Ruoka antiikissa: Kreikka

Antiikin elämäntapa - niin roomalainen kuin kreikkalainen - on kiehtonut minua pitkään, ehkä siksi, että se muistuttaa tietyin osin kovasti meidän nykyaikaista elämäntapaamme ja on kuitenkin toisaalta niin kovin erilainen. Oman kulttuurimme juuretkin ovat osin antiikissa. 

Herkuttelua ei keksitty Versaillen linnan gourmee keittiössä, ei renesanssin Italian hoveissa eikä edes keskiajan linnoissa. Roomalaiset olivat varsinaisia herkkusuita ja kreikkalaisetkin osasivat panostaa ruoanlaittoon.

Antiikin Kreikan ruokavalio

Kreikkalainen historia antiikin aikana on pitkä ja monipolvinen. Sitä edelsi Kreetan minolaisesta kulttuurista vaikutteita saanut esi-kreikkalainen ja pronssikautinen mykeneläinen kulttuuri, joka joutui kriisiin 1100-luvulla eaa ja jota seurasi taantumuksen aika, jolloin omaksuttiin raudan käyttö. Kreikan antiikin aikainen kukoistus jaetaan usein arkaaiseen (noin 700-500 eaa), antiikin (480-330 eaa.)  ja hellenistiseen aikaan (330-27 eaa). Tuon jälkeen antiikin Kreikasta tuli osa Rooman valtakuntaa, mutta paikallinen kulttuuri jatkoi kuitenkin omaa kehitystään sen vaikutuksen alaisenakin.

Humoorit 1500-luvun oppassa.

Kreikkalaisille ruoalla oli paitsi ravinnollista ja nautinnollista, myös vertauskuvallista merkitystä. Ruoka liitettiin jumaliin, kuten leipä Demeteriin ja viini Dionysokseen. Ruoalla kreikkalaiset myös erottuivat ympäröivistä kansoista, joita he pitivät barbaareina. Persialaisten pitoja he pitivät ylen-palttisina ja turmeltuneina. Ylensyönti ja pröystäilevä kulutus olivat barbaarista. Kreikkalaiset suhtautuivat ruokaan säästäväisesti pitäen itseään köyhinä mutta vapaina.

Kreikkalaiset filosofit ottivat kantaa myös ruokavalioon ja heidän näkemyksiään arvostettiin aina keskiajalle saakka. Raakaa luontoa pidettiin barbaarisena. Tasapaino koostui ruumiinnesteistä eli huumoreista: verestä, limasta sekä keltaisesta ja mustasta sapesta. Niiden välinen epätasapaino aiheutti pahoinvointia, joka voitiin parantaa saavuttamalla tasapaino uudelleen. Ruumiinnesteet vaikuttivat myös mielialaan ja luonteeseen.

Paitsi ravinnon myös liikunnan, asuinympäristön, ilmaston, vuodenajan ja tuulten katsottiin vaikuttavan ihmisen humoraaliseen tasapainoon. Tärkeää tasapainon kannalta oli paitsi ruokavalio myös ruokailujärjestys. Huomiota kiinnitettiin myös puhtauteen ja puhtaaseen juomaveteen.

Kreikkalaiset saattoivat olla myös kasvissyöjiä. Kasvissyönti liittyi  alun alkaen 500-luvulla eaa syntyneeseen Orfeuksen kulttiin eli orfilaiseen uskonnollisuuteen, jossa uskottiin jumalten tuomioon ja osin sielunvaellukseenkin. Osa uskoi, että teuraseläimellä saattoi olla edesmenneen ihmisen sielu. Orfilaisuudesta vaikutteita saanut pythagoralaisuus (myös 500-luvulta eaa) oli toinen kasvissyöntiin liittynyt suuntaus, joka koostui matemaattiis-uskonnollista mystiikkaa harjoittameista Pythagoraan seuraajista.

Mykeneläiset pidot

Pidoilla ja eläinuhreilla oli tärkeä osa mykeneläisessä kulttuurissa. Pidoissa oli omat muodolliset seremoniansa (pdf) ja eriarvoisten vieraiden ja isäntäväen roolit. Pitoihin sisältyi monia perinteisiä ja uskonnollisia tapoja. Tärkeänä osana pitoja on ruoan jakaminen ruokailijoiden kesken. Monet alunperin paikalliset tavat levisivät koko mykeneläisen kulttuurin piiriin ja yleistyivät.

