Syntyvyyden säännöstelyn historiaa - varhaisajoilla ja muinaisessa Lähi-Idässä

Seksuaalinen puuhastelu on monesti hauskaa, mutta siitä usein seuraava lastensaanti on vaarallista ja kallista, eikä aina suotavaa, jos tilanne lastensaantiin ei ole ihanteellinen. Raskauksia on pyritty ehkäisemään jo pitkään, mutta ennen kemiallisen ehkäisyn keksimistä, se ei aina ole ollut kovin tehokasta.

Muinaisia ihmisiä ei kannata väheksyä. He saattavat hyvin olla huomanneet imetyksen ehkäisevän vaikutuksen ja ymmärtäneet sen, että keskeytetty yhdyntä saattaa vaikuttaa raskaaksitulon todennäköisyyteen. Kuitenkin sekä raskaaksi tulemiseen että raskauden ehkäisyyn on kauan käytetty myös monenlaisia taikakeinoja. 

Muinainen äiti n. 1500 eaa.
CC-BY-2.0 by Jean-Pierre Dalbéra

Keräilijä ja metsästäjäkansoilla on todettu, että keskimääräinen synnytystenväli on noin kolmesta ja puolesta neljään vuotta, mikä on hyödyllistä, sillä äiti ei kykene kantamaan mukanaan useampaa taaperoa kerrallaan. Tämä lienee seurausta sekä suuressta liikunnan määrästä että pitkässtä imetyksestä, joka ehkäisee raskaaksi tulemista. Myös edellisen lapsen kantaminen (6-12 kg) tuhanksia kilometrejä vuodessa, on raskasta työtä, millä on uskottava ehkäisevä vaikutus. Raskaasti urheilevilltahan saattaa tänäkin päivänä jäädä kuukautiset pois.

 Synnytystauko on ihmisllä samankaltainen kuin vastaavat tauot muilla ihmisapinoilla, joista orangutangit pitävät keskimäärin 92 kuukautta, simpanssit 66 kuukautta ja gorillat 45 kuukautta taukoa synnytysten välillä  Pitkä synnytysvälit ovatkin tuttuja monilla metsästäjäkreäilijäkansoilta ympäri maailmaa. 

Ihmisten siirtyessä viljelemään maata, liikunnan määrä vähentyi, ruokavalion kalorimäärä kasvoi ja tarjoille tuli vaihtoehtoisia lastenruokia kilpailijaksi imetykselle, joka lyhensi imetyksen kestoa. Luontainen synnytysväli ei enää toiminut kuten ennen. Lapsia ei myöskään enää kannettu pitkiä matkoja paikasta toiseen, mikä vähensi naisten kuormitusta. Tästä johtuen synnytykset tihentyivät ja ehkäisykeinoille tuli tarvetta. Toisaalta useille käsipareille oli myös käyttöä viljelijäyhteisöissä.

Muinainen Lähi-Itä

Kahuan gynekologiken papyrus 1850 eaa.

Egyptiläiset olivat lääketieteellisesti suuntautuneita ja naisten asema oli egyptiläisessä yhteiskunnassa aikaansa nähden hyvä, eikä liene suuri yllätys, että vanhimmat tiedot pyrkimyksestä ehkäistä raskaaksi tulemista, ovat muinaisesta Egyptistä. Kahua Papyrus 1850 eaa ja Ebers Papyrus 1550 eaa neuvovat käyttämään hunajaa, akasianlehtiä ja vaatenukkaa sperman kulun tukkimiseen. 

Kahuan gynekologinen papyrus 1850 eaa (eräs Kahua Papyruksista) kuvaa myös muita metodeja ehkäisyyn kuten erilaisia pessareita ja akaasia-kumia, jolla on todettu olevan spermaa hyydyttäviä vaikutuksia. Kahuan gynekologinen papyrus on itse asiassa vanhin egyptiläinen lääketieteellinen teksti, mikä kertonee siitä, että naistentaudit olivat tärkeitä. Papyruksessa on lueteltu vielä muitakin keinoja yrittää ehkäistä raskauksia. Siihen pyrittiin peittämällä kohdunsuu kumimaisella aineella, kohtuun levitetyllä hunajan ja soodan seoksella sekä krokotiilinlannasta tehdyllä pessarilla. 

Akkadian jumalatar

Imetyksen raskauksia ehkäisevä vaikutus oli muinaisessa Egyptissä tiedossa ja pienokaisia saatettiin imettäää jopa kolmivuotiaiksi, jotta uudet raskaudet lykkäytyisivät. Muinaisessa Mesopotamiassa uskotaan käytetyn imettäjiä, koska rintaruokinta laskee naisten hedelmäliisyyttä. Toisaalta siellä saatettiin myös imettää pari-kolme vuotta lapsen syntymän jälkeen.

Vanhassa testamentissä puolestaan käytettiin keskeytettyä yhdyntää ehkäisemään raskaaksi tulemista, Onanin ja Tamarin tarinassa. Egyptistä on löydetty myös varhaisimmat kondomit, joita tosin käytettiin enemmän sairauksien kuin raskauden ehkäisyyn. Ne poikkesivat kuitenkin nykykondoomeista melkoisesti, sillä ne oli valmistettu pellavakankaasta. Minolaisessa tarussa, joka sijoittuu aikaan 3000 eaa., kuningas Minos käytti vuohen rakosta valmistettua kondomia.

Ensimmäinen kuvaus kastraatiosta eunukkien luomiseksi on Sumerilaisesta Lakdashin kaupungista 4000-vuoden takaa. Kastraatiota voidan pitää äärimmäisenä tapana hallita raskaaksi tulemista ja sitä kuka sai tulla isäksi.  Sumerilaiset käyttivät myös yhdynnästä poikkeavia seksuaalisen kanssakäynnin muotoja, estääkseen miehen sperman pääsyn naisten kohtuun.

On mahdollista, että muinaisina aikoina tiedettiin myös raskauksia ehkäiseviä yrttejä, kuten myöhemmin Kreikassa ja Roomassa. Muinaisessa Assyriassa (ja myös Egyptissä) naiset saattoivat kuitenkin nauttia vaarallisiakin myrkkyjä raskauden keskeyttämisesksi. Ne olivat kuitenkin hyvin vaarallinen tapa ehkäistä raskauksia. Tätä vaaraa ei kuitenkaan aikoinaan oikein ymmärretty, vaan esimerkiksi elohopeaa pidettiin ihmelääkkeenä. 

Jos mikään muu ei auttanut, oli aina mahdollista hylätä pienokainen, mikä käytännössä lähes aina johti lapsen kuolemaan. Tätä tapahtui Sumeriassa erityisesti tyttärien kohdalla. 

Marraskuu, kuolonkuu

Ensiksi pitää pyytää kaikilta säännöllisiltä lukijoilta anteeksi, että lokakuun kirjoitus jäi väliin muuton ja muiden pakollisten projektien viedessä mehut. Tässä kuitenkin marraskuu:

Marraskuussa luonto kuolee, jolloin selitystä kuukauden kuolemaan viittaavalle nimelle ei tarvitse ihmetellä. Selitys saattaa kuitenkin olla kaukaisempaa perua ja liittyä ikivanhoihin eurooppalaisiin syysuskomuksiin.

Hugo Simberg: Kuoleman puutarha
(Tamperen tuomiokirkko)

Suomen kielen marras-sana (marta) on etäistä sukua ranskan sanalle mort, latinan sanalle mori ja espanjan sanalle muerte, mutta alkuperä lainalle on kuitenkin indoiranilainen ja peräisin nykyiseltä Etelä-Venäjältä. Se on lainattu vähintään 2000 vuotta sitten.

Indoeurooppalaisessa kantakielessä sana on ollut muodossa martas ja muinaisintiassa sana on sama kuin suomessa eli marta. Tässä näkyy vahvasti suomen kielen taipumus säilyttää lainasanat alkuperäisessä lainatussa muodossaan.

