Kolme yötä jouluun on ...

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.

Muistan omasta lapsuudestani tuon laulun, jossa laskettiin, että jouluun on enää kolme yötä. Kun on enää kolmeyötä jouluun, on Tuomaan päivä, 21. joulukuuta. Vanhan laskentatavan mukaan siitä alkoi joulunaika, joka päättyi vasta loppiaiseen 6.1 tai toisen laskentatavan mukaan Nuutin päivään 13.1.

Entisaikoina juhlavalmistelut olivat Tuomaan päivänä jo pitkällä. Tuomaana tehtiin toisinaan suursiivous, minkä vuoksi puhuttiin touhu-tuomaasta ja savupirtin pesun ollessa kyseessä myös noki-tuomaasta. Itä-Suomessa Tuomaan päivään kuului oluen pano, nuotan veto sekä kynttiläin ja ryynien teko. Paikkakunnasta riippumatta se oli aikaa, jolloin tehtiin viimeisiä jouluvalmisteluja.

Tuomaasta housut naulaan ja alkaa joulurauha.

Toisaalta monin paikoin Tuomaan päivää pidettiin puolipyhänä, jolloin varsinkaan naiset eivät suurempia askareita harrastaneet, korkeintaan pieniä käsitöitä tekivät. Rukki piilotettiin Tuomaan päivänä, eikä sitä ennen Loppiaista saanut kaivaa esille. Miesväki lopetti työn teon tähän päivään.

Laulun mukaan tontut ovat liikkeellä. 

Tuomhanpäivä on kolme päivää ennen joulua.
Päivä on silloin kolme päivää kannallaan,

sanovat vanhat,
ja niitä päiviä sanotaan pesäpäiviksi.
 Päivä on silloin pesässään.

Siitä alkaa päivä pitenemhän.
Jouluna päivä on kukonaskelta pitempi.

- Turtola 1913 -

Kuten muutkin vanhvat merkkipäivät, myös Tuomaan päivällä on ollut merkitystä vanhojen sääennustusten kannalta. Tuomaan päivän ja joulun välisiä päiviä on sanottu pesäpäiviksi, sillä silloin ajateltiin auringon pysyvän ikään kuin pesässään, paikallaan, ettei päivä lyhennyt eikä pidentynyt. Jos aurinko ei ole tuona aikana ilmaantunut, se on tiennyt sateista kesää. Pienikin pilkahdus on kuitenkin luvannut kuivaa ja poutaista säätä.

Tule meille Tuomas kulta
Tuopa joulu tullessasi!
Tule aatto, joudu joulu,
Sekä Tahvana tavota!
Meill' on leivät leivottuina,
Sekä piiraat paistettuina,
Olut o'ottaa puolikossa,
Viina leroo lekkerissä.
Ompa kystä aitassamme,
Paljon pantua eloa:
Sirkan siivet, torakan koivet,
Permusen peräpakurat.

Carl Larssonin näkemys muinaisesta keskitalven juhlasta.

Tuomaan päivän keskeinen merkitysperinne ulottuu jo esihistorialliselle ajalle, onhan Tuomaan päivä samalla keskitalven juhla "jule", jolloin muinaisskandinaavit uhrasivat Freijalle porsas-uhrinsa. Kristillisessä perinteessä päivää vietettiin apostoli Tuomaan muistolle, joka muistetaan sanonnasta "epäilevä Tuomas". Sanonnan alkuperä on Johanneksen evankeliumissa, jonka mukaan Tuomaan täytyi koskettaa Jeesuksen haavoja ennen kuin hän uskoi tämän ylösnousseen.


Epäilevä Tuomas kokeilee
haavoja.

Tuomas eli arameaksi 'Tau'ma' tulee kaksosta tarkoittavasta sanasta. Samaa tarkoittaa myös toinen häneen liitetty nimitys: Didymos, joka on kreikaksi kaksonen. Raamattu ei Johanneksen lisäksi paljon Tuomaksesta puhu. Myöhempien legendojen mukaan hänen uskotaan lähteneen lähtetystyöhön Intiaan, jonne hän perusti maan seitsemän ensimmäistä seurakuntaa.

Näiden seurakuntien jäännökset tunnetaan tuomaskristittyinä. Lähellä Intian itärannikolla sijaitsevaa Chennaita (entinen Madras) on pieni kukkula St. Thomas mount, jolla Tuomaksen uskotaan saaneen surmansa vuonna 72. Kristityt tunnetaan myös nimellä nasranit, sillä he ovat nasaretilaisen seuraajia. Alunperin jumalaspalveluskielenä käytettiin arameaa. Alkuperäiseiset seitsemän seurakuntaa olivat Keralan alueella, Intian länsirannikolla. Siellä kristityistä muodostui paikallisten juutalaisten tavoin oma kansanryhmänsä ja kastinsa.

Tästä alkaa myös blogin joululoma eli tapaamme taas alkuvuodesta.

Rauhallista joulua ja kaikkea hyvää uudelle vuodelle 2012

Enkeleitä onko heitä?

Enkeli kuuluu olennaisen niin juutalaisuuteen, kristinuskoon kuin islamiinkin. Enkelit olivat vanhantestamentin Jumalan sanan-saattajia ja sotaväkeä. Enkeli ilmoitti Jeesuksen ylösnousemuksesta ja toi Muhamedille koraanin. Vanhatestamentin enkelit ovat selkeästi miehiä, vaikka taiteessa enkelit on mielellään kuvattu naisellisiksi olennoiksi. Maalausten siivet lisättiin, jotta enkelit voisi erottaa ihmisistä.

Mikael ja Gabriel, 1100-luku

Nimi enkeli tulee kreikankielen sanasta angelos, sanansaattaja. Se on käännös vanhatestamentillisesta termistä  Mal'akh(im), joka tarkoittaa ylimaallista sanansaattajaa. Kristilliseen joulu-tarinaan enkelit liittyvät keskeisesti. Enkeli ilmoitti etukäteen Marialle Jeesuksen syntymästä. Jouluyönä enkeliruhtinas sotajoukkoineen ilmestyi paimenille kedolla.

Enkeli taivaan lausui näin:
Miks hämmästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
maan kansoille nyt tulevan.

Raamatussa enkeleitä on montaa eri laatua.  Serafeilla on kuusi paria siipiä ja niiden tehtävänä on ylistää Jumalaa. Niitä on pidetty rakkauden, valon ja tulen enkeleinä. Taiteessa niiden väri on yleensä punainen. Kerubit ovat Jumalan lähimpiä seuralaisia ja palvelijoita. Kirkkotaiteessa kerubit kuvataan nelisiipisinä. Ne ovat pyhien paikkojen ja Jumalan ilmestyksen vertauskuva. (Kerubeiksi kutsutaan myös barokin suosimia pullukoita siivekkäitä vauvoja).

Myös muita hieman vaikeampiselkoisia enkeliryhmiä väitetään olevan. Toisinaan puhutaan myös kuoleman enkelistä, joka tunnetaan jo Vanhassa Testamentissa nimellä Malach HaMavet. Juutalaisessa uskonnollisessa perinteessä tunnetaan myös yksi selkeästi naispuolinen enkeli, Malach Lailah, jota pidetään kätilöenkelinä. Tarinan mukaan hänen uskotaan olevan läsnä lapsen saadessa alkunsa, kun Jumala päättää millainen tästä tulee.

Enkelihierarkiat

Ainoat Raamatussa nimeltä mainitut enkelit ovat enkelisotapäällikkö Mikael ja sanansaattaja Gabriel. Muslimit uskovat juuri Gabrielin välittäneen Koraanin Muhamedille. Mikael puolestaan on toisinaan samaistunut myös Jeesukseen, sillä hahmoilla on paljon samankaltaisia tehtäviä. Raamatun ulkopuolisessa apogryfikirjallisuudessa mainitaan viisi muuta enkeliä: auttaja Rafael, Uriel, Barachiel, Saladuhiel ja Jehudiel. Näitä nimellä mainittuja enkeleitä pidetään seitsemänä enkeliruhtinaana eli arkkienkelinä.

Nyt Jumalalle kunnia,

kun antoi ainoon Poikansa.

Siit enkelitkin riemuiten
veisaavat hälle kiitoksen.

Joidenkin tulkintojen mukaan alkuperäinen ensimmäinen arkkienkeli Lucifer, valonkantaja, aamunkoiton tuoja tuli liian ylpeäksi ja vallanhimoiseksi. Hän ja hänen seuraajansa kapinoivat ja heistä tuli langenneita enkeleitä, demoneita. Luciferista tuli paholainen. Nimi Lucifer on kreikankielinen käännös Vanhan Testamentin nimestä Helel, Sahaharin poika. Nykyisessä suomenkielisessä käännöksessä nimi kuuluu Kointähti (eli aamutähti), sarastuksen poika.

Enkelihahmoja eri puolilla
Enkeleitä tutkii angelologia eli enkelioppi, kirkon oppi ja teologien käsitys enkeleistä. Juutalaisuudessa ja islamissa on omat oppinsa enkeleistä. Enkelit ovat yllättävän samankaltaisia näiden kolmen uskonnon kesken. Enkelioppi ei muutenkaan ole selkeä hierarkinen oppirakennelma, vaan pikemminkin selitysten kudelma. Näkemykset enkeleistä ovat kristillisissä kirkoissa melko maltillisia eikä niiden välille saa aikaan riitaa enkeleistä. Angelologia yliopistollisena oppiaineena tutkii eri uskonnollisten perinteiden käsityksiä enkeleistä.

"Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja." - Matt. 18:10-

Usko siihen, että jumalat lähettävät henkiolentoja suojelemaan ihmisiä on yhteistä monille antiikin uskonnoille. Uskomus esiintyy myös sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Kristilliseen käsitykseen suojelusenkeleistä ovat vaikuttaneet myös Raamatun ulkopuoliset niin sanotut apogryfikirjat. Psykologisen kiintymysteoreetiisen tulkinnan mukaan suojelusenkelin on katsottu edustavan lapselle hoivan antajaa.

