Legendojen Lucia

1380-1450 Martin von Aragon

Hyvää Lucian päivää kaikille!

Pyhä Lucia, on eräs sekä katolisen että ortodoksikirkon muistelemia pyhiä. Hän syntyi 200-luvulla roomalaisessa Sisiliassa ja joutui keisari Diolectianuksen vainojen kohteeksi. Keskiajalla hänen vuosipäivänsä sattui keskitalveen ja Pohjoismaissa 

Legendat kertovat Luciasta monenlaista. Lucia oli hyvästä roomalaisesta perheestä, mutta hänen isänsä kuoli varhain, jolloin hän jäi äitieinen vaille holhoojaa. Lucia oli kihloissa ja hänellä oli hyvät myötäjäiset. Sitten tytön äiti sairastui punataudiksi kutsuttuun suolistotulehdukseen. Neljä vuotta sairastumisen jälkeen, äidin voimat alkoivat heiketä, jolloin Lucia sai äitinsä lähtemään Cataniassa kuolleen pyhän Agathan haudalle rukoilemaan.

Caracci: silmälegenda

Ihmeen tapahduttua ja äidin parannuttua, Lucia päättyi kääntyä kristinuskoon ja päätti Agathan esikuvaa noudattaen pysyä neitsyenä. Sulhanen antoi Lucian ilmi, koska tämä ei enää suostunut avioliittoon ja jakoi myötäjäisensä köyhille. Rangaistukseksi Lucia päätettiin toimittaa ilotaloon. Syystä tai toisesta tämä ei onnistunut. Sanotaan Lucian muuttuneen niin painavaksi, ettei häntä kyetty edes härkien avulla siirtämään. Roviollakaan häntä ei onnistuttu polttamaan. Lopulta hänet surmattiin tikarin iskulla kurkkuun.

Myöhäisemmän legendan mukaan nuorukainen yritti ahdistella Luciaa naimisiin, koska oli rakastunut tyttöön. Hän ihaili tämän kauniita silmiä. Kun ahdistelu ei loppunut, Lucia repi silmänsä irti ja toimitti ne tarjottimella nuorukaiselle. Neitsyt Maria antoi Lucialle entistä kauniimmat silmät, tämän uskosta vakuuttuneena. Nuorukainen järkyttyi ja kääntyi kristinuskoon.

Legendasta pyhimykseksi

Lucian uskotaan kuolleen 304. Jo 300-luvun lopulla hänellä oli runsaasti seuraajia Sisiliassa ja hänet mainitaan mm. hautakirjoituksissa. Sisiliasta hänen kunnioituksensa levisi nopeasti koko Italiaan ja kirkon messukaavassa hänet mainittiin jo 500-luvulla. Samalla vuosisadalla hänet kuvatiin Ravennan katedraalin mosaiikeissa pyhien neitsyiden joukossa. Jo vielä osin pakanallisessa Englannissa oli kaksi hänelle omistettua kirkkoa 700-luvulla.

Ravenna pyhät neitsyet, toinen oikealta Lucia.

Lucian päivä ajoittuu 13. päivä joulukuuta, koska hänen uskottiin kuolleen tuolloin. Ensi kertaa Lucian päivä mainitaan 700-luvun kalenterissa, joka julkaistiin Kaarle Suuren aikaan. Katollisen kirkon kalenteriin hänet otettiin 1300-luvulla.

Lucian jäännökset sijaitsivat alunperin Syrakuusassa, vaikka hänen silmiään sanottiinkin säilytetyn Napolissa. Keisari Otto Suuren kerrotaan kuitenkin siirtäneen Lucian jäännökset 969 Ranskaan, Pyhän Vicentiuksen luostariin, Lorrainen maakuntaan, melko lähelle nykyistä Saksan rajaa. Läheinen Merzin kaupunki oli peräisen roomalaisajalta ja toiminut karoliineja edeltäneiden merovingi hallitsijoiden hallintokaupunkina. Karolingit suosivat edelleen kaupunkia.

Pohjoismaissa valon tuojaksi

Lucia tyttöjä Ruotsissa n. 1910.
Kuvaaja Samuel Hedqvist

Pohjoismaihin Lucian kunnioituksen uskotaan saapuneen joko Lorrainen lähellä sijainneista Flanderista (nykyisten Alankomaiden ja Belgian aluetta) tai Luoteis-Saksasta. Pohjoismaissa on vain vähän varhais-keskiaikaisia todisteita Lucian palvonnasta. Suomessa hänet mainitaan ensi kertaa kuitenkin jo 1330. Tämän jälkeen hänestä oli säännöllinen merkintä kalenterista koko katollisen kirkon valtakauden ajan.

Pohjoismaisessa perinteessä sokeasta marttyyrista tuli valontuoja. Neitsyt Lucian uskottiin tuovan valoa vuoden pimeinpään aikaan. Aina vuoteen 1753 asti Pohjolassa noudatetussa juliaanisessa kalenterissa 13. joulukuuta oli pitkään vuoden lyhyin päivä. Vasta siirtyminen gregoriaaniseen kalenteriin, siirsi kalenterin nykysijoilleen.

Islannissa oli kaksi Lucialle omistettua kirkkoa. Hänen pyhäinjäännöksiään oli sekä Lundissa että Köpenhaminassa. Lucian kuvia näkyy pohjoismaissa vasta 1500-luvulla ja Suomesta niitä ei ole löydetty.

Kansanperinteen Kuuterneito ja Lucia sairauksien kaitsijana

Lucianpullia, lussekattor; CC-BT-2.0 by Per Ola Wiberg

Kansanperinteessä Lucia littettiin juuri vuoden pisimpään yöhön. Kansanperinne tuntee nimityksen Luttu mainintana ennen vuoden pisintä yötä. Agricolan mukaan: "Öön Lutzi teke sitken". Muualla Pohjoismaissa Lucian kalendaarinen merkitys oli meitä tärkeämpi. Yleensä joku talon nuorista neidoista kiersi valkeissa vaaatteissa, kynttilät kutreillaan, tarjoamssa lussibit sekä ihmisille, että eläimille. Lucian päivän kulkueet sen sijaan ovat paljon tuoreempaa perinnettä.

Lucian pullien muoto ja nimitys lussekat lienee kahden eri perinteen outo yhteen liittymä. Keskiajan saksassa Jeesus lapsi toi lapsille pullia ja paholainen kissan hahmossa vitsaa. Paholainen tunnettaan myös nimellä Lucifer.

Lucia kaula miekan lävistämänä.

Suomalaisessa kansanperinteessä Luciaan liittyy vielä kuuterneito eli kuvutar, kasvaimien ja kyhmyjen mm. struuman parantaja. Samainen neito teki myös puihin pahkoja ja auttoi kaalin kasvatuksessa. Kyseinen neito tunnettiin myös nimellä Kukki, kun taaas kansa tunsi Lucian nimellä Lukki. Kut on ruotsiki ja norjaksi pahka, kyhmy tai kyttyrä. Luciaa saatettiinkin kutsua kaalinpäiden kaitsijaksi: "Pyhä Lukki lakkapää, katso minun kaalejani."

Keskiajalla ei ollut mitenkään tavatonta pyytää avuksi pyhimyksiä eri vaivoissa ja kristinuskon ja kansanuskon hahmojen sekoittuminen oli tavallista. Keskiajalla Lucia kuvattiin kaula miekan lävistämänä ja siksi hän oli alunperin kaulan vaivojen ja kasvaimien suojelija, siinäkin yhteys kuuterneitoon. Lisäksi apua pyydettiin myös verenvuotoihin ja punatautiin, jota hänen äitinsä oli legendan mukaan sairastanut.

Legenda Lucian silmistä tunnetaan 1300-luvulta asti. Yhteys sanojen Lucia ja valo (lux) välillä lienee vaikuttanut.  Lucian nimi on naisellinen muoto roomalaisesta Luciuksesta, joka onkin johdos valoa tarkoittavasta lux-sanasta. Keskiajalla Lucia sekoitettiinkin usein silmäsairaiden suojelijaan pyhään Ottiliaan, joka oli syntynyt sokeana ja isänsä siksi hylkäämä. Molempien muistopäivä oli vielä 13. joulukuuta.

Lopuksi

Santa Lucia on muuten myös napolilainen kalasatama. Tunnetusta laulussa Santa Luciasta ei ilmeisesti lauletakaan pyhimyksestä, vaan sataman kauneudesta.

Santa Lucia, Napoli 1885

Comme se frícceca

la luna chiena...

lo mare ride,

ll'aria è serena...

Vuje che facite

'mmiez'a la via?

Santa Lucia!

Santa Lucia!

- Napolilainen kansanlaulu-

Laulun ensimmäinen säkeistö kertoo öisestä merestä, kuutamon kauneudesta ja lempeästä ilmasta. Kyseessä on niin sanottu venelaulu (barcarola), joka laulettiin aluksi napolin murteella, mutta käännettiin 1800-luvulla myös italiaksi. Santa Lucian satama ja koko alue on saanut nimensä 800-luvulla rakennetusta kirkosta. Kirkossa on säilytetty niitä kuuluisia silmiä.

