Suomen pienhevonen

“... se on ihan ihme-eläin, mitä tulee ruumiinrakenteeseen, vahvuuteen ja suhteellisuuteen, hämmästyttäviin lihasvoimiin, tyytyväisyyteen, sitkeyteen ja terveyteen. Sillä on siro ja ilmeikäs pää, korvat ovat pienet ja lyhytkarvaiset, suipot ja elävät, hyvässä asennossa ja joskus niin lyhyet, että ne juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Silmissä on viisas, lempeä ja uskollinen ilme.”
- Oma maa , J.F. Fabritius -


Suomen pienhevonen on kooltaan hieman lähempänä alkuperäistä suomalaista hevosta, josta suuremmat hevoset on jalostettu risteyttämällä. Pienhevosia on Suomessa tällä hetkellä noin 500. Kaikki eivät ole missään kantakirjassa. Pienhevoskantakirja (P) perustettiin 1971. Pienhevosjalostus lähti liikkelle Pohjois-Savosta 1970-luvun alussa. Pienhevonen on sopusuhteinen, napakka ja kiltti suomenhevonen, jonka säkäkorkeus on enintään 148 cm. Yleensä pienhevoset ovat 130-148 cm korkeita.

Alkujaan suomenhevonen oli pieni maatiaishevonen, jonka säkäkorkeus oli 105-130 cm. Tullin ja ratsuväen tilastojen mukaan hevosen keskimääräinen säkäkorkeus vaihteli 1600-1700-luvuilla noin 120-130cm tietämillä. Vuonna 1900 se oli tuo taianomainen 148cm. Vuonna 1995 se oli 156 cm. Sen säkäkorkeutta saatiin nostettua ensin risteyttämällä ja sitten puhdasjalostamalla 1900-luvulla nostettiin säkäkorkeutta entisestään.

Suomenhevosen värejä ovat olleet ruskeat rautias, ruunikko ja voikko sekä vaaleammat kimo, päistärikkö ja hopeavärit ynnä musta. Miltei täysiruskeaa rautiasta (hippos-väriä) on jalostuksessa suosittu muiden värien kustannuksella niin, että ne ovat harvinaistuneet huomattavasti. Valko- eli sabinokirjavuutta ilmenee edelleen kuitenkin paljon.


Suomen hevoshistoriaa
Itämeren alueen hevoset edustavat perinteisesti pohjoiseurooppalaista rotua, jolle tyypillisiä piirteitä ovat leveä otsa, lyhyt kuono ja pitkähkö karva. Säkäkorkeus sillä oli arviolta 130 cm. Skandinaviassa hevosia on kuvattu pronssikautisissa kalliopiirroksissa ja rautakaudelta tunnetaan kuolaimiakin. Virossa vanhimmat luulöydöt ovat 1400 eaa. Länsirannikolle hevoset lienevät tulleet Skandinaviasta, Itä-Suomeen suomalaisugrilaisilta alueilta kaakosta ja etelästä.

Suomessa valjaiden osia on löydetty merovingiajalta (500-800-luvuilla), tosin kielitieteellisesti on arvioitu, että hevonen olisi tunnettu jo kivikauden lopulla. Valjaiden osien hautaaminen vainajan mukana kertoo ehkä hevosen muuttuneesta asemasta sotaratsuna, jolloin isännän ja hevosen suhde muotoutui läheisemmäksi. Ensimmäiset kirjalliset tiedot ovat 1200-luvulta, jolloin gotlantilaiset kävivät tänne kauppaa hevosilla. Kuolainhautaukset loppuivat ristiretkiin.

Keskiajalla erityisesti karjalaiset olivat kuuluisia hevosen kasvattajia ja aluetta kutsuttiinkin tammakarjalaksi. Suomalaiset laivasivat hevosia Saksaan asti, jolle kuitenkin 1500-luvulla laitettiin tiukkoja rajoituksia. Olaus Magnus mainitsi myös suomenhevoset Pohjoisten kansojen historiassaan 1555. Suomeen määrättiin perustetavaksi hevossiittoloita Kustaa Vaasan käskystä 1550 Lounais- ja Etelä-Suomeen.

Ensimmäiset tiedot suomalaisesta ratsuväestä ovat 1500-luvulta. 1600-luvulla he jo taistelivat 30-vuotisessa sodassa ns. hakkapeliittoina. Hevoset olivat 105-130 cm korkeita, pieniä ja ehkä takkuisiakin hevosia, eivätkä mitään näyttely yksilöitä.

