Käymälähistoriaa ja ehkä hiven tulevaakin

Ulos ulostaminen on tätä päivää
monissa paikoin maailmaa.

Hän haluu huussin. 
Hän haluu kasvimaan...
- Jukka Poika -

Käymälöiden historia on pitkä ja moninainen. Ne tulivat tarpeellisiksi ihmisasutuksen muuuttuessa pysyväksi. Muinaisista kulttuureista tiedetään enemmän ja vähemmän toimivia ratkaisuja ongelman järjestämiseksi. Silti monilla alueilla avoin jätösten tekeminen on edelleen tätä päivää. 

Monet vakituista reviiriä käyttävät eläimet pyrkivät tekemään jätöksensä tiettyyn paikkaan. Tämä on tyypillistä erityisesti monille nisäkkäille ja taipumus saattoi kehittyä osin jo niiden muinaisten esi-isien piirissä. Eräs esimerkki siisteitä jätöksensä peittävistä eläimistä on meille tuttu kotikissa. Osittainen syy tiettyyn paikkaan jätösten tekemiseen lienee ravinnon hygienia, jolloin jätökset eivät turmele ruokaa bakteereillaan. Jätösten peittäminen voi osin johtua myös halusttomuudesta jättää itsestään jälkiä muille eläimille.

Kun ihmiset vielä elivät pitkälti kiertelevää elämää jätösten käsittely ei ollut kovin suuri ongelma. Kun leiripaikalle saavuttiin taas ne olivat yleensä maatuneet. Toki voidaan kuvitella, että jos leirissä vietettiin pitempi aika, oli jätöksille varattu jokin sovittu paikka. Meilläkin on tunnettu historian puitteissa riukuja, jonne on käyty jätöksen tekemässä.

Siitä lähtien, kun ihminen asettui paikalleen asumaan ja jätökset alkoivat kasautua ja aiheuttaa erilaisia terveys ja ympäristö-ongelmia, syntyi tarve tehdä niille jotakin.Historian kuluessa jätösten käsittelyyn on syntynyt erilaisia enemmän ja vähemmän hyödyllisiä ratkaisuja. Käymälä on historian kuluessa keksitty moneen kertaan uudestaan. Jo varhain käymälöitä oli sekä istuin- että kyykkykäymälöitä.

Varhaisia käymälöitä ja vessoja

Eräiden arvioiden mukaan yksi syy kuolleisuuden kasvuun paikalleen asettumisen jälkeen, neoliittisen eli uudemman kivikauden alussa, olisi ollut puutteellinen käymälähuolto ja juomaveden saastuminen taudinaiheuttajilla. Ongelma täytyi jotenkin ratkaista. Ensimmäiset merkit käymälöistä löytyvätkin pysyvät ihmisasutuksen myötä neoliittiselta kaudelta. Osassa asutuksista jätökset peiteltiin ja toisissa ne ilmeisesti kasattiin tunkioille.

Antiikin kreikkalainen potta,
CC-BY-2.0 by Sharon Mollerus

Niitä on mahdollisesti löydetty niinkin syrjäysiltä alueilta kuin Skotlannin Orkney saarilta jo aikakaudelta 3100-2500 eaa. Varmuutta, että kyseessä olivat käymälät ei kuitenkaan ole. Vietnamista on löydetty käymälä noin vuodelta 3500 eaa, jossa on sekä ihmisten että koirien jätöksiä. Käymälä on ajalta, jolloin alueen väestö oli vastikään asettunut asumaan paikalleen.

Käymälöitä on kuitenkin löydetty suhteellisen vähän ajalta ennen korkeakulttuureja. Induskulttuurin esikaudelta on löydetty käymälöitä ja kylpyaltaita Kalibangan asutuskeskuksesta. Kaupungistuminen synnyttikin uusia ongelmia, kun syntyneiden jätösten määrä kasvoi.

