Joulutontut

Suomenkielen sana tonttu tulee ruotsin sanasta tomte ja on monessa tapauksessa vain toinen nimitys haltijoille. Joulutontut ovat varsin uutta kansanperinnettä, silllä ne ilmestyivät suomalaisiin uskomuksiin vasta 1800-luvun lopulla. Kotihaltijoita oli kyllä muistettu jouluna ohrapuurolla ja joulusaunassa omalla vastalla.

Jenny Nyströmin kuvitusta
joululehden kannessa.

Joulupukin apulaisiksi mielletyt joulutontut ovat yhteistä länsimaista jouluperinnettä. Esimerkiksi Ruotsissa tontut saattoivat jouluna muinoin jakaa lahjoja omatoimisesti, mutta nykyään ne mielletään enää vain apulaisiksi. Joulutonttujen kerrotaan seuraavan piilosta lapsia saadakseen selville ovatko he kilttejä.

Suomeen joulutontut rantautuivat joulukorttien kautta. Meillä vanhimmat joulukortit olivat joko saksalaisia tai ruotsalaisia. Saksalaisten korttien aiheena oli usein pyhä Nikolaus. Ruotsalaisista korteista suosituimpia olivat kuvittaja Jenny Nyströmin (1886-1946) tonttukortit, joiden kuvitukset antoivat tontuille vakiintuneen ulkoasun. Nyströmin uskotaan kuvittaneen peräti 3000 joulukorttia, joita on edelleen myynnissä myös meillä. Nyströmin tontut vaikuttivat puolestaan esimerkiksi Rudolf Koivun tonttuhahmoihin.

Sekä meillä että Skandinaviassa tontut ja kotihaltijat ovat liittyneet suvun esivanhempien kunnioitukseen. Skandinaavista tonttua tai nisseä pidetään toisinaan alkuperältään tanskalaisena ilmiönä, vaikka se onkin ollut Ruotsissa hyvin suosittu. Alla Victor Rydbergin rakastettu tontturuno alkuperäisenä ruotsinkielisenä versiona:

Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
djupt under midnattstimma.
Månen vandrar sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.

Står där så grå vid ladgårdsdörr,

grå mot den vita driva,
tittar, som många vintrar förr,
upp emot månens skiva,
tittar mot skogen, där gran och fur
drar kring gården sin dunkla mur,
grubblar, fast ej det lär båta,
över en underlig gåta.

För sin hand genom skägg och hår,
skakar huvud och hätta ---
»nej, den gåtan är alltför svår,
nej, jag gissar ej detta» ---
slår, som han plägar, inom kort
slika spörjande tankar bort,
går att ordna och pyssla,
går att sköta sin syssla.

Går till visthus och redskapshus,

Joululehden kansikuva vuosisadan vaihde.

känner på alla låsen ---
korna drömma vid månens ljus
sommardrömmar i båsen;
glömsk av sele och pisk och töm
Pålle i stallet har ock en dröm:
krubban han lutar över
fylls av doftande klöver; ---

Går till stängslet för lamm och får,
ser, hur de sova där inne;
går till hönsen, där tuppen står
stolt på sin högsta pinne;
Karo i hundbots halm mår gott,
vaknar och viftar svansen smått,
Karo sin tomte känner,
de äro gode vänner.

Tomten smyger sig sist att se
husbondfolket det kära,
länge och väl han märkt, att de
hålla hans flit i ära;
barnens kammar han sen på tå
nalkas att se de söta små,
ingen må det förtycka:
det är hans största lycka.

Så har han sett dem, far och son,
ren genom många leder
slumra som barn; men varifrån
kommo de väl hit neder?
Släkte följde på släkte snart,
blomstrade, åldrades, gick --- men vart?
Gåtan, som icke låter
gissa sig, kom så åter!

Tomten vandrar till ladans loft:
där har han bo och fäste
högt på skullen i höets doft,
nära vid svalans näste;
nu är väl svalans boning tom,
men till våren med blad och blom
kommer hon nog tillbaka,
följd av sin näpna maka.

Då har hon alltid att kvittra om
månget ett färdeminne,
intet likväl om gåtan, som
rör sig i tomtens sinne.
Genom en springa i ladans vägg
lyser månen på gubbens skägg,
strimman på skägget blänker,
tomten grubblar och tänker.

Tyst är skogen och nejden all,
livet där ute är fruset,
blott från fjärran av forsens fall
höres helt sakta bruset.
Tomten lyssnar och, halvt i dröm,
tycker sig höra tidens ström,
undrar, varthän den skall fara,
undrar, var källan må vara.

Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
gott intill morgontimma.
Månen sänker sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken. 

Harrastelen Ruotsia osin työtehtävienikin puolesta, joten minusta oli mukava lukea rakastettu runo vaihteeksi alkuperäiskielellä. Tunnelma välittyy, vaikkei joka sanaa ihan tarkkaan ymmärtäisikään. Suomennoksen pääsee lukemaan esimerkiksi täältä. Osaan sanoista löytyy suomennoksia linkkien takaa.

Muusat

Muusat olivat kreikkalaisen jumaltaruston runottaria eli taiteiden ja tieteiden jumalattaria, joiden äiti oli muistinjumalatar, titaani Mnemosyne ja isä ylijumala Zeus. 

Muusat laskettiin osaksi nymfejä, luonnonhengettäriä. Yleensä nymfit olivat sidoksissa paikkaan tai luonnonmuotoon. He liikkuivat usein jumalien ja jumalattarien seurassa. Muusat elivätkin Kreikan itärannikolla sijaitsevien Helikovuoren ja Pierian virroissa. Heidän johtajansa oli itse auringon ja runollisen innoituksen jumala Apollon, Apollōn Mūsagetēs.

