Rautakautiset lasihelmet

Helmiä alettiin valmistaa joskus 30 000 vuotta sitten nykyisen Itä-Euroopan alueella asuneiden mammutinmetsästäjien parissa. Lasihelmien valmistus alkoi noin 4000 vuotta sitten Kaksoisvirranmaan ja Itäisen Välimeren alueella, mistä löytyi niiden valmistukseen tarvittavia kvartsihiekkaa ja puuhiiltä.

Lasihelmien valmistus
Lasin valmistamiseen tarvitaan kvartsin lisäksi jotain alkadista ainetta kuten soodaa tai puuntuhkasta valmistettua potaskaa. Valmistukseen käytetään myös eri lisäaineita esimerkiksi puhdistamaan (magnesium) tai värjäämään (metallioksidit). Lasimurskan sekä joidenkin muiden lisäaineiden avulla voidaan alentaa sulamispistettä.

Lasihelmiä voidaan valmistaa eri tavoin. Useimmat on valmistettu kiertämällä kupari- tai rautatangon ympärille. Nämä ovat rakenteeltaan poikittaisia. Myöhemmin kehitetyllä tekniikalla niitä valmistettiin puhaltamalla kupla ja vetämällä tangoksi, jolloin tangosta pätkittiin sylinterimäisiä helmiä. Nämä helmet ovat puolestaan rakenteeltaan pitkittäisiä.

Koristelultaan helmet voivat olla jo alunperin monivärisiä. Ne on voitu myös koristella värikkäillä lasinpaloilla, jotka on kiinnitetty helmen päälle. Kiinnitetyt lasinpalat voivat olla joko yksivärisiä tai mosaiikkikuvioituja (millefiori). Mosaiikkitekniikassa erivärisiä laseja yhdistetään pitkäski tangoksi, josta voidaan leikata esimerkiksi shakkilautakuvioituja ohuita levyjä.

Lasihelmien valmistus Pohjolassa
Pohjolan vanhimmat lasihelmet (pdf) ovat varhaispronssikaudelta. Niitä on löydetty varsinkin Tanskasta, mutta muutamia myös Ruotsista. Lasihelmet yleistyivät Pohjolassa rautakaudella. Roomalaisvaltakunnassa lasihelmiä valmistettiin teollisena tuotantona ja niitä alkoi virrata pohjoiseen yhä suurempia määriä. Roomalaisten valmistamia helmiä olivat esimerkiksi silmä-, mosaiikki- ja foliohelmet. Foliohelmiä valmistettiin sekä kulta- että hopeafoliosta.

Lasia ja lasihelmiä tuotiin etelästä Skandinavian suurimpiin satamiin. Ne olivat tärkeää kauppatavaraa ja niitä käytettiin rahan korvikkeena. Lasihelmien valmistus alkoi kansainvaelluskaudella. Paikalliset helmentekijät joko kiersivät tai asuivat paikallaan kylissä. 700-luvulla tuotanto kasvoi ja valmistus keskittyi tärkeisiin kauppapaikkoihin Århusin ja Påvikeniin Ruotsissa ja Ribeen Tanskassa. Itäinen tuonti alkoi kuitenkin vähitellen vähentää paikallisen valmistuksen kannattavuutta.

Viikinkiaikoina lasihelmiä käytettiin joko kaulanauhoissa tai solkien välisinä käätyinä. Helmet olivat taloudellisesti arvokkaita, mutta niillä saattoi olla myös taianomaista merkitystä. Pohjolassa viikinkikaudella vierailleen arabimatkalaisen Ibn Fadlan' mukaan skandinaavit arvostivat helmiä, maksoivat niistä hyvän hinnan ja lahjoittivat niitä vaimoilleen. Varhaisella keskiajalla loppuu ensin helmien tuonti ja pian sen jälkeen myös niiden kotimainen valmistus. Uusi uskonto pitää helmiä vanhan pakana-ajan merkkeinä.