Terrorin historiaa 1800-luvulle saakka

Kun Lontossa Westministerissä tapahtui keväällä isku viime, muslimi pormestarin aiempi lausunto, että suurkaupungissa asuessa terrorismin riski on otettava huomioon, joutui hampaisiin. Moni piti kommenttia törkeänä ja vaati lähettämään muslimit kotiin, koska se olisi ainoa ratkaisu terrorismiin. Joku muisti mainita IRA:n terrorin 1970-1980-luvulla ja sen, että terrorismin juuret Lontoossa ovat ainakin 1600-luvun alussa, jolloin katolilaisten ruutisalaliitto tuli ilmi.


Koska terrorismin historia on niin monelle vieras, ajattelin, että olisi kuitenkin ehkä hyvä, ihan yleiseksi sivistykseksi, penkoa vähän terrorin historiaa, niin surullista ja vastenmielistä kuin se kaiken kaikkiaan onkaan. Väkivalta on keino, jolla harvoin saavutetaan hyvää ja joka monesti johtaa vain vastakkainasettelun umpikujaan.

Käsite terrori, josta sana terrorismi on johdettu, tuli eurooppalaiseen käsitteistöön Ranskan vallankumouksen myötä. Vallankumouksen väkivaltaisinta ja radikaaleinta aikaa syyskuusta 1793 heinäkuuhun 1794 on nimitetty terrorin (tai hirmuvallan) ajaksi.

Vallankumousfilosofi
Robespierre

Ranskan sana terreur ja englanninkielen nimitys terror(kauhu, terrori) on peräisin latinan sanasta terror, joka tarkoittaakauhua tai pelkoa. Kielitoimiston sanakirjan mukaan terrori tarkoittaa joko pelkoa herättävää väkivaltaiasta sortoa tai jakuvaa häirintää, kiusaamista ja/tai uhkailua. Terrorismi on terrorin harjoittamista. Terrorismi voidaan myös määritellä laittomaksi väkivallaksi, jonka tarkoituksena on viranomaisten uhkailun tai yleisön pelottelun kautta vaikuttaa päätöksentekoon.

Terrorismilla ei olekaan yleisesti hyväksyttyä kansainvälistä määritelmää. Sanakirjoissa se määritellään mm. järjestelmälliseksi pelon (terror) käyttämiseksi pakottamiseen (Merrian Webster) tai laittomaksi siiviileihin kohdistuvaksi vallankäytöksi, jolla on poliittisia tarkoitusperiä (Oxford dictonaries).

Terrorismin väkivallan ei kaikkien määritelmien mukaan tarvitse tarkoittaa fyysistä väkivaltaa, vaan se voi kohdistua myös ihmisten kunniaan, oikeuksiin tai ihmisten hallintaan pelottelulla. Se voi uhata yksilöiden sijasta myös julkista toimintaa tai kansakunnan itsemääräämisoikeutta ja yhtenäisyyttä (pdf).

Pelon käyttäminen valtioiden sisäisessä politiikassa ei kuitenkaan syntynyt Ranskan vallankumouksen aikana. Pelkoa on käytetty sekä maallisiin että uskonnollisiin tarkoituksiin jo pitkään. Salamurha, josta kirjoitin jo aiemmin, oli vanha vallankäytön menetelmä. Laajasta yleisöstä ja siviileistä tuli terrorismin pääkohde kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen.

Terrorin esihistoria

Kuvaus seljuukki visiirin murhasta.

Antiikin aikana ehkä tunnetuin laitonta väkivaltaa harjoittanut järjestö olivat Juudean selootit. Tämä juutalainen poliittinen ryhmä kävi väkivaltaista taistelua ensin makkabealaisia sittemmin roomalaisia vastaan. Heidän keinoinaan olivat kansannousut ja väkivalta roomalaisten kanssa yhteistyössä olleita juutalaisia kohtaan. Lopulta he ryhtyivät avoimeen kapinaan.

Keskiajan islamilaisessa yhteiskunnassa shiiamuslimeihin kuulunut hassassiinien eli assassiinien sotilaslahko käytti väkivaltaa pelottelun keinona. Lukuisat itsemurhaiskut kohdistuivat kuitenkin lähinnä hallitsevaan eliittiin. Liikkeen nimiin laitettiin myös murhia, jotka olivat muiden tekemiä. Mongolit hävittiviät assassiinit 1200-luvulla.

Terrorin juuret ovat siis sekä uskonnollisissa että kansallismielisissä liikkeissä ja niiden harjoittamassa pelottelu väkivallassa. Niiden toimintatavoissa on monia samoja piirteitä kuin nykyisillä terroristijärjestöillä niin järjestäytymisessä, vaikuttimissa, kohteissa kuin tavoitteissakin. Vaikka molemmat järjestöt epäonnistuivat, niiden merkitykset ja pelotteesta kertoo paljon se, että ne muistetaan vuosisatoja ja tuhansia myöhemminkin.

Eurooppalaisen terrori uudella ajalla

Helposti ajatellaan, ettei Keskiajalta 1600-luvulle juuri esiintynyt sisäpoliittista pelon käyttöä. Pelkoa käytettiin kyllä aseena sodankäynnissä, mutta monet terrorismin muut merkit eivät yleensä toteutuneet. Aina kansallisvaltioiden syntyyn saakka (Westfalenin rauhassa noin 1648), terrorismi loisti paljolti poissaolollaan. Syyt jotka olisivat voineet synnyttää terrorismia johtivat useimmiten avoimeen sotaan.

Guy Fawkes

1600-luvulta lähtien joitakin esimerkkejä terrorismismin kaltaisesta toiminnasta on mahdollista löytää. 1600-luvun Englannissa syntyi ns. ruutisalaliitto, jonka tarkoituksena oli protestanttisen kuninkaan syrjäyttäminen ja katollisen vallan palauttaminen. 1605 tapahtumien muistoksi Britanniassa vietetään edelleen Guy Fawkesin yötä.

Katolliset olivat uskonpuhdistuksen seurauksena vainottu kansanryhmä. Itse ruutisalaliitto oli vain tunnetuin esimerkki katollisesta vastarinnasta, jonka seurauksena tehtiin useita yrityksiä palauttaa katollinen hallinto.

Myöhemmin 1650-luvulla Oliver Cromwell pyrki järjestelmällisesti terrorisoimaan vastustajiaan valtakautensa aikana n. 1657-1658. Hän järjesti irlantilaisia katolilaisten verilöylyjä ja lähetti irlantilaisia lapsia Karibialle orjatyövoimaksi, missä heidän oletettiin kuolevan. Hän käytti kuitenkin kauhua tarkoituksellisesti irlantilaisten katolilaisten 'kesyttämiseen'.

Cromwellin tekojen muisto jätti pitkän varjon Irlannin myöhempään historiaan. Kyse ei kuitakaan ollut varsinaisesta terrorismista, vaan niin sanotusta valtioterrorista, vaikka keinot ja tavoitteet olivat samankaltaiset kuin terrorismissa.

Amerikan ja Ranskan vallankumousliikkeet

Terrori on oikeutta; ja hyve ilman terroria on tuhoisaa.

- vallankumousfilosofi Robespierre -

Amerikan sisällissotaa edeltänyt Bostonin teekutsut 1773 oli tapahtuma, jossa osin intiaaneiksi pukeutuneet paikalliset tyhjensivät Itä-Intian kauppa-komppanian teelaivan lastin mereen. Tapahtuma oli melko rauhanomainen sabotaasi, eikä voida puhua pelottelu yrityksestä, vaan ennemminkin protestista, vaikka siinä tuhottiinkin omaisuutta. Tapahtuma oli vastalause teeveroja vastaan. Brittien reaktio tapahtumaan johti sisällissotaan ja itsenäisyysjulistukseen.

Vapauden pojat ja terva ja höyhenet.

Sen sijaan samoihin aikoihin toiminut 'Vapauden pojat'-salaseura (Sons of Liberty), joka pyrki taistelemaan siirtokuntien kovaa verotusta vastaan. Britit kustansivat 1765 asetetuilla verosäännöillä 10 000 sotilasta siirtokuntiin. Taustalla olivat raskaat sodat intiaaneja ja ranskalaisia vastaan.

Alunperin kyse oli erillisistä sponttaaneista vastarinta ryhmistä, jotka kuitenkin pian liittoutuivat. Seuralla oli tapana rangiasta sen vaatimuksiin suostumattomia virkamiehiä tervalla ja höyhenillä. Liike poltti myös erään vero virkamiehen toimiston ja sai sen seurauksena muita verovirkailijoita eroamaan. Sen toiminnalla oli siis pelotevaikutusta.

Ryhmä käytti myös hyväkseen väkijoukkojen mellakointia ja eri kaupunkijengien toimintaa. New Yorkin kuvernöörin vaunut poltettiin 1765, mutta kuvernööri itse oli onneksi turvassa mellakoinnilta linnoituksen suojissa.

