Keskiajan kirjonta

En ajatellut kovin usein kirjoitella keskiaikaan liittyvistä aiheista, sillä niistä löytyy Suomen kielellä jo paljon tekstiä. Keskiaika kuitenkin kiinnostaa sekin, joten teen tässä ensimmäisen pikku poikkeaman sille polulle. Ohimennen sivusin keskiaikaistakin kirjontaa kertoessani kirjonnan historiasta. Koska keskiaika (ja renesanssi) oli kirjonnan kukoistuskautta, niin ajattelin kirjoittaa hieman keskiaikaisesta kirjonnasta. (Huom. pistojen nimi näkyy, kun viet hiiren päälle!)

Keskiajan kirjonnan innoittajana oli kristinusko. Kirkollinen kirjonta alkoi jo alku-kristittyjen parissa Lähi-Idässä ja kukoisti Bysantissa, joka oli eräs keskiajan tärkeimmistä esikuvista. 400-1400-luvulle roomalaiskatolinen kirkko oli Euroopassa vallan keskus ja yhdistäjä. Kaikki taiteet, kirjonta mukaan lukien, saivat kirkon tukea, mistä seurasi, että töiden tarkoituksena oli ylistää Jumalaa. Kirkollisten tekstiilien aiheet olivat raamatullisia tai liittyivät pyhimystaruihin. Maallisemmat aiheet liittyivät yleensä kansantaruihin ja legendoihin, joista monet olivat pakanallista alkuperää. Arvostetut neulamaalarit olivat useimmiten miehiä.

Keskiajalla, jolloin ei ollut painettuja mallikirjoja, kirjontamallit kulkivat kädestä käteen merkkausliinoilla, jotka säilöivät kirjonta tekniikan ja mallit. Merkkausliinojen määrä moninkertaistui 1400-luvun lopussa ja 1500-luvun alussa, jolloin alettiin yhä enemmän kirjoa myös vaatteita ja kalustusta. 1500-luvulla kirjonnasta olikin tullut rikkauden todiste.

Keskiajalla tunnettuja pistoja olivat esimerkiksi varsipistot, etupisto, tikkipisto, laakapisto, sidepisto, ketjupisto, halkaistu-ketjupisto ja aitapisto. Varsipistoja käytettiin usein kuvioiden reunustamiseen. Tikkipistoa käyettiin paljon vapaassa kirjonnassa. Sidepistot olivat tärkeitä kultalangalla kirjottaessa, sillä ne toivat kankaaseen joustavuutta. Niitä käytettii myös haluttaessa kattaa laajoja alueita pistoilla nopeasti. Halkaistua ketjupistoa käytettiin esimerkiksi vaakunakirjonnassa ja sillä oli käyttöä niin reunustamiseen kuin kuvioiden täyttämiseenkin. Kirjontaan yhdistettiin usein aplikaatiota ja helmikoristelua. Usein kuvioina oli kasviköynnöksiä ja geometrisia kuvioita.

Jo 600-luvulla on kirjoitettu ensimmäiset maininnat kuuluisasta englantilaisesta tai pikemminkin anglo-saksisesta kirjonnasta. Sittemmin Opus Anglicanum muodostui erääksi tunnetuimmaksi keskiaikaisen kirjonnnan lajiksi. Sille oli tyypillistä värikäs silkki- ja kultalankakirjonta. Toinen miltei yhtä arvostettu oli saksalainen, lähinnä alasaksilainen valkokirjonta Opus Teutonicum, johon saattoi liittyä myös revinnäiskirjontaa ja toisinaan korostusvärin käyttöä. Myöhemmällä keskiajalla Ranska tuli kuuluisasti Or Nue kultavarjostuskirjonnasta, jossa sekoittamalla värillistä ja kultalankaa sidepistoihin saatiin himmeämpiä ja kirkkaampia kullan sävyjä. Keskiajalla kirjonta kukoisti myös normanniajan Sisiliassa. Keskiajan ja renesanssin taitteessa kirjonta oli rikkaimmillaan, sillä syntyi useita uusia tyylejä, kuten assisilainen aukkokirjonta (kohde jätettiin kirjomatta) ja englantilainen mustakirjonta.

Eräs kuuluisimmista keskiaikaisista kirjotuista tekstiileistä on yli 70 metriä pitkä 1100-luvulta peräisin oleva Bayeux’n seinävaate. Siihen on kirjottu jopa 79 kohtausta (toisten arvioiden mukaan vain noin 30), jotka kuvaavat Englannin Normannivalloitusta 1066. Seinävaate on kirjottu villalangalla pellava-palttinalle (yksinkertainen sidos) ja on puolisen metriä leveä. Sen kirjontaan on käytetty kahta eri tekniikkaa: reunapistoina tikkipistoja ja kuviot on täytetty sidepistoilla. Väreistä käytetyimmät ovat punaruskea, sinivihreä, himmeä kulta, oliivin vihreä ja sininen. Sidepistoissa pitkät pistot on kiinnitetty joko samalla tai vastavärillä.

Ei ole tarkkaa tietoa, kuka seinävaatteen on valmistanut ja missä; Britanniassako vai Ranskassa. Tässä vaiheessa myöhempi vaakunataide, joka syntyi 1100-luvun puolivälissä, ei ole vielä selkeästi tunnistettavissa, vaikka viitteitä siihen on jo olemassa. Kirjontatyö kuvaa aikauden yhteiskuntaa ja tapahtumia yksityiskohtaisesti. Siinä näkyy myös vierailulla käynyt Hayleyn komeetta.

Ohjeita ja malleja:
1300-1400-luvun saksalaisia kirjontamalleja ja toinen samanaiheinen lähde
Silkkikukkaron kirjonta noin vuodelta 1300 (pdf)
Historical Needlework Resources


Lisätietoa ja lähteitä:
Scandinavian Embroidery (pdf)
Needlework History (pdf-dokumentteja)
Mathilde's Medieval and Renaissance Embroidery Page
Medieval/Renaissance Embroidery Homepage

Juhannustaikoja

Kesän valoisampana aikana vietettiin taivaan- ja säänjumala Ukon juhlaa hedelmällisyyden ja sadon takaamiseksi. Tällä nimellä juhla tunnettiin osassa Karjalaa vielä 1800-luvulla. Juhlan juhlintaan liittyi myös olutmaljojen juonti Ukon kunniaksi. Keskiajalla roomalaiskatolinen kirkko omisti kesäkuun 24. päivän Johannes Kastajan muistoksi ja juhlan nimeksi tuli Johannes nimen vanha ääntämisasu Juhannus.

Ja kun kevätkyntö kylvettiin,
silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika että akka.
Sitten paljon häpeällistä siellä tehtiin,
niin kuin sekä kuultiin että nähtiin.
-Runoili Mikael Agricola-

Juhannusaaton kokko on alunperin juuri Ukon juhlintaan liittynyt itäsuomalainen tapa. Vanhin kirjallinen kuvaus on Turusta vuodelta 1645. Vuotuisia juhlatulia on kuitenkin koko Suomessa eri keväisinä juhlapyhinä ja eri ajankohtina ympäri Eurooppaa. Se liittyi hedelmällisyyteen ja pahan torjuntaan. Karjalankannakselta tunnetaan tornimainen ylhäältä yhteensidottu säärikokko, joka syttyi aina keskiyöllä tavanomaisempien risukokkojen polton jälkeen.