Meillä sana on eri murteissa tarkoittanut kuollutta, kuolevaa tai kalmankalpeaa. Martaaksi on kutsuttu myös kuoleman ennettä, joko epätavallista tapahtumaa tai olentoa. Esimerkiksi metsästä suoraan metsästäjän eteen juossutta saaliseläintä ei tämän vuoksi ole ei ole kannattanut ampua, ettei metsämieskin pian kuolisi.

Marraskuu saattaa olla saanut nimensä kuolevasta luonnosta, jolloin maa on martaana. Maailma on vaipumassa talven hautaan. Toinen mahdollinen selitys liittyy eurooppalaiseen vuodenvaihteeseen satokauden päätteessä, jolloin suomalaisessakin perinteessä ns. jakoaikana kuolleetkin vierailivat elävien luona. Marras-aikana vietetty satokauden päätösjuhla kekri oli pitkään vuoden tärkein juhla.

Meillä uskottiin, että myöhäissyksyn jakoaikana raja kuolleiden- ja elävien maailman välillä ohenee ja menneiden sukupolvien sielut voivat tulla vierailulle. Sinänsä tätä ei pidetty mitenkään kammottavana, vaan se liittyi vainajanpalvontaan ja suvun esi-isiin. Koska ihmiset elivät aikoinaan luonnon rytmissä, niin ehkäpä usko kuolleiden maailman läheisyyteen liittyykin kuoleman näkymiseen luonnossa.

Jakoaika oli aikaa kahden vuoden menneen ja tulevan välissä. Sen avulla tasattiin aurinko- ja kuuvuoden välistä epätasapainoa. Jakoajan sijoittuminen vaihteli, mutta se sijoittui aina myöhäissyksyyn. Tämä aika heijasteli tulevaa vuotta pienoiskoossa ja kertoi siitä, millainen tuleva vuosi tulisi olemaan sään ja muunkin puolesta.

Suomalainen kalenteri

Vaikka meillä viikonpäivät on lainattu ruotsista, niin kuukausien nimet ovat vanhaa omaa alkuperää ja liittyvät kansanomaiseen kalenteriin, jonka juuret saattavat olla pakana-ajalla asti. Kuukausien nimet heijastavat meillä luonnon muutosta. Pääosa kuukausien nimistä löytyy nykyasussa jo ainakin 1705 almanakasta.

Tammikuu jakoi talviajan kahtia ja on sen keskus. Tammi, tarkoittaa paitsi puuta, myös akselia ja napaa. Helmikuu liittyy suojasään jälkeisessä pakkasessa syntyviin puiden oksien jäähelmiin. Sydäntalven ensimmäistä suojasäätä odottiin, koska siitä laskettiin aika rukiin korjuuseen.

Vanha suomenruotasalainen almanakka.

Sananparren mukaan maaliskuu maan avaa ja maaliskuu on joskus ajateltu viittaavan lumen alta esiin tulevaan maahan ja olevan maa-sanan johdannainen. Yhtä mahdollinen selitys kuukauden nimelle on mahlakuu, jolloin nimi olisi myöhemmin sekoittunut maa sanan johdannaisiin. Sana maalis on saattanut tarkoittaa myös koillista.

Huhti-, touko-, kesä-, heinä- ja elokuu ovat saaneet nimensä maanviljelijän työvaiheista. Huhtikuussa lähdettiin tekemään huhtaa eli havupuukaskea. Toukokuussa alkoivat toukotyöt ja heinäkuussa heinätytöt. Elokuu oli elonkorjuun, eli viljan keruun kuukausi. Aiemmin elokuu on tunnettu myös mätä- ja kylvökuuna, mutta nykynimellä se löytyy jo 1600-luvun virsikirjassa.

Sen sijaan kesäkuu tulee lounaismurteiden kesantoa tarkoittavasta kesä sanasta. Kesantopelto kynnettiin ensikertaa kesäkuussa. Suvikuusta on puhuttu aiemmin mm. 1706 almanakassa.

Syksyn kuukausista haasteellinen nykyihmiselle onkin vain marraskuu. Syyskuu tuo syksyn ja lokakuussa on usein loskaista. Joulukuun nimi on melko tuore, sillä vielä 1700-luvulla puhuttiin talvikuusta eli talven ensikuukaudesta.

Yleiseurooppalainen kalenteri taas pohjaa ikivanhaan roomalaiseen perinteeseen ja siinä palvottuihin jumaliin ja juhlapyhiin. January (lat. Ianuarius) oli esimerkiksi Januksen, kaksikasvoisen alkujen ja loppujen jumalan kuukausi.

Kaamoksen räyhähenget

Yleiseurooppalaiseen syksyiseen sadonkorjuuperinteeseen kuuluvat yleisesti vainajien ja erilaisten henkimaailman olentojen vierailut. Vaikka suomalaiseen kekriperinteeseen kuuluu olennaisesti maailmojen rajojen hämärtyminen ns. jakoaikana (syksyinen kalenterin väliaika), niin tutumpaa nykypäivän ihmiselle on ehkä kuitenkin anglosaksinen Halloween perinne. 

Sekä (itämeren)suomalaista kekriperinnettä että Britteinsaarten kelttiläistä Samhain perinnettä yhdistävät vainajien vierailut, sadonkorjuu ja syksyinen vuodenvaihde. Erot juhlinta tavoissa ja uskomuksissa ovat silti olleet suuria.

Hämärään aikana on helppo kuvitella varjoihin mörköjä ja petoja. Pimeässä, huonossa näkyvyydessä on varmasti parempikin olla liian varovainen kuin varomaton. Syysmetsässä liikkeellä voi olla talven varalle marjoja ahmiva äkeä karhukin. Monet pedot, kuten sudet, ovat yöeläimiä. Jo roomalaisessa perinteessä tunnetaan aamuöinen suden hetki, jolloin ihminen on heikoimmillaan. Perinteinen pelko onkin ollut luonnollinen suojautumiskeino.

Kaamosajan pimeyden tiedetään vaikuttavan ihmisen mieleen monella tavalla ja kenties sekin on ollut osaltaan vaikuttamassa syksyisten räyhähenkien syntyyn Pohjois-Euroopassa, jossa ihmiset elävät Golf-virran ansiosta keskimäärin muita mantereita pohjoisempana ja siten pimeämmässä. Masentuneen mielen on tasapainossa olevaa mieltä helpompi keksiä pelättävää. 

Jakoaika

Uno Holmberg (eli Uno Harva) kertoo teoksessaan uralilaisten kansojen mytologiasta. Teoksessa puhutaan ihmisten läheisestä suhteesta vainajiin. Uralilaiseen kansanuskoon on aikanaan yleisesti kuulunut animistinen usko henkiin ja siihen, että kaikella on sielunsa. Sen seuraukena ihmiset uskoivat paitsi vainajien vaikutukseen myös erilaisiin henkimaailman olentoihin. 

Karjalaisia

Ugrilainen sankari saattoi syödä vihollisensa sydämen saadakseen tämän rohkeuden ja voiman omakseen. Hautaamisen ja maatumisen välillä vainajien uskottiin voivan lähteä liikkeelle haudoistaan. Tämän vuoksi tehtiin monenlaisia riittejä, joilla pyrittiin välttämään vainajien kauna eläviä kohtaan. Usko vainajien välitilaan on tunnettu Suomessakin vielä varsin myöhään 1800-luvulla, jolloin yleensä kotonaan kuolleita vainajia pyrittiin harhauttamaan matkalla hautaan, jotta nämä eivät osaisi takaisin kotiin. 

