Pohdintoja Keskiajan pukeutumisesta Suomessa - osa 1: taustaa

Tämä perustuu omaan pohdintaani ja tietoihin, jotka olivat verkon välityksellä käytössä. Olen verrannut niitä yleisesti saatavilla olevaan  kansainväliseen tietoon keskiajan pukeutumisesta.

Missae Aboensis

Suomessa on säilynyt vähän kuvallisia lähteitä keskiajan elämästä. Tärkeimpiä lähteitä ovat kirkkomaalaukset ja kirkolliset esineet. Koska keskiajan vaatteissa on käytetty paljon vähemmän pronssikoruja eikä lainkaan pronssikoristelua, ne ovat säilyneet huonommin kuin ristiretkiajan vaatteet.

On myös huomattavaa, että keskiaikainen pukeutuminen saapui Suomeen todennäköisesti aikaisintaan 1200-luvun puolivälin jälkeen. Hautalöytöjen perustella ristiretkiajan pukeutuminen jatkui varhaiselle keskiajalle saakka. Kannattaakin keskittyä lähinnä 1300-1400-lukujen muotiin Euroopassa, vaikka kaikki muotivirtaukset eivät ehkä meille syrjään heti ehtineetkään. 

Muodin vaikutukset Ruotsissa ja Balttiassa on myös hyvä huomioida, koska monet virtaukset saapuivat meille todennäköisesti Ruotsin ja mahdollisesti myös Viron kautta. Toisaalta täällä vaikuttivat myös saksalaiset hansakauppiaat, minkä vuoksi myöskin Saksan muotia on hyvä tarkastella.

Keskiaika Pohjolassa

Keskiaika alkoi Pohjoismaissa myöhemmin kuin muualla Euroopassa, mutta Ruotsissa kuitenkin jonkin verran Suomea aiemmin noin 1050.  Ruotsissa kristinuskoon siirtymistä ajoivat mahtimiehet, joita kiinnosti feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä. 

Suojakirje Karjalan naisille.

Jo melko pian tämän jälkeen ruotsalaiset alkoivat tehdä ristiretkiä naapurin pakanoita, eli esimerkiksi meitä suomalaisia vastaan. Ensimmäinen noista ristiretkistä Suomen rannikolle oli luultavasti noin 1150. 1200-luvulla kirkon mahti kasvoi Ruotsissa. Keskiajan myötä Pohjolaan saapui uusia viljelytekniikkoja ja kaupungit, kuten meillä Viipuri ja Turku kasvoivat. Yhteiskunta alkoi järjestäytyä neljään säätyyn: aatelistoon, papistoon, talonpoikiin ja kaupunkiporvaristoon.

Kalmarin unioni CC-BY-SA-4.0 by Ssolbergj

1397 Muodostettiin Kalmarin Unioni, joka toi meille myös tanskalaisvaikutusta ja lisäsi Pohjolan keskistä kanssakäyntiä. Se teki Pohjolan Unionista eurooppalaisen mahtivaltion. Unioni toimikin hyvin kuingatar Margareta I:n alaisuudessa. Hänen seuraajansa Eerik Pomerialaisen toimet kuitenkin aiheuttivat närää muun muassa ruotsalaisen aateliston parissa. 1400-luvulla unionissa olikin syvää eripuraa ja osalla ruotsalaisia kehittyi halu irtautua unionista. 1430-luvulla osa ruotsalaisisa nousi kapinaan unionia vastaan, mutta epäonnistuivat. 

Vuosisadan loppupuolella valtionherrat Sten Sture vanhempi ja nuorempi ajoivat Ruotsin asiaa ja pyrkivät sen itsenäisyyteen. 1520 Tanskan kuningas Kristian yritti alistaa Tukholman valtansa alle, mikä johti Tukholman verilöylyyn. Gustaa Vaasa otti itselleen vallan Ruotsissa ja teki lopun unionista 1523. Samalla siirryttiin Pohjolassakin lopullisesti pois keskiajalta. Kustaa Vaasan aikana myös katolinen kirkko sai mennä ja muuallakin Pohjolassa tapahtui luterilainen uskonpuhdistus. Samalla kirkon valta pieneni huomattavasti.

 Suomalaisten yhteydet Viroon ja Saksalainen hansakauppa

Virolaisilla luostareilla, varsinkin Padisten luostarilla, oli keskiajalla läänityksiä ja suojelualueita (patronaatteja) Suomen etelärannikolla, ja muutenkin kaupankäynti yli Suomenlahden oli vilkasta. Padisen Luostarilla oli muun muassa Maunu Eerikinpojan myöntämä ikuinen kalastusoikeus lohiin Vantaanjoessa. Munkit myivät 1428 kalastusoikeutensa turun piispa Maunu Tavastille. Padisten luostari sisterssiluostari oli taloudellisesti aktiivinen, eivätkä munkit olleet erityisen hartaita. Viro kuten myös Latvia olivat keskiajalla ja sen jälkeenkin saksalaisten ritarikuntien hallinnassa ja iso osa kaupunkiporvaristoa oli luultavasti tullut Saksasta.

Tallinnan vaakuna CC-BY-SA-3.0 by Hedwig Storch

Suomalaisia asui myös Tallinnassa, sillä siellä kuolleiden perinnönjaoissa (pdf) on ollut mukana suomalaisia perijöitä. Monet pakenivat kotiseudulla tehdyn rikoksen seuraamuksia tai olivat kaupungissa selvittämässä velkajuttuja tai muita kiistoja. Kaupungin tarjoaman suojan oli tarkoitus edistää oikeudenkäyntien ratkaisua, eikä sitä myönnetty maantie- tai merirosvoille tai rauhattomiksi todetuille. 

1500-luvun alussa 12 % Tallinan noin 6000 asukkaasta oli Ruotsin valtakunnan kansalaisia. Ensimmäistä kertaa Uusmaalaisia oli mukana Tallinan perinnönjaossa 1360-luvulla ja sitten melko usein  vuosina 1410-1450 (yhteensä 30 vainajaa) ja sitten uudelleen vuosina 1470-1560. Tämän jälkeisestä ajasta tutkimuksessa ei ole tietoa. Perintöön saattoi liittyä myös lasten elatusvelvollisuus.

Saksasta käsin Saksalaisten merenrantakaupunkien kauppiaiden Hansaliitto teki kauppaa ympäri Itämeren ja toi mukanaan vaikutteita. Suomalaisilla turkikset olivat keskiajalla tärkeää kauppatavaraa. Ruotsi pyrki keskittämään kaupankäynnin kaupunkeihin ja jakoi kaupunkioikeuksia säästeliäästi. Hansakauppiaita asettui Tukholmaan,Visbyyhyn ja Kalmariin edistääkseen kauppaa. 

Saksalaisia kauppiaita oli 1200-luvulta asti paljon myös kaikissa Suomen kaupungeissa. Esimerkiksi 1200-luvulla Ulvilan hautausmaalle on haudattu useita saksalaisia, mistä on todisteena hautakiviä Ulvilan kirkossa. Heillä tiedetään olleen Ulvilassa myös oma kiltansa. Saksalaisilla oli merkittävä asema esimerkiksi Turun kaupungin raadissa vielä pitkälti keskiajan jälkeenkin.

 

1300-1400-luvun pukeutuminen Pohjois-Euroopassa

Pukeutuminen oli vielä 1300-luvulla läntisessä Euroopassa melko samanlaista, vaikka muoti alkoikin nostaa päätään. Vaatteet heijastivat yleensä kantajansa asemaa yhteiskunnassa sekä arvoasemansa, että sosiaalisen asemansa puolesta. Varakkaimmilla oli varaa kalliimpiin materiaaleihin. Uskonto ja sen luoma tapakulttuuri määritteli säädyllisen pukeutumisen rajat erityisesti naisille. Naineen naisen kuului peittää hiuksensa, jotka vain aviomiehellä oli oikeus nähdä. Myöhemmin tätä tulkittiin niin, että riitti, kun vaimolla oli päähine aviosäädyn merkkinä.

Alimpana ihoa vasten oli todennäköisesti paita, kuten jo rautakaudella ja ainakin 1800-luvun alkupuolelle saakka. Paita oli pellavaa, mutta joskus myös villaa. Naisilla oli sen päällä alusmekko (kenties körtti* (murteellinen versio mekosta, eng. kirtle) eli cotte (cotehardie)) ja sen päällä päällysmekko (kenties sörtti* (murteellinen versio mekosta) eli surcot). Jatkan puhetta alus- ja päällysmekoista, koska ne sopivat parhaiten omaan suuhuni (ks.kuva ylempänä vasemmalla).

1300-luvulla alusmekossa oli pidemmät ja päällysmekossa lyhyemmät hihat. Alusmekko oli ylhäältä hyvin istuva, mutta leveni laajaksi helmaksi. Päällysmekon hihansuut alkoivat kasvaa. Molempien mekkojen kaula-aukko oli usein leveä (ns. vene-kaula-aukko) ja toisinaan ohuen hunnun peittämä. Päällysvaatteena oli sekä naisilla että miehillä muotoiltu kaapu tai viitta, joka tunnettiin nimellä houppelande (ks. kuva oikealla).

1400-luvun muoti oli poikkeuksellisen liioittelevaa. Houppelande kaavuista tuli vähitellen naisten päälyspuku cotehardien sijasta ja niiden hihat saattoivat jopa viistä maata. Miehusta oli usein leveillä laskoksilla, mikä näkyy monissa varakkaita naisia esittävissä maalauksissa. Kaulus oli usein korkea. Hiuslaitteet olivat näyttäviä ja jopa teatraalisia. Kaikki muodin villitykset eivät ehkä ehtineet Suomeen, mutta joitakin vaikutuksia on helposti nähtävisssä. 