Aristokraatit seipäillä

Brittiläiset näkivät liikkeen terroristiliikkeenä, mutta amerikkalaiset pitivät sitä isänmaallisena järjestönä. Tämä pitää paikkansa monien kansallismielisten terroristi-järjestöjen suhteen. Ennen itsenäisyyden toteutumista ne nähdään emämaassa terroristijärjestöinä, mutta mahdollisen itsenäistymisen jälkeen uudessa valtiossa kansallissankareina. Joskus väkivallan raaistuminen kääntää myös oman kansan isänmaallisia terroristiryhmiä vastaan kuten on käynyt mm. baskien itsenäisyyttä ajaneelle ETA:lle.

Ranskan vallankumouksen kansanjoukkojen aiheuttama osin suunnittelematon ja osin järjestäytynyt väkivalta kanssaihmisiä kohtaan, täyttää varmasti terrorin määritelmät. Vallan-kumouksen aikana kauhun politiikkaa toteuttaneita alettiin kutsua terroristeiksi. Pariisilaisilla väki-joukoilla oli tärkeä osa toiminnassa.

Ranskalainen terrori poikkesi aiemmasta siinä että sillä ei ollut kansallismielisiä eikä uskonnollisia tavoitteita, vaan tavoitteet olivat yhteiskunnallisia ja luokkajakoa hajottavia. Myöhemmin nämä eri tavoitteet ovat usein sekoittuneet toiminnassa.

1800-luvun poliittinen terrori ja anarkismi

Historia ei toista itseään, mutta nykyaika riimittyy menneen kanssa.

- Mark Twain -

Radikaalit tappavat maailman johtajia yksi kerrallaan - ensin Yhdysvaltain presidentin, sitten Venäjän johtajan, Ranskan presidentin, Itävallan johtajan ja Espanjan pääministerin. Pommeja räjähtää Wall Streetilla, Lontoon maanalaisessa, Barcelonan teatterissa, Pariisin kahvilassa ja Moskovan paraatissa.

Emile Henrý otetaan kiinni.

Tyypillinen terroristi on poliisin mukaan vailla katumusta ja valmis kuolemaan. Syntyy paniikki ja hallitukset ryhtyvät tiukkoihin toimiin. Siirtolaisia ahdistellaan. Siitä huolimatta radikaalit jatkavat toimintaansa ympäri maailmaa. Kuulostaako pelottavilta islamistisilta uhkakuvilta?

Näin on kuitenkin jo tapahtunut 1800-1900-luvun vaihteessa, eivätkä liikkeellä suinkaan olleet uskonnolliset terroristit, vaan poliittiset anarkistit. Kaikki anarkistit eivät kylläkään uskoneet väkivallan käyttöön ja vielä pienempi osa hyväksyi sen käytön tavallisia ihmisiä kohtaan.

Anarkistien oppi-isänään oli ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon, joka uskoi, että hallitusrakenteiden hävittämisen jälkeen ihmiset järjestäytyisivät uudelleen rauhanomaisesti ja oikeudenmukaisesti. Ihmiset hoitaisivat asiansa ilman tarvetta veroille ja poliisivoimille. Laki oli hirmuvaltaa, omaisuus ryöstö.

Toisena oppi-isänä venäläinen vallankumouksellinen Mikhail Bakunin, joka oli kaikenlaisia staattisia ja hierarkisia järjestelmiä vastaan. Hänen mukaansa kapitalismikaan ei kyennyt takaamaan vapautta köyhille. Hän kannatti sosialismia ja kollektivismia.

Tyylikkäästi pukeutunut nuori ranskalainen 20-vuotias Emile Henry räjäytti illansuussa 12.2.1884 pommin Café Terminuksessa, Gare Saint-Lazarressa. Kahvila oli täynnä nuoria ranskalaisia, jotka olivat kuuntelemassa uutta musiikkia. Eloonjääneet heräsivät ruumiinosien keskellä ja uhreja oli tulessa. Ihmiset juoksivat ja kirkuivat.

Proudhoun halusi särkeä
yhteiskunnan rakenteita.

Tämä ei ollut Henryn ensimmäinen attentaatti. Pari kuukautta aiemmin hän oli räjäyttänyt poliisiaseman ja tappanut viisi ihmistä ja palannut rauhassa takaisin työhönsä kirjan-pitäjänä. Café Terminuksen pommi-isku oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun tavallisista ihmisistä tuli terroristien kohteita. Henryn toimet olivat hänen reaktionsa rakenteelliseen väki-valtaan, joka kohdistui köyhiin ja työväestöön. Kun Henry teloitettiin 21 vuotiaana, anarkistit ryhtyivät kostoiskuihin ympäri Ranskaa.

Työturvallisuus ei ollut 1800-luvun lopulla vielä kovin kehittynyttä, ihmisiä kuoli työmaa- ja kaivosonnettomuuksia, mutta myös nälkään ja lääketieteellisen hoidon puutteeseen. Monesti oli kyse laiminlyönneistä. Toimeentulo oli usein raskaastakin työstä niukka.

Monia väkivaltaisia anarkisteja yhdisti kokemus siitä, että ihmiselämä ei ollut paljonkaan arvoista, jos olit köyhä tai raskaassa työssä. Näin he eivät arvostaneet myöskään varakkaamman väen elämää. Alunperin heidän kohteinaan olivatkin isokenkäiset, mutta vähitellen kohteeksi joutui kaikenlaisia kansalaisia. Osa heistä nautti laajoja sympatioita, esimerkiksi amerikkalaisesta Iso-Bill Haywoodista tuli kansansankari.

Kannattaa silti muistaa, että monet anarkistit eivät kannattaneet väkivaltaa ja vielä harvemmat sen kohdistumista tavallisiin kansalaisiin. Samoin kaikki itsenäistymisen tai autonomian kannattajat eivät ole kapinnallisia tai terroristeja, eivätkä kaikki vakaumuksellisesti uskonnolliset fanaatikkoja.

Loppuajatus

Terrorismin kohdalla näyttää toteutuneen, että kun joku idea saa siivet ja se todetaan toimivaksi, vaikka näin sairaalla tavalla, sitä voidaan käyttää hyvin erilaisiin tarkoituksiin. Alkuperäiset käyttäjät pitivät varmasti toimiaan oikeutettuina, mutta eivät nähneet kehitystä, johon se johtaisi.

Tuskin 1600-1700-luvun vapaustaistelijat ja 1800-luvun anarkistit toivoivat nykyistä tilannetta, joissa terrorismia käytetään aseena demokratiaa vastaan, jonka puolesta he itse olivat taistelemassa. He eivät osanneet ajatella, että valjastaessaan kauhun tai pelon käyttöönsä, he vapauttivat sen myös toisten, oman ajatusmaailmansa kanssa ristiriidassa olevien, voimien käyttöön.

Verjus, keskiaikainen viinietikan korvike

Keskiajalla suosittu verjus eli hapanrypälemehu on viinietikan tai sitrusmehun korvike. Se valmistetaan yleensä raaoista rypäleistä, mutta keskiajalla sitä tehtiin myös muista raaoista hedelmistä, kuten omenoista tai kirsikoista.

Verjusen valmistusta keskiajalla.

Verjus on alunperin keskiajan ranskaa ja tarkoittaa vihreää mehua. Verjus ei kuitenkaan ole alunperin keksitty keskiajalla, vaikka silloin sen suosio olikin huipussaan, vaan se tunnettiin jo antiikin aikana. Nykyajan keittiössä se korvataan yleensä joko viinietikalla, happamalla viinillä tai sitrusmehulla. Keskiajalla sitä käytettiin mausteena ja kastikkeiden aineksena.

Vanhin tunnettu resepti, jossa on käytetty hapanrypälemehusta on vuodelta 71. Roomalaiset käyttivät kolmenlaista rypälemehua, joista hapanrypälemehun (acresta) lisäksi tunnettiin tavallinen viini ja viinisiirappi, joka oli kokoonkeitettyä rypälemehua. Viinisiirapista kehittyi nykyiaikainen balsamietikka.

Roomalaiset veivät mukanaan käyttämänsä ainekset valloittamilleen alueille. Näin verjus levisi Eurooppaan. 300-luvulle tultaessa erilaisia rypälemehuja käytettiin jo monenlaisiin ruokiin. Dijonissa verjus oli tärkeä sinapin raaka-aine, joka myöhemmin osin korvautui viinillä ja viinietikalla.

Koska erityisesti viiniköynneksiä tarvitsee karsia, jotta rypäleet kypsyisivät hyvin ja niistä tulisi makeita, on verjus tavallaan viinintuotannon sivutuote. On ymmärrettävää, että keskiajalla tällaiset sivutuotteet käytettiin tarkkaan hyväksi. Aikanaan tosin viljeltiin hapanrypälemehua varten ihan omaakin rypälelajiketta, joista valmistettu mehu ei ollut viinintuotannon sivutuote. Lisäksi Pohjois-Euroopassa ei ollut saatavissa sitruksia, jotka parhaiten korvaavat vihermehua, sillä viinietikka on terävämmän makuista.

Toisinaan myös omenapuita tarvitsee karsia, koska ne tekevät liikaa raakileita jaksaakseen kunnolla kantaa satonsa. Tällöin karsituista raakileista on helposti saatu mehua. Alueilla, joissa rypäleitä ei kasvatettu käytettiinkin usein omenoita vihermehuun. Ardèchen alueella Ranskassa, raakileista käytetty siideri tunnetaan edelleen nimellä verjus. Myös hapan viinirypälemehu saatettiin ainakin 1700-luvulla käyttää. Keskiajan englantilaisessa keittiössä, verjuice tarkoittikin toisinaan villiomenamehua (crabapple* juice) tai ihan vain omena mehua.