Historiallinen puku: Materiaalit ja tarvikkeet

Olen jo kauan haaveillut tekeväni historiallisen puvun. Ostin jo keväällä Janet Arnoldin kirjan Patterns of Fashion, josta olin jo kauan haaveillut. Kirjassa on useita pienoiskaavoja 1700-luvun ja 1800-luvun alun pukujen valmistamiseen. Tällaisen kirjan hyvä puoli on, että saa monta kaavaa yhdellä kertaa. Huonompi puoli on sitten siinä, että kaavat pitää suurentaa ja kankaan menekki arvioida itse. Kun näistä kaavoista ei ole paljon kokemusta, niin arvioin menekin aina vähän yläkanttiin, varmuuden vuoksi.

Siitä alkoi sitten materiaalin metsästys, mikä ei sitten ollutkaan aivan yksinkertaista. Suurin osa 1700-luvun puvuista on valmistettu silkkibrokardista, jota ei kyllä raaski käyttää ja puuvilla brokardikin makaa noin 20-30 euroa metri. Alkuperäisistä materiaaleista on siis melkein pakko luopua halvempien puuvillakankaiden vuoksi. Olennaisempaa olisi kai sitten löytää oikean näköinen kangas. Lisäksi jopa yksinkertaisempiin vuosisadanvaihteen empirepukuihin kuluu vähintää 3-3,5 metriä kangasta. 1700-luvun pukuihin sitä kuluu metrikaupalla (kevyesti 6-7 metriä) alus- ja päällyshameineen. Alushame ei ole alushame nykymielessä, vaan ainoastaan päällimmäisen avoimen hameen alla oleva alempi hamekerros, joka on yhtälailla tarkoitettu näkyviin eli ei voi olla mitään täytekangasta. Sen hameen alle tulee sitten varsinainen alushame.

Toinen juttu, jonka tajusin vasta kirjan saatuani, on sitten korsetti, jonka 1700-luvun puvut aivan välttämättä vaativat alleen. En ollut varautunut laittamaan useampaa sataa euroa käsin tehtyyn korsettiin, koska kaupastahan ei 1700-luvun korsetteja voi ostaa. Sitten aloinkin miettiä, voisiko jonkinlaisen korsetin valmistaa itse. Onneksi empire puvun alle riittävät tavalliset kaarituettomat balconette liivitkin ja aikakaudella käytetyt topatut rintaliinatkin on helppo valmistaa ja pukea päälle. Korsetin ja rintaliinojenkin alle tarvitaan lisäksi aluspaita. Aluspaitaan käy tosin ohut ja edullinen puuvillakangas ja mallikin on tosi yksinkertainen, varsinkin vuosisadan vaihteessa. Toinen ongelma, joka empire puvussa vältetään, ovat 1700-luvun pönkkähameet ja muut hameen kannattimet.

Empire puvut ovat siitäkin helpompia, että perusmateriaalina on ohut puuvillakangas, joka on yleensä kuvioitu pienin kuvioin tai yksiväristä. Tuolloin suosittu musliini oli ohutta ja pehmoista puuvillakangasta, jota käytettiin yleensä valkoisena antiikin patsaiden tyyliin. Kuviointi voi olla yllättävän geometrista, vaikkei kuitenkaan liian modernia. Useimmat pienet kukkakuviot sopivat mainiosti, samoin monet raita- ja ruutukankaat. Mitä ohuempaa puuvillaa, sen parempaa.

Rokokoo kankaiksi sopivat hyvin sellaiset tyylihuonekkaiden päällystämiseen tarkoitetut tai samantyyliset puuvillakankaat. Kuviointina voi olla esimerkiksi raitaa ja kukkaa tai itämaistyylistä ja tyyliteltyä kukkakuvioita. Liian täydet kukkakuviot ovat liian barokkimaisia. Rokokoo kankaalta vaaditaan kevyttä tyyliä. Mielellään ne voisivat olla hieman kiinalais- tai japanilaistyylisiä, muttei kuitenkaan liikaa. Tyylittely on sallittua. Liian geometrista tai modernia ei tietenkään voi olla. Kuvionnin voi tietysti välttää käyttämällä yksiväristä kangasta, jota näkyy ainakin maalauksissa naisten yllä.

Oikeastaan yhteen enpirepukuun kankaat ovat jo olemassa. Nyt pitäisi sitten valita kaavat ja mitoittaa ja piirtää ne paperille. Saa nähdä kauanko tässä sitten menee.