Zarathrustralaisuus muistuttaa juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia siinä, että sekin on yksijumalainen uskonto ja senkin piirissä on enkelimäisiä olentoja. Jokaisella ihmisellä on suojelushenki, Favashi. Amesha Spentat ovat Luojan pyhiä säteitä. Ne olivat aluksi varsin kuvainnollisia ja vasta myöhemmin niille tuli ihmismäiset hahmot. Yazatat ovat palvelushenkiä. Sikhiläisyys ei korosta enkelien asemaa, mutta sen piirissä tunnetaan sielujen punnitsemisessa auttavia henkiä, taivaallisia kirjureita, jotka kirjaavat ihmisten tekoja sekä kuoleman-enkeli, Azrael. Brahma Kumaris nimisessä intialaisessa uskonnossa jokaisesta sen jäsenestä tulee valon enkeli (faristha).

Enkelit ovat suosittuja myös niin sanotun uuden uskonnollisuuden (New Age -liike) piirissä. Liikkeen jäsenet sekoittavat eri perinteitä ja näkemyksiä ja luovat niiden pohjalta omat yksityiset näkemyksensä. Enkelit ovat helpompia uskon kohteita kuin perinteiset uskonnot.  Amerikkalaisista 55% uskoo suojelusenkelien suojelukseen, eivätkä kaikki suinkaan ole  uskonnollisia ja 68% uskoo aktiivisiin enkeli- ja demonivoimiin, kun vain 36% heistä uskoi samaan aikaan ilmaston lämpenemiseen.

51% suomalaisista uskoo enkeleihin. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusten mukaan 6% suomalaisista uskoo nähneensä enkelin. Monet uskovat enkelien tuoneen viestin poismenneeltä rakkaaltaan. Harva kieltää enkelit kokonaan, mutta jotkut uskovat enkelien yksinkertaisesti edustavan ihmisen sisäisiä tuntemuksia ja kaipuita.

Rakas paras pipari

Piparkakkujen eli alunperin pippurikakkujen eli maustekakkujen historia on pitkä. Ennen sokerin käyttöönottoa ja siirappiin tutustumista ne leivottiin hunajasta. Piparien elämykseen ei kuulu vain maku, vaan myös niiden koristelu ja tuoksu.

And I had but one penny in the world,

thou should'st have it to buy gingerbread.

-Shakespere William: Love is Labour's Lost eli Turhaa lemmen touhua -

Hunaja oli pitkään ainoa tunnettu makeutusaine. Keski-Euroopassa ei tunnettu sokeria ennen myöhäiskeksiaikaa. Hunajan terveellisyyteen on uskottu aina. Muinaisessa Egyptissä tunnettiin sen antibakteeritset ominaisuudet. Antiikin aikana sitä pidettiin pitkän elämän salaisuutena ja keskiajalla sen parantavuutta perusteltiin mehiläisten synnittömyydellä. Nykyäänkin sitä suositaan flunssa-rohtona. Alunperin hunajaa myytiinkin apteekeissa.

Jo 1500 ekr. egyptiläisestä faaraohaudoista on löydetty hunajakkakkuja ja Raamatussakin ne on mainittu. Hunajakakut ja hunajakakkujen leipurit tunnettiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa. Hunajakakut saapuivat kenties Kreikan kautta Eurooppaan saaden hieman erilaisia muunnoksia eri maissa. Hunajakakkuja on uhrattu monille jumalille. Viikingit leipoivat porsaanmuotoisia hunajakkuja rikkauden saavuttamiseksi.

Toisen näkemyksen mukaan piparkakut eli mausteiset mesileivät saapuivat 1000-luvulla Eurooppaan ristiretkien myötä Lähi-Idän rikkaista keittiöistä. Varhaisissa eurooppalaisissa hunajakakuissa käytettiin esimerkiksi ruusuvettä, manteleita, leivänmuruja, anista, pippuria ja santelipuuta. Santelipuu antoi pipareille punaisen värin ja sahrami keltaisen. Koska hunaja on paljon vähemmän voimakkaan väristä kuin siirappi kakut eivät olleet saaneet nykyistä ruskeaa väriään. Kakut painettiin puisiin muotteihin, jotka kuvasivat hallitsijoita tai uskonnollisia kuva-aiheita.

Keskiajalla hunajakkujen valmistus oli luostarien erityisalaa. Niille kerääntyi ylimääräistä hunajaa, kun ne valmistivat kirkkoihin kynttilöitä. Nunnat olivat erikoistuneet makeisiin ja munkit mausteisiin kakkuihin. Hunajakakkujen suosiota lisäsi se, että katollisella keskiajalla yleisen paaston aikanakin ne olivat sallittu herkku.

Keskiajalla perustetiin myös piparinpaistajien kiltoja esimerkiksi Pohjois-Saksaan ja Itä-Euroopan maihin. Ehtiessään Saksan kautta Pohjolaan kakkujen perusraaka-aine oli vaihtunut sokeriksi ja nimikin hunajakakuista pippurista muistuttavaksi piparkakuiksi. Tärkeimpiä piparkakkujen valmistuskeskuksia ovat olleet esimerkiksi Nürnberg, Praha ja Lyon, joissa on ollut piparikiltoja keskiajalta saakka.

Myös toskanalainen (kotoisin Siennasta) jouluherkku panforte muistuttaa melkoisesti keskiaikaista piparkakkua. Sekin valmistetaan hunajasta ja mausteista keittämällä. Joukkoon tulee lisäksi kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä ja jauhoja sekä usein nykyään myös suklaata. Herkkua on leivottu Sienassa vähintään 1200-luvulta saakka. Alkuperäinen nimitys herkulle oli pan pepato eli pippurileipä eli oikeastaan piparkakku. Senkin kerrotaan olleen ristiretkeläisten tuomisia.

Keskiajalla neidot saattoivat lahjoittaa piparkakkuja suosikki ritareilleen. Keskiajalla pipareita valmistettiin eri vuotuisjuhliin. Pääsiäiseksi leivottiin kukkia ja nappeja, syksyksi eläimiä ja lintuja. Saksasta on kotoisin tapa leipoa ohuehkoja, pölysokerikuorrutuksella koristeltuja pipareita ja piparkakkutaloja. Sieltä ne ovat levinneet eri puolille Keski- ja Pohjois-Eurooppaa. Piparkakku-ukkoja on leivottu ainakin jo renesanssin ajalta saakka.

1600-luvulla monissa Englannissa oli voimassa sääntö, jonka mukaan muut kuin piparkakkukiltalaiset eivät saaneet valmistaa pipareita ympäri vuoden. Muut saivat leipoa niitä ainoastaan jouluksi ja pääsiäiseksi. Noihin aikoihin piparin leivonnassa käytettiin keraamisia- tai puumuotteja, joista pipareihin tuli kohokuvioitu pinta. Useissa Englannin, Saksan ja Ranskan kaupungeissa on vietetty piparimarkkinoita keskiajalta saakka. Venäjällä kuuluisimmat piparkakut leivotaan Tulan kaupungissa, jossa niitä on leivottu samaten 1600-luvulta saakka.

Kotoiset piparit
Varmaa tietoa Pohjoismaisista pipareista on 1400-luvulta Vadstenan nunnaluostarista. Suomeen piparit lienevät rantautuneet viimeistään 1600-luvun lopulla, mutta pitokokkien tarjontaan ne ilmaantuivat vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kuuluisa keittokirjan kirjoittaja Cajsa Warg mainitsenee ne 1700-luvulla ilmestyneessä keittokirjassaan, jota varmasti luettiin säätyläisperheissä. Pitkään piparit olivatkin herraväen herkkua.

Eräiden lähteiden mukaan piparien valmistus olisi tunnettu myös uskonpuhdistuksen myötä vähitellen lakkautetussa Naantalin luostarissa ja levinnyt nunnilta kaupungin asukkaille viimeistään 1500-luvulla ja aikaisintaan 1400-luvun lopulla. Piparkakun nimessä pippuri viittaa muuten maustepippuriin, ei varsinaiseen pippuriin (eli valko-, musta- tai viherpippuriin), jota sitäkin on kyllä käytetty piparien mausteena. Meillä perinteinen joulua edeltänyt leivontapäivä oli (pyhän) Annan päivä nykyään 9.12, ennen 1700-lukua 15.12. Katolilaisen perinteen mukaan Anna oli Jeesuksen äidinäiti.

Piparkakuista on eri maissa erilaisia versioita. Toisaalla ne ovat ohuempia ja rapeita, toisaalla paksuja ja pehmeitä. Joskus leivotaan tummia, toisinaan vaaleita ja joskus miedompia ja toisinaan mausteisempia kakkuja. Joissain paikoin kovia pipareita liotetaan maidossa, teessä tai viinissä ennen syömistä.

Suomessakin on ainakin kaksi perustapaa valmistaa pipareita keittämällä tai vaahdottamalla taikina. Toiset pitävät paksuista ja pehmeistä ja toiset lastumaisen ohuista pipareista. Tunnetuin suomalainen ohje lienevät Paraisten piparit. Ehkä vanhin suomalainen ohje ovat puolestaan 1920-luvulla julkaistut raumalaiset Riikolan piparkakut.

Piparkakkujen merkitykestä Länsi- ja Pohjois-Euroopassa kertoo se, kuinka reseptit olivat pitkään arvokasta ja tarkoin varjeltua omaisuutta. Piparien aitous on edelleen tärkeä asia, sillä Britanniassa järkytyttiin vielä muutama vuosi sitten yrityksestä leipoa pipariukkojen rinnalle pipariakkoja.

Paraisten piparit
250g voita
2 dl sokeria
1,5 dl siirappia
2 tl inkivääriä
2 tl kanelia
2 tl neilikkaa
2 tl pomeranssinkuorta
2 kananmunaa
2 tl soodaa
8 dl vehnäjauhoja (500g)

Mittaa kattilaan voi, siirappi, sokeri ja mausteet. Kiehauta ne puuhaarukalla sekoittaen. Vatkaa haaleaksi ja lisää munat. Sekoita jauhot ja sooda ja lisää vähitellen taikinaan sekoittaen. Laita vuorokaudeksi kylmään maustumaan. Kaaviloi ohueksi ja ota muotilla kakkuja. Paista 175 °C:ssa 10 minuuttia.