Sivu Platinan teoksesta
'De honesta voluptate et valetudine'

1400-luvulla elänyt italialainen humanisti Bartolomeo Sacchi, joka tunnettiin paremmin nimellä Platina, kirjoitti viinietikan ja vihermehun eroista 1475: "Viinietikka on terävämmän makuista kuin verjus, joka rauhoittaa polttelevan vatsan hellemmin eikä riuduta tai heikennä kehoa samoin kuin viinietikka. Erityisen hyvä Verjus on rauhattomalle tai sekaiselle vatsalle ja janoiselle maksalle, jos sitä käyttää sellaisenaan raakana, sillä se menettää osan tehostaan keitettynä."

Ruoanlaitosta verjus katosi pääosin 1800-luvulla, jolloin alettiin karsasta happamampia makuja. Miedommat sitrukset, ensin appelsiini ja myöhemmin myös sitruuna, alkoivat korvata hapanrypälemehua.

Edelleen verjusia käytetään jonkin verran Yhdysvaltain etelävaltioissa ja Lähi-Idässä. Libanonilaiset ja syyrialaiset tuntevat sen nimellä horsum ja iranilaiset (persiaksi) nimellä abghooreh. Siellä sitä on edelleen myytävänä kaupoissakin. Lisäksi sitä käytetään joissakin Ranskan paikalliskeittiöissä ja eräillä muilla Euroopan alueilla. Nykykeittiössä sitä käytetään erityisesti salaatinkastikkeisiin.


* Nykyään crabapple tarkoittaa paitsi villiomenia myös mm. koristeomenapuiden happamia omenoita

Savupirtistä tasakattoon

Savutupa ja aitta.
Aarne Pietinen 1939. CC-BY-4.0

Hirsinen savupirtti tuli Suomeen rauta-kauden lopulla noin 900-luvulla. Se tuli meille idästä. Se ehti länteen vuoden 1000 tienoilla. Savupirtti lämpesi kiukaalla. Rautakauden ja keskiajan vaihteessa, 1200-luvulla meille levisi ensin Ruotsista ja sitten myös idästä savutupa, jossa oli muurattu uuni.  Itä-Suomessa sisään lämpeäviä eli savuisia rakennuksia oli vielä 1900-luvun alussa runsaasti.

Majasta pirttiin

900-luvulla Suomeen tulleet pirtit lämmitettiin luonnonkivistä kasatulla kiukaalla, joka rakennettiin huoneen nurkkaan. Pirtit olivat malliltaan tasasivuisia, eli neliskanttisia ja siinä oli matala oli loiva harjakatto. Ovi oli toisessa päädyssä. Joka seinä oli usein tasa pitkä. Sivuseinällä oli räppänä, josta savu meni ulos. Siitä tuli myös valoa sisälle. Savupirtti oli monitoimitila, johon koko perheen elämä keskittyi.

Savukiuas rovaniemeläisessä saunassa.
Photo by Yves Lemarcheix. PD.

Talvisaikaankin ovet oli avattava auki lämmitettäessä, jotta savu saatiin ulos. Tämä aiheutti vetoa. Lisäksi savu turmeli silmät ja aiheutti häkämyrkytys-riskin. Huoneet olivat myöskin savun jälkeen nokisia. Seiniä piti pestä tavallista useammin. Rakennettaessa alin hirsi laitettiin suoraan maan pinnalle, ilman perustuksia, mistä se lahosi vähitellen.

Kiuas oli siitä hyödyllinen, että se varasi lämpöä toisin kuin avoliesi. Kun kiuas oli nurkassa, pirtissä oli helpompi liikkua ja työskennellä. Tulipesän edessä oli usein liesi, jossa valmistettiin ruokaa kattilassa. Länsisuomalaiset paistoivat ruokaa monesti pannulla, mutta itäsuomalaiset käyttivät uunin nurkalla olevaa saviruukkua. Yön yli hehkuvat kekäleet kytivät tuhkan suojessa ja aamulla niillä sitten sytytettiin tuli. Kesäisin ruokaa laitettiin yleensä ulkosalla sen aikaisessa kesäkeittiössä eli majassa tai kodassa, paikoin vielä 1800-luvullakin. Silloin pirtti ei turhaan lämmennyt.

Pirtistä tupaan

Savutupa oli parempi versio pirtistä. Siinä myös pohjoismaalainen varakkaampi väki tapasi asua. Uuni muurattiin joko savella tai laastilla useimmiten edelleen luonnonkivistä. Siinä oli vaaka kanavia ilmalle. Tuli lämmitti uunin päälle muurattua suurta kivimassaa. Savutuvissa oli aiempaa korkeampi sisäkatto ja savu nousi yleensä tuvan katon rajaan. Siellä se sai olla tupaa lämmittämässä. Tämä uudenlainen uuni varasi lämpöä asuntoon pitemmäksi aikaa.  Kun tupa oli 4-5 metriä korkea, savuton tila saattoi olla jopa parimetriä tuvan ala osassa. Lämmityksen jälkeen savu päästettiin ulos katonläpi kulkevan puisen lakeistorven eli lakeisen kautta.

Uunin nurkalla oli varsi, jolla katon savuluukku avattiin.
Savutupa interiööri - Agathon Reinholm
Museovirasto CC-BY-4.0 (värejä muokattu)

Tupa vakiintui maassamme 1200-luvun puolivälissä. Sellaisia rakensivat ensinnä varakkaammat. Se oli myös vallitseva rakennustyyppi varhaisissa pappiloissa. Katon rajaan kertyvä savu ei samalla tavalla turmellut huonetilaa ja mahdollisti aiempaa enemmän sisutusta. Ulkokatto oli peitetty kaislalla, turpeella tai malkakatolla, joka koostui eräänlaisista puulaudoista. Turvekatolla saattoi kasvaa ruohoa. Pirttien akkunoissa saattoi olla liutettava luukku tai ne saatettiin olla peitetty sian rakoilla. Näistä saatiin valoa sisään päiväsaikaan. Pimeään aikaan poltettiin päreitä.

Savutuvat olivat maalaamattomia rakennuksia. Niissä ei ollut juurikaan irrallisia huonekkaluja, vaan seinustaa kiersivät penkit, jotka kävivät myös yösijoiksi. Seinässä olevien akkunoiden lisäksi valoa antoi uuni ja uunin nurkalla palanut päre. Myös pöydällä saattoi vesiastian päällä palaa päre. Tuvissa oli usein sisällä porsaita ja kanoja, joskus maalattialla jopa hevonen kuivattelemassa.

Raasutupa ja paritupa

Keskiaika oli savutupien kautta. Tuolloin lähinnä vain linnoissa oli täysin savuttomia huoneita. Kaupungeissa savutuvat olivat aluksi pääasiallinen rakennusmuoto. Turvekatoilla saattoi laiduntaa vuohia. Keskiajan loppupuolella kaupunkeihin alettiin rakentaa paritupia, joissa oli kaksi huonetta eteisen molemmilla puolin. Niihin tuli pienet lasitetetut ikkunat, alkeellinen savupiippu, puiset vesikourut ja perustukset. Näitä rakennuttivat ensin varakkaimmat porvarit.

1500-luvulla rakennettiin savutuvan rinnalle samaan pihapiiriin monesti toinenkin tupa. Saman katon alle rakennettuja paritupia alkoi ilmaantua maaseudulle 1600-luvulla. Siitä tuli vähitellen Suomen yleisin talotyyppi. Vuoden 1681 talontarkastussääntö näet määräsi, että taloilla piti olla asuintuvan lisäksi vierastupa. Pienempi huone saattoi toisinaan toimia myös aittana, saunana tai riihenä. Parituvan huoneiden välissä oli käytävä eli eteinen. Sen perälle syntyi myöhemmin usein kamari.

Paavo Ruotsalaisen kotitalo oli paritupa.
Photo by Isidorus Finn, CC-BY-3.0

Savupiippujen ja sitä myötä ns. uloslämpeävien rakennusten yleistyminen vaati tiiliteollisuuden kehittymistä. Savupiipullinen takka ilmaantui myöhäisellä keskiajalla. Varakkaissa osissa Länsi-Suomea muutos alkoi 1500-luvulla. Tuolloin sisäkatto aleni, kun savulle ei enää tarvinnut varata tilaa. Turun kaupungissa johto kamppanjoi savujohdollisten talojen puolesta jo 1600-luvulla. Kyse oli myös taloudellisesta asiasta, sillä savutuvan lämmitys vei vähemmän puita. Siksi köyhemmillä alueilla muutos oli hitaampaa.

Raasutupa eli takkatupa yleistyi 1700-luvulla. Se oli yhä yksihuoneinen asumus, toisin kuin varakkaampien pari-tuvat. Siinä oli savu-piippu, ikkunalasit ja kehittynyt vesikatto. Asumismukavuus kehittyi huomattavasti. Pimeä savutupa vaihtui vähitellen valoisaksi tuvaksi. Siinä meni parisataa vuotta.

