Kun Lontossa Westministerissä tapahtui keväällä isku viime, muslimi pormestarin aiempi lausunto, että suurkaupungissa asuessa terrorismin riski on otettava huomioon, joutui hampaisiin. Moni piti kommenttia törkeänä ja vaati lähettämään muslimit kotiin, koska se olisi ainoa ratkaisu terrorismiin. Joku muisti mainita IRA:n terrorin 1970-1980-luvulla ja sen, että terrorismin juuret Lontoossa ovat ainakin 1600-luvun alussa, jolloin katolilaisten ruutisalaliitto tuli ilmi.
Koska terrorismin historia on niin monelle vieras, ajattelin, että olisi kuitenkin ehkä hyvä, ihan yleiseksi sivistykseksi, penkoa vähän terrorin historiaa, niin surullista ja vastenmielistä kuin se kaiken kaikkiaan onkaan. Väkivalta on keino, jolla harvoin saavutetaan hyvää ja joka monesti johtaa vain vastakkainasettelun umpikujaan.
Käsite terrori, josta sana terrorismi on johdettu, tuli eurooppalaiseen käsitteistöön Ranskan vallankumouksen myötä. Vallankumouksen väkivaltaisinta ja radikaaleinta aikaa syyskuusta 1793 heinäkuuhun 1794 on nimitetty terrorin (tai hirmuvallan) ajaksi.
Ranskan sana terreur ja englanninkielen nimitys terror(kauhu, terrori) on peräisin latinan sanasta terror, joka tarkoittaakauhua tai pelkoa. Kielitoimiston sanakirjan mukaan terrori tarkoittaa joko pelkoa herättävää väkivaltaiasta sortoa tai jakuvaa häirintää, kiusaamista ja/tai uhkailua. Terrorismi on terrorin harjoittamista. Terrorismi voidaan myös määritellä laittomaksi väkivallaksi, jonka tarkoituksena on viranomaisten uhkailun tai yleisön pelottelun kautta vaikuttaa päätöksentekoon.
Terrorismilla ei olekaan yleisesti hyväksyttyä kansainvälistä määritelmää. Sanakirjoissa se määritellään mm. järjestelmälliseksi pelon (terror) käyttämiseksi pakottamiseen (Merrian Webster) tai laittomaksi siiviileihin kohdistuvaksi vallankäytöksi, jolla on poliittisia tarkoitusperiä (Oxford dictonaries).
Terrorismin väkivallan ei kaikkien määritelmien mukaan tarvitse tarkoittaa fyysistä väkivaltaa, vaan se voi kohdistua myös ihmisten kunniaan, oikeuksiin tai ihmisten hallintaan pelottelulla. Se voi uhata yksilöiden sijasta myös julkista toimintaa tai kansakunnan itsemääräämisoikeutta ja yhtenäisyyttä (pdf).
Pelon käyttäminen valtioiden sisäisessä politiikassa ei kuitenkaan syntynyt Ranskan vallankumouksen aikana. Pelkoa on käytetty sekä maallisiin että uskonnollisiin tarkoituksiin jo pitkään. Salamurha, josta kirjoitin jo aiemmin, oli vanha vallankäytön menetelmä. Laajasta yleisöstä ja siviileistä tuli terrorismin pääkohde kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen.
Antiikin aikana ehkä tunnetuin laitonta väkivaltaa harjoittanut järjestö olivat Juudean selootit. Tämä juutalainen poliittinen ryhmä kävi väkivaltaista taistelua ensin makkabealaisia sittemmin roomalaisia vastaan. Heidän keinoinaan olivat kansannousut ja väkivalta roomalaisten kanssa yhteistyössä olleita juutalaisia kohtaan. Lopulta he ryhtyivät avoimeen kapinaan.
Keskiajan islamilaisessa yhteiskunnassa shiiamuslimeihin kuulunut hassassiinien eli assassiinien sotilaslahko käytti väkivaltaa pelottelun keinona. Lukuisat itsemurhaiskut kohdistuivat kuitenkin lähinnä hallitsevaan eliittiin. Liikkeen nimiin laitettiin myös murhia, jotka olivat muiden tekemiä. Mongolit hävittiviät assassiinit 1200-luvulla.