Keskiajan piparkakut
450g hunajaa
7-9 dl hienoja korppujauhoja ja/tai jauhettua kuivaa leipää (ei ruisleipää)
1-3 tl inkivääriä
1-3 tl kanelia
¼-½ tl valkopippuria
ripaus sahramia

Kiehauta hunaja ja kuori vaahto. Pidä kattilaa miedolla lämmöllä ja sekoita joukkoon haluamasi määrä mausteita. Ala sekoittaa hiljalleen joukkoon hienoja korppujauhoja. Lisää korppujauhoja sen verran, että saat paksuhkon tasaisen taikinan (vastaa piparitaikinaa). Taputtele massasta levy leivinpaperin päällä. Kumoa toiselle paperille ja leikkaa vinoneliöiksi. Tarjoile.
Taikinan voi halutessaan myös paistaa 220°C:ssa noin 10 minuuttia. Se ei kuitenkaan ole alkuperäinen idea.

Leipää leipää leivän päälle...

Ei viljan vähyyttä, jos ei osan kovuutta.

(Kuhmolainen sananlasku)

Leipä on ollut pitkään keskeinen osa suomalaista ruokavaliota. Pitäähän se sanonnankin mukaan miehen tiellä. Maamme leipäkulttuuri on ollut laaja ja moni leipoo edelleen silloin tällöin itse leipäänsä. Tuttuja ovat myös eri maankolkkien ja paikkakuntien omat perinneleivät.

Leivän perustana on vilja

Vanhin maassamme tunnettu viljalaji on ohra, josta ensimmäiset havainnot ovat peräti 3500 vuoden takaa, ja joka yleistyi noin 2500 vuotta sitten ja oli maamme tärkein viljakasvi aina 1700-luvulle saakka. Sitä on viljelty ja viljellään yhä koko maassa.

Ensimmäiset merkit alun alkaen rikkakasvina pidetystä rukiista ovat noin 500 eaa. Ruis pärjää hyvin laihassa maassa ja kylmässä ilmastossa. Ruista on meillä viljelty paljon kaskissa varsinkin maamme itäosissa, joissa se oli jo melko varhain pääviljana. Meillä ruis on edustanut vaurautta ja ollut perinteinen arvon mitta.

Kaurakin on ollut alun alkaen rikkavilja, jota alettiin pronssikauden Keski-Euroopassa noin 3000-2500 vuotta sitten viljellä hevosten rehuksi. Ensimmäiset merkit kaurasta ovat maassamme noin 300 jaa tienoilla. Sen viljely levisi todennäköisesti pääosin idästä. Kauran viljely yleistyi keskiajalla 1200-1300-luvuilla. Alunperin meillä on viljelty saksalais-balttilaista tummaa kauraa. 1900-luvun alussa kaurasta oli tullut sadoltaan merkittävin viljamme.

Ensimmäiset merkit vehnästä ovat maassamme suurin piirtein samoilta ajoilta kuin kaurankin. Silloin kyse oli emmervehnästä, nykyisen durum- eli pastavehnän alkumuodosta. Vehnä on kuitenkin meidän olosuhteissamme vaativa viljeltävä ja vielä 1700-luvullakin sitä viljeltiin lähinnä Varsinais-Suomessa. Maassamme viljeltiin alunalkaen kylmänkestävää pölkkyvehnää, jonka syysvehnä syrjäytti 1800-luvun lopulla. Vehnän viljely alkoi maassamme yleistyä vasta 1930-luvun lämpiminä kesinä.

Pula- ja katovuosina leipää jatkettiin eri keinoin. Merkittävin niistä oli männyn nilasta valmistettu pettu.

Pullaan tarvitaan sitkoa
 
Leivottavuuden kannalta leivässä olennaisinta on sitko. Sen pohjana on yleensä viljan gluteeiini. Eniten gluteeiinia on hyvälaatuisessa leipävehnässä. Gluteiinia on jonkin verran myös rukiissa ja ohrassa. Jopa gluteenittomaksia mielletyssä kaurassa on hieman sitkoa, mutta sen sitko-ominaisuudet ovat heikohkot.

Kemiallisessa mielessä kaurassa itseasiassa on "gluteiinia", mutta sen gluteiinin osanen "aveiini" on erilainen kuin vehnän vastaava prolamiiniin "gliadiini" ja sen vastineet ohrassa ja rukiissa. Näin ollen kaura sopii useimmiten niin sanottuun gluteenittomaan ruokavalioon. Viljan prolamiinit ja gluteliini yhdessä muodostavat gluteiinin, joka toimii leivonnassa sitkon pohjana. Kauran gluteiinin sitkon siteet eivät ole yhtä vahvoja kuin muilla kotimaisilla viljoilla ja sen rakenne on murenevaa pikemmin kuin joustavaa.

Gluteiini voidaan korvata esimerkiksi ksantakumilla, guarkumilla tai psyllium kuidulla. Bakteereilla sokerista ja melassista valmistettu ksantakumi (E415) muodostaa gluteiiniin verrattavissa olevia pitkiä hiilihydraattiketjuja, jotka hyvin sopivat sen korvikkeeksi. Ongelma on, että sekin voi aiheuttaa suolisto-ongelmia (tosin ei kuitenkaan keliakiaa). Eräästä palkokasvista saatava luonnollinen sakeuttamisaine guarkumi (E412) toimii kuohkeuttajana (emulgointiaineena) ja parantaa taikinan koostumusta. Psyllium (fiber husk) on eräiden ratamolajien siementen kuorta. Sillä on taipumusta sitoa kosteutta ja sitä käytetään kuohkeuttamiseen.


Maakuntaleivät

Vaikka leipä on kaikille suomalaisille rakasta ruokaa, paikallinen perinne on vaikuttanut siihen, millaista leipää missäkin leivotaan. Itäisessä uunikulttuurissa uunia on lämmitettu ja leipää on leivottu vähintään kerran viikossa, kun taas läntisessä liesikulttuurissa uuni on lämminyt harvoin ja hyvin säilyvää leipää on leivottu pitkäksi aikaa. Länsisuomalaiset eivät olekaan tottuneet jokapäiväiseen tuoreeseen leipään. Itäsuomalaiset taas olivat tottuneet pehmeään leipään.

Maakuntaleivät ovat sangen kapea katsaus laajaan kotimaiseen leipäperinteeseemme, mutta antavat kuitenkin jonkinlaisen kuvan sen jakautumisesta. Mustaleipä on Ahvenanmaan ja Turun saariston imelletty leipä. Varsinaissuomessa leivontaa juhliin hapanimelää varilimppua. Pohjanmaalla leivotaan syysteurastuksen aikaan ruis- ja ohrajauhoista verileipää. Lapin rieska on ikivanha leipätyyppi, joka valmistetaan kohottamatta (eli hiivatta ja hapattamatta).

Hämeessä leivottu näkkileipä on ohut hapatettu tai hiivalla nostettu leipä. Pirkanmaalainen rievä taasen on happamaton ohraleipä. Yleisesti länsisuomalainen hapatettu reikäleipä on valittu itäisiä ja läntisiä piirteitä omaksuneen Keski-Suomen maakuntaleiväksi.

Itäiselle maallemme ovat tyypilliset erilaiset piirakat ja täytetyt leivät. Savolainen rättänä on ohrasta, rukiista ja mustikoista valmistettu jälkiruoka. Karjalaisen nauriskukon kuori voi olla joko hapattamatonta tai hapatettua ruistaikinaa. Kainuulainen röttönen on puolukkainen imelletty perunapiirakka. Avokukko on puolestaan vienankarjalaista alkuperää. Satakuntalainen silakkaleipä on länsisuomalainen vastinen savolaiselle kalakukolle.

Silakkaleipä onkin harvinainen poikkeus suomalaisessa piirakkaperinteessä, joka on painottunut Itä-Suomeen: Savoon, Karjalaan ja Kainuuseen. Ehkä tunnetuimmat itäisistä piirakoista ovat kalakukko, keitinpiirakka (lihapiirakka), lörtsy, karjalanpiirakka ja sulhaspiirakat.

Teeskentelevä tattari



Fagopyrum esculentum eli viljatattari.

Kuten jo otsikko toteaa, tattari ei kuulu perinteisiin vilja-kasveihin samalla tapaa kuin esimerkiksi maissi ja hirssi sekä tutummat kotimaiset vilja-kasvit, jotka kaikki kuuluvat heinäkasveihin. Heinäkasvit ovat yksisirkkaisia kasveja, kun taas tattari kuuluu kaksi-sirkkaisten tatarkasvien heimoon, kuten myös raparperi. Sitä kuitenkin käytetään vilja-kasvien tapaan samoin kuin myös kvinoaa ja amaranttia, jotka molemmat ovat myös valeviljoja (pseudo cereal). 

Tattarin kulttuurihistoriaa

Tattarin viljely alkoi tuhansia vuosia sitten todennäköisesti jossain päin Kaakkois-Aasiaa, jossa sen esi-isiä elää yhä villeinä. Todennäköisin alkuperä on Kiinassa, Yunnanin maakunnassa. Sieltä viljely levisi Keski-Aasiaan ja aina Eurooppaan saakka.  Kiinassa sitä on viljelty viimeistään 2600 eaa ja Japanissa ehkä jo 4000 eaa (siitepölytutkimuksen tulos).

Läntisessä Euroopassa ja myös Suomessa viljely alkoi kuitenkin vasta 1400-luvulla. Suomeen kasvi levisi todennäköisesti Keski-Venäjältä (pdf).  Itä-Euroopassa viljely oli alkanut muutama vuosisata aiemmin. Mongolit olivat tuoneet sen mukanaan 1300-luvulla valloittaessaan suuret osat Venäjää. Tuolloin tattaria kutsuttu usein saraseeni viljaksi tai turkkilaiseksi jyväksi. Meillä tattarin viljely oli osa itäistä kaskiviljelyä.  Laajimmillaan viljely oli 1700-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Hollantilaiset veivät aikoinaan viljelyn myös Pohjois-Amerikkaan, jossa tattariletut ovat suosittuja.

Sobanuudeleilla herkuttelua.

Euroopassa tattari-pannukakut tai -letut tunnetaan Ranskasta Venäjälle. Tutuimpia tattarilettuja lienevät venäläiset blinit. Kannaksen Karjalassa on valmistettu tattarista rieskaa. Tattaripuurokin on suosittu herkku ja sitä käytetään bulgurin ja riisin tapaan lisäkkeenä.

