keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Salamurha - terrorismin isosetä

Pilakuva Julius Ceasarin murhasta.

Päädyin kirjoittamaan salamurhista miettiessäni terrorismin historiaa. Aihe on sen verran pimeä, että tästä tuskin tulee blogini suosituimpia kirjoituksia. Itse sivusin aikanaan omassa gradussani Suomen tunnetuinta salamurhaa eli Bobrikovin murhaa. 


Toisinaan salamurha on ollut sisäpiirin politikointia, mutta usein niistä on seurannut yhteiskunnallista epävakautta ja toisinaan sen tarkoitusperät ovat olleet samankaltaiaisia terrorismin kanssa. 

 

Salamurha on jonkun julkisen henkilön, usein vallankäyttäjän tai poliitikon, murhaaminen niin, että murhan suunnittelija ja usein myös tekijä pyritään salaamaan tai vaihtoehtoisesti murha toteutetaan salajuonen tai salaliiton seurauksena. 

Salamurha on eräs vanhimmista vallantavoittelun ja politiikan välineistä. Sen tausta syinä on voinut vallantavoittelun lisäksi olla myös taloudelliset tai sotilaalliset syyt. Motivaationa voi olla myös kosto. Jotkut ovat tavoitelleet murhaamalla myös kuuluisuutta.


Vanhan ajan salamurhat

Vaikka salamurhan juuret ovat varmasti syvällä historian hämärässä, se on tunnettu mm. muinaisessa Intiassa, Kiinassa, Egyptissä, Kreikassa ja erityisesti Roomanvaltakunnan aikana. Muinaisessa Egyptissä faaraoiden ja kruununperillisten murhia esiintyi jonkun verran. Vanhan testamentin hebrealaisten historiassa kuningasmurhia oli enemmänkin. Raamatun Vanahn testamentin eräänlaisessa lisäossassa, apogryfikirjoissa Juditin kirjassa salamurha on vihollisten voittamisen keinona.

Rooman valtakunnan loppuvaiheissa salamurhasta oli tullut lähes hyväksytty tapa edetä parempaan asemaan. Tunnetuin salamurhista oli Ceasarin muhra, jonka taustalla oli salaliitto, vaikkeivät murhaajat jääneet tuntemattomiksi. Toinen tunnettu tapaus oli Galigulan syökseminen vallasta.

Kleopatran rintakuva
   (esittänee  Kleopatraa)
Kolmas kuuluisa salamurhaus liittyy kreikkalais-egyptiläiseen historiaan, kun Kleopatra murhautti sisaruksiaan saadakseen vallan itselleen. Hänen siskonsa Arsinoen murhan toteuttajana toimi tosin Kleoptaran rakastaja Marcus Antonius. Roomalaisjoukot tappoivat myös pakoon pyrkineen Ptolemaios XIII-veljen. Nuorimman verhensä Ptolemaios XIV:n Kleopatra myrkytti Ceasarin salamurhan jälkeen. Kuitenkin Kleopatran katsotaan usein olleen murhien taustavaikuttajana.

Vaikka sukulaisten murhat järkyttivät ehkä roomalaisia, Kleopatran suvun eli Ptolemaiosten dynastian piirissä sisarusten ja muidenkin sukulaisten salamurhat eivät olleet harvinaisia, vaan niillä oli jo ennen Kleopatraa (eli oikeammin Kleopatra VII Filopatroria) pitkä historia. Kleopatra tappoi lopulta itsensä, mutta hänen poikansa Cesarionin (Ptolemaios XV), Ceasarin ainoan biologisen pojan, tapatti ottopoika Octavianus (eli tuleva Augustinus), joka piti tätä vaarana asemalleen.

Tunnettu olivat myös juutalaiset vapaustaistelijoiden eli seloottien ryhmästä eronnut sikaarien tai sikarien ryhmä, joka hyökkäili vastustajiensa (roomalaisten tai myötämielisten hebrealaisten) kimppuun viittansa alla piilottamillaan tikareilla. Ryhmä oli saanut nimensä juuri tikareistaan. Sikarien toiminta kohdistui tavallisiin kanssaihmisiin ja muistutti siten eräässä mielessä nykyaikaista terrorismia.

Keskiajan ja renesanssin salamurhat

Keskiajan Euroopassa kristillinen moraali ja kirkon oppi ei hyväksynyt salamurhaa. Keskiajalla kuningasmurhatkin olivat suhteellisen harvinaisia. Väite pimeästä keskiajasta ei siis kaikin tavoin pidäkään paikkaansa. Tosin Englannin kuningasta Rikhard III:tta on epäilty nuorten veljenpoikiensa murhasta, näiden kadottua Toweriin, mutta sitä ei koskaan ole pystytty todistamaan.