Vesivessakin on vanhempi kuin moni voisi arvata. Kenties vanhin tunnettu käymäläviemäri järjestelmä on löytynyt Indus-kulttuurin Mohenjo Darosta, nykyisen Pakistanin alueelta ajalta noin 2600 eaa. Lisäksi myös minolaisen kulttuurin käymälälaitos (pdf) toimi viemäröinnin yhteydessä noin 1700-1300 eaa. Järjestelmä toimi painovoima-avusteisesti, minkä jyrkät maaston korkeuserot mahdollistivat.

On mahdollista, että Nebukadnesarin palatsissa olisi myös ollut vesi-käymälä, mutta muuten varakkaatkin Babylonialaiset käyttivät ilmeisesti käymälöitä, joiden jätökset tippuivat suuriin kuoppiin talojen alla. Toisaalta joissakin yksittäisissä kaupunkivaltioissa saattoi ehkä olla kehittyneempääkin viemäröintiä (pdf).  (esim. Eshunnan kaupunki 2500 eaa.)

Antiikin ajan käymälät

Muinaiset egyptiläiset kutsuivat käymälöitä aamuhuoneiksi. Egyptissä suurimman osan käymälöiden tuotoksista sekottuivat pottaistuimen alla olevan astian hiekkaan. Rikkaissa asunnoissa istuimet olivat usein kiviset ja niiden tyhjennyksestä vastasivat palvelijat. Köyhät joutuivat tyytymään perinteisempään kuoppakäymälään (eli huussiin) tai puiseen itse tyhjennettävään pottaan. Kuuman ja kuivan ilmaston etuna on ollut käymäläjätteen kuivuminen, jolloin haju ei liene ollut kovin paha. Tätä palveli astian hiekka, joka helpotti kuivumista

Egyptiläisillä oli myös painovoimalla toimivia käymälöitä. joiden alta jätökset valuivat ulos autiomaan hiekkaan. On mahdollista, että joillakin varakkaimmilla egyptiläisillä oli myös vesivessoja. Vanhimat tunnetut istuinkäymälät 2100 eaa on löydetty Egyptistä. Länsimaissa suositut istuinkäymälät saattavatkin periytyä juuri Egyptistä.

Roomalainen käymälä Ostiassa, PD kuvaaja Fubar Obfusco

Kirjallisuuden perusteella tiedetään, että antiikin Kreikassa oli julkisia käymälöitä 400-100 eaa. Yhtäkään varsinaista käymälää ei kuitenkaan ole ilmeisesti löydetty arkeologisissa kaivauksissa. Arkeologit ovat kuitenkin onnistuneet löytämään  Tiettävästi Ateenassa ei ollut sisäkäymälöitä eikä kylpyhuoneita. Viemäröinti muistutti keskiajan kaupunkeja siinä, että kadun keskellä kulki avoviemäri. Ateenassa säädettinkin laki, joka kielsi jätteiden kaatamisen tähän viemäriin. Sitä minne jätteet ja jätökset päätyivät, ei kukaan kuitenkaan tiedä.

Deloksen kulttisaarelta, jonne matkustettiin palvomaan paikallisiin pyhäkköihin, on löydetty käymälän kyltti, joka sijoittuu vuosille 900-100 eaa. Käymälät ilmestyivätkin ensinnä julkisille kokoontumispaikoille esimerkiksi suosittujen temppelien yhteyteen. On arvuuteltu mahtoivatko kreikkalaiset käyttää takapuolen pyyhkimiseen sileäksi hiottuja  ruukunpalasia. Niihin saattoi olla kirjoitettu myös vihamiesten nimiä. Toisaalta on arvioitu, että pitkänpäälle iho olisi kärsinyt tuon kaltaisesta toiminnasta.

Kuitenkin yleinen vesikäymälä-järjestelmä kehittyi läntisiin korkeakulttuureihin vasta roomalaiskaudella. Roomalaisten käymälä- ja viemärilaitos olikin siihen asti tehokkain. Vaikka varakkaissa yksityisasunnoissa oli käymälöitä, olivat tyypilliset käymälät julkisia yhteiskäymälöitä.