Vähitellen paritupia alettiin jatkaa peräkamareilla. Vähitellen rakennettiin yhä useampia huoneita, jolloin tuvista alkoi tulla enemmän nykyaikaisten talojen kaltaisia. Niistä kehittyivät mm. kaksikerroksinen pohjalaistalo ja yhteen salvottu varsinaissuomalainen suurtalo, isoripi.

Kurssin (Kuortane) tuvan
takka juorurenkaineen. 
Kuva: Vilho Setälä
/ Museovirasto cc-by-4.0

Pohjalaistaloja rakennettiin 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Kaksikerroksiset talot olivat tyypillisiä nimenomaan Etelä-Pohjanmaalle. Rakentajien sanottiin ottaneen mallia kartanoista. Pohjois-Pohjanmaan talot olivat yleensä suorakaiteen muotoisia. Niissä oli usein korkea julkisivu, korkea satulakatto ja satalukatollinen kuisti. Pohjalalistalojen malli riippui aina paikkakunnasta. Viime vuosina on eletty jonkinlaista pohjalaistalojen renesanssia.

Rakennusperinteen hiljeneminen

Vanha rakennusperinne alkoi hajota 1940-luvulla maatalouden teknistyessä ja keskittyessä. 1940-luvulla maaseudun ja kaupunkien omakotirakentaminen ei enää eronnut suuresti. Talon pohjakaavaksi tuli neliönmallinen rintamamiestalo. Ne eroavat erityisesti asutusryppäinä muun rakennuskannan joukosta 1940-1950-luvun asuinalueilla.

Lopullisesti hitaasti muuttuva rakennusperinne katkesi 1960-luvulla, jolloin hävitettiin paljon vanhaa ja rakennettiin uuta muodikasta tilalle, tasakattoineen ja suurine ikkunoineen. Vanhojen rakennusten siipiin rakennettiin myös matalia ns. elintasosiipiä. Nämä uudet muotirakennukset sopivat valitetavan huonosti suomalaiseen ilmastoon.

Lemoinen taiteilijasisaret

Marie-Victoire:
Taiteilijattaren studiossa (1796)

Sisaret Marie-Victoire Lemoine, Marie-Denise Villers ja Marie-Élisabeth Gabiou toimivat muotokuva-maalareina vallankumouksen ajan Ranskassa. He olivat Elisabeth Vigee-Le- Brunin aikalaisia.

Sisaret syntyivät Pariisissa Charles Lemoinen ja Marie-Anne Roussellen perheeseen. Marie-Victoire (s. 1754) ja Elisabeth (s. 1755) olivat huomattavasti pikkusisartaan Marie-Deniseä (s. 1774) vanhempia. Maalareina Marie-Anne ja Marie-Denise olivat tunnetuimpia. Myös heidän serkkunsa Jeanne-Élisabeth Chaudet (1767–1832) oli taidemaalari ja kuvanveistäjä Antoine Denis Chaudetin vaimo.

Marie Victorie: Pojan mutokuva

1700-1800-luvun vaihteessa naistaiteilija ei ensikertaa taidemaailmassa enää ollut outo lintu. Ennen tätä taiteilijoiksi ryhtyivät vain taiteilijoiden sisaret ja tyttäret.

Sisarista vanhin Marie-Victoire (1754-1820) oli yksi niistä harvoista aikansa naispuolisista taiteilijoista, jotka elättivät itsensä maalaamalla. Häne ei koskaan mennyt naimisiin ja vaikka hän harjoittikin uraa itsenäisenä taiteilijana, hän asui elämänsä perheensä luona.

Taidemaalarin urasta haaveilevalle oli tärkeää saada paikka, jonkun osaavan taiteilijan oppilaana, sillä varsinaisia taidekouluja ei vielä ollut. Naisille oppilaspaikan löytäminen oli miehiä haastavampaa ja siksi moni uralle päätynyt saikin oppinsa perheenjäseneltään. Marie-Victoire oli 1770-luvun alkupuolella taiteilija François-Guillaume Ménageotin oppilaana, joka oli tunnettu historiamaalari ja Ranskan akatemian jäsen. Hän työskenteli Elisabeth Vigee-Le-Brunin naapurissa, tämän aviomiehen taidekauppias Le Brunin tarjoamissa tiloissa.

Marie-Elisabethin omakuva

Marie-Victoire osallistui Ranskan taideakatemian näyttelyyn ensi kertaa 1779 ja myöhemmin vielä neljästi, viimeisen kerran 1814. Hänet hyväksyttiin taideakatemiaan 29-vuotiaana vuonna 1783 .Marie-Victoiren kuuluisin maalaus vuodelta 1796 esittää taiteilijaa studiossaan. Marie-Victoire oli tunnettu paitsi muotokuvistaan myös miniatyyreistään. Monet hänen maalauksistaan ovat hempeitä, hämyisiä ja kiiltokuvamaisia.

Marie-Denisen ja Marie-Élisabetin (1755-1812) allekirjoitukset olivat hyvin samankaltaiset ja tyyli muistutti toisiaan ja heidän töistään on toisinaan vaikea sanoa, kumpi sen on maalannut. Marie-Denise ja Marie-Victorire asuivat isänsä kuoleman jälkeen, vuodesta 1800 lähtien sisarensa Marie-Élisabeth Gaboun luona. Marie-Élisabeth oli naimisissa serkkunsa notaari Jean-Frédéric Gabioun kanssa. Tämä oli taiteilijaserkku Jeanne-Élisabethin isoveli.

Marie-Denisen maalaama Marie Joséphine
Charlotte du Val d'Ognes (1801)

Elisabeth oli sisarista tuntemattomin. Hänen tiedetään kuitenkin pitäneen näyttelyitä vuosina 1783 ja 1785 Correspondance-salongissa (Salon de la Correspondance), jossa oli esillä hänen maalauksiaan lapsista. Kuvista näkyy hänen saaneen vaikutteita sekä isosisareltaan että mdm Vigee-Le-Brunilta. Hänen maalauksensa olivat rokokoo-muotokuvia. Ilmiselvästi hän luopui urastaan avioliittonsa seurauksena, sillä hän ei enää pitänyt näyttelyitä tämän jälkeen.

Perheen piirissä Marie-Denisen (1774-1821) tunnettiin nimellä Nisa. Lapsuudessaan hän sai todennäköisesti vaikutteita vanhemmilta sisariltaan ja serkultaan ja näki mahdollisesti akatemian näyttelyitä. 1790-luvun lopulla hän tapasi salongissa taiteilija Anne-Louis Girodet de Roussy-Triosonin, joka opetti hänt ensin. Pian hän alkoi myös ottaa oppitunteja François Gérardilta ja uusklassista tyyliä edustaneelta Jacques-Louis Davidilta.

Marie Denise (1802) Tukielma
naisesta luonon helmassa

Marie-Denise piti ensimmäisen näyttelynsä Pariisin salongissa jo samana vuonna. Hänen kuuluisin maalauksensa Charlotte du Val d'Ognes'n muotokuva on maalattu pari vuotta myöhemmin ja sitä pidettiin myös hänen oppi-isänsä Jacques-Louis Davidin maalaamana. Tätä alettiin kuitenkin epäillä jo 1950-luvulla, mutta oikean maalarin henkilöllisyys selvisi vasta 1990-luvulla. On mahdollista, että Marie-Denise on maalannut maalauksen ollessaan Davidin oppilaana.

Viimeiseksi jääneen työnsä Denise maalasi ilmeisesti 1814. Monien muiden naisten ja isosisarensa Marie-Elisabethin tapaan hänen uskotaan luopuneen taideurastaan avioliittonsa vuoksi. Naiset joutuivatkin usein tekemään valinnan uransa tai avio-onnen välillä.

Juhannusyön aarnivalkeat

Japanilaisia virvatulia

Juhannuksen kunniaksi muutama sana virvatulista. Aarteiden paikkaa merkitseviä virvatulia kutsuttiin aarnivalkeiksi, joita tyypillisesti nähtiin juuri juhannusöinä. 

Virvatulet olivat asumattomilla alueilla nähtyjä valoilmiöitä, jotka näkyivät yleensä hieman maanpinnan yläpuolella ja toisinaan myös juuri vedenpinnan yllä. Niitä oli eri värisiä ja yleensä ne huojuivat tai hyppelehtivät, joskus jopa liikkuivat paikasta toiseen. Sana virva tarkoittaakin väreilyä.

Virvatulia on yleensä nähty samoilla paikoilla ja tietyillä alueilla niistä on pitkät perinteet. Joskus harvoin niihin saattoi liittyä jopa outoja ääniä. Luonnontieteellisesti virvatulet selittänee suosta tai vesistöistä nousseen metaani. Muitakin mahdollisia tieteellisiä selityksiä on.

Virvatulet eivät olekaan puhtaasti suomalainen ilmiö, vaan ne tunnetaan useimpien kansojen parissa. Meillä ja muuallakin on uskottu niiden olevan henkiolentojen valoja. Ne ovat saattaneet houkutella harhaan tai vahingoittumaan. 