Hokusai: Ninja
Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti renesanssin aikana, jolloin salamurha sai mm. Macchiavellin innoittamana uudelleen hyväksyntää. Uskonsotien aikoina monia Euroopan uskonnollisia ja poliittisia johtajia murhattiin.

Lähi-Idässä vaikutti 1000-1200-luvuilla hashashiinien eli assassiinien ryhmä, joka kuului shiialaisten ismailiittien nizarien ryhmään. Ryhmän nimi tarkoitti roskaväkeä. Ryhmä tuli tunnetuksi turkkilaisperäisten Selzukkien valtakunnan johtohahmoja vastaan tekemistään salamurhista. Murhat suoritettiin usein tikarein ja pelotevaikutelman luomiseksi julkisilla paikoilla. Murhat olivat käytännössä itsemurhaiskuja, sillä assassiineilla ei useinkaan ollut mahdollisuutta paeta paikalta vahingoittumatta.

Turkissa päämajaansa pitänyt Ottomaani-imperiumi sortui veljessotaan 1300-luvulla, minkä seurauksena vallan voittanut veli murhautti eloon jääneet veljensä sen jälkeen, kun oli saanut miesperillisen. Parin seuraavan sukupolven ajan uudet sulttaanit surmasivat veljensä valtaan noustessaan, minkä jälkeen tapa alkoi herättää pahennusta ja myöhemmän sulttaanit sulkivatkin veljensä elinikäiseen kotiarestiin palatsiin suojissa. Intiassa sijainneessa Mogulivaltakunnassa oli 1600-luvulla myös vallatavoitteluun liittyneitä veljesmurhia.

Monien tänäkin päivänä ihailemat japanilaiset ninjat eli shinobit (shinobi no mono) olivat keskiajan Japanin palkkasotilaita, jonka tehtävänä oli vakoilla ja suorittaa salamurhia. He toimivat myös tuhopolttajina ja terroristeina. Ninjojen juuret ovat 600-luvulla asti, mutta vasta 1400-luvulla heitä alettiin tarkoituksella kouluttaa tehtäväänsä. Viimeisen kerran heidät mainitaan 1600-luvun puolivälissä.


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Paidan kulttuurihistoria

Paidan kulttuurihistoria on pitkä. Se on kehittynyt keski- ja uudenajan alus- ja yöasusta osaksi nykyaikaista vaatetusta. Sen esi-isänä on varhais-keskiajan ja antiikin tunika.

Paita. CC BY-NC-ND 4.0
by Ilomantsin museosäätiö, Finna
Suomenkielen paita-sana tarkoittaa ylävartalon peittävää vaatetta, joka on yleensä kankainen. Viittaa usein miesten kaulukselliseen ja napitettavaan pukineeseen. Myös karjalassa sana paita (tai pajdu) viittaa tavallisesti miehen vaatteeseen.

Suomenkielen sana paita on tiettävästi germaaninen lainasana, joka on mahdollisesti lainattu muinaisesta gootin-kielestä. Ilmeisesti muistuttaa läheisesti esi-germaanista paidō-sanaa, joka on vanhassa ylä-saksassa muodossa pheit sekä gootin kielessä ollut äänteellisessä muodossa 'paida' (kirjoitusasu: 𐍀𐌰𐌹𐌳𐌰 ). Esi-ermaaninen sana on tarkoittanut paidan lisäksi myös takkia tai viittaa. Sen indoeurooppalainen juuri on viitannut villavaatteeseen. Gootinkielenkin sana on viitannut paidan lisäksi myös viittaan.

1800-luvun alku
CC-BY-ND-4.0
Finna, Museovirasto
Useimmille tutusta sanonnasta, jonka mukaan asiat ovat erottamattoma "kuin paita ja peppu", tulee ilmi paidan alkuperä alusvaatteena. Ennen paidan alla ei useinkaan käytetty alushousuja, vaan peppu oli suoraan paitaa vasten. Myös sanonta "vaihtaa (vaimoa jne.) kuin paitaa" viittaa alusvaatekäyttöön.

Nykykielessä paitaa monissa merkityksissä läheisesti muistuttava pusero on lainaa murteellisesta ruotsista. Pusero on lähtökostaisesti naisten ylävartalon peittävä ja kankainen napitettava vaate, eli miesten paidan naisellinen vastine (vrt. paitapusero). Sukupuoliset erot ovat sittemmin kadonneet ja puseroa käytetään myös muissa merkityksissä, joissa se on miestenkin vaate.

Tunikan lyhyt historia

Koska tunika on paidan isä, niin lienee syytä sanoa muutama sananen sen kehityksestä.

