1630-1650-lukujen hollantilais-brittiläinen naisten barokkipuku

Hollantilainen tumma barokkiasu.

1600-luvun renesanssi tyylin jälkeen suosioon nousi hetkellisesti Pohjoinen barokkityyli, jonka johtotähtinä olivat rikkaat hollantilaiset kauppiaat ja brittiläinen aatelisto. 1660-luvulla alkoi siirtymä ranskalaiseen barokkityyliin, jonka johtotähtenä oli aurinkokuninkaan hovi. Tämä kirjoitus keskittyy lähinnä naiselliseen pukeutumistyyliin.

Brittilady talvella.

 

Hollantilaisen barokin tärkeimpiä piirteitä olivat luutettu yläosa, korkea vyötärö, laaja neliskanttinen kaula-aukko ja massiiviset hihat. Asu koostui erillisestä yläosasta  ja hameosasta. Hameosa oli runsas, mutta sitä ei enää tuettu alla olevalla kartiomaisella espanjalaisella vannehameella (verdugado) kuten esimerkiksi brittiläisissä tudortyylisissä hovipuvuissa. 

 

Britti päiväasu & huivikaulus

Saksalaisen renesanssityylin tapaan hihat saattoivat olla irralliset ja kiinnitetty miehustaan nauhoin. Hihat saatettiin myös ommella kiinni miehustaan. Vaikka vyötärö oli korotettu, miehustan etupaneeli saattoi ulottua alemmas vyötärön alapuolelle. Muodissa oli myös myöhäisrenesanssista periytyvä raskaustyyli, jossa saatettiin, jopa käyttää tyynyä vatsalla. (Tämä kirjoitelma perustuu pitkälti omiin havaintoihini aikakauden tyylistä, minkä vuoksi lähteitä on vähänlaisesti).

 

 

Myöhempää värikkäämpää hollantilaista kansan pukeutumista (F. Snyders).

1630-luvun ranskatar, cc-by-sa-4.0 by
G.Garitan

Hollantilaisten asujen tyypillinen väri oli musta. Värityksen taustalla oli vakava kalvinistinen ajattelutapa, joka vaikutti hollantilaiseen mielenmaisemaan. Laaja kaula-aukko oli peitetty suurella valkealla huivimaisella tai neliskanttisella kauluksella, jossa oli leveät reunapitsit.  Myöhemmin yläosa saattoi yhdistyä mustaan hameeseen. Brittiläisestä muodista vaikutteita ottaen saatettiin alkaa kauden loppupuolella käyttää myös kirkkaampia värejä. 

Brittiläiset käyttivät vastaavaa tummempaa päiväasua, mutta ilta-asuna oli avoin laaja kaula-aukko, joka voi jopa nykyihmiselle vaikuttaa hurjan avoimelta. Renesanssin aikana se oli peitetty usein paksulla villaisella tai samettisella kaulurilla, tosin renesanssin aikanakin eteläisemmässä Euroopassa oli ollut myös verkkomaisia kaulureita ja myös pellavaisia kaulureita käytettiin. Nyt kaula-aukkoa peitti päiväsaikaan usein läpikuultava, valkea pellavakaulus, joka oli reunustettu pitsein. Erilaisia pehmeitä kauluksia saattoi joskus olla useampikin päällekkäin. 

1600-luvun kaulukset olivat joko päiväaikaisia laajoja pehmeitä kauluksia tai aateliston ilta-asujen ohuita pystyjä tärkättyjä kauluksia. Renesanssin jäykkiä myllykivikauluksia näki enää harvoin. Pukujen värit olivat brittiläisen ylimystön juhlapuvuissa vaaleita ja kirkkaita. Tyypillisiä värejä heidän ilta-asuissaan olivat vaalean harmaa, vaalean sininen, poltettu oranssi ja kirkas keltainen. Päiväasut ja porvariston asut olivat useimmiten tummia. 

Brittiläinen kirjottu yläosa 1610-luku. MET CC0

Brittiläisissä miehustoista ja hihoissa saatettiin käyttää runsasta kirjontaa. Kirjotut jakut olivat yleensä pellavaa ja kirjonta silkkiä tai metallilankaa. Kirjonta tyyli oli jatkumoa 1600-luvun alkuvuosikymmenien myöhäiselle tudor-tyylille, vaikka tyyli muuttuikin barokin aikana geometrisemmäksi aiemmista luonnonmukaisista eläin- ja kukka-aiheista. Kirjonnassa saatettiin käyttää myös metallilankaa, paljetteja ja helmiä. Kirjontaa harrastivat usein yläluokan naiset, joiden taidonnäytteitä upeasti kirjotut tekstiilit usein olivat. Ne olivat osoitus siitä, että heillä oli joutilasta aikaa käyttää hienoihin käsitöihin.

Brittiläisen renesanssin eli Tudor tyylin mukaisesti suosittu oli myös runsaasti koristettu paita eli smokki. Smokkipaita (mallikuva ohessa) oli yleensä pellavaa ja sen miehusta ja usein myös hihat voitiin kirjoa tai koristaa runsain pitsein. Varhaisen barokin paidat eivät juurikaan poikenneet myöhäisen renesanssimuodin vastaavista, mutta myöhemmissä paidoissa kirjona oli vaihtunut pitseihin.. Paidat olivat sekä naisilla että miehillä vielä melko samanlaisia. Aluspaitoja saatettiin käyttää kotona vuoteesta käsin myös tuttujen vieraiden vastaanottamiseen, mikä saattaa selittää runsasta kirjontaa.

Brittiläinen päivä- tai keskiluokanasu.