Oletko etsinyt lapsena seitsemää erilaista kukkaa tyynyn alle sulhasta nähdäksesi? Vaikkei lapsena oikeasti paljon sulhaset vielä kiinnostanut, joku perinnetaioissa oli jännittävää. Myös alastomana pellossa kylpemisestä ja peilien tai vesiastioiden kautta sulhasten katselu oli minulle tullut tutuksi tavalla tai toisella.

Juhannuksen taiat ja enteet liittyivät ihmisten ja maatalouden hedelmällisyyteen. Rakkaimpia ovat olleet hääonneen liittyvät taiat, jotka ovat osin säilyneet nykypäivään asti, vaikka harva niitä muistaa Juhannuksena kokeilla. Kaikenlaiset oudot tapahtumat kuuluivat Juhannusyöhön kuten saniaisten kukkiminen (joko auttoi löytämään aarteen tai kukka antoi taikavoimia) ja aaveiden liikkuminen. Myös Juhannusyön virvatulet johdattivat aarteiden luo.

Halukkaat voi yrittää kokeilla seuraavia taikoja (omalla vastuullaan):

Katsottaessa kaivoon, lampeen tai lähteeseen juhannusyönä, mieluiten alasti, näkee tulevan puolison.

Hyvän naimaonnen saa, jos juhannusyönä kierittelee alastomana kasteisella niityllä tai poikatalon ruispellolla.

Tulevan puolison voi nähdä juhannusyönä unessa, jos on laittanut tyynynsä alle yhdeksällä heinällä sidotun kukkaseppeleen.

Kun juhannusyönä asettaa peilit vastakkain ja toiseen peiliin katsoo, näkee toisesta peilistä tulevan sulhasensa/morsiamensa.

Kun juhannusyönä asettaa tyynynsä alle ennen nukkumaan menoa seitsemän erilaista kukkaa, jotka on poimittu seitsemältä eri niityltä, tulee yöllä unessa tuleva sulhanen tervehtimään.

Jos juhannusyönä kerää seitsemän kukkaa/yrttiä ja ylittää seitsemän aitaa ja nukkuu kukat tyynyn alla, niin unessa näkee tulevan sulhasen/morsiamen.

Jos juhannusyönä poimii kolmen talon maalta yhdeksän kukkaa ja panee ne tyynynsä alle, toteutuu se uni, minkä yöllä näkee. Huomattava on, ettei poimimisen aikana eikä sen jälkeen saa puhua mitään.

Ja hieman enemmän kulutusta kärsineet voivat haluta kokeilla seuraavaa konstia:

Reumatismi parani kun erellä mettumaarin otettihin tervaasia koivullehtiä ja pantihin ne tyhyjähän sänkyhyj ja sittem meni sinnem maata.

Linkkejä:
SKS tietopaketti: Vuotuisjuhlat: Juhannus
Juhannus - suomalainen keskikesän juhla / SeurasaarisäätiöTunturisuden Juhannus
SK 2008: Näin taidat juhannuksen taiat
Kotus: Juhannus, mittumaari, vuotuisjuhlista vehrein & Juhannus ja mittumaari
YLE: Elävä Arkisto: Juhannus

Valistuksen aikausi ja tyyli

Voltaire oli eräs valistuksen
keskeisiä ajattelijoita.

Valistus oli 1700-luvun lopun eurooppalainen aatesuunta (filosofia), joka korosti järjen ja tiedon merkitystä. Tavoitteena oli uusi uljas ihminen. Keskeisiä teemoja olivat tiede ja kaikenlainen vapaus. Luonnontieteet olivat edenneet aiemmilla vuosisadoilla, ja ne ja uusien mantereiden myötä löytyneet toiset kulttuurit alkoivat vaikuttaa käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta.

Saman aikaisesti yhteiskunta, erityisesti Iso-Britanniassa, mutta myös muissa länsimaissa, pinnisteli teollisen vallankumouksen kourissa, joka mursi vanhaa luokka- ja työnjakoa sekä ajoi ihmisiä maalta kaupunkeihin. Valistuksen johtajat kokivat olevansa älykköjä, joiden tehtävä oli pelastaa maailma järjettömyyden ja taikauskon vallasta.

Liikkeen isoisiä olivat John Locke ja Thomas Hobbes, jotka vastustivat yksinvaltaisuutta ja uskonnon asemaa jo 1600-luvulla. Varsinaisia valistusajattelijoita olivat esimerkiksi Voltaire, Rousseau, Kant ja Goethe. Kuuluisin suomalainen valistus ajattelija oli Anders Chydenius. Liberalistinen aate syntyi valistusaikana ja silloin istutettiin myös sosialismin ensimmäiset siemenet. Näihin aikoihin oli useimmissa taiteenlajeissa siirrytty rokokoosta uusklassiseen tyyliin. Pukeutumisessa uusi aika alkoi 1780-luvulla. Sitä ennen muoti noudatteli 1730-luvulta alkanutta kehitystä. Pohjoismaissa seurattiin kustavilaista tyyliä.

Rokokoo ja uusklassinen tyyli
Rokokoo tyylin erityispiirteitä oli ollut innostus kiinalaisuuteen, valoisat luontoaiheiset maalaukset, posliinipatsaat ja musiikissa kepeä galantti-tyyli. Pukeutuminen oli tärkeää ja siihen käytettiin paljon varoja. Taidokkaat kampaukset puuteroitiin. Köyhemmillä oli varaa kampauksiin harvemmin ja niissä pesivätkin herkästi syöpäläiset. Kengät olivat siroja, eikä niistä oikein ollut kävelemiseen. Myös miesten muoti oli hyvin värikästä ja koristeellista. Rokokoo tyylille tyypillistä olivat viuhkat, monokkelit ja kauneuspilkut.

Tyylikkäästi uusklassista

Pompeiji oli sattumalta löydetty 1599. Sekä Pompeijin että Herkuleumin kaivaukset pääsivät vauhtiin 1730-40-luvuilla. Kaivaukset jatkuivat koko 1700-luvun loppupuolen. Niillä lienee ollut vaikutus myös uusklassisen tyylin syntymiseen noin 1765 tienoilla. Tyyli vaikutti joillakin taiteen aloilla 1800-luvun lopulle saakka. Vaikutteita se sai antiikin Roomasta ja Kreikasta. Maalauksissa korostuvat aiempien pastellien sijaan puhtaat värit ja valon ja varjon vaihtelut (chiaroscuro). Aluksi tärkeässä asemassa oli kreikkalainen antiikki, myöhemmin Napoleonin Ranskassa aatteellisista lähtökohdista johtuen myös roomalainen. Taide usein muistutti eniten roomalaista kopiota hellenistisestä taiteesta.