Assyrialainen vaate 600-luku eaa.
Malliltaan samanlainen kuin
aikakauden egyptiläinen tunika.
Vanhin nykyaikaan säilynyt paidan tai tunikan sukuinen vaatekappale on Egyptin 1. dynastian ajalta säilynyt pukine, joka on löydetty varhaisesta haudasta Tarkanista (n. 50 km Kairosta etelään). Se koostuu kolmesta suorakaiteen muotoisesta pellavaisesta kangaspalasta, josta kaksi muodostaa kappaleen yläosan ja hihat ja kolmas vartalo-osan. Yllättävn hyvin säilynyt vaate on noin ajalta 3000 eaa. (ekr.) eli yli 5000 vuoden ikäinen. (Tarkempi ajoitus määritteli iäksi n. 3482 - 3102 eaa.) Vaate on tiettävästi vanhin kudotusta kankaasta säilynyt asu.

Kitoni
Mielenkiintoinen yksityiskohta kuitenkin on, että vanhan- ja keskivaltakunnan aikana egyptiläiset pukeutuivat lähinnä kiedottaviin lannevaatteisiin, jotka muistuttivat hieman myöhempää kilttiä. He omaksuivat tunikan käytön uuden valtakunnan aikaan syyrialaisilta. Tuollainen tunika oli hautalöytöä paljon yksinkertaisempi vaate, lähinnä suorakaitainen kankaasta ommeltu pussi jossa oli sivussa kädentiet ja ylhäällä pääntie. Vaate ulottu yleensä vyötärön alapuolelle. Pitemmästä tunikasta tuli eräänlainen kaapu, joka koottiin yksinkertaisella vyöllä. Syyrialaiset olivat omaksuneet tunikan käytön viimeistään 1200 eaa.

Kreikkalaiset omaksuivat pitkän kankaisen tunikaa tai kaapua muistuttavan kietaisuasun, kitonin, n. 750-luvulla eaa. Vaate koostui neliskanttisesta tai lieriön muotoissesta kankaasta joka oli olkapäiltä kiinnitetty aluksi neuloin tai soljin. Myöhemmin olkasaumat saatettiin myös ommella tai kiinnittää napeilla. Kitoni oli erityisesti naisille tyypillinen asu, vaikka miehetkin käyttivät sitä. Naisten kitoni ulottui aina nilkkoihin, vaikka miesten kitoni lyheni arkaaisen kauden jälkeen polviin.

Työmies tunikassa
Roomalaiset pukeutuivat alunalkaen erilaisiin kietaisuvaatteisiin, lähinnä etruskeilta peräisin olevaan toogaan ja sen päällä käytettävään viittaan (pallium tai palla). Naiset lakkasivat käyttämästä toogaa ilmeisesti 200-luvulla eaa, jonka jälkeen siitä tuli lähinnä prostituoitujen, aviorikoksesta kiinni saatujen ja eronneiden naisten asu. Tunikan roomalaiset omaksuivat asukseen 200-luvulla eaa, jolloin se oli aluksi lasten ja orjien asu, mutta 100-luvulla eaa. tooga alettiin pukea tunikan päälle. Pohjois-Euroopan eri indoeurooppalaisilla heimoilla (germaaneilla (joiksi roomalaiset kutsuivat kaikkia pohjoisia heimoja), kelteillä ja muillakin) tunika oli ollut käytössä ilmeisesti jo pitempään.

Kopitlainen tunika 200-luvulta
Roomalaiset omaksuivat 200-luvulla jaa (jkr) dalmatikan itäisen Välimeren asukkailta, lähinnä Syyriasta. Dalmatikasta kehittyi myöhemmin keskiaikainen mekko, joka oli aluksi sekä naisten että miesten asu.

Vanhimmat pohjois-eurooppalaiset esimerkit tunikoista on löydetty tanskalaisilta rautakauden suoruumiilta, joista monet on vaatetettu nahkaisiin tunikoihin. Ne on valmistettu kotieläinten nahkoista. Huldermosen naisella tiedetään olleen villaisen hameen ja turkisviitan alla todennäköisesti pellavainen tai nokkoskuituinen alusasu, jonka mikroskooppisia jäänteitä löydettiin hänen ihostaan. Ajankuluessa itse vaate oli maatunut ja hävinnyt, kuten ilmeisesti monet muutkin suoruumiiden vaatekappaleista. Saksasta on löydetty suosta 400-luvulta peräisin oleva villatunika (Thorberg tunic), joka on ommeltu säästeliäästi ja osin nyöritetty.

Keskiaikainen paita

Läpi keskiajan sekä naiset että miehet, iästä riippumatta, käyttivät alusvaatteinaan ensisijaisesti pitkähköä paitaa ja sukkia. Miehillä saattoi joskus olla myös alushousut, joita naiset eivät harvoja poikkeuksia lukuunottamatta käyttäneet. On viitteitä siitä, että yksinkertainen alusmekko, -tunika tai pitkä paita on ollut käytössä jo rautakaudella.

