Amerikan 1930-luvun Jitterbug-tanssit

Lindy Hop, Shag ja Balboa olivat swing-tanssien toista aaltoa 1920-1930-luvuilla, alkuperäisen Charlestonin jälkeen. Ne syntyivät afroamerikkalaisten parissa, mutta levisivät nopeasti muiden väestön osien piiriin ja osa jopa Eurooppaan saakka. Niitä kaikkia tanssittiin swing-musiikin tahtiin.

It's in the stars 1938.

Swing oli 1930-1940-lukujen "pop-musiikkia", jonka juuret olivat Louis Armstrongin ja Earl Hinesin soittotyyleissä. Se oli suosittua jazz-musiikkia, jossa pohjarytmin päälle soitettiin melko vapaasti puhaltimilla ja jousilla. Yhtyeet olivat suuria ja sooloisti improvisoi usein orkesterin melodian päälle.

Swingille oli tyypillistä off-beat rytmi, eli venytellään perusrytmistä tahallaan vähän sivuun. Swing sekoittui myös muihin musiikin lajeihin. Syntyi uusia tyylejä kuten country- ja blues- tyylinen Western Swing ja viuluvoittoinen Gypsy Swing.

Shag syntyi Carolinan osavaltioissa 1920-luvulla ja levisi ympäri Yhdysvaltoja 1930-luvulla. Vauhdikas Lindy Hop syntyi Harlemissa aivan 1930-luvun alussa. Balboa syntyi Etelä Kaliforniassa 1920-luvulla ja tuli suosituksi 1930-1940-luvuilla. Joskus kaikkia näitä tansseja kutsutaan yhteisnimityksellä Jitterbug.

1930s Shag

Shagin historia on hieman hämärä. Tanssi alkoi ilmeisesti etelästä, katutanssina. Arthur Murrayn tanssistudiot toivat kutenkin 1930-luvun lopulla tunnetuksi hiotumman tyylin. Tanssi oli suosittua ympäri Yhdysvaltojen 1930-luvulla. Varhaisimmissa kuvauksissa tanssia kuvattiin koostuvan toisjalkahypystä ja potkusta. Hieman erilaisia tansseja saatettiin kuitenkin kuvata shagiksi. 

Shagille on tyypillistä pomppu tai yhden jalan hyppy, jossa päkiän lyönti vastaa jokaiseen rytmiin. Tanssilliset osuudet (mm. potkut) tanssitaan ns. painottamalla iskulla (off-beat), kun muuten 1920-1930-lukujen tanssit painottuivat lähinnä painolliseen iskuun (on-beat). Rytmillisesti shag oli siis hieman erilainen tanssi. Aikalaisopettajat puhuivat kolmesta eri rytmistä: yksi-rytmisestä, kaksi-rytmisestä ja kolme-rytmisestä tanssista. Nykyään puhutaan vielä pitkästä-kaksi-rytmisestä-shagista.

1938 Balboa

Balboa syntyi Etelä-Kaliforniassa 1920-luvulla, tosin sen juuret saattavat jopa olla vuodessa 1915. Se on siis tavallaan samaa ikäpolvea kuin Charleston, mutta suosittu siitä tuli kuitenkin vasta 1930-luvulla. Balboa kuvaa läheistä vartalokontaktia, jossa koko vartalon mitta painuu kiinni tanssipariin. Siinä korostuvat rytmilliset painon vaihdot ja parin seuraaminen.

Balboa koostuu yhteen liitetyistä kaksi tahtisista liikkeistä. Siinä liikutaan kahdessa neljän askeleen ryhmityksessä. Tärkeää on viestiä painon vaihdoksilla ja hienovaraisilla vartalon liikkeillä. Balboa suosittiin ahtaissa tanssisaleissa, jossa avarammat swing-liikkeet eivät oikein onnistuneet. Sitä suosivat myös kypsemmät tanssijat, jotka eivät oikein innostuneet vauhdikkaammasta jitterburgista. Nykyään puhutaan kahdenlaisesta balboasta - ns. aidosta ja bal-swingistä. Alunperin bal-swingiä kutsuttiin vain swingiksi.

1941 Lindy Hop

Lindy Hop syntyi Harlemissa aivan 1920-luvun lopulla tai 1930-luvun alussa ja sen kehitys on seurannut Jazz-musiikin kehitystä. Se oli hyvin suosittu swing-aikakaudella, n. 1935-1945. Lindy oli sekoitus monia eri edeltäviä tansseja, kuten jazz, steppi, charleston, Texas Tommy ja breakaway, joka oli hieman vanhempi tanssi Harlemista.