 Naistenpuvun hameosa saattoi olla joko yhtenäinen tai edestä avoin paljastaen alushameet, tällöin se heijasteli jo renesanssikaudelta alkanutta tyyliä. Päällyshame ei kuitenkaan ollut takkimainen, kuten aiemmin italialaisen renesanssin ja myöhemmin rokokoon piirissä. Päällyshame saatettiin nostaa ylös ulkona liikuttaessa, jolloin alushame paljastui. Tällä tavoin suojeltiin arvokkaan vaatteen helmoja likaantumiselta ja kulutukselta. Esiliina oli usein osa myös yläluokan naisten kotiasua. Ulkoillessa ja iltapuvun kanssa sitä ei useinkaan käytetty.

Brittihilkka 1600-1630. MET CC0

Asusteista suosittuja olivat erityisesti Englannissa helmikorut, runsaat jalokivikorut, muhvit, puolinaamiot, irtohuput, erilaiset viuhkat sekä  runsaasti kirjotut pitkät hansikkaat, hilkat ja pikkulaukut. Niin keskiluokan kuin yläluokkien naiset käyttivät hilkan päällä huovutettua villahattua. Aikakaudelle tyypillinen malli oli korkea piippuhattu (brittiläisittäin beaver hat eli majava hattu), mutta käytettiin myös  matalampaa lierihattua, joka pysy suosittuna pitempään.

Kuningatar Henriette-Maria n.1633

Piippuhaatut olivat usein värjäämätöntä luonnollisesti mustaa villaa, niissä oli leveä kovitettu lieri ja kovitettu piippu, joka muistutti nurin käännettyä kapeaa kukkaruukkua. Näistä hatuista kehittyivät vähitellen myöhemmät silinterihatut. Matalammat lierihatut saattoivat olla myös luonnonruskeaa tai mataralla punertavaksi värjättyä villaa. Renesanssin aikana suositut neulotut ja huovutetut pyöreät lakit eivät enää olleet 1600-luvulla muodissa. 

Livrustkammaren CC BY-SA-3.0

Hanskojen hanskaosa oli pehmeää nahkaa ja niiden varret olivat runsaasti kirjottuja. Muhvit olivat useimmiten turkista ja toisinaan myös runsaasti kirjottuja. Yläluokka saattoi käyttää samettisia puolinaamioita myös ulkoillessa, eikä ainoastaan naamiaisissa, jotka olivat myös suosittuja.

1600-luvun ruotsalaiset hovikengät,
Livrustkammaren  / Göran Schmidt / CC BY-SA-4.0

Kengät olivat sekä miehillä että naisilla melko samankaltaisia. Tyypillisesti kengän kärki oli leveä ja tylppä, neliskanttinen. Kenkiä oli pääasiassa kahta tyyppiä, vanhempaa matalaa remminkenkä mallia ja 1630-luvulla kehittynyttä korkeakorkoista heltallista ja soljellista mallia (vasemmalla). 

Barokkikorkokengästä kehittyi myöhemmin rokokoo tyylinen kenkä. Korkokengät olivat usein runsaasti koristeltuja, mahdolliseti värillisiä ja niitä käytettiin tyypillisesti ilta-asujen kanssa. Sivut saattoivat olla joko aukolliset (ks. esimerkki) tai suljetut. Matalakantaiset kengät olivat tyypillisesti yksiväristä nahkaa ja päiväasujen kenkiä, joita käytettiin runsaasti myös keskiluokan parissa. 

Chopinit Italiasta (1600-luvu alku). MET. CC0

Kenkämuodin osana säilyvät myös korotetut päällyskengät eli chopinit, jotka olivat peräisin Italiasta. Toinen vastaavan kaltainen kenkä olivat keskiajalta peräisin olevat aluskengät (pattenit), jotka olivat usein enimmäkseen puuta ja joissa oli ohuemmat pohjat. Niiden pohjat olivat usein puuta (ja toisinaan metallia). Molemmat päällyskenkätyypit suojasivat hienoja nahkakenkiä kaupungin usein päällystämättömien ja viellä useammin siivottomien katujen lialta ja mudalta. 

Kirjotut brittiläiset tohvelit. MET CC0-1.0

Kotona käytettiin myös tohveleita, jotka tulivat muotiin 1600-luvun alussa ja ovat säilyttäneet suosionsa 1900-luvulle saakka. Ne olivat takaa avoinaiset ja helppo sujauttaa jalkoihin. Tohvelit olivat usein kangasta, kuten samettia, brokardia tai kirjottua pellavaa. 

Tyypillistä oli ainakin Iso-Britanniassa, että ylhäisö käytti rennonpana päiväasunaan saman tyylistä asua kuin keskiluokka ja vain juhlatyyli poikkesi keskiluokan asusta. Päiväasuun kuului naisilla hilkka ja sen päällä ulkona myös hattu, ilta-asussa hiukset olivat näkyvissä. Hihat olivat edelleen pulleat, mutta valtavia iltahihoja paljon kapeammat. 

Suurin osa aikakauden muotokuvista kuvaa yläluokkaa muodollisissa hovipuvuissa eikä rennommassa päivätyylissä. Kaula-aukko saatettiin muotokuvissa tosin peittää suurella kauluksella, kuten kuningatar Henriette Marien kuvassa (ylempänä).  Brittiläinen tyyli vaikutti myös pohjoismaisen ylhäisön ja kuninkaallisten pukeutumiseen, mikä näkyy myös aikakauden muotokuvissa, esim nuoren kuningattar Kristiinan muotokuvissa (esimerkki oikealla).