Työmiehiä paidoissa ja tunikoissa
1400-luku
Eräs vanhimmista miesten paidoista on löydetty Viborgista, Juutinmaalta (Tanskasta) ja 1000-luvulta peräisin. Sitä voidaan pitää myöhäis-rautakautisena tai varhaiskeskiaikaisena. Paita on koottu lukuisista erillisistä pellavaisista kankaanpaloista, jotka on ommeltu yhteen. Osin johtuen lukuisista kankaankappaleista, paidassa ei ollut olkasaumoja (poncho/kimonohiha) ja se oli malliltaan hyvin istuva (pdf). Paitaan lienee käytetty noin metrin levyistä kangasta.

Keskiajalla oli tyypillistä käyttää kankaat hyödyksi mahdollisimman tarkkaan kokoamalla vaatteita paloista. Tuonaikaisissa kangaspuissa kudotut kankaat eivät myöskään olleet erityisen leveitä. Tarkan istuvuudenkin osasyynä voi olla aikakauden tyylin lisäksi pyrkimys säästää kangasta.

Paita 1596 on tyypillinen
seuraaville vuosisadoille.
1200-1100-luvuilta on löydetty joitakin paitoja niin Ranskasta (St. Louis) kuin Britanniasta (Arras). Ne ovat olleet ylhäisten henkilöiden, kuten papiston tai aateliston, omaisuutta. Nämä hautapaidat ovat olleet malliltaan runsaampia, mutta edelleen taidokkaasti lukuisista kappaleista valmistettuja.

Vaikka arkeologisia todisteita paidoista on säilynyt melko vähän, kuvallisia ja kirjallisia todisteita on sitäkin enemmän. Jo viikinkiaikaisissa irlantilaisissa kirjoituksissa puhutaan pellava paidoista tai tunikoista. Keskiaikaisissa kuvituksista löytyy esimerkkejä myös alusasuista. Ilmeisesti monet aluspaidoista olivat yksinkertaisia T:n-mallisia tunikoita. Koska alusasut eivät näkyneet, niiden kohdalla ollaan varmasti oltu erityisen säästeliäitä kankaan suhteen.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Monet museoiden kuvat kaikkien käytettävissä

Tammikuussa iso osa Finnan kuvista tuli yleiseen käyttöön, eli niitä voi käyttää esimerkiksi blogeissa kunhan mainitsee alkuperän. Minua tämä ilahdutti suuresti.

Olen käyttänyt Finnan kuvia osaltaan kaikissa kevätpuolen blogiteksteissäni. Niistä on ollut paljon apua. Varsinkaan tapetti-kirjoitusta ei olisi olemassakaan ilman Finnan kuvia.

Finnassa voi etsiä kuvia sallitun käyttötavan mukaan
Piti tästä jo aiemmin kirjoittaa, mutta jotenkin aihe hautautui muiden kiireellisempien varjoon.

Kannattaa huomata, että kaikki Finnan kuvat eivät ole vapaassa käytössä, mutta onneksi haulla voi etsiä kuvia, joita voi nimenomaan käyttää vapaasti. Se helpottaa sopivan kuvan löytämistä.

Finnasta on myös näppärä hakea tietyn aikakauden esineitä (ja niistä otettuja kuvia). Silloin ei tarvitse selata pitkää listaa kuvia, joista useimmat eivät sovi omaan tarkoitukseen. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

1600-1700-lukujen tapetit

1400-luvun gobelliini.


Länsimaissa tapetti oli gobelliinien jälkeläinen. Siitä kehittyi edullisempi versio käsinkudotuille seinävaatteille. 

Gobellineja on länsimaissa käytetty antiikin ajoista saakka (n. 300 luvulta eaa). Suomen ja ruotsin gobelliini nimitys tulee pariisilaisesta keskiaikaisesta "tehtaasta" (1400-luku). Ranskaksi seinävaate on tapisserie ja englanniksi tapestry. Seinävaatteita käytettiin paitsi koristamaan sisätiloja, myös eristämään huoneita kylmistä kiviseinistä.

Seinävaatteista tapetteihin

Seinälle liimattu painokuva,
yksityiskohta maalauksesta, 1540-luku
Ranskaksi tapetti on joko papier peint tai myös tapisserie. Ilmeisesti meidän tapettimme onkin nimityksenä ranskalaista alkuperää. Nimitys seinäpaperi on käytössä periaatteessa sekä englanninkielessä että ranskassa. Saksalaiset puhuvat tapeteistä (die Tapete) kun taas espanjalaiset käyttävät nimitystä papel pintado eli maalattu paperi.

1600-luvun lopun tapetit, Skolklosterin linna, Ruotsi
Varsinainen paperin-valmistus oli levinnyt Eurooppaan 1100- luvulla. Uskonnollisia painokuvia alettiin painaa 1400-luvun alussa puisilla painolaatoilla.