Breakawayta tanssittiin Lindy Hopin tapaan ns. avoimessa otteessa, vaikka nykyään lindya voidaan tanssia myös yksintanssina. Texas Tommy oli Charlestonin tapaan vanhimpia swing-tansseja ja sitä oli tanssittu jo 1910-luvulla. Breakaway ja Texas Tommy eivät koskaan kuitenkaan olleet samalla tavalla laajan yleisön piirissä suosittuja tansseja kuin Charleston ja Lindy Hop. Alla kuitenkin esimerkkejä niistäkin.

Lindy Hopin sanotaan saaneen nimensä lentäjä Charles Lindbergistä, joka ylitti koneellaan Atlantin 1927. Tanssin katsotaan joskus syntyneen 1928 Harlemin tanssimaratonissa, kun George Snowden ja Mattie Purnell uudistivat Breakawayta tanssiessaan. Selvää syntyajankohtaa on kuitenkin vaikea määritellä, koska vaikutteita tuli monesta suunnasta.

Joka tapauksessa Lindy Hop tyylinä vakiintui 1930-luvun alussa. Se on valtavan vauhdikas ja liikunnallinen tanssi, jossa on jopa acrobatiaan viittaavia osioita. Myöhemmin Lindy Hop oli osaltaan vaikuttamassa jiven syntyyn.

Texas Tommy

Breakaway

Afro-amerikkalaisen musiikin juuret

Afro-amerikkalaisen musiikin juuret ovat afrikasta mukana tulleissa rymeissä, orjuuden aikaisissa työlauluissa ja spirituaaliperinteessä. Orjuudenlakkauttamisen jälkeen afro-amerikkalainen musiikkiperinne alkoi kukoistaa ja sai vaikutteita myös muiden kulttuurien musiikkiperinteistä. Vähitellen siitä kehittyi rikas ja ripeästi uusiutuva muusiikin aarreaitta. 

Afro-amerikkalainen musiikki alkoi kehittyä 1700-luvulla työlaulujen ja ns. peltovalitusten (field hollers) muodossa. Ne olivat tärkeä osa afrikkalaisperäisten orjien suullista perintöä. 1700-luvun lopulla alkoi syntyä ns. spirituaaleja, kun orjat kääntyivät vähitellen kristinuskoon. Laulut kertoivat usein, millaista oli olla afrikkalainen Amerikassa. Lauluja alettiin kerättä muistiin 1860-luvun lopulla, pian sisällissodan ja orjuudenlopettamisen jälkeen.

Orjien saapuessa Afrikasta heitä kiellettiin puhumasta äidinkieliään ja harjoittamasta vanhoja uskontojaan. Heidän englankielen sanavarastonsa oli usein suppea. He käyttivät tätä sanastoa tulkitakseen muualta raamatusta saamaansa tietoa.

Joissain paikoin he saivat järjestää omia rukouskokouksiaan. Ne olivat usein ainoita paikkoja, joissa he saivat hyväksytysti kokoontua, ilmaista tunteitaan ja seurustella keskenään. Kokouksissa osallistujat saattoivat laulaa, veisata, tanssia ja joskus jopa langeta transsiin. Rumpuja käytettiin afrikkalaiseen tapaan viestintään. Rytmin luomiseen käytettiin myös jalan poljentoa ja taputuksia.

Orjien mukana saapui useita uusia soittimia, joista monet olivat erilaisia rytmisoittimia, kuten lyömäsoittimia. Mukana tuli myös banjon edeltäjiä. Tutut vanhat rytmit siirtyivät uuteen musiikkiin. Mukana Afrikasta siirtyi myös tarinallisuus osana uskonnollisuutta. Kun eurooppalaisperäiset omistajat vähitellen ymmärsivät yhteyden rumpujen ja viestinnän sekä varstarinnan välillä, rummut vähitellen kiellettiin.

Kansanspirituaaleja piristettiin usein vartalonliikkein ja jopa tanssimalla. Afro-amerikkalaiset myös muuttivat usein vanhempien kristillisten laulujen ja virsien rytmiä ja tempoa. Tyypillinen laulutapa oli vuorolaulu (call and response), jossa joko kaksi ryhmää tai esilaulaja ja muu laulujoukko vuorottelevat.Spirituaalien perinne kehittyi sekä bluesiksi että gospeliksi.

Afro-amerikkalainen tulkinta 1700-luvun

englantilaissta gospel-laulusta 'Amazing grace'.

Spirituaalit toimivat keinoina ilmaista omakuvaa, jaettuja yhteisöllisiä tapoja, perinteitä ja etnistä taustaa. Ne saattoivat myös tomia piilotettuina sosiaalisen vastarinnan merkkeinä. Afro-amerikkalaiset yhdistivät usein oman kärsimyksensä israelilaisten kärsimyksiin raamatun kertomuksissa.