Brittiläis-hollantilainen protestanttinen barokkityyli jäi melko lyhytaikaisesti ja jo 1660-luvulla aurinkokuninkaan hovista lähtevä ranskalainen barokki alkoi saada enemmän suosiota. Pisimpään tyyli säilyi suosiossa hollantilaisen porvariston ja brittiläisten ja amerikkalaisten siirtokuntien puritaanien protestanttien parissa. Murtumakohtana oli sekä brittiläinen Cromwellin protektoraatti 1650-luvulla ja Aurinkokuninkaan aikuistuminen 1650-luvun alkupuolella.

Ranskalainen mantua 1685

Ranskalaisen tyylin keskiössä oli 1679-luvulta lähtien mantua, joka oli alunperin naisten aamutakki. Alunperin Mantua oli löyhä edestä suljettu mekko. Myöhemmin siitä kehittyi päällysmekko, jonka alta näkyivät hame tai alushame ja kureliivejä peittävä irtomiehusta. On pohdittu josko nimi tulee ranskalaisesta päällystakkia tarkoittavasta sanasta 'Manteau'. Moni kuitenkin uskoo nimityksen juontavan italialaisesta Mantuan (suomeksi Mantovan) kaupungista.

1670-luvun brittiläistyyliä

Vaikka brittiläis-hollantilainen barokkityyli oli melko lyhytaikainen, sillä oli kuitenkin vaikutusta viuhka-, kenkä- ja muhvimuotiin aina 1800-luvulle saakka. Tällä kaudella syntyi myös luutettu miehusta (brittiläisittäin piece of bodies), josta kehittyi 1700-luvulla kureliivi ja myöhemmin korsetti. Myös barokkityyliset hilkat jäivät kehittyivät myöhemmin 1700-luvun hilkoiksi ja runsaat hihansuu- ja kauluspitsit kehittyivät 1700-luvun hiha- ja kauluspitseiksi. Varsinkin britanniassa runsaat hihat säilyivät muodissa vielä 1670-luvulle saakka, vaikka vyötärö laskikin alemmaksi.

 

Frans Halsin maalaus n. 1640

 

Ketä kiinnostaa tutustua 1630-1650 barokkimuotiin, voi suositella muutamia lähteitä. Näitä ovat Victoria & Albet's Museumin (V&A), Wikimedia commonsista löytyvät ruotsalaisen Livslustkammaren sekä Metropolitan Museum of Art (MET) Pukuhistoriallisen osaston vaatekokoelmat. Myös muiden museoiden kokoelmista saattaa löytyä yksittäisiä helmiä. Suurin osa säilyneestä vaatetukseta on  peräisin ylimystöltä ja hoveista.

 

1600-luvun kauluspitsiä.

Hyvänä lähteenä ovat aikakauden muotokuvataide sekä hollantilainen ja flaamilainen taide kokonaisuudessaan. Erinomainen lähde ovat myös Böömiläisen maalarin ja kuvittajan Wenceslaus Hollardin aikakauden vaatetusta esttävät painokuvat, joita on useampi tämänkn kirjoitelman kuvituksena. Wikimedian ulkopuolelta löytyy myös hänen kuvitustaan keskiluokan pukeutumisesta. Hän vietti 1640-luvulla useita vuosia Brittein saarilla, on kuvannut laajasti sikäläistä pukeutumista, ja julkaisi teoksen sekä brittiläisestä naistenmuodista että yleisestä eurooppalaisesta tyylistä.

Amerikkalaisten  puritaanisiirtolaisten pukeutumisessa näkyivät barokkivaikutteet.

______________________________________________________

* Luonnollinen musta on mustista lampaista saatavaa mustaa villaa, jota ei tarvitse värjätä, ja jonka väri on lähtökohtaisesti hyvin pysyvää.

Harkittuja vaateostoksia

Kun vaatteet vielä tehtiin kestämään.
CC-BY-4.0  by Helsingin kaupunginmuseo
Tuntematon, Valokuvaaja 1950–1969

Vaatteet ovat lähellä sydäntäni. En haluaisi, että kulutukseni aiheuttaisi murheita muille ihmisille. Tavallisen kuluttajan on kuitenkin vaikea selvittää, millaisia vaatteita hänen kannattaisi ostaa. Vaikeaa on myös välitää viestiä yrityksille siitä, että ostaisin mielelläni vaatteitanne, jos ne vain olisivat valmistettu eettisemmin. 

Monet meistä muistavat vielä ajan, jolloin vaatteet kestivät nykyistä pitempään. Jos onnistuu löytämään kirpputorilta itselleen sopivan 1980- tai 1990-luvun vaatteen, saattaa löytää uskollisen ystävän. Nykyvaatteet valmistetaan ohuemmista ja heikoimmista materiaaleista ja niiden ompelun ja viimeistelyn laadusta tingitään. Olisi kiva, jos olisi edelleen mahdollista ostaa laadukkaita perusvaatteita, ehkä vähän kalliimmallakin, joita sitten voisi käyttää monta vuotta.

Vaatetusalan kamppanjojen odotukset eivät yleensä ole huimia. Yleensä edellytetään riittävää palkkaa elämiseen ja oikeutta turvallisiin työoloihin sekä oikeutta kuulua ammattiliittoihin, jotka valvovat työntekijöiden etua. Lisäksi vaaditaan tuotantoketjujen läpinäkyvyyttä, jotta kohtuullisista olosuhteista voidaan pitää huolta.

