjastoista. Kaikkia kirjoja ei kuitenkaan voi ladata tai edes katsella, ja vain pienestä osasta on olemassa epub-muoto.

Johannes Gutenberg

Project Gutenberg - on yksi verkon vanhimmista ja arvosteuimmista ilmaisten sähköisten kirjojen julkaisijoista. Siellä on 42 000 kirjaa, joukossa myös suomenkielisiä. Kirjat ovat lajiteltu aiheiden, kirjoittajien ja kielten mukaan, mikä on mielestäni näppärää. Project Gutenberg julkaisee myös LibriVoxin tuottamia äänikirjoja. Epub-tiedostojen kirjoitusasu ja taitto on tarkistettu ja niissä on kunnolliset sisällysluettelot. Näitä voi suositella.
     Pääprojektin rinnalla on olemassa pienempiä kansallisia tai alueellisia projekteja esim.

• Gutenberg Australia (lähinnä html ja teksti muotoisia)
• Gutenberg Canada (lähinnä html ja teksti muotoisia)
• Project Runeberg on pohjoismainen "Gutenberg" skandinaavisilla kielillä (lähinnä html & txt)
• Projekti Lönnrot - suomenkielisiä tekstimuotoisia zip-tiedostoja

Europeana on hakukone eurooppalaiselle sähköisille käyttöoikeusvapaille aineistoille, myös kirjoille. Sen avulla löytyy mm. Tant Hildas Kokbok

Mobileread on verkkoyhteisö, jossa jäsenet julkaisevat Kanadassa tekijänoikeusvapaita kirjoja lähinnä epub, mobi ja muissa varsinaisissa sähköisen kirjan muodoissa. Kirjat on taitettu ja muokattu käytettäväksi juuri sähköisen kirjan lukulaitteissa, minkä kyllä huomaa. 

Suomalaisia e-kirja kokoelmia (lähinnä vanhempaa kirjallisuutta, osin vain html muodossa, osin pdf:nä):

• Agricolan e-kirjat esim. Kokki-kirja (1849) (html)
• Kotimaisten kielten keskuksen Vanhan kirjasuomen korpus  ja Suomalaisen kirjallisuuden klassikot  (käytännössä käytettävissä vain koneelta)
• Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto Helda ja erityisesti sen erityiskokoelmat (pdf)
• Turun Akatemian väitöskirjat Doriassa (pdf)
• Kansalliskirjaston virtuaalinen kirjahylly (vain virtuaalikirjoja - ei ladattavissa tai tallennettaivissa)

Yllättäen ilmaisten kirjojen lukeminen on saanut kiinnostumaan myös sähköisten kirjojen ostosta. Siihen tarvitaan yleensä Adoben tili (voi ostaa epub-tiedostoja) tai esim. Amazon Kindle. Adoben tiliä hyödynnetään usein myös sähköisten kirjojen lainauksessa. Sen avulla varmistetaan niiden pysyminen suojattuina ja piraattitoiminnan estäminen. Sähköisiä kirjakauppoja on valtavasti ja lähes kaikki perinteisiä kirjoja myyvät kaupat myyvät myös sähköisiä versioita. 

Vanhimmat kotimaiset keittokirjamme

Suomalaisten keittokirjojen historia on kansainvälisessä mittakaavassa nuorta. Se alkaa 1849 julkaistusta Kokki-kirja teoksesta, joka lienee ollut käännös tai ehkä pikemminkin muunnos joltain pohjoismaiselta kieleltä. 

Kajsa Wargin keittokirja

Varhaisin Suomessa yleisesti käytössä ollut keittokirja lienee ollut 1755 Tukholmassa ensi kertaa julkaistu Christina (Kajsa) Wargin "Hjelpreda I hushållningen för unga Fruentimber". Monet keittokirjan reseptit ovat tuttuja ja jopa kotoisia. Ne olivat pohjana ruotsalaiselle 'husmanskost' keittiöperinteelle. Samalla kirja vaikutti vahvasti myös suomalaiseen kotitalousperinteeseen. Kirjan näköispainoksia ja nykyaikaistuksia saattaa olla nykyäänkin varastossa kotoisissa kirjastoissamme.