Japanissa tattarista eli sobasta valmistetaan perinteisiä nuudeleita, joista valmistetaan joko vehnän ja tattarin seoksesta tai puhtaasta tattarista. Pohjois-Italiassakin tattarista tehdään paikoin leveää pastaa (pizzoccheri) ja risoton tapaista ruokaa. Intiassa tattari on paikoin suosittua paastoruokaa, koska sitä ei viljojen tapaan ole kielletty hinduilta heidän paastonsa aikana.


Fagopyrum tataricum eli rikkatatar.

Tattarit ovat itseasiassa kaksi eri kasvia: tavallinen tattari eli Fagopyrum esculentum ja siberialainen tattari eli Fagopyrum tataricum, joka tunnetaan meillä nimellä rikkatatar. Rikkatatar on meillä viljellyn tavanomaisen tattarin lähisukulainen, jota on käytetty samalla tavoin. Molempia on meilläkin viljelty aikanaan ruuaksi. Harvinaisempi on Pohjois-Intian Kashmirissa viljelty Fagopyrum kashmirianum (pdf).

1900-luvun alussa Venäjä oli ylivoimaisesti suurin tattarin tuottaja, mutta Neuvostoliiton aikana tuotanto väheni ja nykyään se kilpaileekin Kiinan kanssa melko tasaväkisesti ykkössijasta.

Tattarin terveellisyydestä

Tattari on tuttu gluteenittoman ruokavalion noudattajille. Tattari on muutoinkin terveellinen viljankorvike. Sen proteenipitoisuus on korkea 13-17% (pdf) ja koostumus hyvälaatuinen. Kuidun määrä on noin 6-8% ja suurin osa siitä on liukoista. Erityisesti tattarissa esiintyvää rutiini nimistä flavonoidia on tutkittu paljon. Se sijaisee kuitenkin tattarin kuoriosassa, eikä sitä ole enää kuoritussa tattarissa. Tattari on kuitenkin hyvä antioksidantin lähde ja sen katsotaan alentavan kolestorolia (pdf).

Inuitien kurkkulaulu

Pohjois-Amerikassa asustavan alkuperäiskansan, inuiittien naisten harrastamaa kurkkulaulua on vaikea arvostella kovin kauniiksi. Perinteisesti naiset ovat huvittaneet itseään kurkkulaululla miesten ollessa pitkillä kalastus- ja metsästysretkillään. Sen ei siis tarvinnutkaan olla herttaista tai sievää. Sen sijaan kurkkulaulu oli kisailua, jonka tarkoitus oli naurattaa. Se lienee ollut kaamoksen varjossa eläneiden naisten selviytymiskeino.



Inuitit ovat toinen eskimoiden pääkulttuuriryhmistä. Inuitit asustavat rannikkoalueilla Alaskasta Grönlantiin. Monet inuiitit eivät pidä eskimo nimityksestä, koska kokevat sen halventavaksi. Toisaalta inuittinimitys ei kata kaikkia eskimoryhmiä.

Ensimmäiset paleo-eskimot saapuivat Aasian puolelta noin 3000 eaa. He siirtyivät Pohjois-Kanadaan nopeasti noin 2300 eaa. Sieltä he vähitellen levittäytyivät myös Grönlantiin. Aiemmin inuitikulttuurin alueella vaikutti 500-1500-luvuilla (jaa) dorset-kulttuuri, joka on paleo-eskimokulttuuri. Sen todennäköiset viimeiset edustajat sadlermiut asustivat Hudsonin lahdella 1800-luvulle saakka ja elivät metsästyksellä. Dorset-kulttuurin edustajat opettivat todennäköisesti inuitien esi-isille Thule-kulttuurin edustajille hylkeenpyyntitekniikan.

Nykyisten inuiittien esi-isät olivat thulen-kulttuurin edustajia. Thulen kulttuuri levisi nykyiselle inuiittikulttuurin asuma-alueelleen vuoden 1000 jaa jälkeen. Väestö lienee kuitenkin osin vanhempaa perua ja vain omaksunut lännestä itäänpäin levinneen kulttuurin. Ilmeisesti dorset-kulttuurin tuhoksi muodostui kykenemättömyys sopeutua ilmaston lämpenemiseen.

Inuiittitytöt menivät vielä 1900-luvun alussa naimisiin heti saavutettuaan puperteetin ja heidän mielipidettään ei juuri kyselty aviopuolisoa valittaessa. Vielä 1970-luvulla oli tapana sopia vastasyntyneiden avioliitoista. Tänä päivänä, jolloin liittoja pitäisi muodostaa, nämä lupaukset otetaan kuitenkin yhä vähemmän vakavasti.

Inuiitit arvostavat suuresti itsemääräämisoikeutta. Kulttuurien säilyttäminen on keskeinen tehtävä. Vanhusten muistojen keräämistä pidetään tärkeänä. Inuitien myytit ja legendat ovat levinneet suusanallisesti ja tarinankerronnan myötä. Vähitellen on alkanut kehittyä myös kirjallisuutta.



Inuiittien musiikki koostui perinnettä välittävistä lauluista, rituaalisista rumputansseista ja kurkkulaulusta. Inuiitit omaksuivat myös eurooppalaista musiikkia valaan pyytäjiltä. Samalla he omaksuivat viulun ja haitarin soittimikseen. He omaksuivat valaanpyytäjiltä myös eurooppalaista alkuperää olevia tansseja.


Katajjaq
Katajjaq on Quebeqin alueen inuitien nimitys kurkkulaululle, joka tunnetaan myös nimillä pirkusirtuk ja nipaquhiit. Inuiittien kurkkulaulu poikkeaa muista samankaltaisista perinteistä. Hokkaidon saarella, Japanissa oli samankaltainen tyyli rehukara, jonka viimeinen ainu laulaja kuoli 1976. Jäljellä ovat vain Japanin television 1960-1970-luvuilla tekemät nauhoitukset. Sekä ainujen että inuitien laulutekniikassa laulamista harjoittivat naisparit.



Myös inuitien musiikkiperinne oli miltei kuolemassa, ennen kuin sen elvyttämiseen herättiin. Kristilliset lähetyssaarnaajat olivat kieltäneet perinteen syystä tai toisesta. Perinteisen inuiitti historian mukaan myös miehillä oli tapana kurkkulaulaa. Sittemmin on tullut paljon nuoria laulajia, jotka ovat ylpeitä perinnöstään. Kuuluisin laulaja on inuitien parilaulusta yksinlaulutyylin kehittänyt Tanya Tagaq Gillis , joka on esiintynyt myös islantilaisen Björkin kanssa yhdessä. Tudjaat duo yhdisti musiikkiinsa myös pop musiikkia. Se koostuu serkuksista Madeleine Allakariallakista ja Phoebe Atagotaalukista. Duo on sittemmin hajonnut.

Inuitien laulu on eräälainen musikaalinen peli tai leikki, jossa yritetään olla nauramatta. Laulua jatketaan kunnes jompi kumpi laulajista purskahtaa nauruun. Yleensä toinenkin laulaja alkaa samantien nauraa. Laulun onkin ajateltu olevan naisten keino selvitä pitkästä kaamosajasta kotona, miesten ollessa metsästys- ja kalastusmatkoillaan.

Useimmat muut kurkkulauluperinteet ovat moniäänisiä, mutta inuitien lauluperinteessä tätä piirrettä ei ole. Laulajat muodostuvat naisparista, joka pitävät toisistaan kiinni kyynärvarsista ja katsovat toisiaan silmiin kasvot melko lähellä toisiaan. Pari voi joko istua tai seistä laulaessaan tai pikemminkin pelatessaan äänillä. Musiikin tutkijat ovat sitä mieltä, että inuitien kurkkulaulussa ei varsinaisesti ole kyse laulamisesta vaan pikemminkin ääntelyleikistä. Perinteisesti inuitit ovatkin puhuneet metelipeleistä. Se, miksi sitä nykyään kutsutaan kurkkulauluksi, johtuu samantapaisuudesta mongolilaisen lauluperinteen kanssa.

Äänet synnytetään syvällä kurkussa ja niitä toistellaan rytmikkääksi. Yleensä leikillä on aloitteentekijä tai johtaja, jota pari seuraa tai matkii pyrkien täyttämään välit omalla äänellään. Joskus laulajia on enemmän kuin kaksi jopa neljä tai viisi kerrallaan. Ensimmäinen, joka ei saa henkeä tai tippuu rytmistä tai alkaa nauraa häviää pelin. Yleensä laulu kestää 1-3 minuuttia ja päättyy yhteiseen nauruun. Lopullinen voittaja on se, joka voittaa eniten muita laulajia.



Alunperin laulajat lauloivat miltei nenät kiinni toisissaan käyttään toistensa suu onkaloa kaikupohjana. Nykyään lauletaan kuitenkin yleensä selkä suorana hieman toisista erillään seisten tai istuen. Toisinaan seisovat parit tekevät pieniä tanssiliikkeitä laulaessaan. Laulu saattaa koostua joko sanoista tai merkityksettömistä tavuista tai äänteistä. Vain osa äänistä tuotetaan kurkussa.


Naurun voima
Se, mikä tekee kurkkulaulusta kiinnostavaa on sen mahdollinen etu kaamosajasta selviämisessä. Naurussa, jota peli synnyttää, on mahtava voima. Peli synnyttää myös läheisyyttä ja kiinteän yhteyden laulajien välille. Läheisyys on myös mahtava voimavara halki pitkän kaamosajan. Kurkkulaulussa on kyse iloisesta leikistä, ei mistään vakavasta kilpailusta. Tarkoitus ei ole voittaa vaan pitää hauskaa yhdessä.

Tänä päivänä kurkkulaulua arvostetaan, koska sillä on voimaa kantaa inuiitteja läpi länsimaistumisen aiheuttaman ankaran identiteettikriisin. Musiikki toimii minuuden vahvistajana ja auttaa selviämään.

Día de los Muertos

Meksikolaista kuolleiden päivää vietetään samoihin aikoihin pyhäinpäivän ja halloweenin kanssa. Se on saanut vaikutteita paitsi maailmanlaajuisesta katolisesta perinteestä, myös vanhemmasta intiaaniperinteestä.