Hautajaispidot olivat osa vainajien muisteluperinnettä monien uralilaisten kansojen parissa. Harva kertoo, että suomalais-ugrilaisille kansoille oli tavallista järjestää eräänlaisia sukujuhlia suvun vainajien muistoksi, jolloin kokoonnuttiin suvun päämiehen taloon. Ellei vainajia kunnioitettu nämä saattoivat närkästyä ja palata kiusaamaan eläviä. 

Itämerensuomalaisten kansojen piirissä vainajien kunnioituksen ajanjakso on muinoin liittynyt juuri kekriin, mutta osin siirtynyt sittemmin katollisesta ja kristillisestä vaikutuksesta Pyhäinpäivän ja Joulun yhteyteen. Suomalaiseen perinteiseen kalenteriin kuului jakoaika uuden ja vanhan vuoden välissä syksyllä sadonkorjuun aikaan. Sen uskottiin olevan aikaa, jolloin rajat eri maailmojen välillä (yliseen ja aliseen maailmaan) olivat ohuimmillaan.

Kekrin aikaan olivat liikkeellä kekrittäret ja kekripukit, ihmiset jotka olivat pukeutuneet oudoiksi olennoiksi hieman nuuttipukkien tapaan. Saatettiin puhua myös kekriukoista ja -akoista. Heillä oli itsetehdyt naamiot, jotka saattoivat olla esim. paperista tai tuohesta tehtyjä. Näitä tuntemattomia räyhähenkiä, jotka vaelsivat taloista ja kylistä toisiin, kestittiin kaikkialla runsaasti. Vieraat olivat usein juhlakaljasta humalassa ja eivät ehkä aina halutuimpia vieraita. Monin paikoin kekri oli kuitenkin vuoden suurin juhla.

Loveen lankeaminen ja haltioituminen

Eräs kielemme vanhimmista sanoista on noita, joka on alunperin tarkoittanut tietäjää eli shamaania. Vasta kristillisellä aikakaudella noita sai kielteisen ja synkän kaiun. Sitä ennen tietäjät olivat arvokas osa yhteisöä, jonka jäseniä he tukivat sairauksissa ja elämän murroskohdissa. Sekä loveen lankeaminen että haltioituminen olivat tietäjien tapoja saavuttaa taianomainen mielentila, jossa he saivat apua esivanhemmilta tai suojelushengiltä. 

Runolaulajia tuvassa.  Eräiden kuvausten mukaan
loveen langettiin myös laulamalla.

Harva nykyaikana ymmärtää, millainen suomalaisen esihistoriallisen yhteisön maailmankuva oli. Kristillinen yhteiskulttuuri on hämärtänyt yhteyttämme esi-isien maailmankuvaan, vaikka sen jäänteet yhä näkyvät elämäntavassamme ja erityisesti kielessämme. 

Arkaaisen maailmankuvan perustana oli usko siihen, että kaikilla elävillä olioilla ja useimmilla elottomillakin asioilla oli oma sielunsa. Tämän maa-ilman rinnalla oli tuonpuoleinen, jonne shamaanit saattoivat matkustaa. 

Tärkeä osa muinaista maailmankuvaamme olivat esi-isät eli vainajat. Suomalainen usko esi-isiin näkyy edelleen heidän muistamisenaan juhlapäivänä kuten jouluna, jolloin hautausmaille viedään kynttilöitä. Vainajalan ja arki-maailman välissä välittäjinä toimivat tietäjät. Heidän tehtävänsä oli ylläpitää tasapainoa tämän- ja tuonpuoleisen välillä. 

Lovi

Lovi oli esihistoriallisen maailmankuvan yliluonnollinen paikka tai olotila. Lovi oli aukko arkitodellisuuden ja alisen maailman välillä. Aliseen maailmaan kuului vainajala taikka tuonela, jossa esi-isät asustivat. 

Saamelainen noaidi käytti
lankeamisen apuna
rumpua; suomalais-
alueella rummuista
on vain vähän tietoa.

Lovi (joskus myös louhi) sijaitsi joko maan tai veden alla. Lovi löytyi ilmeisesti myös naisten hameen alta, sillä sieltäkin löytyi ovi tuonpuoleiseen. Osa muinaisista hautajaistavoistakin viittaa siihen, että vainaja pyrittiin palauttamaan takaisin kohtuun. Vainajalle tehtiin vertauskuvallisesti se, mitä sielulle toivottiin käyvän.

Pohjolan emäntä Louhi, mahtava noita, tunnetaan myös muun muassa nimillä Lovetar ja Loviatar. Lovetar ilmenee syntysanoissa ja loitsun sanoissa. Louhi pystyy muuttamaan muotoaan, parantamaan, käskemään säätä, kuuta ja aurinkoa sekä synnyttämään mitä ihmeellisempiä olentoja. Hänen kotinsa myyttinen Pohjola on pahojen asioiden, sairauden ja pakkasen lähde. Monet Pohjolan ongelmat, sairaudet ja harmit ovat itse Louhesta lähtöisin. 

Joukkopelon vankeina

Ihmisiin on sisäänohjelmoitu pelkomekanismi, jonka tarkoitus on suojella meitä pahoilta asioilta. Historian aikana esimerkiksi moniin sairauksiin on suhtauduttu joukkopaniikin oirein. Yhä tänä- päivänäkin joukkopaniikkia esiintyy huolimatta kasvaneesta tietämyksestämme. Usein taustalla on tänäpäivänä medioiden tarve rahastaa katastrofeilla sen sijaan, että he todella pohtisivat asioita ja levittäisivät tietoa.

Ainoa asia mitä meidän pitää pelätä on pelko itse.

- F D Roosevelt -

Vaikka pelko on sinänsä suojeleva tunne, ovat sen seuraukset toisinaan kielteisiä. Pelko saattaa lukita järkevän ajattelun ja saa tavallisesti hyvinkin järkevät ihmiset toimimaan paniikinomaisesti ja toisinaan jopa typerästi. Omiin pelkoihin ja vastenmielisyyksiin olisikin syytä suhtautua kriittisesti.

Pelko näkyy silmissä.

Tunnetun historian aikana joukkopelot ovat iskeneet ihmisjoukkoihin useaan otteeseen Menneissä yhteiskunnissa, joissa tiedonvälitys oli vajavaista ja tietoa oli vaikeasti saatavana, oli terveellistä karttaa epäilyttäviä sairauksia. Monien kuolettavien sairauksien edessä tunnemme edelleen avuttomuutta, joka herkästi synnyttää paniikinomaista käytöstä. Myös vieraita ihmisiä ja outoja asioita kannatti välttää ennen kuin niiden seuraukset tunnettiin.

Joukkopelkoa syntyy usein muissakin tilanteissa, joissa ihmisen elämä ja elinolosuhteet ovat vaarassa. Aiemmin pelkoa aiheuttivat satojen menetykset ja nälkävuodet, tänäpäivänä taustalla on esimerkiksi talouden epävakaus. Pelkäämme myös oman fyysisen vapauden ja toimintavapauden menetystä. Pelkoreaktiot tilanteissa, joissa suuret ihmiset ovat kokoontuneet yhteen voivat olla paitsi hölmöjä myös suorastaan vaarallisia.

Joukkopelko edellyttää yleistä tunnettavuutta. Aiemmin tiedonvälitys kulki usein ihmiseltä toiselle jouruina. Nykyisin teknistyneen tiedonvälityksen maailmassa tiedon välitys on entistä tehokkaampaa ja halutessa kaikkien saatavilla. Kriittisyys on usein ihan tervettä, kunhan se perustuu tosiasioihin, eikä median haluun myydä itseään.

Äkillinen paniikki tai joukkohysteria

Yllättävien vaaratilanteiden tapahtuessa ihmiset reakoivat usein hätääntymällä. Taustalla on usein loukkuun jäämisen pelko. Suurten joukkojen hätääntymisellä on usein vaarallisia seurauksia. Ihmiset toimivat arvaamattomasti ja aiheuttavat toimillaan vaaratilanteita. Joskus joukkohysterian seuraukset ovat paljon vaarallisempia kuin alkuperäinen vaaratilanne itsessään.