Vaikka seinäpapereita oli painettu Kiinassa jo aiemmin, Euroopassa niitä alettiin valmistaa 1400-luvun lopulla tai 1500-luvun alussa ilmeisesti itsenäisesti. Joka tapauksessa tapetin ripustajat perustivat killan Ranskaan vuonna 1599. Varhaisimmat tapetit olivat Ranskasta ja Englannista. Toisaalta myös erilaisia painokuvia liimattiin usein seinille. Erityisesti monet Albert Dürerin kuvat oli tarkoitettu seinäkoristeiksi.

Tapetin painatus puulaatoilla.
Viimeistään 1600-luvun loppuun mennessä olivat kehittyneet käsinmaalaus, puulaatta (eli puupiirros) painokuvat sekä sabluunakuviointi. Puulaatoilla painetut tapetit tulivat nousevan maalaisaatelin suosioon jo Keski-Euroopassa jo renesanssin aikana. Yläluokka suosi edelleen seinävaatteita, jotka olivat kuitenkin erittäin kalliita ja joihin useimmilla ei ollut varaa.

Varhaiset seinäpaperit matkivatkin seinävaatteiden aiheita. Valitettavasti varhaisista tapeteista on säilynyt vain vähän esimerkkejä. Joitakin mallikuvia ja painolaattoja kuitenkin tunnetaan.

Yksityiskohta, 1700-luku, kiinalainen
Englannissa tapettien valmistus taantui Cromwellin puritaanisen tasavallan aikana, sillä silloin niitä pidettiin turhanpäiväisinä. Kuningasvallan palauttamisen jälkeen tapetit palasivat suosioon hyvin nopeasti. Varakkaat pyrkivät täyttämään aiempaa kulttuurista tyhjiötä kauniilla asioilla.

1600-luvun lopulla Eurooppaan alettiin tuoda laadukkaita kiinalaisia tapetteja. Ne olivat kokonaan käsinmaalattuja ja siksi kallita. Monet eurooppalaiset valmistajat pyrkivät kopioimaan niitä.

1700-luku

Ranska 1700-luku
1740-luvun lopulla Britannian Pariisin suurlähettiläs sisusti asuntonsa sinikuvioidulla (flokkipainatetulla, irtonukkakoristetulla) nukkatapetilla, josta tuli suosittu. Ranskalainen valmistaja  Jean-Baptiste Réveillon alkoi valmistaa ylellisistä sinikuvioitua fleyr-de-lys eli ranskanlilja tapettiaan 1760-luvulla. Sitä käytettiin ensimmäiseen kuumailmapalloon 1780-luvulla.

Keski-Euroopassa 1700-luvulla olivat suosittuja erilaiset maisemat. Niissä oli usein joko antiikin rakennuksia tai raunioita, maalaisidyllejä tai eksoottisia näkymiä. Myös toistuvia kukka-, ihmis- ja eläinaiheita käytettiin paljon. 1700-luvun lopulla kehitettiin ensimmäiset tapettien koneelliset painotekniikat. Nämä tarjosivat uusia kuviointimahdollisuuksia ja nopeamman sekä edullisemman tuotannon.

Kultanahka tapettia 1600-luvulta,
myöhemmin kehystetty
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot
Suomalaista tapettihistoriaa

Suomi oli pitkälle 1700-luvulle saakka Ruotsin syrjä-aluetta ja aineellinen kulttuurimme oli niukkaa ja pitkälle talonpoikaista. Tilannetta eivät suinkaan parantaneet 1600-luvun lopun nälkävuodet eivätkä Venäjän valloitus- ja hävitysretket 1700-luvun alussa. Tilanne parani kunnolla oikeastaan vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Ennen 1700-lukua tapetteja olikin Suomessa vain harvoissa rakennuksissa. Barokki toi kuitenkin tapetit myös Pohjolaan 1600-luvulla ja meilläkin niitä lienee ollut joissain harvoissa rakennuksissa. Tuolloin tapetit saattoivat koostua kullatuista nahkapaloista (ns. kultanahka tapetti). Sen halvempi versio oli verkanukkatapetti (eli sirotetapetti), jossa tapetin päälle kuvioksi liimattiin villanukkaa. Sirotetapetit pyrkivät jäljittelemään kultanahkaa. Varaisimmat tapetit olivat neliskanttisia eivätkä välttämättä peittäneet koko seinää.