Niin kaun kun markkinoilla ei ole hyviä merkintöjä tai sertifikaatteja, joiden perusteella kuluttaja voi tehdä ostoksensa, niin kuluttaja joutuu näkemään vähän vaivaa tiedon hankinnan suhteen. Itseni kuitenkin yllätti se, että silloin kun yritykset ovat suhteellisen avoimia, tiedon hankinta ja tiedon avoimuuden vertailu ei ole mahdotonta eikä erityisen työlästä. Itselleni ainakin jäi korvan taakse muutaman vaatteiden valmistajan nimi, jota olen nyt valmis kannattamaan.

Pohjoismainen ympäristömerkki

Voiko hyvyys merkkeihin luottaa?

Joutsenmerkki, reilunkaupan tunnus ja muut ns. hyvyys merkit eli sertifikaatit ovat kuluttajan toimintaa helpottavia välineitä. Jos on olemassa luotettava merkki, jonka vakuutukseen voi luottaa, ei kuluttajan tarvitse niin tarkkaan pohtia, miltä valmistajalta tuotteensa ostaa, halutessaan ostaa reilusti eli eettisesti tuotettuja tuotteita.

Reilun kaupan
merkki on paras.

Joutsenmerkki ja monista vaatteista tuttu Ökö-tex ovat lähinnä niin sanottuja ympäristömerkkejä eli ne eivät takaa työntekijöille tietynlaisia työoloja. Perinteinen Ökö-tex standari (100) takaa, ettei tuotteissa ole suuria haitta-ainejäämiä. Uudempi Made in Green by OEKO-TEX (eli standardi 1000) takaa, että tuotteet on myös valmistettu ekologisesti. Global Orgaic Texstile Standard (GOTS) takaa, että kuidut on tuotettu pitkälti luomutuotantona.

Finnwatch selvitti 2016 erilaisten suomalaisten yritysten käyttämien sertifikaattien sisältöä. Parhaiten vetailussa selvisi Reilun kaupan sertifikaatti. Erilaisia standardeja on jo yli 170 ja auditioinneista (eli ulkopuolisten tarkastuksista) on tullut miljoonabisnes. Tärkeitä kysymyksiä (pdf) sertifikaatteja tutkittaessa ovat järjestelmän riippumattomuus, läpinäkyvyys, kriteerien kattavuus ja laatu, raaka-aineiden jäljittettävyys, kuluttajaviestintä sekä järjestelmän vaikuttavuus toimintaan.

Vaatetusalalla ammattijärjestöt olivat mukana Fair Wear Foundationin toiminnassa. Sekä FWF:n että Better Cotton Intiativen toiminnassa valvonta on paljonti jäsenyritysten omalla vastuulla. Jonkin verran on kuitenkin myös ulkopuolista valvontaa, mutta mekanismit eivät kummassakaan ole mitenkään erityisen hyvät. Työtekijöitä kuitenkin kuullaan tarkastuksissa.

Molemmilla merkeillä kriteerit ja manuaalit ovat kyllä julkisia, mutta tarkastuksen tulokset sen sijaan eivät. Järjestäytymisen vapautta ei aina tueta eikä elämiseen riittävää palkkaa välttämättä vaadita. Erityisesti BCI ei esitä palkka kriteerietä. FWF:n logoa voidaan käyttää, jos tuottaja täyttää 90 % hankintaketjustaan riittävän tason.

Kengät

CC-BY-4.0 Turun Museokeskus

Koko asiaan perehtymiseni lähti tällä kertaa liikkeelle siitä, kun törmäsin Eetin eli Eettisen kaupan puolesta ry:n 2017 selvitykseen (pdf), jossa oli pohdittu suomalaisten valmistuttajien ja valmistajien kenkien alkuperää, mikä sai miettimään muutenkin ostokäyttäytymistä.

Kenkien osalta kaikkein ongelmallisinta on usein nahka. Erityisesti intialaiset nahkatehtaat ovat surullisen kuuluisia siitä, kuinka heikosti niillä kunnioitetaan sekä ympäristöä että ihmisoikeuksia. Tehtaat sairastuttavat sekä työntekijänsä että ympäristön asukkaat. Tehtaissa käytetään Euroopassa kiellettyjä syöpävaarallisia kemikaaleja ja teetetään ylipitkiä työpäiviä. Jätevesien puhdistus on olematonta. Ostaja kuitenkin harvoin tietää, mistä hänen ostamiensa kenkien nahka on peräisin. Toisinaan sitä ei tiedä edes kenkien valmistaja (ks. yllä oleva selvitys).

Suomalaisista kenkien valmistuttajista ja valmistajista parhaiten pärjäsivät isot K- ja S-ryhmät. Aiemmassa selvityksessä Sievi sai kiitosta vastuullisuudesta, lähinnä kotimaisen valmistuksensa ansioista. Toiminta Suomen tehtailla onkin ilmeisesti erinomaista. Sen sijaan nahan toimittajista sillä ei ole kovin hyvää käsitystä. Tuolloin K-ryhmä palkittiin toiseksi parhaana.

Euroopan laajuisissa selvityksissä parhaiten selvisivät Adidas, norjalainen Euro Sko ja El Naturalista. Niilläkin oli kuitenkin parannettavaa. Tanskalainen Shoe-D-Vision on myös julkistanut koko tuotantoketjunsa, vaikkei ollut mukana selvityksessä. Eurooppalaisessa selvityksessä (pdf) surullisen moni arvostettu kenkien valmistaja jätti kokonaan vastaamatta. Näitä olivat mm. Rieker, Ecco ja Ara. Heikko tilanne on myös mm. Pradalla ja Gaborilla. Vähän paremmin asiat ovat mm. Clarksilla.