1400-luvun puolivälistä lähtien Pohjoisessa Euroopassa tuli käyttöön päällyspuku, jonka syvästä v-kaula-aukosta kurkki neliömäisellä kaula-aukolla varustettu aluspuku. Kaula-aukkoa peitti usein liinainen kauluri (eng. partlet, saks. goller, ruot. halskläde).

Grönlannin löydöt

Mekko Herjolfnesista CC-BY-SA-2.0 Lennart Larsen

Eräät parhaista keskiaikaisista vaatelöydyistä on tehty Grönlannista Herjolfnesista, ja ne ovat 1300-1400-luvuilta, jolloin suuressa osassa Suomeakin oli siirrytty keskiajan muotiin. Haudoista on löytynyt hyväkuntoisia vaatteita, joista on pystytty selvittämään niiden valmistustekniikkaa. Vaikka matka Grönlantiin on meiltä pitkä, kuuluvat Grönlannin pohjoismaiset asukkaat läheisesti samaan kulttuuripiiriin norjalaisten ja islantilaisten kanssa (ovat tulleet Islannista, jonne taas oltiin tultu Norjasta). Lisäksi paikalliset olosuhteet vaikuttivat muun muassa maavärien käyttöön, jota tuskin on yritetty Suomessa, koska täällä punaista väriä tuottavaa mataraa kasvaa runsaasti.

On huomioitavaa, että pukeutuminen oli Suomessa vielä viikinkiajalla melko vanhakantaista ja poikkesi muusta Pohjolasta selvästi. Tuolloin siinä oli myös vahvoja itämerensuomalaisia vaikutteita. On vaikea tietää, missä määrin kaikki samat muodin virtaukset olisivat ulottuneet meille saakka. Toisaalta myös Grönlanti oli kaukana ja sivussa uusimmista virtauksista, joten sikäli voisi kuvitella, että sielläkin olisi oltu jossain määrin hitaita uusimpien muodin oikkujen omaksumiseen. Toisaalta muoti ei keskiajalla muutenkaan muuttunut erityisen nopeasti, vaan seurasi omia rauhallisia linjojaan. Koska grönlantilaiset löydöt ovat eräitä keskiajan parhaita, niitä on käytetty moneen otteeseen pohjana jäljitelmien valmistamiseen.

1300-1400-lukujen kankaat ja tekstiilit

Mahdollisesti jopa jo 1300-luvulta lähtien Eurooppa kärsi ns. pienestä jääkaudesta, jonka vuoksi täällä oli tavallista kylmempää. Suomessa on saatettu siksi hyvin käyttää villavaatteita myös kesäisin. Itämeri jäätyi jo aivan 1300-luvun alussa kahdesti kokonaan, mikä teki tietä tulevalla. Tästä seurasi aikakausi, jolloin oli poikkeuksellisen kylmää, sateista ja myrskyistä. 

Islantilaisten ja norjalaisten Gröönlannin siirtokunnat näkivät 1400-luvulla nälkää ja katosivat. Grönlannin siirtokunnista on jälkeenpäin löytynyt todennäköisesti Euroopan parhaiten säilyneitä keskiaikaisia vaatteita, joita ilman olisimme pitkälti keskiaikaisen taiteen ja kirjallisuuden varassa pohtiessamme aikakauden muodin kehitystä. 

Keskiajalla kaikki lanka oli käsin kehrättyä ja voi kuvitella, että kehrääminen värtinällä vei nopeimmaltakin kehrääjältä*2 melkoisesti aikaa.*3 Vaikka jonkinlainen rukki tunnettiinkin Euroopassa jo 1300-luvulla, se yleistyi vasta myöhemmin ja nykyaikainen, poljettava rukki kehittyi todennäköisesti vasta 1500-luvulla. Mitä hienompi kangas, sitä tiheämmässä langat siinä olivat ja sitä pitempi määrä lankaa siihen tarvittiin. 

Keskiajalla noin 1100-luvun lopun Espanjasta alkaen, otettiin käyttöön vaaka-kangaspuut aiempien pystykangaspuiden sijaan. Ne helpottivat ja nopeutttivat kankaan kutomista ja levisivät vähitellen koko Eurooppaan. Tänne Euroopan perukoilla ne eivät välttämättä kovin pian ehtineet. Kankaan kutominen olikin selvästi kehräämistä nopeampaa, mutta yksinkertaisen kankaan kutominen saattoi silti viedä pitkiä aikoja. Kotitalaouksissa, jossa ei ollut varaa kutoa kokopäiväisesti, se varmasti vei lukuisia päiviä. Hienommat ja koristeelliset kankaat veivät vielä paljon enemmän aikaa. Tekstiilit olivatkin arvokkaita ja ne käytettiin tarkkaan. Vain hyvin varakkailla oli varaa runsaaseen vaatetukseen.

Villa, pellava ja nokkonen

Pystykangaspuut 1500-luvun Saksassa.

Villakankaat olivat meillä keskiajalla kotikutoita sarkaa, joka on huopuva kangas, sekä hienompaa tuontikangasta verkaa. Sarka oli pitkälle 1800-luvulle asti maalaisväestön arkikangas, ja edelleen sitä käytetään metsästysauissa. Vielä 1990-luvulle asti se oli käytössä puolustusvoimien sotilaspuvuissa. Meillä on todennäköisesti kudottu ja kehrätty lähinnä talvisin, kun naisilla ei ollut ulkotöitä.  Verka oli ohutta palttina- tai toimikassidoksista villakangasta, joka oli kudottu karstalangasta. Sen nukka oli leikattu kankaan myötäisesti ja se oli vanutettu. Käytännössä se oli ohutta, tiheäkudoksista villakangasta. Verka oli meillä eräs 1300-1400-lukujen tärkeimmistä tuontitavaroista.

Lankaa valmistettiin myös pellavasta. Toisin kuin villa, joka keritsemisen jälkeen lähinnä pestiin puhtaaksi rasvoista ja karstattiin, pellavan käsittely oli hidas ja monivaiheinen prosessi. Sen jälkeen kuin pellava oli ensin kylvetty, kasvatettu, korjattu nyhtämälä juurineen, kuivattu ja siemenet irroitettu rohkimalla, alkoi itse pellavakuidun käsitely. 

Ensimmäiseksi pellavan varret liotettiin, joko pelloilla, luonnonvesissä tai lumihangella. Liotuksessa varsia mädätetään, jotta kuidut saadaan irroitettua helpommin. Sen jälkeen pellava taas kuivatettiin joko pellolla, saunassa tai riihessä. Sitten alkoi pellavan mekaaninen käsittely, jossa irrotettiin kova tukirakenne eli päistäreet kuiduista ja karkeammat kuidut hienommista kuiduista. Tämän käsittelyn vaiheita olivat loukutus, lihtaaminen, vitominen, häkilöinti ja harjaaminen. 

Samankaltaisia valmistusmentelmiä on käytetty myös hamppukuidun (pdf) eli liinan ja nokkoskuidun valmistamiseen. Ne molemmat ovat olleet massamme perinteisesti tunnettuja, molemmat oletettavasti tunnettu jo ennen pellavaa jo kivikaudelta saakka (tästä tulossa erillinen kirjoitus). Skandinaviassa on ainakin viikinkiajalta merkkejä kakkien näiden kuitujen rinnakkaiskäytöstä (pdf). Näiden kuitujen erottaminen toisistaan tekstiileissä ei ilmeisesti ole helppoa tottuneellekaan tutkijalle.

Värjäys

Kankaita värjättiin luonnon väriaineilla aina 1800-luvulle saakka ja osin vieläkin. Sekä morsinko (eli värimorsinko) että matarat esiintyvät meillä luonnon kasveina ja niitä on tiettävästi käytetty tekstiilien värjäämiseen jo rautakaudella. Morsingosta saatiin siniharmaata ja keltamataran eri osista punaita ja keltaista väriä. Jo näistä kahdesta kasvista saatiin perusvärejä, joita voitiin halutessa sekoittaa muiden värien aikaansaamiseksi. Periaatteessa useimpia mataroita on voitu tavalla tai toisella käyttää värjäämiseen ja niistä saatiin ainakin punaista väriä. Useimmiten väriä on kasvien juurakoissa. 

 

Keskiaikaisten kirkkomaalausten muoti

Suomalaisten naisten keskiaikaista pukeutumivinkkejä varten kirkkojen seinämaalaukset ovat mielenkiintoinen, joskaan eivät ehkä kaikkein paras mahdollinen lähde. Kirkkotaide ei sekään ole maassamme runsasta ja se on osin piilotettu nuorempien maalikerrosten alle tai tuhoutunut jossakin vaiheessa tulipalossa tai muusta samankaltaisesta syystä. 

Seuraava jutustelu on tosiaan syytä ottaa lähinnä innoituksen lähteenä, eikä missään nimessä taidehistoriaallisesti tai edes pukuhistoriaallisesti pätevänä pohdintana. Lisäksi osa Suomen keskiajan mielenkiintoisimmista kirkkomaalauksista sisältää hahmoja, joiden vaatetusta ei voi edes oikein tulkita.

Keskiajan kivikirkot ja kirkkomaalaukset

Keskiakaiset kirkot CC-BY-SA-3.0 by BishkekRocks

Suomen vanhimmat säilyneet kirkot on rakennettu Ahvenanmalle 1200-luvun lopussa. Myös mantereella olleen  Suomen vanhin kivirakennus, Jomalan kirkko, on rakennettu vuosina 1275-1285.