Lasihelmien valmistaminen yleistyi Pohjolassa viikinkikaudella. Viikingit valmistivat runsaasti lasihelmiä. Tässä lasihelmiä valmistetaan arkkeologisten löytöjen pohjalta rakennetussa sulatusuunissa kiertämällä niitä rautatangon ympärille:



Suomalainen rautakausi ja sen muoti
Rautakausi kesti Suomessa runsaat tuhat vuotta. Se jakautui esiroomalaiseen- (500-0 eaa), roomalaiseen- (0-400 jaa), kansainvaellus- (400-600 jaa.), merovingi- (600-800 jaa), viikinki- (800-1025 jaa) ja ristiretkiaikaan (1025-1200 jaa). Eri alueilla vaihtumisajankohdat poikkeavat hiemant toisistaan. Esimerkiksi itäisessä Suomessa ristiretkiaika alkoi ja päättyi läntistä Suomea myöhemmin. Aikakauden rajat on muodostettu esinelöytöjen perusteella. Ne ovat saaneet nimensä Manner-Euroopan ja Pohjolan historiallisten kausien mukaan.

Rautakautinen kulttuuri omaksuttiin meille sekä idästä että lännestä. Rautakauden elinkeinoja olivat maanviljelys, metsästys ja kalastus. Hieman käytiin myös kauppaa. Rautakauden kulttuuri jatkoi meillä monia pronssikauden perinteitä. Varsinkin sisämaassa ja Pohjois-Suomessa pronssikauden ja varhaisrautakauden välinen raja on hyvinkin liukuva. Pronssikaudelle tyypillisiä röykkiöhautoja tehtiin vielä roomalaiskaudella.

Kansainvaellus- ja merovingiajalla hautalöytöjen määrä kasvaa. 500-luvulta lähtien kuoppahautaus yleistyy röykkiö- ja kalmistohautauksen rinnalla. Rautaa valmistivat täällä usein talonpojat ja kyläsepät itse tai vaihoehtoisesti sitä hankittiin Ruotsin suurilta raudanvalmistusalueilta. Varsinaista raudanvalmistusteollisuutta ei meillä ollut. Rautakaudella asutus tihentyi erityisesti Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä. Itä-Suomessa tärkein keskus oli nykyisen Mikkelin seutu. Muinaislinnat toimivat vartio- ja pakopaikkoina asutukselle.

Rautakauden pukeutumisesta ja koruista tiedetään lähinnä hautalöytöjen perusteella. Hautalöydöt lienevät olleet vainajan juhlavaatteita ja kertovat arkipukeutumisesta melko vähän. Pyhävaatteissa oli hyvä lähteä rajan taakse. Vaatteet ja korut olivat hyvin paikkasidonnaisia ja niistä on voitu päätellä mihin väestöön vainaja kuului. Skandinaaveilla ja balteilla, jopa itä- ja länsisuomalaisilla oli omat muotinsa, jotka vaihtelivat ajan mukaan. Naisten pukeutumista on enemmän tietoa runsaampien korulöytöjen ja pronssikorujen- ja koristeiden vaatetusta säilövien ominaisuuksien vuoksi.

Vanhimmat korut ovat Suomessa tuontitavaraa, lähinnä Itä-Baltiasta. Varhaisimmat korut olivat pronssia ja toisinaan myös rautaa. Vanhemmalla rautakaudella suosittuja olivat erityisesti rengaskorut. Myös miehet käyttivät yksinkertaisia rannerenkaita. Myös sormuksia ja massiivisia kaularenkaita käytettiin.

Meiltä löydetyt lasihelmet
Vanhimmat Suomesta löydetyt helmet ovat vanhemmalta roomalaiskaudelta. Koko vanhemman rautakauden lasihelmet olivat täällä verrattain harvinaisia. Koko rautakauden ajan meillä tavataan paljon kiertämällä vedettyjä sinisiä soikeita helmiä. Lähes kaikki rautakaudelta Suomesta löydetyt helmet on löydetty naisten haudoista.