Muusia pidetään taiteiden ja tietämyksen henkilöityminä. Vaikka kreikkalaiset kunnioittivat muusia jo klassisella kaudella, kunkin muusan oma vaikutusalue vakiintui kuitenkin vasta roomalaiskaudella. Klassisen ymmärryksen mukaan muusia oli kolminkertainen triadi, vaikka jotkut väittävätkin heitä olleen vain kolme. Nykyisin muusat mielletään taiteellisen innotuksen vertauskuviksi.

Muusat eivät olleet hyveellisiä yksin taiteille omistautuneita sukupuolettomia olentoja, vaan monilla oli puoliso ja lapsia. Erilaisia soittimia on liitetty moniin muusista.

Giulio Romanon Apollo ja tanssivat muusat n. 1540 (renesanssi).

Kalliope (Καλλιόπη)  oli kertovan eli eeppisen runouden muusa. Hänellä oli joko Apollonin tai Traagian kuninkaan Oiagroksen kanssa kaksi muusikko poikaa Orfeus (manalaretkestään kuuluisa legendaarinen  runoilija ja profeetta) ja Linos (pidetään sävelen ja rytmin kehittäjänä). Hän oli  muusista vanhin ja viisain. Hän toimikin tuomarina kauneuden jumalatar Afroditen ja sadon jumalatar Persefonen kiistellessä komeasta Adoniksesta. Kalliope kuvataan neulan ja vahataulujen kanssa. Myöhemmin Kalliope on yhdistetty yleisesti kertovaan kirjallisuuteen ja häntä on pidetty myös paljon myöhemmin syntyneiden romaanien muusana.

Euterpe (Εὐτέρπη, ilahduttava) oli musiikin muusa, joka kuvattiin usein huilun kera. Häntä kuvailitiin nautinnon antajaksi. Joskus häntä pidetään auloksen eli kaksois-huilun keksijänä. Luonteeltaan häntä pidetään iloisena. Eräiden lähteiden mukaan hän oli traakilaisen kuninkaan Rhesoksen äiti, tosin muitakin muusista on epäilty samasta.

Kleio (Κλειώ) oli sankarirunouden ja kroniikkojen jumalatar, joka nähdään yleensä pergamenttikääröjen tai kirjojen kanssa. Hänellä oli Makedonian kuninkaan Pieroksen kanssa Hyakintos poika. Kleio oli myös löytöretkien ja kaikenlaisen muistiinpannun tiedon suojelija.

Erato (Ἐρατώ, ihana, rakastettava) oli lyyrisen (eli tunteellisen) runouden, lemmenlaulujen ja hymnien jumalatar, jonka sanottiin hurmaavan vilaukselta. Hänet yhdistetään erityissesti romanttiseen ja eroottiseen runouteen. Erato kuvattiin lyyran tai pienen kitharan (vauhdikas kreikkalainen kielisoitin) kanssa, kukkakruunu päässään. Hän oli dryadi (eli puunhenki, tammenhenki) ja myyttisen sankarimetsästäjän Arkaan puoliso. Heillä oli kolme poikaa. Erato liitetään myös lemmenjumala Erokseen, jonka kanssa hän oli vastuussa ihmisten rakastumisesta. Apollon kanssa hänen sanottiin luoneen kitharan.

Apollo, Dianysos ja muusat,
Aleksandria 600-luku.

Melpomene (Μελπομένη) oli tragedian (eli murhenäytelmän) muusa, joka kuvataan surullisen naamion kanssa. Toisessa kädessään hänellä saattaa olla veitsi tai nuija. Päässään hänellä on sypressikruunu. Melpome oli suurien tunteiden muusa.

Polyhymnia (Polýmnia, monta laulua) oli pyhän laulun ja kaunopuheisuuden runontar, joka kuvattiin ajatuksiinsa vaipuneena, vakavamielisenä ja mietiskelevänä. Hän on usein pukeutunut pitkään viittaan ja saattaa nojata pylvääseen. Polyhymniaa saatettiin pitää myös geometrian, mimiikan, mietiskelyn ja maanviljelyn muusana. Vakavaa polyhymniaa kiittettiin hyvistä oivalluksista ja suurista ajatuksista.

Terpshikhore (Τερψιχόρη) on tanssin ja draamallisen kuoron runotar, joka usein istuu lyyra kädessään. Sisarestaan Eratosta poiketen hänellä ei kuitenkaan ole kukkakruunua. Joskus häntä on pidetty seireenien (lumoavasti laulavien lintu-naisten) äitinä.

Thaleia (Θάλεια) oli paimenrunouden ja komedian jumalatar, joka kuvataan usein iloisen naamion ja paimensauvan kera. Hänet mainitaan myös yhtenä mahdollisena korybanttien (eli tanssivien soturien) äitinä. Thalia oli kujeileva muusa. Joskus hänellä oli kädessään trumpetti.

Urania (Οὐρανία, taivaallinen) oli tähtitieteen ja tähdistä ennustamisen jumalatar, joka kuvattiin maapallo oikeassa ja vaarna (eli (puu)tappi) vasemmassa kädessään. Hänen sanottiin rakastavan filosofeja. Urania oli muusista nuorin. Hänen sanottiin saavan ihmisissä aikaan ihmetystä tähtitaivaan edessä. 

Kaamoksen räyhähenget

Yleiseurooppalaiseen syksyiseen sadonkorjuuperinteeseen kuuluvat yleisesti vainajien ja erilaisten henkimaailman olentojen vierailut. Vaikka suomalaiseen kekriperinteeseen kuuluu olennaisesti maailmojen rajojen hämärtyminen ns. jakoaikana (syksyinen kalenterin väliaika), niin tutumpaa nykypäivän ihmiselle on ehkä kuitenkin anglosaksinen Halloween perinne. 

Sekä (itämeren)suomalaista kekriperinnettä että Britteinsaarten kelttiläistä Samhain perinnettä yhdistävät vainajien vierailut, sadonkorjuu ja syksyinen vuodenvaihde. Erot juhlinta tavoissa ja uskomuksissa ovat silti olleet suuria.

