Suomalaisten juuret

Suomalaisuuden juuret osoittavat moneen suuntaan riippuen siitä puhummekö kielestä, kultttuurista vai perinnöllisyydestä. Vaikka keskittyisimme vain yhteen osa-alueeseen, vaikutteita on silloinkin tullut monesta lähteestä. Ajatus siitä, että suomalaiset olisivat yksiselitteisesti tulleet jostain Uralilta on epätarkka ja aikansa elänyt. 

Suomalaisten alkuperän ymmärtämiseen on monenlaisia lähtökohtia ja kokonaiskuva on monimutkainen summa näistä eri lähtökohdista. Kulttuuri- ja kielivaikutteita on tullut monesta suunnasta ja joskus satunnaisesti kaukaakin. Väestöä on muuttanut alueelle useaan otteeseen eri puolilta Eurooppaa. Niin kuin aina menneisyyden selvittämisessä, kuva on pirstalainen johtuen siitä, että todisteiden säilyminen on monesti melko satunnaista.

Ongelma on siinä, että nykyajasta on mahdotonta matkata menneisyyteen kurkistamaan sen aikaista todellisuutta. Meillä on vain nykytilanteeseen ja siinä näkyviin vihjeisiin perustuvia teorioita siitä, miten asiat ovat olleet. Joskus teorioiden puolesta on paljon ja vakuuttavia todisteita; toisinaan todisteita puolesta tai vastaan on vain vähän; joskus todisteita sekä puolesta että mahdollisesti vastaan on paljon, jolloin teoriat ovat ristiriitaisia. Silloin tällöin vakiintuneet käsitykset ovat niin vahvasti iskostuneet tiedemaailmaan, että niiden murtaminen on vaikeaa, vaikka todisteita uusien ajatusten puolesta olisi paljonkin.

Johtuen todisteiden vähyydestä ja sirpaleisuudesta aiheesta on annettu joskus myös melko mielikuvituksellisia tulkintoja. Julkisuudessa eniten keskustelua herättänyt tulkinta lienee Kalevi Wiikin populaarit teoriat ugrilaisesta pohjoisesta, jotka kielitieteellinen tutkijakunta on melko yksiselitteisesti kumonnut. Alkukotimme Wiik haluisi sijoittaa Ukrainaan, minkä erehdyksen taustalla Jaakko Häkkinen epäilee olevan sen, että tämä hahmottaa alkuperää kokonaiskysymyksenä, eikä osastensa summana.

Kielten lyhyt historia

Koska nykyään uskotaan, että neanderthalilaisillakin on ollut kielensä ja että nykyihmiset ovat olleet puhetaitoisia pitkään, kielten nykytilaan perustuva kielitiede kuvaa niiden historiaa melko lyhyeltä aikaväliltä, vain muutaman tuhannen vuoden perspektiivillä. Jos esimerkiksi Euroopassa puhutuilla kielillä olisi yhteinen esi-isä, ei sitä kielitieteen keinoin ole pystytty löytämään ja tunnistamaan.

Tarun mukaan Baabelin-torni aiheutti kielten sekamelskan.

Kielten historia ulottuu yleensä arkeologiaan verrattuna vain neoliittiselle eli uudemman kivikauden ajalle. Se siis hahmottaa ihmisten historiaa varsin tuoreeltaan. Kadonneita, meille tuntemattomia kieliä täytyy kielten historiassa olla paljon.

Kielten tutkimisen tekee haasteelliseksi se, että kieli ei kehity tyhjiössä, vaan lainailee piirteitä naapurikielistä ja joskus kauempaakin. Näin on käynyt itämerensuomalaisille kielillekin, joissa on paljon vaikutteita balttilaisista ja germaanisista kielistä. Monet kielet, joista vaikutteita on lainattu ovat sittemmin kadonneet.

Toisaalta lainaukset ovat harvoin yksisuuntaisia. Mielenkiintoinen sana on esimerkiksi ruotsin sana pojke, joka ei ole sukua englanninn sanalle boy, vaan suomen sanalle poika, joka puolestaan on ikivanhaa uralilaista alkuperää. Erityisesti venäjässä on maallikko näkökulmasta katsottuna yllättävän paljon lainoja niin itämerensuomalaisista kuin muistakin uralilaisista kielistä, johtuen sekä vuorovaikutuksesta naapurien kanssa että siitä että osa pohjoisvenäläisiä ovat alunperin uralilaisia kielenvaihtajia.