Terrorin juuret ovat siis sekä uskonnollisissa että kansallismielisissä liikkeissä ja niiden harjoittamassa pelottelu väkivallassa. Niiden toimintatavoissa on monia samoja piirteitä kuin nykyisillä terroristijärjestöillä niin järjestäytymisessä, vaikuttimissa, kohteissa kuin tavoitteissakin. Vaikka molemmat järjestöt epäonnistuivat, niiden merkitykset ja pelotteesta kertoo paljon se, että ne muistetaan vuosisatoja ja tuhansia myöhemminkin.
1600-luvulta lähtien joitakin esimerkkejä terrorismismin kaltaisesta toiminnasta on mahdollista löytää. 1600-luvun Englannissa syntyi ns. ruutisalaliitto, jonka tarkoituksena oli protestanttisen kuninkaan syrjäyttäminen ja katollisen vallan palauttaminen. 1605 tapahtumien muistoksi Britanniassa vietetään edelleen Guy Fawkesin yötä.
Katolliset olivat uskonpuhdistuksen seurauksena vainottu kansanryhmä. Itse ruutisalaliitto oli vain tunnetuin esimerkki katollisesta vastarinnasta, jonka seurauksena tehtiin useita yrityksiä palauttaa katollinen hallinto.
Myöhemmin 1650-luvulla Oliver Cromwell pyrki järjestelmällisesti terrorisoimaan vastustajiaan valtakautensa aikana n. 1657-1658. Hän järjesti irlantilaisia katolilaisten verilöylyjä ja lähetti irlantilaisia lapsia Karibialle orjatyövoimaksi, missä heidän oletettiin kuolevan. Hän käytti kuitenkin kauhua tarkoituksellisesti irlantilaisten katolilaisten 'kesyttämiseen'.
Cromwellin tekojen muisto jätti pitkän varjon Irlannin myöhempään historiaan. Kyse ei kuitakaan ollut varsinaisesta terrorismista, vaan niin sanotusta valtioterrorista, vaikka keinot ja tavoitteet olivat samankaltaiset kuin terrorismissa.
Amerikan sisällissotaa edeltänyt Bostonin teekutsut 1773 oli tapahtuma, jossa osin intiaaneiksi pukeutuneet paikalliset tyhjensivät Itä-Intian kauppa-komppanian teelaivan lastin mereen. Tapahtuma oli melko rauhanomainen sabotaasi, eikä voida puhua pelottelu yrityksestä, vaan ennemminkin protestista, vaikka siinä tuhottiinkin omaisuutta. Tapahtuma oli vastalause teeveroja vastaan. Brittien reaktio tapahtumaan johti sisällissotaan ja itsenäisyysjulistukseen.
Sen sijaan samoihin aikoihin toiminut 'Vapauden pojat'-salaseura (Sons of Liberty), joka pyrki taistelemaan siirtokuntien kovaa verotusta vastaan. Britit kustansivat 1765 asetetuilla verosäännöillä 10 000 sotilasta siirtokuntiin. Taustalla olivat raskaat sodat intiaaneja ja ranskalaisia vastaan.
Alunperin kyse oli erillisistä sponttaaneista vastarinta ryhmistä, jotka kuitenkin pian liittoutuivat. Seuralla oli tapana rangiasta sen vaatimuksiin suostumattomia virkamiehiä tervalla ja höyhenillä. Liike poltti myös erään vero virkamiehen toimiston ja sai sen seurauksena muita verovirkailijoita eroamaan. Sen toiminnalla oli siis pelotevaikutusta.
Ryhmä käytti myös hyväkseen väkijoukkojen mellakointia ja eri kaupunkijengien toimintaa. New Yorkin kuvernöörin vaunut poltettiin 1765, mutta kuvernööri itse oli onneksi turvassa mellakoinnilta linnoituksen suojissa.
Brittiläiset näkivät liikkeen terroristiliikkeenä, mutta amerikkalaiset pitivät sitä isänmaallisena järjestönä. Tämä pitää paikkansa monien kansallismielisten terroristi-järjestöjen suhteen. Ennen itsenäisyyden toteutumista ne nähdään emämaassa terroristijärjestöinä, mutta mahdollisen itsenäistymisen jälkeen uudessa valtiossa kansallissankareina. Joskus väkivallan raaistuminen kääntää myös oman kansan isänmaallisia terroristiryhmiä vastaan kuten on käynyt mm. baskien itsenäisyyttä ajaneelle ETA:lle.