Saksalaisen taiteilijan näkemys

Viravatulia on liitetty myös kummitteluun. Eräiden liekin muotoisten virvatulten nimi oli liekkiö. Niitä on ajateltu aavelinnuiksi tai surmatun lasten sieluiksi. Liekkiö ei tehnyt pahaa kellekkään, mutta se saattoi häiritä ohikulkevia ulinalla tai itkulla.

Salaa tapetun lapsen ajateltiin yrittävän kertoa tapahtumasta. Länsimaissa liikkuu kulkutarinana kertomus, jonka mukaan valoja olisi nähty onnettomuuspaikoilla. Hautausmaan virvatuli saattoi kertoa pienen henkiolennon, kakkiaisen läsnäolosta. 

Meillä uskottiin, että aarnivalkean alla saattoi olla aarre. Myös metalliesiintymiä on etsitty aarnitulten paikoilta esimerkiksi Outokummussa on sanottu palaneen virvatulia.

Leprehaun oli irlanti-
lainen aarteenvartija

Aarnivalkeat paloivat aarnihautojen päällä. Aarnihaudat olivat taianomaisia paikkoja, joihin oli kätketty aarre. Samankaltaisia tarinoita on kerrottu muuallakin Euroopassa. Joskus lappalaisten ja taruolentojen katsottiin jättäneen jälkeensä aarteita

Aarnihaudalla oli vartijana oli yleensä haltija. Tarinoita aarteenvartijoista tiedetään muualtakin kuin meiltä. . Jos mies oli rikas, saatettiin uskoa hänen löytäneen aarnihaudan.

Varsinki juhannusyön virvatulten uskottiin näyttävän aarnihautojen paikkaa. Virvatulen ilmestyminen aarnihaudalle merkitsi otollista aikaa nostaa aarre haudasta. Joskus aarteessa oli taika (uhri), joka esti aarteen nostamisen muulloin kuin tiettynä aikana, usein juuri juhannusyönä. Monesti aarteen nostamiseen tarvittiin myös liki mahdoton tunnusteko.

Hyvää Juhannusta kaikille ja pitäkää silmät auki aarnivalkeiden varalta. 👻

Blogi siirtyy nyt totuttuun tapaan kesälomalle ja palailee elokuussa.

Salamurha - terrorismin isosetä

Pilakuva Julius Ceasarin murhasta.

Päädyin kirjoittamaan salamurhista miettiessäni terrorismin historiaa. Aihe on sen verran pimeä, että tästä tuskin tulee blogini suosituimpia kirjoituksia. Itse sivusin aikanaan omassa gradussani Suomen tunnetuinta salamurhaa eli Bobrikovin murhaa. 

Toisinaan salamurha on ollut sisäpiirin politikointia, mutta usein niistä on seurannut yhteiskunnallista epävakautta ja toisinaan sen tarkoitusperät ovat olleet samankaltaiaisia terrorismin kanssa. 

 

Salamurha on jonkun julkisen henkilön, usein vallankäyttäjän tai poliitikon, murhaaminen niin, että murhan suunnittelija ja usein myös tekijä pyritään salaamaan tai vaihtoehtoisesti murha toteutetaan salajuonen tai salaliiton seurauksena. 

Salamurha on eräs vanhimmista vallantavoittelun ja politiikan välineistä. Sen tausta syinä on voinut vallantavoittelun lisäksi olla myös taloudelliset tai sotilaalliset syyt. Motivaationa voi olla myös kosto. Jotkut ovat tavoitelleet murhaamalla myös kuuluisuutta.

Vanhan ajan salamurhat

Vaikka salamurhan juuret ovat varmasti syvällä historian hämärässä, se on tunnettu mm. muinaisessa Intiassa, Kiinassa, Egyptissä, Kreikassa ja erityisesti Roomanvaltakunnan aikana. Muinaisessa Egyptissä faaraoiden ja kruununperillisten murhia esiintyi jonkun verran. Vanhan testamentin hebrealaisten historiassa kuningasmurhia oli enemmänkin. Raamatun Vanhan testamentin eräänlaisessa lisäossassa, apogryfikirjoissa Juditin kirjassa salamurha on vihollisten voittamisen keinona.

Rooman valtakunnan loppuvaiheissa salamurhasta oli tullut lähes hyväksytty tapa edetä parempaan asemaan. Tunnetuin salamurhista oli Ceasarin muhra, jonka taustalla oli salaliitto, vaikkeivät murhaajat jääneet tuntemattomiksi. Toinen tunnettu tapaus oli Galigulan syökseminen vallasta.

Kleopatran rintakuva

   (esittänee  Kleopatraa)

Kolmas kuuluisa salamurhaus liittyy kreikkalais-egyptiläiseen historiaan, kun Kleopatra murhautti sisaruksiaan saadakseen vallan itselleen. Hänen siskonsa Arsinoen murhan toteuttajana toimi tosin Kleoptaran rakastaja Marcus Antonius. Roomalaisjoukot tappoivat myös pakoon pyrkineen Ptolemaios XIII-veljen. Nuorimman verhensä Ptolemaios XIV:n Kleopatra myrkytti Ceasarin salamurhan jälkeen. Kuitenkin Kleopatran katsotaan usein olleen murhien taustavaikuttajana.

Vaikka sukulaisten murhat järkyttivät ehkä roomalaisia, Kleopatran suvun eli Ptolemaiosten dynastian piirissä sisarusten ja muidenkin sukulaisten salamurhat eivät olleet harvinaisia, vaan niillä oli jo ennen Kleopatraa (eli oikeammin Kleopatra VII Filopatroria) pitkä historia. Kleopatra tappoi lopulta itsensä, mutta hänen poikansa Cesarionin (Ptolemaios XV), Ceasarin ainoan biologisen pojan, tapatti ottopoika Octavianus (eli tuleva Augustinus), joka piti tätä vaarana asemalleen.

Tunnettu olivat myös juutalaiset vapaustaistelijoiden eli seloottien ryhmästä eronnut sikaarien tai sikarien ryhmä, joka hyökkäili vastustajiensa (roomalaisten tai myötämielisten hebrealaisten) kimppuun viittansa alla piilottamillaan tikareilla. Ryhmä oli saanut nimensä juuri tikareistaan. Sikarien toiminta kohdistui tavallisiin kanssaihmisiin ja muistutti siten eräässä mielessä nykyaikaista terrorismia.

Keskiajan ja renesanssin salamurhat

Keskiajan Euroopassa kristillinen moraali ja kirkon oppi ei hyväksynyt salamurhaa. Keskiajalla kuningasmurhatkin olivat suhteellisen harvinaisia. Väite pimeästä keskiajasta ei siis kaikin tavoin pidäkään paikkaansa. Tosin Englannin kuningasta Rikhard III:tta on epäilty nuorten veljenpoikiensa murhasta, näiden kadottua Toweriin, mutta sitä ei koskaan ole pystytty todistamaan.

Hokusai: Ninja

Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti renesanssin aikana, jolloin salamurha sai mm. Macchiavellin innoittamana uudelleen hyväksyntää. Uskonsotien aikoina monia Euroopan uskonnollisia ja poliittisia johtajia murhattiin.

Lähi-Idässä vaikutti 1000-1200-luvuilla hashashiinien eli assassiinien ryhmä, joka kuului shiialaisten ismailiittien nizarien ryhmään. Ryhmän nimi tarkoitti roskaväkeä. Ryhmä tuli tunnetuksi turkkilaisperäisten Selzukkien valtakunnan johtohahmoja vastaan tekemistään salamurhista. Murhat suoritettiin usein tikarein ja pelotevaikutelman luomiseksi julkisilla paikoilla. Murhat olivat käytännössä itsemurhaiskuja, sillä assassiineilla ei useinkaan ollut mahdollisuutta paeta paikalta vahingoittumatta.

Turkissa päämajaansa pitänyt Ottomaani-imperiumi sortui veljessotaan 1300-luvulla, minkä seurauksena vallan voittanut veli murhautti eloon jääneet veljensä sen jälkeen, kun oli saanut miesperillisen. Parin seuraavan sukupolven ajan uudet sulttaanit surmasivat veljensä valtaan noustessaan, minkä jälkeen tapa alkoi herättää pahennusta ja myöhemmän sulttaanit sulkivatkin veljensä elinikäiseen kotiarestiin palatsiin suojissa. Intiassa sijainneessa Mogulivaltakunnassa oli 1600-luvulla myös vallatavoitteluun liittyneitä veljesmurhia.

Monien tänäkin päivänä ihailemat japanilaiset ninjat eli shinobit (shinobi no mono) olivat keskiajan Japanin palkkasotilaita, jonka tehtävänä oli vakoilla ja suorittaa salamurhia. He toimivat myös tuhopolttajina ja terroristeina. Ninjojen juuret ovat 600-luvulla asti, mutta vasta 1400-luvulla heitä alettiin tarkoituksella kouluttaa tehtäväänsä. Viimeisen kerran heidät mainitaan 1600-luvun puolivälissä.