Nykyaikaan selvinneiden Suomen keskiaikaisten kirkkojen materiaali on lähinnä luonnonkiveä ja osittain myös punatiiltä. Keskiajalla on ollut myös puisia kirkkoja, mutta yksikään niistä ei ole selvinnyt meillä tähän päivään, toisin kuin esimerkiksi Norjassa. Monesti kivikirkkoja on edeltänyt puukirkkovaihe. Osasta puukirkoista on jäljellä kivinen sakasti. Useimmissa maamme vanhoista kivikirkoista on puiset kattorakenteet, joiden vuoksi kivikirkkokin on saattanut osin tuhoutua tulipaloissa.Tämä on saattanut tuhota myös kirkkomaalauksia.

Aikalaislähteitä Suomen vanhoista kirkoista on vähän ja siksi niiden ajoitus on hankalaa. Vain muutamista on säilynyt kirjallista tietoa, osa kirkon rakenteissa itsessään. 1990-luvulla arkkeologi Markus Hiekkanen päätteli tyylillisten seikkojen perusteella, että iso osa kirkoista oli selvästi aiempaa arviota nuorempia ja sijoittuivat keskiajan loppupuolelle 1400-luvulle ja 1500-luvun alkuun.

Varhaiset kivikirkkojen rakentajat saivat vaikutteita ainakin Gotlannista. Suorakaiteen muotoisten kirkkojen pohjoissivulla oli sakaristo ja eteläsivulla asehuone. Sisäkattona oli aluksi useimmiten puinen tynnyriholvi. Tiiliholvit yleistyivät vasta 1400-luvulla, jolloin mantereelle myös alettiin rakentaa runsaasti uusia kivikirkkoja.

Koska kirkkomaalarit olivat oletettavasti paikallisia, on kuvista kuitenkin mahdollista päätellä, miten niiden maalausaikaan täällä pukeuduttiin.  Ainoa kirkkomaalari, joka meillä tunnetaan nimellä oli Petrus Henrikinpoika Pictor, joka maalasi Lounais-Suomen kirkkola 1400-luvulla. Hänen kohdallaan on epäilty, että hänen maalaustensa aiheet olisivat perustuneet aikakauden puupiirroksiin. Niiden myötä maalauksiin on voinut tulla vaikutteita myös suoraan Keski-Euroopan kuvamaailmasta, ilman paikallisia esikuvia. Petrus Henrikinpoika oli osa ns. Taivalsalon koulukuntaa, johon kuului hänen lisäkseen viisi muuta mestaria.

Ammatikseen maalaavat olivat käsityöläisiä, jotka olivat saattaneet opiskella ammattiaan lapsesta. asti. Osa maalareista oli kuitenkin ns. rakentajamaalareita, jotka olivat joko kirvesmiehiä tai muurareita. Heidän kuvansa ovat tyyliltään yksinkertaisempia. Vanhimmat kirkkomaalaukset löytyvät Ahvenanmaalta 1200-luvulta. Mantereelta maalauksissa esiintyy ihmisiä 1400-luvun puolivälistä lähtien.  1510-luvulla seurasi seuraava kirkkomaalauksen kausi, jolloin Turun seudulla vaikutti jo useita koulukuntia. 

Omia havaintoja naisten muodista keskiajan kotimaisissa kirkkomaalauksissa

Hattula cc-by-2.5 by Balcer

Kivikirkoista on vaikea löytää sisäkuvia ja monissa kirkoissa on keskiaikaisista maalauksista jäljellä lähinnä vihkiristejä, kuten mm. Hollolan kirkossa, joka on Hämeen vanhimpia. Monet Suomen niin kutsutuista keskiaikaisista kirkoista ovat lisäksi aivan keskiajan lopulta (1500-luvun alusta). 

Henkilökohtaisesti olen käynyt Ulvilan ja Sysmän keskiaikaisissa kirkoissa, sekä Turun Tuomiokirkossa. Valitettavasti Ulvilan kirkon koristelu ei ole kovin runsasta eikä myöskään Sysmän. Tuomiokirkkossakin on valitettavasti vain vähän seinämaalauksia näkyvillä, vaikka holvit antavatkin aiheen miettiä, olisiko niitä keskiajalla ollut enemmän. Valitettavasti saattaa olla, että monissa kirkoissa keskiaikaisia maalauksia on peitetty ja niiden tilalle on jopa myöhemmit maalattu uudet modernimmat maalaukset. Näin esimerkiksi Vantaan Pyhän Laurin kirkossa.

Hattulan Pyhän Ristin kirkon (1472-1490) holvista on löydettävissä neito, joka pitää sylissään yksisarvista. Hänellä on päällään ruskea tai punaruskea päällysmekko, joka vaikuttaisi houppelandelta. Kaksi muuta kuvista erottuvaa naishahmoa ovat pyhä Ursula ja neitsyt Maria, joiden molempien asun peittävät viitat. Hattulan kirkko on kenties kirkoista se, josta onnistuin löytämään parhaat kuvat sisätiloista. Myös Taivassalon kirkon (1425-1440) pilarissa olevalla pyhimyksellä on päällään leveähihainen houppelandelta vaikuttava mekko. Se on väriltään vaalea.

Lohjan Pyhän Laurin kirkosta (1470-1495) löytyi pari piikaa kirnuamassa ja lypsämässä kirkon lukemattomien pirujen joukosta. Vaatetus vaikuttaa vähän epäselvästä, vaikka näyttää vähän siltä, että naisilla on päässään saksalaistyyliset suuret myssyt, jotka olisin ajoittanut historiallisesti hieman nuoremmiksi. Asiaan pitää perhetyä hieman tarkemmin. Heidän mekkonsa ovat yksinkertaisia löyhiä mekkoja, joista toinen on punainen ja toinen valkoinen. Niistä ei ole paljon muuta sanottavaa. Neitsyt Marian ja muiden pyhien naisten kuvissa viitta peittää jälleen sen alle jäävän asun miltei kokonaan.

Taivassalon kirkko CC-BY-SA-4.0 by Niera

Eräs rikkaimmin koristelluista keskiaikaisista kirkoistamme on Rauman Pyhän Ristin kirkko (1515-1520), jonka seinämaalauksia olisi kiva päästä tutkimaan tarkemmin. Tämä siitäkin huolimatta,että kirkko on melko nuori. Valitettavasti en ole onnistunut löytämään kovin hyviä kuvia kirkosta. Toinen mielenkiintoinen kirkko on Pyhtään kirkko (1462), jonka seinältä huomasin ainakin miehen "sukkahousuissa". Kuva vaikutti lupaavalta. 

Siuntion Pyhän Pietarin kirkon (1460–1489) kuvat ovat huonokuntoisuudestaan huolimatta kiinostavia. Myös Raaseporin Tenholan (Tenalan) kirkon (1460–1480) maalauksissa on kiinnostaavan oloista vaatetusta. Sauvon kirkon (1460–1472) maalaukset vaikuttavat nekin kiinnostavilta, vaikka olenkin onnistut havaitsemaan vain muutamia mieshahmoja. Seuraavissa kirkoissa on myös keskiakaisia seinämaalauksia, joissa on nähtävissä ihmishahmoja: Laitilan Pyhän Mikaelin kirkko ja Mynämäen kirkko.

Lohjan Kirkko CC-BY-SA-4.0 by Tomisti

Valitettavasti vaikuttaa myös siltä, että suurin osa kirkkojen seiniä koristavista ihmishahmoista on miehiä. Miesten muotia olisikin paljon helpompi selvittää seinämaalauksista. Naisia seinillä on vain vähän, ja joskus heidät on kuvattu niin, että vaatetuksesta on lähes mahdotonta saada selvää.

Nopealla esikatselulla kirkkomaalausten kuvallinen anti jäi naisten vaateutksen osalta aika laihaksi, mutta niissä on selkeästi vielä tutkittavaa. Tiedänpähän ainakin minne suunnistaa kotimaan reissuillani, jos haluan nähdä lisää kirkkomaalauksia.

_____________________________________________________

* Kielellä leikitteli ja murteen penkominen on tässä ihan omaa pohdintaani. En ole riittävästi kielitieteeseen perehtynyt tietääkseni olisivatko körtti ja sörtti voineet kehittyä nimityksistä kirtle (ruotsiksi kjortel) ja surcot (saksaksi: sorket, sorkeit; keskisaksaksi: Sûrcôt). Sitä pitäisi kyllä kysyä kielitieteilijältä. 

* Englannin kielen naimattomaan naiseen viittavaa sana spinster, tarkoittaa kehrääjää. Vaimoon viittaava sana wife saattaa ehkä puolestaan johtua muinaisenglannin sanasta, joka tarkoittaa kutojaa. Riippumatta siitä, naimattomat naiset olivat vähempi arvoisia kuin vaimot, joten ei ole epäselvää, pidettiinkö kehräämistä mukavana työnä. 

* Erään arvion mukaan värttinällä voi kehrätä parhaillaan noin 2,5 metriä minuutissa. Tämä tarkoittaisi noin 150 metriä tunnissa. Se voisi vastata noin 30 cm karkea kangasta (jos leveydeltään 1m) tai 10 cm hienompaa kangasta. Keskiajalla kangas oli nykyistä kapeampaa. Kapeaa (ehkä 90 cm) kangasta tarvittiin asuihin nykyistä leveämpää kangasta enemmän.

Keskiajan Viron- ja Liivinmaan vaikutus Suomeen

Paitsi Ruotsilla, myös Liivinmaalla (eli nykyisellä Latvialla ja Virolla) oli vaikutusta maamme keskiaikaiseen kehitykseen. Erityisesti vaikutusvaltaa oli Tanskan havittelemalla pohjoisella Vironmaalla.

