Skandinaavinen Jule-keskitalven juhla

Meidän joulumme on saanut nimensä muinaisen skandinaavisen keskitalven juhlan, julen mukaan. Omasta lapsuudestani muistan, että siihen kuuluivat olkipukit ja porsaat. Mitä siihen oikeastaan kuuluikaan?

Nimitys 'Jule' on muinaiskandinaavista alkuperää noin 500-650 ajanlaskun alun älkeen. Muinaisskandinaavinen sana oli itse asiassa 'jol' tai 'jolnir'. Englannissakin tunnetaan nimitys yule joulun vanhakantaisena nimityksenä. Tutkimuksen mukaan se olisi ollut kuukauden nimi muodossa geola tai giuli jo 300-luvulta saakka. 

Kansallisromanttinen kuvaus keskitalvenuhrista on Carl Larssonin käsialaa.

Mitä sitten kuului muinaisten skandinaavien ja yleisemmin germaanien keskitalven juhlaan. Kuvaus siitä löytyy keskiaikaisista islantilaisista kuningastaruista, Heimskringlasta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kuvauksen kirjaamisen aikaan Islanti oli jo kääntynyt kristinuskoon ja pakana-aika oli mennyttä. 

Kuvaus jolnir-juhlan vietosta sijoittuu 900-luvulle, noin 300 vuotta ennen muistiinkirjaamistaan 1200-luvulla. Se kertoo, että aiemmin keskitalvea oli juhlittu  kolmipäiväisillä keskitalvenöillä (höknatt). On mahdollista, että tätä juhlittiin ehkä vasta tammikuun 13. päivän tietämillä. Upsalassa uhrattiin keskitalvelle keskitalvenblotilla noin kuukautta myöhemmin. Joulun juhlinnan onkin arveltu jatkuneen helmikuulle saakka. 

Joulun juhlintaan kuului oluen juonti jumalten kunniaksi ja uhrijuhla (blot) Odinin kunniaksi. Uhrijuhlan osana oli rituaalinen ateria, johon osallistuivat kaikki. Joulu viettyi Odinin villiin metsästykseen (jahtiin). Päällikön pyhittämä Odinin pikari oli kuninkaan ja voiton kunniaksi,  Njornin ja Frön (Freyr, Frej, Fröj) pikari hyvän kasvun ja rauhan varmistamiseksi. Muinaiset skandinaavit joivat myös maljoja arvostamilleen sukulaisille ja niitä kutsuttiin muistomaljoiksi.
Uhriruhoista valutettua verta ei kypsennetty ja nautittu, vaan se pirskoteltiin juhlijoiden päälle ja temppelin seinille ja alttareille. Snorri maalaa kuvauksessaan juhlamenoista melko karmivan kuvan, missä voi olla kristinuskon mukana tuomaa kauhistelua. 

Entä sitten possut ja joulu? Kun kesällä kasvatettuja porsaita syksyllä teurastettiin säästettiin joku aina jouluksi, jotta silloin saataisiin tuoretta lihaa. Ne teurastettiin sitten joulun alla ja teurastus olikin osa joulukiireitä. 

Kinkkua alettiin syödä jouluna (Ruotsissa) vasta 1700-luvulla. Sitä ennen kinkut säästettiin kesäksi. Koska liha teurastettiin juuri joulun alla, sitä ei tarvinnut suolata yhtä vahvasti, kun syksyllä teurastettua, että se säilyisi syötäväksi. Siksi se oli paremman makuista. Jouluporsas olikin nimenomaan porsas, joka teurastettiin joulun juhlimista varten. 

Jouluporsaan on joskus kuitenkin sanottu olleen kunnianosoitus Freyr-jumalan villisialle Gyllenborstelle.

Suomen keskiaikaiset kaupungit

Keskiaikaista kaupungeista puhuttaessa tarkoitetaan kuutta 1200-1400-luvuillaperustettua kaupunkia: Turkua, Ulvilaa, Porvoota, Viipuria, Raumaa ja Naantalia. 1500-luvulla perustettuja Tammisaarta, Helsinkiä ja Poria ei enää pidetä keskiaikaisina. Kaikki keskiaikaiset kaupungit syntyivät vanhojen kauppapaikkojen yhteyteen, lukuunottamatta luostarin yhteyteen syntynyttä Naantalia. 

Maamme kaupungistui aikanaan yllättävän nopeasti. 1300-luvulla syntyi neljä uutta kaupunkia: Turku, Ulvila, Porvoo ja Viipuri ja 1400-luvulla syntyivät vielä Rauma ja Naantali, jolloin kaupunkeja oli kaikkiaan kuusi. Viipuri ja Turku olivat keskiajan kaupungeiksi suhteellisen suuria, vaikka paljon Tukholmaa ja Tallinnaa pienempiä. Viipuri oli kaupunkina kasvanut jopa Turkuakin nopeammin. Kaupunkien lisääntyminen ja kasvu vilkastutti kaupunakäyntiä ja kasvatti Suomen asukaslukua.  

Myönnetyt kaupunkioikeudet sisälsivät itsehallinnon, oikeuslaitoksen sekä yksinoikeuden kauppaan ja käsityöhän. Kaupunkin tuli kuitenkin maksaa veroja kruunulle. Osa kaupungeista toimi myös hallinnollisina keskuksina, joista valvottiin ympäröivää linnalääniä. Kaupuankäynti oli pitkään pohjoissaksalaisten kauppiaiden hallussa.

1544 Pohjolan kartta

Suomessa oli keskiajalla verrattain vähän kaupunkeja. Ruotsissa niitä oli tuona aikan 37, Tanskassa 90 ja Virossakin kymmenen. Syyksi on esitetty talouden ylijäämän pienuuttan  joka ei pystynyt ylläpitämään useampia keskuksia. Neljä kuudesta kaupungista sijaitsikin viljavassa Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Myös Ruotsissa kaupungit sijaistsivat pääosin maan viljavimmilla alueilla. 

Suomen kaupungit olivat eurooppalaisittain melko pieniä. Keskiajan lopulla Turussa ja Viipurissa oli noin parituhatta asukasta kummassakin. Raumalla asukkaita oli tuolloin kuutisen sataa, Ulvilassa nelisen sataa ja Porvoossa vain pari sataa. Vain Turussa ja Viipurissa tiedetään keskiajalla olleen kivitaloja.

Samaan Lyypekissä ja Gdanskissa oli yli 20 000 ja Tallinnassa ja Tukholmassa yli 10 000 asukasta. Toisaalta Itämeren kaupungeista puolet olivat 1400-luvun puolivälissä alle 5000 asukkaan kaupunkeja ja noin viidessosa alle 1000 asukkaan keskuksia. Nykyisen Saksan alueen kaupungeista peräti 95 % on arvioitu ollen alle 2000 asukkaan taajamia, eivätkä suomalaiset kaupungit olleet niihin verrattuina erityisen pieniä. 