Kansainvaellusajan loppuun asti helmet olivat pääosin yksivärisiä, yleensä sinisiä tai vihreitä. Lasi oli kirkasta, joko läpinäkyvää tai läpinäkymätöntä. Muodoista tyypillisimpiä soikeita, sylintereitä tai tynnyrinmuotoisia. Aikakaudelta on löydetty myös useita segmentoituja kultafolio helmiä.

600-luvulla yleistyvät ja muodot monipuolisimmat. Merovingiajalta tyypillisiä olivat oranssit tynnyrinmuotoiset helmet. Yhä enemmän oli myös monivärisiä, nauhakuvioin, varsinkin risteävin aaltoviivoin koristeltuja helmiä. Myös vanhimmat Suomesta löydetyt mosaiikkikuvioiset helmet tunnetaan tältä aikakaudelta. Pohjanmaan Vöyristä on löydetty kaunis merovingiajan helminauha, jota voi käydä katselemasa Museoviraston sivuilla.

Viikinkiajalle tyypillisimmät helmet olivat valmistettu vedetystä lasiputkesta. 800-luvun alkupuolella tavallisia olivat katkaistut sylinterit, mutta vuosisadan loppua kohden segmentoidut yksi- tai useampiosaiset helmet tulivat muotiin. Suurinosa helmistä oli väriltään sinisiä, mutta myös vihreät ja keltaiset olivat suosittuja. Viikinkiajan lopulla muotiin tulivat joko yksivärisin- tai mosaiikiilasipaloin koristellut helmet.

Erityisesti keltaiset säteiset silmäkuvioiset helmet olivat suosittuja. Mustapohjaisia säteisellä silmäkuviolla tai risteilevillä aaltoviivoilla koristeltuja helmiä tavataan runsaasti. Lisäksi esiintyy yksivärisiä suunnikaslasipaloin koristeltuja helmiä, jotka ovat useammiten keltaisia, mutta myös vihreitä, turkooseja ja ruskeita. Viikinkikaudella esiintyy paljon muitakin kuin lasihelmiä esimerkiksi karneoli-, pronssi-, savi- ja fajanssihelmiä.

Monet viikinkiajan helmityypit olivat suosittuja vielä ristiretkiajalla. Etenkin keltapohjaisia säteisiä silmähelmiä tavataan paljon. Suosittuja olivat läpinäkyvät siniset tai keltaiset pitkitäin uurretut melonihelmet. Tavataan myös segmentoituja ja tynnyrinmuotoisia kultafoliohelmiä.

Lähdekirjallisuus:
Ranta, Helena: Suomen rautakautisista lasihelmistä, teoksessa: Kentältä poimittua 2, Museovirasto 1994.

Eurooppalainen kahvi- ja kahvila-perinne

Ensimmäiseksi kahvia alettiin juoda 1500-luvun Unkarissa, jonne kahvi saapui turkkilaisten ottomaanien miehityksen johdosta (1541-1699). He perustivat Unkariin myös kahviloita. Unkarilaiset oppivat silloin juomaan vahvaa turkkilaista kahvia, jota kutsuttiin tuolloin mustaksi keitoksi. Kahvi ei ollut ainoa uusi nautintoaine, sillä kaakao oli saapunut Espanjaan 1500-luvun alkupuolella ja teetä myytiin Euroopassa ensi kertaaa 1600-luvun alussa.

Kahvin toivat Länsi-Eurooppaan hollantilaiset, jotka 1616 alkoivat viljellä sitä kasvihuoneissa. He olivat saaneet siemenet Intiasta, jonne muslimipyhiinvaeltajat olivat niitä salakuljettaneet. 1600-luvun lopulla he olivat alkaneet viljellä sitä Intiassa (Malabar) ja 1600-1700-luvun vaihteessa myös Jaavalla. Aluksi kahvia myivät kiertelevät virvoitusjuomakauppiaat, mutta ensimmäinen kahvila perustettiin Venetsiaan jo 1683. Kuuluisin Venetsialainen kahvila Caffe Florian di Piazza San Marco avasi ovensa 1720. Ensimmäinen, Edward Lloydin perustama kahvila, avattiin Lontoossa 1688. Tästä kahvilasta, jonka omistaja piti asiakkaidensa laivojen vakuutustilastoa, kehittyi myöhen maailman suurin vakuutusmarkkina. 1700-luvulla kahvin viljely alkoi levitä Etelä-Amerikkaan.