Viini linea-B-kirjoituksella

Tärkeä osa pitoja olivat juomatavat ja -rituaalit. Juomat nautittiin usein laajasuisista jalallisista maljoista, jotka olivat joko keramiikkaa tai metallisia. Ulkoisesti ne muistuttavat hieman nykyaikaista laajasuista jalallista coctaillasia. Pidoissa tarjottiin lihottettua karjaa, sikoja, lampaita ja vuohia. Eläinurhit olivat joskus niin isoja, että niillä olisi ruokkinut suuriakin joukkoja. Sekä naisilla että miehillä oli tärkeä asema mykeneläisissä rituaaleissa, mutta naisten osallistumisesta juominkeihin ja pitoihin ei ole varmaa tietoa. Pitojen järjestäminen oli eräs hallitsijan velvollisuuksista (pdf).

Tietoa juhlista on saatu paitsi esineistä ja muista arkeologisista lähteistä, myös linea B kirjoituksella kirjoitetuista teksteistä (pdf). Paitsi hallitsija, myös yhteisö ja eri yksilöt, saattoivat osallistua pitoihin lahjoituksillaan. Lahjoituksiin on merkitty esimerkiksi ohraa, spelt, hunajaa, härkiä, juustoa, öljyä, viiniä ja vuotia.

Pidoissa tarjottiin  pullokurpitsaa, pähkinöitä, viinirypäleitä, hedelmiä, lehtivihanneksia, viljaa, siemeniä ja monenlaista kalaa ja lihaa, kuten riistaa, lintuja ja jopa hiiriä tai rottia. Pitoja vietettiin monenlaisista syistä syntymästä kuolemaan. Meille vieraita lienevät ainakin paranemisjuhla, teurastajien juhla, menopaussijuhla ja portinpystytysjuhla.

Mykeneläisten ruokavaliossa valtaosa proteiinista oli peräisin palkokasveista ja toissijaisesti kotieläin tuotteista. Vain pieniosa ravinnon proteiineista oli peräisin merestä. Maatalous oli siis hyvin tärkeää. Naiset näyttävät nauttineen selvästi vähemmän eläinproteiinia kuin miehet. Naiset puolestaan söivät enemmän tärkkelyspitoista ravintoa.

Aterialla antiikissa

Kreikkalainen ruokailu jakautui antiikin aikana yksityiseen ja julkiseen. Kotonakin naiset ja miehet nauttivat ateriansa erikseen. Varakkaissa taloissa orjat tarjoilivat. Köyhemmissä taloissa miehet söivät ensin ja naiset jälkikäteen. Naiset ja lapset tarjoilivat köyhemmissä taloissa miehille.

Kreikkalaiset söivät usein pöydän ääressä tuoleilla istuen, pidoissa käytettiin penkkejä. Aluksi pöydät olivat usein kulmikkaita, mutta 300-luvulta lähtien pyöreitä. Syömiseen käytettiin usein sormia ja keittojen osalta lusikkaa. Apuna saatettiin käyttää myös leivänpalaa, jollaiseen saatettiin myös pyyhkiä sormet aterian lopuksi. Lautasena saattoi toimia myös ohut leipä, mutta useimmiten käytettiin terrakotta lautasia. Roomalaiskaudella astiat saattoivat olla myös lasia ja arvometalleja.

Miehiä pidoissa 440 eaa., PD by Walters Art Museum

Kotona nautittiin kolmesta neljään ateriaa päivässä. Aamuinen akratismos sisälsi yleensä viiniin kastettua ohraleipää ja joskus oliiveja ja viikunoita. Aamiaisella saatettiin tarjota myös erilaisia pannukakkuja. Spelttipannukakkuja saatettiin tarjota myös hunajan, seesaminsiementen ja juuston kera. Hunaja-hapanmaitolettuja tehtiin vehnäjauhoista.

Pikainen lounas, ariston nautittiin keskipäivältä tai alkuiltapäivästä. Illallinen, deipnon, tarjoiltiin auringonlaskun aikaan. Toisinaan myöhään iltapäivällä saatettiin nauttia kevyt päivällinen eli hesperisma.