 

Turku

Koroisten pienoismalli CC-SA-4.0 by
Drieakko

1200-luvulla Turun lähistölle syntyi asutuksen keskittymä, jota usein pidetään lajissan Suomen ensimmäisenä. 1229 Paavi Gregorius IX:n myönsi luvan siirtää piispanistuimen Nousiaisista Koroisiin. Paikalla lienee tuolloin sijainnut peltoja ja kenties myös talonpoikaiskylä.Aluksi asutus sijaitsi piispanistuimen luona Koroissa. 1200-luvulla meri oli viitisen metriä nykyistä korkemmalla, jolloin Koroisten niemi oli mereltä tavoitettava kauppapaikka. 

Turun sinetti 1309

Arkkeologit ovat löytäneet paikalta kivikirkon ja kahden kolmikerroksisen kivirakennuksen rauniot. Niitä on nimitetty piispanpalatsiksi ja puolustustorniksi. Kirkosta ja sen pohjoispuolelta on löydetty 300 hautaa. Sinne on myös haudattu kolme 1200-luvulla elänyttä piispaa. Niemen ympärille oli rakennettu puinen puolustusaita ja aluetta oli helppo puolustaa etelästä, lännestä ja pohjoisesta, josta se oli veden ympäröimä. Pohjoispuolelle oli rakennettu vallihauta, joka ylitettiin laskusiltaa pitkin. Vielä 1300-luvulla Koroisten kirkko toimi piispan toisena asuntona, kunnes vitaaliveljiksi kutsutut merirosvot ja kaaapparit tuhosivat sen 1396.

Maan noustessa Aurajoki madaltui ja kaupankäynti siirtyi nykyisen Turun vanhan keskustan paikalle. Aurajuoksun alajuoksulle perustettu kaupunki lienee perustettu kuninkaan, piispan ja vuonna 1249 perustetun dominikaanikonventin yhteisestä aloiteesta todennäköisesti 1280-1290-luvulta. Perustamisvuotta ei varmasti tiedetä, koska asiakirjoja ei ole säilynyt. Turun nimi tulee muinaisvenäjän toria tarkoittavasta nimestä. 

Turun kartta vuodelta 1634

Vuonna 1290 piispanisitui siirrettiin nykyisen Turun keskustaan. Unikankareen kummulle alettiin rakentaaa Tuomiokirkkoa jo1280-luvulla ja se valmistui kesällä 1300. Alkuperäinen tuomiokirkko ei välttämättä ollut kiveä tai tiiltä, vaan se saattoi ensin olla rakennettu puusta. Tuomiokirkon ympäristön varhaisimmat, maaseutumaiset rakennukset ovat 1200-luvulta ja vasta 1300-luvun alku oli voimakasta rakentamisen aikaa. Mahdollisesti alusta-asti Kaskenmäessä sijainnut dominikaanikonvetti oli perustettu jo 1249. 1200-luvun lopullla Aurajoen suulle alettiin rakentaa Turunlinnaa ruotsalaisen vallan tukikohdaksi.

Turun katendraalikoulun olivat perustaneet katoliset munkit luultavasti vuonna 1276. Opetuksesta vastasi tuomiokapitulin pappi, joka vastasi kaupunkiseurakunnasta. Siellä opetettiin teologiaa, aritmetiikkaa, geometriaa, latinan kieliopipia, retoriikkaa, dialektiikkaa, musiikkia ja laulua. Koulun kautta porvarin tai talonpojan ahkera poika saattoi nousta pappissäätyyn. Turun katendraalikoulusta peräisin oleva Piae cantiones-kokoelma julkaistiin 1582. Sen laulut ovat alkuperältään yleiseurooppalaisia. Varhaisin säilynyt painos on 1600-luvulta. 

1300-luvulla Turun asema kaupunkina vahvistui. Ensimmäinen maininta Turusta kaupunkina on vuodelta 1309. Pormestarista, raadista ja raadinkokouksesta varhaisimmat toidsteet ovat vuodelta 1324. Ruotsi yritti 1300-luvun alkupuolella laajentaa valtaansa, mistä seurasi erilaisia rajakahakoita. Vuonna 1318 saattoivat polttaa Turun niin, että vain Turun linna jäi jäljelle. Tilanne rauhoittui kun Pähkinäsaaren rauhassa 1323 määriteltiin Ruotsin ja Novgorodin raja.

Kalmarin unionin aikaan akaupunki oli merkittävässä asemassa. Se sijaitsi myös lähellä Tukholmaa Suomenlahde, Pohjanlahden ja Itämeren yhtymäkohdassa ja oli osa linnojen ketjua Örebrosta Viipuriin. Suurin osa Suomesta kuului Turun hiippakuntaan. Piispa oli keskiajan lopulla myös tärkeä poliittinen toimija. Kirkolla oli laaja kirjastokokoelma. Bero Balkista 1385 lähtien kaikki piispat olivat kotoisin Suomesta. 

Keskiaikainen kiltamerkki cc-sa-4.0 by PAS

Turussa oli keskiajalla kuusi eri kiltaa, joiden jäsenluetteloita tai sääntöjä ei ole juurikaan säilynyt. Oletetaan kuitenkin, että Nikolauksen kilta olisi ollut kauppiaskilta, koska pyhä Nikolaus oli  kauppiaiden suojelija. Kerttulin killan tehtävänä oli yleiseurooppalaiseen tapaan tarjota yösijaa, sairasapua ja hautapaikka kaikkein vähävaraisimmille. Kolmen kuninkaan kilta oli ainoa, jonka jäsenluettelo on säilynyt ja siihen kuului parempaa väkeä eli papistoa, rälssiä (=aatelia), raatimiä ja pormestareita. Melkoisella osalla killan jäsenistä oli maisterin tutkinto jostain keskieurooppalaisesta yliopistosta. 

Pyhän Erasmuksen eli Elmon kiltaan lienee kuulunut vähäisempiä kauppiaita ja rannikkolaivureita, joiden suojelija hän oli. Pyhän Annan killan sanotaan perustetun 1400-luvun alkupuolella. Killan tiedetään ylläpitäneen Tuomiokirkossa Annalle omistettua alttaria. Pyhän Ursulan killan jäsenten uskotaan olleen papistoa ja rälssiä, ja sillä oli mahdollinen kasvatuksellinen merkitys. Annan killan tapaan se ylläpiti tuomiokirkossa alttaria suojelijalleen. Näiden lisäksi alttaria ylläpitivät myös Pyhän Kerttulin, Pyhän Nikolauksen ja Pyhän Elmon killat ovat ylläpitäneet suojeluspyhänsä alttaria tuomiokirkossa. Killat olivat peräisin 1300-1400-luvuilta.

