Kaamoksen räyhähenget

Yleiseurooppalaiseen syksyiseen sadonkorjuuperinteeseen kuuluvat yleisesti vainajien ja erilaisten henkimaailman olentojen vierailut. Vaikka suomalaiseen kekriperinteeseen kuuluu olennaisesti maailmojen rajojen hämärtyminen ns. jakoaikana (syksyinen kalenterin väliaika), niin tutumpaa nykypäivän ihmiselle on ehkä kuitenkin anglosaksinen Halloween perinne. 

Sekä (itämeren)suomalaista kekriperinnettä että Britteinsaarten kelttiläistä Samhain perinnettä yhdistävät vainajien vierailut, sadonkorjuu ja syksyinen vuodenvaihde. Erot juhlinta tavoissa ja uskomuksissa ovat silti olleet suuria.

Hämärään aikana on helppo kuvitella varjoihin mörköjä ja petoja. Pimeässä, huonossa näkyvyydessä on varmasti parempikin olla liian varovainen kuin varomaton. Syysmetsässä liikkeellä voi olla talven varalle marjoja ahmiva äkeä karhukin. Monet pedot, kuten sudet, ovat yöeläimiä. Jo roomalaisessa perinteessä tunnetaan aamuöinen suden hetki, jolloin ihminen on heikoimmillaan. Perinteinen pelko onkin ollut luonnollinen suojautumiskeino.

Kaamosajan pimeyden tiedetään vaikuttavan ihmisen mieleen monella tavalla ja kenties sekin on ollut osaltaan vaikuttamassa syksyisten räyhähenkien syntyyn Pohjois-Euroopassa, jossa ihmiset elävät Golf-virran ansiosta keskimäärin muita mantereita pohjoisempana ja siten pimeämmässä. Masentuneen mielen on tasapainossa olevaa mieltä helpompi keksiä pelättävää. 

Jakoaika

Uno Holmberg (eli Uno Harva) kertoo teoksessaan uralilaisten kansojen mytologiasta. Teoksessa puhutaan ihmisten läheisestä suhteesta vainajiin. Uralilaiseen kansanuskoon on aikanaan yleisesti kuulunut animistinen usko henkiin ja siihen, että kaikella on sielunsa. Sen seuraukena ihmiset uskoivat paitsi vainajien vaikutukseen myös erilaisiin henkimaailman olentoihin. 

Karjalaisia

Ugrilainen sankari saattoi syödä vihollisensa sydämen saadakseen tämän rohkeuden ja voiman omakseen. Hautaamisen ja maatumisen välillä vainajien uskottiin voivan lähteä liikkeelle haudoistaan. Tämän vuoksi tehtiin monenlaisia riittejä, joilla pyrittiin välttämään vainajien kauna eläviä kohtaan. Usko vainajien välitilaan on tunnettu Suomessakin vielä varsin myöhään 1800-luvulla, jolloin yleensä kotonaan kuolleita vainajia pyrittiin harhauttamaan matkalla hautaan, jotta nämä eivät osaisi takaisin kotiin. 

Hautajaispidot olivat osa vainajien muisteluperinnettä monien uralilaisten kansojen parissa. Harva kertoo, että suomalais-ugrilaisille kansoille oli tavallista järjestää eräänlaisia sukujuhlia suvun vainajien muistoksi, jolloin kokoonnuttiin suvun päämiehen taloon. Ellei vainajia kunnioitettu nämä saattoivat närkästyä ja palata kiusaamaan eläviä. 

Itämerensuomalaisten kansojen piirissä vainajien kunnioituksen ajanjakso on muinoin liittynyt juuri kekriin, mutta osin siirtynyt sittemmin katollisesta ja kristillisestä vaikutuksesta Pyhäinpäivän ja Joulun yhteyteen. Suomalaiseen perinteiseen kalenteriin kuului jakoaika uuden ja vanhan vuoden välissä syksyllä sadonkorjuun aikaan. Sen uskottiin olevan aikaa, jolloin rajat eri maailmojen välillä (yliseen ja aliseen maailmaan) olivat ohuimmillaan.