Selvitys on Euroopan tasolla jo pari vuotta vanha (2016). Sen jälkeen jokin on toivottavasti muuttunut parempaan suuntaan.

Vaatetusala

Finlayson on perinteinen suomalainen
vaatetusalan yritys. Työntekijöitä.
CC-BY-4.0 by Pietinen Otso, kuvaaja
1940–1943, Museovirasto

Suomalaisista vaatetusalan yrityksistä Finnlayson on kerännyt kiitosta läpinäkyvyydestään joka mainittiin tuoreessa kenkäalan raportissa ikään kuin esimerkkinä kenkäalan yrityksille. Finlaysonin viestittää avoimesti arvoistaan ja toiminnastaan myös kuluttajien suuntaan. Se kertoo selkeästi, keltä ja mistä ostaa tuotteita. Finlayson on selvittänyt myös puuvillansa kasvatus-maat ja julkistanut kehityssuunnitelman ja tavoitteensa tulevaisuudessa.

Vaatetusalan selvitys (pdf) on vielä kenkäalaakin vanhempi, vuodelta 2014. Tuolloin ainoastaan Stockmann oli sitoutunut elämiseen riittävään palkkaan, mutta senkin kohdalla konkreettisia toimenpiteitä ei oltu tehty. Tutkimuksessa nostettiin ulkomaisista toimijoista esiin nykyään Suomessakin myynnissä oleva Mark & Spencer, joka pyrki tuolloin takaamaan sen, että sen ostohinnoilla pystyi maksamaan riittävää palkkaa.

Turvallisiin työoloihin oli sen sijaan sitoutunut useampikin vaatetusalan yritys. Parhainta tämän osalta toiminta oli Keskolla, Nansolla, Stockmannilla, SOK:lla ja Marimekolla. Osalla toimijoista tuotanto oli suhteellisen vähäisessä määrin riskimaissa (mm. Marimekolla n. 13 %) , myös Nanson tuotannosta isoin osa oli Euroopassa ja Keskonkin tuotannossa riskimaita oli vain vähän. Toisaalta tuotannon siirtäminen pois riskimaista, ei auta niiden köyhien työntekijöiden asemaa.

Tutkimuksessa suositeltiin kaikkia yrityksiä kehittämään ihmisoikeuksien seurantaa. Monet nojasivat Eetin heikoksi mieltämään BSCI järjestelmään. Stockmannilla ja Keskolla oli myös omia valvontoja.

Jos palataan muutamaan tutkimuksessa mukana olleeseen yrityksen, niin Stockmannin sivuilta löytyy kohtuullisen helposti tietoa vastuullisuudesta. Se ilmoittaa sivuillaan sekä tuotteita valmistavat tehtaat, että puuvillan alkuperän. Stockmann on kiinnittänyt erityistä huomiota Bangladeshin tilanteeseen ja kertoo myös toimistaan ihmisoikeuksien takaamisen suhteen.

Kesko kertoo myös laajasti hankintojensa vastuullisuudesta, osana sen vastuullisuusohjelmaa. Se toimii yhdessä SASK:n (Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen) kanssa. Vaatteet ovat kuitenkin melko pieni osa Keskon toimintaa ja valitettavasti niille ei ollut varattu oikeastaan lainkaan tilaa. Kesko on kuitenkin julkaissut tehdaslistansa 2015, 2016 ja 2017 (pdf). Syvällisempää tietoa vaatteiden hankinnasta oli kuitenkin vaikea löytää.

Marimekon leninki
CC-BY-4.0 Turun Museokeskus

SOK:n sivuilta löytyy myös tietoa vastuullisuudesta kuluttajillekin sopivassa muodossa. SOK on 2018. aloittamassa perinteisten auditointien rinnalla uudenlaista ihmisoikeusongelmien juurisyihin pureutuvaa tutkimusmallia hankintojensa osalta.Tavarantoimittajien valvonnassa on keskitytty erityisesti ns. riskimaihin. SOK on luopunut kokonaan hiekkapuhalluksesta omien merkkiensä valmistuksessa. SOK:kin on julkaissut maahantuomiensa vaatteiden tehdaslistat 2016 ja 2017. SOK:kin sivuilta on vaikea löytää tietoa nimenomaan vaatetuotannosta ja sen valvonnasta.

Nanso kertoo sivuillaan tuotteidensa alkuperästä (Suomessa ja Virossa) ja hankinnoistaan. Nanso korostaa pientä kokoaan ja pyrkimystään yhteistoimintaan saman kokoluokan yritysten kanssa. Nanso korostaa Euroopan ulkopuolelta tulleiden tuotteiden kohdalla BSCI auditointeja (yli 80 % tehtaista) ja yhtiössä on tunnistettu tuotantoketjun pirstaloitumisen tuomat riskit. Se pyrkiikiin valitsemaan kumppaninsa tarkkaan. Kumppaneitaan se ei kuitenkaan listaa avoimesti edellä mainittujen tavoin.

Marimekko kertoo Nansoa avoimemmin hankintamaistaan ja on myös julkaissut merkittävimpien sopimusvalmistajiensa tiedot (pdf). Valvontaa on harjoitettu sekä ulkopuolisten arvioitsijoiden että yrityksen omien tarkastusten avulla. Marimekko kertoo käynnistenäänsä koko arvoketjun läpi ulottuvan ihmisoikeusriskien arviointiprosessin, joka ulottuu raaka-aineiden tuottajiin saakka.