Kustavilainen tyyli oli uusklassisen tyylin oma koulukuntansa, joka vaikutti Kustaa III:n ja hänen poikansa Kustaa IV Aadolfin hallintokausilla (1771-1809). Tyyli kattoi arkkitehtuurin ja sisustuksen. Varhaiskustavilainen tyyli alkoi ruotsalaisten arkkitehtien 1740-50-lukujen matkoista Italiaan ja Ranskaan. Pariisilaisten mallikirjojen avulla pyrittiin seurailemaan kreikkalaista makua (goût grec). Suomessa tyylin merkittävin edustaja on Mustasaaren kirkko.

Kustavilainen sisustus

Varsinainen kustavilainen tyyli alkoi kuningas Kustaa III:n hallintokaudella, hänen 1783-84 Italian matkansa jälkeen. Antiikin tyylin lisäksi esikuvana on ollut myös 1500-luvun italialainen palladonistinen renesanssiarkkitehtuuri. Tyyliä on kuvattu myös ultradoristiseksi. Hämeenlinnan kirkko on puhtainta kustavilaisuutta Suomessa. Myöhäiskustavilainen tyyli vallitsi Kustaa III:n kuoleman jälkeen ja Turun Akatemia (1817) on sen merkittävin esimerkki Suomessa. Myöhäiskustavilaisuus oli tyyliltään korutonta ja ankaraa. Keskeistä oli suunniteltu käytännöllisyys, hyödyllisyys ja taloudellisuus.

Ruotsin kuningattaren puvussa
leveät pönkät (1773-1775)

1700-luvun puolivälin tienoon naisten pukumuoti
Jo myöhäisbarokin aikana muodin keskus oli siirtynyt Ranskan kuninkaan hoviin ja ranskalainen hovimuoti saneli muotia miltei koko 1700-luvun ajan. 1700-luvun loppu puolella tärkeänä esikuvana oli mm. Marie Antoinette.

Ranskalaisessa pukumuodissa tärkeä murros tapahtui 1730-luvulla, kun myöhäis-barokin pukeutumistyyli vaihtui rokokooksi. Murros ei ollut yhtä jyrkkä kuin empire tyylin synty 1800-luvun lopulla ja monet aiemmat tyylit jatkoivat eloaan uudelleen muodistettuna. 1730-1780-lukujen muodille oli tyypillistä aamupukujen eli kotiasujen siirtyminen ensin katumuodiksi ja myöhemmin muodollisimmiksi hoviasuiksi. Näin kävi useimmillekin tyyleille. Pukutyylit olivat muodissa rinnan eikä niiden tarkkaa järjestystä ole mahdollista määritellä.

Yleinen piirre aikakauden naistenasuille oli, että päällypuku saattoi olla joko edestä avoin (jolloin alushameet näkyivät) tai suljettu. Avointen pukujen alushameet olivat yhtä koristeellisia kuin päällyspuvutkin ja ne oli joko sävytetty puvun sävyyn tai kontrasti-värisiä. Hovipuvussa olennaisena osana olivat pönkät eli panniers (korit), jotka kohottivat pukua molemmilta lanteilta. Nämä hametta kohottavat kehikot saattoivat olla hyvinkin suuret. Pönkät saattoivat levittää hametta lanteilta jopa pari metriseksi. Vaikutelma oli litteä. Etupuolella oli koristeellinen miehusta.

Muotokuvassa säkkiselkäpuku

1700-luvun alkuvuosikymmeninä syntyi niin sanottu säkki (saque) eli ranskalainen puku (Robe à la Française). Se oli pukutyyli, jossa takaosa puvusta laskeutui viittamaisesti (tai säkkimäisesti) harteilta alaspäin helmaan saakka (Watteau-selkä). Etupuolella leikkaus oli vyötäröllä. Aluksi tämä oli hovipuku, jonka kanssa käytettiin pönkkiä (robe à la panniers). Puku oli barokkikauden kotiasu, joka nousi rokokookaudella hoviasun asemaan.

Robe à la Polonaise

Sen rinnalla oli ainakin britanniassa jatkuvasti myös perinteinen edestä ja takaa vyötärölinjainen asu, jolla oli eri nimiä. Se tunnettiin usein myös nimellä englantilainen (Robe à la Anglais). Puku oli muuten hyvin samanlainen, mutta siitä puuttui ranskalaisen puvun erikoinen selkä. Tyyli oli olemassa koko aikakauden, mutta nousi muodin huipulle vuosisadan jälkipuolella. Englantilainen tyyli oli pukuhistoriallisesti vähiten erikoisin.

Myöhemmin syntyi myös edellisen variaato puolalainen puku (Robe à la Polonais), jossa päällyspuvun helmoja oli takaa kohotettu useammalla kiinnikkeellä. Myös alushameen helmat olivat tavallista lyhyemmät ja paljastivat nilkat, toisinaan enemmänkin. Tyylillä haettiin eräänlaista romantisoitua paluuta maalle paimentyttöä tai karjakkoa muistuttavalla tyylillä. Tämä puku tuli myöhemmin uuteen muotiin 1800-luvun kertaustyyleissä, mutta oli silloin jo menettänyt perinteisen maalaisen leimansa.

Bruswik

1700-luvun toisella kolmanneksella muotiin olivat tulleet kaksiosaiset asut, jotka muodostuivat päällysjakusta ja alushameesta. Bruswick oli kaksiosainen puku, jossa oli lantiomittainen korkeakauluksellinen tai hupullinen jakku ja hame. Hihoissa oli päällyshihat, jotka päättyivät kyynärpäissä liehukkeisiin ja pitkät alushihat. Sen esikuvana oli saksalainen pukeutuminen.

Caraco oli yksinkertianen tyköistuva takki, jonka pääasiallisena koristeena oli käytetty kangas. Takaa ja sivuilta se oli 3/4 mittainen, mutta edessä miehustan kohdalla päättyi sen alle. Se oli alunperin maanviljelijöiden ja käsityöläisten asu, jonka yläluokka omaksui maalais- ja kotiasukseen. Se oli tyyliltään maalainen ja nousi suosituksi vallankumouksen aikana, kun haluttiin osoittaa olevansa demokraattisia. Aluksi hihat olivat kyynärmittaiset, 1790-luvulle tultaessa pitkät ja istuvat. Pet en l'Air oli edestä kuten caraco-jakku, mutta sen takaosa oli kaavoitettu säkkimäiseksi. Se ulottui aluksi takaa polviin, mutta lyheni vähitellen.

Ratsastusasu muodostui perinteisesti alushameesta, liivistä, puserosta, takista ja hatusta ja muistutti miesten vastaavaa asua (takki: justaucorps). Toisinaan takkiin ommeltiin valeliivi ja myöhemmin liivistä luovuttiin kokonaan. Ranskalaiset omaksuivat myös englantilaisilta pitkän ratsastustakin (redingote), jossa oli pitkät hihat ja suuret käännetyt kaulukset. 1700-luvun viime vuosikymmeninä takista kehittyi muodikas asu, jota käytettiin päällysvaatteena muulloinkin kuin ratsastaessa ja Italiassa virallisemmissakin tilanteissa.