Kun Fukusiman ylinvoimala räjähti, jonottivat vanhuksestkin apteekeissa jodia, huolimatta siitä, että jodista tuskin on hyötyä yli 40-vuotiaille ja että hyöty nuorilla aikuisillakin on melko vähäinen. Tutkituista atomipommin uhreista 20-40 vuotiailla oli vain hyvin vähäistä nousua kilpirauhassyövässä ja vanhemmilla ikäluokilla sitä ei ollut lainkaan.

Eikä jodi suojaa säteilyltä, vaan ainoastaan radioaktiivisen keräytymiseltä kilpirauhaseen. Mahdollisten haittojen vuoksi ei sitä turhaan kannata syödä. Näkymättömänä säteily on kuitenkin pelottavan salaperäinen ja sen uhka saa ihmiset suojautumaan vaistonvaraisesti. Lähelläkin tapahtuvan ydinlaitoksen onnettomuudelta suojautuu kuitenkin parhaiten pysyttelemällä sisätiloissa. Tietämättömyys lisääkin usein uhkaavuutta ja paniikin omaista käytöstä.

Selittämättömät tilanteet lisäävät yleistä pelkoa. Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi eläinten joukkokuolemat. Beeben kaupungissa, Yhdysvaltain Arkansissa, tippui parina vuonna taivaalta tuhansia lintuja, joiden kuolinsyytä tutkijatkaan eivät täysin selvittäneet. Ihmiset olivat ymmärrettävästi huolissaan. Keskitalvella 2010-2011 raportoitiin myös muita eläimiin liittyviä joukkokuolemia yhdysvalloissa. Jotkut kristilliset ääriryhmät ennustivat maailmanloppua. Vastaavankaltaisia huolta herättäneitä lintukuolemia on tapahtunut sittemmin myös Euroopassa esimerkiksi Ruotsissa ja Italiassa.

Le Royn koulussa, Yhdysvaltain New Yorkin osavaltiossa, oppilaat alkoivat saada outoja nykimisoireita, jotka muistuttivat hieman touretten syndroomaa. Jotkut kansalaisaktivsistit epäilivät oireita ympäristömyrkkyjen aiheuttamaksi. Lääkärien mukaan tunnetut aineet eivät aiheuttaisi kyseisenlaisia oireita Ympäristöstä ei löytynytkään mitään myrkyllisiä aineita. Oireiden kuvaukset olivat levinneet sosiaalisessa mediassa ja ne paljastuivatkin lopulta konversiohäiriöksi, jota aiemmin nimitettiin hysteriaksi. Kyse olikin eräänlaisesta joukkopaniikista, jonka syyt olivat psyykkisiä ja usein stressiperäisä.

Vaarallisimpia joukkopaniikit ovat silloin, kun ne tapahtuvat äkkinäisesti paikoissa, joissa paljon ihmisiä on kokoontunut yhteen. Tuolloin voivat heikoimmat, erityisesti vanhukset ja lapset jäädä jalkoihin. Paniikin saattaa syntyä esimerkiksi tulipalosta poistumisen yhteydessä. Esimerkiksi Torontossa syntyi 2012 paniikki suuressa ostoskeskuksessa, kun nuori mies alkoi ammuskella ruokaosaston kassajonossa. Sadat hätääntyneet rynnivät uloskäynneille.

2010 Love Parade- teknofestivaaleilla Saksassa syntyi paniikki tunnelissa ennen festivaalialueelle saapumista.500 metriä pitkä tunneli tukkeutui vastakkaisiin suuntiin liikkuvien ihmismassojen seurauksena. Kaaos syntyi ilmeissti tiheään sulloutuneen joukossa ahtaan paikan kammosta. Suuren joukon yrittäessä poistua paikalta, osa jäi jalkoihin. Pelastushenkilökunnan oli vaikea päästä auttamaan tiiviin väkijoukon vuoksi. Tämän seurauksena 15 henkeä menehtyi. Järjestäjiä syytettin huonoista turvallisuusjärjestelyistä.

Joukkohysterian tai -paniikin taustalla on ihmiselle ominainen laumakäyttäytyminen. Koska olemme luonnostamme sosiaalisia eläimiä ja elämme yhteisöissä, on tärkeää, että osaamme lukea toisten tunnetiloja ja vastata niihin nopeasti. Havaittu vaara laukaisee ruumiissa reaktion, jonka muut havaitessaan toistavat. Näin pelko leviää. Tämä tehostaa lauman tai yhteisön nopeaa pakoa. Samalla se synnyttää ominaisuuden, jota kutsutaan suggestioherkkyydeksi. Edes kielen ja kulttuurin kehitys ei ole vaimentanut sisäistä laumaeläintämme.

Naisenväki

Väki tarkoitti suomalaisessa perinteessä henkiä tai henkivoimia. Naisenväki oli naisten hallussa olevat henkivoimat. Luonteeltaan nämä voimat olivat vahvasti seksuaalisia. Huolimatta voimistaan nainen oli kuitenkin osa luontoa, eikä siten miehen kanssa tasa-arvoinen.

Lemminkäisen äiti on poikansa suojelija ja auttaja.

Maatalaouskulttuurissa naisia on pidetty kasvun vertauskuvana. Naisen ruumiillisuus on ollut koko yhteisölle tärkeä, mikä näkyy erilaisina kieltoina ja tabuina, jotka liittyvät siihen kun nainen on ruumiillisesti auki kuten synnytyksen ja kuukautisten aikana. Naisen ruumiin piilevät voimat saattoivat tällaisessa hallitsemattomassa tilassa vahingoittaa niin viljan kasvua, maidon tuotantoa kuin lasten terveyttäkin.

"Naisen voima voimallinen

Väki haarojen välissä

Liha terve luiden päällä

Sydän siitä tervehempi"

 
Naisen asema menneiden aikojen yhteiskunnassa oli monimutkainen. Toisaalta naisen uskottiin synnyttäjänä olevan suorassa yhteydessä tuonpuoleiseen ja siten omanneen mahtavia voimia, mutta toisaalta tämä mahti koettiin vaarallisena. Pohjoisessa yhteisöissä naisen asema oli sikäli vahva, että miesten ollessa kauppa- tai eräretkillään, he hoitivat taloutta. Sukupuolten työnjaossa naisten ja miesten työt olivat kuitenkin erillisiä ja toisiaan täydentäviä.

Parisuhdetta pidettiin keskeisenä yhteisön kannalta ja seksuaalisuus ja siihen liittyvä taikuus olivat erittäin tärkeitä. Suvunjatkaminen oli yhteisön keskeinen tarve. Koska naiset olivat miehiä väekkäimpiä he toimivat yhteisössään eräänlaisina rajojen vartijoina ja yhteisön suojelijoina. Nainen saattoi myös suojella omaan piiriin kuuluvia rajan ylittäjiä kuten karjansa, lapsensa tai miehensä. Nainen oli kotipiirin vertauskuvallinen keskus, kun taas matkat ja tie liittyivät miehuuteen.

Haarakointi eli yliastuminen kuului yhteisön rajojen suojeluun. Säännöt siitä, mitä ei saanut haarakoida liittyivät mieheyteen ja miehiseen elämänpiiriin. Jos nainen esimerkiksi vahingossa astui verkon yli, oli verkko pilattu. Naisten väki ei tuonnut hänelle valtaa, vaan rajasi hänen vaikutuksensa kotipiiriin.

Naiseuden pelottava puoli kiteytyy Kalevalassa
Pohjan Akan olemukseen.