Kekrin aikaan olivat liikkeellä kekrittäret ja kekripukit, ihmiset jotka olivat pukeutuneet oudoiksi olennoiksi hieman nuuttipukkien tapaan. Saatettiin puhua myös kekriukoista ja -akoista. Heillä oli itsetehdyt naamiot, jotka saattoivat olla esim. paperista tai tuohesta tehtyjä. Näitä tuntemattomia räyhähenkiä, jotka vaelsivat taloista ja kylistä toisiin, kestittiin kaikkialla runsaasti. Vieraat olivat usein juhlakaljasta humalassa ja eivät ehkä aina halutuimpia vieraita. Monin paikoin kekri oli kuitenkin vuoden suurin juhla.

Hollywoodin tähtiä: Audrey Hepburn

Kansainväliseen perheeseen syntynyt ja useassa maassa lapsuutensa viettänyt Audrey Hepburn kasvoi sodan varjossa Hollannissa haaveillen balettitanssijan urasta. Vaihtoehtoista uraa etsiessään hän päätyi musikaalien kautta elokuvatähdeksi. Kokemustensa myötä hänestä kypsyi sydämellinen kosmopoliitti.

Ihana Audrey 1953.

Audrey Kathleen Hepburn-Ruston syntyi 1929 Brysselissä. Hänen äitinsä oli hollantilainen ja isänsä brittiläis-itävaltalainen ja juuria oli Böömissä, Irlannissa, Ranskassa ja Skotlannissa. Äiti oli viettänyt osan elämästään Alankomaiden Guineassa, jossa Audreyn isoisä oli ollut kuvernöörinä ja hänen juurissaan oli myös unkarilaisia ja ranskalaisia esi-vanhempia. Jo vanhemmatkin olivat siis olleet monikansallisia.

Audreytä itseään on pidetty joko brittinä tai brittiläis-hollantilaisena, vaikka hän asui elämänsä aikana lukuisissa maissa ja puhui (virallisesti) viittä eri kieltä (epävirallisesti joskus kuuttakin). Sujuvasti hän puhui ainakin lapsuuden kieliä ranskaa, hollantia ja englantia sekä toisen miehensä kieltä italiaa. Näiden lisäksi hän osasi nähtävästi myös saksaa ja espanjaa. Koko elämänsä ajan Audrey Hepburn oli toki Iso-Britannian kansalainen.

Alla Audrey omin sanoin usealla kielellä:

Tanssiunelmia

Lapsuutensa Audrey vietti Hollannissa, Belgiassa ja Iso-Britanniassa. Jo viisi vuotiaana hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin, jolloin hän äitinsä toiveesta aloitti balettitunnit. Tuolloin syntyi Audreyn rakkaus tanssiin ja musiikkiin. 1939 sodan sytyttyä äiti halusi hänen palaavan puolueettomaan Hollantiin. Britanniaan jäänyt isä oli hylännyt perheensä, eikä tyttö nähnyt häntä 24 vuoteen.

1940 Saksa julisti sodan myös Hollannille ja Audrey elikin sotavuodet natsihallinnon varjossa, osin väärällä nimellä, koska hänen äitinsä halusi suojella häntä isän brittiläiseltä alkuperältä. Sodan aikana balettitunnit toimivat Audreyn lohduttajana, mutta nälkätalvena 1944 hänkin oli kuitenkin liian heikko tanssimaan.

Hän oli sodan aikana lapsi, mutta toimi kuitenkin vastarintaliikkeen juoksutyttönä perheensä innoittamana. Taustalla saattoi olla myös 19-vuotiaan velipuolen katoaminen ja tuntematon kohtalo. Sodan jälkeen Berliinin tehtaaseen pakotettu veli kuitenkin palasi yllättäen raskaana olleen vaimonsa kanssa. Sodan aikana Audrey todisti setänsä ja äitinsä serkun ampumisen kadulle. Myöhemmin hän muisteli nähneensä junia ahdettuna täyteen juutalaislapsia. Hän jakoi kokemuksia Anne Frankin kanssa, jonka päiväkirjan luki vuonna 1946.

Saatan ymmärtää, mitä UNISEF merkitsee lapsille, 

koska olin yksi niistä, 

jotka sodan jälkeen saivat ruokaa ja lääketieteellistä apua.

Sodan jälkeen Hepburn haaveili balettitanssijan urasta ja opiskeli sekä Hollannissa että myöhemmin stipendillä Lontoossa, jossa hän kustansi opintojaan myös mallintöillä. Haaveet kuitenkin kariutuivat, kun hänet katsottiin liian pitkäksi tullaakseen hyväksytyksi balleriinaksi. (enintään 170cm) ja oli jäänyt sodan vuoksi liian heikoksi ruumiinrakenteeltaan. Sen seurauksena hän vähitellen päätyi näyttämölle kuorotanssijana musikaaleihin 1948. Lopulta hän onnistui saamaan paremman roolin ja esiintyi 12 kertaa viikossa jatkaen samalla opintojaan niin tanssissa kuin esiintymisessä. Tämä oli kovaa työtä.