Hämärään aikana on helppo kuvitella varjoihin mörköjä ja petoja. Pimeässä, huonossa näkyvyydessä on varmasti parempikin olla liian varovainen kuin varomaton. Syysmetsässä liikkeellä voi olla talven varalle marjoja ahmiva äkeä karhukin. Monet pedot, kuten sudet, ovat yöeläimiä. Jo roomalaisessa perinteessä tunnetaan aamuöinen suden hetki, jolloin ihminen on heikoimmillaan. Perinteinen pelko onkin ollut luonnollinen suojautumiskeino.

Kaamosajan pimeyden tiedetään vaikuttavan ihmisen mieleen monella tavalla ja kenties sekin on ollut osaltaan vaikuttamassa syksyisten räyhähenkien syntyyn Pohjois-Euroopassa, jossa ihmiset elävät Golf-virran ansiosta keskimäärin muita mantereita pohjoisempana ja siten pimeämmässä. Masentuneen mielen on tasapainossa olevaa mieltä helpompi keksiä pelättävää. 

Jakoaika

Uno Holmberg (eli Uno Harva) kertoo teoksessaan uralilaisten kansojen mytologiasta. Teoksessa puhutaan ihmisten läheisestä suhteesta vainajiin. Uralilaiseen kansanuskoon on aikanaan yleisesti kuulunut animistinen usko henkiin ja siihen, että kaikella on sielunsa. Sen seuraukena ihmiset uskoivat paitsi vainajien vaikutukseen myös erilaisiin henkimaailman olentoihin. 

Karjalaisia

Ugrilainen sankari saattoi syödä vihollisensa sydämen saadakseen tämän rohkeuden ja voiman omakseen. Hautaamisen ja maatumisen välillä vainajien uskottiin voivan lähteä liikkeelle haudoistaan. Tämän vuoksi tehtiin monenlaisia riittejä, joilla pyrittiin välttämään vainajien kauna eläviä kohtaan. Usko vainajien välitilaan on tunnettu Suomessakin vielä varsin myöhään 1800-luvulla, jolloin yleensä kotonaan kuolleita vainajia pyrittiin harhauttamaan matkalla hautaan, jotta nämä eivät osaisi takaisin kotiin. 

Hautajaispidot olivat osa vainajien muisteluperinnettä monien uralilaisten kansojen parissa. Harva kertoo, että suomalais-ugrilaisille kansoille oli tavallista järjestää eräänlaisia sukujuhlia suvun vainajien muistoksi, jolloin kokoonnuttiin suvun päämiehen taloon. Ellei vainajia kunnioitettu nämä saattoivat närkästyä ja palata kiusaamaan eläviä. 

Itämerensuomalaisten kansojen piirissä vainajien kunnioituksen ajanjakso on muinoin liittynyt juuri kekriin, mutta osin siirtynyt sittemmin katollisesta ja kristillisestä vaikutuksesta Pyhäinpäivän ja Joulun yhteyteen. Suomalaiseen perinteiseen kalenteriin kuului jakoaika uuden ja vanhan vuoden välissä syksyllä sadonkorjuun aikaan. Sen uskottiin olevan aikaa, jolloin rajat eri maailmojen välillä (yliseen ja aliseen maailmaan) olivat ohuimmillaan.

Kekrin aikaan olivat liikkeellä kekrittäret ja kekripukit, ihmiset jotka olivat pukeutuneet oudoiksi olennoiksi hieman nuuttipukkien tapaan. Saatettiin puhua myös kekriukoista ja -akoista. Heillä oli itsetehdyt naamiot, jotka saattoivat olla esim. paperista tai tuohesta tehtyjä. Näitä tuntemattomia räyhähenkiä, jotka vaelsivat taloista ja kylistä toisiin, kestittiin kaikkialla runsaasti. Vieraat olivat usein juhlakaljasta humalassa ja eivät ehkä aina halutuimpia vieraita. Monin paikoin kekri oli kuitenkin vuoden suurin juhla.

Fartingale - renesanssipuku

Fartingale oli renesanssin aikana muotiin tullut vannehelmainen puku, joka jatkoi paikoin suosiotaan pitkälle 1600-luvulle saakka. Erityisesti Espanjassa vannehelma tuli muotiin jo 1400-luvun lopulla ja oli  muodissa pitempään kuin muualla Euroopassa. 

Varhainen kuvaus espan-
jalaisesta vertugadoista
1470-luvulta. 

Keskiajan eurooppalainen naistenpuku oli muodoltaan joko vartalonmyötäinen tai laskeutuva. Naisihanne oli varsinkin myöhemmällä keskiajalla hentoinen, eikä muotoja pyritty korostamaan, vaan pikemminkin häivyttämään. Ihannenainen oli joko kehittymättömän tyttömäisen neitseellinen tai hedelmällisen raskaana. Ihanteen taustalla oli kaiketi Neitsyt Maria. Hedelmällinen vaikutelma saatettiin jopa luoda keinotekoisesti. Ideaali nainen oli hyveellinen, ei houkutteleva.

Keskiajan maailmasta irti pyristellyt renesanssi toi muotiin uudenlaisen, verevän ja rehevän naisen, jonka esikuvana olivat kenties osin antiikin naishahmot. Ihanne nainen oli keskiaikaista kypsempi. Katseen kohteeksi tuli erityisesti naisen uuma. Uusi naiskuva houkutteli muokkaamaan vartaloa muodokkaammaksi, vaikka renesanssivartalo ei ehkä ollutkaan ihan niin ylenpalttisen rehevä (pdf), kuin miksi se toisinaan mielletään. Korsetti otettiin käyttöön joko myöhäiskeskiajan Ranskassa tai Espanjassa 1400-luvulla. Silti hyveellisyys oli edelleen tärkeä osa renesanssin kauneuskäsitystä (pdf).