Markkinoilla on myös muita pienempiä vaatteen valmistuttajia, jotka pyrkivät tuomaan markkinoille eettisesti tuotettuja vaatteita. Tällainen vaatteita myy Maeveg, jonka kehitystä olen seuraillut reilun vuoden ajan.  Suurin Maevegin myymä merkki Mata Traders on valmistettu Reilun kaupan ehtojen mukaisesti Intiassa. Myös myynnissä olevalla Bibicolla ja People Treella on reilun kaupan sertifikaatti. Mata Tradersin, Myamikon ja Bibicon vaatteet on ainakin osin valmistettu naisten osuuskunnissa Nepalissa, Malawissa ja Intiassa. Alla Mata Tradersin työntekijöiden haastattelu:

Muita Reilun kaupan vaatteita myyviä suomalaisia nettikauppoja ovat mm. Nudge, Lazy Lizard, Hyväntekijä, Amnesty-store ja  Karma (myy mm. People Treen vaatteita).  Nudge kertoo sivuillaan myös eettisistä ja ekokogisista vaateostoksista. Kannattaa lukea. Liikkeitä perustetaan ja suljetaan nähtävästi melko nopeaan tahtiin, sillä reilun kaupan liikkeen sivuilla ollut lista oli pahasti vanhentunut ja monet liikkeet jo kadonneet markkinoilta. Ja mistä löytyisivät paksut ja kestävät reilun kaupan farkut?

Jonkinlaisia neuvoja

Eetti antoi viime joulukuussa (2017) joitakin vinkkejä ostamisesta kuluttajille ale ostoksille:

Alestakin kannattaa ostaa laatua. (Vaatekammari, Asikkala.) 
CC-BY-4.0 by Ari Kemilä, Lahden kaupunginmuseo

1) Harkitse tarvitsetko uutta, sillä pois heitetyistä vaatteista syntyy Suomessa tekstiilijätettä kymmeniä miljoonia kiloja vuodessa.
2) Osta laadukasta ja kestävää.
3) Osta sertifioitua silloin kuin se on mahdollista - vaikka näitä tuotteita on vaate- ja kenkätuotannossa vielä valitettavan vähän tarjolla.
4) Ota selvää yrityksen teoista vastuullisuuden varmistamiseksi - älä kuitenkaan ensisijaisesti boikotoi, vaan mieluummin:
5) Anna palautetta yritykselle joko kaupassa tai verkossa

Miten sitten voi tunnistaa hyvälaatuisen vaatteen? 
(Perustuu: Rinnan Saramäen: Hyvän mielen vaatekaappi / YLE 7.8.2015)

1. Tarkista vaatteet ja erityisesti neulevaatteiden kainalot nukan varalta
2. Venytä trikoota: jollei se palaudu joustavasti, se ei pian palaudu lainkaan. Katso trikoota valoa vasten: alkavat nypyt näkyvät pilkkuina valoa vasten.
3. Hinkkaa kangasta itseesi noin sata kertaa. Jos se alkaa pööröttää tai syntyy nyppyjä, se tulee todennäköisesti nyppyyntymään.
4. Tarkista vaate epäsiistien ompeleiden ja repaleiden varalta. Huono viimeistely kertoo yleensä paljon myös muista työvaihteista.
5. Ylipitkät ompeleet kertovat kiireestä ja aiheuttavat rasitusta pistokohtiin.
6. tarkista nappien kiinnitys. Jos ne on ommeltu käsin, on koko vaate tehty huolella.
7. Villakangas tulisi yleensä olla vuoritettu. Ellei näin ole, siihen pitäisi olla hyvä syy.

Vaateostoksilla 1970-luvun alussa
CC-BY-4.0 Rista Eeva SER,
Helsingin kaupunginmuseo

Kierrätysmuodin tuntija Outi Pyy toteaa samassa artikkelissa, ettei ole elastaanin ystävä, koska se lähes varmasti heikentää vaatetta. Hän toteaa, että vaatetusalan firmat ovat  oivaltaneet, että laatua heikentämällä säästetään kustannuksista. Vaatteiden laatu on heikentynyt tasaisesti koko 2000-luvun ajan.

Saramäki suosittelee tutkimaan vaatetta kaikilla aisteilla jo kaupassa. Sitä tulisi myös haistella. Hyvälaatuinen vaate on valmistettu laadukkaista ja paksuista materiaaleista ja oikeista luonnonkuiduista.

Korkokengän tarina - osa II

Korot joutuivat 1700-luvulla vastatuuleen. Yhdysvalloissa ne paikoin kiellettiin ja Ranskan vallankumouksen myrskyissä tuomittiin. Palattuaan muotiin 1870-1880-luvuilla, korkokengästä oli tullut naisten kenkä ja samoihin aikoihin syntyi myös avokas.

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle osalle korkokenkien historiaa. Suosittelen sen lukemista tämän taustaksi.

Naisten 1760-luuvun kenkä.

1600-1700-luvulla niin korsetit kuin korkokengät olivat aristokratian vartalonmuokkauksen keinoja. Niiden avulla he myös erottuivat tavallisesta kansasta. Ludvig XVI vaati, ettei kenelläkään saanut olla korkeampia korkoja kuin hänellä. Koska vain muutamat saattoivat pukeutua punaisiin korkoihin, niistä tuli yksi etuoikeuksien vertauskuvista.

Italialainen korko, n. 1785

Vuosisadan kuluessa kengän korko muutti muotoaan kapeammaksi ja viehkeämmäksi. Rokokoo kaudella naisten korot kehittyivät sirommiksi ja korkeammiksi. Ne heijastelivat naisten hovitapoja. Huomattiin, että naisen jalan kaari korossa oli viettelevä. Viehättävänä pidettiin nimenomaan jalkaterän asentoa, ei varsinaisesti sääriä. Kengistä tuli ihailun kohde.