Laamannit ja Turun maaoikeus

Kirkollisen vallan lisäksi Turussa toimivat 1300-luvulla Suomen ainoat laamannit, eli maakunnan luottamusmiehinä toimineet korkeat virkamiehet. Heidän tehtävänään oli esittää, selittää ja kehittää lakia sekä toimia maakuntakäräjien puheenjohtajana.Suomessa Laamannin toiminnasta on ensimmäinen merkintä vuodelta 1324.  

Keskiajan ruotsalainen asiakirja.

Vuonna 1435 laamannikunta jaettiin Pohjois- ja Etelä-Suomeen ja raja kulki Aurajokea pitkin. Pohja-Suomeen kuuluivat Aurajoen pohjoispuoli, Ahvenanmaan ja Pohjanmaa. Suomen laamannikuntaan kuuluivat Varsinais-Suomi, Uusimaa, Häme ja Karjala. Karjalaan syntyi lisäksi oma laamannikunta, jonka laamannin asetti Viipurin linnanpäällikkö. Ensimmäinen tieto Karjalan laamannin tuomiosta on vuodelta 1447. Hänen valtansa ei ollut rinnastettavissa kahteen muuhun laamanniin, sillä hänellä ei ollut tuomiovaltaa Turun maaoikeudessa.

1407 Eerik XIII Pommerilainen perusti Turkuun 1407 maaoikeuden, josta tuli Suomen ylin tuomioistuin. Oikeus sai lopullisen muotonsa 1435, kuninkaan perustamiskirjeellä. Jäseninä tuli olla Turun Piispan lisäksi, Tuomiokapitulin jäsen, Suomen valtaneuvokset, laamannit ja kihlakunnantuomarit. Lisäksi siihen kuului kuninkaankäräjien tapaan 12-miehinen kunikaan lautakunta.

 Maaoikeus kokoontui Turussa aluksi vuosittain, mutta myöhemmin harvemmin. 1400-luvun lopulla sen asema muuttui alisteisemmaksi kuninkaalle ja se kokoontui vain tämän käydesä Turussa.. Turun maaoikeudessa ratkottiin aikanaan kaikki rilos- ja riita-asiat. Maaoikeus oli valitustuomioistuin, eli se sai käsitellä vain kihlakunnantuomarin ja laamannin jo ratkaisemia tapauksia sekä piispaa, laamanneja tai vouteja koskevia valituksia. Viimeinen maininta Turun maaoikeudesta on vuodelta 1504.

Turun tuomiokirkko Ruotsin ajalla.

Turku kauppakaupunkina

Turku kuului Hansaliiton kaupan ja merenkulun piiriin. On arvioitu, että 1300-luvulla kaksi kolmannesta kuapungin porvareista olisi ollut saksalaisia. Vähitellen kotimaisen porvariston osuus kuitenkin kasvoi. Kauppiailla ja käsityöläisillä oli useita kiltoja ja juhlinta kiltataloissa saattoi toisinaan yltyä riehakkaaksi. 1400-luvun alkupuolella kaupungissa oli neljä saksalaissyntyistä pormestaria. 

Vilkkaat kauppausuhteet oli erityisesti Tukholmaan ja Tallinnaan, mutta myös Itämeren etelärunnikon hansakaupunkeihin. Häneeseen kulki härkätie ja Viipuriin Suuri Rantatie. Turun markkinoista suosituimmat olivat tammikuiset Heikin päivän messut. Messut liittyivät kaupungissa harjoitettuun Pyhän Henrikin kultin kansanomaiseen muotoon. 

Rakennuskanta ja varallisuus

Keskiajalla kaupungin rakennukset olivat suurimmaksi osaksi puuta, vaikka kivi- ja tiilitalojakin löytyi. Kadut olivat ahtaita ja tulipalot uhkasivat. Keskiajalla kaupunki keskittyi Tuomiokirkon, Kerttulinmäen ja Kaskenmäen väliselle alueelle Aurajoen eteläpuolella. Pohjoisrannalla oli asutus lähinnä Aninkaisenmäellä. Asukasluku lienee ollut parintuhannen tienoilla, mikä oli keskieurooppalaiseksi keskikokoinen ja pohjolassa suuri kaupunki. Useimmat nykyiset kaupunginosat olivat tuolloin vielä maalaiskyliä. 

Kaivauksia 1960-luvulla.

Turun vanhin kivirakennus oli puurakenteiden perusteella rakennettu 1390-luvulla. Tiileä ja kiveä käytettiin aluksi vain hallinnollisissa rakennuksissa, mutta todennäköisesti kaupungissa oli keskiajalla jopa kymmeniä tiilitaloja. Kaupungin varhaisimmat kivetyt kadut ovat 1400-luvun alkupuolelta, silloisesta Mätäjärven korttelista, noin 100-150 metrin päässä Tuomiokirkosta ja vanhalta Suurtorilta. 

Keskiaikainen kirkkokatu kivettiin vasta myöhemmin, todennäköisesti siksi, että katujen huollto ja ylläpito oli asukkaiden vastuulla. Kunkin tontinomistaja oli vastuussa omasta kadunvierustastansa. Tässä on todennäköisesti haluttu osoittaa, että on varaa. Oletusta tukee se, että ensinnä kivetty katu on kivetty vain puolittain. Sen toinen laita oli puupäällysteinen. Kun kivirakentaminen saapui meille Saksasta, sitä ei välttämättä otettu avosylin vastaan.

Välttämättä rakennukset eivät ole olleet ainoa elintason mitta, vaan puurakennuksessakin on voinut asua varakas käsityöläinen tai kauppias, joka kiviseinien sijasta on halunnut kaakeliuunin tai lasi-ikkunat, tai paljon muuta maallista omaisuutta, ja asunut hyvinrakennetussa lämpimässä puutalossa. Koska keskiaikainen kaupunki oli pinta-alaltaan suhteellisen pieni, rakennuksen sijainti, niin kuin ei myöskään sen materiaali välttämättä kertonut kaikkea maallisesta asemasta. Vaatimattomampia ja varakkaampia rakennuksia saattoi olla samassa korttelissa.

Turun keskiaikainen asemakaava ei suinkaan ollut sattumanvarainen, vaan selvästi suunnitelmallisesti rakennettu. Vanha suurtori oli ydin, josta kadut lähtivät systemaattiesti, säteittäin, eri puolille kaupunkia tärkeisiin kohteisiin, kuten tuomiokirkolle, kaskemäen dominikaaniseen konventtiin ja muualle Suomeen. 