Ranskan vallankumouksen kansanjoukkojen aiheuttama osin suunnittelematon ja osin järjestäytynyt väkivalta kanssaihmisiä kohtaan, täyttää varmasti terrorin määritelmät. Vallan-kumouksen aikana kauhun politiikkaa toteuttaneita alettiin kutsua terroristeiksi. Pariisilaisilla väki-joukoilla oli tärkeä osa toiminnassa.
Ranskalainen terrori poikkesi aiemmasta siinä että sillä ei ollut kansallismielisiä eikä uskonnollisia tavoitteita, vaan tavoitteet olivat yhteiskunnallisia ja luokkajakoa hajottavia. Myöhemmin nämä eri tavoitteet ovat usein sekoittuneet toiminnassa.
Radikaalit tappavat maailman johtajia yksi kerrallaan - ensin Yhdysvaltain presidentin, sitten Venäjän johtajan, Ranskan presidentin, Itävallan johtajan ja Espanjan pääministerin. Pommeja räjähtää Wall Streetilla, Lontoon maanalaisessa, Barcelonan teatterissa, Pariisin kahvilassa ja Moskovan paraatissa.
Tyypillinen terroristi on poliisin mukaan vailla katumusta ja valmis kuolemaan. Syntyy paniikki ja hallitukset ryhtyvät tiukkoihin toimiin. Siirtolaisia ahdistellaan. Siitä huolimatta radikaalit jatkavat toimintaansa ympäri maailmaa. Kuulostaako pelottavilta islamistisilta uhkakuvilta?
Näin on kuitenkin jo tapahtunut 1800-1900-luvun vaihteessa, eivätkä liikkeellä suinkaan olleet uskonnolliset terroristit, vaan poliittiset anarkistit. Kaikki anarkistit eivät kylläkään uskoneet väkivallan käyttöön ja vielä pienempi osa hyväksyi sen käytön tavallisia ihmisiä kohtaan.
Anarkistien oppi-isänään oli ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon, joka uskoi, että hallitusrakenteiden hävittämisen jälkeen ihmiset järjestäytyisivät uudelleen rauhanomaisesti ja oikeudenmukaisesti. Ihmiset hoitaisivat asiansa ilman tarvetta veroille ja poliisivoimille. Laki oli hirmuvaltaa, omaisuus ryöstö.
Toisena oppi-isänä venäläinen vallankumouksellinen Mikhail Bakunin, joka oli kaikenlaisia staattisia ja hierarkisia järjestelmiä vastaan. Hänen mukaansa kapitalismikaan ei kyennyt takaamaan vapautta köyhille. Hän kannatti sosialismia ja kollektivismia.
Tyylikkäästi pukeutunut nuori ranskalainen 20-vuotias Emile Henry räjäytti illansuussa 12.2.1884 pommin Café Terminuksessa, Gare Saint-Lazarressa. Kahvila oli täynnä nuoria ranskalaisia, jotka olivat kuuntelemassa uutta musiikkia. Eloonjääneet heräsivät ruumiinosien keskellä ja uhreja oli tulessa. Ihmiset juoksivat ja kirkuivat.
Tämä ei ollut Henryn ensimmäinen attentaatti. Pari kuukautta aiemmin hän oli räjäyttänyt poliisiaseman ja tappanut viisi ihmistä ja palannut rauhassa takaisin työhönsä kirjan-pitäjänä. Café Terminuksen pommi-isku oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun tavallisista ihmisistä tuli terroristien kohteita. Henryn toimet olivat hänen reaktionsa rakenteelliseen väki-valtaan, joka kohdistui köyhiin ja työväestöön. Kun Henry teloitettiin 21 vuotiaana, anarkistit ryhtyivät kostoiskuihin ympäri Ranskaa.
Työturvallisuus ei ollut 1800-luvun lopulla vielä kovin kehittynyttä, ihmisiä kuoli työmaa- ja kaivosonnettomuuksia, mutta myös nälkään ja lääketieteellisen hoidon puutteeseen. Monesti oli kyse laiminlyönneistä. Toimeentulo oli usein raskaastakin työstä niukka.
Monia väkivaltaisia anarkisteja yhdisti kokemus siitä, että ihmiselämä ei ollut paljonkaan arvoista, jos olit köyhä tai raskaassa työssä. Näin he eivät arvostaneet myöskään varakkaamman väen elämää. Alunperin heidän kohteinaan olivatkin isokenkäiset, mutta vähitellen kohteeksi joutui kaikenlaisia kansalaisia. Osa heistä nautti laajoja sympatioita, esimerkiksi amerikkalaisesta Iso-Bill Haywoodista tuli kansansankari.