Ihanteellisen muodon kehitys

1545 Katherine Parr ja
kiilamainen fartingale.

1470-luvun Espanjassa alkoi esiintyä leveähelmaisia tuettua hameita, jotka tunnettiin aluksi nimellä vertugado. Ensimmäiset esimerkit asusta olivat Katalonian alueelta. 1480-1490-luvulla vertugadosta oli tullut olennainen osa espanjalaisen ylimysnaisen asua.

Uudenlaiset hameet tulivat pian suosituiksi Ranskassa ja Englannissa, joissa ne tunnettiin espanjalaisena fartingalena. Englantiin espanjalainen muoti saapui ilmeisesti aivan 1500-luvun alussa, mutta tuntui vakiintuneen vasta 1540-luvulla. 1550-luvun puolivälissä puku oli muodissa myös Ranskassa. Tyypillisessä ranskalaistyylisessä puvussa oli laaja neliskanttinen kaula-aukko. Brittein saarillakin puhdaslinjainen fartingale oli nimenomaan ylimysnaisen asu, eikä juurikaan tullut käyttöön laajempien kansanjoukkojen parissa.

Alunperin 1400-luvun lopun espanjalainen profiili oli kellomainen helmoja kohden levenevä. Alkujaan hameet tuettiin köysin ja pajuvantein. 1500-luvun puoliväliä kohden tuli muotoon nurin käännettyä tuuttia muistuttava ankaran kartiomainen muoto. 1580-luvulla alettiin käyttää myös valaanluita tukemaan hameiden rakennetta. Olennainen osa englantilaista renesanssityyliä oli päällyspuvun edestä avoin alushameen paljastava helma.

Ranskalaista muotia 1580-luvulta. 

1500-luvun loppupuolella olivat Ranskassa muodissa ylhäältä leveät, pyöreät hameen-kannattimet, joiden seurauksena profiilista tuli tynnyrimäinen. Sitä kutsuttiin ranskalaiseksi fartingaleksi ja muotia lainattiin innolla myös kanaalin toisella puolella. Pajukehysten lisäksi ranskalaiset alkoivat suosia myös muita hameen helmojen kohottajia kuten kangasrullia, joista kehittyivät kenties myöhemmät lannemakkarat.

1590-luvulla ranskalaiset fartingalesta kehittyi niin sanottu suuri fartingale.  Suuri viittaa tässä tapauksessa juuri fartingalen kärrynpyörämäiseen kokoon. Suuri fartingale puettiin niin, että se oli edestä alempana kuin takaa. Suuri fartingale säilytti suosionsa 1600-luvun alun hovipukuna, mutta katosi sitten pian kokonaan. Suurimmillaan puku vaati tuekseen metallia.

Kuningatar Elisabeth I:n
muotokuvien joukossa on
useita esimerkkejä suuresta
fartingalesta. (1592-1595)

Fartingale muoti levisi hitaasti pohjoisemmaksi. Saksalaiset käyttivät pitkään omanlaista asuaan ja keskiaikaiset vaikutteet korkeine vyötärölinjoineen näkyivät erityisen pitkään suur-Alankomaiden alueella (Hollanti, Flanders, Belgia), mistä alueen barokkityyli saikin vaikutteita.

1600-luvun alkupuolella fartingale meni muodista Englannissa, jossa alettiin kopioida aikakauden kauppamahdin Alankomaiden tyyliä.  1600-luvulla oli esimerkiksi Ranskassa vallalla tuonnista säästämään pyrkivät, merkantilistiset*  pukeutumisrajoitukset, jotka estivät aiemman ylenpalttisen tyylin.

Jäljet muodin historiassa

Fartingale-muoti jätti kuitenkin pysyvät jäljet eurooppalaiseen tyyliin seuraavan lähes 500-vuoden ajaksi, jolloin muodissa ovat olleet monenlaiset pönkät, lannemakkarat, turnyyrit, krinoliinit, vannehameet, tärkätyt alushameet ja tylli-hameet, jotka ovat tavalla tai toisella kaikki sen jälkeläisiä ja muunnelmia.

Renesanssipuku vaikutti vahvasti sekä ranskalaisen että espanjalaisen barokkipuvun kehitykseen ja sitä kautta vahvasti ranskalaisvaikutteiseen  ja osin espanjalaistyyliä kopioivaan 1700-luvun alun muotiin. Vaikka 1800-luvun uusrenesanssi vaikutti lähinnä arkkitehtuuriin ja sisustukseen, saattaa 1850-1860-lukujen krinoliineissa nähdä myös vaikutteita renesanssihelmoista. Raskas ja koristeellinen sisustustyyli vaikutti sekin muotiin.

* Merkantilismi oli 1500-luvulla alkunsa saanut talouspolitiikan muoto, jossa ulkomaan tuontia pyrittiin ehkäisemään ja vientiä lisäämään monenlaisin kaupan rajoituksin kuten tullein, kulutus rajoituksin ja kauppakielloin.

Loveen lankeaminen ja haltioituminen

Eräs kielemme vanhimmista sanoista on noita, joka on alunperin tarkoittanut tietäjää eli shamaania. Vasta kristillisellä aikakaudella noita sai kielteisen ja synkän kaiun. Sitä ennen tietäjät olivat arvokas osa yhteisöä, jonka jäseniä he tukivat sairauksissa ja elämän murroskohdissa. Sekä loveen lankeaminen että haltioituminen olivat tietäjien tapoja saavuttaa taianomainen mielentila, jossa he saivat apua esivanhemmilta tai suojelushengiltä. 

Runolaulajia tuvassa.  Eräiden kuvausten mukaan
loveen langettiin myös laulamalla.

Harva nykyaikana ymmärtää, millainen suomalaisen esihistoriallisen yhteisön maailmankuva oli. Kristillinen yhteiskulttuuri on hämärtänyt yhteyttämme esi-isien maailmankuvaan, vaikka sen jäänteet yhä näkyvät elämäntavassamme ja erityisesti kielessämme. 