Spirituaaleja sovellettiin kehtolauluiksi ja leikkilauluiksi. Niistä muokattiin myös työlauluja. Niillä oli aivan keskeinen osa afro-amerikkalaisessa kansanlauluperinteessä.

Vapautettujen musiikkia

Rumpujenkieltäminen johti uusien soittimien omaksumiseen. Musiikissa rumpu korvattiin eri soittimilla, kuten tampuriinilla, luukastanjeteilla, banjolla ja viululla. Banjo oli afro-amerikkalainen keksintö, joka käyttää hyväksi pingotettua kalvoa, kuten rummutkin.

1800-luvun lopulla marssimusiikki oli suosittu musiiikkimuoto ja afro-amerikkalaiset muusikot omaksuivat siitä eri soittimia - erityisesti rytmi- ja puhallinsoittimia. He alkoivat kokeilla sekä tyylillä että soittimilla. Syntyi aivan uudenlaista musiikkia. Kehitys jatkui 1900-luvun alussa, kun rytmisoittimet mm. patarumpu, virvelirumpu ja lautaset koottiin yhteen niin, että yksi soittaja saattoi soittaa kaikkia rytmisoittimia, eikä jokaiselle tarvittu omaa soittajaa, kuten marssiyhtyeissä.

Orjuuden päättymisen jälkeen musiikki kehittyi pian hilpeämpään suuntaan. Siitä tuli eräänlainen vapautumisen ilmentymä. Musiikin rinnalla kehittyi myös afro-amerikkalainen tanssityyli.

Boogie woogie

Boogie-woogie oli 1870-luvulla kehittynyt afro-amerikkalainen rytmimusiikin muoto, jossa keskeisin soitin oli piano. Se oli ensisijaisesti tanssimusiikkia. Jopa varhaisimpien laulujen sanatkin olivat tanssiohjeita. Pianon lisäksi pikku kokoonpanoihin kuului laulaja ja usein muitakin soittimia. Sen nimi tulee afrikkalaisista rytmiä tai tanssia tarkoittavista sanoista (boog/booga/bogi). Sen juuret saattavat olla kapakoiden tai bordellien pianomusiikissa. Boogie-woogie säilytti suosionsa aina 1930-luvulle saakka. 1930-1940-luvuilla se vähitellen sulautui swingiin.

Toisinaan Ragtimea pidentää jazzin edeltäjänä; joskus se luetaan varhaiseksi jazzin tyylisyyntaukseksi. Ragtime syntyi 1890-luvulla ja sitä pidetään monesti muuta jazzia varhaisempana. Ragtime oli 1900-luvun alun kapakka- ja tanssimusiikkia. Sen tahtiin voitiin tanssia mm. charlestonia. Tyypillisiä soittimia olivat piano ja banjo. Siinä oli jazzin tapaan takapotkullinen rytmi. Ragtime alkoi menettää suosiotaan jazzille ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ragtime on vaikuttanut moniin myöhempiin populaarimusiikin lajeihin Yhdysvalloissa, myös ns. juurimusiikkiin ja countryyn.

Blues, jazz ja gospel

Blues syntyi aivan 1800-luvun lopulla. Sen juuret ovat paitsi spirituaaleissa ja peltovalituksissa. Blues-perinne haaroittui hyvin moniksi paikallisiksi suuntauksiksi.

Eräs varhaisimmista bluesin muodoista oli niin kutsuttu Delta blues, joka syntyi Missisipin suistoalueella, joka ulottuu laajalle alueelle mm. Memphisin ympäristöön. Se on eräänlainen country bluesin muoto. Kitara ja harmonikka ovat tärkeimmät soittimet ja lauluosuudet värikkäitä ja persoonallisia. Rytmi on siinä tärkeässä osassa.

Bluesin synty ajoittuu samoihin aikoihin kun valkoisten country-musiikin synty. Aluksi musiikilliset erot olivat vähäisiä. Erona oli enemmän sekä esittäjien että kuuntelijoiden rotu. Musiikintuotannon kehittyessä 1920-luvulla, tummaihoisten musiikki tunnettiin nimellä 'race music' ja vaaleaihoisten nimellä 'hillibilly'.

Memphis blues

Ensimmäiset blues-nuotit julkaistiin jo 1910-luvulla. Alkuvuosien bluesin tunnetuimpia kappaleita lienee W. C. Handy'n 'Memphis Blues'. Hyvän koulutuksen saanut tumma muusikko Handy, oli eräs merkittävimmistä nimistä bluesin kansansuosion takana. Toisaalta hänen musiikkiaan pidetään usein bluesin, ragtimen ja muun jazzin fuusiona.