Asteekit viettivät vastaavaa juhlaa alkusyksystä, elokuussa. Juhla oli omistettu sekä lapsille että kuolleille sukulaisille ja sitä vietettiin kokonainen kuukausi. Perinne on kuitenkin tätäkin vanhempi ja on epäilty, että vastaavan kaltaista juhlaa olisi vietetty jo parin kolmen tuhannen vuoden ajan. Ennen espanjalaisvalloittajien saapumista oli tapana pitää esillä aitoja ihmiskalloja kuoleman muistutajana.

Juhla oli omistettu "Rouva kuolemalle" (Mictecacihuatl, manalan hallitsijatar), jota vastaa tämän päivän kukkahattuinen luuranko, La Calavera Catrina. Nimitys tarkoittaa tyylikästä pääkalloa. Nykyinen hahmo on syntynyt 1900-luvun alussa. Juhlaperinteen juuret ovat osin myös mayojen perinteestä muistaa sekä vastikään kuolleita että aiempia esi-isiään. Maya perinne vaikuttaa vahvasti Jukatanin alueella, jossa kulttuuri oli vahvimmillaan ja jossa kuolleiden päivä tunnetaan maya-kielisellä nimellä Hanal Pixan - sielun ruoka (pdf). Meksikon kansanuskossa on myös merkillinen, kirkolle kiusallinen, pyhimyshahmo Santa Muerte eli pyhä kuolema, jonka juuret lienevät pakanallisella ajalla. Tämän hahmon palvonta on erityisen suosittua alamaailman ja köyhälistön piirissä. Useimmiten luurankohahmo on puettu valkeaan kaapuun ja sen tunnuksina ovat viikate ja maapallo.

Aiemmin Santa Muerte -hahmoa palvottiin salassa, mutta yhä enemmän pyhättöjä on alkanut ilmaantua julkisuuteen. Tärkein palvonnan keskus on Meksiko Cityn Tepiton esikaupungissa ja kauppalassa. Alueella on pitkät historialliset juuret esi-kolumbiaanisella ajalla ja se on vahva alamaailman keskus. Virallisesti alueen pyhimys on Franciscus assisilainen, mutta paikalliset pitävät pyhää kuolemaa pyhimyksenään. Suitsukkeiden sijaan alttarilla palaa marihuana.

Yleisesti ottaen kuolleiden päivä ei ole Meksikossa vakava juhla, vaan se saa humoristisia piirteitä. Päivä on juhlana tärkeä ja sitä saatetaan suunnitella vuodenkin verran etukäteen. Kuolleille lapsille ostetaan leluja ja aikuisille alkoholia. Haudoille viedään rihkamaa ja kynntilöitä ja niillä nautitaan aterioita. Tyypillisiä ruokalajeja ovat sokeroitu kurpitsa, pan de muerto (kuolleiden leipä) ja makeiskallot. Pan de muerto on aniksella ja appelsiininkuorella maustettua makeaa pullaa, joka koristellaan luumaisilla kuvioilla. Taikinasta saatetaan myös muotoilla jäniksen tai luiden muotoisia leivonnaisia. Kuolleiden juhlan koristeena käytetään myös kuolemaa symboloivaa meksikolaista samettikukkaa. Kukalla on pitkä lääkinnällinen ja vertauskuvallinen perinne. Sitä on käytetty suitsukkeena, teenä ja kuolevia tyynnyttämään.

Osa perheistä rakentaa koteihinsa alttareita tai pyhättöjä. Ne on yleensä koristeltu ristein ja neitsyt Marian kuvin sekä kynttilöin ja kuolleiden sukulaisten valokuvin. Alttareiden lähellä muistellaan kuolleita kertomalla tarinoita ja rukoillen. Jotkut viettävät juhlaa meluisasti tanssien, jotta kuolleet heräisivät. Kuolleiden ystävien ja sukulaisten muistoksi saatetaan myös kirjoittaa hilpeitä runoja, joita kutsutaan nimellä calaveras, kallot. Lehdissä julkaistaan runoja julkkisten muistoksi. Osa myös pukeutuu luurankoasuihin.

Jukatanin niemimaalla, Meksikon kaakkoiskulmassa, maya perinteestä ammentavaa Hanal Pixal juhlaa vietetään oikeastaan jo 31.10 eli päivää ennen yleismeksikolaista kuolleiden juhlaa. Juhlan tarkoituksena on muodostaa yhteys esi-isien kanssa ja erityisesti maaseudulla juhlaperinne on voimissaan ja muistoalttareita joka kodissa. Jukatanilla muistoalttari on rakennetaan paikallisesta puusta ilman nauloja, joiden kuolleet voisivat pelätä vahingoittavan itseään. Se peitetään liinalla, joka kuvastaa pilviä. Lasten muistoalttareiden liinat ovat iloisen kirjavia. Alttarilla poltetaan suitsukkeita ja sille katetaan ruokaa. Lisäksi alttarilla on aina kuppi täynnä suolaa ja toinen täynnä vettä. Nämä kaksi ainesta joko kuvastavat elämän tarkoitusta tai liittyvät puhdistautumismenoihin. Ne myös opastavat henkiä takaisin tuonpuoleiseen.

Ruoka-aineksista tärkein on mucbil pollo maissikakku. Maissilla oli erittäin tärkeä merkitys maya kulttuurissa ja myös heidän kuolinrituaaleissaan. Maissi oli muinaisille mayoille uudelleen syntymän vertauskuva (pdf). Muinaiset mayat hautasivat kuolleensa taloihinsa tai kotipihoillensa, jotta saattoivat palvoa näitä jatkuvasti. Uskotaan, että hanal pixal-juhlan aikana kuolleista tulee portinvartijoita kuolleiden ja elävien maailman välillä.

Kuolleiden leipä
11-14 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl anista
50g hiivaa
1,5 dl maitoa
1 dl vettä
1 dl voisulaa
4 munaa
Sekoita 3,5 dl jauhoja muut kuiva-aineet. Sulata voi ja sekoita kuuma voisula huoneenlämpöisiin nesteisiin. Murenna kädenlämpöiseen seokseen hiiva ja lisää kuiva-aineseos. Sekoita hyvin. Lisää vielä munat ja sekoita hyvin. Lisää taikinaan loput jauhoista vähitellen. Vaivaa noin kymmenisen minuuttia. Anna nousta kaksinkertaiseksi. Leivo pulliksi ja luiksi. Anna kohota leivinliinan alla vielä tunti. Paista 175 °C noin 40 minuuttia. Paistamisen jälkeen ripota päälle sokeria tai koristele värjätyllä sokerivesikuorrutteella.

Kestävä elämäntapa - permakulttuuri

Permakulttuurissa ei suosita perinteisen maatalouden
laajoja yksilajisia viljelmiä. CC-BY-3.0 Photo by Petritap

 Permakulttuuri (permaculture) tarkoitti alunperin luomu viljelyn sellaista muotoa, jossa ravinteet ja energia kiertäisivät mahdollisimman tehokkaasti. Nimitys tuleekin sanoista permanent agriculture - pysyvä maatalous. Edelleenkin ajatuksen keskiössä on luonnonmukainen viljely, mutta samalla se on levinnyt kattamaan koko ekologista elämäntapaa.

Kyse on vuorovaikutuksesta ja kestävien ratkaisujen löytämisestä. Mallia pyritään usein ottamaan luonnosta, jonka katsotaan edustavan tehokasta ratkaisumallia ongelmiin. Ruoantuotannon puolella pyritään pois yksilajikkeisista "autiomaista", kohti sekaviljelyä. Eräs suosittu malli on ravintoa monessa kerroksessa tuottava metsäpuutarha.

Permakulttuuri perustuu tarkalle suunnittelulle. Tuotanto pyritään järjestämään niin, että lähimpänä ovat jokapäiväiset toiminnot ja kauimpana puolivilli tai villi luonto. Pihapiirissä ovat päivittäin hoidettava kasvimaa. Kauempana ovat laidunmaat, hedelmätarhat ja pellot. Vapaasti kasvavalle luonnolle varataan aina oma tilansa. Permakulttuurin ohjaamassa tilassa eri toiminnot on myös jaettu sektoreittain omalle alueelleen.

Tarkasti suunniteltua on järjestelmän eri osasten välinen yhteys ja niiden suhteet toisiinsa sekä voimavarojen, jätteiden ja raaka-aineiden kierto järjestelmässä. Se, mikä toisessa osassa järjestelmää on tarpeeton tuotos tai jopa harmi, on toiselle hyödyksi.

Esimerkiksi maatilan eläinten lannasta tulee lannoitetta pellolle, jotka puolestaan kasvattavat eläimille ruokaa. Kanoja käytetään rikkaruohojen ja tuholaisten torjuntaan. Sadevesi kerätään talteen viljelysten kasteluun ja pesuvedeksi. Pesuvesi kierrätetään sekin puutarhaan. Ruoantuotanto ja elämä on järjestetty niin, että sen eri osat tukevat toisiaan. Ruonatuontantoon käyttämättömät kasvinosat kompostoidaan ravinteiksi pellolle.

Permakulttuuri on pohjimmiltaan melko aatteellinen ja filosofinen koulukunta. Se pyrkii erilaisten mallien luomiseen. Luontoa pyritään kopioimaan luovissa ratkaisuissa, kuten maakellarin vertaamisena karhun pesään tai auringon mukaan kääntyvien paneelien rinnastamisella auringonkukkiin. Rakentamalla termiittikekoa muistuttava talo, pystytään sen lämpötilaa säätelemään luonnollisesti. Rakennusmateriaalit valitetaan kierrätettävyyden ja luonnonmukaisuuden pohjalta. Erään näkemyksen mukaan permakulttuuri onkin suunnitteluväline.

Permakulttuuri on vahvasti eettinen järjestelmä, joka pyrkii ihmisistä ja ympäristöstä huolehtimiseen sekä kulutuksen ja kasvun rajoittaminen. Tarkoituksena on myös jakaa rajalliset luonnonvarat mahdollisimman tasapuolisesti kaikkien kesken. Huolehtiminen ulottuu paitsi lähiympäristöön, myös koko muuhun maailmaan. Luontoa tarkkailemalla luodaan sitä kunnioittavia periaattteita. Permakulttuuriin kuuluu rinta rinnan sekä uunnitelmallisuus että yksilöllisyys eli suunnitelmien soveltaminen kulloisiinkin oloihin. Tavoitteena on luoda elämäntapa, joka takaa hyvän elämän rasittaen kuitenkin luontoa mahdollisimman vähän.