Amerikkalainen liinalakki

1700-luvun alkupuolella tulivat muotiin aiemmin yöasuina käytetyt myssyt ja lakit. 1770-luvulla muotiin tulivat äärimmäiset hiustyylit. Sisäoloissa käytettiin liinalakkeja ja -myssy (en: mob cap). Monet suomalaiseen kansanpukuun kuuluvat päähineet, kuten tykkimyssy (en: bonnet) ja liinalakki, näyttävätkin olevan rokokoo muotia. Monet näistä myssyistä olivat yhteydessä maalaistyyliseen pukeutumiseen, joka oli muodissa 1770-luvulla. Pitsien käyttö vaatetuksessa oli edelleen 1700-luvulla runsasta, kuten se oli ollut barokin aikana, vaikka pitsit hieman kevenivätkin.

Ohjeita rokokoopukujen valmistamiseen:
Oheisella sivulla vanhoja kaavoituksia rokokoopukuihin (Robe de Francaise & Robe de Francaise) ja piirroksia pönkistä ja muitakin kaavoja
La Couturière Parisienne: 1700s How to

Osa lähteistä ja linkkejä:Eighteenth-Century Silhouette and Support
18th Century Women's Fashion
HWW Foorumi: Vuosisadan loppupään robe à l'anglaise, malleja ja kuoseja
18th Century Printed Cotton Fabrics
Robe à l'Anglaise Or Robe à la français
Fashion Encyclopedia: Robe à la Française, Robe en Chemise & Polonaise
Bissonnette on CostumeTaidehistorian tietoikkuna: Uusklassismi
Finnish Roots: Headgear in women's lives
American Revolution: 18th century French, English and American Clothing

Empire-muoti

Yleensä meillä Suomessa puhutaan empire-tyylistä, kun taas Iso-Britanniassa yleisempi on regency, joka viittaa Yrjö IV (tuolloin Walesin prinssi, "Prince Regent") toimimiseen isänsä Yrjö III:n sijaishallitsijana tämän mielenterveysongelmien vuoksi 1811-1820. Empire puolestaan viittaa Napoleonin perustamaan Ranskan keisarikuntaan 1804-1814 ja hetkellisesti vielä 1815. Tyylikausi kuitenkin ulottuu paljon laajemmalle noin vuosiin 1795-1829 ja sen aikana muilla taiteenajoilla jo aiemmin vallinnut uusklassinen tyyli laajeni myös muodin puolelle. Taidehistoriallista tyyliä edelsi välittömästi direktioraatti- tai siirtymätyyli ja sitä seurasi romanttinen eli biedermeier aikakausi. (Viktoria nousi valtaan 1837).

Aikakauden yleistä poliittista ilmapiiriä väritti vuoden 1789 vallankumous ja sen jälkeen Ranskassa jatkunut levoton aikakausi joka jatkui 1899 asti, jolloin direktoraatti luopui vallastaan. Napoleonin noustua valtaan alkoi Ranskan sotilaallinen eteneminen Euroopassa, joka johti mantereen pitkäaikaisiin sotiin. Tämä sotien aikakausi päättyi Waterloossa, nyky-Belgiassa 18.6.1815.

Ranskan vallankumouksen mukaanaan tuomat muutokset yhteiskunnassa ja ajatusmaailmassa, eivät kuitenkaan hävinneet senkään myötä. Aikakauden tärkeimpiä poliittisia tapahtumia oli Wienin kongressi, joka kesti syyskuusta 1814 kesäkuulle 1815 ja joka oli kuuluisa tanssijaisistaan. Armeija oli tavallista enemmän esillä, koska esimerkiksi Iso-Britannia, kuten monet muutkin maat olivat jatkuvassa sotatilassa. Tärkeässä asemassa oli Iso-Britannian laivasto, jota johti Amiraali Nelson. Myös armeija oli liikkeellä mannermaalla.

Ruotsi jättäytyi Britannian rinnalla mannermaasulun ulkopuolelle. Kyseessä oli Ranskan yritys eristää Britannia mannermaasta. Venäjän ja Ranskan solmiessa Tilsitissä 7.7.1807 rauhan, keisarit sopivat, että Aleksanteri I:n hyökkäisi Suomeen pakottaakseen Ruotsin liittymään sulkuun. Ruotsin kuningas oli jääräpäinen ja seurauksena olleessa Suomen Sodassa (21.2.1808-17.9.1809), Suomen hallinta ja Haminan rauhassa (17.9.1809) myös omistus siirtyi Venäjälle. J. L. Runeberg kirjoitti myöhemmin sodan muistoksi Vänrikki Ståhlin tarinat. Eräs sodan mieleenpainuvimmista ja yhtälailla aikalaisia kuin jälkipolvia järkyttäneistä tapahtumista oli Viaporin (nykyisen Suomenlinnan) antautuminen syyttä suotta.

Aikakauden tyyliä hallitsi tasavaltalaisuuteen liittynyt antiikin Kreikan ihailu ja Napoleonin halu liittää keisariutensa Rooman keisarikuntaan. Tämä näkyi niin aikakauden arkkitehtuurissa, sisustuksessa kuin naisten muodissakin. Kirjallisuuden alalla vallalla oli aiemman klassisen kauden vastapainona 1760-luvulta lähtien romantiikan aikakausi, joka ihaili kaikkea tunteellista (vs. aiempi järki) sekä muinaista, kauhistuttavaa, kummallista ja romanttista. Kirjoitettiin paljon goottilaista kauhuromantiikkaa ja runoutta. Tämä tyyli näkyi myös kuvataiteessa ja myöhemmin myös muodissa ja musiikissa. Aikakauden harvoja realistisia kirjailijoita oli Jane Austen, joka teki romanttisesta kirjallisuudesta pilaa teoksessaan Neito vanhassa linnassa (Northanger Abbey, 1817), joka oli kirjoitettu noin vuosina 1798-1799. Hän tarjosi sitä kustantajalle ensi kertaa jo 1803, mutta teos julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Romantiikkaan liittyi myös kansallisuuden ihailu ja sitä myöten yhä enemmän voimaa saava kansallisuusaate, joka johti myöhemmin sisällissotiin ja kansakuntien itsenäistymiseen.

Romanttinen ilmapiiriin liittyi myös vahva tiedeusko ja kiinnostus kehittyviin luonnontieteisiin, jotka tosin olivat vielä melko lapsen asteella. Kirjallisella puolella tämä heijastui esimerkiksi teokseen Frankenstein, jonka kirjoitti Mary Shelley 1816 ja joka julkaistiin 1818. Periaatteessa aihe kuului gotiikan piiriin, mutta oikeastaan se on eräänlaista aikansa tieteiskirjallisuutta, kuvitelmaa siitä, miten tiedettä voi käyttää väärin. Kirjan toinen nimi, uusi Prometheus, viittaa kreikkalaiseen myyttiseen titaaniin, joka loi ihmiset ja varasti heille tulen jumalilta. Näennäisesti hyvin maskuliininen teos heijastelee myös synnytyskokemuksia. Tekniikka kehittyi ja 1827 Ranskassa kehitettiin ensimmäiset valokuvat-

Johdatus Empire muotiin
Naisten vaatetuksen osalta empire muoti oli paljastavuudessaan lähes omituinen kokeilu, joka oli yli 100 vuotta edellä aikaansa ja johti vähittäiseen paluuseen takaisin perinteiseen tyyliin vain parisenkymmentä vuotta alkunsa jälkeen. Se syntyi vallankumouksen innoittamana ja paluu perinteisempiin arvoihin ja ennenkaikkea Napoleonin kukistaminen häivytti sen vähitellen.