Tähti syttyy

Musikaaleista oli 1950-luvulla lyhyt matka valkokankaalle ja 1951 Audrey oli esiintynyt jo viidessä elokuvassa. Tuolloin hän esiintyi pienehkössä roolissa brittiläis-ranskalaisessa elokuvassa Monte Carlo Baby, jossa hän sai käyttää Christian Diorin pukuja.

Sieltä hänet huomasi kirjailija Colette, joka pestasi hänet Gigin rooliin New Yorkin Broadwaylle. Audrey yritti kieltäytyä väittäen ettei osannut näytellä. Hänet kuitenkin suostuteltiin rooliin, johon hän sopeutui hyvin kielitaitoisuutensa ansiosta, sillä näytelmää harjoiteltiin sekä ranskaksi että englanniksi. Ensi iltaan mennessä marraskuussa 1951 hänestä oli tullut esityksen tähti.

Loma Roomassa (1954) teki Audreysta tähden.

Broadwaylta hänet kiinnitettiin prinsessan rooliin elokuvassa Loma Roomassa. Hänellä oli aatelisen alkuperän ja tarkan kasvatuksen suomaa ylväyttä ja arvokkuutta, joka monilta aloittelevilta näyttelijöiltä puuttui. Elokuvan julkaisemisen yhteydessä Gregory Peck vaati Audreyn nimen nostamista rinnalle, vaikka se ei ollut tapana näyttelijän esiintyessä ensimmäisessä pääroolissaan. Hänen mielestään elokuvan todellisen tähden jättäminen toiseksi olisi kuitenkin ollut naurettavaa.

Peck olikin oikeassa ja Audrey Hepburn kumarsi kuitenkin jo ensimmäisestä ikimuistoisesta pääroolistaan Oscarin 1954. Samasta roolistaan hän sai Golden Globe'n eli Kultaisen maapallon. Vaikka tie tähtiin oli ollut lyhyt, se ei kuitenkaan ollut ollut kevyt eikä kivuton, joutuessaan luopumaan unelmastaan prima ballerinana.

Rakastan ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan. 
Uskon, että kaikista asioista, 
rakastan eniten juuri nauramista. 
Se parantaa monenlaiset vaivat. 
Se lienee kaikkein tärkeintä ihmisessä.

(lainausten käännös oma)

Hollywoodin tähtiä: Katharine Hepburn

Kate Hepburn (1907-2003) on kaikkien aikojen maineikkain Hollywood näyttelijätär. Hän oli Oscar-ehdokkaana peräti 12 kertaa ja voitti neljästi. Hänen näyttelijän uransa oli harvinaisen pitkä ja jatkui peräti   kuusi vuosikymmentä (1926-1995). Elämäntyöpalkintoja jakava American Film Institute valitsi hänet 1999 vuosisadan naisnäyttelijäksi. Häntä on usein nimitetty Hollywoodin ensimmäiseksi naiseksi.


Vuosikirjan kuva 1928

Hepburn oli luonteeltaan vahva ja aktiivinen nainen, mikä selittyy osin hänen perhetaustaltaan. Hänen äitinsä oli naisasianainen ja isäkin kannusti lapsia, erityisesti tyttöjä urheilemaan. Katharine menestyikin kaunoluisteluissa, golfissa ja monissa muissakin isän suosikkilajeissa. Uintia hän rakasti ja pulahti hyytävään veteen vielä kahdeksankymppisenäkin. Onnellinen lapsuus murtui veljen hirttäydyttyä joko vahingossa tai tahallaan vuonna 1921, jolloin Katharine löysi hänet ullakolta.

19-vuotiaana hän valmistuu opistostaan ja meni samantien naimisiin liikemies Ludlow Smithin kanssa. Avioliitto oli myrskyisä, osittain Katharinen jatkuvan matkustelun vuoksi, ja päättyi eroon Meksikossa 1934. Tästä huolimatta Luddy pysyi Katherinen ja hänen perheensä ystävänä kuolemaansa saakka ja Kate oli hänelle kiitollinen taloudellisesta tuesta uransa alkuvaiheessa. 1938 Hepburn pelastui kotonaan täpärästi hurrikaanilta.