Rokokoo, käsinmaalattu
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot
Kotimaisia tapetteja alettiin valmistaa 1740-luvulla, koska Ruotsin ylellisyys asetukset kielsivät ulkomaalaisten tapettien maahantuonnin. Suosittuja aiheita olivat köynnöstävät kasvit yhdistettyinä pystyraitoihin ja kukkakimppu-ruudukko. Myös suuria kokohuoneen maisemakuvia valmistettiin. Kangas- ja paperipohjalle maalattuja koristemaalauksia kutsuttiin myös tapeteiksi (ns käsin maalatut tapetit). Tapetit painettiin ns. lumppupaperille, jonka valmistuksessa käytettiin hyväksi vanhoista vaatteista saatuja kuituja.

Rokokoo, käsinpainettu
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot
Monet valmistuspajat olivat pieniä, sillä tuolloinen tapetinvalmistus vaati paljon käsityötä. Valmistajat välttyivät leimaverolta, jos heillä oli tapetin valmistuksen lisäksi jokin muukin ammatti. Usein tapetteja valmistettiinkin jonkun käsityö- tai taideammatin sivutyönä. Jo alussa Turun Akatemian piirustuksenopettajat saivat luvan valmistaa tapetteja. Leimattomia tapetteja on vaikea tunnistaa ja monet valmistajista ovatkin jääneet ajan hämärään. Osa täkäläisistä tapeteista on todistettavasti tuotu Ruotsin puolelta.

Kustavilainen, sabluunalla?
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot
1700-luvun lopun hallitsevaksi tyyliksi muodostui kustavilaisuus, jossa yhdistyi ilmavuus, vaaleus, käytännöllisyys ja eleganttius. Suomessa tyyli oli ruotsalaistakin pelkistetympää: hillittyä vaaleaa harmaata ja pelkistettyjä muotoja. Kustavilaiseen tyyliin sopivat raitatapetit ja köynnösaiheet ja jopa käsinmaalatut antiikin pylväsaiheet.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Korkokengän tarina - osa II

Korot joutuivat 1700-luvulla vastatuuleen. Yhdysvalloissa ne paikoin kiellettiin ja Ranskan vallankumouksen myrskyissä tuomittiin. Palattuaan muotiin 1870-1880-luvuilla, korkokengästä oli tullut naisten kenkä ja samoihin aikoihin syntyi myös avokas.

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle osalle korkokenkien historiaa. Suosittelen sen lukemista tämän taustaksi.

Naisten 1760-luuvun kenkä.
1600-1700-luvulla niin korsetit kuin korkokengät olivat aristokratian vartalonmuokkauksen keinoja. Niiden avulla he myös erottuivat tavallisesta kansasta. Ludvig XVI vaati, ettei kenelläkään saanut olla korkeampia korkoja kuin hänellä. Koska vain muutamat saattoivat pukeutua punaisiin korkoihin, niistä tuli yksi etuoikeuksien vertauskuvista.

Italialainen korko, n. 1785
Vuosisadan kuluessa kengän korko muutti muotoaan kapeammaksi ja viehkeämmäksi. Rokokoo kaudella naisten korot kehittyivät sirommiksi ja korkeammiksi. Ne heijastelivat naisten hovitapoja. Huomattiin, että naisen jalan kaari korossa oli viettelevä. Viehättävänä pidettiin nimenomaan jalkaterän asentoa, ei varsinaisesti sääriä. Kengistä tuli ihailun kohde.

1700-luvun loppu oli levotonta aikaa, jolloin naisia sekä nostettiin esiin ja heidän asemasta keskusteltiin, että toisaalta naisten, erityisesti kuningatar Marie Antoinetten, vaikutusta parjattiin. Ranskalainen teologi Francois Felon korosti naisten vaikutusta kodin ja perheen kautta. Tämä ajattelumalli olikin pitkään tyypillinen katolilaisissa maissa. 1700-luvun naisasianainen Mary Wollstonecroft näki pukeutumisen naisten purkautumisväylänä, jonka kautta he yrittivät käyttää vähäistä valtaa (pdf, s. XLIX-LI)

Kun korot pakotettiin pois muodista

Puritaanit suosivat vaatimatonta
ja peittävää asua.
Uudessa maailmassa korkojen viettelevää sävyä ei oikein arvostettu. Massachusettsin siirtokunnan puritaanit säätivät lain, joka kielsi kenkien käytön miesten viettelyyn. Naiset saattoivat tulla tuomituksi noituudesta tämän seurauksena.

Antiikin löytöjen vaikutuksesta - erityisesti Pompeijin kaivausten seurauksena - syntyi 1700-luvun lopulla innostus klassismiin, eivätkä korkeat korot eivät olleet enää suosittuja 1700-luvun lopulla Ranskassakaan. 1780-1790-luvulla oli ollut suosiossa aiempaa matalampi korko ns. italialainen korkomalli, jolloin korot saattoivat olla jopa alle 2 cm korkuiset.