Historiallisen sanomalehti-arkiston antamien tietojen perusteella kirjaa on myyty Suomessa ainakin 1780-1790-luvulla. 18.12.1783 ilmoitus oli "Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo" lehden numerossa 51 nimellä "Warg kokbok" ja 10.12.1792 sitä mainostettiin silloisen "Åbo Tidningar"-lehden nro:ssa 50. Myöhemmin 1790-luvulla kirjaa myytiin myös sen koko nimellä.

Ensimmäinen Suomessa julkaistu keittokirja oli 1849 Turussa julkaistu J. F. Granlundin suomentama "Kokki-Kirja,elikkä Neuvoja tarpeellisempien Joka-aikaisien- ja Pito-ruokien Laitokseen, niin mys Monellaisiin leipomisiin ja juotavien panoin, ynnä Tarpeellisisa tietoja ruokien ja ruoka-aineiden korjusta ja säästystä j. n. e.", joka oli monella tapaa Suomen oloihin soveltuva. Teoksen ajatellaan esittelevän valmistettavissa olevia ruokalajeja lukijoilleen, eikä ehkä niinkään kertovan todellisesta ruokavaliosta. Suoraa viersakielistä esikuvaa teokselle ei liene olemassa, vaan se on kaiketi kooste useammasta vieraskielisestä teoksesta ja on periaatteessa mahdollista, että mukaan olisi lisätty myös joitakin paikallisia ruokaohjeita varsinaissuomalaisesta säätyläiskeittiöstä.

Kokki kirja ei kuitenkaan ollut aivan ensimmäinen ravitsemusta käsitellyt Suomessa ilmestynyt teos. Jo aiemmin oli ilmestynyt Elias Lönnrotin käärtämä opas nälänhädän varalle. Se oli Gustawa Schartau'n "Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina", joka ilmestyi suomeksi 1834. Kirja esitteli ensi sijaisesti kuinka luonnon antamilla saattoi korvata puuttuvaa viljaa - ja toissijaisesti muuta ruuan korvaamista.  Toinen samantapainen  teos oli Turun Tuomiokirkon kappalaisen Reinhold Herzbergin1836 suomeksi kääntämä: "Kuinka leipää jäkälistä valmistetaan". Ne eivät kuitenkaan olleet tavanomaisia keittokirjoja, vaan neuvoja poikkeustilanteen varalta.

Tiettävästi vanhin todella suomalainen keittokirja oli 1878 Helsingissä julkaistu Hilda Cargerin: "Tant Hildas kokbok". Suomennos keittokirjasta ilmestyi 1891 nimellä "Hilda tädin keittokirja". Savuke-kustannus julkaisi kirjasta näköispainoksen 2011.  Anna Fribergin "Kansan keittokirja" (Kokbok för Folket) ilmestyi Porvoossa 1893 ja kotitalousopettaja Anna Olsonin keittokirjan suomennos samana vuonna. Ruotiksi keittokirja oli ilmestyntyt vuotta aiemmin nimellä: "Kokbok för enkel matlagning i hem och skola jämte korta anvisningar rörande huslig ekonomi".

Anna Olsoni oli 1890 tutustunut kotitalousopetukseen Tukholmassa, Lontoossa ja Edinburgissa, Suomen naisyhdistyksen lähettämänä. Olsonin palattua yhdistys perusti Helsinkiin keittokoulun. Avioiduttuaan 1894 hän jätti virkansa ja muutti Viipuriin. Kotitalousopettajien liiton Kotitalouslehden mukaan (3/2001) juuri Olsonin kirja olisi ollut ensimmäinen nimenomaan suomenoloihin kirjoitettu keittokirja. Lieneekö kuitenkin kyseessä opettajien halu korostaa omaa merkitystään vai heikko historian tuntemus, sillä Carger oli julkaissut kirjansa jo 14-vuotta Olsonia aiemmin. Eikä Kokki-kirjaa lukiessaankaan voi olla miettimättä, kuinka paljon sitä lienee muokattu paikallisiin oloihin. Sen sijaan Olsonin teos oli varmasti ensimmäinen kotimainen kotitalouden oppikirja, joka sisälsi laajempaa tietämystä kuin vain ruokaohjeita, kuten kemian alkeita ja ravinto-oppia.