Käymälässä käyminen ei ollutkaan yksityisasia, sillä julkisissa käymälöissä saman sukupuolen edustajat istuivat vieretysten juoksevan veden päällä. Takapuoli pyyhittiin useimmiten sienellä. Roomassa itsessään oli ainakin 144 julkista käymälää. Roomalaisilla oli jopa oma käymälöiden jumalansa nimeltään Cloacina.

Amerikkalainen valmius-liike

Partiolaislupaus:
"Aina valmiina."

Kun partiolaiset ilmoittavat olevansa aina valmiina, he tuskin tarkoittavat samaa, mitä amerikkalaiset katastrofiin valmistautujat. Partiolainen on valmis kohtaamaan haasteita, mutta katastrofeihin valmistujat yrittävät hallita erilaisia pelkojaan tulevasta.

Valmiusliike (preppers, prepardness) on viimeinen käänne pitkässä vaihtoehtoelämäntapojen linjassa, jota amerikkalaiset ovat jo kauan harrastaneet. Aiemmin suositumpaa oli pyrkiä yksintertaiseen elämäntapaan (simplicity - simple living), säästeliäisyyteen (frugality), hitaaseen elämäntapaan (slow living / movement) tai omavaraisuuteen (esim. off-grid - sähköverkkojen ulkopuolella).

Siinä missä yksinkertainen elämäntapa irtisanoutuu tavaran ja omaisuuden haalimisesta ja off-the-grid eli irti-verkosta suuntaus pyrkii innokkaasti vapaaksi nykymaailman riippuvuuksista, valmiusliike suojautuu erilaisilta peloilta, joita muuttuva maailma ja ympäristönmuutos ihmisissä herättää.

Valmiusliikkeen juuret ja henki

1930-luvun kulkuri (hobo) laittaa
ruokaa ulkona.

Nykyinen valmiusliike on myös ydinsodan uhan varjossa syntyneen selvityjäliikkeen (survivors, survivalism) seuraaja. Kaikkein varhaisimmat juuret ovat nähtävissä jo suuren laman aikana 1929 lähtien. Uhka oli tuolloin todellinen, kun se nykyään monesti muistuttaa jälki-apokalyptistä scifi-kirjallisuutta (post-apocalypse), joka kertoo selviytymisestä jonkinlaisen maailmanlopun tai katastrofin jälkeisessä maailmassa.

Sen erottaa aiemmista liikkeistä myös sen henki. Aiemmin haluttiin irti nykyajan levottomuudesta ja hälystä - rauhallisempaan elämäntapaan. Kun taas valmistautujien elämäntapaa hallitsee usein pakkomielle ja lähes maaninen toiminta. Säästeliäisyyden sijaan varmuusvarastojen hankintaan ja tukikohdan rakentamiseen saatetaan käyttää pieniä omaisuuksia.

Nykyisen uuden aallon selvityjien lähtölaukaus lienee 9-11 eli syyskuun 11. päivän terroriteoissa 2001, jotka ravistelivat amerikkalaisten perusturvallisuutta ja uskoa asemaansa maailman johtavana kansakuntana. Sitä seurasivat useat muut terroriteot länsimaissa. 2007 alkanut taloudellinen lama lisäsi kansakunnan epävarmuutta. Tätä seurasivat 2009 sikainfluenssan aiheuttama paniikki, 2010 Haitin maanjäristys ja 2011 Japanin tsunami ja ydinonnettomuus. Yhdessä nämä ovat lisänneet pelkoja tulevasta.

Arkisella tasolla

Valmistautumisessa tulevaan ei ole sinänsä mitään uutta. Ennen nykyaikaisia turvaverkkoja jokainen talous säilöi ja varasi ravintoa talven varalle. Nykyaikainen valmistautuminen on tavallaan tämän johdannainen. Tietynlainen valmiusaate näkyy tiettyjen kansalaisjärjestöjen, erityisesti partiolaisten, vapaapalokuntien ja Punaisen Ristin toiminnassa.

Kodin pommisuoja 1950-luvulta.