Paidan kulttuurihistoria

Paidan kulttuurihistoria on pitkä. Se on kehittynyt keski- ja uudenajan alus- ja yöasusta osaksi nykyaikaista vaatetusta. Sen esi-isänä on varhais-keskiajan ja antiikin tunika.

Paita. CC BY-NC-ND 4.0
by Ilomantsin museosäätiö, Finna

Suomenkielen paita-sana tarkoittaa ylävartalon peittävää vaatetta, joka on yleensä kankainen. Viittaa usein miesten kaulukselliseen ja napitettavaan pukineeseen. Myös karjalassa sana paita (tai pajdu) viittaa tavallisesti miehen vaatteeseen.

Suomenkielen sana paita on tiettävästi germaaninen lainasana, joka on mahdollisesti lainattu muinaisesta gootin-kielestä. Ilmeisesti muistuttaa läheisesti esi-germaanista paidō-sanaa, joka on vanhassa ylä-saksassa muodossa pheit sekä gootin kielessä ollut äänteellisessä muodossa 'paida' (kirjoitusasu: 𐍀𐌰𐌹𐌳𐌰 ). Esi-ermaaninen sana on tarkoittanut paidan lisäksi myös takkia tai viittaa. Sen indoeurooppalainen juuri on viitannut villavaatteeseen. Gootinkielenkin sana on viitannut paidan lisäksi myös viittaan.

1800-luvun alku
CC-BY-ND-4.0
Finna, Museovirasto

Useimmille tutusta sanonnasta, jonka mukaan asiat ovat erottamattoma "kuin paita ja peppu", tulee ilmi paidan alkuperä alusvaatteena. Ennen paidan alla ei useinkaan käytetty alushousuja, vaan peppu oli suoraan paitaa vasten. Myös sanonta "vaihtaa (vaimoa jne.) kuin paitaa" viittaa alusvaatekäyttöön.

Nykykielessä paitaa monissa merkityksissä läheisesti muistuttava pusero on lainaa murteellisesta ruotsista. Pusero on lähtökostaisesti naisten ylävartalon peittävä ja kankainen napitettava vaate, eli miesten paidan naisellinen vastine (vrt. paitapusero). Sukupuoliset erot ovat sittemmin kadonneet ja puseroa käytetään myös muissa merkityksissä, joissa se on miestenkin vaate.

Tunikan lyhyt historia

Koska tunika on paidan isä, niin lienee syytä sanoa muutama sananen sen kehityksestä.

Assyrialainen vaate 600-luku eaa.
Malliltaan samanlainen kuin
aikakauden egyptiläinen tunika.

Vanhin nykyaikaan säilynyt paidan tai tunikan sukuinen vaatekappale on Egyptin 1. dynastian ajalta säilynyt pukine, joka on löydetty varhaisesta haudasta Tarkanista (n. 50 km Kairosta etelään). Se koostuu kolmesta suorakaiteen muotoisesta pellavaisesta kangaspalasta, josta kaksi muodostaa kappaleen yläosan ja hihat ja kolmas vartalo-osan. Yllättävn hyvin säilynyt vaate on noin ajalta 3000 eaa. (ekr.) eli yli 5000 vuoden ikäinen. (Tarkempi ajoitus määritteli iäksi n. 3482 - 3102 eaa.) Vaate on tiettävästi vanhin kudotusta kankaasta säilynyt asu.

Kitoni

Mielenkiintoinen yksityiskohta kuitenkin on, että vanhan- ja keskivaltakunnan aikana egyptiläiset pukeutuivat lähinnä kiedottaviin lannevaatteisiin, jotka muistuttivat hieman myöhempää kilttiä. He omaksuivat tunikan käytön uuden valtakunnan aikaan syyrialaisilta. Tuollainen tunika oli hautalöytöä paljon yksinkertaisempi vaate, lähinnä suorakaitainen kankaasta ommeltu pussi jossa oli sivussa kädentiet ja ylhäällä pääntie. Vaate ulottu yleensä vyötärön alapuolelle. Pitemmästä tunikasta tuli eräänlainen kaapu, joka koottiin yksinkertaisella vyöllä. Syyrialaiset olivat omaksuneet tunikan käytön viimeistään 1200 eaa.

Kreikkalaiset omaksuivat pitkän kankaisen tunikaa tai kaapua muistuttavan kietaisuasun, kitonin, n. 750-luvulla eaa. Vaate koostui neliskanttisesta tai lieriön muotoissesta kankaasta joka oli olkapäiltä kiinnitetty aluksi neuloin tai soljin. Myöhemmin olkasaumat saatettiin myös ommella tai kiinnittää napeilla. Kitoni oli erityisesti naisille tyypillinen asu, vaikka miehetkin käyttivät sitä. Naisten kitoni ulottui aina nilkkoihin, vaikka miesten kitoni lyheni arkaaisen kauden jälkeen polviin.

Työmies tunikassa

Roomalaiset pukeutuivat alunalkaen erilaisiin kietaisuvaatteisiin, lähinnä etruskeilta peräisin olevaan toogaan ja sen päällä käytettävään viittaan (pallium tai palla). Naiset lakkasivat käyttämästä toogaa ilmeisesti 200-luvulla eaa, jonka jälkeen siitä tuli lähinnä prostituoitujen, aviorikoksesta kiinni saatujen ja eronneiden naisten asu. Tunikan roomalaiset omaksuivat asukseen 200-luvulla eaa, jolloin se oli aluksi lasten ja orjien asu, mutta 100-luvulla eaa. tooga alettiin pukea tunikan päälle. Pohjois-Euroopan eri indoeurooppalaisilla heimoilla (germaaneilla (joiksi roomalaiset kutsuivat kaikkia pohjoisia heimoja), kelteillä ja muillakin) tunika oli ollut käytössä ilmeisesti jo pitempään.

Kopitlainen tunika 200-luvulta

Roomalaiset omaksuivat 200-luvulla jaa (jkr) dalmatikan itäisen Välimeren asukkailta, lähinnä Syyriasta. Dalmatikasta kehittyi myöhemmin keskiaikainen mekko, joka oli aluksi sekä naisten että miesten asu.

Vanhimmat pohjois-eurooppalaiset esimerkit tunikoista on löydetty tanskalaisilta rautakauden suoruumiilta, joista monet on vaatetettu nahkaisiin tunikoihin. Ne on valmistettu kotieläinten nahkoista. Huldermosen naisella tiedetään olleen villaisen hameen ja turkisviitan alla todennäköisesti pellavainen tai nokkoskuituinen alusasu, jonka mikroskooppisia jäänteitä löydettiin hänen ihostaan. Ajankuluessa itse vaate oli maatunut ja hävinnyt, kuten ilmeisesti monet muutkin suoruumiiden vaatekappaleista. Saksasta on löydetty suosta 400-luvulta peräisin oleva villatunika (Thorberg tunic), joka on ommeltu säästeliäästi ja osin nyöritetty.

Keskiaikainen paita

Läpi keskiajan sekä naiset että miehet, iästä riippumatta, käyttivät alusvaatteinaan ensisijaisesti pitkähköä paitaa ja sukkia. Miehillä saattoi joskus olla myös alushousut, joita naiset eivät harvoja poikkeuksia lukuunottamatta käyttäneet. On viitteitä siitä, että yksinkertainen alusmekko, -tunika tai pitkä paita on ollut käytössä jo rautakaudella.

Työmiehiä paidoissa ja tunikoissa
1400-luku

Eräs vanhimmista miesten paidoista on löydetty Viborgista, Juutinmaalta (Tanskasta) ja 1000-luvulta peräisin. Sitä voidaan pitää myöhäis-rautakautisena tai varhaiskeskiaikaisena. Paita on koottu lukuisista erillisistä pellavaisista kankaanpaloista, jotka on ommeltu yhteen. Osin johtuen lukuisista kankaankappaleista, paidassa ei ollut olkasaumoja (poncho/kimonohiha) ja se oli malliltaan hyvin istuva (pdf). Paitaan lienee käytetty noin metrin levyistä kangasta.

Keskiajalla oli tyypillistä käyttää kankaat hyödyksi mahdollisimman tarkkaan kokoamalla vaatteita paloista. Tuonaikaisissa kangaspuissa kudotut kankaat eivät myöskään olleet erityisen leveitä. Tarkan istuvuudenkin osasyynä voi olla aikakauden tyylin lisäksi pyrkimys säästää kangasta.

Paita 1596 on tyypillinen
seuraaville vuosisadoille.

1200-1100-luvuilta on löydetty joitakin paitoja niin Ranskasta (St. Louis) kuin Britanniasta (Arras). Ne ovat olleet ylhäisten henkilöiden, kuten papiston tai aateliston, omaisuutta. Nämä hautapaidat ovat olleet malliltaan runsaampia, mutta edelleen taidokkaasti lukuisista kappaleista valmistettuja.

Vaikka arkeologisia todisteita paidoista on säilynyt melko vähän, kuvallisia ja kirjallisia todisteita on sitäkin enemmän. Jo viikinkiaikaisissa irlantilaisissa kirjoituksissa puhutaan pellava paidoista tai tunikoista. Keskiaikaisissa kuvituksista löytyy esimerkkejä myös alusasuista. Ilmeisesti monet aluspaidoista olivat yksinkertaisia T:n-mallisia tunikoita. Koska alusasut eivät näkyneet, niiden kohdalla ollaan varmasti oltu erityisen säästeliäitä kankaan suhteen.