Jazz syntyi viimiestään 1800-luvun lopulla ja sen alkuaikojen merkittävin keskus oli New Orleans. On mahdollista, että se on jopa syntynyt siellä. Jazzille on tyypillistä rytmillinen takapotku, improvisaatio ja puhallinsoitinten hallitseva asema. Jazzin juuret ovat afro-amerikkalaisessa laulumusiikissa, spirituaaleissa ja bluesissa. Jazz on usein soitinmusiikkia, mutta myös lauluosuuksia esiintyy.

Gospel-musiikin juuret ovat 1700-luvulla. Se sai siivet alleen 1800-luvun herätyskristillisyydessä.  Nimityksen tarkoitus oli alunperin kuvata virsiperinteen ulkopuolisia hengellisen musiikin muotoja.

Alunperin gospel ei ollut pelkästään mustien musiikkia, mutta kun varhainen gospel musiikki sekoittui ns. negro-spirituaaleihin syntyi musta-gospel. Gospel-musiikissa laulu ja sanojen sanoma on aina ollut keskeisessä osassa.

Se, mitä nyky sukupolvi mieltää afro-gospeliksi, syntyi kuitenkin vasta 1900-luvun puolella. Sen merkittävää kehityskautta olivat 1920-1940-luvut, jolloin hengelliseen musiikkiin tuli blues-, jazz- ja boogie-woogie-vaikutteita.

Kesä ja korsetit

Kun korsetit olivat muotia, niitä yleensä käytettiin, oli sää mikä tahansa. Kuumassa ilmanalassa perinteinen paksu korsetti oli tukala. Alunperin tropiikin ilmastoon, mutta sittemmin myös kesäkäyttöön ja urheiluun kehitettiin 1800-luvun loppupuolella kevyempiä korsetteja. 

Ladie's Home Journal, summer 1893

Kesäisistä korseteista ei valitettavasti ole kovinkaan paljon tietoa saatavilla. Finnasta ei löytynyt yhtään kuvausta vastaavaa korsettia, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei suomessakin olisi voitu tuntea näitä korsetteja.

Näistä korseteista puhuttiin tuulettavina (ventilated) korsetteina. Niiden materiaalina saattoi olla verkkokangasta, tylliä, kaitanauhaa, ja muita materiaaleja, joilla rakennetta saatiin kevyemmäksi. Useimmissa oli luut, jotka ainakin aluksi olivat valaanluuta (hetulaa). Koristeena saattoi olla esimerkiksi brodyyria ja konepitisiä.

Annie Oakleyllakin on kuvassa korsetti.
Juliste on 1880-luvulta.

Toisissa kesäkorseteissa oli yksinkertainen ristikkorakenne, joka rakentui luiden ympärille kantti- tai muusta vastaavasta puuvillanauhasta. Toisisa paksumpi kangas oli korvattu ohuemmalla tyllillä tai verkkokankaalla. Koristeena saattoi olla pitsin sijasta brodyyria. Lisää hengittäviä korsetteja nähtävissä täällä.

Kesäkorsettien käyttöönoton taustalla oli osin se, että korsettien haitat alkoivat olla yleisesti tiedossa. Saadakseen korsetteja hyväksyttävämmiksi, valmistijat kehittivät mukavampia malleja. Mainonnassa käytettiin toisinaan jopa yliampuvia väitteitä. Kehitettiin korsetteja, joita voitiin käyttää urheiltaessa ja kuumalla säällä. Korsetin raot tekivät siitä hengittävämän, jolloin ilma pääsi liikkumaan ja hiki haihtumaan.

Amerikkalainen nauhakorsetin
patentti on haettu 1866.

Ne kehittyivät matkailun ja siirtomaiden kehittyessä 1800-luvun lopulla, kun korsetteja käyttäviä naisia muutti trooppiseen ilmanalaan. Vanhimmat hengittävät korsetit ovat ilmeisesti 1870-luvulta. Amerikassa on haettu nauhakorsettia koskeva patetti 1866 (US patent 60428). Huolimatta kuumuudesta, naiset eivät halunneet joustaa muodin vaatitmasta vartalon mallista, jonka korsetit mahdollistivat.

Näitä korsetteja oli tarjolla erityisesti 1800-luvun lopulla, viktoriaanisena kautena, mutta vielä myös 1900-luvun alkuvuosina, ennen ensimmäistä maailmansotaa, ns. edvardiaanisena kautena. 1890-luvulla suosituksi kesäkorsettien materiaaliksi tuli pellavaverkko, joka hengittää hyvin.