Vallankumousta antiikin ihailun vaihetta kesti enemmän ja vähemmän ensimmäisen vuosikymmenen loppuun, vaikka toisen vuosikymmenen muoti noudattelikin vielä pitkälti empiren ihanteita. 1810-luvulla puvut paljastivat rohkeasti nilkat, mitä naisten vaatetus ei uudestaan tehnyt ennen 1900-luvun alkua. 1820-lukua voidaan pitää jo pääosin siirtymänä empiren ja romanttisen tyylin välillä, vaikka empire tyyli ei kokonaan kadonnutkaan ennen vuosikymmenen loppua. Perinteinen pukumalli ei täysin koskaan kadonnutkaan, sillä virallinen brittiläinen hovipuku noudatteli empiren klassisimmassakin vaiheessa edelleen 1700-luvun muotia.

Eräs 1800-luvun alun tyypillisimmistä muotipiirteistä oli ohuesta puuvillakankaasta, musliinista tehty puku. Musliinipuvun toi Ranskassa muotiin kuningatar Marie Antoinette 1780-luvulla. Tuolloin puvun malli muistutti vielä aiempaa Rokokoo pukua kapeine vyötäröineen. Taustalla lienee ollut ajatus maalaisväen leikkimisestä ja paluusta luontoon filosofi Rousseaun hengessä. Musliini puku jäi kuitenkin muotiin pitkäksi aikaa vielä 1800-luvun alkupuolelle asti. 1800-luvun alussa puvuista tehtiin usein läpikuultavia ja rohkeimmat kastelivat alushameensa vahvistaakseen vaikutelmaa. Varsinkin Ranskassa muoti oli usein sangen paljastavaa jopa siinä määrin, että se saattaisi nykypäivänäkin herättää hämmennystä.

Naistenvaatteiden siluetti oli empire-linjainen eli vyötärölinja oli nostettu rintojen alapuolelle. Yhdistetynä ohueen musliinipukuun saatiin aikaan vaikutelma, joka muistutti antiikin patsaita. Vallankumouksen hengessä muoti oli hetkeksi vapauttanut naisen tiukalle kiristetyistä korseteista ja vannehameista melko luonnolliseen pukeutumiseen. Kaikki eivät käyttäneet korsettia lainkaan ja jotkut korvasivat sen eräänlaisella rintaliivien esiäidillä. Monet käyttivät kevyempää kureliiviä, jossa ei käytetty luita, vaan joka oli vain tukevaa puuvilla- tai pellavakangasta.

Vartalonmyötäinen siluetti vaikutti myös siihen, ettei puvun helmoihin voitu enää piilottaa irtotaskuja, vaan niitä alettiin roikuttaa ranteissa. Iltalaukun esiäiti ridikyyli (en: reticule) oli syntynyt ja helmojen jälleen levetessä jo vakiinnuttanut asemansa muotiasusteena niin, ettei helmoihin piilotettuihin irtotaskuihin enää palattu. Laukkuja oli tietenkin ollut jo aiemminkin muttei juhlakäytössä. Aluksi puvuissa oli pitkä laahus, joka vähitellen lyheni, jopa niin että nilkat tulivat näkyviin, mikä teki kengistä yhä tärkeämmän asusteen. Kengät muistuttivat nykyajan ballerinatossuja, tai oikeastaan vieläkin enemmän aitoja balettitossuja, sillä niissä oli usein tylppä (tai usein myös terävä) kärki. Kärjen muoto vaihtui muodin mukaan. Olennaista oli matala kantaisuus. Ulkokenkinä käytetiin myös matalakantaisia nilkkureita. Ulkovaatteita oli kahdenlaisia lyhyitä empirelinjaisia spenserjakkuja (kuvassa) ja pitkiä ratsastusasusta vaikutteita saaneita retignootteja, jotka olivat tulleet muotiin jo 1700-luvulla samoihin aikoihin muslimipuvun kanssa.

Klassinen tyyli vaikutti myös kampauksissa, joissa suosiossa olivat tummat kiharat. Vaaleita hiuksia saatettiin myös värjätä tummemiksi. Naineilla naisilla hiusten peittona oli ohut pitsihilkka. Hatut olivat muutenkin muodissa. Suosittuja olivat turbaanit ja erilaiset myssyt. Turbaaneja saatettiin käyttää myös iltajuhlissa. Ulkoiltaessa erityisesti hilkka eli bonetti oli suosiossa. Sen suosio jatkui pitkälle 1850-luvulle asti. Amerikkalaisessa kansanperinteessä (sunbonnet, aurinkohattu) ja eräiden uskonnollisten ryhmien, kuten Amishien asussa, empire-tyylinen hilkka on säilynyt näihin päiviin saakka. Puvun keveydestä johtuen on luonnollista, että myös erilaiset hartiahuivit ja shaalit olivat suosittuja.

Miehillä käytössä oli hängystakki, joka frakin muodossa on säilyttänyt suosionsa näihin päiviin saakka. Aiemmat polvihousut korvautuivat ensikertaa pitkillä housuilla, vaikka juhlatilanteissa polvihousut jouduttiin edelleen kaivamaan kaapista. Puvussa tärkeää oli myös kraavaatin eli kroatialaisilta sotilailta nimensä saaneen valkoisen tärkätyn kaulahuivin taidokas solmiminen. Vasta 1800-1900-lukujen vaihteessa se saavutti nykyisen pelkistetyn mallinsa. Muuten empire-ajan englantilaisia dandyjä (kuuluisampana herra Brummel) pidetään nykyaikaisen miestenpuvun synnyttäjinä.

Vähitellen naisten puvut saivat enemmän muotoilua. Alunperin suorat hihat saivat pyöreyttä ja nykyisin puhvihihana tunnettu lyhyt hihamalli sai syntynsä. Tanssiaispukujen koristeena oli usein pitsiä, nauhoja ja verkkokangasta. Myös helmat lyhenivät vähitellen 1810-luvun lopula ja nilkat saivat näkyä. 1800-1803 muodissa oli puhtaan kreikkalainen tyyli. 1804-1807 suosittiin egyptiläistyylistä koristelua klassisen puvun kanssa. 1808 suosittiin enemmän eurooppalaista ja sotilastyyliä. Muodissa olivat muun muassa mamelukkihihat, jotka muotoutuivat useista peräkkäisistä puhveista. 1811 pukeutuminen sai keskiaika- ja renesanssivaikutteita goottilaisessa hengessä. 1815 sodan ja mannersulun päättyessä brittinaiset saivat huomata, että Ranskassa vyötärölinja oli ollut sikäläistä korkeammalla ja omaksuivat pian uuden tyylin. Vyötärö siis kohosi entisestään. Korkeimmillaan se oli vuosina 1816-1817. Melkein samantien se alkoi kuitenkin laskea ja kiristyä. 1820-luvulla Ranskassa oli muodissa englantilaisen tyylin ihailu.