Kuuluisimmat eurooppalaisista kahviloista sijaitsevat kuitenkin Wienissä. Wienin valloituksen (1683) jälkeen upseeri Jerzy Franciszek Kulczyckin kokeilujen seurauksena syntyi wieniläinen maitokahvi. Ensimmäinen wieniläinen kahvila perustettiin 1685. Vuonna 1700 kahviloita oli jo neljä. Wienin kahvilat eivät kuitenkaan ole kuuluisia niinkään kahvista, joka sekin on erinomaista, vaan niiden kanssa tarjotuista leivonnaisista, joista Sacher-torttu lienee kuuluisin. Muita tunnettuja ovat omenastruudeli ja Linzin torttu (Linzertorte). Monet tarjoilevat asiakkailleen myös ruokaa. Wieniläiset kahvilat eivät ole niinkään paikkoja, joissa napataan nopeasti kahvikupillinen pahimpaan kofeiinin himoon, vaan julkisia olohuoneita, joissa lueskellaan lehtiä ja vietetään aikaa, toisinaan tuntikausia.

Etelä Eurooppalainen kahvilakulttuuri
Espessokahvi, johon useimmat nykykahvilakulttuurin helmet perustuvat, keksittiin 1900-luvun alussa, jolloin Luigi Berrezza keksi espressokoneen. Ne tulivat myyntiin 1905. Sitä ennen espresso oli tarkoittanut tilauksesta valmistettua kahvia. Hänen keksimäänsä tekniikkaa hyödynnetään edelleen niissä pikkupannuissa, joissa keitetään espressokahvit liedellä. Nykyaikainen espressokone toimii sen sijaan 8-9 kertaisella ilmanhpaineella, jolla kahvi uutetaan täydellisellä 90-96C:n lämmöllä. Kahvikupin koko johtuu siitä, että ensimmäiset 1930-1940-luvun laitteet eivät olisi kyenneet suurempia määriä paineistamaan. Kun kahvi valmistetaan koneella oikein, sen pinnalle kertyy "crema", ohut kerros kahvivaahtoa. 1960-luvulla kehittyivät sitten täysin nykyaikaiset espressokeittimet.

Italialaiset ovat sitten kehittäneet espressosta monenlaisia juomia, ehkä klassisimpana maitokahvi (1:1) cappucinon, joka on kapusiinimunkkien kaavun väristä. Cafe lattessa (caffe e latte) on maitoa vieläkin enemmän (3/4) ja se juodaankin kupin sijaan lasista. Latte macchiatossa maidon päälle kaadetaan hieman kahvia ja caffe macchiatossa taas on tilkka maitoa espresson joukossa. Caffe correttossa on puolestaan hieman alkoholia. Caffe ristretto taas on erittäin vahvaa kahvia, vielä espressoakin vahvempaa. Moccacino on cappucino suklaalla ja marocchino puolestaan kaakaolla.

Pienestä lasista tarjottava espressino taas on pikku cappuccino, jossa caffe ristrettoon on lisätty hieman maitovaahtoa. Caffè in ghiaccio on kylmä kahvijuoma, joka on kotoisin Etelä-Italiasta, ja joka voidaan myös valmistaa mantelimaitoon. Lajit tuskin loppuvat tähänkään, sillä italialaisten mielikuvitus on loppumaton. Espresso kahvi on myös klassisen tiramisu-jälkiruuan tärkein mauste. Se, mitä kahvia milloinkin juodaan riippuua tilanteesta ja ajankohdasta. Maitokahvit kuuluvat yleensä aamuun. Vahvat pienet tummat kahvit eivät ole myöskään pelkästään italialainen perinne, vaan niitä juodaan koko Etelä-Euroopassa Kreikasta Portugaliin. Amerikkalaiset ovat myös kehittäneet omia juomia italialaiselta pohjalta, kuten frappucino.