Miehet osallistuivat kodin ulkopuolella symposium pitoihin ja sotilaat järjestivät joukko-osastossaan syssitia aterioita. Symposium koostui yksinkertaisesta ruokailusta ja sitä seuranneista juomingeista. Jako ei todellisuudessa ollut näin tarkka, sillä viiniä nautettiin jo ruuan kanssa ja sen ohella saatettiin myöhemminkin vielä tarjoilla naposteltavaa kuten kastanjoita, papuja, paahdettua vehnää ja hunaja kakkusia. Juomingit olivat yleensä ilonpidon jumala Dionysoksen kunniaksi ja niissä oli usein tarjolla viihdettä tanssin, akrobatian ja musiikin muodoissa.

Syssitat olivat miesten yhteisöllisiä aterioita Spartassa ja Kreetalla, jotka usein liittyivät armeijan joukko-osastoihin tai uskonnollisiin yhteisöihin. Ne olivat kuitenkin hillittyjä ja yksinkertaisia aterioita. Kaikki osallistuivat kestityksen järjestämiseen tuomalla ruokaa kotoaan. Joitakin viitteitä myös vastaaviin naisten keskisiin aterioihin on olemassa.

Pyhä Valentinus

Näin tulevan ystävänpäivän kunniaksi muutama sananen Valentinuksesta. Pyhä Valentinus on eräs roomalaisajan kristillisistä pyhimyksistä, joka eli 200-luvulla. Keskiajalla hänet yhdistettiin ritariromantiikkaan. Hänestä kerrotaan marttyyritarinoita, joiden alkuperä on epävarma. Siitä huolimatta hän on edelleen rakastettu kansan parissa.

Hämärä alkuperä

Nürnbergin kroniikka,
merkittävä keskiaikainen
Valentinuksen legenda.

Läntiset kirkot juhlivat Valentinusta 14. helmikuuta. Itäinen Ortodoksikirkko tuntee kolme Valentin nimistä pyhimystä, suomalaisen kalenterin mukaan 10. helmikuuta vietetään marttyyri neitsyt Valentinan, 16. heinäkuuta vieteään 2. marttyyri Valentinan (Alevtina Kesarealainen) päivää ja 24. lokakuuta (tai 30.heinäkuuta) pappismarttyyri pyhän Piispa Valentinuksen päivää.

Valentinoksen päivä liittyy nimenomaan 270 mestattavaksi määrättyyn Umbrian alueen, nykyisen Ternin kaupungin hengellisen johtajan Valentinoksen tarinaan. Häntä ortodoksi kirkko muistelee kreikkalaisen perinteen mukaan lokakuun 24. päivänä. Slaavilaisessa perinteessä muistopäivä on 30. heinäkuuta. Jotkut ortodoksit epäilevät Valentinoksen olleen alunperin kreikkalainen (itäinen pyhimys), koska tämän nimi yhä 700-luvulla kirjoitettiin kreikkalaisittain Oualentinos.

Rooman kirkossa Valentinos ei olekaan mukana ensimmäisessä 354 kootussa marttyyrilistassa, vaan vasta myöhemmissä 400-500-luvuilla kootuissa kokoelmissa. Roomalaiskatollinen perinne tuntee kaksi Valentinosta, Papin Roomasta ja Piispan Ternistä. Molemmat kuolivat perimätiedon mukaan Roomassa Via Flaminialla. Keskiajalla epämääräistä marttyyrihistoriaa väritettiin ennestään. Tänä päivänä Valentinuksen kukilla kruunattu kallo on esillä Santa Maria in Cosmedin Basilikassa Roomassa. Se on Valentinuksen pyhiinjäännöksistä merkittävin.

Syy Valentin-nimen moninaisuuteen lienee siinä, että vahvaa ja ansiokasta merkitsevä nimi oli suosittu roomalaisajalla. Varhaisten roomalaisajan marttyyrien lisäksi roomalaiskatolinen kirkko tuntee muitakin marttyyrejä ja pyhimyksiä. Valentinos poistettiin roomalaiskatollisesta pyhimyskalenterista 1969, koska hänestä ei ollut riittävästi todisteita. Katolisessa kansanperinteessä Valentinuksen päivän juhlinta kuitenkin jatkuu edelleen.