Pukujen muuttuessa koristellummiksi, ne muuttuivat samalla värikkäämmäksi. Kiitos kasvavan vaateteollisuuden kankaista oli tullut halvempia ja muodikas nainen saattoi vaihtaa vaatteitaan sesongin mukaan. Muotivärit vaihtuivat myös tiheään ja kertoivat kellä oli varaa seurata uusinta muotia. Johtuen värjäystekniikan kehittymättömyydestä kirkkaita värejä oli vaikea saavuttaa, ne haalistuivat helposti ja olivatkin siksi erittäin suosittuja. Suosittuja värejä olivat esimerkiksi kitti, narsissinkeltainen (en: jonquil), esikko, oljenkeltainen, omenanvihreä (en: pomona), smaragdinvihreä, vanharoosa (en: puce), pioni, orvokinsininen (violet), teräs ja myöhemmin 1820-luvulla erityisesti taivaansinen (en: aetherial, azurel, barbel, clarence). (Nimitykset ovat tuon ajan englanniksi).

Pukeutuminen jakautui tarkoituksen mukaan. Kotiaskareissa käytettiin niin kutsuttua aamupukua ja juhlissa ja päivällisillä iltapukua. Lisäksi saattoi olla omat pukunsa kävelylle, ratsastukselle, päivällisille, matkustamiseen ja iltapäivävierailuja varten. Aamupuvut olivat yleensä peittävämpiä ja peittivät sekä rinnuksen (kaulaan asti) että käsivarret. Niissä ei yleensä lähdetty talon ulkopuolelle. Illan tullen kaula-aukko avartui ja hihat lyhenivät. Käsivarret peitettiin usein pitkin hansikkain. Puvut olivat paljastavia ja lähentelivät usein säädyllisyyden rajoja.

Avoimemmassa kaula-aukossa saatettiin päiväsaikaan käyttää eräänlaista paidaketta (en/ra: chemisette), jonka tarkoituksena oli peittää avoin rinnus. Siinä ei ollut hihoja, eikä sivusaumoja, mutta esillä olevat osat antoivat vaikutelman siitä, kuin puvun alla olisi ollut paita.

Muodikas suomalainen nainen seurasi ajan poliittisessa ilmapiirissä mieluummin brittiläistä muotia ranskalaisen sijaan.

Lisätietoja:Regency fashion page
Jessamy's Regency Costume Companion
Introduction to Regency Dress by Abigail MiltonRegency colours & Fabrics
Fashion Era: Regency Fashions
We Make History: Ladie's Fashions of the Regency Era
Fashion in the age of Jane Austen (mp3)
Candid Horn: Regency fashion
Regency Cosmetics and Make-up 1811
History of European Women's Turbans
Jane Austen Center: Importance of Wearing White
Regency England
Jane Austen's World: Social Custom's During Regency Era
Understanding the society in which Jane Austen sets Pride and Prejudice by Pamela Whalan
Regency Page
RIDIKYYLI - 1800-luvun muotiasuste

Suomalaista kirjontaperinnettä ja -historiaa

Suomalais-Ugrilaisten kansojen piirissä kirjontataito on vuosisatoja vanha. Se on yhteydessä laajaan itäiseen kirjontaperinteeseen. Idässä on harrastettu paljon punakirjontaa, jossa punaisella langalla on kirjottu valkoiselle kankaalle. Meillä tunnettu esimerkki tästä on karjalainen käspaikka. Länsi-Suomeen kirjontatekniikat saapuivat Ruotsin kautta ja sikäläinen perinne on hyvin samanlainen kuin ruotsalainen.

Kirjonnan varhaisvaiheet ja perinne

Meillä eräänlaisia kirjottuja tekstiilejä on säilynyt jo niin sanotulta pakanuuden ajalta ja kirjonnasta puhutaan Kalevalassakin: "kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risotti, otavainen olkapäiltä, seitsentähtinen selältä". Tämä lienee viitannut pronssikirjontaan, joka on parhaiten säilynyttä. Vaikka pronssikirjonta hävisikin keskiajan myötä, tinalankakirjonta säilyi saamelaisalueilla nykyaikaan saakka.

Kaukolan puvun helmassa
pronssikierukkakoristelua

Koristelu ei aivan selkeästi kuulu kirjonnan luokkaan ja osa puhuukin pronssipitsistä tai -aplikaatiosta sekä ehkä vieläkin tarkemmin pronssispiraalikoristelusta. Voi vain arvailla ovatko alemmat luokat kopioineet arvokasta pronssipitsiä edullisimmilla menetelmillä, sillä vain pronssihomeen kyllästämiä paremman luokan asujen palasia on säilynyt maatumiselta meidän päiviimme asti. Pronssikoristelun kadottuakin pakanallisen aiheet säilyvät kuitenkin uusilla tekniikoilla meidän päiviimme saakka.

Varhaisimmat tavanomaisimmat kirjontaesimerkit ovat ristiretkiajalta, 1100-1200-luvuilta, pakannallisen ajan ja keskiajan vaiheesta. 1100-luvulta peräisin olevassa ns. Kaarinan puvussa (ks. Jenny Kangasvuo, 3.3.2 Päällyshame: kappale 10) on käytetty pujotuskirjontaa. Kaarina sijaitsee varsinaissuomessa, jonne noin 1050 oli tehty ensimmäinen ristiretki. Tutkielmassaan Euran emännän neulekintaista Kirsta Vajanto toteaa, että Mikkelin Tuukkalan hautalöydöstä löydetyissä neulekintaissa on käytetty ketju-, varsi- ja aitapistoja (tutkielman sivu 32). Ennen toista ristiretkeä elettiin alueella vielä pakanallista aikaa, vaikka alueelle olikin jo saapunut idästä bysanttilaisia vaikutteita. Vaikka muita esimerkkejä pakanallisesta kirjonnasta ei liene säilynyt, se ei johtune niinkään kirjonnan kuin säilyneiden jäänteiden puutteesta. Molemmat esimerkit osoittavat pronssispiraalikoristelun ja tavallisen kirjonnan eläneen ainakin jonkin aikaa rinta rinnan.

Keskiajalla meilläkin arvokkaimmat kirjotut tekstiilit tulivat joko läntisen tai itäisen kirkon käyttöön. Naantalin Birgittalaisluostarissa toimi 1400-luvulla kirjomo, joka valmistui muun muassa metallilangoin kirjottu Huittisten kirkon alttarivaate 1490-luvulta. Nunnien kirjontatöitä on kaiken kaikkiaan säilynyt kymmenkunta. Vaikka esikuvat tulivat Ruotsista, paikallinen tyyli oli kuitenkin omaperäinen ja työt esteettisesti korkeatasoisia. Kuva-aiheina olivat kristillisten ristien, raamatullisten aiheiden ja sydänten lisäksi kukkia, kasveja ja eläimiä. ja Luostarin nunnien tiedetään opettaneen taitojaan kaupungin asukkaille ja luostarin käsityöperinne levisikin Naantaliin. Pronssikoristelun mentyä pois muodista, keskiajan vaatteita on säilynyt myöhemmille ajoille sangen vähän. Parhaiten säilyneitä ovat nimenomaan tarkkaan vaalitut kirkkotekstiilit.