Arkaaisen maailmankuvan perustana oli usko siihen, että kaikilla elävillä olioilla ja useimmilla elottomillakin asioilla oli oma sielunsa. Tämän maa-ilman rinnalla oli tuonpuoleinen, jonne shamaanit saattoivat matkustaa. 

Tärkeä osa muinaista maailmankuvaamme olivat esi-isät eli vainajat. Suomalainen usko esi-isiin näkyy edelleen heidän muistamisenaan juhlapäivänä kuten jouluna, jolloin hautausmaille viedään kynttilöitä. Vainajalan ja arki-maailman välissä välittäjinä toimivat tietäjät. Heidän tehtävänsä oli ylläpitää tasapainoa tämän- ja tuonpuoleisen välillä. 

Lovi

Lovi oli esihistoriallisen maailmankuvan yliluonnollinen paikka tai olotila. Lovi oli aukko arkitodellisuuden ja alisen maailman välillä. Aliseen maailmaan kuului vainajala taikka tuonela, jossa esi-isät asustivat. 

Saamelainen noaidi käytti
lankeamisen apuna
rumpua; suomalais-
alueella rummuista
on vain vähän tietoa.

Lovi (joskus myös louhi) sijaitsi joko maan tai veden alla. Lovi löytyi ilmeisesti myös naisten hameen alta, sillä sieltäkin löytyi ovi tuonpuoleiseen. Osa muinaisista hautajaistavoistakin viittaa siihen, että vainaja pyrittiin palauttamaan takaisin kohtuun. Vainajalle tehtiin vertauskuvallisesti se, mitä sielulle toivottiin käyvän.

Pohjolan emäntä Louhi, mahtava noita, tunnetaan myös muun muassa nimillä Lovetar ja Loviatar. Lovetar ilmenee syntysanoissa ja loitsun sanoissa. Louhi pystyy muuttamaan muotoaan, parantamaan, käskemään säätä, kuuta ja aurinkoa sekä synnyttämään mitä ihmeellisempiä olentoja. Hänen kotinsa myyttinen Pohjola on pahojen asioiden, sairauden ja pakkasen lähde. Monet Pohjolan ongelmat, sairaudet ja harmit ovat itse Louhesta lähtöisin. 

Puolet petäjäistä ja silkkoa sisältä

Kansanperinteessä ja kirjallisuudessa viitteet petun käytttöön ovat säilyneet nykypäiviin asti. Mainintoihin liittyy syvä puutteen ja köyhyyden kokemus. Sittemmin käsitykset petusta ovat uudistuneet.

Pettu on pohjoismainen ainakin keskiajalta asti käytössä ollut luonnosta kerätty lisäravinto, jonka käyttö lienee alunperin peräisin saamelaisilta, joilta se on levinnyt naapurikansoille. Saamelaisalueella pettua on todistettavasti käyetty jatkuvasti vuosina 1490-1890. Sekä kielellisten ilmaisujen ikä, arkeologiset löydyt että nilan aiempi monipuolinen käyttö viittaavat kuitenkin siihen, että se oli ravintokäytössä saamelaisilla paljon ennen historiallista aikaa.

Vaikka petun raaka-aineeksi käyvät
muutkin puut on meillä sitä lähinnä
valmistettu männystä eli petäjästä.

Pettua on löydetty mm. viikinkihaudoista. Petun lisäksi viikinkileipä sisälsi myös hernettä. (pdf) Pettu on tunnettu myös Pohjois-Venäjällä. Euroopassa petun hyödynnys oli siis yleistä alueella, jossa viljasadot olivat epävarmoja ja metsät laajoja. Erillään Pohjois-Euroopan pettu-alueesta, puun nilaa ovat käyttäneet ravinnoksi myös Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat eli intiaanit.

Saamelaisten parissa petun käyttö oli monipuolista. Koltat valmistivat petusta puuroa kesäisin kalankeitto- ja talvisin rasvaiseen poronkeittoliemeen. Inarin saamelaiset taas tekivät siitä kesäisin jälkiruokavelliä. Se valmistettiin kalankeittoliemeen ja tarjottiin marjojen ja petunmurujen kera. He valmistivat myös välipalaa poronmaidosta, petusta ja mädistä sekä petusta, ruisjauhoista ja mädistä sakeaa puuroa.

Alunperin pettu ei liene ollut viljan korvike, mutta ilmeisesti sitä alettiin viimeistään viikinkiajalla sekoittaa jauhoihin. Yleensä kyse oli nimenomaan männyn kuoren ravinteikkaasta jälsikerroksesta, vaikka myös muiden puiden kuoriosia on käytetty. Kuusesta pettua ei kuitenkaan saatu. Samaan tapaan jauhonkorvikkeena on käytetty myös islanninjäkälää. Useimmiten nämä korvikkeet lienee sekoitettu ruisjauhoihin, mutta toisinaan myös kauraan. (pdf) Leivän lisäksi on saatettu tehdä myös puuroa.

"Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, 

vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren."

- Kalevala - 

Viimeksi pettua on meillä käytetty leivonnassa sotien aikana. Vaikka sanonnan mukaan leipään pantiin puolet petäjäistä (eli männyn pettua eli kuivattua nilaa), niin 1600-luvun lopun ns. suurina kuolonvuosina valmistettiin myös kokonaan petäjän nilasta ja piimästä valmistettua kainuulaista silkkoa, jossa ei tavanomaisen pettuleivän tapaan ollut lainkaan ruisjauhoja. Silkko oli käytössä myös 1860-luvun kovina nälkävuosina.

Ruoka antiikissa:Rooma

Antiikin elämäntapa - niin roomalainen kuin kreikkalainen - on kiehtonut minua pitkään, ehkä siksi, että se muistuttaa tietyin osin kovasti meidän nykyaikaista elämäntapaamme ja on kuitenkin toisaalta niin kovin erilainen. Oman kulttuurimme juuretkin ovat osin antiikissa. 