Permakulttuurin maataloudessa eläimet ja kasvit
tukevat toisiaan.

Ruoantuotanto permakulttuurissa

Ruoantuotantoa on tarkoitus tehostaa ottamalla mallia luonnosta. Luonnossa näkee harvoin paljasta maaperää, paitsi autiomaissa. Siksi permakulttuuri viljelmillä suositaankin katteita, jotka estävät maan kovettumisen ja kosteuden haihtumisen maaperästä. Niiden ansiosta kitkeminenkin helpottuu. Eri reuna-alueiden kuten rantojen ja metsänreunojen monipuolisuus nähdään mahdollisuutena, jota pyritään hyödyntämään.

Villikasveja saatetaan käyttää houkuttelemaan pölyttäjiä ja tuholaisia metsästäviä petohyönteisiä. Puutarhaan houkutellaan erilaisia hyönteissyöjiä linnunpönttöjen ja siilinpesien avulla. Pihalampeen kotiutuneet sammakotkin auttavat pitämään tuholaiset kurissa. Viljelmien reunoille istutetaan yrttejä ja eräitä kukkasia karkoittamaan tuholaisia. Samettikukka pitää sukkulamadot kurissa juurieritteillään ja kehäkukat karkoittavat lentäviä hyönteisiä.

Luonnossa yksi kasvilaji kasvaa harvoin laajoilla alueilla yksikseen. Permakulttuurissa pyritäänkin kasvattamaan sekaisin eri kasveja, joilla on ympäristönsä suhteen toisiaan täydentäviä toiveita. Hitaasti kasvavan porkkanan sekaan voidaan kylvää nopeasti kasvavia retiisejä. Typenottaja kasvit antavat ravinteita muille kasveille. Sekaviljelyssä tuholaiset eivätkä kasvitaudit saa samalla tavalla valtaa kuin vain yhdestä lajista koostuvilla viljelmillä.

Klassinen esimerkki on amerikkalaisten alkuperäiskansojen maissi-kurpitsa-papu-viljelmä, jossa kaikki osaset tukevat toisiaan monipuolisesti. Suomessakin perunamailla on perinteisesti kasvatettu talonpojan- eli härkäpapua ja myös herneen ja kauran kasvattaminen sekaisin on ollut jokseenkin tavallista. Herne on saanut kaurasta tukea ja kaura hyötynyt herneen tarjoamasta lisätypestä. Usein puhutaankin kumppanuuskasveista, jotka tukevat toisiaan sekä kasveista joista on toisilleen haittaa.

Viljelyssä pyritään järkyttämään luontoa mahdollisimman vähän. Maata ei muokata sen enempää kuin on kasvintuotannon kannalta välttämätöntä. Pysyvyyttä arvostetaan ja siksi suositaankin mahdollisuuden mukaan monivuotisia tuotantokasvoja (eli perennoja). Toimimalla yhteistyössä luonnon kanssa saavutetaan tehokkuutta ja helpotetaan viljelijän toimintaa.



Permakulttuurissa toimitaan paikallistasolla.

 Permakulttuuri elämäntapana

Permakulttuuriin elämäntapana kuuluvat esimerkiksi etätyö ja kaupunkiviljely. Kaupunkiperma-kulttuurissa pyritään muokkaamaan asuinympäristöä kohti luonnonmukaisuutta. Ajatuksena on tuottaa ruokaa siellä, missä syöjätkin ovat. Kaikki käyttämätön viljelyala pyritään ottamaan käyttöön. Työtä pitää tehdä lähellä kotia, jotta työmatkailu ei kuluta energiaa. Tietoliikenne yhteyksien ja esimerkiksi etäkonferenssien avulla voidaan välttää turhaa matkustelua. Paikallisesti liikutaan mielellään joko pyöräillen tai julkisilla kulkuvälineillä, jos suinkin mahdollista.

Permakulttuuri on toimintatavoiltaan yhteisöllinen. Se perustuu yksilöiden ja yhteisöjen väliseen vuorovaikutukseen ja keskinäiseen avunantoon. Yhteistyö muotoja kehitellään enemmän ruohonjuuri tasolta lähtien kuin ylhäältä määräten. Ihmiset ovat itse tekemässä omaan elämäänsä vaikuttavia ratkaisuja paikallisessa yhteisössä. He pyrkivät oppimaan muiden ratkaisuista ja kehittämään itse paikallisesti sopivia uusia ratkaisuja.

Tärkeä osa permakulttuuria on raaka-aineiden, voimavarojen ja jätteiden kierrätys. Vanhalle tavaralle keskistään uusia käyttötapoja. Kierrätyskelvottomista jätteistä pyritään kokonaan eroon. Toiminnat suunnitellaan niin, että ne hyödyntävät toinen toisiaan. Tarvittavat hyödykkeet pyritään tuottamaan niin, että niistä ei synny jätettä ja että ne voidaan tulevaisuudessa taas jälleenkäyttää uudelleen. Tämä pyritään tekemään niin, että mukavasta elintasosta ei tarvitse valtavasti tinkiä, mikä edellyttää uudenlaisia luovia ratkaisuja.

Permakulttuurissa ei pyritä jatkuvaan kasvuun, vaan elämäntavan kestävyyteen ja sopusointuun luonnon kanssa. Ajatuksena on, että läheisessä vuorovaikutuksessa luontoon ja sopusointuisessa elämässä sen kanssa, ihminenkin voi hyvin.

(Huom. edellä oleva kappale on paljolti omaa tulkintaani permakulttuurista ja sen soveltamisesta).

Vuorovaikutusta tarvitaan.

Kaksitoista suunnitteluperiaatetta Holmbergin mukaan:

1. (Ympäristön) tarkkailu ja vuorovaikutus

2. Energian hankinta ja varastointi

3. Merkityksellinen tuotos (joka kannustaa jatkamaan toimintaa.)

4. Itsesäätely ja palautteen vastaanottaminen (ja järjestelmän muuttaminen tarpeen mukaan.)

5. Uudistuvat voimavarat

6. Jätteettömyys (ja saasteettomuus)

7. Suunnittelu kokonaisuudesta (malleista) yksityiskohtiin

8. Vuorovaikutus vastakohtaisuuden (erottelun) sijasta

9. Hitaat ja pienet ratkaisut (jotka vaikuttavat lempeästi ja pehmeästi ja ovat helpommin hallittavissa.)

10. Monimuotoisuuden arvostus ja hyödyntäminen

11. Raja- ja reuna-alueiden arvostus ja hyödyntäminen

12. Luovuuden käyttö ja muutosvalmius

Egyptiläinen fajanssi

Uuden valtakunnan aikainen fajanssivirtahepo
(1500-1300 eaa).  by Andreas Praefcke (for Public Use)

Egyptiläinen fajanssi muistuttaa hieman posliinia, mutta toisin kuin posliini, sitä ei valmisteta savesta vaan autiomaan kvartsipitoisesta hiekasta. Aikanaan fajanssia vietiin Eurooppaan ja Lähi-Itään. Sitä on löytynyt Skotlannista asti.

Egyptiläisen fajanssin oli ensimmäinen ihmisen valmistama materaali. Sen valmistus oli aikanaan hyvin edistynyt tekniikka, jonka kaltaisia omaksuttiin Euroopassa vasta uudella ajalla. Sitä onkin pidetty ensimmäisenä korkealaatuisena keramiikkana.  Kun ensimmäiset egyptiläiset fajanssi esineet valmistettiin noin 4000-3500 eaa Badarian kulttuuripiirissä egyptiläisellä kivikaudella, alkoi posliinin valmistus puolestaan Kiinassa vasta 600-luvulla jaa.

Egyptiläisen fajanssin lasitteen väri vaihteli vihreän ja sinisen eri sävyissä. Sitä käytettiinkin Siinain niemmaalla kaivettujen turkoosi- ja afganistanilaisten lapis lazul -korukivien korvikkeena. Sininen väri liitettiin Niiliin, taivaan vesiin ja Jumalten asuinpaikkoihin. Vihreä väri puolestaan oli kasvun ja uudelleen syntymän väri. Vanhimmat esimerkit fajanssista ovat jo esiklassiselta kaudelta eli ennen egyptiläisen korkeakulttuurin syntyä.

Egyptiläistä fajanssin pääraaka-aine on kvartsimurske tai kvartsipitoinen hiekka. Lisäksi valmistukseen käytettiin kalkkisälpäjauhetta, eri emäksisiä aineita ja piikalkkilasitetta. Alunperin emäksenä käytettiin poltetusta kasviaineksesta saatua tuhkaa, mutta ptolemaiosten aikakaudella hieman ennen ajan laskun alkua se korvattiin kokonaan natronilla eli sammutetulla soodalla. Lasitteen värityksenä käytetään kuparimineraaleja. Periaatteessa raaka-aineita oli saatavana paikallisesti, mutta niitä myös tuotiin.



Scrabee-amuletti 1300-luvulta eaa. CC-BY-2.5
by Wikipedia Loves Art participant "trish"

Fajanssin valmistusvaiheita olivat muotoilu, puristus ja hionta olivat tärkeimmät fajanssin valmistuksen vaiheet. Raaputusta ja hankausta käytettiin pinnan tasoitukseen esi- ja varhaisdynastisilla kausilla. Esidynastisen kauden fajanssia valmistettiin kylmätekniikalla raaputtamalla ja hiomalla, mikä muistutti enemmän kivenkäsittelyä kuin lasia tai keramiikkaa.

Keskivaltakunnan aikana fajanssin valmistus kehittyi. Syntyi marmoroitu fajanssi, joka saatiin aikaan lasitetta varioimalla. Fajanssi esineitä muotoiltiin ytimen ympärille ja toisinaan ytimen ja lasituksen väliin muodostui erillinen kerros.  Keskivaltakunnan loppupuolella syntyi uusia tekniikoita kuten koristeleikkaus, -upotus ja -pinnoitus, joista tuli suosittuja uuden valtakunnan aikana. Uuden valtakunnan aikana fajanssisormuksia, -helmiä ja -amuletteja valmistettiin yhdistelemällä eri valu- ja muotoilutekniikoita.