Toisaalta naisten vahva asema näkyi esimerkiksi Kalevalan henkilökuvissa. Kalevalan miespuoliset sankarit olivat äitiensä poikia, eikä heidän isäänsä kuvattu. Äidit toimivat sankaripoikiensa auttajina ja neuvonantajina. Eurooppalaisittain vanhan naisen nouseminen sankarijoukon neuvonantajaksi ja avustajaksi on erikoista. Toisaalta vastustajana oli myös naisen mahti Pohjan Akan muodossa.

Parinmuodostus osoittautui sankareille vaikeaksi, sillä neito surmaa usein ahdistelijansa, uskottoman sulhasensa tai itsensä. Naiset eivät aina olleet itse ottaneet itselleen vahvaa asemaa, vaan heidät oli siihen pakotettu. Vahvuuden taustalla oli raskas vastuu tunnetaloudesta.

Ruumiissaan olevien voimien avulla nainen saattoi vaikuttaa ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Naisen vihat saattoivat aiheuttaa esimerkiksi sukupuolitauteja tai silmä- ja haavatulehduksia. Yhtälailla kuin noitumiseen nainen saattoi käyttää ruumistaan myös hyvään tarkoitukseen ja suojeluun. Nainen saattoi käyttää sitä myös kamppailussaan vastustajansa kanssa.

Koska naisessa oli reikä, josta käydä sisään ja tulla ulos, ajateltiin, että hänen ruumistaan saattoi käyttää matkustamiseen eri maailmojen välillä. Näitä matkoja nimitettiin reissuiksi. Nainen kantoi ruumiissaan jatkuvasti tuonpuoleisen voimia ja häne ruumiinsa kuuluin niihin asioihin, jotka olivat vaarallisen pyhiä ja suurella väellä varustettuja.

Yllättävää kyllä hedelmällisyys liittyi naisten taikuuteen melko harvoin ja vähintään yhtä usein taiat liittyivät raskauden ehkäisyyn. Lasten saanti oli luonnollista ja ilmeisesti toisinaan liiankin runsasta. Useimmiten taioissa oli kyse naisten asemassa talosta ja talonväen suojelusta. Jos sulhasta ei kuulunut, pyrittiin nostattamaan lempeä ja häiden jälkeen oli syytä varmistaa hyvät suhteet mieheen harmoniariittien avulla. Naisten väellä vastutstettiin myös naapureiden pahaa silmää. Lapsia suojeltiin paitsi haarakoimalla myös kylvettämällä.
 

Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhät oksat pihlajissa,

pyhät lehvät oksasissa,

marjaset sitäi pyhemmät...

Pihlajaa pidetään kansanomaisesti pyhänä puuna. Sitä on pidetty Ukon vaimon Raunin puuna. Monien tutkijoiden mukaan pihlaajaan liittyy vahvasti naisellinen seksuaalisuus. Naisellinen pihlaja (Rauni) toimii miehisen sateen (Ukko) innoittajana. Sekä pihlaja että nainen ovat tiettyinä määrättyinä aikoina kiellettyjä ja sitä kautta pyhiä. Kansan runossa Neitsyt Mariasta verrataan synnytystä odottavaa naista pihlajaan. Sekä pihlaja että Maria ovat olleet 'pyhiä naisia' ja hedelmällisyyden suojelijoita.

Pihlajassa kuten naisissa yhdistyi
puhdas ja vaarallinen - kukat ja marjat.



Eurooppalaisessa perinteessä pihlajan pyhyys nousee sen asemasta pihapuuna. Se on rajapuu kotipiirin ja ulkona olevan välillä. Todennäköisesti jo varhaissuomalaiset pronssikauden keräilytaloudessa eläneet ihmiset olivat omaksuneet sen germaaneilta osaksi uskomusmaailmaansa. Aikoina jolloin pahojen henkien uskottiin olevan liikkeellä, pihlajan oksia käytettiin ovien päällä suojaamaan asukkaita. Pihlajan käyttöön liittyi erilaisia sääntöjä, jotka suojelivat sitä. Kristinuskon myötä tästä pakanallisesti merkittävästä puusta tuli paha. Sen katsottiin liittoutuneen Kristusta vastaan ja antanut valmistaa itsestään ristin, johon Jeesus naulittiin.

Kansanomaisessa parantamisessa pihlaja on naisellisuutensa vuoksi koettu sekä suojaavaksi että vahingolliseksi. Pihlaja on yhtä aikaa osa sekä villiä luontoa että kesyä ja järjesllistä kulttuuria. Siihen liittyy rituaalinen puhtaus valkoisten kukkien ja saastaisuus eli tabu punaisten marjojen myötä samankaltaisesti rituaalinen puhtaus ja likaisuus liittyy myös naiseen. Karhun peijaisia, johon liittyi naista rajoittavia kieltoja, on kutsuttu myös 'Pihlajattaren pidoiksi'.

Luoja on määrännyt, että pihlaja jättää 'lapsensa' synnyttämättä, kun sen marjat jäävät siihen kiinni kevättalveen saakka. Vaikka pihlaja ei synnytäkkään, sen hedelmällisyyteen on turvauduttu eri tilanteissa. Pihlajan on ollut rituaalinen puhdistusväline ja karjaonnen lisääjä. Emäntä on toiminut rituaalisena välittäjänä kantaessaan sen oksia navetan ympäri. Pihlaja sekä puhdistaa että tekee tuotteliaaksi ja lisää kasvuvoimaa. Pihlajan kukkiminen sekä siunasi että aloitti uuden kasvukauden.

Rauni-pihlaja oli taivaallisen kasvun maanpäällinen vertauskuva. Pihlaja suojeli myös ukkoselta, sillä se oli Ukon sukua eikä salamakaan vahingoittanut omiaan. Raunin ja Ukon yhteys ei ole vain suomalainen, vaan koko Pohjoismaita ja myös saamelaiskulttuuria kattava uskomus. Pihlajan marjat olivat Raunille tai skandinaavisittain Ravdnalle pyhitettyjä.

Pääsiäisen lastenperinne - virpominen ja trullit

Suomessa on kaksi erilaista lasten pääsiäisperinnettä, jotka paikoin yhtyvät. Läntinen on luterilainen noitimis- eli trulliperinne ja itäinen ortodoksinen virpomisperinne. Trulliperinne on erityisen voimakas länsirannikolla, mutta vastaavaa noitimisperinnettä esiintyy muuallakin. Virpomisperinne on levinnyt ortodoksien parista koko kansalle ja osin sekoittunut noitimisperinteeseen.

Virvon varvon vitsasella,

kosken kevätpajusella,

terveyttä toivotellen,

siunausta siivitellen,

onnea oksalla tällä.

- Kalevainen virpomisloru -



1800-luvulla noidista tuli viihteellisiä.

Noitimisperinteeseen liittyy samanlaisia piirteitä kuin amerikka-laiseen Halloween juhlintaan. Pahoja voimia ja henkiä vastustetaan tekemällä niistä pilaa. Noitimis-perinteen taustalla on usko pääsiäis-lauantaina liikkeellä oleviin pahoihin voimiin. Ajatus liittyy yhteen sen kanssa, että Jeesus on kuollut, Jumalan varjelus heikoimmillaan ja paholainen villinä voitostaan. Perinteeseen liittyy myös pääsiäis-kokkojen polttaminen. Perinne ei suinkaan ole pakanallinen, kuten monet sen vastustajat ajattelevat. Taikauskoinen se kyllä on. Samalla se liittyy etäisesti läntisen kirkon karnevaaliperinteeseen.

Virpomisperinteellä on toisenlaisia myöskin kristilliset juuret. Tämän ortodoksisen perinteen mukaan pääsiäisenä siunattiin läheisiä ja kummeja. Virpomisen hoitivat lapset. Virpominen liittyy palmusunnuntain uskonnolliseen yhteyteen, jossa ihmiset levittivät palmunoksia Jeesuksen tielle ja heiluttivat niillä hänelle tämän ratsastaessa aasilla Jerusalemiin. Siunaaminen liittyy ikivanhaan juutalaiskristilliseen perintöön. Kyse on silti kristillisestä perinteestä ja kulttuurista, eikä suoraan mistään raamatullisesta käytännöstä.