1700-luvun loppu oli levotonta aikaa, jolloin naisia sekä nostettiin esiin ja heidän asemasta keskusteltiin, että toisaalta naisten, erityisesti kuningatar Marie Antoinetten, vaikutusta parjattiin. Ranskalainen teologi Francois Felon korosti naisten vaikutusta kodin ja perheen kautta. Tämä ajattelumalli olikin pitkään tyypillinen katolilaisissa maissa. 1700-luvun naisasianainen Mary Wollstonecroft näki pukeutumisen naisten purkautumisväylänä, jonka kautta he yrittivät käyttää vähäistä valtaa (pdf, s. XLIX-LI)

Kun korot pakotettiin pois muodista

Puritaanit suosivat vaatimatonta
ja peittävää asua.

Uudessa maailmassa korkojen viettelevää sävyä ei oikein arvostettu. Massachusettsin siirtokunnan puritaanit säätivät lain, joka kielsi kenkien käytön miesten viettelyyn. Naiset saattoivat tulla tuomituksi noituudesta tämän seurauksena.

Antiikin löytöjen vaikutuksesta - erityisesti Pompeijin kaivausten seurauksena - syntyi 1700-luvun lopulla innostus klassismiin, eivätkä korkeat korot eivät olleet enää suosittuja 1700-luvun lopulla Ranskassakaan. 1780-1790-luvulla oli ollut suosiossa aiempaa matalampi korko ns. italialainen korkomalli, jolloin korot saattoivat olla jopa alle 2 cm korkuiset.

Ranskan vallankumouksen (1789) seurauksena korot tuomittiin etuoikeuksien vertauskuvana. Napoleon jopa kielsi 1804 korkojen käytön miesten ja naisten asemaa säätelevässä Code civil des François-laissa, tasa-arvon edistämisen nimissä. Viimeistään säädösten seurauksena korot hävisivät käytöstä lähes kokonaan (pdf, s. LI-LII).

Vaikutteita otettiin edelleen antiikin Roomasta, sillä naisten tossut sidottiin nilkkoihin nauhoin, roomalaisten sandaaalien tapaan, vähän kuten balettitossut nykyisin.

Tossu 1800-luvun alkupuolelta

Matalat kengät olivat pitkään suosittuja, sillä viktoriaaninen tanssi-innostus suosi matalia kenkiä. Tanssimisen ansiosta niitä suosittiin vielä 1860-luvulla, vaikka leveät helmat ja korsetit olivat palanneet muotiin jo pari-kolme vuosikymmentä aiemmin.

Romantiikan aikana 1800-luvun alkuvuosikymmeninä alettiin korostaa myös naisten tunteiden rikkautta ja hänen asemaansa äitinä ja kodin valtiattarena. Tämä oli osin filosofi Rousseaun vaikutusta, jonka ajatusten seurauksena alettiin ihannoida kotielämää.

Naisten tehtävänä oli ylläpitää moraalia ja mielen puhtautta. Heidät nähtiin tunteellisessa valossa, eikä nautinnollisina olentoina, kuten 1700-luvulla (pdf, s. LVI). Tähän uuteen kuvaan ei sopinut korkojen erotisoiva vaikutus.

Korkojen paluu

1880-luvun avokas.

Toisaalta osa naisista ei tyytynyt kotielämään, vaan alkoi korottaa yhteistä moraalia ajamalla mm. orjuuden vastaista sanomaa tai naisasiaa. Uudessa tasa-arvon ilmapiirissä korot alkoivat taas tehdä paluuta. Vähitellen kasvava kenkäteollisuus alkoi tuoda markkinoille laajan valikoiman erilaisia kenkiä. (pdf, s. LVIII).

Korkojen palatessa muotiin 1800-luvun lopulla, niistä oli tullut yksinomaan naisten kenkä. Korot alkoivat tehdä paluuta vähitellen. Ne ilmestyivät yllättäen ensin saappaisin 1840-1850-luvulla. Pikkukengissä niitä alkoi näkyä 1860-luvulla, mutta niiden asema naisten muodissa vakiintui vasta 1870-luvulla.

Korkokengän tarina - osa I

(Korkokenkä historia)
Perusavokas on brittienglanniksi "court shoe" eli hovikenkä. Se viittaa naisten avokkaaseen ballerinasta piikkikorkoon. Nimitys on sikäli kuvaava, että eurooppalaiseen muotiin korkokenkä vakiintui juuri renesanssin ja barokin hoveissa, erityisesti Ranskassa. Korkokengän historian varhaisvaiheet ovatkin sitten hieman enemmän hämärän peitossa. 

Korkeiden korkojen tarina on pitkä. Ne tunnettiin kenties jo muinaisessa Egyptissä noin 3500 eaa., jolloin aatelisto käytti korkeakorkoisia sandaaleja erottautuakseen pukeutumisellaan tavallisesta kansasta tai mahdollisesti uskonnollisissa seremonioissa. Tuolloin kengät kuuluivat sekä miesten että naisten pukeutumiseen. Korot olivat kuitenkin melko matalia.

Muinaisessa Roomassa ja Kreikassa korokesandaaleja kutsuttiin nimellä "kothorni" ja "buskins". Niissä oli paksut korokepohjat. Ne olivat suosittuja näyttelijöiden parissa, jotka käyttivät niitä esityksissään (kuva yllä). Lisäksi antiikin Roomassa prostituoidut käyttivät niitä erottuakseen mahdollisten asiakkaiden silmissä. Niistä tulikin prostituution merkki.

Keskiajan kenkämuotia. Alhaalla
oikealla päällyskenkä korolla.