 

Keittokirjoja antiikista uudelle ajalle

Keittokirja on kokoelma ruoanvalmistukseen liittyviä ohjeita. Alunperin ne olivat kokkien kirjoja toisille kokeille tai yleensä vain kuvauksia ruoanlaitosta ja vasta myöhemmin niistä tuli nykyaikaisia tavalliselle kansalle suunnattuja arkisia oppaita.

Vanhimmat kuvaukset ruoanlaitosta lienevät peräisin muinaisesta Kiinasta ja Kaksois-virranmaasta. Muinaisina aikoina keittotaito ei ehkä ollut suosituin kuvauksen kohde, mutta joitakin on silti säilynyt. Ne kuten myös suurin osa keittokirjojen historia koostuu teoksista joita voisi kutsua nykyisin  "haute cousine" eli ruoanlaiton taiteeksi. Antiikin kreikkalaisesta keittiöstä on myös säilynyt tarkka ruoanlaiton kuvaus esimerkiksi 300-luvun (jaa) Deipnosophistae-teoksessa, joka käsittelee varsinaisesti aikakauden kirjallista elämää.

Vanhin Euroopassa säilynyt keittotaidon opas oli perimätiedon mukaan roomalaisen herkuttelijan Marcus Cavius Apicuksen kirjoittama. Se, kuka keittokirjan todella kirjoitti, ei ole varmaa. Joka tapauksessa keittokirjakokoelma nimeltä 'Kokkien kuninkaasta' - De re coquinaria, kulkee Apicuksen nimellä. Antiikin aikana hänen nimiinsä oli laitettu joitakin reseptejäkin.  Toinen Apicukseen viiittaava teos, Vinidariuksen kirjoittama "tasku-Apicus", Apici Excerpta a Vinidario on kirjoitettu vasta frankkien valtakaudella, 700-luvulla.

900-luvulla kirjoitettiin vanhin tunnettu arabilalainen keittokirja, al-Warraqin kokoama al-Kitab al-Ṭabīḫ ja 1200-luvulla sen lähin seuraaja al-Baghdadin miltei saman niminen Kitab al-Ṭabīḫ (ruokalajien kirja). Jälkimmäinen on säilynyt vain Turkissa, jossa se oli vuosisatoja suosituin keittokirja. Samalla vuosisadalla mongoliruhtinas Kublai-kaanin hovikokki Huou kirjoitti reseptikokoelman "Mitä on tärkeä tietää syömisestä ja juomisesta".  Reseptit ovat lähinnä keittoja ja lisäksi teoksessa on kotitalouden hoito ohjeita.

Keskiaikaisia eurooppalaisia keittotaidon oppaita

'Beware of green sallettes and rawe fruytes for they wyll make your soverayne seke.' 

- The Boke of Kervynge (Paistinleikkaajan kirja), 1500 -

Euroopassa on juuri näillä main aukko keittokirjahistoriassa. Vanhimmat tunnetut keskiajan reseptit ovat tanskalaisesta noin 1300 valmistuneesta käsikirjoituksesta, joka tosin näyttää olevan vanhempien käsikirjoitusten kopio. Silti keskiajalta tähän päivään on säilynyt noin 50 eri teosta.

Monet keskiajan keittokirjoista olivat paitsi ruoanlaiton oppaita, myös ravintotieteellisiä ohjekirjoja. Luostarien ja kartanoiden puutarhoissa kasvatettuja yrttejä käytettiin paitsi maustamiseen myös terveyden edistämiseen. Kuten edeltävässä lainauksessa todetaan, vihannesten ja hedelmien ei välttämättä uskottu olevan kovin terveellisiä. Sana resepti ei vain sattumalta merkitse sekä lääkemääräystä että ruokaohjeita, sillä keskiajalla lääkemääys oli ruokaohje, kun terveyttä hoidettiin lähinnä ravinnolla.

Huolimatta joistain nykynäkökulmasta erikoisista näkemyksistä, keskiajan ruokavaliota pidetään sangen terveellisenä. Ruokavalio olikin ehkä jopa terveelli-sempi kuin suosittu Välimeren ruokavalio. Viljan käsittely taidosta johtuen val-koisia jauhoja ei ollut juuri tarjolla rikkaampienkaan pöydissä ja sokeri ei oikeas-taan kuulunut ruokavalioon lainkaan. Vihaneksia syötiin joistakin väheksyvistä kommenteista huolimatta runsaasti jo paastonkin vuoksi. Myös eläinkunnan tuotteet kuuluivat kohtuudella ruokavalioon.

Koska keskiaikaiset keittotaidon oppaat oli tarkoitettu muistin avuksi keittiömestareille, ne eivät ole samalla tavoin yksityiskohtaisia kuin nykyajan keittokirjat. Lukijan oletettiin ymmärtävän vähemmälläkin ja osaavan päätellä ruoka-aineiden suhteet ja maustamisen itsekin.

Eniten keittokirjoja on 1300-luvulta alasaksiksi ja yläsaksaksi eli keskiajan saksaksi. Niiden joukossa on sellaisia teoksia kuin Daz buch von guter spise  (Hyvän maustamisen kirja) ja Kuchenmeysterey (Keittiötaidosta). Jälkimmäi-sestä tuli myöhemmin vuonna 1489 myös ensimmäinen saksalainen painettu keittokirja.

Sivu Le Vianderin 1400-luvun painoksesta

Ranskalaisen keittiotaidon piiristä tunne-tuimmat 1300-luvun teokset lienevät Le Viandier de Taillevent ja Le Ménagier De Paris (Ranskalainen talous). Jälkimmäisen uskotaan kokeneemman aviomiehen kirjoittaneen nuoren vaimonsa oppaaksi vaimouteen, kodinhoitoon, lääkintään ja ruoan-laittoon. Teoksen johtoajatus on vaimon kuuliaisuus. Taillevent oli keski-aikainen kokki Guillaume Tirel, joka tosin syntyi vasta 10 vuotta ensimmäisen Le Viander-version (n. 1300) jälkeen. Vanhin englanninkielinen keittokirja oli ku-ningas Rikhard toisen hovissa 1300-luvun viime vuosina keskiajan englanniksi  kirjoitettu Forme of Cury (Keittotaidon lajeista). Nimitys cury tulee ranskalaisesta cuire-sanasta. 

1300-luvun katalaaniksi julkaistiin Libre de Sent Soví (Pyhän Sofian kirja). Keskiajan ja renesanssi keittiön suurkulttuurista Italiasta tulee monia eri teoksia, joista vanhin oli 1200-luvun Napolissa kirjoitettu Liber de coquina (Keittokirja).   Merkittävimmät puolestaan olivat venetsialainen Libro del Cuoco (Kokinkirja) ja ensimmäinen painettu keittokirja 1475 julkaistu Bartolema Scappin De honesta voluptate (Rehellisestä nautinnosta). Se oli ensimmäinen renesanssin keittokirja ja keskiajan italialaisen keittiön päätös. Ensimmäinen painettu englantilainen keittokirja  oli puolestaan R. Pynson'in The Boke of Cokery (Keittokirja).

Perheen emännille

Vaikka jo Le Menagier ja espanjalainen 1500-luvun opas Manual de mujeres (Opas naisille) sekä useat 1500-luvulla julkaistut englanninkieliset teokset oli tarkoitettu perheen emännille, tiettävästi ensimmäinen naisen kirjoittama keittokirja oli muutoin tuntemattoman saksalaisen keittäjättären Das Kochbuch der Sabina Welserin eli Sabina Waiserin keittokirja vuodelta 1553. Hän lienee ollut tunnettua porvarissukua Augsburgista. 

Hannah Glassen keittokirja

Varhaista naisten kirjoittamaa keittokirjallisuutta ovat myös taloudenhoitaja ja koulunemäntä Hannah Wooleyn 1600-luvulla kirjoittamat The Ladies Directory (Rouvien lista), The Cooks Guide (kokin opas) ja The Queen-like Closet or Rich Cabinet (Kuningattarmainen komero). Wooley kirjoitti kirjat jäätyään leskeksi hyödyntäen laajaa tietämystään taloudenhoidosta. Lisäksi hänen perheessään oli ollut parantajia, joten hän oli perehtynyt myös lääketieteeseen. Silti Wooleynkin kirjat on selkeästi suunnattu parhaimmille piireille.

1700-luvun Englannissa ilmestyi useita kodinhoidollisia teoksia, jotka oli tarkoitettu sivistyneille talous-mamselleille ja taloudenhoitajille. Kokemattomille perheenemännille ja palvelusväelle suunnattuja kirjoja kirjoittivat Hannah Glasse, Elizabeth Roffald ja Maria Rundell. Aikanaan suosituin ja pitemmän päälle merkittävin on keittäjä Hannah Glassen 1740-luvulla ensikertaa ilmestynyt The Art of Cookery Made Plain and Easy (Yksinkertainen ja helppo keittotaito), joka oli pitkään suosittu ja josta otettiin lisäpainoksia vielä vuosisata ensipainoksen jälkeen. Häntä on kutsuttu modernien englantilaisten ruokakutsujen äidiksi.

Hjelpredan kuvitusta 1755.

1750-luvulla julkaistiin myös ruotsalainen Kajsa Wargin teos Hjelpreda I hushållningen för unga Fruentimber, joka oli hyvin suosittu myös Suomessa. Se muistutti sisällöltään englantilaisia sisariaan, tosin pohjoismaisin korostuksin. Monet kirjan ruokalajeista ovat osa perinteistä skandinaavista keittiötä ja keittokirjaa pidetään usein ruotsalaisen husmanskost-keittiön synnyttäjänä. Tanskassa keittokirjoja oli julkaistu jo aikaisemminkin esimerkiksi 1616 Koge Bog. Ensimmäinen amerikkalainen keittokirja oli Amelia Simmonsin aivan 1700-luvun lopulla julkaistu American Cookery.

Sivistyksen edistys on saavutettu keittotaidon edistyksellä.