Kyse on siis kahdella eri taholla - läntisen ja itäisen kirkon piirissä syntyneestä kristillisestä perinteestä. Ensimmäinen liittyy vahvasti katollisen kirkon käsitykseen pahoista voimista ja noidista, joita piti vastustaa. Itäisen kirkon piirissä ei samalla tavalla korostettu pahojen voimien olemassa oloa. Idässä taasen elää vahvana siunaamisperinne, joka on vaikuttanut virpomiseen. Ortodoksikirkoissa saatettiin esimerkiksi pääsiäismunat siunata kirkossa. Toisaalta pajunoksilla virpomisellakin lienee pakanallisia juuria, sillä pajunoksilla on suomalaisugrilaisten kansojen piirissä karkoitettu pahaa.

Kaupungistuneessa ja maallistuneessa nyky-yhteiskunnassa perinteet ovat osin yhdistyneet ja niiden juuret ovat unohtuneet. Samalla ne ovat maallistuneet, niiden kristillinen leima on haalistunut ja niiden taikauskoinen leima on entisestään vahvistunut.

Uutisjuhla

Elokuun alussa keltit viettävät Lunastal-juhlaa ja englannissa vietetään Lammas eli Loaf Mass-juhlaa (leipämessu - vertaa: christmas - kristuksenmessu - joulu). Juhla on katollisessa kirkossa ollut viljasadon kiitosjuhla. Suomessa on rautakaudella ja myöhemminkin uhrattu uutisviljaa kuppikiville ja suojelija- tai aittapetäjille. Käytäntö jatkui kansanperinteessä osin 1900-luvulle saakka. Uutisviljasta ja siihen liittyvästä kiitosjuhlasta puhutaan myös raamatussa (2. Moos. 23:16, 5. Moos.16:9, 16-16).

Moninpaikoin uutisviljan juhlaan liittyi leivän leipominen ja meillä myös uutispuuron keitto. Kristityillä juhlaan on liittynyt myös leivänsiunaaminen. Juhlimalla haluttiin kittää luontoa, maata, jumalia tai Jumalaa sadosta, joka tarjosi ravintoa tulevaksi vuodeksi. Kyse oli ja on sadonkorjuu- ja kiitosjuhlasta, ensimmäisestä elojuhlasta.

Myllyyn Matti aamulla Iäksi
Uutisviljaa jauhattamaan
Jauhot toi, ja illalla täksi
Patanen pantihin kiehumaan,

"Lapset! jo valmis on uutispuuro
Käykää sitä jo maistelemaan!"
– Huudolle tuolle ei ollut kuuro
Lapsista pienin, ei suurinkaan.

Lauri tupahan tuulena juoksi
Huutaen: "uutispuuroa hei!"
Lakkia pääatäan kiirehen vuoksi
Nulikka ottaa muistanut ei.
-Kaarlo Suomalainen-

Meillä uutisleivän ja elonkorjuu liittyi Laurinpäivään (14.8, marttyyri Laurentius kuoli 258 Valeriuksen vainoissa ). "Lauri tupaan tuli ja huusi: Uutispuuroa syömään, hei!" Pärttylinä (eli apostoli Bartolomeuksen päivänä, Bartelmässä 24.8, 1700-luvulle asti pyhäpäivä) piti pöydässä olla sekä uutispuuroa että -leipää: Perttuna on uutisleipä ja puuro pöydällä, ei ole köyhä ja kallis aika. Kansanperinteessä Pärttyliä pidettiin ensimmäisenä syyspäivänä. Vanajalla humalviljelmän sanotaan innostuneen sanomaan: Jonses korjaa mua Perttuna, niin ma lähren Pohjanmaalle. Nuoriso osasi myös juhlia kesän päättymistä, minkä kuulee sanonnassa: Ennen kesä lehmättä kuin Perttulin yö pojitta. Nykyään rannikolla vietetään samoihin aikoihin venetsialaisia.

Mitä päivä Pärttylinä, sitä matka Maariaan.

Halla tulee sitten Perttuna ellei Laurina

Kesälinnut Perttu kerrreä, pääskyset Perttu peräti vie.

Mikä pisti Pertun päähän, teki mustikan mustaksi, teki yön pimeäksi,
toipa pellolle kokkosen, toipa tulta tupasehen.

Uutisleivän leipominen oli merkkitapahtuma ja vilja jauhettiin käsikivillä pienissä erissä maun säilyttämiseksi. Lämpimäisten vieminen naapuriin on uutisleipään liittynyt perinne. Sen vuoksi leipä pyrittiin leipomaan eri aikaan eri taloissa.

Uutispuuro
5 dl uutisruispuurojauhoja
2 l kiehuvaa vettä
1rkl suolaa
Suolattuun kiehuvaan veteen vatkataan ruisjauhot huolellisesti, jottei tule paakkuja.
Puuroa keitetään 2-3 tuntia hämmennellen. Nautitaan kuumana voin ja maidon kera.

Lähteitä ja tietoa:
Catholic Culture: Lammas or Loaf Mass Day, Thanksgiving for Grain Harvest
Taivaankannen takojat: Pyhiä puita
Hiitola: Kuppikivet
Ruokatieto: Varhaiskasvatus: Leivänreitti: Opetus
Leipäviikon tausta
Pärttylinyön verilöyly eli Pariisin verihäät (1572)
Pärttylin päivä 24.8
Pappilan elämää: Timjami
Nummenkylä ry: tapahtumia
Villiviinin kattaus: Venetsialaiset?
Vanhan kansan luontotietoutta...
Minna Canth: Kirje Jyväskylästä (3.9.1878)
Historismi: Vanhat kalenteripäivät
Kauppisviesti

Pääsiäisperinnettä

Monilla pääsiäisperinteillä on sekä pakanallisia että kristillisiä juuria ja selityksiä. Perinteissä ne ovat sekoittuneet keskenään ja ovat harvoin toisistaan erotettavissa. Joskus ne ovat yhteensulautuneita perinteitä, joiden juuret ovat eri tahoilla (mahdollisesti esimerkiksi pääsiäismuna), toisinaan taas perinne on kristinuskon vaikutuksesta saanut uuden merkityksen (kuten tanssiva aurinko). Melko usein perinteen juuret ovat kuitenkin niin hämärätä ja kaukana menneisyydessä, että niitä on miltei mahdotonta selvittää (kuten pääsiäisjänis).

Pääsiäisperinteiden alkuperää pohdittaessa on hyvä muistaa, että kristinuskon piirissä syntyi keskiajalla monenlaista vertauskuvallista perinnettä, jolla kaikella ei ollut raamatullista alkuperää. Sellaisia olivat esimerkiksi ajatus poikasilleen vertansa juottavasta pelikaanista Kristuksen vertauskuvana tai ruton aikana syntyneet tanssivaa kuolemaa kuvaavat luurangot. Se, ettei jollakin ajatuksella ole raamatullista pohjaa, ei välttämättä ole sama kuin pakanallinen alkuperä. Perinne on aina voinut saada alkunsa myös keskiakaisessa uskonnollisessa mielikuvituksessa, ja saattaa siis olla "kristillinen" (ts. kristinuskon piirissä syntynyt) vaikkei se ehkä ole "raamatullinen" (ts. raamatusta löytyvä).
Pääsiäisaamuna sanottiin auringonkin tanssivan ylösnousemuksen riemusta. Samalla se hohti noustessaan punaisena. Kirkkaan pääsiäisauringon on uskottu myös ennustavan hyvää viljakesää tai muutoin hyvää vuotta. Martin Lönnebon mukaan tämä oli kielikuva, joka kuvasi pääsiäisaamun riemua. Toisaalta usko keväisen auringon leikittelyyn on ollut yleinen Euroopassa jo ennen ajatuksen yhdistämistä kristinuskoon. Hypähtely selittyy valon taittumisella ilmamassoissa. Pääsiäisvirressä 105 Kristusta verrataan nousevaan aurinkoon, joka tuo kesän mukanaan.