Kalparitareita.

Läntisen kristikunnan laajetessa, saksalaiset valloittivat liiviläisten ja lättiläisten alueet ja perustivat tukikohdakseen Riian kaupungin 1201. Piispa Albert von Buxhoeven perusti saksalaisten siirtokuntien suojaksi Baltiassa Kalparitariston 1202. Se aloitti valloitussodan pakanallisia virolaisia vastaan 1208. Saman aikaan Tanskan kuningas kokosi ristiretkiarmeijan ja pyrki valtaaman Saarenmaan ja Pohjois-Viron. 

Verinen sota kesti miltei 20 vuotta, mutta lopulta Viro alistettiin ja jaettiin Kalparitariston, Riian kaupungin ja Riian piispan alueisiin. Saarenmaa alistettiin 1227 ja Tanskan haltuunsa saama Tallinnan aluekin siirtyi Tanskan vallan heikennettyä ritarikunnalle. Ritaristo ja Riian piispa ajautuivat kuitenkin pian riitaan alueista ja kävivät sotaa. Kalparitaristo voitti sodan, mutta joutui heikentyneenä sulautetuksi Saksalaiseen ritarikunnan haaraksi 1230-luvulla. 1500-luvulle saakka sillä oli kuitenkin oma suurmestarinsa.

1260. Punaisella Novgorod. CC-BY-4.0 by Magyar

Sekä Kalparitarit että Saksalainen ritarikunta olivat niin sanottuja hengellisiä ritarikuntia, jotka olivat perustettu puolustamaan ristiretkiläisiä, samalla tavalla kuin paremmin tunnetut Temppeliherrat ja ns. Maltan ritarit. Kalparitaristoon jopa kuului munkkiveljiä ritariveljien lisäksi. Kalparitarit olivat omaksuneet sääntönsä Temppeliherroilta. Periaatteessa ritarikuntiin liittyvien piti vannoa olevansa naimattomia,  antaa siveyslupaus ja luopua omaisuudestaan.

Pohjois-Viro palautettin 1238 Tanskalle.Vuosisatojen ajan alue  jakautui pohjoisempaan Vironmaahan ja eteläisen Viron ja Latvian muodostamaan Liivinmaahan. Saksalainen Viro jaettiin hiippakuntiin, joiden perustana oli aiempi maakuntalaitos. Niiden hengellisestä ja maalliseeta johdosta vastasi piispa. Säädyt keskittyivät saksalaiselle väestölle, jotka hallitisivat vironkielistä väestöä. Alistussuhde jyrkkeni koko saksalaisvallan ajan

Saksalaisritari tunnuksineen.

Ritarikunnan ja kirkon välistä vallanjakoa punnittiin sisällissodssa 1297-1330, jolloin arkkipiispa alistettiin ritarikunnan vallan alle. Viron jako päättyi vonna 1346 Tanska myi alueensa ritarikunnalle. 1400-luvun alkuun saakka Virossa oli melko rauhallinen kausi, mikä päättyi kun Saksalainen ritarikunta joutui sotaan Puola-Liettuan kanssa 1409. Se kärsi siin ätappion, minkä jälkeen sen asema ja arvovalta alkoi heiketä.

1400-luvulla ratsumiehen varustamiseen velvoitettujen määrä ja merkitys kasvoivat ja he alkoivat perustaa kartanoita. Nämä vasallit olivat yleensä saksalaisia, ja heidän täysin valtaansa saamat alustalaiet virolaisia. Alustalaisille säädettiin perintöalamaisuus, eli talonpoika omisti periaatteessa tilansa, mutta ei saanut myydä tai luovuttaa sitä ilman kartanonherran lupaa. Tähän liittyi myös päivätyövelvollisuus ja kartanonomistajan veronkanto-oikeus, mikä käytännössä johti maaorjuuteen. Tämä kartanolaitos ei kuitenkaan kattanut koko Viroa ja osin se sai hallitsevan aseman vast 1700-1800-luvuilla.

 

Tallinna ja muut kaupungit

Räävelin eli Tallinnan keskiaikainen sinetti.

Kaupunkien kautta käytävää kauppaa hallitsi Hansaliittoo, johon Ballttian tärkeimmät kaupungit kuuluivat tasavetaisina jäseninä. Tallinnasta ja Tartosta tuli Novgorodinkaupan tärkeimmät kaupungit. Pääosa Länsi-Euroopan ja kultaisen mongolien suurvaltion Kultaisen Ordan (1240-luvulta 1400-luvun loppuun) välisestä kaupasta kulki Novgorodin kautta. Novgorod joutui Moskovan vallan alle 1478 ja sen hansakonttori suljettiin, idänkauppa keskittyi yhä enemmän Baltian kaupunkeihin ja alue vaurastui entisestään.

Tallinna oli 1248 saanut Tanskan kuninkaalta Lyypekin kaupunkioikeudet, joita noudatettiin Tallinnassa ja alueen muissakin kaupungeissa aina 1800-luvulle saakka. Niin Tallinna kuin Tartto, Pärnu ja Viljandi olivat Hansaliiton jäseniä. Tallinnassa näkyvät edelleen hansakuappiaiden suola-, tee- ja jauhovarastoja, joissa on ullakko-ovet ja kauppatavaran nostamiseen tarvittavat koukut. Vaikka Tukholma oli periaatteessa valtakunnan pääkaupunki, oli Tallinna keskiajalla monelle uusmaalaiselle se lähin suurkaupunki.

Tallinna rikastui Novgorodin kaupalla.

Tallinnassa asui uusmaalaisia (pdf) ainakin 1300-luvun puolivälistä lähtien, mikä näkyy uusmaalaisten tallinnasta saamina perintöinä. Monet heistä olivat paossa kotipaikkakunnalla riidan tai rikkomuksen tähden ja hakivat Tallinnan raadilta turvapaikkaa. Raadin suoja oli henkilökohtainen ja määräaikainen. Monet saapuivat myös kaupunkiin selvittelemään velka ja muita oikeusjuttuja kaupunkiyhteisön tai sen jäsenten kanssa. Suojan perimmäinen tarkoitus oli edistää oikeusjuttujen rauhanomaista ratkaisua. Maantie- tai merirosvoille taikka rauhattumaksi julistetuille sitä ei myönnetty. 

1500-luvulla Tallinan asukasluku oli arviolta 6000 henkeä ja 1510-1560-luvuilla kaupungissa käsiteltiin 150 uusmaalaisen perintöasiaa. Ruotsin valtion alueelta tulleiden on arvioitu muodostaneen 11-12 % kaupungin väestöstä. Vanhin tunnettu Tallinnassa jaettu uusmaalainen perintö, oli 1350-luvulta peräisin ollut Raaseporin voutikunnan alueelta tulleen perintö. Seuraavaksi perintöjä käsiteltiin 1410-1440-luvuilla ja sitten taas 1470-luvulta eteenpäin

Tallinnan laki, perintöoikeus ja Tallinnassa kuolleet suomalaiset

Suuri rantaportti

Kun Uudeltamaalta Tallinnaan muuttanut henkilö kuoli, häneen voitiin soveltaa joko Maunu Eerikinpojan Maan tai kaupunkilain perintökaarta. Kuitenkin, jos henkilö kuoli Tallinassa, oli hänen jäämistönsä Tallinan raadin tuomiovallan alainen. Tanskan kuningas Kristoffer I oli 1255 vahvistanut Lyybekin lain Tallinan kaupungin lainsäädännöksi. Kaksi vuotta myöhemmin kaupunki sai käyttöönsä latinankielisen koodeksin, joka oli Kristofferin pyynnöstä kopioitu Tallinnaa varten. Varhaisin tieto lain soveltamisesta Tallinnassa on kuitenkin jo vuodelta 1248. 

Lisäksi kaupungin hallussa oli ilmeisesti 1400-luvun alusta peräisin oleva Maunu Eerikinpojan kaupunkilain käsikirjoitus. Se miten eri lakeja on Raadin toimesta sovellettu, on kuitenkin tuntematon. Uudellamaalla annetuissa perintötodistuksissa viitataan yleensä Ruotsin valtakunnan lakiin.

Oikeusoimia ohjasi myös niin kutsuttu burspake eli porvari- ja asukasmääräykset. Alunperin se koostui vanhastaan raadin porvarisyhteisölle antamista julistuksista. Myöhäiskeskiajalla se sisälsi kokoelman raadin kaupunkilaisille antamia määräyksiä, joita luettiin seremoniallisesti yhteisissä tilaisuuksissa yleensä joko raatihuoneen parvekkeelta tai ikkunasta. 1400-luvulla se luettiin Tallinnassa ainakin pari kertaa vuodessa. Suomessa bursprakea luettiin kaupunkilaisille ainakin 1500-luvun Turussa. Tämän vaikutukset näkyvät edelleen kaupungin joulurauhan julistuksessa.

Tallinan kaupungintalo toimi oikeusistuimena.

Tallinan bursprakessa oli keskiajalla kaikkia kuolemantapauksisa koskeva ilmoitusvelvollisuus. Jos henkilö kuoli ilman perillisiä, Lyybekin laki määräsi omaisuuden raadin haltuun. Heidän omaisuuttaan tuli säilyttää vuoden ja päivän ajan, ja sinä aikana kuolinpesää valvoivat raatimiehet. Ellei kukaan ilmaantunut tänä aikana vaatimaan perintöä omakseen, se jaettiin kaupungin ja kuninkaan voudin kesken. Säädöstä korjattiin niin, että säilytysvelvollisuus oli kunnes perijä ilmestyi, todennäköisesti siksi, että Tallinna oli muista hansakaupungeista käsin kaukana ja vuosi perinnön perimiseen lyhyt aika. 