Keskiaikaista elämää

Kaupungissa vaikuttaaisi myös järjestetyn katujen kunnossapito ja jätehuolto. Suurimmat sirpaleet on ilmeisesti kerätty kompostiin ja viety kaupungin ulkopuolelle kaatopaikoille, tai mahdollisesti Aurajokeen. Toisin kuin Euroopassa, kaupungissa ei ole tehty suurikokoisia esinelöytöjä, vaan ne on raivattu pois kaduilta vaarallisina. Varpuluutien jäännökset kaduilla osoittavat, että niitä on harjattu ja ylläpidetty, mikä on todennäköisesti ollut asukkaiden omalla vastuulla.

Useimpien keskiaikaisten kaupunkien tapaan, Turku on saattanut ollut väkivaltainen paikka. Toisaalta kuolemanrangaistuksia toimitettiin vähemmän kuin on totuttu ajattelemaan, sille se yleistyi vasta 1600-luvulla. Köyhät, vanhukset ja sairaat saattoivat hakeutua kirkon ylläpitämiin pyhän hengen taloihin sekä spitaaliset Puolanmäen tienoon Pyhän Yrjänän hospitaaliin. Keskiajan Turussa 50-vuotias oli vanha. Kohtaloksi saattoi koitua tartuntatauti kuten tuhka- tai isorokko. Lapsuudesta selvinnyt saattoi kuitenkin hyvin elää 20-30 vuotta. Kaupungissa saunottiin yleisissä saunoissa.

Turun linna, kattaus pyöreällä taittopöydällä, PD: Keijo Hakkarainen

Jo varhain Turussa oli useita kymmeniä eri alojen käsityöläisiä. Ammattimaisten käsityöläisten lisäksi tavaraa tehtiin myös kotitarpeisiin.  Kaupungin porvaristo koostui kotimaisista porvareitaa sekä ulkomaalaisista, lähinnä saksalaisista kauppiaista. Tuontitarvaraa olivat viini, saksanpähkinät, kuivatut hedelmät, suola ja pippuri. 

Ulkomailta tuotiin myöskin esimerkiksi hienoja kankaita ja lasisia pikareita. Kaupungista on löydetty espanjalaista ja saksalaista keramiikkaa ja italialaista lasitavaraa. Arkkeologisten kaivausten myötä tiedetään, että lasiesineitä oli myös kaupunkiporvareiden pöydissä. Kaupungin kautta vietiin nahkoja, vuotia, voita ja kalaa. Kaupunkilaiset olivat myös matkustaneet, sillä sieltä on löydetty pyhiinvaellusmerkki Santiago de Compostellasta, Luoteis-Espanjasta. 

Ulvila

Ulvilan kirkontienoo CC-SA-4.0 by Satakunnan museo

Kokemään suuhun perustettu Ulvila sai kuningas Albrekt Meclenburgilaiselta kaupunkioikeudet 1365. Seudulla oli ollut kauppapaikka jo ainakin 1200-luvulta lähtien ja jo 1344 sen asukkaita oli kutsuttu kaupunkilaisiksi. Ulvilan nimi juontaa henkilönimestä Ulvi, jonka alkuperä on skandinaavisessa nimessä Ulf. Ulvilan kaupungille annettiin Pohjanlahden kaupunkioikeudet, jotta Karjalaiset eivät olisi tehneet kauppaa Pohjanlahdelta Tallinnaan. Oli Tukholman ja Ruotsin etu, että kauppa kulki Suomen rannikolta Tukholmaan. Kaupunkia ympäröiville alueille syntyi Satakunnan muinaismaakunta varhaiskeksiajalla.

Kokemäen joen vedennoususta johtuen Ulvilan kaupunkia edelsivät kauppapaikkoina mahdollisesti muinaiset Hahlo ja Teljä sekä varmasti varhaiskeskiaikainen Liikistö. Hahlo-Teljä-Liikistö-Ulvila-Pori jatkumo kertoo merenkohoamisen aiheuttamasta kauppasataman siirtymisestä kohti ajankuluessa merestä kohoavaa rannikkoa. Niin kuin Liikistö menetti merkityksensä Ulvilalle, niin Ulvila menetti sen Porille, ja Porinkin satama on jo siirtynyt kauemmaksi Meriporiin.

Pari kilometriä yläjuoksulle päin sijaitsevassa Liikistössä sijainneen Ulvilan varhaisimman kirkon yhteydessä lienee sijainnut myös saksalaisten kauppiaiden Pyhän Gerthrudin kiltatalo.Alue oli käytössä 1200-1400-luvuilla.

Ulvilan sinetti 1419.

Ulvila oli keskiajalla pohjoisin Ruotsin valtakunnan kaupungeista. Sen sisämaayhteyksillä oli tärkeä merkitys Suomen Pohjanlahden kaupankäynnin kannalta. Sen maaoikeudet lakkautettiin kuitenkin jo 1550 Helsingin perustamisen yhteydessä ja kaupungin porvarit pakotettiin muuttamaan uuteen kaupunkiin. Kahdeksan vuotta myöhemmin he saivat palata kotiseudulleen vastaperustettuun Porin kaupunkiin. Osasyynä oli Kokemäenjoen madaltuminen purjehduskelvottomaksi, jolloin kaupunki siirrettiin seitsemän kilometriä alajuoksun suuntaan. 

Keskiaikaisesta kaupungista on tänäpäivänä jäljellä oikeastaan vain Pyhän Olavin kirkko. Keskiaikainen asutus sijaitsi sen eteläpuoleisella merenrannalla, joka on maankohoamisen myötä muuttunut Kokemäenjoen kapeaksi sivu-uomaksi. Paikalta on kaivauksissa löytynyt toistakymmentä asumuksen pohjaa ja monenlaisia esineitä. Ulvila on keskiaikaisista kaupungeista ainoa, jonka alue on säilynyt rakentamattomana keskiajan jälkeen, ja kenties siksi säilynyt muita paremmin.

Teljä ja Liikistö

Teljää on joskus kutsuttu muinaiskaupungiksi, mutta pikemminkin se voi olla ollut rautakautinen kaupapaikka. Teljän sijainti perustuu lähes puhtaasti perimätietoon, eikä paikalta ole tehty riittäviä arkkelogisia löytöjä. Aiheesta on kuitenkin olemassa joitakin kirjoituksia 1600-1700-luvuilta, jotka puhuvat paikalla näkyneistä raunioista.

Perimätiedon mukaan Teljä olisi sijainnut nykyisen Kokemäen taajaman tuntumassa. Oletetulle alueelle on myöhemmin pystytetty Pyhän Henrikin saarnahuone. Nykyisen uusgoottilaisen tiilisen muistokappelin paikalla on aiemmin sijainnut puinen saarnahuone, jonka hirsistä on salvottu luhtiaitta. Luhtiaitan vanhin hiris on dekrokronologisen ajoituksen mukaan veistetty vuosina 1472-1475 kaadeusta puista.

Ulvilan vaakunassa on Pyhä Olavi.