Je suis desja d'amour tanné
Ma tres doulce Valentinée...
Charles d'OrléansRondeau VI, 1500-luku

Legenda rakastavaisten ystävästä

Valentinukseen liitetään usein legenda, jonka mukaan hän vihki salaa sotilaita, jotta näiden ei tarvitsisi lähteä sotaan. Tämä ei ollut keisari Claudiuksesta miellyttävää, sillä sotilaista oli muutenkin pulaa. Legendan mukaan keisari olisi kieltänyt sotilaita avioitumasta. Jouduttuaan vangituksi Valentinuksen kerrotaan saaneen kiitollisilta vaimoilta kukkia ja lahjoja myötätunnon merkiksi. Todellisuudessa aviotumiskieltoa ei koskaan ollut ja voitettuaan gootit keisari päinvastoin kehoitti sotilaita ottamaan itselleen useita vaimoja.

Toisen suositun legendan mukaan mestattavaksi menossa ollut Valentinus lähetti viestin sokeudesta parantamallensa vanginvartijansa tyttärelle, allekirjoittaen sen sinun Valentinuksesi, kuten Valentinuksen päivänä monissa maissa yhä tavataan tehdä. Kolmas legenda kertoo Valentinuksen leikannen sydänmerkkejä kristityille, muistuttaakseen näiden omistautumisesta Jumalan rakkaudelle - ja että tästä olisi peräisin sydänten suosiminen Valentinuksen päivänä.

Keskiajalla rakastavaisilla oli tapana pyytää Valentinukselta esirukousta, jos heillä oli vastoinkäymisiä rakkaudessa. Shakespere kirjoitti Valentinuksen päivän vietosta Hamletissa. Myöhäiskeskiajan ja Renesanssin Britanniassa Valentinus olikin suosittu. Lukuisista avioliitoistaan kuuluisa kuningas Henrik VIII, jopa julisti Valentinuksen päivän yleiseksi juhlapäiväksi.

1500-luvun jälkeen Valentinuksen päivä nousi Britanniassa uuteen suosioon 1700-luvun lopulla ja levisi sieltä myös Pohjois-Amerikkaan. Vähitellen 1800-luvun aluessa alettiin painaa kortteja ja postimaksujen alentuessa niistä tuli yhä suositumpia.

Itselleni Valentinuksen päivä on tuttu siitä, että Keski-Euroopassa hetken asunut ja paikalliseen kulttuuriin tutustunut isäni valitsi aikanaan helmikuun 14. päivän kihlapäiväksi. Suomalaisille ystävänpäivä tuli yleisesti tutuksi vasta 1980-luvulla hieman eri tavalla värittyneenä kuin suurimmassa osassa muuta maailmaa.

Suomalaisten juuret

Suomalaisuuden juuret osoittavat moneen suuntaan riippuen siitä puhummekö kielestä, kultttuurista vai perinnöllisyydestä. Vaikka keskittyisimme vain yhteen osa-alueeseen, vaikutteita on silloinkin tullut monesta lähteestä. Ajatus siitä, että suomalaiset olisivat yksiselitteisesti tulleet jostain Uralilta on epätarkka ja aikansa elänyt. 

Suomalaisten alkuperän ymmärtämiseen on monenlaisia lähtökohtia ja kokonaiskuva on monimutkainen summa näistä eri lähtökohdista. Kulttuuri- ja kielivaikutteita on tullut monesta suunnasta ja joskus satunnaisesti kaukaakin. Väestöä on muuttanut alueelle useaan otteeseen eri puolilta Eurooppaa. Niin kuin aina menneisyyden selvittämisessä, kuva on pirstalainen johtuen siitä, että todisteiden säilyminen on monesti melko satunnaista.

Ongelma on siinä, että nykyajasta on mahdotonta matkata menneisyyteen kurkistamaan sen aikaista todellisuutta. Meillä on vain nykytilanteeseen ja siinä näkyviin vihjeisiin perustuvia teorioita siitä, miten asiat ovat olleet. Joskus teorioiden puolesta on paljon ja vakuuttavia todisteita; toisinaan todisteita puolesta tai vastaan on vain vähän; joskus todisteita sekä puolesta että mahdollisesti vastaan on paljon, jolloin teoriat ovat ristiriitaisia. Silloin tällöin vakiintuneet käsitykset ovat niin vahvasti iskostuneet tiedemaailmaan, että niiden murtaminen on vaikeaa, vaikka todisteita uusien ajatusten puolesta olisi paljonkin.