Suomalaista perinnettä ovat pitkäperjantain ja pääsiäisaamun välillä lentelevät trullit eli noidat. Pääsiäiskokot lienevät muistuma pakanallisesta perinteestä, vaikka niitä kristillisellä ajalla poltettiinkin Pohjanmaalla trullien karkoittamiseksi. Trulli saattoi olla vaikka naapurin emäntä, joka taikakeinoin pyrki takaamaan paremman karjaonnen itselleen. Erityisesti väliin jäävät kaksi yötä olivat pahamaineisia. Länsisuomessa trulleiksi ja noidiksi pukeutuminen lankalauantaina on ollut osa lastenperinnettä. Eurooppalainen noitaperinne saapui maahamme 1600-luvulla.

Muna on ympäri maailman ollut hedelmällisyyssymboli ja siihen liittyviä myyttejä löytyy kaikkialta. Meilläkin eräs niistä löytyy Kalevalasta. Kansallisromanttisessa hengessä on väitetty, että munia olisi kevätjuhlassa uhrattu Ostera-jumalalle.* Kristinuskossa ne ovat eräs ylösnousemussymboli. Keltuaisen keltainen on pääsiäisen ja kevään väri. Legendan mukaan Maria Magdaleena olisi ojentanut keisari Tiberiukselle punaiseksi värjätyn munan. Suklaiset mignon-munat tulivat Fazerilla myyntiin 1896 ja ontot suklaakuoriset saapuivat Suomeen reilut vuosikymmen myöhemmin. Vielä 1960-luvulla suklaamunan yllätys oli miltei poikkeuksetta sormus.

Pääsiäisen vertauskuvana on myös kukko, joka kuvaa valppautta ja kestävyyttä. Kristinuskon kuuluisin kukko havahdutti kieunnallaan herransa kieltäneen Pietarin. Kirkonkukko valvoi heikkouksille altista seurakuntaa kirkontornien huipuilla. Lapsille munivassa pääsiäiskukossa risteytyi erikoisella tavalla aapiskukko ja pääsiäispupu. Pienet keltaiset untuvikot puolestaan kuvastivat kevättä ja uutta elämää.

Jänikset ovat saatttaneet kuulua munien ohella germaanien perinteisiin pääsiäisuhreihin.* Jo ennen uskonpuhdistusta uskoteltiin sen tuovan pääsiäismunat. Protestantit omivat sitten jäniksen erottuakseen katollisista. Jossain välissä, ilmeisesti siirtolaisten muuttaessa Amerikkaan, jänis vaihtui kaniksi, joka sekin oli ollut pakanallinen hedelmällisyyden vertauskuva. Uskomus saapui Suomeen vasta 1900-luvulla. Uskomus silmät auki nukkuvasta jäniksestä liittyy kristukseen, joka ei kuollessaan vaipunutkaan ikiuneen. Vanhassa kristillisessä taiteessa esintyvät kolme toisiaan korvillaan koskettavaa jänistä viittaavat ehkä pyhään kolminaisuuteen. Munan tuojia on Euroopassa muitakin - kuten käki, kettu, haikara ja hanhi.

* Ostara (Eostre) jumalasta on vain vähän tietoa ja hänet mainitaan vain yhdessä ikivanhassa lähteessä (700-luvulta), joka puhuu ainoastaan Ostara-kuukaudesta, joka oli sama kuin huhtikuu. Ajatus pääsiäismunien ja jänisten liittymisestä Ostaraan on kuitenkin saksalaisen kansanperinteen kerääjän ja satusedän Jakob Grimin keksintöä vasta 1830-luvulta. Ajatus pääsiäisjänisten ja munien pakanallisuudesta liittyy vahvasti kansallisromanttiseen ajatteluun, vaikka se monin paikoin pidetäänkin tosiasiallisena.
Skandinaavinen Freyja, josta on Ostaraa paljon enemmän tietoa, ei liity mitenkään jäniksiin. Pääsiäisjänisten alkuperä on siis hämärä, mikä ei tietenkään sulje pois mahdollista pakanallista alkuperää. Tarina Ostarasta on kuitenkin vain sitä, 1800-luvulla syntynyt kansallisromanttinen tarina. Myytti perinteen pakanallisuudesta on kuitenkin niin vahva, että kristityt ovat Amerikassa jopa protestoineet sitä vastaan.

Mikkelinpäivä ja kekri

Mikkelilt naurii kuoppaan

ja ämmät tupaan.

Mikkelinpäivää vietettiin alunperin 29.9 enkeliruhtinas Mikaelin muistoksi. Nykyään seuraava sunnuntai tunnetaan myös lasten ja enkelien sunnuntaina. Talonpoikain kalenterissa päivä aloitti syksyn. Paimenetkin pääsivät kirkkoon oltuaan koko kesän paimenessa. Mikkelinä teurastettiin usein myös pässi. Mikaelin muistoksi oli pyhitetty myös Savilahden seurakunnan 1300-luvulla valmistunut kirkko, joka antoi myöhemmin koko pitäjälle nimen Mikkeli. Usein mikkelinpäivänä ennustettiin myös tulevan syksyn säitä. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on kuvaus Mikkelinpäivän vietosta, johon liittyi runsaasti ruokaa ja juomaa.

Mikkelinpäivä oli myös tärkeä markkina-ajankohta ja siihen ajottui palvelusväen vapaa-viikko eli runtuviikko, jolloin vaihdettiin pestiä, jos tahdottiin. Mikonpäivänruntu alkoi sitä seuranneena maanantaina. Markkinat sijoittuivat alunperin arki-Mikkeliä (eli arkipäivään sijoittunutta Mikkelinpäivää) seuraavaan viikonloppuun. Esimerkiksi Rovaniemellä syysmarkkinoita kutsuttiinkin mikkelinmarkkinoiksi ja siellä ne olivat nuorten ja jätkien markkinat. Vähävaraiset ovat suosineet Mikkelinpäivää myös hääpäivänään.

Kekri on Mikkelinpäivän jälkeen (mutta ennen pyhäinpäivää) vietetty sadonkorjuujuhla, jota vietettiin erityisesti Itä-Suomessa 1900-luvun alkuun saakka ja jossa oli pakanallisia aineksia. Monet kekriin liittyneet perinteet siirtyivät vähitellen osaksi Joulun viettoa. Juhla on tunnettu myös nimillä köyri, keyri, kööri ja köyry. On mahdollista, että nimi viittaa karjan suojeluspyhimykseen pyhää Gregoriukseen.

Herrain joulu, talonpojan kekri.

Kekri oli myös perinteinen suomalainen uuden vuoden juhla, vähän samaan tapaan kuin Ros hasana, Juutalainen uusivuosi ja Samhain - kelttiläinen vanhan vuoden päätös, nyky Halloweenin esikuva. Ajankohdaltaan kekri sijoittuu näiden juhlien väliin: juutalainen uusivuosi on sitä ennen syyskuussa ja Samhain sen jälkeen marraskuun alussa. Molemmat ovat myös sadonkorjuujuhlia suomalaisen kekrin tapaan.

Samhai ja kekri muistuttivat toisiaan myös siinä, että molempien aikaan olivat vainajat ja haltijat liikkeellä. Vietettiin vanhasuomalaista syksyistä jako-aikaa, joka auttoi kuu ja aurinkokalenterin yhteensovittamiseen, ja jolloin kummitukset olivat liikkeellä. Kekriin liittyi myös eläimen, yleensä pässin teurastus. Kekriaterialla tarjottiin sadon antia, muun muassa kekripyöryköinä ja todennäköisesti myös teurastuoretta makkaraa. Kekriaterialle kutsuttiin myös kaikki suvun vainajat.