Maunu Eerikinpojan kaupunkilain mukaan perintöä piti säilyttä vuosi ja yö. Ellei ketään ilmaantunut perintö kuului kokonaan kuninkaalle. Jos vainaja oli maassa syntynyt puolet kuului kuninkaalle ja puolet lahjoitettiin vainajan sielun pelastukseksi kirkolle ja armeliaisuuslaitoksille. Vuosi ja päivä oli tyypillinen myös muun isännöttämän omaisuuden ja löytötarvaran säilytysaika. Uudellamaalla määräaikoja kuitenkin on ilmeisesti pyritty noudattamaan, mitä todistaa todistusten kirjoitttaminen omaisille. 

Maunu Eerikinpojan sinetti.

Monessa muussakin suhteessa Lybekin laki ja Maunu Eerikinpojan kaupunkilaki muistuttivat paljolti toisiaan. Niiden mukaan aviopuolisot, lapset ja muut perijät saivat kaikki perinnöstä yhtäsuuren osan. Maanlain mukaan nainen peri aina vain puolet siitä, mitä mies, eli kolmanneksen koko omaisuudesta. Lakien perintöjä koskevat säädökset olivat moninaiset. Kaupunkilaeissa puoliso oli aina oikeutettu puoleen omaisuudesta. Maunu Eerikinpojan lakien mukaan myös äpärät saattoivat periä, kunhan eivät olleet syntyneet aviorikoksen, sukurutsan tai hengellisen sukurutsan (kummi-tai-lankosuhteen) seurauksena. 

Mies ei saanut myydä yhteistä omaisuutta ilman vaimon tai yhteisten lasten suostumusta, ellei ollut jokin äärimmäisen pakottava tilanne (vankeus, nälänhätä jne.). Lyybekin lain mukaan, jos kaupungin ulkopuolella kotoisin oleva neito tai leski nai porvarin, joka kuoli. Hän sai kaupungista pois muuttaessaan mukaansa vain, mitä oli sinne tuonut eli käytännössä myötäjäisensä. Näin kaupungin varallisuus ei virrannut sieltä pois. Jos hän sensijaan meni kaupungissa uusiin naimisiin, hän sai pitää koko perintöosuutensa. Tällöinkään ei saanut naida vastoin ystäviensä tahtoa.

Keskiajalta Uudelta maalta käytiin kauppaa Tallinnaan. Tallinnan kauppa oli eräs Porvoon kaupungin elinkeinoista.  Tallinnaan suuntautui Porvoon kautta koko itäisen Hämeenmaan turkiskauppa. Kerron  kuitenkin tarkemmin Suomen kaupungeista toisella kertaa.

 

Virolaisista keskiajan luostareista ja piispanlinnasta

Toompean mäki 1700-luvulla.

Kerjäläisveljestöt saapuivat Viroon kristinuskon leviämisen myötä. Vaatimatonta elämää viettäneet veljet saarnasivat kansankielellä ja heillä oli tärkeä merkitys uuden uskon vakiinnuttamiseen tavallisen kansan parissa. Dominikaanit eli mustat veljet pyrkivät jo joko 1229 tai 1239 perustamaan luostarin Tallinnan Toompealle. Pyhän Katariinan luostari saatiin lopulta kuitenkin perustettua vasta 1246 Tallinnan alakaupunkiin. Luostarin kirkko oli eräs vanhan Liivinmaan suurimpia kirkkoja. 1500-luvun alussa luostarissa toimi noviisit mukaanlukien 30 veljeä. Luostari suljettiin 1525, jolloin se otettiin Tallinna kaupunginraadin haltuun. Sittemmin luostarin raunioille rakennettiin uusia rakennuksia.

Pyhän Katriinan kirkko ja luostarinraunioita.

1400-luvulla rakennettu Pyhälle Birgitalle omistettu Piritan luostari sijaitsi nykyisessä Piritan kaupunginosassa. Rakennustyöt alkoivat  joko1407 tai vasta 1417. Liivinmaan ritarikunnan omistamlla malla.Vaikka paikalliset kauppiaat olivat ensin anoneet luostarin perustamista, kaupungin raati valitti siitä kuitenkin ritarikunnalle 1413,  peläten luostarista tulevan merirosvojen ja muiden kaupunkia uhkaavien ainesten tukikohta, sijaintinsa vuoksi. Kaupunkilaiset pelkäsivät myös lahjoitusten ja testamenttien viraavan kaupungin kirkkojen sijaan luostarille. Rakentaminen oli hidasta ja jatkoi 1500-luvulle saakka, mikä johtui todennäköisesti myös varojen puutteesta.

Luostarin suuri kirkko valmistui vuonna 1436, mikä jälkeen vastustus laantui. Ruotsista saatiin pyhiinjäännöksiä ja sieltä saapui sisaria ja veljiä opettamaan virolaisille luostarisääntöä. Luostarissa oli sekä sisarten että veljien puoli, joihin oli erilliset sisäänkäynnit. Sisarilla ja veljillä oli myös erilliset paikat kirkossa. Myös veljesluostari oli luostarin Abbedissan alainen. Piritan sisaret harrastivat lukemista, mietiskelyä, kodinhoitoa ja käsitöitä. Veljet saattoivat saarnata myös muissa kirkoissa. Sisaret eivät koskaan poistuneet luostarista ja kuolemansa jälkeen heidät myös haudattiin kirkkoon.

Piritan luostarirauniot.

 Suurten juhlapyhien aikana kaikki halukkaat eivät mahtuneet kirkkoon sisään, vaan erillisestä ikkunasta saarnattiin pihalla seisovalle kansalle. Liivinmaan sodan aikana, Tallinnan raati ehdotti luostarin sulkemista 1560, jottei vihollinen voisi käyttää sitä tukikohtana. Sodan jatkuessa, luostari kärsi tulipalosta 1564 ja vuonnna 1575 venäläiset kaappasivat osan nunnista mukaansa, ryöstäen samalla luostarin asuinrakennukset. Vuonna 1577 Iivana Julman joukot hävittivät luostarin lopullisesti.

Länsi-Viron Padisen kylässä perustettiin 1300-luvulla sisterssiläisluostari 600-800-luvulta peräisin olleen linnoituksen paikalle .Sisterssiläiset pyrkivät tiukasti noudattamaan puhän Benediktuksen luostarisäätöä. Tarkoituksena oli elää omavaraisesti ja keksittyä rukokseen, opiskeluun ja työhön. Heidän luostaripukunsa oli valkoinen, erottuakseen mustiin pukeutuneista dominikaaneista. Kaavussa oli kuitenkin musta huppu. Sisterssiläisten voimakkainta leviämisen aikaa oli 1100-luku (pdf).

Padisen luosatrin raunioita 1700-luvulla.

Donamünden sisterssiläisluostari oli saanut maat jo 1220 kiitokseksi avusta kristinuskon levittämisessä alueella. Ensinnä paikalle rakennettiin kivinen kappeli. Koska Donamünden luostari maatoli pakko myydä 1305, muuttivat munkit Paadiseen 1310 ja alkoivat luostarin rakentamisen 1317. Vahvimmillaan luostari oli vuoden 1400 tienoilla ja se selvisi vielä 1500-luvun alun uskonpuhdistuksestakin, vaikka munkit ajettiinkin pois 1500-luvun puolivälissä. 

Padisen luostari hankki 1300-luvulla maaomaisuutta Uudeltamaalta. Esimerkiksi 1335 kruununvouti Per Skytte myi Inkoon Kirkkonummen ja Pohjan alueella sijaitsevat kartanonsa luostarille. Padisen luostari omisti peräti 12 isoa tilaa Kirkkonummella. Munkkien toiminta Uudellamaalla oli pitkälti taloudellista ja piispa Hemmingin mielestä heitä kiinnostivat tulot enemmän kuin kirkollisen elämän uudistaminen. Suomen talonpojilla oli paljon virolaisia vahvempi asema, eikä munkkien toiminta ollut täällä yhtä helppoa.

Piispanlinnan raunioita.

Alunprin luostarin munkeilla oli ilmeisesti tarkoituksena rakentaa luostari läntiselle Uudellemaalle. Sillä oli maa-alueita ainakin Sipoossa, Porvoossa ja Pernajassa. Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti 1351 luostarille Porvoon kirkon pappien nimittämisoikeuden sekä Ahvenkosken ja Vantaanjoen lohenkalastusoikeuden. Kalastusmatkojen tukikohtana he pitivät Munkkiniemeä ja Munkkisaarta. Kalastuksen harjoittaminen kuitenkin vaikeutui. Luostari myi omaisuutensa pois 1400-luvun alkupuolella ja siirsi kalastusoikeutensa 1428 Turun piispanistuimelle.

Luostarien lisäksi Vatselinnan kaupungissa sijaitsi 1342 perustettu Tarton piispan piispanlinna, josta on jäljellä vain raunio. Se oli aikanaan eräs koko Liivinmaan mahtavimmista puolustuslinnoituksista. Kaupunki tuli aikaanan 1300-luvulla kuuluuisaksi kappeliin v. 1353 ilmestyneestä valkeasta rististä,j joka keräsi pyhiinvaeltajia Vanha-Liivinmaalta ja muualta Pohjois-Euroopasta. Pyhiinvaeltajat, jotka katuivat syntejään ja rukoilivat kappelissa, saivat Paavi Innosenttius IV:n 1454 bullan mukaan vuoden ja 40 päivän synnipäästön. Linna tuhoutui Pohjan sodassa. Kappeli oli eräs Suomea lähellä olevista Katolisen kirkon pyhiinvaelluskohteista.