Liikistö sijaitsee Ulvilan Vanhakylässä. Liikistön kumpua etelässä ja idässä ympäröivät vanhat joenuomat ovat maatuneet jo aikoja sitten. Paikkaa on tutkittu arkkeologisesti sekä 1920-luvulla että 2000-luvulla. Paikalla sijaitsi Ulvilan ensimmäinen kirkko, jonka hautausmaalta on löydetty 298 vainajaa. Hautausmaan kulmalta löytyy myös vanhan muurin jäänteitä. Alueen kaivauksissa löydetyt rahat sijoittuvat 1200-1300-luvuille. Hautojen ja maa-aineksen radiohiiliajoitus viittaa myös samalle ajalle. Alueella on myös käräjäkiviä, joiden ajoitus on epävarma.

Liikistöön saapui ilmeisesti viimeistään 1200-luvulla Gotlannista saksalaissukuisia kauppiaita, jotka perustivat sinne oman tukikohtansa. He rakennuttivat paikalle asuinrakennuksia, kappelin ja suojavarustuksen joelle päin. Joen madaltuminen aiheutti sen, että kauppallienn toiminta siirtyi vähitellen 1300-luvun kuluessa Ulvilan kirkon alueelle pari kilometriä Liikistöstä länteen. Rahalöytöjen perusteella jonkinlainen toiminta näyttää jatkuneen Liikistössä aina 1400-luvulle saakka. Eräiden lähteiden mukaan siellä olisi sijainnut myös Pyhän Gerthrudin kiltatalo. 

Al-Idrisin kartta (Pohjoinen alhaalla)

Arabialainen maantieteilijä al-Idris sijoitti maailmankarttaansa Tabula Rogerianaan vuodelta 1154 Ragvaldan muinaisen kauppapaikan, jonka jotkut ovat arvelleet sijainneen Liikistössä. Siitä ei kuitenkaan ole tieteellistä näyttöä.

Alueen varhaishistoriaan liittyvät asiakirjat tuhoutuivat valitettavasti Porin palossa 1698. Tuhoutuneista asiakirjoita vanhin oli Piispa Rangvald II:n anekirje vuodelta 1311, mikäli säilyneet luettelot pitävät paikkansa. 1332 piispa Pentti oli teettänyt kirkkoa koskevan asiakirjan. 

1930-luvulla kaivauksissa paljastui kivetys, jonka uskottiin kuuluneen 1311 aloitettuun ja kesken jääneeseen kivikirkkoon, mutta nykyisin sen uskotaan olevan 1400-luvulta, eikä se liittyne kirkkoon. 2000-luvun kaivauksissa löytyi värillistä lasia myöhemmän kirkon seinälinjan alapuolelta, jonka epäiltiin olevan peräisin varhaisesta kappelista, jopa 1200-luvolta.

Liikistön hautausmaa lienee perustetu 1200-luvun alkupuolella. 1930-luvun kaivauksissa paljastui kivipasi ja -latomuksia, jotka lienevät hautamuistomerkkejä. Alueelta löytyi myös aikanaan pystyssä ollut kivipaasi. Kahdesta haudasta löydettiin suomalsieen käytäntöön kuulumattomia ns. ruumisristejä. Ulvilan kirkossa säilyetettävien 1200-1300-luvun kalkkikivisten  hautakivien uskotaan olevan peräisin liikistöstä. Niistä peräisin olevat vierasperäiset nimet viittaavat Saksaan ja Gotalntiin. 

Porvoo

Porvoonjoen rantaa.

Porvoonjokilaakson asutus oli itäisen Uudenmaan vanhinta ja Porvoon linnamäellä oli tärkeä merkitys seudun asutushistoriassa. Kaupunkin nimi merkitsee käytännössä Linnajokea.Linnamäellä oli jonkinlainen linnoitus jo 800-900-luvuilla, mutta nykyinen asutus sai alkunsa 1200-1300-luvuilla. Kaupungin kautta kulki Turkua ja Viipuria yhdistänyt Suuri rantatie.

Porvoon alueelle rakennettiin ensin kirkko, sitten linna ja viimein kaupunki. Porvoon seurakunta mainitaan ensikertaa 1320-luvun alussa. Alun alkaen Porvoon kylä, oli vain yksi alueen kylistä. 1370-luvulla vanhasta 1200-luvulla perustetusta linnasta tuli linnaläänin keskus. Linnan rakensi tai uudisti todennäköisesti Jeppe Däktin. Linnamäen alapuolella oli alunperin linnan satama Maari, joka on nykyään liian matala laivolle. 

Porvoon sinetti 1498

Linnan lupa todennäköisesti peruttiin vuoden 1396 tienoilla, minkä vuoksi linnan käyttöikä jäi lyhyeksi, eikä kivisiä varustuksia keritty rakentamaan. Muitakin pieniä linnoja hylättiin ja raunioitetttin samoihin aikoihin.

Kaupunki perustettiin linnan viereen noin vuonna 1380 korvaamaan korkeammalla joen varressa sijainnutta Saksalan kauppapaikkaa. Porvoo oli 1400-luvulla Espoon Pyhäntäälle ulottuneen linnaläänin keskuspaikka. Kaupungin tärkein kauppakumppani oli Tallinna, joka tuolloin tunnettiin Räävelinä. Koko Itäisen Hämeen turkiskauppa kulki Porjoon kautta. Tanksalaiset merirosvot polttivat kaupungin 1500-luvulla.

Rakennettu kaupunki

Kaupungin vanhin rakennettu alue on sijainnut tuomiokirkon ympäristössä, josta se 1400-luvulla levisi nykyisen Raatihuoneentorin alueelle. Keskiaikainen asemakaava on edelleen nähtävissä. Sen muodostivat neljä joen suuntaista katua ja niiden jyrkkään jokirantaan laskeutuvat sivukadut. Nykyisistä kaduista keskiajalta periytyvät Jokikatu ja Välikatu. 

Kirkkoa lukuunottamatta kaupungissa ei ole keskiaikaisia rakennuksia, vaan vanhimmat 1700-1800-luvulta. Nykyinen kirkko on rakennettu 1450-luvulla, kun paikalla ollutta pientä kivikirkkoa laajennettiin. Kuten Ulvila Porvoo myös lakkautettiin Helsingin perustamisen yhteydessä 1550. Siihen saakka se oli ollut Uudenmaan ainoa kaupunki. Vuonna 1602 se sai kaupunkioikeutensa takaisin.

 

Viipuri

Viipurin privilegiokirje 1403

Viipuri oli Turun jälkeen Suomen merkittävin ja suurin keskiaikainen kaupunki, joka muodostui 1293 perustetun Viipurin linnan ympärille. Tai ehkäpä paremminkin linna rakennettiin jo aikaisemmin vilkkaalle kauppapaikalle, johon kaupunki luontevasti rakentui. 1300-luvulla asutus levisi linnan kaakkoispuoliselle niemelle ja siitä alettiin käyttä nimitystä civitas, joka esiityi Vatikaanin asiakirjoissa ensikertaa 1350-luvulla. Varsinaiset kaupunkioikeudet se sai kuitenkin vasta 1403 Eerik XIII Pommerilaiselta.