Tumminta kahvinpaahtoa käytetään Ranskassa. Café au lait on hyvin samankaltainen juoma kuin caffe latte sillä erotuksella, että siihen käytetään espresson sijaan vielä tummempaa ranskalaista pannukahvia. Caffe latten maito on höyryävää, kun taas ranskalaiset käyttävät vain lämmintä maitoa. Maitoa käytetään yhtä paljon kuin kahvia. Ranskassa on tavallista, että kahviloissa tarjoillaan myös alkoholijuomia sekä yksinkertaisia ruokia, kuten voileipiä. Ranskalainen brandy-kahvi, bistrouille lienee antanut nimensä Pariisin bistroille, vaatimattomille kuppiloille. New Orleansin ranskalaisissa kortteleissa café au lait valmistetaan sikurilla maustettuna ja tarjoillaan rakkaiden beignets-munkkien kera. Sikurin kitkeryy ja munkkien makeus tasapainottavat toisiaan.

Espanjalaiset kahvilat ovat avaria ja virallisia laitoksia, joissa tarjoilijat ovat pukeutuneet valkoiseen paitaan ja solmioon, eivät rentoja kuppiloita, kuten naapuri maissa. Myös asiakkaat kunnioittavat tätä. Itse kahvit ovat hyvin samantapaisia kuin Ranskassa ja Italiassa. Tavallisin kahvi on café solo, vahva pieni kahvi, joka tarjoillaan lasista. Kahvia tarjoillaan sielläkin maidon ja brandyn kera. Paikalliseen rikoisuuteen café bombomiin laitetaan maitotiivistettä, mikä tekee siitä hyvin makeaa. Espanjalaiset nauttivat kahvin kera mielellään uppopaistettuja churros-leivoksia (yksikössä churro). Niitä syödään myös kuuman suklaan (eräänlaisen kaakaon) kera.

Kreikkaan kahvilakulttuuri on tullut jo varhain idästä ja kreikkalaiset nauttivat kahvinsa hieman samaan tapaan kuin turkkilaisetkin. Tytön aikuusuuden merkki on se, että hän osaa keittää hyvää kahvia. Kreikkalaiset käyttävät tummaa paahtoa, jonka purujen annetaan painua kupin pohjalle. Kahvin pinnalle kuuluu ehdottomasti keitettäessä syntynyt vaahto (kaïmaki). Kahvia valmistetaan briki-pannuissa. Makeuttamton kahvi on sketos (σκέτος), puolimakea kahvi on metrios (μέτριος), makea kahvi on glykos (γλυκός) ja erittäin vahva ja makea kahvi on vary glykos (βαρύ γλυκός).

Kahvia juodaan hitaasti ja nautiskellen. Lisäksi tarjoillaan vettä sekä keksejä tai pikkuleipiä. Jokaisessa kreikkalaisessa kylässä on perinteinen kahvila, kafenio, joka on kyläläisten vuorovaikutuksen keskipiste. Kreikkalaiset puristavat toisinaan papuja ennen niiden paahtamista, mikä antaa niille erityisen aromin. Paahtaminen itsessään on seremoniallinen tapahtuma. Talvisin kahvia tarjoillaan usein maidon, kaakaon ja kanelin kera. Kylmä Café frappé (kreikaksi: φραπές, frapés) on myöskin kreikkalaista, eikä italaiaista alkuperää.

Intiaanien kolme sisarta

Irokeesilegendan mukaan maissi, kurpitsa ja pavut ovat kolme sisarta, jotka suostuvat kasvamaan ainoastaan yhdessä. Intiaaniviljelijöiden mukaan nämä kolme kasvia ovat suuren hengen lahjoittamia arvokkaita aarteita. Niitä vartioivat kolme sisarhenkeä. Kertomalla tarinoita vuosittain viljelijät välittivät perinteen sukupolvelta toiselle.