Keskiajasta Ruotsi-Suomessa

Tämä kirjoitus on kirjoitettu pohjustuksena myöhemmälle suomalaista keskiaikaista vaatetusta kuvaavalla osuudelle, mutta se paisui liian suureksi ollakseen osa kirjoitusta. Loppujen lopuksi näistä tuli monta osaa.

Kuolemantanssi Tallinnassa.

Keskiajan katsotaan Ruotsissa alkaneen 1050. Ruotsissa aikaa vuosina 1050-1250 kutsutaan varhaiseksi keskiajaksi, joka ajoittuu samalle ajalle kuin sydänkeskiaika (1000-1300) muualla Euroopassa. Varhaisella keskiajalla Ruotsi kristillistyi ja kirkon valta siellä kasvoi. Kristinuskon valtaannousun taustalla olivat suurmiehet, jotka katsoivat siitä olevan heille hyötyä. Ruotsi ei tuolloin ollut yhtenäinen valtio, vaan sen alueita hallittiin paikallisen hallintotavan ja suullisen lakiperinteen perusteella. Maahan valittiin kuitenkin tuona aikana myös ensimmäinen valtion kuningas. 

Kristinusko vakiintui Ruotsissa 1100-luvulla. Jo pian kristillistymisen jälkeen noin vuonna 1150 ruotsalaiset alkoivat tehdä ristiretkiä Suomeen. Ruotsi liitti Suomen alueet vähitellen omiinsa lähes 600 vuoden ajaksi. Birger Jaarli perusti Tukholman 1200-luvun puolivälissä juuri Suomen hallinnan helpottamiseksi. Hänen ja hänen poikansa Maunu Ladunlukon aikana valtion valta vahvistui: veroja alettiin maksaa ja kaupungit kasovivat. 

Kirkkoja ja luostareita rakennettiin ympäri valtakunnan. Valtion ja kirkon hallinan avuksi tarvittiin pappeja, munkkeja, vouteja (veronkerääjiä) ja sotilaita. 1200-luvulla myös kirkon valta kasvoi. Suuri osa, mitä keskiajan lähteistä tiedämme, liittyy nimenomaan kristinuskoon ja kirkon vaikutukseen maassamme. Lisäksi arkeologian avulla on voitu selvittää arkielämää erityisesti varhaisissa kaupungeissamme. Maassamme tunnetaan myös jonkin verran keskiaikaisian paikallislegendoja, mutta niiden totuudenmukaisuutta on vaikea varmentaa.

 

Ristiretket

Ristiretki-postimerkki.

Suomessa keskiaika alkaa määritelmästä riippuen 1100-1200-luvuilla.  Jo tätä ennen katollinen ja ortodoksikirkko olivat tehneet lähetystyötä maassamme. Hämäläiset ja länsisuoomalaiet olivat vähintään vuodesta 1042 lähes jatkuvassa sodassa Novgorodin ja Karjalan asukkaiden kanssa. Nämä konflkitit olivat osaltaan vaikuttamassa ristiretkien onnistumiseen. Karjalaiset hyökkäsivät myös Ruotsin tuon ajan tärkeimpään kaupunkiin Sigstunaan vuonna 1187 ja he tekivät sotaretken Ruotsiin myös 1257. Eräs karjalaisten käännyttämisen taustasyistä saattoi olla näiden harjoittama rosvoilu.

Ensimmäisen ristiretken ajankohta on arvioitu 1150 vuoteen, mutta ensimmäiset lähteet ovat vasta 1200-luvulta. Vanhin tunnettu Suomea koskeva asiakirjalähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan arkkipiispalle 1171-1172. Lyyperkin kroniikassa mainitaan vuoden 1266 kohdalla, että Birger Jaarli pakotti Suomen osaksi Ruotsia. Ruotsalainen Eerikinkroniikka kuvaa puolestaan vuosien 1249-1250 toista ristiretkeä hämäläisiä vastaan. Karjalassa ja Savossa keskiaika alkoi vasta noin 1300, kolmannne ristiretken myötä.Myös tanskalaiset ja mahdollisesti myös norjalaiset tekivät ristiretkiä Suomeen. Ruotsin vallan ulottuminen varsinkin Savoon oli kuitenkin hidasta. Lapissa historiallinen aika alkoi vasta keskiajan jälkeen. 

Ristiretkien yhteydessä moisioiden suurtalonpojat joutuivat luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja katollisen kirkon omistukseen. Ristiretkien myötä tapahtuneen rannikoiden uudelleenasuttamisen myötä suomalaiset asukkaat menettivät kalastusoikeuksia alueilla. Kiistaa syntyi myös viljelyoikeuksista. Varsinaissuomen saaristoon (pdf) asettui jo 1100-luvulla skandinaavisia uudisasuikkaita. Uudellemaalle asettui väestöä pääosin Sveanmaalta ja Itägöötanmaalta.  Ruotsin kielestä tuli aateliston ja ylemmän porvariston kieli. Myös pappien ja oppineiden tuli käyttä sitä virkakielenä. 

Missale Aboensis on yksi harvoista keskiajan käsikirjoituksista.

Turun Piispa mainitaan Ruotsin piispojen yhteydessä ensi kertaa 1253. Käytännössä Ruotsin kirkko levittäytyi Suomeen vasta 1300-luvulla. Sitä ennen katolnen kirkko oli toiminut Varsinaissuomessa jo 1100-luvulta lähtien. Kristinuskon vaikutusta näkyy tosin jo esihistoriallisen ajan hautalöydöissä, mutta se ei välttämättä kerro vielä uuden uskonnon omaksumisesta.

Meillä on keskiajasta sangen vähän lähteitä, koska mm. Turun Tuomiokapitulin, luostarien ja keskiaikaisten kaupunkien arkistot ovat tuhoutuneet esimerkiksi kaupunkien tulipaloissa ja luostarien lakkauttamisen yhteydessä. Keskiajan jäänteinä meillä on yhteensä 73 säilynyttä keskiaikaista kirkkoa, joista suurimpana Turun tuomiokirkko. Lisäksi Turun, Hämeen, Olavin-, Katelholman ja Raaseporin linna sekä Kuusiston piispanlinnan rauniot ovat keskiaikaisia. Kaupungeista Turulla, Porvoolla, Raumalla, Ulvilalla, Naantalilla ja Viipurilla on keskiaikaiset juuret. 

 

Keskiajan yhteiskunta

Monet ammatit ovat keskiajalta.

Suurin osa väestöstä oli maanviljelijöitä ja  siksi olikin merkittävää, että myös maanviljely kehittyi ja tehostui. Iso osa omisti omat maansa, mutta moni myös työskenteli kuninkaan, kirkon ja aateliston tiloilla. Keskiajan pohjolassa kehittyivät neljä säätyä: aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat. Muualla Euroopassa maanviljelysväestö olivat sidottuja maahan ja alueen omistavaan aatelistoon.  Pohjolassa he olivat vapaampia ja siirtymä säätyjen välillä oli mahdollinen. Ruotsi-Suomessa aatelistoa edustivat ne suurtilalliset, jotka pystyivät varustamaan ratsumiehen sotaan.

1100-1200-luvulla kaupungit kasvoivat Tukholmassa, Kalmarissa, Visbyssä, Sigstunassa, Skarassa sekä myös Turussa ja Viipurissa. Keskiajan kaupungit olivat nykymittakaavan mukaan hyvin pieniä. Niissä asui porvaristoa, joka koostui käsityöläisistä ja kauppiaista. Kaupungit kasvoivat paitsi tärkeille kauppapaikoille (kuten meillä Ulvila) kuin linnojen yhteyteen, kuten meillä Viipurissa. Turku oli oikeastan molempia, eli siellä oli linna, mutta se oli myös vanha ja perinteinen kauppapaikka. Keskiajan kaupungeilla oli itsehallinto, eli ne saivat itse päättää omista sisäisistä asioistaan.

Ruton aikainen suoja-asu.

1300-luvun alkupuoli oli poliittisesti vakaata. Sitten englantilainen laiva toi 1349 mustansurman (eli paiseruton) Bergeniin, mistä se levisi koko Pohjolaan ja aiheutti paljon kärsimystä ja pelkoa. Kolmannes alueen väestöstä kuoli ruttoon ja paikoitellen asutus kokonaan tyhjeni väestöstä. 1300-luvulla perusti myös Birgitta Birgerintytär luostarin Valderstenaan ja tuli sittemmin julistetuksi pyhimykseksi. 

Lainsäädäntö perustui ennen Ruotsin vallan aikaa ja sen alussa suulliseen lainperintöön, ruotsissa ns. maakuntalainsäädäntö. 1340-luvulla Maunu Eerikinpojan sääti maalain ja vuosikymmenen lopulla myös kaupunkilain.  Kaupunkien lainsäädäntöä perustui pääosin Björkön* oikeuteen. Tukholman hallinnosta ja kaupasta annetut päätökset 1200-1300-luvulla muodostivat sen perustuksen, jota täydennettiin muilla määräyksillä ja maalain linjauksilla. Sekä maanlaki että kaupunkilaki jakautuivat yksityis-, rikos- ja prosessioikeutta käsitteleviin kaariin.  

Harva osasi keskiajalla lukea tai kirjoitttaa. Lukutaito rajoittuu pääosin papiston piiriin, vaikka hekään eivät välttämättämiä olleet sen suhteen kovin taitavia. Aatelistokaan ei useimmiten hallinnut lukutaitoa. Sen sijaan kauppiasluokka saattoi hallita jonkinlaista kirjanpito- ja ainakin laskutaitoa. Lisäksi kaupungeissa tarvittiin luku- ja kirjoitustaitoisia virkamiehiä, kirjureita, jotka tekivät muistiinpahoja esimerkiksi oikeudenkäynneistä ja kaupunkia hallinnoivan porvarisraadin päätöksistä.