Ranskan vallankumouksen (1789) seurauksena korot tuomittiin etuoikeuksien vertauskuvana. Napoleon jopa kielsi 1804 korkojen käytön miesten ja naisten asemaa säätelevässä Code civil des François-laissa, tasa-arvon edistämisen nimissä. Viimeistään säädösten seurauksena korot hävisivät käytöstä lähes kokonaan (pdf, s. LI-LII).

Vaikutteita otettiin edelleen antiikin Roomasta, sillä naisten tossut sidottiin nilkkoihin nauhoin, roomalaisten sandaaalien tapaan, vähän kuten balettitossut nykyisin.

Tossu 1800-luvun alkupuolelta
Matalat kengät olivat pitkään suosittuja, sillä viktoriaaninen tanssi-innostus suosi matalia kenkiä. Tanssimisen ansiosta niitä suosittiin vielä 1860-luvulla, vaikka leveät helmat ja korsetit olivat palanneet muotiin jo pari-kolme vuosikymmentä aiemmin.

Romantiikan aikana 1800-luvun alkuvuosikymmeninä alettiin korostaa myös naisten tunteiden rikkautta ja hänen asemaansa äitinä ja kodin valtiattarena. Tämä oli osin filosofi Rousseaun vaikutusta, jonka ajatusten seurauksena alettiin ihannoida kotielämää.

Naisten tehtävänä oli ylläpitää moraalia ja mielen puhtautta. Heidät nähtiin tunteellisessa valossa, eikä nautinnollisina olentoina, kuten 1700-luvulla (pdf, s. LVI). Tähän uuteen kuvaan ei sopinut korkojen erotisoiva vaikutus.

Korkojen paluu

1880-luvun avokas.
Toisaalta osa naisista ei tyytynyt kotielämään, vaan alkoi korottaa yhteistä moraalia ajamalla mm. orjuuden vastaista sanomaa tai naisasiaa. Uudessa tasa-arvon ilmapiirissä korot alkoivat taas tehdä paluuta. Vähitellen kasvava kenkäteollisuus alkoi tuoda markkinoille laajan valikoiman erilaisia kenkiä. (pdf, s. LVIII).

Korkojen palatessa muotiin 1800-luvun lopulla, niistä oli tullut yksinomaan naisten kenkä. Korot alkoivat tehdä paluuta vähitellen. Ne ilmestyivät yllättäen ensin saappaisin 1840-1850-luvulla. Pikkukengissä niitä alkoi näkyä 1860-luvulla, mutta niiden asema naisten muodissa vakiintui vasta 1870-luvulla.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Korkokengän tarina - osa I


(Korkokenkä historia)
Perusavokas on brittienglanniksi "court shoe" eli hovikenkä. Se viittaa naisten avokkaaseen ballerinasta piikkikorkoon. Nimitys on sikäli kuvaava, että eurooppalaiseen muotiin korkokenkä vakiintui juuri renesanssin ja barokin hoveissa, erityisesti Ranskassa. Korkokengän historian varhaisvaiheet ovatkin sitten hieman enemmän hämärän peitossa. 

Korkeiden korkojen tarina on pitkä. Ne tunnettiin kenties jo muinaisessa Egyptissä noin 3500 eaa., jolloin aatelisto käytti korkeakorkoisia sandaaleja erottautuakseen pukeutumisellaan tavallisesta kansasta tai mahdollisesti uskonnollisissa seremonioissa. Tuolloin kengät kuuluivat sekä miesten että naisten pukeutumiseen. Korot olivat kuitenkin melko matalia.

Muinaisessa Roomassa ja Kreikassa korokesandaaleja kutsuttiin nimellä "kothorni" ja "buskins". Niissä oli paksut korokepohjat. Ne olivat suosittuja näyttelijöiden parissa, jotka käyttivät niitä esityksissään (kuva yllä). Lisäksi antiikin Roomassa prostituoidut käyttivät niitä erottuakseen mahdollisten asiakkaiden silmissä. Niistä tulikin prostituution merkki.

Keskiajan kenkämuotia. Alhaalla
oikealla päällyskenkä korolla.
Korot pääsivät häpeästä Keskiajalla, jolloin tossujen alla käytettiin Keski-Euroopassa puisia päällyskenkiä tai pohjallisia (patten), joissa oli toisinaan korkeatkin korot. Pohjallisten alkuperäisenä tarkoituksena oli nostaa tossut kaupunkien katujen lian yläpuolelle. 1600-luvulla kengissä alettiin käyttää paksumpia pohjia ja puupohjalliset hävisivät vähitellen käytöstä.

Lähi-idässä, erityisesti Turkissa, olivat käytössä kylpysandaalit, joita naiset käyttivät välttääkseen helmojensa kastumisen, käydessään kylpylöissä. Kylpysandaaleissa oli korotetut pohjat. Eurooppaan tieto on saapunut ainakin Nicolas Nicolayn itämaisesta pukeutumisesta (orientales) julkaiseman kirjan perusteella n. 1567-1568 (pdf, s. XI).