Keskiajalla Viipuri oli kansainvälinen kaupunki, jossa asui myös saksalaisia ja hollantilaisia, joita kiinnosti Keski-Euroopan kauppa. Yleisempiä tuontiartikkeleita olivat kankaat, suola ja mausteet ja vientituotteita turkikset, terva ja kala. Venäläistenkin vaikutus kaupungissa oli merkittävä. Koska kaupunki oli vilkas kaupan keskus, löytyi sieltä monia kapakoita, viinikellareita ja kiltataloja, joiden ansiosta yöleämä oli usein levotonta ja sitä rauhoittamaan tarvittiin yövartijoita.

Viipurissa oli runsaasti kivirakennuksia. 1570-luvulla kaupunginmuurin sisäpuoli oli käytännössä täyteen rakenettu. Myöhemmin se tunnettiin linnoituksen kaupunginosana. Varsinaista asemakaavaa ei kaupungissa ollut, joten kaupunkiin muodostui kapea, harva ja suurimmalta osaltaan kivetty katuverkosto. Katujen väliset korttelit olivat muodoltaan epäsäännöllisiä. Kaupungin kaivauksissa on löytynyt jopa jonkinlainen alkeellinen viemäriverkosto. Keskiaikaiset kadunnimet ovat osittain säilyneet nykypäivään saakka.

Kaupunginmuuri

1400-luvulla Viipurista muodostui Itäisen Suomen ja Karjalan keskus, jolla oli rajakaupunkina myös sotilaallinen merkitys. Sijainistaan johtuen se oli usein sotatoimien kohteena. 1470-luvulla Eerik Akselinpoika Tott rakennutti muurin kaupungin suojaksi. Se onkin ainoa Suomen kaupunginmuuri. Sen rakentivat samat ulkomaiset muurimestarit, joiden käsialaa on myös Olavinlinna. Muissa Ruotsin kaupungeissa sellainen oli vain Tukholmassa, Kalmarissa ja Visbyyssä. Muurin paksuus lienee ollut noin 2,5 metriä ja korkeus 5-6 metriä. 

Pyöreä torni

Kaupunginmuurissa oli alunperin ilmeisesti kymmenen tornia, joista osa oli nelikulmaisia ja osa pyöreitä.Torneista ovat sälyneet vain Raatitorni ja 1550-luvulla tykkitorniksi Karjaportin viereen rakennettu Pyöreä torni. Muita tunnettuja torneja olivat Pyhän Andreaksen torni idässä, etelä kulman Munkkitorni, lounainen Pammpalan torni, läntinen Hiekka- tai Kiviportin torni, ja pohjoinen Vesiportin torni. Legendan mukaan yksi alkuperäisistä torneista olisi räjähtänyt 1495 venäläisten piirittäessä kaupunkia. Tarina tunnetaan Viipurin pamauksena.

1550-luvulla paitsi rakennettiin pyöreä torni, myös liitettiin itäiseen muuriin uutta tekniikka edustanut Sarvilinnoitus bastionjärjestelmineen. Sarvilinnasta on säilynyt vain Pantsarlahden basitoni. Sarvilinnoituksen ansiosta muurien suojeleman kaupungin pinta-ala lähes kaksinkertaistui. Sisäpuolelle jäänyt alue oli alunperin soista peltoa ja niittyä. Kaupunginmuuri purettiin 1860-luvulla laajenevan kaupungin tieltä, mutta joitakin sen eteläisiä merenpuoleisia valleja on edelleen nähtävissä. 

 

Kirkko kaupungissa

Tuomiokirkko 1642

Viipurin seurakunta on luultavasti perustettu kolmannen ristiretken yhteydessä 1290-luvun alkupuolella. Kivikirkkoa edelsi useita puukirkkoja, joista viimeisen novgorodilaiset polttivat 1411 piirityksen yhteydessä. Uusi kirkko päätettiin 1413 rakentaa kivestä, mitä kannatti myös paavi 1418. Kirkon paikaksi valittiin kaupungin korkeimman kohdan länsirinne, josta silloin näki linnasaaren 300 metrin päässä.

Niiden väliin jäi pitkänomainen toriaukio. Kirkko rakennettin vuosina 1435-1445 ja se vihittiin Pyhän Marian ja Pyhän Olavin kirkoksi. Vuonna 1477 paloi kaupunki ja sen mukana kirkko, josta jäi jäljelle vain muurit. Kirkon pylväistä on löytynyt vuosi 1498, joka lienee kirkon kunnostusvuosi. Kunnostuksensa jälkeen se oli Turun tuomiokirkon jälkeen maan toiseksi komein kirkko.

Tuomiokirkon lisäksi kaupungissa toimivat myös dominikaanien ja fransiskaanien konventit. Fransiskaanien kirkkoa alettiin raekntaa ilmeisesti 1445 ja dominikaanien  1481. Molemmat konventit lakkautettiin uskonpuhdistuksen seurauksena 1520-luvulla. Dominikaaninen kirkko toimi pitkään Viipurin maalaisseurakunnan kirkkona, mutta nykyään siitä on jäljelelä vain raunioituneet seinät.

Muista keskiaikaisista rakennuksista ovat säilyneet yksi kiltatalo, Linnakadulla sijaitseva asuintalo sekä mahdollisesti keskiajalta peräisin oleva osa Pyhän Hyacintiuksen kirkosta, joka ei alkujaan ole ollut kirkkorakennus.Sen kirkkosali on valmistettu luonnonkivestä ja juuri sen uskotaan olevan peräisin keskiajalta.

 

Rauma

Rauman sinetti.

Rauman perustaminen 1442 oli osa Turun linnan entisen valtionhoitajan Kaarle Knuutinpoika Bonden valtapolitiikkaa. Hän antoi silloisen unionikuninkaan Kristofer Baijerilaisen nimissä Rauman porvareille samat oikeudet kuin Turun porvareilla oli. Lähiseudulla oli pitkään toiminut tihesti asutussa Eurassa niin kutsuttu Unionin kauppapaikka, noin viisi kilometriä Rauman nykyisestä keskustasta. Sen porvarit muuttivat kaupinkioikeuden perässä Raumalle. Kaupungin nimi juontaagermaanisesta sanasta 'strauma', joka tarkoittaa virtaa.