Vaikka esittivät avioparia, Hepburn
ja Tracy eivät koskaan avioituneet.

Suositun vastinparinsa Spencer Tracyn kanssa Katharine Hepburn näytteli ensimmäistä kertaa vuonna 1942 elokuvassa Tie Miehen Sydämeen. Valkokankaan takana näyttelijöiden välille syntyi vuosikymmeniä kestänyt rakkaustarina. Tracyn katollisen avioliiton (1923) takia pariskunta salasi suhteensa yleisöltä. He eivät koskaan asuneet yhdessä, lukuunottamatta Tracyn viimeisiä elinvuosia, jolloin heillä oli yhä omat asuntonsa. Yhdessä he esiintyivät yhteensä yhdeksässä elokuvasta, joista suurin osa on pariskuntien ongelmia käsitteleviä romanttisia komedioita. Toinen tunnettu vastin pari oli Cary Grant.

" Kaikki pitivät minua uskaliaana, pelokkaana ja jopa koppavana, 

vaikka sisäisesti aina vapisin."

Elokuvaura


Skandaaihäissä 1940

Urallaan Hepburn menestyi jo varhain. Hän sai ensimmäisen oscarinsa elokuvasta Viattomuuden kukka vuonna 1933 ollessaan yhä naimisissa aviomiehensä kanssa. Tämän jälkeen seurasi vuosien uravaikeudet, joista hän nousi uudelleen vuosikymmenen lopulta. Uuden menestysvaiheen aloitti 1939 Philip Barryn Broadway näytelmä Skandaalihäät, jota seurasi useita menestyselokuvia, kuten samanvuotinen  Hätä ei lue lakia, jossa hän etsii dinosaurusten luita Gary Grantin kanssa.

1940 Skandaalihäät olivat ei kolmio, vaan neliödraama, jossa vastanäyttelijöinä olivat sekä Grant että James Stewart. Siitä alkoi melko hiljainen vuosikymmen, jonka jälkeen 1950-luvulla ura otti kokeilevanmpia suuntia. Eräs Katharine Hepburnin tunnetuimpia elokuvia on 1951 Afrikan kuningatar, jossa hän esitttää lähetyssaarnaaja vastanäyttelijänään osastaan oscarin saanut Humbrey Bogart. Vuosikymmenen päätti Tennesee Williamsin näytelmään perustuva 1959 Äkkiä viime Kesänä, jossa pääosassa olivat myös Elisabeth Taylor ja Montgomery Clift.

Kultalampi oli Hepburinin viimeinen
"suuri" elokuva 1981.

1960-luvulla Katharine Hepburn voitti kaksi Oscaria peräkkäisinhä vuosina elokuvista 1967 Arvaa kuka tulee päivälliselle ja 1968 Leijona talvella. Ensimmäinen oli rotujen välisiä rajoja rikkova komedia Spencer Tracyn kanssa ja jälkimmäinen historiallinen draama Peter O'Toolen kanssa. Viimeisen oscarinsa hän voitti 1981 elokuvasta Kultalampi, joka perustuu samannimiseen näytelmään ja kertoo vanhenevasta pariskunnasta joka kohtaa tyttärensä uuden sulhasen. Elokuvan muina tähtinä ovat isä ja tytär Peter ja Jane Fonda. Viimeisen vuosikymmenensä Katharine Hepburn esiintyi lähinnä televisioelokuvissa.

Niin valkokankaalla kuin omassa elämässäänkin Hepburn oli arkkityyppi 1900-luvun vahvasta ja itsenäisestä naisesta. Hän toikin valkokankaalle uudenlaisen modernin naisen. Usein hän esiintyi aikakaudelle poikkeuksellisesti housuissa. Katharine Hepburn oli taitava erityisesti koomisissa rooleissa ja filmikriitiko Richard Shickelin mukaan erityisen hyvä esiintyessä hieman yläluokkaisena snobina, joka joutui nöyrtymään rakkauden edessä.

Hollywoodin tähtiä: Greta Garbo

Mykän elokuvan kohtalokas nainen.

Greta Garbo (1905-1990) oli eräs varhaisimmista Hollywoodin suurista tähdistä, joka oli siitä poikkeuksellinen, että onnistui säilyttämään mykkäfilmien aikakauden menestyksensä myös äänielokuvien aika- kaudella.