Korot pääsivät häpeästä Keskiajalla, jolloin tossujen alla käytettiin Keski-Euroopassa puisia päällyskenkiä tai pohjallisia (patten), joissa oli toisinaan korkeatkin korot. Pohjallisten alkuperäisenä tarkoituksena oli nostaa tossut kaupunkien katujen lian yläpuolelle. 1600-luvulla kengissä alettiin käyttää paksumpia pohjia ja puupohjalliset hävisivät vähitellen käytöstä.

Lähi-idässä, erityisesti Turkissa, olivat käytössä kylpysandaalit, joita naiset käyttivät välttääkseen helmojensa kastumisen, käydessään kylpylöissä. Kylpysandaaleissa oli korotetut pohjat. Eurooppaan tieto on saapunut ainakin Nicolas Nicolayn itämaisesta pukeutumisesta (orientales) julkaiseman kirjan perusteella n. 1567-1568 (pdf, s. XI).

Uusia tuulia

Persialainen rastuväen sotilas.

Renesanssi oli kengän kehityksen kulta-aikaa. 1500-luvun alkupuolella oli tapana valmistaa pohjiin irtopäällisiä. Kiinteä-pohjainen kenkä oli uusi keksintö 1500-luvulla, jolloin ratsastussaappaat olivat tärkeä osa sekä naisten että miesten muotia. Niissä oli yleensä 'ratsastajan korot', jotta saapas asettuisi paremmin satulan jalustimeen. Nämä ratsastuskorot olivat 2-5 cm korkeat.

Sanotaan, että korot otettiin ratsastussaappaisiin alunperin persialaisten ratsuväessä 1400-luvulla. Korkojen avulla ratsastajat saattoivat vakauttaa itsensä ampuessaan hevosenselästä jousellaan. Ratsastussaappaiden korot olisi tarkoitettu alunperin sodankäynnin tehostamiseen. Pesialaisten lähettien rastsastaessa ympäri Eurooppaa, uudenlaiset kengät tulivat tutuiksi myös paikallisissa hoveissa.

1600-luvun ratsastussaappaat.

Toisaalla 1400-luvun venetsialaiset olivat ihastuneet tolppakenkiin. Erään teorian mukaan prostituoidut olisivat omaksuneet miesten korot, kuten myös tupakanpolton, yrittäessään sopeutua näiden maailmaan.

Chopinit saattavat kuitenkin olla enemmän sukua roomalaisten tolppakengille (ks. näyttelijän kengät yllä), kuin matalille ratsastussaappaille. Väärinkäsityksestä huolimatta ne eivät olleet vain prostituoitujen kenkiä, vaikka yläluokan naisia ei näkynytkään kaduilla kävelemässä ylellisine kenkineen.

Tolppakengät ilmeisesti säilyivät Espanjassa, jossa niitä oli roomalaiskaudella asti valmistettu korkista. Maurilaisella kaudella ne olivat kristittyjen naisten muotia. Venetsialaiset ilmeisesti matkivat näitä espanjalaisia luksuskenkiä omine puisine kenkineen, vaikka onkin mahdollisita, että kylpyläkengätkin olisivat vaikuttaneet.

1500-luvun venetsialaiset chopinit.

Yhtenä syynä muodin suosioon yläluokan parissa pidettiin venetsialaisten kilpailua hyvistä naimakaupoista tyttärilleen, jolloin näiden asun oli tärkeä heijastaa suvun varallisuutta. Prostituoidut sitten kopioivat yläluokan tavan. Venetsiassa chopinit yleensä peitettiin ylellisen pitkin hamein. Siellä naisten ei ilmeisesti sopinut näyttää kenkiään, kuten Espanjassa oli tapana ja siksi chopinit eivät näkyneet. Tämäkin viittaa alunperin säädylliseen alkuperään.

Kengät ovat saattaneet suojella myös jalkoja Venetsian epätasaisilla ja märillä kaduilla (pdf, s. XII), mutta todennäköisesti tärkeämpi tekijä oli vaikuttavuuden lisääntyminen. Itämaisuus oli kyllä suosiossa 1500-luvun Euroopassa (pdf, s. XVI), mutta chopinit ehtivät tulla muotiin jo hieman aiemmin. Toisaalta venetsialaisilla oli kauppayhteyksiä Välimeren itälaidalle jo aiemmin.

Genovalaisella aatelisnaisella oli
käytössään chopinin 1620-luvulla.
Mittasuhteet ovat melko erikoiset.
Maalaus: Anthony Van Dyck

Venetsialaisset tolppakengät chopinit, saattoivat olla jopa 25-50 cm korkeat. Kävellessään kaduilla korkeilla kengillään monet prostituoidut tarvitsivat miehen apua pysyäkseen tasapainossa. Yläluokan naisia ei juurikaan kaduilla näkynyt, mutta heidän apunaan saattoi olla parikin palvelijaa. Korkeita kenkiä ei ollut tarkoitettu kävelyyn. Säilyneiden kenkien pohjat ovat olleet puuta tai korkkia. Ne ovat usein päällystetty brokardilla tai sametilla. Kengät olivat suosittuja vuosina 1400-1700.

On jopa ajateltu, että käsivarren tarjoaminen naiselle, miehen toimesta, johtui siitä, ettei chopineilla voinut kävellä ilman vahvan käsivarren tukea (pdf, s. XII-XIII). Taustalla on voinut olla myös myöhempi korkojen kehitys tai jokin muu kulttuurinen seikka, ellei pystytä osoittamaan kyseisen tavan alkaneen nimenomaan Venetsiasta.