Herkuttelua ei keksitty Versaillen linnan gourmee keittiössä, ei renesanssin Italian hoveissa eikä edes keskiajan linnoissa. Roomalaiset olivat varsinaisia herkkusuita ja kreikkalaisetkin osasivat panostaa ruoanlaittoon.

Antiikin Rooman keittotaito ja ruokavalio

Pompeijilainen maalaus noin 70 jaa.

Rooman valtakunta kattaa yli tuhannen vuoden historiaa noin vuodesta 600 eaa - noin vuoteen 600 jaa. Senkin jälkeen roomalainen elämäntapa jatkui Itä-Rooman eli Bysantin alueella itäisin vaikuttein höystettynä. Valtakunta alkoi pienestä, mutta laajeni valtavalle alueelle Välimeren ympäristössä ja Euroopassa ja vaikutti monien alueiden myöhempään kehitykseen. Toisaalta keskusalueet saivat vaikutteita maakunnista.

Alkujaan eri kansanluokien ruokavalioissa ei juurikaan ollut eroa, mutta tilanne muuttui vähitellen. Keisarikunnan aikana roomalainen yläluokka oli tunnettu herkuttelusta ja erikoisuuksista. Alemmat luokat tyytyivät yksinkertaisempaan ruokavalioon, joka kuitenkin syvästi vaikutti kunkin alueen keittiöön valtakunnan eri maakunnissa. Osalla vanhempien maakuntien kuten esimerkiksi Iberian (mahdollisesti esim. alunperin leipäkeitto gazpacho ilman tomaattia) ja Italian niemimaan ruokalajeista onkin juurensa antiikissa asti. 

Noin vuodesta 300 eaa kreikkalaisilla alkoi olla vahva vaikutus roomalaiseen yläluokan ruokakulttuuriin. Kasvava varakkuus alkoi vaikuttaa ruokavalion ja tapojen monipuolistumiseen. Ravinto ei ollut enää pääasia. Arvoa annettiin ruoan sulavuudelle ja diureettisuudelle. Maut olivat toisenlaisia kuin nykyään ja käytetyt ruoka-aineetkin ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa. 

Ateriat

Alunperin roomalaiset ateriat koostuivat aamiaisesta (ientaculum/iantaculum), keskipäivän pääateriasta (cena) ja illallisesta (vesperna). Kreikkalaisesta vaikutuksesta cena eli päivällinen siirtyi myöhäisemmäksi, aterioihin tuli lisäksi 2. aamiainen eli prandium hiukan ennen keskipäivää ja vesperna jäi pois. 

Leipäkauppaa Pompein freskossa. PD.

Perinteine aamiaisruoka oli emmervehnärieska ja suola. Varakkaimmat nauttivat lisäksi kananmunia, juustoa, hedelmiä ja maitoa. Moretum niminen yrttinen tuorejuusto oli suosittu leivänpäällinen. Emmervehnä oli maanviljelyksen alkuajoille tyypillinen vehnälajike, jonka paremmat vehnät myöhemmin syrjäyttivät. Speltin tapaan emmervehnä on kuorellinen vehnälajike. Keisariajalla tavanomaiset vehnäleivät ja muut leipomotuotteet syrjäyttivät yksinkertaisen rieskan. 

Pradium koostui edellispäivän cenan tähteistä ja oli varhaisaamiaista runsaampi. 

Yläluokka vetäytyi syömään cena noin kolmen aikaan iltapäivällä. Ateriointi kesti usein pitkän aikaa ja ruokalajeja saattoi olla paljon. Jos vieraita oli kutsuttuna, ateriat saattoivat kestää myöhään iltaan. Miehet saattoivat vielä päätteeksi viettää juominkeja (comitassio). Tasavallan aikana cena muodostui pääruoasta ja jälkiruoaksi hedelmistä ja äyriäisiä. 

Tasavallan loppupuolella se alkoi koostua alkuruoasta (gustatio), pääruoasta (primae mensae) ja jälkiruoasta (secundao mensae). Alkupala oli usein oliiveja, munia ja hunajaviiniä. Pääruokana saatettiin tarjota paahdettua kokonaista porsasta tai oikein varakkaissa pidoissa jotain niinkin erikoista kuin kirahvia, strutsia, riikinkukkoa tai leijonaa. Jälkiruoaksi oli yleensä pähkinöitä ja hedelmiä. 

Työläisten cena koostui viljapuurosta (puls), joka koostui suolasta, rasvasta ja emmer-vehnästä. Jos varaa suinkin oli lisättiin siihen oliiviöljyä tai vihanneksia. Varakkaimmilla saattoi olla höysteenä juustoa, hunajaa ja munia, joskus jopa kalaa tai lihaa. Kaupunkien kerrostaloissa puls kypsennettiin hiilillä. 

Ihanan keveä pitsi

Hienoa Punto di Rosa ruusupitsiä.
Foto: CC-BY-2.5 by Carolus/Lace Collection

Pitsi on langasta eritavoin valmistettu koristeellinen verkkomainen kudos. Alkuperäinen pitsi oli ns. ommeltua pitsiä, joiden valmistustaito levisi Italiasta Ranskaan. 

Flanderissa kehittyi sittemmin nypläys, josta se levisi myöhemmin Pohjolaan. Tärkeitä pitsikeskuksia olivat tutun Rauman ohella Ruotsin Vadstena ja meillä myös Orimattila. Virkaten ja koukkumalla tehty pitsi on syntynyt nypläystä jäljittelemällä. 


Halpaan teolliseen pitsiin tottuneesta voi tuntua ihmeelliseltä, kuinka arvokasta pitsi muinoin oli ja kuinka arvokasta käsinnyplätty tai -ommeltu pitsi edelleen on. Pitsin valmistus perinteisin tekniikoin on työlästä ja pitsi oli erityisesti 1500-1600-luvuilla tärkeä osa sekä miesten että naisten muotipukua, jolloin siitä tehtiin suuria kauluksia ja kalvosimia sekä kravaatteja. Vielä 1700-luvullakin pitsiä käytettiin paljon, vaikka ohuen ohut puuvillainen musliinikangas osin syrjäytti sen johtoaseman.