Abbedissa Gerthrud, sairaiden suojelija.

Keskiajan Suomessa tunnetaan 17-18 kiltaa. Kiltoja oli erityisesti Turussa (kuusi) ja yllättäen myös Satakunnan maaseudulla. Killat ajoivat oman jäsenistön etuja ja huolehtivat heidän asioistaan, mutta pitivät myös huolta erilaisista muista velvollisuuksista. Pyhän Kerttulin killan tehtävänä oli tarjota yösijaa, hoitaa sairaita ja tarjota hautapaikkoja köyhimmille, kuten muuallakin Euroopassa. Toiset killa ylläpitivät alttareita, hoitivat muita hengellisiä velvollisuuksia tai toimivat oppineiston kokoontumispaikkoina. Vanhin maamme killoista oli Ulvilan Pyhän Kerttulin kilta. Killoista tiedetään suhteellisen vähän, Turun killoista muita kiltoja enemmän. Osasto on jälkeen jäänyt vain merkintä paikallisissa asiakirjoissa. Yleensä kiltojen kokoontumispaikkoina olivat kiltatalot, joita kruunu takavarikoi 1500-luvun lopulla kiltalaitoksen lakkauttamisen (1544) jälkeen. 

Keskiajalla omaksuttu oppipoika-kisälli-mestari ura-malli jatkui maassamme pitkään keskiajan jälkeenkin. Sekä oppipojat että kisällit opettelivat oman alansa taitoja Mestarin alaisuudessa. Kisälliksi ja mestariksi päästiin osoittamalla oman alan saavutetut taidot niin sanotussa mestarikokeessa.  Mestarin arvon saatuaan käsityöläinen saattoi  perustaa oman verstaan ja harjoittaa ammattiaan itsenäisesti. 

Kiltojen tehtäviä otti 1600-luvulla vastuulleen ammattikuntalaitos, jonka tehtävänä oli valvoa alansa laatua ja auttaa hädänalaisia veljiä. Killat liitetään usein ammattikuntiin, mutta on kuitenkin mahdollista, että maassamme oli vain yksi puhdas käsityöläiskilta, joka oli Turun kultaseppien kilta 1500-luvulta. Suutarien ammattikunta syntyi Turkuun 1624.

Kristinuskon saapuminen ja ensimmäiset kirkot

Missae Aboensis: Piispa Henrik polkee Lallia

Pienillä alueilla Satakuntaa ja Varsinaissuomea uskotaa arolleen kristittyjä jo ennen (pdf) ensimmäistä ristiretkeä 1150.  On viitteitä siitä että Muinais-Kalannin (Laitila-Uusikaupunki),  Kokemäki ja Tyrvää olivat päättäneet pitäjätasolla kristinuskon omaksumisesta jo ennen ristiretkeä. Organisoidusta kristinuskosta on löytynyt viitteitä myös Eurasta. Nämä pitäjät saattoivat jo tuolloin kuulua johonkin Ruotsin hiippakuntaan, mihin sopii se, että Findia mainitaan keskiaikaisessa asiakirjassa Ruotsin kirkkoprovinssiksi jo 1120 paikkeilla Vanhoja puukirkkoja 1200-luvulta onkin etsitty pitkään.

Suomen ensimmäisen piispanistuimen paikalla, Nousisissa tiedetään olleen Neitsyt Marialle omistettu kirkkorakennus  viimeistään 1230-luvulla. Kirkon uskotaan olleen melko yksinkertainen hirsirakennus (pdf).Piispanistuin oli siirretty Koroisten niemelle jo 1229, joten todennäköiseti paikalla on ollut kirkko jo aiemmin. Kirkossa on todennäköisesti säilytetty Piispa Henrikin pyhäinjäännöksiä, ennen niiden siirtämistä uuteen Turun tuomiokirkkoon 1300-luvun alussa. Tämän muistoksi Piispa Maunu Tavast lahjoitti kirkolle pyhän Henrikin sarkografin 1410-1420-luvulla. Mikä saattoi olla yhtenä kimmokkeena kivikirkon rakentamiselle.

Suomen vanhin tunnettu kirkko on kuitenkin 1100-luvulla rakennettu Ravattulan Ristimäen kirkko, joka oli käytössä vain 1120-1130-luvuille saakka. Sen käyttö loppui samoihin aikoihin piispanistuimen Koroisiin siirtämisen kanssa. Kirkon paikalla on ollut muistoristi 1200-1500-luvuilla. Se edusti varhaiskeskiaikaista romaanista tyyliä ja oli selvästi paikalliskirkko, joka palveli 20-30 taloa. Kirkon kivijalan lisäksi on löytynyt kristillinen kalmisto ja sitä kiertäneen aidan perustuket.

Liikistön kirkon kivijalka ja muistoristi,. CC-BY-SA-4.0 by Pihamies

Kolmasta vanhaksi tiedetty kirkko on sijainnut Ulvilan Liikistössä. Sen hautausmaalta on löydetty 298 vainajaa ja löydetyt kolikot sijoittuvat 1200-1300-luvuille. Hautausmaa on ilmeisesti perustettu 1200-luvun alkupuolella. Ulvilan Pyhän Olavin kirkossa säilytetään, ilmeisesti Liikistöstä peräisin olevia 1200-1300-lukujen hautakiviä. Vuoden 2006 kaivauksissa (pdf) löydettin likemaata, jonka uskotaan olleen merkki kirkon palosta joko 1200-luvun lopulla tai 1300-luvulla. Sitä ennen alueelle oli jo haudattu vainajia ja siellä on luultavasti sijainnut rakennuskin jo tätä ennen.

Vanhin "kivirakenteinen" (eli palamattomasta materiaalista valmistettu) kirkon osat ovat Turun Koroisten piispankirkon tiiliset kuorirakenteet ovat 1260-luvulta, mutta kirkko hävitettiin merirosvojen toimesta 1390-luvulla. Jo 1230-luvulla, pian piispanistuimen siirtämisen 1229 jälkeen, paikalle oli rakennettu hirsinen kirkko. Koroisten niemi sijaitsee Aurajoen rannassa, Kaarinassa, Turun keskustasta pari kilometriä pohjoiseen. 

Ahvenanmaan Jomalan kirkko on tänä päivänä vanhin edelleen olemassa oleva muurattu rakennus. Sen rakentaminen on mahdollisesti aloitettu 1270-luvulla. Eckerön kirkon kellotorni on ajoitettu 1200-luvulle, vaikka kirkko on nuorempi. Varhaisimpia Ahvenanmaan kirkkoja lienee Finnstörmin puukirkko, jonka kivisakasti on ajoitettu 1200-luvulle.  Myös Saltvikin noin 1370-luvulla rakennetun kivikirkon paikalla on aiemmin sijainnut puukirkko. Kolmas varhainen puukirkko on sijainnut nykyisen Lemlandin kirkon paikalla. Nykyinen kivikirkko on lustotutkimuksen perusteella ajoitettu 1200-luvun loppuun.

Lembölen kappeli 1890-luvulla.

Lemlandissa on sijainnut myös niin kutsuttu Lemböten Pyhän Olavin kappeli, joka on nykyään raunioina (osin kunnostettu). Se on toiminut ohikulkevien merimiesten kappelina ja varhaisin paikalle rakennetu puukappeli on rakennettu mahdollisesti jo 1100-1200-lukujen vaihteessa. Jo 1200-luvulla tanskalaissssa kuvauksessa Lemböle oli välipysähdys matkalla Tanskasta Viroon. 1800-luvulla paikalta löydettiin 300 lähinnä Eerik Pommerlaisen aikaista rahaa. Myös Hammarlandin Signilskärissäon vanhan kappelin rauniot, joita ei liene ajoitettu.

Manner-Suomessa 1400-luku ja varsinkin sen jäkipuolisko oli innokasta kivikirkkojen rakennuskautta, jolle ajoittuu suurin osa maamme kivikirkoista. Vielä 1500-luvulla  valmistui useita keskiaikaisiksi luokiteltuja kivikirkkoja.

Naantalin luostari ja kerjäläismunkkien yhteisöt

Birgitta Birgerintytär oli luostariliikkeen perustaja.

Meillä perustettin  birgittalainen luostari 1438. Luostari sijaitsi alunperin Maskussa, mutta siirrettiin jo 1443-1444 Raision Ailoisiin, jota alettiin kutsua Rauhanlaaksoksi (Nådendal eli Naantali). Luostarin toiminta loppui uskonpuhdistuksen myötä vähitellen vuosien 1533-1591 välisenä aikana. Naantalissa oli  vuonna 1487 peräti 54 sisarta, 8 pappisveljeä, 2 diakoniveljeä ja 6 maallikkoveljeä. Se oli sääntökunnan luostariksi normaalikokoinen ihan koko Euroopan mittakaavassa. 

Birgittalaisyhteisö oli ns. kontemplativiinen eli mietiskelejä ja rukoileva yhteisö, jonka sisaret ja veljet eivät juurikaan poistuneet luostarin alueelta. Aateliset saattoivat lahjoittaa luostarille vaikkapa maaomaisuutta esimerkiksi silloin, kun heidän tyttärensä liittyivät luostarin asukkaiksi. Naantalin luostarissa tehtiin paljon käsitöitä, muun muassa kirkkotekstiilejä, ja sillä oli varmasti vaikutusta myös ympäristöön. 