Tämän jälkeen keittokirjoja alkoi ilmestyä yhä tihenevään tahtiin. 1900-luvun alusta on peräisin klassikoksi muodostunut Otavan kustantama "Kotiruoka"-keittokirja, joka Olsonin oppaan esikuvan mukaisesti oli kotitalusopettajien kokoama. Alunperin 1908  ilmestyneestä kirjasta on otettu viimeksi 2011 jo 79. painos. Vuonna 2008 ilmestyi kirjan 100-vuotiaan historian kunniaksi alkuperäiskeittokirjan näköispainos. Alunperin kirja oli Helsingin kasvatusopillisen ruoanlaittokoulun opettajattarien Edit Reinilä-Hellmanin, Sophie Caloniuksen ja Valma Krank-Heikinheimon kokoama. Vuosien kuluessa kirja on sopivasti uudistunut ja päivittynyt. Se lienee edelleen maamme suosituin keittokirja. 

Keskisyksyn juhla

Huomenna vietettävä keskisyksynjuhla (Zhongqiu Jie) on yli 3000 vuotta vanha suosittu kiinalainen juhla, joka korostaa yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia. Puhutaan myös kuujuhlasta ja maistellaan kuukakkuja. Juhlaa vietetään kiinalaisen kuukalenterin 8. kuun 15. päivänä, joka sattuu huomiselle. Tuolloin syksyn täysikuu on kirkkaimmillaan.

Kuujuhlan aikaan on tapana kertoa tarinaa kauniista neidosta (Chang'e), joka asuu kuun plalatisissa ja tulee sieltä syysyön juhlan aikaan ulos tanssimaan. Chang'e oli mytologisen jousimies Hou Yi:n vaimo. Riippuen versiosta vaimo ja mies olivat alkujaan joko kuolemattomia, jotka oli karkoitettu maan päälle, tai kuolevaisia. Erään version mukaan taivaalla loisti alunperin peräti kymmenen aurinkoa, joista yhdeksän Hou Yi ampui taivaalta alas. Hän sai lännen kuningataräidiltä palkkioksi kuolemattomaksi tekevän pillerin, jonka vaimo joko vahingossa tai pilleriä suojellakseen nielaisi.

Vaikka olisi kuolemattomana voinut nousta muiden taivaallisten joukkoon, Chang'e valitsi asunnokseen kuun palatsin (jin). Hänen miehensä saavutti myöskin kuolemattomuuden ja asettui puolestaan asumaan aurinkoon (jang). Syksyisen täysikuun aikaan hänen sanotaan vierailevan vaimonsa luona, jolloin tämä loistaa kauniimmillaan. Tarinan mukaan jade jänis valmistaa emäntänsä ohjeilla jumalille lääkkeitä kuussa. Tarinan mukaan hän ansaitsi paikkansa uhraamalla itsensä nälkäisten ruuaksi.

Yön tullen tähdet syttyvät taivaankannelle.
Ja vaikkei onni aina saavu sen toivojalle
ensivuonna taas yhdessä ellei muuta
katsomme silti syksyistä täysikuuta.
-Mun Dun (803-852): Muyun Shoujinyihan (暮云收尽溢寒), vapaa käännös -

Perhe ja ystävät kokoontuvat katselemaan kirkasta syyskuutamoa. Juhlan juuret ulottuvat 3000 vuoden takaiseen Shang-dynastian aikaiseen kuun palvontaan. Juhla-ajankohta osuu yksiin syyspäiväntasauksen kanssa. Maanviljelijät juhlivat satokauden päättymistä. Toisinaan puhutaan myös lyhtyjen juhlasta, sillä joillain alueella on tapana polttaa kirkkaita lyhtyjä. Myös suitsukkeita poltetaan eri jumalille, myös Chang'e:lle. Perheen jäsenille jaetaan voikukan lehtiä perheenjäsenilleen. Ulkona tanssivat usein ilotulittein tehostetut lohikäärmeet. Taiwanilla on tapana grillata ruokaa ulkogrillissä.