-Fannie Farmer (pdf) -

Eliza Actonin 1845 julkaistu Modern Cookery for Private Families oli ensimmäinen (englanninkielinen) keittokirja, jossa oli nykyisen kaltaiset ruoka-aine, määrä ja ajankäyttö ohjeet järjestelmällisessä ja selkeässä muodossa. Nykyaikaisen reseptinkirjoituksen äiti oli vastaavasti Fannie Merrit Farmer. Hän opetti kotitaloutta Bostonissa ja kirjoitti 1896 julkaistun maineikkaan keittokirjan Boston Cooking School Cook Book. Hänen suhteensa keittotaitoon oli hyvin tieteellinen ja ensi kertaa resepteissä oli tarkat mitat.


Lisätietoa ja uusia näkemyksiä:

Adam Copnik: What's the Recipe?
Online (historical) Cookbooks (ennen 1700-lukua julkaistuja)
Kim Yerin: Cookbooks as a Historical Source

Keskiajan kirjastoista

 Kirjasto- ja arkistolaitos on miltei yhtä vanha kuin kirjoitustaitokin. Keskiajalla niin islamilaiset kuin kristilliset kirjastotkin auttoivat säilyttämään antiikin aarteita ja uudempiakin tekstejä myöhemmille lukijoille. Samalla ne olivat aikauden oppineisuuden keskuksia.



Varhaiskristillinen koodeksi Naghammarista (Egyptistä).



Keskiajalla kirjat olivat jo saaneet nykyisen ulkoasunsa. Ennen kirjapaino-taidon omaksumista käsinkopioidut niteet tunnetaan koodek-seina. Koodeksin historia alkaa ensim-mäisellä vuosisadalla.

Vielä Herculeumin raunioista löydetystä Papyrusten talon kirjastosta löydetyt teokset (79 jaa) ovat kaikki kääröjä, mutta 300-luvun lopulta säilyneet Naghammarin tekstit puolestaan ovat jo kaikki papyruskoodekseja. Useimmat niistä teoksista, joita ei käännetty kääröistä koodekseiksi varhaisella keskiajalla, 400-800-luvuilla hävisivät jälkipolvilta.

Koodeksi oli kätevä, sillä sen pystyi avaamaan miltä sivulta tahansa, sivut saattoi käyttää molemmin puolin ja tukevat kannet suojasivat kirjaa. Suurin osa varhaisista koodekseista on kirjoitettu papyrukselle, mutta sen harvinaistuttua alettiin suosia nahasta valmistettuja pergamenttia tai velliiniä. Papyrus oli materiaalina haurasta ja sitä piti tuoda Egyptistä saakka.


Arabialaiset kirjastot

Islamilaiset kirjastot sijaitsivat yksityiskodeissa, moskeijojen yhteydessä tai yliopistoissa. Yliopistoja oli ympäri islamilaisen maailman Marokosta Bangla-deshiin. Vanhin ja kenties myös suurin moskeijan yhteydessä sijainnut Aleppon Sufiya käsitti laajat kokoelmat, joita olivat kartuttaneet muun muassa kaupungin hallitsijat. Monet Lähi-Idän islamilaisten kirjastojen aarteet tuhoutuivat mongo-lien valloituksen aikana tai siirrettiin sittemmin Eurooppaan.

700-luvulle tultaessa ensin persialaiset ja sitten arabit olivat omaksuneet Kiinas-ta paperinvalmistustaidon. Bagdadissa toimi paperimylly jo 794. 800-luvulla moniin islamilaisiin kaupunkeihin ilmaantui julkisia kirjastoja. Niiden nimitys dar al-'ilm tarkoittaa tieteiden salia ja islamilaiset lahkot tukivat niitä sekä tuodakseen omia oppineitaan tutuiksi että valistaakseen ihmisiä maallisista tieteistä. Osa kirjastoista oli ylellisiä laitoksia ja niissä saattoi olla jopa laajat puutarhat, paratiisin vertauskuvat.

Kuten myöhäisantiikin kirjastoissa, myös islamilaisissa kirjastoissa oli yleensä useita palkattuja kopioitsijoita ja myös kääntäjiä. Heidän tehtävänään oli kääntää klassista persialaista, kreikkalaista, latinalaista ja sanskriitin kielistä kirjoitusta uudelle oppineisuuden kielelle eli arabiaksi. Tämä kirjastojen kukoistuskausi loppui mongolivalloitukseen.

Timbuktun arvokkaita tieteellisiä käsikirjoituksia.

Timbuktun todelliset aarteet

Moni muistaa länsi-afrikkalaisen Timbuktun kaupungin Afrikan tähti-pelistä, jossa etsittiin jalokiviä. Kaupungin todelliset aarteet ovat ulkoisesti vaatimatto-mampia, mutta todelli-suudessa mittaamat-toman arvokkaita.

Eräs merkittävin mongolivallankumouksen aikana säilyneistä kirjastoista on Timbuktun yliopiston, kolmen madrassah'n kirjakokoelma, jota lukemattomat sukupolvet ovat huolella säilöneet kodeissaan. Kampukset eli oppimiskeskukset (madrassah) sijaitsivat Djinguerebergin, Mezquita Sidin ja Sankoren moskeijojen yhteydessä. Niissä oli opetusta alkeisopetuksesta ja koraanikoulusta aina Yliopistoon saakka. Pääosin opetus seurasi koraanin periaatteita, vaikka myös maallisiin tieteisiin perehdyttiin huolella.

Kaupunki ja sen kolmoisyliopisto olivat islamilaisen oppineisuuden tärkein keskus 1200-1600-luvuilla. Kaupunki kävi ahkerasti kirjakauppaa muun islamilaisen maailman kanssa. 1400-1500-luvuilla kaupunki oli tieteen, taiteen ja uskonnollisen oppineisuuden keskus. Hallitsijoiden tuella yliopistossa luotiin tuhansia uusia käsikirjoituksia eri elämän alueilta. Kolmessa mardassahissa oli yhteensä 25 000 opiskelijaa.

Sankore Mardassah. CC-BY-2.5 Baz Lecocq

Oppineisuus kulki monesti tärkeiden sukujen suojeluksessa, jotka tukivat opintoja ja tarjoivat opiskelijoille majoitusta. Vaikka pohja islami-laiselle opetukselle tuotiin muualta, länsiafrikkalainen oppineisuus sai oman erityisen luonteen. Kaupan-käynnin ansiosta oppineet liikkuivat Timbuktusta sen kauppakumppa-neihin ja takaisin. Sunni Alin Songhay-valtakunnan ja marokko-laisten valloitusten aikana, 1400-1500-luvuilla monet oppineet pakenivatkin läheiseen Wallataan. Koulutus rapistui vähitellen, mutta säilytti kuitenkin merkittävä aseman 1800-luvulle saakka.

Kaupungin sadattuhannet käsikirjoitukset eivät suinkaan hävinneet yliopiston rapistuttua. Tutkijoiden iloksi sadat paikalliset suvut ovat huolella säilyttäneet arvokkaita kirjoituksia salaisissa maanalaisissa kätköissä. Peräti 700 000 käsikirjoitusta on nyt koottu useaan paikalliseen kirjastoon. Tänä päivänä Timbuktussa on ainakin 60 yksityistä ja julkista kirjastoa. Huolimatta kuivasta ilmastosta, käsikirjoitukset ovat hauraita ja niitä saatetaan varastaa. Suurin osa teksteistä on kirjoitettu arabiaksi arabialaisin aakkosin.

Keskiajan Eurooppalaiset kirjastot

Keskiajan Euroopassa kirjastot sijaitsivat useimmiten luostarien tai toisinaan myös yliopistojen yhteydessä. Roomalaisvallan aikana suositut yksityiskirjastot katosivat vähitellen. Keskusvallan heiketessä yhä harvempien kartanoiden (villa) kirjastoja ylläpidettiin. Kirjastot olivat myös hyökkäyksille alttiiden yksityis-kotien tulipaloillealtein osa. Yksityiskirjastot palasivatkin uudestaan muotiin vasta renesanssin aikana.

Malatestianan kirjaston avajaiset.

Luostareissa kopioitiin innokkaasti erilaisia teoksia, jotka eivät suinkaan kaikki olleet luonteeltaan uskonnollisia. Filosofinen ajattelu ja luonnontieteet kiinnos-tivat myös keskiajan oppineita.

Keskiajan kirjastojen suunnitelusta huomaa, että käsinkopioidut teokset olivat arvokkaita. Kirjat kahlittiin usein hyllyihin, arkkuihin tai lukupulpetteihin. Englantilaisissa kirjastoissa kirjahyllyt olivat yleensä sivuseinillä. Manner-Euroopan kirjastoissa ne puolestaan sijoitettiin kohtisuoraan seiniä vastaan.

Kirjojen suuresta arvosta huolimatta kirjastot usein lainasivat kirjoja takuuta (rahallista tai arvotavaraa) vastaan. Kirjoja lainattiin mieluusti etenkin kunkin luostarilaitoksen sisällä. Lainauskäytännöissä näkyi kunkin luostarilaitoksen teologinen perusta. Esimerkiksi fransiskaaniluostarit eivät vaatineet toisiltaan takeita johtuen heidän luostarilaitoksensa köyhyyttä korostavasta luonteesta.

Lainauksessa oli kyse muustakin kuin toisen luostarin oppineiden tilaisuudesta lukea teos. Usein kirja myös kopioitiin lainaavan luostarin kokoelmiin ennen palauttamista. Koska monesti kirjoja lainattiin toisiaan vastaan molempien luostareiden kirjastojen kokoelmat karttuivat yhtälailla. Merkittävä edistysaskel kirjastolaitoksen kehtiyksessä oli 1200-luvun Britanniassa tehty luostarikirjastojen yhteisluettelo Registrum librorum angliaen. Keskiajan yliopistojen yhteyteen kirjastoja syntyi 1200-1400-luvuilla mm. Sorbonneen (Pariisi) 1257, Oxfordiin 1320 ja Cambridgeen 1458.

Moderni eurooppalainen kirjastolaitos syntyi Koillis-Italiassa Casenan kaupun-gissa.  Biblioteca Malatestiana rakennettiin 1400-luvun puolivälissä. Se oli ensimmäinen eurooppalainen julkinen kirjasto antiikin aikojen jälkeen. Samalla se on myös eräs pisimpään palvelleista julkisista kirjastoissa, sillä se on ollut auki jo yli 550 vuoden ajan. Kirjasto on saanut nimensä perustajaltaan Domenico Malatestalta (kuvassa vaimoineen) ja edustaa arkkitehtuuriltaan italialaista renesanssia.