Kansioiden kätköistä

Mietteliäät Rafaelin enkelit Sistuksen kappelista.

Lapsuuden harras-tuksiin on aikojen kuluessa kuulunut erilaisia keräily-sarjoja ja kuvia. Joskus isän lap-suudessa kerättiin autojen pahvikuvia kahvipaketeista. Kummityttöni keräilee tarroja. Pitkään tyttöjen keräilykohteena lienevät olleet omasta lapsuudestani tutut suloiset kiiltokuvat.

Kiiltokuvien historia alkaa 1800-luvulla, jolloin kauniita kuvia alettiin painaa kiiltävälle paperille. Tämä oli seurausta 1700-1800-luvun vaihteessa Saksassa keksistystä kivipainotekniikasta, joka mahdollisti kuvien painamisen värillisenä aiemman mustavalkoisen kuvan sijaan.

1800-luvun alun kiiltokuvat [en: scrap reliefs(s. sheet/pictures; chromolithographs; printed scraps); de: Glanzbild; ru: glansbild; ra: image en papier glacé] olivat arvokkaita ja niitä käytettiin erilaisissa käyntikorteissa (calling cards). Jo 1820-luvulla saatettiin käyttää kohopainotekniikkaa (embossing). 1800-luvun alkuvuosien kuvat(comic cuts) olivat usein käsin väritettyjä. 1830-luvulla kuviin saatiin myös painovärit. Viimeiseksi kuvat saivat pintaansa kiilteen (mica). Kalliimmissa käytettiin jopa kultausta.

Kiiltokuvia saatiin Suomeen erityisesti Englannista ja Saksasta ja jonkin verran Pohjoismaista. Suomessa painetut kiiltokuvien korvikkeet eivät olleet varsinaisia kiiltokuvia. Tällaisia olivat irtileikattavat ns. pula-ajan kiiltokuvat ja paperitaiteen kartongille painavat repäisykuvat.

Kiiltokuvat suosivat naisellisia ja
herttaisia aiheita, kuten kukkia.

Paletti-merkillä on painettu Suomessa myös ruotsalaisten kiiltokuvien edullisia painoksia. Monet vanhoista suomalaisista kuvista ovat kellastuneet johtuen kenties niissä käytetystä lakasta tai kenties, koska meille tuotiin ruotsalaisia epäonnistuneita arkkeja.

Suosittuja kuva-aiheita ovat olleet lapset, kukat, eläimet ja enkelit. Ehkä eräs tunne-tuimmista on ollut Rafaelin Rooman Sistuksen kappelin maalauksesta kopioidut ja mukaellut enkelit. Kiiltokuvia on käytetty erilaisten leike- ja muistokirjojen koristeena ja niiden avulla on voitu tehdä omatekoisia kortteja.

Englanninkielisissä maissa on koottu muistokirjoja (scrap book) ja Pohjoismaissa värssykirjat ovat olleet suosittuja. Muistokirjoihin kerättiin veikeitä mainoskortteja, lehtileikkeitä, kiiltokuvia sekä onnittelu- ja käyntikortteja. Englanninkielinen scrap tarkoittaakin esimerkiksi paperinpalasta tai lehtileikettä.

Hollantilainen Barokin maalaustaide

Johannes Vermeerin vertauskuvallinen maalaus-
taide on hyvä esimerkki Hollannin barokista.

Hyvinvoiva porvaristo oli merkittävä taiteen ostaja ryhmä erityisesti 1600-luvun Hollannissa. Kokoelmiin hankittiin erityisesti maalauksia mutta myös grafiikkaa.

Taidekauppa kukoisti ja sen myötä syntyi uusi taidevälittäjän ammatti. Taiteilijat ryhtyivät tekemään yhä enemmän töitä markkinoille ilman suoria tilauksia.