Kannattaa silti muistaa, että monet anarkistit eivät kannattaneet väkivaltaa ja vielä harvemmat sen kohdistumista tavallisiin kansalaisiin. Samoin kaikki itsenäistymisen tai autonomian kannattajat eivät ole kapinnallisia tai terroristeja, eivätkä kaikki vakaumuksellisesti uskonnolliset fanaatikkoja.
Tuskin 1600-1700-luvun vapaustaistelijat ja 1800-luvun anarkistit toivoivat nykyistä tilannetta, joissa terrorismia käytetään aseena demokratiaa vastaan, jonka puolesta he itse olivat taistelemassa. He eivät osanneet ajatella, että valjastaessaan kauhun tai pelon käyttöönsä, he vapauttivat sen myös toisten, oman ajatusmaailmansa kanssa ristiriidassa olevien, voimien käyttöön.
Koska terrorismin historia on niin monelle vieras, ajattelin, että olisi kuitenkin ehkä hyvä, ihan yleiseksi sivistykseksi, penkoa vähän terrorin historiaa, niin surullista ja vastenmielistä kuin se kaiken kaikkiaan onkaan. Väkivalta on keino, jolla harvoin saavutetaan hyvää ja joka monesti johtaa vain vastakkainasettelun umpikujaan.
Käsite terrori, josta sana terrorismi on johdettu, tuli eurooppalaiseen käsitteistöön Ranskan vallankumouksen myötä. Vallankumouksen väkivaltaisinta ja radikaaleinta aikaa syyskuusta 1793 heinäkuuhun 1794 on nimitetty terrorin (tai hirmuvallan) ajaksi.
 |
| Vallankumousfilosofi Robespierre |
Terrorismilla ei olekaan yleisesti hyväksyttyä kansainvälistä määritelmää. Sanakirjoissa se määritellään mm. järjestelmälliseksi pelon (terror) käyttämiseksi pakottamiseen (Merrian Webster) tai laittomaksi siiviileihin kohdistuvaksi vallankäytöksi, jolla on poliittisia tarkoitusperiä (Oxford dictonaries).
Terrorismin väkivallan ei kaikkien määritelmien mukaan tarvitse tarkoittaa fyysistä väkivaltaa, vaan se voi kohdistua myös ihmisten kunniaan, oikeuksiin tai ihmisten hallintaan pelottelulla. Se voi uhata yksilöiden sijasta myös julkista toimintaa tai kansakunnan itsemääräämisoikeutta ja yhtenäisyyttä (pdf).
Pelon käyttäminen valtioiden sisäisessä politiikassa ei kuitenkaan syntynyt Ranskan vallankumouksen aikana. Pelkoa on käytetty sekä maallisiin että uskonnollisiin tarkoituksiin jo pitkään. Salamurha, josta kirjoitin jo aiemmin, oli vanha vallankäytön menetelmä. Laajasta yleisöstä ja siviileistä tuli terrorismin pääkohde kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen.
Terrorin esihistoria
 |
| Kuvaus seljuukki visiirin murhasta. |
Keskiajan islamilaisessa yhteiskunnassa shiiamuslimeihin kuulunut hassassiinien eli assassiinien sotilaslahko käytti väkivaltaa pelottelun keinona. Lukuisat itsemurhaiskut kohdistuivat kuitenkin lähinnä hallitsevaan eliittiin. Liikkeen nimiin laitettiin myös murhia, jotka olivat muiden tekemiä. Mongolit hävittiviät assassiinit 1200-luvulla.
Terrorin juuret ovat siis sekä uskonnollisissa että kansallismielisissä liikkeissä ja niiden harjoittamassa pelottelu väkivallassa. Niiden toimintatavoissa on monia samoja piirteitä kuin nykyisillä terroristijärjestöillä niin järjestäytymisessä, vaikuttimissa, kohteissa kuin tavoitteissakin. Vaikka molemmat järjestöt epäonnistuivat, niiden merkitykset ja pelotteesta kertoo paljon se, että ne muistetaan vuosisatoja ja tuhansia myöhemminkin.