Kaikkein suosituin juhlintaan liittyvä tapa on kuitenkin kuukakkujen syöminen. Kakkuja lahjoitetaan ystäville ja perheenjäsenille ylellisissä lahjapakkauksissa. Kakut ovat halkaisijaltaan noin kymmensenttisiä ja korkeudeltaan noin puolet siitä. Täytteenä on joko makeaa lootuksensiemen- tai paputahnaa taikka suolaista ankanmunatäytettä. Kakkujen kera tarjotaan yleensä teetä. Yleensä kakut on koristettu kiinalaisin merkein, jotka tarkoittavat pitkää ikää tai sopusointua. Koristeena voi olla myös jänis, kuunjumalatar tai kukkasia. Nykyjään kuukakkuja saa tosin vaikkapa jäätelötäytteellä ja niitä on tarjolla monenlaisia erikoisia versioita. Kakut ovat työläitä valmistaa ja ne ostetaankin lähes aina valmiina.

Mämmi

CC-BY-2.0  Martin Terber

Mämmi on suomalaisista perinne-ruoista veikeimpiä. Sen ulkoasu antaa olettaa jotain muuta kuin maku sitten tarjoaa. Mämmi on harvoja perinneruokia, joista on teollistumisen myötä tullut kansallisia, karjalanpiirakoiden tapaan. Siitä joko pitää taikka sitten ei.

Vaikka itäsuomalaista hapatettua mämmiä muistuttava ruoka tunnetaan kaikkialla Itä-Euroopassa, länsisuomalainen mallasmämmi on ainutlaatuinen suomalainen perinneruoka. Samanlaista ruokaa ei tehdä missään muualla.

Kansainvälisistä perinneruoista suomalainen mämmi muistuttaa eniten persialaista imellettyä uudenvuoden sämänu-ruokaa, joka keitetään vehnänjyvistä, jauhoista, vedestä ja ruusuvedestä. Persialainen uusivuosi on kevään ensimmäinen päivä, eli ajoittuu samaan vuodenaikaan meidän pääsiäisemme kanssa.

Mämmi on siitä poikkeuksellinen ruoka-aine, että sen valmistuksessa kaikki muut lisäaineet säilöntäainetta lukuunottamatta on (Eu-lainsäädännöllä) kielletty. Aiemmin mämmiä syötiin yleensä hapatetun kerman kanssa, nykyään yleensä joko maidon tai kerman kera, mausteena hieman sokeria. Mämmi keitetään ruisjauhoista, maltaista, vedestä ja suolasta matalalla lämmöllä, mauksi voi lisätä siirappia ja pomeranssin kuorta. Mämmi on usein paistettu tuokkosissa.

On mahdollista että mämmiä valmistettiin jo 1200-luvulla. Ensimmäinen maininta ruuasta on kuitenkin vasta 1500-luvulta. Joidenkin väitteiden mukaan ruoka olisi kotoisin Saksasta ja josta se levisi pohjoiseen. Myöhemmin se olisi Saksasta ja Ruotsistakin kadonnut ja säilynyt lähinnä vain Suomessa. On vaikea kuitenkaan kuvitella, kuinka kadonneen perinneruoan olemassaolo olisi ollut todistettavissa.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että on otettava huomioon sekin, että imellyttä-minen (perunalaatikon ja marjapuuron) on vanha länsisuomalainen tapa valmistaa ruokaa ja mämmi on vain yksi näistä ruoista. Se ei siis perinnäisalueellaan ole mitenkään erikoinen ruoka. Imelletyt ruoat ovat kuitenkin melko työläitä ja niitä näyttää valmistetun useimmiten juhliin (perunalaatikko ja setsuuri ovat joulu-ruokia ja mämmi pääsiäisruoka). Lisäksi esimerkiksi ruotsin sana "memma" on johdos suomen kielestä, mikä viittaa käsittääkseni siihen, että ruokalaji on kulkeutunut meiltä ruotsiin, eikä päinvastoin.