Renesanssin ajalla Euroopan johtavia talousmaita oli pankkiirien Italia, josta barokkikin oli alunperin kotoisin. Kaukokaupan kasvaessa uuteen asemaan nousi taitavasta laivanvarustelustaan tunnettu Hollanti itsenäisine kauppiaineen.

Protestanttisessa ja tasa-arvoisessa Hollannissa kirkko ja aatelisto olivat sivussa taidemarkkinoilta, joita hallitsi porvariston kysyntä. Huolimatta tavallisen kansan kysynnän hallitsemista markkinoista, länsimainen maalaustaide saavutti huippunsa juuri tällä hollantilaisella kultakaudella.

Dirk Halls. Hauskanpito oli
suosittu aihe.

Taide oli kohtuuhintaista ja jopa käsityö-läisillä oli siihen varaa. Markkinoille maalattiin teoksia, jotka kävisivät nopeasti kaupaksi. Maalaukset olivat usein melko pieniä ja yksityiskohtia täynnä. Arkiset kuvat olivat yleensä tyyliltään realistisia eli mahdollisimman todenmukaisia.

Vaikka monet aiheista olivat melko arkisia, niihin pyrittiin kuitenkin usein liittämään myös opetuksia.  Kalvinistinen uskonto ei hyväksynyt maalauksia kirkkoihin ja vaikka raamatullisia aiheita saikin kotien seinille ripustaa, niitä tehtiin suhteellisen vähän. Sen sijaan vertauskuvalliset työt ja historialliset aiheet olivat suosittuja.



Gerrit Berckheyde. Kaupungit
olivat porvariston kotiseutua.

 Aiheet olivat usein laatukuvamaalauksia eli ne kuvasivat aikansa arkielämää. Tyypilliset aiheet olivat keskiluokkaisia kotikuvia tai kuvasivat esimerkiksi iloista kapakka elämää tai musisointia. Sen lisäksi asetelmat, muotokuvat ja maisemat olivat suosittuja. Maisemissa horisontti oli alhaalla ja ainakin kaksi kolmannesta maalauksista oli taivasta.

Maaseudun ja villin luonnon lisäksi kuvattiin usein myös kaupunkimaisemia ja arkkitehtuuria. Merenkävijöiden maassa myös merimaisemat olivat suosittuja. Tunnusomaisin piirre barokkimaalaukselle oli eräänlainen valokuvauksellisuus, joka näkyi valaistus oloille pannulla painolla. Sekä valo että varjo olivat tärkeässä osassa.

Judit Leysterin omakuva 21-vuotiaana.

Hollantilaisen barokin maalareista tunnetuimmat lienevät Pieter Pauwel Rubens ja Rembrandt Harmenszoon van Rijn, jotka ovat eräitä kaikkien aikojen merkittävimmistä maalareista. Kuitenkin merkittäviä maalareita oli paljon muitakin. Muita merkittäviä maalareita olivat esimerkiksi Johannes (Jan) Vermeer, Franz Hals, Anthony Van Dyck ja Jan van Eyck, vain muutamia mainitakseni.

Syntyi myös ammattidynastioita, joissa maalarin ammatti periytyi suvussa, kuten Velden-perhe ja Bruegelit. Eri paikkakunnilla oli hieman erilaisia koulukuntia, joista merkittäviä oli Vermeerin edustama Delfin, Leidenin ja Haarlemin tyylit. Suurin osa maalareista oli miehiä, mutta joitakin naisiakin oli taiteilijoina. Heistä merkittävin oli Judith Leyster.

Seepian sävyissä

Määritelmän mukaan valokuva on sähkömagneettista säteilyä, eli yleensä valoa, tallentamalla luotu pysyvä kuva. Ensimmäisen pysyvän valokuvan loi ranskalainen keksijä Joseph Nicéphore Niépce 1826. Kehitys oli tämän jälkeen nopeaa ja käytännön sovellukset vaihtuivat melko nopeaan tahtiin. Suosituimmat muodot olivat kuitenkin käytössä melko pitkään.