Eurooppalaisen terrori uudella ajalla
Helposti ajatellaan, ettei Keskiajalta 1600-luvulle juuri esiintynyt sisäpoliittista pelon käyttöä. Pelkoa käytettiin kyllä aseena sodankäynnissä, mutta monet terrorismin muut merkit eivät yleensä toteutuneet. Aina kansallisvaltioiden syntyyn saakka (Westfalenin rauhassa noin 1648), terrorismi loisti paljolti poissaolollaan. Syyt jotka olisivat voineet synnyttää terrorismia johtivat useimmiten avoimeen sotaan. |
| Guy Fawkes |
Katolliset olivat uskonpuhdistuksen seurauksena vainottu kansanryhmä. Itse ruutisalaliitto oli vain tunnetuin esimerkki katollisesta vastarinnasta, jonka seurauksena tehtiin useita yrityksiä palauttaa katollinen hallinto.
Myöhemmin 1650-luvulla Oliver Cromwell pyrki järjestelmällisesti terrorisoimaan vastustajiaan valtakautensa aikana n. 1657-1658. Hän järjesti irlantilaisia katolilaisten verilöylyjä ja lähetti irlantilaisia lapsia Karibialle orjatyövoimaksi, missä heidän oletettiin kuolevan. Hän käytti kuitenkin kauhua tarkoituksellisesti irlantilaisten katolilaisten 'kesyttämiseen'.
Cromwellin tekojen muisto jätti pitkän varjon Irlannin myöhempään historiaan. Kyse ei kuitakaan ollut varsinaisesta terrorismista, vaan niin sanotusta valtioterrorista, vaikka keinot ja tavoitteet olivat samankaltaiset kuin terrorismissa.
Amerikan ja Ranskan vallankumousliikkeet
Terrori on oikeutta; ja hyve ilman terroria on tuhoisaa.
- vallankumousfilosofi Robespierre -
Amerikan sisällissotaa edeltänyt Bostonin teekutsut 1773 oli tapahtuma, jossa osin intiaaneiksi pukeutuneet paikalliset tyhjensivät Itä-Intian kauppa-komppanian teelaivan lastin mereen. Tapahtuma oli melko rauhanomainen sabotaasi, eikä voida puhua pelottelu yrityksestä, vaan ennemminkin protestista, vaikka siinä tuhottiinkin omaisuutta. Tapahtuma oli vastalause teeveroja vastaan. Brittien reaktio tapahtumaan johti sisällissotaan ja itsenäisyysjulistukseen.
%2C_The_Bostonians_Paying_the_Excise-man%2C_or_Tarring_and_Feathering_(1774).jpg/368px-Philip_Dawe_(attributed)%2C_The_Bostonians_Paying_the_Excise-man%2C_or_Tarring_and_Feathering_(1774).jpg) |
| Vapauden pojat ja terva ja höyhenet. |
Alunperin kyse oli erillisistä sponttaaneista vastarinta ryhmistä, jotka kuitenkin pian liittoutuivat. Seuralla oli tapana rangiasta sen vaatimuksiin suostumattomia virkamiehiä tervalla ja höyhenillä. Liike poltti myös erään vero virkamiehen toimiston ja sai sen seurauksena muita verovirkailijoita eroamaan. Sen toiminnalla oli siis pelotevaikutusta.
Ryhmä käytti myös hyväkseen väkijoukkojen mellakointia ja eri kaupunkijengien toimintaa. New Yorkin kuvernöörin vaunut poltettiin 1765, mutta kuvernööri itse oli onneksi turvassa mellakoinnilta linnoituksen suojissa.
 |
| Aristokraatit seipäillä |
Ranskan vallankumouksen kansanjoukkojen aiheuttama osin suunnittelematon ja osin järjestäytynyt väkivalta kanssaihmisiä kohtaan, täyttää varmasti terrorin määritelmät. Vallan-kumouksen aikana kauhun politiikkaa toteuttaneita alettiin kutsua terroristeiksi. Pariisilaisilla väki-joukoilla oli tärkeä osa toiminnassa.
Ranskalainen terrori poikkesi aiemmasta siinä että sillä ei ollut kansallismielisiä eikä uskonnollisia tavoitteita, vaan tavoitteet olivat yhteiskunnallisia ja luokkajakoa hajottavia. Myöhemmin nämä eri tavoitteet ovat usein sekoittuneet toiminnassa.
1800-luvun poliittinen terrori ja anarkismi
Historia ei toista itseään, mutta nykyaika riimittyy menneen kanssa.