Eikä vaikutteita saada vain vieraista kielistä, jotka eivät ole omalle kielelle sukua. Vaikutteita kulkee ehkä jopa helpommin sukukielten välillä, mikä tekee sanojen historian hahmottamisesta joskus vaikeaa. Joskus on vaikeaa tietää, onko sana yhteistä alkuperäistä jaettua sanastoa vai myöhäisempi lainaa.

Useilla kieliperheillä on jonkun verran yhteistä sanastoa, jonka alkuperää on vaikea määrittää. Ne eivät ole selkeästi lainoja, joiden lainaushistoria voitaisiin määrittää. Esimerkkinä ovat mm. uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten persoonapronominit, jotka osin muistuttavat toisiaan.

Tiedetään, että laajoilla käytännössä kaikkialla Euroopassa on puhuttu muinaisia kieliä ns. paleoeurooppalaisia kieliä, jotka ovat sittemmin kadonneet. Näistä kielistä on selviä merkkejä niin itämerensuomalaisissa, saamelaisissa kuin germaanisissakin kielissä. Kaikista näistä kielistä löytyy mm. ikivanhaa sanastoa ja niiden alueilta paikannimiä, jotka viittaavat aiemmin alueella puhuttuihin kieliin ja joiden kielihistoriaa ei ole kyetty löytämään. Vaikka Pohjoisessa kielten runsaus ei ollut todennäköisesti suurta, epäillään että Pohjoismaiden alueen kielet olisivat kuuluneet pariin eri kielikuntaan.

Joulutervehdys

Vähäsateista joulua toivoen!

Hyvät lukijat,

Tämän vuotinen joulukuinen kirjoitus, ei ehkä herätä samaan tapaan joulumieltä kuin aiemmat, mutta halukkaat voivat muistella aiempia kirjoituksiani pipareista, nugaasta, joulukalasta, kynttilöistä, seimi-asetelmista, Tuomaan päivästä tai enkeleistä.

Vuoden 2014 kirjoituksista on tähän mennessä suosituin ollut tammikuin juttu juustokakun varhaishistoriasta. Suhteessa julkiolo aikaansa sykyinen juttu amerikkalaisesta valmius-liikkestä tulee nähtävästi kuitenkin olemaan suositumpi.

Jostain syystä innostuin 2014 kirjoittamaan monesta sellaisesta aiheesta, joka ei ehkä ollut yleisönsuosikki, kuten käymälähistoriasta. Vaikka kirjoitin käymälähistoriasta vasta syksyllä, on toukokuinen kirjoitus Audrey Hepburnista kiinnostanut vielä vähemmän. Aina ei osaa arvata, mikä kävijöitä kiinnostaa.

Kiitos lukijoille kannustuksesta, jota olen saanut muutamista tämän vuotisista kirjoituksista. On aina mukava huomata, että joku on oikeasti viitsinyt lukea, mitä olen raapustanut, eikä vain käynyt kääntymässä. Eniten kiitosta sai kirjoitukseni Titanicin 3. luokasta.

Hyvää joulua ja kaikkea hyvää vuodelle 2015

toivottelee Elli-neiti

Jouluaaton ilta hautausmaalla

Jouluaattona muualle haudattujen
muistomerkillä Oulussa.
CC-PD-1.0 by Estormiz / Wikimedia

Suomalaisiin perinteisiin kuuluu menneiden sukupolvien muistaminen juhlapyhinä. Monet vierailevat hautausmailla sytyttämässä kynttilöitä erityisesti Jouluna.

On elon aika lyhyt kullakin. 
Siis palakaamme lieskoin leimuvin, 
tulessa kohotkaamme korkealle! 
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
- Eino Leino -

Jouluaaton iltana hautausmaa on kaunis näky. Kaikkialla palaa tuhansia kynttilöitä, joita omaiset ovat päivän aikana ja toisinaan jo edellispäivänä käyneet sytyttämässä haudoille. Kynttilöiden valaisemassa hautausmaassa ei ole mitään kammottavaa, vaan jotain syvästi liikuttavaa.