Meilläkin suositellaan ihan viranomaisten toimesta varaamaan kotiin ns. kotivara, joka sisältää muutamaksi päiväksi tai noin viikoksi elintarvikkeita. Lisäksi suositellaan varaamaan vettä, lääkkeitä ja joditabletteja (lähinnä lapsille ja nuorille). Tähän saatetaan vielä lisätä vaipat ja muut hygieniatuotteet sekä radio ja taskulamppu paristoineen. Laajimmassa versiossa lisätään tölkinavaaja, kynttilä ja tulitikut, tuorekelmu, teipit ja muovipurkit, käteistä rahaa sekä mahdolliset lemmikkien tarvikkeet. Sähkökatkoksiin ja lämmityksen katkeamisiin kehotetaan myös varautumaan.

Tavanomaisimmat valmistautumisen muodot ovatkin ihan arkijärjellä ymmärrettävissä. Turvallisuussuuntainen valmistautuminen keskittyy tavanomaisten vaaratilanteiden välttämiseen ja niistä selviytymiseen. Siinä valmistautumaan selvitymään tulipaloista, tulvista, käärmeenpuremista, vihaisista koirista jne. Samaan jatkumoon kuuluu valmistautuminen lyhyisiin luonnonkatastrofeihin esim. runsaaseen lumentuloon, hurrikaaneihin. Riskialueilla tällainen valmistautuminen on hyvinkin järkevää. Ensiaputaitojen kehitämistä ja lääketieteellisten hätätilanteiden ennakointia voi pitää myös samankaltaisena tavanomaisena valmistautumisen muotona, jota Punainen risti järjestää.

Amerikoissa valmistautuminen liittyy melko läheisesti erätaitojen eli luonnossa selviytymisen taitojen opiskeluun, vaikka meillä sitä ehkä pidetäänkin enemmän luonnosta nauttimisen, vaeltamisen ja metsälläkäynnin perinteen jatkumona. Tämä suuntautuminen näkyy meillä mm. jokamiehen oikeuksina luonnosta nauttimiseen. Erätaitojen opiskelu on perinteisesti ollut lähellä partioliikettä.

Mielikuvituksellisempia muotoja

Sen sijaan omituisempia piirteitä saavat ne valmistautumisen muodot, joissa keskitytään harvinaisempiin ja mielikuvituksellisiin selviytymistilanteisiin. Niissä valmistaututaan esimerkiksi pitkiin luonnonkatastrofeihin, joissa ruoan saanti on poikki pitempiä aikoja. Jotkut valmistautuvat pysyvämpiinkin luonnon muutoksiin kuten jääkauteen, ilmaston lämpenemiseen, jättitulivuorten purkauksiin, asteroidien iskuun, ydintalveen tai muihin vastaaviin harvinaisiin tai vaikeasti ennakoitaviin tapahtumiin.

Chmielowski: Kuolema ratsailla.
Osa kristillisistä liikkeistä on
vuosituhansien kuluessa
odottanut maailmanloppua.

Pelätään myös erilaisia tartunta tauteja, jotka aiheuttaisivat paikallisia tai maailmanlaajuisia epidemioita (pandemia). Viimeisin suuri epidemia oli 1918 levinnyt espanjankuume eli kotoisemmin sikainfluenssa. Se ei saanut aikaan samanlaista tuhoa levitessään uudelleen 2009. Pelkoa ovat aiheuttaneet mm. ebola, sars ja lintuinfluenssa. Pelottavia tauteja on paljon ja niihin valmistaudutaan eristäytymiskeinoin.

Näiden lisäksi odotetaan väestönkasvun aiheuttamaa luonnon romahdusta, talouden romahduksen aiheuttamaa hyperinflaatiota, öljyhuipun saavuttamista eli öljyn saatavuuden vähenemistä, raamatullista maailmanloppua (apokalypsis) ja ties mitä muuta.

Ehkä oudoin suuntaus on James Wesley Rawlesin romaanien ja muiden kirjojen innoittama valmistautuminen. Rawlesin seuraajat ovat konservatiiveja, jotka valmistautuvat vetäytymään linnoitettuihin piilopaikkoihinsa. He ovat usein hyvin aseistautuneet. Useimmat heistä varastoivat ruokaa vuosiksi eteenpäin. Omavaraisuuden ja maanviljely taitojen harjoittelu yhdistää heidät aiempaan irti-verkosta ja omavaraisuus aatteisiin.