Mämmi on myös melko terveellinen ruoka, sillä se on suhteellisen kevyttä ja sisältää runsaasti kuitua. Kuitua on peräti 8,1 % (painosta). 100g mämmiä vastaakin kolmannesta päivän kuitutarpeesta. Toisaalta mämmissä on suhteellisen paljon sokereita. Viime vuosina mämmistä on kehitetty erilaisia ruokalajeja, makeisista ja alkoholijuomista liharuokiin ja leipään. Kaikenlisäksi se näyttää olevan tekemässä maihinnousua Eurooppaan, tai no ainakin Ranskaan, jossa sitä ilmeisesti tarjoillaan erikoisherkkuna ravintoloissa.

Sinappi on roomalais-keskiaikainen ärhäkkä herkku

Herkkusuut roomalaiset keksivät kai sinapinkin.

Maustekauppiaiden tienatessa aikanaan omaisuuksia kaukokaupalla, siinapit olivat edullisuutensa vuoksi aikanaan Euroopan suosituimpia mausteita. Sinappi on yleensä lapsen suuhun turhan väkevää ja monet aikuisetkin vierastavat sen makua ja väriltäänkin se usein muistuttaa jotain vähemmän herkullista. Väkevämpien makujen ystävät kuitenkin yleensä rakastavat sitä.

Sinapin historia on pitkä. Alun perin niitä viljeltiin lääkekasveina (mm. Egyptissä ja Kiinassa), mutta viimeistään roomalaiskaudella siitä oli tullut suosittu mauste. Apicius nimisen roomalaisen herkuttelijan keittokirjasta löytyykin sinapin varhaisin tunnettu resepti.

Roomalaiset sekoittivat jauhettuja sinapinsiemeniä käyttämättömään rypälemehuun, mistä johtuu länsieurooppalainen nimitys moutarde/mustard. Apicuksen reseptissä oli tavallisten ainesten lisäksi myös pinjansiemeniä ja manteleita. Keskiajalla tai varhaisen renessanssin myötä syntyivät tunnetut versiot sinapista, joissa nesteenä oli joko viiniä, hapanta raakarypälemehua (verjuice) ja/tai etikkaa.

Roomalaiset myös levittivät mausteen käytön Eurooppaan. Koska sinappia ei tarvinnut tuoda kaukaa, sillä kaikki sinapit kasvavat täällä pohjoisessa asti, niin se oli edullisempi kaukomausteita kuten arvokasta pippuria. Tämä teki siitä suositun mausteen. Meillä sinappi on kuitenkin on ollut herrojen herkku, josta tuli koko kansan mauste vasta sotien jälkeen.



Keltasinappi (Sinapis alba)



Sinappikasveista

Sinapit kuuluvat kaalikasvien sukuun ja niiden väkevä maku on hieman samankaltaista alkuperää kuin kaalien miedompi kitkeryys.

Mustasinappi, Brassica nigra on Euraasiasta, todennäköisesti Välimeren alueelta, kotoisin ja siitä saadaan kaikkein väkevimmät siemenet. Aiemmin se oli tärkeä maustekasvi. Sen siemenet joudutaan kuitenkin poimimaan käsin ja viljelystä on luovuttu lähes täysin maatalouden koneistuessa 1950-luvulla.

Ruskeaa sinappia eli sarptansinappia, Brassica juncea on viljelty Intiassa jo tuhansia vuosia ja se on mustasinappia miedompaa ja helpompi korjata. Kun väitetään käytettävän mustasinappia on käytössä yleensä oikeasti nykyään ruskeasinappi. Ruskea sinppia on kasvatettu Kiinassa salaattikasvina ja juurikkaana.


Keltasinappi, Sinapis alba tekee muita suurempia, hyvin mietoja, kauniin keltaisia siemeniä. Juuri näitä käytetään kokonaisina koristeina kurkkusäilykkeissä ja muissa tuotteissa. Kasvi lienee kotoisin Välimeren alueelta.