Sametille tai villalle tehty metallikirjonta säilyi suosittuna kirkkotekstiileissä 1900-luvulle asti, jolloin tilalle tulivat kotoisat materiaalit ja aiheet. Tekstiileillä oli tärkeä merkitys kirkkojen kaunistajina ja niitä on lahjoitettu seurakunnille ja luostareille kautta aikojen. Sekä itäisen että läntisen kirkon piirissä tekijät jäivät nimettömiksi herranpalvelijoiksi.

Tyykkimyssyt olivat upeasti
kirjottuja - Vetelin puku.

Kansanomaisessa kirjonnassa ero itäisen ja läntisen Suomen välillä oli selkeä. Lännessä tekstiilejä oli runsaammin, mutta idässä niitä kirjottiin enemmän. Länteen vaikutteet tulivat lähinnä Ruotsissa ja itään Venäjältä. Idässä kirjottiin käspaikkoja, paitoja, hurstien reunoja ja päähineitä. Lännessä kirjottiin vuodetekstiilejä, tykkimyssyjä, vyötaskuja ja paitoja. Omalaatuisinta läntistä perinnettä olivat peittokirjonta ja revinnäistekniikalla valmistetut sulhashenkselit. Itään kotiutui lukuisia tyypillisiä kirjontatapoja suositun etupistokirjonnan ohella mm. virvittäin-, lehtosittain- ja pykälittäin ompelu sekä ronkkauskirjonta.

Kirjontaperinteen tärkeänä säilyttäjänä ja kehittäjänä oli myötäjäisperinne. Tytön ja talon mittana olivat hänen valmistamiensa myötäjäistekstiilien taidokkuus. Varakkaammat talot tosin saattoivat teettääkin kapiot tyttärilleen ja tarjota taitaville tekijöille ansiomahdollisuuksia. Kirjontatöiden aiheet ja mallit välittyivät ja muuttuivat muistinvaraisesti ja vanhoja töitä kopioiden. Työhön vaikuttivat tekijän persoonallisuus ja taidot. Tekstiileillä ja kuvioilla oli omat kansanomaiset nimityksensä.

Eräitä suosittuja kirjontatyylejä

Etupisto

Suosittu karjalainen kirjontatyyli luotois- eli etupisto-ompelu levisi alueelle todennäköisesti Venäjältä keskiajan lopulla. Se oli eräs vanhimmista tunnetuista Venäjällä käytössä olleista kirjontamenetelmistä. Etupistot olivat suosittuja myös Keski-Euroopassa saman aikakauden säätyläistön parissa. Kirjonta kirjottiin tyypillisesti punaisella langalla mustalle- tai valkoiselle kankaalle tai valkoisella langalla punaiselle kankaalle. Suosittuja aiheita olivat kasvi- ja eläinaiheet, joiden keskelle aseteltiin usein riikinkukkoja, elämänpuita, taruolentoja ja ihmisiä. Samoihin aikoihin omaksuttiin myös värikkäästi kirjotut sorokka-päähineet. Niiden kirjontaan käytettiin ruusuke-, sydän-, tähti-, neliö- ja ristiaiheita sekä niiden muunnelmia. Vasta myöhemmin yleistyivät suositut kapiotekstiilit, käspaikat, jotka olivat morsiammen käsityötaidonnäytteitä.

Ristipistokirjontaa, kuva: Dee Lite,
kuvaajalta julkiseen käyttöön (Public domain)

Tänä päivänä ehkä parhaiten tunnetusta kirjonnan lajista, ristipistokirjonnasta, tuli suosittu kirjonnan 1500-luvulla ja vanhimmat tunnetut mallikirjat ovat samalta vuosisadalta. Renesanssimuoti levisi läntiseen Suomeen 1500-luvulla ja sen vaikutukset näkyivät kansan-puvuissa 1800-luvulle asti. Niiden upeat kirjontakoristelut ovatkin 1500-luvun saksalaisen ja espanjalaisen renesanssimuodin perillisiä.

Suomessa ristipistokirjonta oli erittäinn suosittua 1700-1800-luvuilla, jolloin muodissa olivat merkkausliinat. Suomalaisen kansanomaisen ristipistokirjonnan aiheet olivat geometrisia ja kuvioaiheet olivat edelleen 1800-luvulla samoja kuin rautakaudelta löydetyissä puvuissa (esim. hakaristit, kannuksenpyörät, jäniksenkäpälät, korpinsilmät, ikkunaiset). Euroopassa sen sijaan seurattiin enemmän aikakauden tyyliä ja kirjottiin kasviaiheita. Erityisen rikasta ristipistokirjonta oli itäsuomalaisessa perinteessä.

Englantilainen brodeeraus on eräs
revinnäis- ja reikäompelun muodoista.

Kolmas meillä suositun kirjontalajin, revinnäisompelun juuret ovat 900-1000-luvun Egyptissä. Revinnäisompelua, jossa kankaasta poistetaan lankoja ja niistä muodostetaan neulalla ja langalla kuvioita, voi pitää eräänlaisena kirjonnan erikoismuotona, reikäkirjontana. Revinnäisompelu on tunnettu niin idässä kuin lännessäkin. Karjalais revinnäisompelu tunnettiin nimellä nyhännäiskirjonta. Revinnäisiä löytyy muunnoksina huivien reunoista, kapiotekstiileistä, hurstien rannoista (lakanan pitkistä reunoista) ja käsipaikoista.

Ristikkorevinnäisiksi kutsutaan revinnäistyyppejä, joissa kankaasta puretaan lankoja sekä loimen että kuteen suuntaan. Joutsenolaiseksi revinnäiseksi kutsutaan ristikkorevinnäistyyliä, jossa pistoin saadaan nelikulmaisiin reikiin syntymään pieniä tähtiä. Usein kirjontalanka on kankaan väristä (valkoista tai luonnonväristä), mutta se saattaa olla myös värillistä. Reikäompelu eroaa revinnäisestä siinä, että kirjottujen reunojen välistä leikataan kangasta pois. Tunnettua on tanskalainen kukinkoristeltu Hedebo-kirjonta sekä geometrisempi norjalainen Hardanger-kirjonta. Kreikan Lefkarassa ommellaan myös samantapaista kirjontaa.

1700-luvun lopulla Pohjanmaan ruotsinkielisillä alueilla ja niiden naapuripitäjissä levisi peittokirjonta, jonka huippuaikaa olivat 1820-1840-luvut. Sekä mallit, että tekniikka olivat peräisin lännestä. Ruotsalaisissa peitoissa on käytetty mallikirjojen ohjeita, mutta suomalaisissa oli oma vahvasti tyylitelty tyylinsä ja niiden pistovalikoima oli runsas. Peittoja on usein annettu myötäjäisiksi.