Hyvin pian kaupungissa alotti fransiskaanikonvetti, josta on ensimmäinen maininta jo vuodelta 1449. On kuitenkin epäilty, että munkit olisivat asuttaneet paikkaa jo vuosisadan alusta asti. Fransiskaanien kirkko tunnetaan nykyisin Pyhän Ristin kirkkona, joka toimii kaupungin pääkirkkona. Fransiskaanien toiminta ulottui kaupungista syvälle Hämeeseen ja Pohjanlahden rannikkoa pitkin pohjoiseen.

Pyhän kolminaisuudenkirkon pohja.

Kaupungin varhaisin asutus sijoitti kalatorin ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon väliselle alueelle. Kirkko on konventin tapaan saatettu rakentaa jo ennen kaupunkioikeuksien saamista.  Kirkko on nykyään raunioina. Satama oli aluksi aian sen vieressä. Asutus levisi myöhemmin koko ns. vanhan Rauman alueelle,jonka alueella on säilynyt osa keskiaikaisesta katuverkkoa ja tonttijakoa. Nykyiset rakennukset ovat kuitennkin 1700-1800-luvulta.

Ulvilan ja Porvoon tavoin Rauman porvarit määrättiin muuttamaan Helsinkiin 1550, vain noin vuosisata myöhemmin. Osa muuttakin, mutta monet jättivät niin tekemättä sakkojen ja rangaistusten uhallakin. Ne, jotka muuttivat, saattoivat palata seitsemän vuotta myöhemmin.

Naantali

Naantali sai kaupunkioikeudet 1443 kuningas Kristoferilta vain vuotta Raumaa myöhemmin. Se poikkeaa muista kaupungeistamme siinä, että se ei syntynyt perinteiselle kauppapaikalle tai sen lähelle, vaan puhtaasti uuden uskonnollisen keskuksen ympärille. Kaupungin nimi tulee sen luostarin nimen 'Vallis Gratiae' ruotsinkielisestä käännöksestä Nådendal (Armonlaakso).

Piispa Maunu Tavastin perustama Birgittalaisluostari oli siirtynyt paikalle vasta kolme vuotta aiemmin. Kaupungista tuli nopeasti vilkas pyhiinvaelluskohde, joka rikastui aateliston, talonpoikien ja porvarien vierailuista. Paikalliset piispat suosivat paikallista pyhimystä Birgittaa, jonka pyhinvaelluskohde Vallenstena oli paljon Espanjan Santiago de Compostellaa lähempänä. 

Naantalin sinetti

Toisaalta Naantali oli Turun Tuomiokirkon kilpailija lahjoitusten ja pyhiinvalluksen suhteen. Ennen Birgittaa Pohjolassa oli ollut kaksi pyhimystä - Turun piispa ja Suomen apostoli Henrik (eli Pyhä Hemminki) ja pohjolan apostolina ja Pohjolan suojelupyhimyksenä tunnettu Hampurin Bremenin arkkipiispa Ansgar sekä kuningaspyhimykset Norjan pyhä Olavi, Ruotsin pyhä Eerik ja Tanskan Knut Lavard, joista kaksi jälkimmäistä olivat suosittuja myös Pohjois-Saksassa. Sekä Norjan Olavi että piispa Henrik olivat enemmän paikallisia pyhimyksiä. Vanhempien pyhimysten rooli oli toimia uuden uskon airueina ja marttyyreinä, kun taas Birgitan pyhyys perustui oppineisuuteen ja hartauteen.

Luostari ja sitä ympäröivä kaupunki elivät kukoistuskautta aina uskonpuhdistukseen 1520 saakka, jolloin luostari menetti suuren osan maistaan ja noviisien tulo lakkasi. Viimeinen nunna kuoli 1591 ja luostari purettiin. Keskiaikaisesta kaupungista on enää jäljellä vain luostarin kirkko, joka toimii kaupungin kirkkona.

Tarinoiden historia

Kielten historiaa pystytään jäljittämään ehkä jopa 6000 vuoden taakse, mutta kansainvälisen tarinaperinteen perusteella voidaan pohtia, voivatko tarinat olla kieliäkin vanhempia. Hyvin samankaltaisia tarinaelementtejä löytyy kansoilta, joiden läheisin yhteys on monien tuhansien vuosien takaa.

Porokin voi olla kulkusana.

On jo jonkin aikaa tiedetty, että esimerkiksi indoeurooppalainen uskontoperinne, ulottaa juurensa noin 5000 vuoden taakse. Uskonnollisen mytologian jumalhahmot ja niihin liittyvät mytologiset tarinaelementit ovat vähintään näin vanhoja. 

Myös vähemmän uskonnollisten tarinoiden juuret voivat olla hyvin vanhoja. Ongelma on, että niiden liikkumisa kansoilta toisille on vaikeampi jäljittää. Kansantarinat, jotka ovat vähemmän kiinteästi yhteydessä uskonnollisiin käsityksiin, voivat kääntyä kieleltä toiselle ja siirtyä yli kulttuurirajojen ihan jo viihteellisin syin.

Euraasialaisten kielten piirissä tunnetaan niin sanottuja kulkusanoja, jotka tunnetaan monien kielikuntien parista ja joiden alkuperää on ollut vaikea ja joskus lähes mahdoton selvittää. Tällaisia kulkusanoja on muun muassa vaski, joka on ikivanha, alunperin kuparia tarkoittavat kulkusana. Uralilaisten kielten parissa vaski on yleisuralilainen ja tarkoittaa lähes aina jotakin metallia. Myös poroa tarkoittava sana saattaa olla pohjoisen Euraasian ikivanha kulkusana. Muita tuttuja sanoja, jotka lienevät kulkusanoja ovat mm. humala,

Hera muuttaa Kalliston karhuksi ja Zeus tähdiksi.

Tarinoiden siirtyminen kulttuurista toiseen, edellyttää kuitenkin enemmän kuin yksittäisten sanojen siirtyminen käyttötarkoituksen mukana. Se edellyttää, että tarinan kertoja on pystynyt ymmärtämään tarinan alkuperäisellä kielellä ja kyennyt kertomaan sen uudella kielellä niin hyvin, että tarinan merkitys ei ole suuresti muuttunut. Tämä edellyttää hyvää kielentuntemusta sekä alkuperäisellä että uudella kielellä.

Tiedetään, että useilla indoeurooppalaisilla tarinoilla on pitkät yhteiset juuret. Tarina kaunottaresta ja hirviöstä sekä pojasta joka varasti peikon tai jätin aarteen on juuret, jotka ulottuvat tuhansien vuosien taakse. Tämä ei kuitenkaan edellytä tarinoiden kulkeutumista kulttuurista toiseen, vaan kulttuurien mukana maankolkasta toiseen. 

Muiden kielikuntien sisällä ja kielikuntien välillä tutkimus on ollut vähäisempää. Esimerkiksi turkkilaisten kansojen folkloresta on tehty vertailevaa tutkimusta, mutta siinä on enemmän vertailtu folkloren tarkoituksia ja teemoja, kuin itse tarina-aiheita.