Neulansilmäkameran idea

Neulansilmä kamera, jolle valokuvan keksintö perustui, oli kehitetty jo muinaisessa Kreikassa ja Kiinassa. Camera Obscura oli huone tai laatikko, jonka takaseinälle näkymä heijastui pienen reiän kautta ylösalaisin. Se perustuu optiseen ilmiöön, jonka mukaan kulkiessaan pienen reiän tai raon läpi näkymä heijastuu sen taakse käänteisenä.

Varsinkin 1500-luvulla neulansilmäkameraa käytettiin paljon taiteilijoiden apuvälineenä. 1600-1700-luvulla keksintöä kehitettiin käyttämällä reiän sijaan kuperaa linssiä. Valoa saatiin enemmän ja sitä oli helpompi käyttää piirtämisen apuvälineenä. Lisäämällä siihen vielä 45 asteen kulmassa oleva peili, saatiin kuva heijastettua sen lattialle oikein päin. Kun Camera Obscuran sisään vietiin valo, saatiin taikalyhty, joka heijasti seinälle kuvia.

1842 Turussa otettu valokuva.

Dagerrotypian synty ja kehitys
Se, mitä Niécpe itse asiassa keksi, oli kuvan tallentaminen. Hänen onnistui saada aikaan pysyvä kuva käyttämällä kovatina levyä, jonka hän oli päällystänyt bitumilla, jonka hän sitten liuotti laventeliöljyllä. Bitumilla on tapana kovettua valon vaikutuksesta. Tätä ensimmäistä menetelmää kutsutaan nimellä heliotypia.

Sen jälkeen Niécpe jatkoi kokeilua hopea-yhdisteillä, perustuen 1700-luvun huomioon, että hopeanitraatti tummuu valossa. Niépce ja Luis Daguerre kehittivä hopeatekniikkaa edelleen. 1833 Niécpe kuoli ja jätti muistiinpanonsa Daguerrelle.

1839 Daguerre julisti, että hän oli keksinyt tekniikan kuparilevyä ja hopeaa käyttäen, joka sittemmin tunnettiin dagerrotypiana. Huolella kiillotettu kuparilevy oli pinnoitettu ohuesti hopealla ja kuva saatiin siitä esiin elohopeahöyryllä. Ranskan tiedeakatemia osti Daguerrelta keksinnön oikeudet ja vapautti sen koko maailman käyttöön. Jo samana vuonna tuli valmistukseen ensimmäinen kaupallinen kamera.

Dagerrotyyppi-kamera

Tekniikka levisi nopeasti ja jo 1842 Suomessakin otettiin ensimmäiset kuvat. Kuvat olivat kuitenkin kosketusherkkiä. Sen vuoksi ne suljettiin kaasulla suojattuihin rasioihin. Daguerrotypiat olivat lisäksi positiiveja, eivätkä negatiiveja, ja näin ollen niistä ei saanut kopioita.

Aluksi kuvia otettiin sisätiloissa, joissa valaistusta voitiin säädellä, mutta tekniikan kehittyessä myös ulkokuvia otettiin. 1800-luvun puolivälissä vanha tekniikka sai haastajakseen uusia kehittyneempiä keinoja. Pitkän valotusajan vuoksi henkilökuvissa käytettiin usein niskatukia.

Negatiivien valmistustekniikka kehittyi kyllä pian dagerrotypian jälkeen. Uusien tekniikoiden patentit kuitenkin rajoittivat käyttöä ja tekivät niistä kalliita menetelmiä, joten dagerrotypia säilyi suosittuna menetelmänä melko pitkään. Dagerrotyypeissä poseeraaminen oli työlästä ja esimerkiksi Punch lehti pilaili tärähtäneiden kuvien kustannuksella. Lasille valmistetut ambrotyypit alkoi kilpailla dagerrotypian kanssa 1850-luvulla, mutta niiden suosio oli lyhytaikainen.