Myssyt, lakit ja hilkat

1800-luvun alun kovitettu hilkka.

Päähinesanasto ei äidinkielessämme ole mitenkään yksioikoista ja määritelmät menevät päällekkäin. Myssy on pehmeä ja pyöreähkö alunperin kankainen (ks. suihkumyssy,  yömyssy (ilmaisun alkuperäinen merkitys)) tai sittemmin myös kudottu tai virkattu päähine (vrt. ranskan: 'bonnet'; englannin: 'muffin cap' tai 'mob cap'). Sana on lainattu ruotsinkielestä, mutta ei ole merkitykseltään täysin vastaava.

Hilkka on myssy tai lakki, joka on sidottu leuan alta nauhalla (vrt. englannin 'bonnet'/ 'mob cap' tai ruotsin 'bahytt'). Sairaanhoitajien päähineitä on kutsuttuu hilkoiksi, koska niissä alun alkaen oli nauhat. Lakki tarkoittaa nykyään yleensä pyöreää miesten päähinettä, jossa on lippa (vrt. englannin 'cap'). Aiemmin se saattoi tarkoittaa myös tarkoittaa muunlaista pehmeää päähinettä, esim. hiippalakki, patalakki, karvalakki tai liinalakki, joka ei ollut varsinainen hattu. Nykyinen ajatus lakista lipallisena lienee yleistynyt lippalakista.

Kiharat myssyn alla

1700-luvun maalaistyttö
myssyineen.

Myssyjen merkitys oli suurin aikana, jolloin länsimaisessa tapakulttuurissa vaadittiin naineita naisia peittämään päänsä ja tiukuemmillaan myös haivenensa. Tätä jatkui yleisesti 1800-luvun lopulle ja toisinaan vielä 1900-luvun alkupuolelle saakka.

Jo keskiajalla alkoi erilaisten huntujen ja liinojen rinnalle kehittyä toisenlaisia päähineitä, joista myssyistä ja hilkoista tuli hallitsevia erityisesti 1600-1700-luvuilla. Minulle tuleekin myssystä mieleen erityisesti 1700-luvun sisäkkö esiliinoineen ja pönkkähameineen. 1800-luvulla saatettiin ulkona käyttää tyylikästä hattua, jonka alla oli kuitenkin sisäpäähine myssy (tai liinalakki). Maalaisnaiset käyttivät pitkään huivia sekä ulkona että sisällä.

Jo 1700-luvulla suositut hilkat (englanniksi bonnet) kehittyivät 1800-luvun alun empirekaudella melkoisiksi luomuksiksi. Ne eivät usein olleetkaan enää pehmyttä kangasta, vaan jäykkää olkea, joka mahdollisti leuan alle sidottavan hilkan koon kasvattamisen jopa koomisiin mittasuhteisiin. Empire-muodin mentyä ohi, hilkat pienenivät, mutta kovitetut hilkat olivat muodissa vielä 1850-luvullakin. Suurta kansansuosiota hilkat eivät meillä koskaan saavuttaneet.

Hilkka aurinkohattuna

Sen sijaan Yhdysvalloissa pehmeät hilkat olivat suosittuja sekä länteen matkaavien preepriaa asuttavien siirtolaisnaisten aurinkohattuina että osana tiettyjen uskonnollisten vähemmistöjen, kuten amishien ja kveekareiden, naisten vaatetusta.

Satumaista

Sadun punahilkka tunnetaan muuten englanniksi nimellä 'little red ridinghood' (pieni punainen ratsastusviitta). Nimi tulee sadun alkuperäisen ranskankielisen nimen 'Le petit chaperon rouge' monimerkityksellisyydestä. Ranskan chaperon tarkoittaa, niin hilkkaa tai irto-huppua, viittaa kuin kuvainollisesti myös 'esiliinana' toimivaa vanhempaa naishenkilöä, joka toimii nuorten naisten viattomuuden takeena. Sanalla on vielä muitakin merkityksiä, mutta ne eivät liity tähän satuun.