Lamppujen juhla

Kuten ehkä huomaatte blogia syksyltä selatessanne, minua kiinnostaa eri kulttuurien syksyinen juhlaperinne, ehkä siksi, koska omamme on niin köyhä:

Tänä vuonna hindujen, jainalaisten ja sikhien valon juhlaa divalia (diwali) eli deepavalia juhlitaan 5-9. marraskuuta. Sananmukaisesti deepavali tarkoittaa lamppuriviä. Yleensä juhla sijoittuu loppu lokakuuhun tai alku marraskuuhun. Divali on eräs lukemattomista syksyisistä sadonkorjuun ja vuoden päättymisen juhlista eri puolilla maailmaa.

Monille hinduille divali on uuden vuoden juhla ja sadonkorjuun päättymisen juhla, jossa juhlitaan hyvän voittoa pahasta. Sitä vietetään eri puolilla Intiaa joko jumalatar Devin eri muotojen (mm. Lakshmi) tai Rama-jumalan muistoksi. Sikheille divali on kultaisen temppelin vuosijuhla. Jainalaiset juhlivat viimeisen "profeettansa" siirtymistä mokshaan vuonna 527. Divalia juhlitaan erilaisilla lampuilla ja ilotulituksilla.

Divali-lamput ovat pieniä usein kyyneleen muotoisia savikuppeja, joita kutsutaan nimellä diya. Perinteisesti niissä on poltettu sinappiöljyä. Ne opastavat hyvinvoinnin ja vaurauden jumatarta Lakshimia hänen matkallaan ihmisten koteihin ja juhlistavat Raman ja Sitan (Lakshmin ruumiillistuma eli avatar) tarinaa. Diyat koristavat niin taloja, kauppoja kuin julkisia rakennuksiakin. Niitä lasketaan myös kellumaan Gagnes-joelle, jossa lampun ajelehtiminen rannnalta toiselle ennustaa hyvää. Lamppujen lisäksi myös ilotulitukset ovat osa divalin juhlintaa.

Divalina monet hindut rukoilevat Lakshimilta menestystä tulevaan vuoteen. He jättävät ovet ja ikkunat auki Lakshmin astua sisään. Jotkut rakentavat jumalattarelle alttarin, jolle he keräävät kuvia vaurauden merkeistä. Maanviljelijät kiittävät mennen vuoden sadosta ja rukoilevat runsautta tulevalle. Rangoli-hiekkamaalauksia piirretään lattiaan. Tavallisimpana kuvana on Lakshmin tunnus ja hänen usein kädessään pitämänsä lootus-kukka. Muutkin perinteiset aiheet ovat luonnosta ja liittyvät usein jumalattareen.

Divaliin liittyy myös pelaaminen, jonka uskotaan divalina tuottavan onnea. Lahjoja ostetaan ja vaihdetaan. Perinteisesti ne ovat olleet makeisia ja kuivattuja hedelmiä, mutta joulun tapainen ostosmania on alkanut häiritä myös divalin viettoa. Koteja sisutetaan ja ostetaan uusia vaatteita. Seuraavassa erään pienen intialaisen makeisen ohje:

Mothikuur Laddu
500g besan (gram) jauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
(1/2 tl kaardemummaa)
0,6 dl maitoa
500g sokeria
1 rkl pistaasipähkinöitä (suolattomia)
1 rkl rusinoita
hippunen sahramia väriksi
kirkastettua voita paistamiseen
Siivilöi gram-jauho (eli kikhernejauho) yhteen leivinjauheen kanssa, jotta sekoittuvat hyvin. Lisää 2 rkl kirkastettua voita ja vettä, jotta saat jämäkän taikinan. Kuumenna voita pannussa ja paista jauhokokkareita voissa reikäkauhan avulla: jauha taikina reikien läpi kuumaan rasvaan. Kun pallerot ovat ruskistuneet siirrä sivuun. Valmista paksu siirappi sokerista, maidosta ja tarvittaessa tilkasta vettä. Lisää siihen sahramia. Sekoita pallerot, siirappi, rusinat ja pistaasit. Kun seos on jäähtynyt hieman taputtele voidelluin käsin pieniä pyöreitä pullia.

Besan eli gram eli kikhernejauhoja löytyy etnisistä kaupoista.

Toinen Laddu ohje (helpompi) ja kolmas ja neljäs (besan-jauhojen sijaan linsseistä ja cashew-pähkinöistä) ja viides (maapähkinöistä).
BBC Religions: Diwali