Birgittalaissäännössä nimenomaan ohjattiin nunnia valmistamaan kirkkotekstiilejä "kirkon kaunistamiseksi ja Jumalan kunniaksi". Nunnien kunniaksi on luettu myös arkisten käsityötaitojen, esim. sukkien ja lapsten neulomisen levittäminen alueen väestön keskuuteen. Birgittalaissisarten kautta myös pitsinnypläystaito levisi Ruotsita suomeen ja niitä käytettiin esimerkiksi messupaidoissa. Nykyaikaan naantalilaisnunnien käsitöitä on säilynyt kymmenkunta. Vaikka esikuvina olivatkin valdestenalaistyöt, on naantalin nunnilla ollut selvästi oma tyylinsä, joka on tunnistettavissa. 

Dominikaani mustassa kaavussaan.

Turun hiippakunta poikkesi (pdf) muista katolisen kirkon pohjoisista hiippakunnista siinä, ettei alueella ollut lainkaan sisterssiläisluostaria, vaikka Padisen luostarilla olikin Uudellamaalla vahva vaikutus ja sen sanotaan suunnitelleen alueelle myös luostaria. 1200-luvulla perustetut dominikaanit levittäytyivät jo ensimmäisellä vuosisadallaan innokkaasti Itämeren alueelle. 

Dominikaanit saivat jo varhain vaikutusvaltaa uudessa Turun hiippakunnasssa, sillä varhainen piispa Tuomas (1230-luvulta vuoteen 1245) oli ehkä itsekin dominikaani ja ainakin läheisessä yhteydessä heihin. He toimivat käytännössä hiippakunnan johdossa vuosina 1245-1249, ennen kuin piispa Beron I astui virkaan. Tässä yhteydessä Turkuun perustettiin Pyhän Olavin dominikaanikonventti 1249. Jatkossakin heillä oli merkittävä asema hiippakunaassa, mikä näkyi hiippakunnan dominikaanisesssa jumalanpalveluskäytännössä 1200-1300-luvuilla. 

1392 dominikaanit perustivat Pyhän Marian ja enkelien konventin Viipuriin ja suunnittelivat Raisioon Pyhän Annan sisarluostaria 1400-luvulla. Monet hiippakunnan piiispoista olivat dominikaaneja. Konventit olivat pieniä munkkiyhteisöjä, ikäänkuin dominikaanien (tai fransiskaanien taloja). Kaikki näistä olivat pieniä, esim. Turussa oli vuonna 1418 kahdeksan veljeä, kun sääntöjen mukaan heitä olisi pitänyt olla 12.

Fransiskaani veli

Fransiskaanit ulottivat toimintansa hiippakunna laueelle 1200-1300-luvun taitteessa. Vielä tuolloin he eivät kuitenkaan olleet perustamassa konventteja alueelle. Konventtien perustaminen alkoi ilmeisesti vasta 1300-luvun loppupuolella. Viipurissa olleen konventin tiedetään varmasti olleen olemassa 1403. 

1400-luvun puolivälissä he rakensivat Raumalle Pyhän Ristin konventin (olemassa ainakin 1449) ja Ahvenanmaalle Kökariin tuntemattoman pyhimyksen konventin (valmistui viimeistään 1472). Vaikka fransiskaaneilla oli dominikaaneja enemmän konventteja, heillä ei ollut samaa vaikutusvaltaa, eikä yhteyksiä hiippakunann johtoon. 

Sekä dominikkaanit että fransiskaanit olivat mendikantti- eli kerjäläissääntökuntia. Yhteisössä tuli olla ainakin 12 jäsentä. Maamme konventit kuuluivat sekä dominikaanien että fransiskaanien osalta Dacian (Tanskan) dominikaani- ja fransiskaaniprovinsseihin.. Kuuluminen laajempaan yhteisöön ja veljesten liikkuminen konventtien välillä, teki sääntökunnista kansainvälisiä.  Kaikki hiippakunnan konventit sijaitsivat meren äärellä merenkulun ja kaupan solmukohdissa. 

Kerjäläisveljet liikkuivat paljon konventtien ulkopuolella opettamassa ja saarnaamassa kristinuskoa kansankielellä. Erityisesti dominikaaneilla oli tähän myös Turun piispan tuki. Vaikka välit seurakuntapapistoon olivat yleensä hyvät, saattoi ristiriitoja syntyä esimerkiksi vihkikorvauksista. 

Hansa-kauppa ja Kalmarin unioni

Viikinkien ja pakanallisen Pohjolan vaikutuksen lakattua, Itämeren kaupankäynnin keskus siirtyi sen saksalaistuvalle etelärannikolle. Merkittävää oli Lyypekin perustaminen 1158. Sen nousun taustalla oli erinomainen sijainti Itämeren ja eteläisten kauppareittien kohtaamispisteessä. Lisäksi se pystyi hyödyntämään Skånen edustan silliparvia ja vastaamaan Euroopan keskiaikaiseen paastokalan tarpeeseen. Ensimmäisen erioikeutensa saksalaiskauppiaat saivat 1157 Lontoossa, ja sitten myös Gotlannissa, Novgorodissa ja Bruggessa.

Hansan kauppareittejä. (Public domain)

Aluksi kauppiaat muodostivat pieniä yhteenliittymiä suojatakseen etujaan. Saksalaisten ritarikuntien suunnatessa kohti Puolaa ja Balttiaa, syntyi uusia markkinoita. Vuonna 1241 Hampurin ja Lyypekin kauppiat muodostivat hansaliiton, sopivat toistensa etujen suojelemisesta tarvittaessa jopa aseellisesti ja poistivat tullimaksut keskenäisistä kaupoista. Pikkuhiljaa yksittäisistä kauppiaishansoista siirryttiin kohti kaupunkihansaa. 

Liitto toi taloudellisia etuja jäsenilleen, minkä vuoksi uusia kaupunkeja liittyi pian mukaan. Liiton kasvettua sen jäsenet alkoivat neuvotella yhdessä ja perustaa pohjoiseen hansakonttoreita. 1300-luvun alkupuolella kauppa- ja puolustusliitto, jota myöhemmin kutsuttiin Hansa-liitoksi, oli jo vakiinnuttanut asemansa. Siitä oli tullut paitsi Itämeren alueen kaupallinen mahti, myös poliittinen valtatekijä. Hansakauppiaiden vaikutusvalta heikkeni kaupungeissa hieman, kun heidän oikeuttaan astua erilaisiin virkoihin rajoitetttiin 1400-luvulla. Samalla heidän määränsä kaupungeissa lienee kääntynyt laskuun.

Suola oli tärkeä kauppatavara, sillä se oli keskiajan tärkein ruoansäilöntä aine ja ilman sitä varsinkin liha ja kala olisivat päässeet pilaatumaan. Suomen merkittävin vientituote olivat erätalouden antimet, eli turkikset, kuivattu hauki eli kapakala sekä hauste eli majavan hajurauhanen. Jälkimmäinen oli eräänlainen keskiajan potenssilääke. Kuivattu kala oli puolestaan tärkeää katolisten paastopäivien ravintoa. Turkiskauppa kukoisti luultavasti erityisesti pienen jääkauden aikana, jolloin Euroopassa oli poikkeuksellisen kylmiä talvia. Tervanpoltto alkoi maassamme jo keskiajalla, mutta vasta 1600-luvulla nousimme Euroopan tärkeimmäksi tervantuottajaksi.

Poliittista vakautta luomaan perustettin 1397 Kalmarin Unioni, joka teki yhteenlittyneestä Pohjolasta mahtivaltion. Siinä Ruotsi (myös Suomi) ja Tanska (myös Norja, Islanti ja Grönlanti) yhdistyivät suurvallaksi.  Käytännössä liittoi toteutui kuitenkin jo 1389 kuningatar Magararetan Ruotsin valloituksen myötä. Unioni vahvisti paikallisten suurmiesten asemaa saksalaisten Hansa-kauppiaiden kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan. Osa hansakauppiaista oli muuttanut Saksasta Visbyyhyn, Tukholmaan ja Kalmariin.

Margareta I

Elämä vakiintuikin kuningatar Margareta I:n aikakaudella, joka oli hyvinvoinnin ja vaurauden aikaa. Kuningatarta seurasi valtan hänen saksalaine sukulainen Eerik Pommerilainen, jonka tarkoituksena oli vähentää entisestään Hansan kauppavaltaa Pohjolassa. 

Tämän hän teki rajoittamalla Hansan kauppaoikeuksia. Ruotsin aateli ei kuitenkaan välittänyt uudesta hallitsijasta, joka yritti kasata itselleen kaiken vallan, mikä aiheutti kaunaa Pohjolassa. Maanviljelijät valittivat korkeista veroista. 

Rauta- ja kaivostyöläiset, jotka valmistivat metallia vientiin, olivat katkeria kauppasuhteiden heikentymisestä, ja olisivat halunneet jatkaa yhteistyötä Hansan kanssa. Metallikauppa Eurooppaan oli Ruotsille tärkeää ja 1430-luvulla vuorimies Engelbrekt kapinoikin unionikuningasta vastaan. Kansannousu onnistui, mutta loppui Engelbrekin murhaan. 

Ruotsissa valta siirtyikin sitten aatelille. Valtionhoitaja Sten Sture vanhempi ja nuorempi hallitsivat 1400-luvun lopulla Ruotsia ja ajoivat sen itsenäisyyttä. Vuonna 1520 kuningas Kristian II epäonnistunut hyökkäys Tukholmaan synnytti verilöylyn, jolla oli kielteinen vaikutus unionin kannatukseen. Se oli viimeinen naula union arkkuun. Kustaa Vaasan johdolla Ruotsi irrottautui jälleen itsenäiseksi valtioksi.