- Mark Twain -
Radikaalit tappavat maailman johtajia yksi kerrallaan - ensin Yhdysvaltain presidentin, sitten Venäjän johtajan, Ranskan presidentin, Itävallan johtajan ja Espanjan pääministerin. Pommeja räjähtää Wall Streetilla, Lontoon maanalaisessa, Barcelonan teatterissa, Pariisin kahvilassa ja Moskovan paraatissa.
 |
| Emile Henrý otetaan kiinni. |
Näin on kuitenkin jo tapahtunut 1800-1900-luvun vaihteessa, eivätkä liikkeellä suinkaan olleet uskonnolliset terroristit, vaan poliittiset anarkistit. Kaikki anarkistit eivät kylläkään uskoneet väkivallan käyttöön ja vielä pienempi osa hyväksyi sen käytön tavallisia ihmisiä kohtaan.
Anarkistien oppi-isänään oli ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon, joka uskoi, että hallitusrakenteiden hävittämisen jälkeen ihmiset järjestäytyisivät uudelleen rauhanomaisesti ja oikeudenmukaisesti. Ihmiset hoitaisivat asiansa ilman tarvetta veroille ja poliisivoimille. Laki oli hirmuvaltaa, omaisuus ryöstö.
Toisena oppi-isänä venäläinen vallankumouksellinen Mikhail Bakunin, joka oli kaikenlaisia staattisia ja hierarkisia järjestelmiä vastaan. Hänen mukaansa kapitalismikaan ei kyennyt takaamaan vapautta köyhille. Hän kannatti sosialismia ja kollektivismia.
Tyylikkäästi pukeutunut nuori ranskalainen 20-vuotias Emile Henry räjäytti illansuussa 12.2.1884 pommin Café Terminuksessa, Gare Saint-Lazarressa. Kahvila oli täynnä nuoria ranskalaisia, jotka olivat kuuntelemassa uutta musiikkia. Eloonjääneet heräsivät ruumiinosien keskellä ja uhreja oli tulessa. Ihmiset juoksivat ja kirkuivat.
 |
| Proudhoun halusi särkeä yhteiskunnan rakenteita. |
Työturvallisuus ei ollut 1800-luvun lopulla vielä kovin kehittynyttä, ihmisiä kuoli työmaa- ja kaivosonnettomuuksia, mutta myös nälkään ja lääketieteellisen hoidon puutteeseen. Monesti oli kyse laiminlyönneistä. Toimeentulo oli usein raskaastakin työstä niukka.
Monia väkivaltaisia anarkisteja yhdisti kokemus siitä, että ihmiselämä ei ollut paljonkaan arvoista, jos olit köyhä tai raskaassa työssä. Näin he eivät arvostaneet myöskään varakkaamman väen elämää. Alunperin heidän kohteinaan olivatkin isokenkäiset, mutta vähitellen kohteeksi joutui kaikenlaisia kansalaisia. Osa heistä nautti laajoja sympatioita, esimerkiksi amerikkalaisesta Iso-Bill Haywoodista tuli kansansankari.
Kannattaa silti muistaa, että monet anarkistit eivät kannattaneet väkivaltaa ja vielä harvemmat sen kohdistumista tavallisiin kansalaisiin. Samoin kaikki itsenäistymisen tai autonomian kannattajat eivät ole kapinnallisia tai terroristeja, eivätkä kaikki vakaumuksellisesti uskonnolliset fanaatikkoja.
Loppuajatus
Terrorismin kohdalla näyttää toteutuneen, että kun joku idea saa siivet ja se todetaan toimivaksi, vaikka näin sairaalla tavalla, sitä voidaan käyttää hyvin erilaisiin tarkoituksiin. Alkuperäiset käyttäjät pitivät varmasti toimiaan oikeutettuina, mutta eivät nähneet kehitystä, johon se johtaisi.Tuskin 1600-1700-luvun vapaustaistelijat ja 1800-luvun anarkistit toivoivat nykyistä tilannetta, joissa terrorismia käytetään aseena demokratiaa vastaan, jonka puolesta he itse olivat taistelemassa. He eivät osanneet ajatella, että valjastaessaan kauhun tai pelon käyttöönsä, he vapauttivat sen myös toisten, oman ajatusmaailmansa kanssa ristiriidassa olevien, voimien käyttöön.