Mustasinappi (Brassica nigra)



Sinappien kasvatus

Sinappikasvit viihtyvät multavassa ja kalkkipitoisessa kasvualustassa, joka ei ole turhan savipitoinen. Mustasinappi on melko vaatelias ja sille kevyet savimaat ovat parhaita. Luomuviljelyssä sinappeja kannattaa kasvattaa apiloiden jälkeen. Ristikukkaisille yleisten yhteisten tautien vuoksi muita ristikukkaisia (kuten kaalikasveja, lanttua ja naurista) ei saa viljellä perättäisinä vuosina samalla kohtaa.

Sinapin siemenet itävät jo 5-8 C:ssa ja pienetkin taimet ovat melko kylmän kestäviä. Siemenet kylvetäänkin avomaalle jo varhain keväällä. Keltasinappia kylvetään enemmän 1,5-2 g neliölle viljelymaata ja muita sinappeja vähemmän 1g neliölle. Sinappi kärsii rypsin kanssa samoista tuholaisista.

Kun sinapit alkavat kellastua, ne voidaan korjata. Ne leikataan juuresta ja niputetaan kuivumaan sisälle, jossa ne saavat jälkikypsyä. Kun lidut sitten kuivuvat ne avautuvat ja rapisevat lattialle, jonka jälkeen ne voidaan puhdistaa. Yhdeltä neliöltä voi saada noin 100-200 grammaa sinapin siemeniä. Sinappeja käytetään usein myös viherlannoitukseen, jolloin ne niitetään kolme kertaa kesässä.



Sinappikastikkeista



Dijon on kuuluisa sinapistaan



Koska sinappi on tunnettu läntisessä maailmassa yleisesti jo keskiajalta lähtien, siitä on kehittynyt monenlaisia paikallisia versioita. Klassisin versio lienee ranskalainen Dijon-sinappi, joka nauttii EU.n alkuperäsuojelua. Se tunnetaan yleensä ranskalaisena sinappeja, vaikka perinteisiä sinappilaatuja on Ranskassa muitakin.

Bordeaux:n sinapissa käytetään roomalaiseen tapaan vain raakaa rypälemehua ja se on vaalean kerltaista. Beaujolais on muuten samankaltaista, mutta rypäleet ovat tummia ja samoin on sinapin väri. Meaux valmistetaan kokonaisista siemenistä ja siihen lisätään viinietikkaa ja mausteita.


Englantilainen sinappi valmistetaan sekä tummista että vaaleista sinapista ja värjätään kurkumalla, mikä antaa sille kirkkaan keltaisen värin. Tunnetuin brittiläinen sinappi merkki on Colman’s, jota on valmistettu 1860-luvulta saakka. Pohjoisamerikkalainen sinappi valmistetaan lähinnä vain keltaisesta sinapista ja on siksi myös vahvasti keltaista. Se on hyvin mietoa. Olut-pohjaisilla sinapeilla on anglosaksisissa maissa paikallista suosiota. Britit saattavat käyttää nesteenä myös siideriä. Englantilaiset pitävät myös piparjuurella maustetusta sinapista.



Ruskea sinapi (Brassica jungea)



Bordeaux-sinappia muistuttavat saksalaiset sinapit ovat hapanimeliä ja usein yrteillä maustettuja. Kuuluisia sinappeja tulee Düsseldorfin alueelta. Perinteinen mieto ruotsalainen, skoonen sinappi valmistetaan tummista sinapeista ja siihen lisätään nykyisin yleensä glyseriiniä. Mieto suomalainen sinappi on ruotsalaisen ja brittiläisen välimaastossa.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita sen, että Italiassa ei juurikaan valmisteta sinappia. Ainoastaan Lombardian sinapin nimellä tunnettu säilyke on suosittu, mutta sekin muistuttaa lähennä chutneyta. Sen sijaan vielä keskiajalla sinappia valmistettiin oletettavasti Italiassakin viinietikkaisella reseptillä.

              Moderni mukaelma Apiciuksen sinapista (englanniksi).