Garbo syntyi Tukholmassa nimellä Greta Lovisa Gustaffson ja aloitti uransa ruotsalaisissa mainosfilmeissä. Hollywoodiin saavuttuaan hän teki menestykkään uran mykkäelokuvissa, joiden aikana nimitys "jumalainen Garbo". Mykkäfilmin aikakaudella hän esitti usein vamppia eli kohtalokasta naista. Tähdeksi hän nousi vuonna 1926 elo- kuvalla viettelijätär (Tempress). Esikoista lukuunottamatta kaikki hänen kymmenestä Hollywood mykkäelokuvastaan olivat menestyksekkäitä.

"Jos Hollywoodilla olisi kuningatar, 
se olisi Greta Garbo."
- Orson Welles -

Greta Garbon kanssa sopimuksen solminut MGM ei halunnut luopua arvostetusta tähdestään murroksessa ja valmisteli huolella tämän siirtymisen äänielokuvan puolelle. Myöhemmin Garbo osoitti olevansa myös taitava komedienne, mikä näkyy elokuvassa Ninotchka, jossa hänen esitti neuvostoagenttia. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin vetäytyi julkisuudesta ja lakkasi näyttelemästä vasta 36-vuotiaana. Jo vuonna 1955 hän sai oskarin elokuvaurastaan.

Greta Garbo ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hänellä ollut lapsia. Hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden vuonna 1951, mutta hänen tuhkansa on kuitenkin sijoitettu synnyin-kaupunkiin Tukholmaan. Julkisuutta välttellyt Garbo jäi katsojien mieleen salaperäisenä, kaukaisena tähtenä.


Valkokankaalla

Mata Hari 1931

Garbon merkittävimpiä elokuva-rooleja olivat Anna Christie (1930, oskar-ehdokkuus), Romantiikkaa ( 1930, oskar-ehdokkuus), Mata-Hari ( 1931), Grand Hotel (1932), Anna Karenina (1935), Kamelianainen ( 1936, oskar-ehdokkuus) ja Ninotchka (1939). 1930-luku olikin Greta Garbon uran huippukautta.

Anna Christie oli Garbon ensimmäinen äänielokuva ja perustui Eugene O'Neillin näytelmään, joka kertoo parempaa elämää havittelevasta entisestä prostituoidusta, joka rakastuu. Garbo puhui elokuvan aikaan niin hyvää englantia, että joutui harjoittelemaan ruotsalaisen aksentin.

Samana vuonna tuli teattereihin myös elokuva Romantiikkaa (Romance), jossa piispa kertoo huonoon naiseen sortumassa olevalle nuorukaiselle opettavaisen tarinan. Elokuva perustui Edward Sheldonin samannimiseen näytelmään. Seuraavana vuonna hänen nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisena seikkalijattarena ja vakoilijana, kohtalokkaana Mata Harina. Rohkea elokuva julkaistiin aikana, jolloin Hollywoodin elokuvamaailma oli vielä vapaana sisäisestä sääntelystä. Elokuvasta tuli Garbon kaikkien aikojen menestyksekkäin elokuva.

Kamelianainen (1936)

Vuonna 1932 Greta Garbo nähtiin William Draken näytelmään perustuneessa Gran Hotel elokuvassa. Se kertoo hotelli-vieraiden rinnakkaisista elämistä, johon sisältyy toisaalta outoja kohtaamisia ja yhteensattumia toisaalta täydellistä tietämättömyyttä toisten olemassaolosta. Tarinassa esiintyvät mm. perluri-jalokivi-varas, kuolemansairas mies, venäläisestä balleriina (Garbo) ja bisneksiä hoitava teollisuusparoni. Elokuva oli aikoinaan suurmenestys.

Anna Kareniinan roolissa Garbo esiityi peräti kahdesti, sekä mykkäfilmissä vuonna 1927 (Englanniksi: Love) että myöhemmin merkittävämmässä äänifilmissä 1935. Kohtalokkaan naisen roolia hän esitti myös Aleksander Dumasin nuoremman kirjaan perustuneessa elokuvassa Kamelianainen. Anna Karenina voitti Venetsian filmifestivaaleilla Mussolinin suojeluksessa ja molemmat elokuvat menestyivät, kuten myös Garbon viimeinen elokuva, komedia Ninotchka.

Ps. Greta Garbon nimellä on muuten olemassa myös herkullinen leivos.