Kekriin valmistuttiin hyvissä ajoin panemalla kekrioluet ja keittämällä -viinat. Kekripässi tai villavuona, joka oli ehkä valittu jo keväällä, palvattiin yöllä. Lihat syötiin tarkkaan, eikä mitään heitetty pois. Luut ja sisälmykset haudattiin lammastarhaan edistämään tulevaa lammasvuotta. Kekri aamuna piti herätä varhain ja syödäkin ennen auringon nousua. Uskottiin, että mitä enemmän kekrinä mässäiltiin, sitä parempi olisi tuleva vuosi. Isännät ryyppäsivät, koska mitä enemmän humalassa he olivat, sitä parempi olisi viljasato. Emännän piti sen sijaan olla selvänä ja virkeänä, sillä ruoka oli tarjolla koko päivän ja tulijat kestittiin hyvin.

Kekri oli yö- ja iltajuhla; esimerkiksi Rautalammilla ajateltiin, että kekripässi tuli teurastaa keski-yöllä ja syödä ennen auringon nousua. Kylissä kokoonnuttiin kekritulille ja ennustettiin tulevaa vuotta esimerkiksi poltettavista maatalousvälineiden palamisesta tai palaneista oksista. Kekritulet olivat myös turvana pahoja henkiä vastaan ja juhlistivat satokauden päättymistä. Tulen hiipuessa oli kiire kotiin, sillä kukaan ei halunnut jäädä pimenevään iltaan yksin henkien kanssa. Tulessa on suomalaisessa uskomusjärjestelmässä ollut väkevää voimaa, jolla on mm. suojeltu karjaa ja suojauduttu kalmalta. Kristillisten ja pakanallisten ainesten sekoittuminen on ollut suomalaisessa perinteessä tiivistä.

Kekriin liittyi myös pilailu ja pukeutumisperinne, joka muistutti nykyistä Halloweenin viettoa. Kekrinä kiersivät kekri-pukit, kekrittäret (jotka saattoivat olla joko ihmisiä tai aaveita) ja muita olioita. He kiersivät taloista toiseen saadakseen kestitystä. Kyse ei ollut kuitenkaan lapsista, vaan useimmiten pilailevasta nuorisosta. Kekri oli leikkisä juhla, johon liittyi laulua ja tanssia.

Lisätietoa ja lähteitä:
Museovirasto: Kekri
SKS: Kekri - Syksyn juhlia, pyhiä & kummajaisia
Kekristä jouluun
Vihtori Alava: Mikä on kekri?
Sampsa Rydman: Kekri – unohdettu juhla
Saarioinen: Kekri
Emma Vainio: Kekri - ancient celebration to mark end of harvest season
E. Salmelainen: Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista (1852)
Suometar 1857 - Kekri
Kekristä on moneksi
Joulu ja uusivuosi kerralla kekrinä
Kynttilän valoa
Mikkelinpäivän vietto Suomessa
Mikkeli, Mikko, Mikonpäiväsantti
Mikkelinpäivä on enkeleiden pyhä Ajastaika 2/2006
Satu Aapo: Seitsemän veljeksen etnografisesta luennasta
Vuodenkierrosta nousevat yksittäiset tapahtumat

Juhannustaikoja

Kesän valoisampana aikana vietettiin taivaan- ja säänjumala Ukon juhlaa hedelmällisyyden ja sadon takaamiseksi. Tällä nimellä juhla tunnettiin osassa Karjalaa vielä 1800-luvulla. Juhlan juhlintaan liittyi myös olutmaljojen juonti Ukon kunniaksi. Keskiajalla roomalaiskatolinen kirkko omisti kesäkuun 24. päivän Johannes Kastajan muistoksi ja juhlan nimeksi tuli Johannes nimen vanha ääntämisasu Juhannus.

Ja kun kevätkyntö kylvettiin,
silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika että akka.
Sitten paljon häpeällistä siellä tehtiin,
niin kuin sekä kuultiin että nähtiin.
-Runoili Mikael Agricola-

Juhannusaaton kokko on alunperin juuri Ukon juhlintaan liittynyt itäsuomalainen tapa. Vanhin kirjallinen kuvaus on Turusta vuodelta 1645. Vuotuisia juhlatulia on kuitenkin koko Suomessa eri keväisinä juhlapyhinä ja eri ajankohtina ympäri Eurooppaa. Se liittyi hedelmällisyyteen ja pahan torjuntaan. Karjalankannakselta tunnetaan tornimainen ylhäältä yhteensidottu säärikokko, joka syttyi aina keskiyöllä tavanomaisempien risukokkojen polton jälkeen.

Oletko etsinyt lapsena seitsemää erilaista kukkaa tyynyn alle sulhasta nähdäksesi? Vaikkei lapsena oikeasti paljon sulhaset vielä kiinnostanut, joku perinnetaioissa oli jännittävää. Myös alastomana pellossa kylpemisestä ja peilien tai vesiastioiden kautta sulhasten katselu oli minulle tullut tutuksi tavalla tai toisella.

Juhannuksen taiat ja enteet liittyivät ihmisten ja maatalouden hedelmällisyyteen. Rakkaimpia ovat olleet hääonneen liittyvät taiat, jotka ovat osin säilyneet nykypäivään asti, vaikka harva niitä muistaa Juhannuksena kokeilla. Kaikenlaiset oudot tapahtumat kuuluivat Juhannusyöhön kuten saniaisten kukkiminen (joko auttoi löytämään aarteen tai kukka antoi taikavoimia) ja aaveiden liikkuminen. Myös Juhannusyön virvatulet johdattivat aarteiden luo.

Halukkaat voi yrittää kokeilla seuraavia taikoja (omalla vastuullaan):

Katsottaessa kaivoon, lampeen tai lähteeseen juhannusyönä, mieluiten alasti, näkee tulevan puolison.

Hyvän naimaonnen saa, jos juhannusyönä kierittelee alastomana kasteisella niityllä tai poikatalon ruispellolla.

Tulevan puolison voi nähdä juhannusyönä unessa, jos on laittanut tyynynsä alle yhdeksällä heinällä sidotun kukkaseppeleen.

Kun juhannusyönä asettaa peilit vastakkain ja toiseen peiliin katsoo, näkee toisesta peilistä tulevan sulhasensa/morsiamensa.

Kun juhannusyönä asettaa tyynynsä alle ennen nukkumaan menoa seitsemän erilaista kukkaa, jotka on poimittu seitsemältä eri niityltä, tulee yöllä unessa tuleva sulhanen tervehtimään.

Jos juhannusyönä kerää seitsemän kukkaa/yrttiä ja ylittää seitsemän aitaa ja nukkuu kukat tyynyn alla, niin unessa näkee tulevan sulhasen/morsiamen.

Jos juhannusyönä poimii kolmen talon maalta yhdeksän kukkaa ja panee ne tyynynsä alle, toteutuu se uni, minkä yöllä näkee. Huomattava on, ettei poimimisen aikana eikä sen jälkeen saa puhua mitään.

Ja hieman enemmän kulutusta kärsineet voivat haluta kokeilla seuraavaa konstia:

Reumatismi parani kun erellä mettumaarin otettihin tervaasia koivullehtiä ja pantihin ne tyhyjähän sänkyhyj ja sittem meni sinnem maata.

Linkkejä:
SKS tietopaketti: Vuotuisjuhlat: Juhannus
Juhannus - suomalainen keskikesän juhla / SeurasaarisäätiöTunturisuden Juhannus
SK 2008: Näin taidat juhannuksen taiat
Kotus: Juhannus, mittumaari, vuotuisjuhlista vehrein & Juhannus ja mittumaari
YLE: Elävä Arkisto: Juhannus