Pohja pitsin ompelu Punto di
Venezia tekniikalla.

Varsinainen pitsin valmistustekniikka sai alkunsa ommellusta pitsistä Renesanssin Italiassa ja lähes samanaikaisesti Flanderissa syntyneestä nyplätystä pitsistä 1400-luvun lopulla. Sitä ennenkin kudottuja pitsimäisiä kankaita oli tosin ollut olemassa. Vanhin nyplättyä pitsiä käsittelevä kirja on painettu Zürichissä 1561 ja siinä kerrottiin pitsin tuodun Italiasta. Pitsin nimitykset ovat kuitenkin lähinnä ranskalaisperäisiä, tosin olen joissain paikoin esitellyt rinnalla myös italialaisperäisen nimen.

Ommellut pitsit

Nicolas de Largillièren maalaamalla taiteilijalla
kaulassaan kravatti venetsialaisesta pitsistä. (1680)

Ommellun pitsin oletetaan saaneen alkunsa vaatteiden reikäkoristelusta. Vähitellen sen sijaan, että leikattiin kallisarvoista kangasta pois, alettiin ommella pitsiä. Syntyi punto (in) ariana tunnettu koristelutekniikka. Ommeltua pitsiä pidetään joskus pitsin varhaisimpana muotona ja pitsien aatelisena. Erään tiedon mukaan varhaisin eurooppalainen ommeltu pitsi olisi peräisin Regusan luostarista, Sisiliassa. Ommellun pitsin valmistus on työlästä sekä paljon aikaa ja suurta taitoa vaativaa.

Venetsia oli 1600-luvulla ommellun pitsin tärkeimpiä keskuksia. Siellä kehittynyt upea kolmiulotteine pitsi tunnetaan nimellä grosse point (suurpitsi). Pitsi oli melko raskasta ja siitä kehittyikin kevyempi rose point (punto di rosa eli ruusupitsi) ja hienon hieno point de nege (punto neve eli lumipitsi). Buranoon perustettiin 1800-luvulla pitsioppilaitos.

1600-luvulla valtio tuki Ranskassa vahvasti käsityöteollisuuden perustamista ja kehittämistä. Ludvig (Louis) XVI:n talousministeri Colbertin ajatuksena oli luoda ylellisyystuotteita kotimassa, sen sijaan, että niiden myötä virtaisi rahaa ulkomaille kuten Venetsiaan. 1665 annettiin asetus valtion tukeman pitsiteollisuuden perustamisesta. 1680-luvulle tultaessa oli kehittynyt paikallinen tyyli Point de France (ranskalainenpitsi).

Ranskalaista pitsiä 1700-luvulta.

1500-luvulla Flander (nykyää Belgiaa ja Pohjois-Ranskaa) oli leikkuuompelun keskus ja siellä kehittyikin vähitellen omanlaisensa ommeltupitsi, joka tunnetaan viimeistään 1650-luvulle mennessä, vaikka ranskalainen point de France vaikuttikin 1700-luvulla Bryseelin pitsiin vahvasti.

Vaikka irlantilainen pitsi onkin nykyään tunnettua, niin pitsinvalmistus kehittyi vasta 1800-luvulla. Ommeltu pitsi kehittyi useammassa eri keskuksissa. Vaikutteita saatiin erityisesti venetsialaisesta pitsistä.

Ommellun pitsin valmistus kehittyi myös Itäisen-Välimeren aluella eli Kreikan saaristossa, Kyproksella, Turkissa, Libanonissa ja Palestiinassa. Teknisesti se on erilaista kuin eurooppalainen ommeltu pitsi ja koostuu silmukoista ja solmuista. Se tunnetaan nimillä dandella, armenialainen pitsi, nasaretilainen pitsi, foinikialainen pitsi, bebilla ja oya. Sen väitetään olevan ikivanhaa alkuperää.

Ruoka antiikissa: Kreikka

Antiikin elämäntapa - niin roomalainen kuin kreikkalainen - on kiehtonut minua pitkään, ehkä siksi, että se muistuttaa tietyin osin kovasti meidän nykyaikaista elämäntapaamme ja on kuitenkin toisaalta niin kovin erilainen. Oman kulttuurimme juuretkin ovat osin antiikissa. 

Herkuttelua ei keksitty Versaillen linnan gourmee keittiössä, ei renesanssin Italian hoveissa eikä edes keskiajan linnoissa. Roomalaiset olivat varsinaisia herkkusuita ja kreikkalaisetkin osasivat panostaa ruoanlaittoon.

Antiikin Kreikan ruokavalio

Kreikkalainen historia antiikin aikana on pitkä ja monipolvinen. Sitä edelsi Kreetan minolaisesta kulttuurista vaikutteita saanut esi-kreikkalainen ja pronssikautinen mykeneläinen kulttuuri, joka joutui kriisiin 1100-luvulla eaa ja jota seurasi taantumuksen aika, jolloin omaksuttiin raudan käyttö. Kreikan antiikin aikainen kukoistus jaetaan usein arkaaiseen (noin 700-500 eaa), antiikin (480-330 eaa.)  ja hellenistiseen aikaan (330-27 eaa). Tuon jälkeen antiikin Kreikasta tuli osa Rooman valtakuntaa, mutta paikallinen kulttuuri jatkoi kuitenkin omaa kehitystään sen vaikutuksen alaisenakin.

Humoorit 1500-luvun oppassa.

Kreikkalaisille ruoalla oli paitsi ravinnollista ja nautinnollista, myös vertauskuvallista merkitystä. Ruoka liitettiin jumaliin, kuten leipä Demeteriin ja viini Dionysokseen. Ruoalla kreikkalaiset myös erottuivat ympäröivistä kansoista, joita he pitivät barbaareina. Persialaisten pitoja he pitivät ylen-palttisina ja turmeltuneina. Ylensyönti ja pröystäilevä kulutus olivat barbaarista. Kreikkalaiset suhtautuivat ruokaan säästäväisesti pitäen itseään köyhinä mutta vapaina.