 

Tarina kosmisesta metsästyksestä

Joskus vanhimmaksi tunnetuksi tarinaksi mielletään mytologinen tarina kosmisesta metsästyksestä. Sen uskotaan olevan ainakin 15 000 vuotta vanha. Tarinan eri versioita tunnetaan sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden parissa. Tarinan saaliina on joku karhu tai joku kaviokyntinen (ungulate) eli lähinnä kavio- ja sorkkaeläimet. Tarinaan liittyvät tähdet ovat Otavan kauhan neljä tähteä. 

Klassisesta kirjallisuudesta tunnettu esimerkki näistä tarinoista on tarina nymfi Kallistosta joka muutetaan karhuksi ja myöhemmin tähdistöksi taivalle. Irokeesi myytissä metsästetään myös karhua, joka kiipeää taivalle tähdistöksi. Koska tarina on kieltämättä ollut olemassa ennen muuttoa Beringen kannaksen yli Amerikkaan, se antaa olettaa myytin vähimmäisiäksi noin 15 000 vuotta.

Myös saamelaisilla, obin ugrilaisilla ja hanteilla on oma versionsa tästä myytistä. Niiden tarinoissa seikkailee poro tai peura. Tarinassa on kaksi tai useampi metsästäjää, joista yksi on otava. Tässä tarinassa eläin ei kuole, ennen kuin se muutetaan tähdistöksi. Uralilaisten kansojen sekä tunguuseihin kuuluvien evankien ja dagestanilaisten rutulien tarinat luokitellaan toisinaan Aasialaiseksi-tarinarymäksi.

 

 Sukeltaja-luomiskertomus

Kuikat ovat olleet taruissa suosittuja sukeltajia.

Aiemmin mainittu sukeltajamyytti (earth-diver) on maailmanluomiskertomus. Siinä maailma on aluksi veden peitossa, kunnes sukeltaja tai sukeltajat saavat maan kohoamaan vedestä tavalla tai toisella. Kertomus tunnetaan sekä Euraasiassa että Pohjois-Amerikassa. 

Levinnäisyyden perusteella on päätelty sen olevan peräisin Itä-Aasian rannikolta, josta se on levinnyt sekä Siperiaan että Pohjois-Amerikkaan niihin muuttaneiden kansojen mukana. Tarina on levinnyt aina itäiseen Eurooppaan saakka ja tunnetaan myös Intiassa. Se tunnetaan myös Babyloniassa niemllä Enuma Elish ja polynesialaisten Maorien parissa. Jopa Raamatusta on joskus löydetty se ilmentymiä. Myytin ilmeneminen myös länsiarfirkkalaisten Yorubojen parissa, herättää kuitenkin kysymyksen, onko arvio itäaasialaisesta alkuperästä varmasti oikea.

Pohjois-Amerikkalaisissa versioissa maailman luominen alkaa, kun olennot ovat nukuksissa tai horokissa alkumaailmassa. Sukeltaja herää ensimmäisenä. Sen yritykset luoda uutta maankamaraa johtavat usein epäonnistumiseen, kunnes se löytää ratkaisun ongelmaansa. Pohjois-Amerikassa sukeltajamyytti tunnetaan erityisesti metsästäjäkeräilijöiden parissa.

 

 

Muita laajalle levinneitä myyttejä

Viikinkien Yggrasil

Maailmanpylväs (Axis Mundi) on eräs mytologinen elementti, joka tunnetaan monilta eri kansoilta yli kulttuuripiirten rajojen. Se voi olla joko pylväs, pyhä vuori, maailmanpuu, tikapuut, köysi, jono nuolia tai jokin muu akseli, joka yhdistää taivaan ja maan. Kalevalaisessa runoudessa tämä maailmanpuu on iso tammi, joka kaadetaan, jolloin taivas avautuu ja tulee näkyviin. Axis Mundi tunnetaan myös sekä Etelä Amerikan että Australian alkuperäiskansojen myyteissä. Jos tällä ajatuksella on yhteinen alkuperä, täytyy sen olla hyvin vanha.

Toinen hyvin laajalle levinnyt myytti on tarina vedenpaisumuksesta, joka saattaa perustua jääkauden jälkeiseen meren pinnan nousuun, eikä välttämättä yhteiseen alkutarinaan. Siinäkin tapauksessa tarinan on oltava ikivanha. Myös muilla tapahtumilla Mustanmeren tulvimisella 7000-8000 vuotta sitten, pronssikautisen Theran purkauksen aiheuttamalla tsunamilla (n. 1600 eaa) sekä muilla vastaavilla tapahtumilla eri puolilla maailmaa, on voinut olla vaikutusta tarinoihin kullakin seudulla.

Koska vedenpaisumusmyyttejä tunnetaan sekä uudelta että vanhalta mantereelta, on niiden yhteinen alkuperä näitä esitettyjä tapahtumia vanhempi tai sitten niillä on erillinen alkuperä. Ainoastaan Afrikasta näitä myyttejä ei ilmeisesti tunneta.

Tarinasta on olemassa hyvin vanha versio, jossa kaikki alkaa alkujättiläisen tai maailmanpuun tappamisesta, mikä johtaa alkuajan lopussa "verenpaisumukseen". Tarina verenpaisumuksesta on laajalle levinnyt myytti, joka tunnetaan myös meiltä suomalaisilta Väinämöisen veneenveiston ja pohjehaavan muodossa.

Maailmanmuna tai kosminenmuna on eräs monien kansojen parissa tunnetuista maailmansynty tarinoista. Se tunnetaan indoeurooppalaisilta, egyptiläisiltä, foinkikilaisista, suomalai-ugrilaisista, polynesialaisilta ja  länsiafirkkalaisten dogonien parista. Tämän tarun mukaan usein alkujumala syntyy munasta, joka joskus on munittu varhaisten vetten päälle. Esimerkiksi egyptiläisessä perinteessä alkumunasta syntyy auringonjumala Ra. 

Toinen laajalti tunnettu maailmanluontikertomus on tarina maailman vanhemmista, jotka ovat kaksi alkuvoimaa. Useimmiten on kyse taivaasta (usein mies) ja maasta (usein nainen). Alkuaikana ne olivat niin tiukasti kiedottuja toisiinsa, ettei jälkikasvua voinut syntyä. Heidän yhtyessän jälkikasvu saa alkunsa. Monesti tästä seuraa tarina jumalten sukupuusta. Toisessa versiossa koko maailma syntyy yhden esivanhemman kehosta. Osassa versioita tämä alkuolento uhrataan maailman osiksi. Tätä pidetään animistisena versiona tarinasta.

(Tämä kirjoitus jatkuu toiseessa osassa, jossa käsitellään lähemmin uralilaista perinettä).