Pohjois-Amerikan maataviljelleillä intiaanikansoilla oli tapana viljellä yhdessä samalla maakummulla maissia, kurpitsaa ja papuja. Näitä kasveja he kutsuivat yhdessä kolmeksi sisareksi. Pavut lisäsivät maaperään typpeä, maissinvarret olivat tukena kiipeileville pavuille ja kurpitsoiden suuret lehdet varjostivat maata, jossa rikkaruohot eivät viihtyneet. Ne estivät myös maassa olevaa kosteutta haihtumasta. Maissin vartta kiipeävät pavut tekivät varsista kestävämpiä tasangoilla puhaltavia tuulia vastaan. Maissi taasen varjostaa kurpitsaa. Kaikki hyötyvät toisistaan.

Jotkut kansat lisäsivät vielä näiden kasvien sekaan pölyttäjiä houkuttelevaa kukkakasvia. Tämä yhteisviljely tunnetaan nykyään paremmin nimellä kumppanuuskasvit tai kumppanuusviljely.

Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaalla asuneet mayakansat harjoittivat samankaltaista, mutta monimutkaisempaa milpa-viljelyä. Milpa viljelyssä viljellään edellämainittuja kasveja kaksi vuotta samalla paikalla ja annetaan sitten maan levätä seuraavat kahdeksan vuotta. Pääravintokasvien eli kolmen sisaren lisäksi viljelmillä kasvoi myös avokadoja, meloneja, tomaatteja, chilejä, bataattia ja amaranttia sekä muutamia muita paikallisia ravintokasveja.

Milpa viljelmien kasvit täydentävät toisiaan ravinto-arvoiltaan. Maississa ei ole ihmisille välttämättömiä valkuaisaineita lysiiniä ja tryptofaania, joita pavuissa on molempia. Kurpitsoista saadaan eri vitamiineja ja avokadoista rasvoja. Myös kurpitsan siemenistä saadaan arvokkaita rasvoja. Milpalla oli merkitystä paitsi maatalouden, myös yhteisön, yhteiskunnan ja uskonnon kannalta.

Kurpitsa, maissi ja pavut on otettu viljelyyn jo keskiamerikkalaisen maatalouden alkuvaiheessa. Kurpitsan viljely alkoi keskiamerikassa 10 000-8000 vuotta sitten pienillä puutarhaviljelmillä, jotka tukivat metsästämällä ja keräilemällä kerättyä ravintoa. Samoilla viljelmillä viljeltiin myös esimerkiksi paprika-kasveja (kuten chilejä) sekä muita paikallisia kasveja, jotka eivät ole levinneet paikallista puutarhaviljelyä laajemmalle.

Maissin viljely alkoi samoilla alueilla hieman myöhemmin. Maissia tai sen oletettua esi-isää teosinttiä on viljelty alueella noin 6000-5000 vuotta sitten. Tuottoisa nykymaissi muodostui kuitenkin ehkä vasta noin 3000 vuotta sitten. Pavut puolestaan otettiin viljelyyn ensiksi itsenäisesti sekä Perussa että Väli-Amerikassa. Väli-Amerikassa papuja on viljelty ilmeisesti jo 5000 vuotta sitten.

Pian on aika kylvää esikasvatettujen maissin ja kesäkurpitsan siemenet, jos haluaa kokeilla kasvatusta täällä Pohjolassa. Kurpitsan siemenet istutetaan esikasvamaan huhti-toukokuussa, maissille riittää muutama viikko toukokuussa ennen istutusta. Joidenkin mielestä maissi kannattaa esikasvattaa lähellä kasvatuslämpötilaa olevassa lavassa tai kasvihuoneessa. Meidän oloissamme kasvaa lähinnä vain sokerimaissi. Kurpitsoista voi kokeilla kesä- tai talvikurpitsoita. Pavuksi sopii parhaiten Amerikan mantereelta kotoisin oleva ruusupapu, mutta joitakin salkopapu lajikkeitakin voi kokeilla.