Uusia tuulia

Persialainen rastuväen sotilas.
Renesanssi oli kengän kehityksen kulta-aikaa. 1500-luvun alkupuolella oli tapana valmistaa pohjiin irtopäällisiä. Kiinteä-pohjainen kenkä oli uusi keksintö 1500-luvulla, jolloin ratsastussaappaat olivat tärkeä osa sekä naisten että miesten muotia. Niissä oli yleensä 'ratsastajan korot', jotta saapas asettuisi paremmin satulan jalustimeen. Nämä ratsastuskorot olivat 2-5 cm korkeat.

Sanotaan, että korot otettiin ratsastussaappaisiin alunperin persialaisten ratsuväessä 1400-luvulla. Korkojen avulla ratsastajat saattoivat vakauttaa itsensä ampuessaan hevosenselästä jousellaan. Ratsastussaappaiden korot olisi tarkoitettu alunperin sodankäynnin tehostamiseen. Pesialaisten lähettien rastsastaessa ympäri Eurooppaa, uudenlaiset kengät tulivat tutuiksi myös paikallisissa hoveissa.

1600-luvun ratsastussaappaat.
Toisaalla 1400-luvun venetsialaiset olivat ihastuneet tolppakenkiin. Erään teorian mukaan prostituoidut olisivat omaksuneet miesten korot, kuten myös tupakanpolton, yrittäessään sopeutua näiden maailmaan.

Chopinit saattavat kuitenkin olla enemmän sukua roomalaisten tolppakengille (ks. näyttelijän kengät yllä), kuin matalille ratsastussaappaille. Väärinkäsityksestä huolimatta ne eivät olleet vain prostituoitujen kenkiä, vaikka yläluokan naisia ei näkynytkään kaduilla kävelemässä ylellisine kenkineen.

Tolppakengät ilmeisesti säilyivät Espanjassa, jossa niitä oli roomalaiskaudella asti valmistettu korkista. Maurilaisella kaudella ne olivat kristittyjen naisten muotia. Venetsialaiset ilmeisesti matkivat näitä espanjalaisia luksuskenkiä omine puisine kenkineen, vaikka onkin mahdollisita, että kylpyläkengätkin olisivat vaikuttaneet.

1500-luvun venetsialaiset chopinit.
Yhtenä syynä muodin suosioon yläluokan parissa pidettiin venetsialaisten kilpailua hyvistä naimakaupoista tyttärilleen, jolloin näiden asun oli tärkeä heijastaa suvun varallisuutta. Prostituoidut sitten kopioivat yläluokan tavan. Venetsiassa chopinit yleensä peitettiin ylellisen pitkin hamein. Siellä naisten ei ilmeisesti sopinut näyttää kenkiään, kuten Espanjassa oli tapana ja siksi chopinit eivät näkyneet. Tämäkin viittaa alunperin säädylliseen alkuperään.

Kengät ovat saattaneet suojella myös jalkoja Venetsian epätasaisilla ja märillä kaduilla (pdf, s. XII), mutta todennäköisesti tärkeämpi tekijä oli vaikuttavuuden lisääntyminen. Itämaisuus oli kyllä suosiossa 1500-luvun Euroopassa (pdf, s. XVI), mutta chopinit ehtivät tulla muotiin jo hieman aiemmin. Toisaalta venetsialaisilla oli kauppayhteyksiä Välimeren itälaidalle jo aiemmin.

Genovalaisella aatelisnaisella oli
käytössään chopinin 1620-luvulla.
Mittasuhteet ovat melko erikoiset.
Maalaus: Anthony Van Dyck
Venetsialaisset tolppakengät chopinit, saattoivat olla jopa 25-50 cm korkeat. Kävellessään kaduilla korkeilla kengillään monet prostituoidut tarvitsivat miehen apua pysyäkseen tasapainossa. Yläluokan naisia ei juurikaan kaduilla näkynyt, mutta heidän apunaan saattoi olla parikin palvelijaa. Korkeita kenkiä ei ollut tarkoitettu kävelyyn. Säilyneiden kenkien pohjat ovat olleet puuta tai korkkia. Ne ovat usein päällystetty brokardilla tai sametilla. Kengät olivat suosittuja vuosina 1400-1700.

On jopa ajateltu, että käsivarren tarjoaminen naiselle, miehen toimesta, johtui siitä, ettei chopineilla voinut kävellä ilman vahvan käsivarren tukea (pdf, s. XII-XIII). Taustalla on voinut olla myös myöhempi korkojen kehitys tai jokin muu kulttuurinen seikka, ellei pystytä osoittamaan kyseisen tavan alkaneen nimenomaan Venetsiasta.