Johtuen todisteiden vähyydestä ja sirpaleisuudesta aiheesta on annettu joskus myös melko mielikuvituksellisia tulkintoja. Julkisuudessa eniten keskustelua herättänyt tulkinta lienee Kalevi Wiikin populaarit teoriat ugrilaisesta pohjoisesta, jotka kielitieteellinen tutkijakunta on melko yksiselitteisesti kumonnut. Alkukotimme Wiik haluisi sijoittaa Ukrainaan, minkä erehdyksen taustalla Jaakko Häkkinen epäilee olevan sen, että tämä hahmottaa alkuperää kokonaiskysymyksenä, eikä osastensa summana.

Kielten lyhyt historia

Koska nykyään uskotaan, että neanderthalilaisillakin on ollut kielensä ja että nykyihmiset ovat olleet puhetaitoisia pitkään, kielten nykytilaan perustuva kielitiede kuvaa niiden historiaa melko lyhyeltä aikaväliltä, vain muutaman tuhannen vuoden perspektiivillä. Jos esimerkiksi Euroopassa puhutuilla kielillä olisi yhteinen esi-isä, ei sitä kielitieteen keinoin ole pystytty löytämään ja tunnistamaan.

Tarun mukaan Baabelin-torni aiheutti kielten sekamelskan.

Kielten historia ulottuu yleensä arkeologiaan verrattuna vain neoliittiselle eli uudemman kivikauden ajalle. Se siis hahmottaa ihmisten historiaa varsin tuoreeltaan. Kadonneita, meille tuntemattomia kieliä täytyy kielten historiassa olla paljon.

Kielten tutkimisen tekee haasteelliseksi se, että kieli ei kehity tyhjiössä, vaan lainailee piirteitä naapurikielistä ja joskus kauempaakin. Näin on käynyt itämerensuomalaisille kielillekin, joissa on paljon vaikutteita balttilaisista ja germaanisista kielistä. Monet kielet, joista vaikutteita on lainattu ovat sittemmin kadonneet.

Toisaalta lainaukset ovat harvoin yksisuuntaisia. Mielenkiintoinen sana on esimerkiksi ruotsin sana pojke, joka ei ole sukua englanninn sanalle boy, vaan suomen sanalle poika, joka puolestaan on ikivanhaa uralilaista alkuperää. Erityisesti venäjässä on maallikko näkökulmasta katsottuna yllättävän paljon lainoja niin itämerensuomalaisista kuin muistakin uralilaisista kielistä, johtuen sekä vuorovaikutuksesta naapurien kanssa että siitä että osa pohjoisvenäläisiä ovat alunperin uralilaisia kielenvaihtajia.

Eikä vaikutteita saada vain vieraista kielistä, jotka eivät ole omalle kielelle sukua. Vaikutteita kulkee ehkä jopa helpommin sukukielten välillä, mikä tekee sanojen historian hahmottamisesta joskus vaikeaa. Joskus on vaikeaa tietää, onko sana yhteistä alkuperäistä jaettua sanastoa vai myöhäisempi lainaa.

Useilla kieliperheillä on jonkun verran yhteistä sanastoa, jonka alkuperää on vaikea määrittää. Ne eivät ole selkeästi lainoja, joiden lainaushistoria voitaisiin määrittää. Esimerkkinä ovat mm. uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten persoonapronominit, jotka osin muistuttavat toisiaan.

Tiedetään, että laajoilla käytännössä kaikkialla Euroopassa on puhuttu muinaisia kieliä ns. paleoeurooppalaisia kieliä, jotka ovat sittemmin kadonneet. Näistä kielistä on selviä merkkejä niin itämerensuomalaisissa, saamelaisissa kuin germaanisissakin kielissä. Kaikista näistä kielistä löytyy mm. ikivanhaa sanastoa ja niiden alueilta paikannimiä, jotka viittaavat aiemmin alueella puhuttuihin kieliin ja joiden kielihistoriaa ei ole kyetty löytämään. Vaikka Pohjoisessa kielten runsaus ei ollut todennäköisesti suurta, epäillään että Pohjoismaiden alueen kielet olisivat kuuluneet pariin eri kielikuntaan.