Vaikka suomalaiset eivät tänä päivänä ole kovin uskonnollisia, moni haluaa muistaa poisnukkuneita rakkaitaan juhlapyhinä, erityisesti pyhäin päivänä ja jouluna, sytyttämällä kynttilöitä heidän haudoilleen. Vaikka kirkkoon kuuluu tänäpäivänä vain 83 % kansasta, silti meillä saa kristilliset hautajaiset lähes jokainen. Tämä on suomalainen erikoispiirre.

Suomalaiset hautausperinteet

Kirkkomaahautaus (pdf) tuli Suomeen vasta luterilaisuuden mukana ja kaikille pakolliseksi 1700-luvulla. Ennen kirkkomaahautauksen tuloa pakolliseksi, vainajat haudattiin ympäri Suomen usein perhekalmistoihin. Kristinuskon saavuttua monet pakanalliset tavat olivat jääneet elämään, eikä kirkko ollut edes pyrkinyt kitkemään niitä.

Kuolemaan liittyi monenlaisia perinteitä ja tapoja sekä ennen ja jälkeen poismenon. Niitä on pyritty varmuuden vuoksi tarkkaan seuraamaan silloinkin, kun niihin liittyvät uskomukset olivat jo unohtuneet. Ennen kuolemaa oli tärkeä sopia riidat ja sanoa hyvästit. Lisäksi ripittäytyminen papille oli tärkeää. Kuoleman jälkeen avattiin ikkunat, jotta vainajan sielu saisi rauhassa poistua. Yleiseurooppalaiseen tapaan silmille laitettiin kolikot.

Kirkkomaahautauksen tultua pakolliseksi, jouduttiin vainajia usein tilapaishautaamaan, mikäli hautausmaa oli vaikean matkan päässä. Väliaikaishautauksesta luovuttiin kokonaan vasta 2. maailmansodan jälkeen. Yleensä hautajaiset olivat suuret pidot, joihin palkattiin ulkopuolinen pitokokki.

Suvun vainajat ovat olleet erityisesti karjalaisten parissä arvostettuja. Vainajat toimivat moraalin vartijoina ja yhteiskuntarauhan takaajina. Heiltä pyydettiin apua elämän koitoksissa ja pyrinnöissä. Usein järjestettiin erikseen muistajaisia tiettyinä aikoina kuoleman ja hautaamisen jälkeen.

Kynttilöitä kaatuneille

Kaatuneen puolison
vapaudenristi oli
julkista muistelua.

Tavan nykyiseen yleisyyteen nähden on yllättävää, että kynttilöiden polltto hautausmailla alkoi Pohjoismaissa yleistyä vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kynttilöiden sytyttäminen sankarihaudoille tuntui tärkeältä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kynttilät olivat aikanaan arvokkaita, eikä niitä ollut maalaisyhteiskunnassa varaa tuhlattavaksi.

Ensimmäiset tiedot kynttilöiden sytyttämisestä ovat jo 1920-luvun Helsingistä, jossa niitä poltettiin 1918 sodan uhrien haudoilla. Tapa taantui sotavuosina, jolloin kynttilöistä oli pulaa, mutta yleistyi uudestaan pian sodan jälkeen. Tapa on yleinen myös Ruotsissa ja Virossa, muttei esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa.

Sodan jälkeen oli maaseudullakin tapana sytyttää kynttilöitä kaatuneiden haudoille, mutta 1960-luvulla tapa yleistyi niin, että myös muiden haudoille alettiin sytyttää kynttilöitä. Suosiotaan tapa on lisännyt vielä viime vuosinakin. Moni ei tule miettineeksi jälkien siivousta, mutta vaikka pimeässä palavat kynttilät ovat kaunis näky, niin niiden jälkeenjättämä sotku ei joulun jälkeen kaunista hautausmaita ja siivous kuuluu omaisille. Olisikin syytä vierailla haudoilla viimeistään loppiaisena. Kynttiöitä ei kannata laittaa liian lähelle hautakiveä, sillä kivi rapautuu kuumuudesta (pdf).