Monet museoiden kuvat kaikkien käytettävissä

Tammikuussa iso osa Finnan kuvista tuli yleiseen käyttöön, eli niitä voi käyttää esimerkiksi blogeissa kunhan mainitsee alkuperän. Minua tämä ilahdutti suuresti.

Olen käyttänyt Finnan kuvia osaltaan kaikissa kevätpuolen blogiteksteissäni. Niistä on ollut paljon apua. Varsinkaan tapetti-kirjoitusta ei olisi olemassakaan ilman Finnan kuvia.

Finnassa voi etsiä kuvia sallitun käyttötavan mukaan

Piti tästä jo aiemmin kirjoittaa, mutta jotenkin aihe hautautui muiden kiireellisempien varjoon.

Kannattaa huomata, että kaikki Finnan kuvat eivät ole vapaassa käytössä, mutta onneksi haulla voi etsiä kuvia, joita voi nimenomaan käyttää vapaasti. Se helpottaa sopivan kuvan löytämistä.

Finnasta on myös näppärä hakea tietyn aikakauden esineitä (ja niistä otettuja kuvia). Silloin ei tarvitse selata pitkää listaa kuvia, joista useimmat eivät sovi omaan tarkoitukseen. 

1600-1700-lukujen tapetit

1400-luvun gobelliini.

Länsimaissa tapetti oli gobelliinien jälkeläinen. Siitä kehittyi edullisempi versio käsinkudotuille seinävaatteille. 

Gobellineja on länsimaissa käytetty antiikin ajoista saakka (n. 300 luvulta eaa). Suomen ja ruotsin gobelliini nimitys tulee pariisilaisesta keskiaikaisesta "tehtaasta" (1400-luku). Ranskaksi seinävaate on tapisserie ja englanniksi tapestry. Seinävaatteita käytettiin paitsi koristamaan sisätiloja, myös eristämään huoneita kylmistä kiviseinistä.

Seinävaatteista tapetteihin

Seinälle liimattu painokuva,
yksityiskohta maalauksesta, 1540-luku

Ranskaksi tapetti on joko papier peint tai myös tapisserie. Ilmeisesti meidän tapettimme onkin nimityksenä ranskalaista alkuperää. Nimitys seinäpaperi on käytössä periaatteessa sekä englanninkielessä että ranskassa. Saksalaiset puhuvat tapeteistä (die Tapete) kun taas espanjalaiset käyttävät nimitystä papel pintado eli maalattu paperi.

1600-luvun lopun tapetit, Skolklosterin linna, Ruotsi

Varsinainen paperin-valmistus oli levinnyt Eurooppaan 1100- luvulla. Uskonnollisia painokuvia alettiin painaa 1400-luvun alussa puisilla painolaatoilla.

Vaikka seinäpapereita oli painettu Kiinassa jo aiemmin, Euroopassa niitä alettiin valmistaa 1400-luvun lopulla tai 1500-luvun alussa ilmeisesti itsenäisesti. Joka tapauksessa tapetin ripustajat perustivat killan Ranskaan vuonna 1599. Varhaisimmat tapetit olivat Ranskasta ja Englannista. Toisaalta myös erilaisia painokuvia liimattiin usein seinille. Erityisesti monet Albert Dürerin kuvat oli tarkoitettu seinäkoristeiksi.

Tapetin painatus puulaatoilla.

Viimeistään 1600-luvun loppuun mennessä olivat kehittyneet käsinmaalaus, puulaatta (eli puupiirros) painokuvat sekä sabluunakuviointi. Puulaatoilla painetut tapetit tulivat nousevan maalaisaatelin suosioon jo Keski-Euroopassa jo renesanssin aikana. Yläluokka suosi edelleen seinävaatteita, jotka olivat kuitenkin erittäin kalliita ja joihin useimmilla ei ollut varaa.

Varhaiset seinäpaperit matkivatkin seinävaatteiden aiheita. Valitettavasti varhaisista tapeteista on säilynyt vain vähän esimerkkejä. Joitakin mallikuvia ja painolaattoja kuitenkin tunnetaan.

Yksityiskohta, 1700-luku, kiinalainen

Englannissa tapettien valmistus taantui Cromwellin puritaanisen tasavallan aikana, sillä silloin niitä pidettiin turhanpäiväisinä. Kuningasvallan palauttamisen jälkeen tapetit palasivat suosioon hyvin nopeasti. Varakkaat pyrkivät täyttämään aiempaa kulttuurista tyhjiötä kauniilla asioilla.

1600-luvun lopulla Eurooppaan alettiin tuoda laadukkaita kiinalaisia tapetteja. Ne olivat kokonaan käsinmaalattuja ja siksi kallita. Monet eurooppalaiset valmistajat pyrkivät kopioimaan niitä.

1700-luku

Ranska 1700-luku

1740-luvun lopulla Britannian Pariisin suurlähettiläs sisusti asuntonsa sinikuvioidulla (flokkipainatetulla, irtonukkakoristetulla) nukkatapetilla, josta tuli suosittu. Ranskalainen valmistaja  Jean-Baptiste Réveillon alkoi valmistaa ylellisistä sinikuvioitua fleyr-de-lys eli ranskanlilja tapettiaan 1760-luvulla. Sitä käytettiin ensimmäiseen kuumailmapalloon 1780-luvulla.

Keski-Euroopassa 1700-luvulla olivat suosittuja erilaiset maisemat. Niissä oli usein joko antiikin rakennuksia tai raunioita, maalaisidyllejä tai eksoottisia näkymiä. Myös toistuvia kukka-, ihmis- ja eläinaiheita käytettiin paljon. 1700-luvun lopulla kehitettiin ensimmäiset tapettien koneelliset painotekniikat. Nämä tarjosivat uusia kuviointimahdollisuuksia ja nopeamman sekä edullisemman tuotannon.

Kultanahka tapettia 1600-luvulta,
myöhemmin kehystetty
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot

Suomalaista tapettihistoriaa

Suomi oli pitkälle 1700-luvulle saakka Ruotsin syrjä-aluetta ja aineellinen kulttuurimme oli niukkaa ja pitkälle talonpoikaista. Tilannetta eivät suinkaan parantaneet 1600-luvun lopun nälkävuodet eivätkä Venäjän valloitus- ja hävitysretket 1700-luvun alussa. Tilanne parani kunnolla oikeastaan vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Ennen 1700-lukua tapetteja olikin Suomessa vain harvoissa rakennuksissa. Barokki toi kuitenkin tapetit myös Pohjolaan 1600-luvulla ja meilläkin niitä lienee ollut joissain harvoissa rakennuksissa. Tuolloin tapetit saattoivat koostua kullatuista nahkapaloista (ns. kultanahka tapetti). Sen halvempi versio oli verkanukkatapetti (eli sirotetapetti), jossa tapetin päälle kuvioksi liimattiin villanukkaa. Sirotetapetit pyrkivät jäljittelemään kultanahkaa. Varaisimmat tapetit olivat neliskanttisia eivätkä välttämättä peittäneet koko seinää.

Rokokoo, käsinmaalattu
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot

Kotimaisia tapetteja alettiin valmistaa 1740-luvulla, koska Ruotsin ylellisyys asetukset kielsivät ulkomaalaisten tapettien maahantuonnin. Suosittuja aiheita olivat köynnöstävät kasvit yhdistettyinä pystyraitoihin ja kukkakimppu-ruudukko. Myös suuria kokohuoneen maisemakuvia valmistettiin. Kangas- ja paperipohjalle maalattuja koristemaalauksia kutsuttiin myös tapeteiksi (ns käsin maalatut tapetit). Tapetit painettiin ns. lumppupaperille, jonka valmistuksessa käytettiin hyväksi vanhoista vaatteista saatuja kuituja.

Rokokoo, käsinpainettu
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot

Monet valmistuspajat olivat pieniä, sillä tuolloinen tapetinvalmistus vaati paljon käsityötä. Valmistajat välttyivät leimaverolta, jos heillä oli tapetin valmistuksen lisäksi jokin muukin ammatti. Usein tapetteja valmistettiinkin jonkun käsityö- tai taideammatin sivutyönä. Jo alussa Turun Akatemian piirustuksenopettajat saivat luvan valmistaa tapetteja. Leimattomia tapetteja on vaikea tunnistaa ja monet valmistajista ovatkin jääneet ajan hämärään. Osa täkäläisistä tapeteista on todistettavasti tuotu Ruotsin puolelta.

Kustavilainen, sabluunalla?
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot

1700-luvun lopun hallitsevaksi tyyliksi muodostui kustavilaisuus, jossa yhdistyi ilmavuus, vaaleus, käytännöllisyys ja eleganttius. Suomessa tyyli oli ruotsalaistakin pelkistetympää: hillittyä vaaleaa harmaata ja pelkistettyjä muotoja. Kustavilaiseen tyyliin sopivat raitatapetit ja köynnösaiheet ja jopa käsinmaalatut antiikin pylväsaiheet.