Lähteitä ja lisätietoa:Karjalaista kirjontaa
History of Embroidery: Adornment from Egypt through the Renaissance
Käspaikka: Ristipistokirjonnan historiaa & Karjalan kirjonta
Tiimalasi: Keskiajan kirjonta
Suomen käsityömuseon verkkonäyttely: Aikamatka käsityöhön
Pohjoista käsityökieltä
Kirkkotekstiilit - katkeamaton perinne, muuttuva kuvamaailma
Pistokirjonta

Japanilainen viuhkataide

Japanilainen viuhkataide on ikivanhaa. Kokoontaittuva viuhka on sieltä kotoisin ja kiinalainen pyöreän viuhkan valmistus kehittyi siellä huippuunsa. Pyöreän viuhkan on arveltu syntyneen, seurauksena kasvonaamion käytöstä leyhyttelyyn. Taitettavalla viuhkalla Taitettava viuhka puolestaan on avattuna kuin aurinko säteineen, japanilaisuuden symboli. Japanissa se on ollut yhtälailla osa miesten kuin naistenkin asua.

Viuhkalla on ollut tärkeä osa myös japanilaisessa esittävässä taiteessa - niin teatterissa kuin tanssissa. Viuhkasta tuli niin olennainen osa asua, että siitä kehitettiin myös taisteluversio (tessen, gunsen, saihai ja uchiwa), jotka saatettiin ottaa mukaan paikkoihin, joihin mentäessä muut aseet oli riisuttava. Viuhkoilla taistelutaito tunnettiin nimellä tessenjutsu. Taisteluviuhkat levisivät myös Koreaan ja Kiinaan. Sotaisan kauden jälkeen näistä itsepuolustusvälineistä tuli osa korkea-arvoisten samuraiden sotisopaa.


Viuhkan valmistuksen taito

Tasaisen viuhkan (uchiwa) valmistus saapui Kiinasta Japaniin 400-600-luvuilla; myöhemmin taitettava viuhka (hiôgi tai vain ôgi) syntyi Heian kauden alussa 700-800-luvuilla. Genjin tarinassa sitä käytetään jo välineenä rakkauden viestien välittämiseen. Viuhkalla olikin tärkeä asema japanilaisessa hovikulttuurissa, jota kirja kuvaa.

Vanhimpia viuhkanvalmistuksen keskuksia on Kyoton alue. Koska paperi oli kallisarvoista, taitettavat viuhkat valmistettiin aluksi yhteensidotuista puuliuskoista, jotka olivat japanilaista sypressiä (hinoki). Sittemmin puuliuskoja alettiin maalata kauniilla maalauksilla. Sitten viuhkoja alettiin valmistaa liimaamalla paperi puusuikaleihin ja paperiviuhka oli syntynyt. Heian kauden lopulla upeilla rungoilla varustetuista viuhkoista oli kehittynyt ylellisiä käsityöesineitä.

Zen-munkit veivät taitettavan viuhkan Kiinaan 900-1200-luvulla Kamakura-kaudella, jolloin viuhkanvalmistus kehittyi ja viuhkapaperista tuli kaksipuoleinen. Viuhkoista tuli osa japanilaista teatteria. Viuhkat jatkoivat matkaansa Kiinan kautta Intiaan ja Eurooppaan asti. Espanjalaiset olivat keskeisessä osassa viuhkanvalmistuksen saapumisessa Eurooppaan ja Italia oli aluksi tärkeä valmistusmaa. Euroopassa kehittyivät kangas- ja pitsiviuhkat. Kun eurooppalaisia viuhkoja tuotiin Japaniin, alettiin sielläkin valmistaa silkkiviuhkoja.

Viuhkapaperin maalauksesta kehittyi taidemuoto Edo-kaudella 1690-1868, jolloin viuhkan valmistus levisi uuden pääkaupungin, nykyisen Tokion alueelle ja Japani eristäytyi ulkomaailmasta. Viuhkat olivat eräs tunnustettu maalaustaiteen muoto. Kuten muissakin japanilaisissa maalauksissa, niissäkin kuvattiin usein luonnonaiheita ja maisemia. Hienoimmat viuhkamaalaukset ovat kansallisaarteita.

Nykyään perinneviuhka valmistuu tavallissesti japanilaisesta käsintehdystä Washi-paperista ja bambu kehikosta.


Taitettavasta viuhkasta on monia tyyppejä

Shimai-sen on Nô-teatterin käyttämä viuhka, josta on kullakin koulukunnalla oma versionsa.

Mai-sen (tanssijanviuhka) on käytössä japanilaisissa perinteisissä tanssiesityksissä ja siitäkin on eri muotoja eri tarkoituksiin.

Natsu-sen (kesäviuhka) viuhkaa on suurempaa miesten (halkaisija 23 cm) ja pienempää naisten (20 cm) mallia. Näissä viuhkoissa käytetään sekä silkkiä että washi-paperia ja ne on tehty sopimaan yhteen kimonojen kanssa.

Byakudan-sen (santelipuuviuhka) viuhkat tehdään santelipuusta ja ne tuoksuvat sille pitkän aikaa. Ne voidaan valmistaa joko hi-ougien tapaan tai käyttää puun ohella washi-paperia.

Chaseki-sen (teehuoneviuhka) on teeseremonia viuhka jota on naisten (15 cm) ja miesten (18 cm) mallia. Siinä voi olla erilaisia aiheita teeseremoniallisia aiheita, kuten runolliset ohjeet teeseremonian suorittamiseksi tai seremoniaan liittyviä kukkia tai makeisia.

Shikifuku-sen (Shu-u-gi-sen) ovat seremoniaviuhkoja. Virallisen kihlauksen yhteydessä morsian ja sulhanen vaihtavat tällaisia viuhkoja keskenään. Miehillä on kahta mallia perinteistä valkoista ohutrunkoista ja länsimaiseen pukuun sopivaa. Suruviuhkat ovat mustarunkoisia ja tumman harmaita ja niitä käytetään vain hautajaisissa.

Kazari-sen (koristeviuhka) ovat seinälle ripustettavia koristeviuhkoja, jotka on piirretty tai tussimaalattu.

Hi-ougi (sypressiviuhka) on perinteinen seremoniaviuhka, jota muodostuvat sypressi lastuista, jotka on sidottu silkkinauhalla. Nykyään sitä käytetään lähinnä buddhalaisissa luostareissa, shinto temppeleissä ja hoviseremonioissa. Pappien ja munkkien viuhkat ovat koristelemattomia, mutta hovin naisten viuhkoissa ja hovitanssiviuhkoissa ovat värikkäästi maalattuja ja niissä on koristeena kukkia ja liehukkeita.

Chu-u-kei, Bonbori ja Onatsu-sen ovat munkkien seremoniaviuhkoja. Chu-u-kein ylä osa levenee y-muotoiseksi suljettunakin. Bondori on sen pelkistetty muoto, joka on lähinnä budhalaisten lähetyssaarnaajien käytössä. Onatsu-sen on tarkoitettu päivittäiseen käyttöön ja chu-u-keita puolta pienempi.

Mame-sen ovat nukkien viuhkoja, joiden koko on 3-9 cm.

Lähteitä ja lisätietoa:
The Noh Com: Passing Down the Culture of Japanese Fans
Traditional Japanese Crafts: Boshu fan, Kyoto folding fan, Kyoto round fan & Marugame round fan
Introduction to Kyosendo
Breeze stirring over Bamboo strips (korealainen viuhkataide)
China Culture: Fantastic Chinese Fans