Kreikkalaiset filosofit ottivat kantaa myös ruokavalioon ja heidän näkemyksiään arvostettiin aina keskiajalle saakka. Raakaa luontoa pidettiin barbaarisena. Tasapaino koostui ruumiinnesteistä eli huumoreista: verestä, limasta sekä keltaisesta ja mustasta sapesta. Niiden välinen epätasapaino aiheutti pahoinvointia, joka voitiin parantaa saavuttamalla tasapaino uudelleen. Ruumiinnesteet vaikuttivat myös mielialaan ja luonteeseen.

Paitsi ravinnon myös liikunnan, asuinympäristön, ilmaston, vuodenajan ja tuulten katsottiin vaikuttavan ihmisen humoraaliseen tasapainoon. Tärkeää tasapainon kannalta oli paitsi ruokavalio myös ruokailujärjestys. Huomiota kiinnitettiin myös puhtauteen ja puhtaaseen juomaveteen.

Kreikkalaiset saattoivat olla myös kasvissyöjiä. Kasvissyönti liittyi  alun alkaen 500-luvulla eaa syntyneeseen Orfeuksen kulttiin eli orfilaiseen uskonnollisuuteen, jossa uskottiin jumalten tuomioon ja osin sielunvaellukseenkin. Osa uskoi, että teuraseläimellä saattoi olla edesmenneen ihmisen sielu. Orfilaisuudesta vaikutteita saanut pythagoralaisuus (myös 500-luvulta eaa) oli toinen kasvissyöntiin liittynyt suuntaus, joka koostui matemaattiis-uskonnollista mystiikkaa harjoittameista Pythagoraan seuraajista.

Mykeneläiset pidot

Pidoilla ja eläinuhreilla oli tärkeä osa mykeneläisessä kulttuurissa. Pidoissa oli omat muodolliset seremoniansa (pdf) ja eriarvoisten vieraiden ja isäntäväen roolit. Pitoihin sisältyi monia perinteisiä ja uskonnollisia tapoja. Tärkeänä osana pitoja on ruoan jakaminen ruokailijoiden kesken. Monet alunperin paikalliset tavat levisivät koko mykeneläisen kulttuurin piiriin ja yleistyivät.

Viini linea-B-kirjoituksella

Tärkeä osa pitoja olivat juomatavat ja -rituaalit. Juomat nautittiin usein laajasuisista jalallisista maljoista, jotka olivat joko keramiikkaa tai metallisia. Ulkoisesti ne muistuttavat hieman nykyaikaista laajasuista jalallista coctaillasia. Pidoissa tarjottiin lihottettua karjaa, sikoja, lampaita ja vuohia. Eläinurhit olivat joskus niin isoja, että niillä olisi ruokkinut suuriakin joukkoja. Sekä naisilla että miehillä oli tärkeä asema mykeneläisissä rituaaleissa, mutta naisten osallistumisesta juominkeihin ja pitoihin ei ole varmaa tietoa. Pitojen järjestäminen oli eräs hallitsijan velvollisuuksista (pdf).

Tietoa juhlista on saatu paitsi esineistä ja muista arkeologisista lähteistä, myös linea B kirjoituksella kirjoitetuista teksteistä (pdf). Paitsi hallitsija, myös yhteisö ja eri yksilöt, saattoivat osallistua pitoihin lahjoituksillaan. Lahjoituksiin on merkitty esimerkiksi ohraa, spelt, hunajaa, härkiä, juustoa, öljyä, viiniä ja vuotia.

Pidoissa tarjottiin  pullokurpitsaa, pähkinöitä, viinirypäleitä, hedelmiä, lehtivihanneksia, viljaa, siemeniä ja monenlaista kalaa ja lihaa, kuten riistaa, lintuja ja jopa hiiriä tai rottia. Pitoja vietettiin monenlaisista syistä syntymästä kuolemaan. Meille vieraita lienevät ainakin paranemisjuhla, teurastajien juhla, menopaussijuhla ja portinpystytysjuhla.

Mykeneläisten ruokavaliossa valtaosa proteiinista oli peräisin palkokasveista ja toissijaisesti kotieläin tuotteista. Vain pieniosa ravinnon proteiineista oli peräisin merestä. Maatalous oli siis hyvin tärkeää. Naiset näyttävät nauttineen selvästi vähemmän eläinproteiinia kuin miehet. Naiset puolestaan söivät enemmän tärkkelyspitoista ravintoa.

Aterialla antiikissa

Kreikkalainen ruokailu jakautui antiikin aikana yksityiseen ja julkiseen. Kotonakin naiset ja miehet nauttivat ateriansa erikseen. Varakkaissa taloissa orjat tarjoilivat. Köyhemmissä taloissa miehet söivät ensin ja naiset jälkikäteen. Naiset ja lapset tarjoilivat köyhemmissä taloissa miehille.

Kreikkalaiset söivät usein pöydän ääressä tuoleilla istuen, pidoissa käytettiin penkkejä. Aluksi pöydät olivat usein kulmikkaita, mutta 300-luvulta lähtien pyöreitä. Syömiseen käytettiin usein sormia ja keittojen osalta lusikkaa. Apuna saatettiin käyttää myös leivänpalaa, jollaiseen saatettiin myös pyyhkiä sormet aterian lopuksi. Lautasena saattoi toimia myös ohut leipä, mutta useimmiten käytettiin terrakotta lautasia. Roomalaiskaudella astiat saattoivat olla myös lasia ja arvometalleja.

Miehiä pidoissa 440 eaa., PD by Walters Art Museum

Kotona nautittiin kolmesta neljään ateriaa päivässä. Aamuinen akratismos sisälsi yleensä viiniin kastettua ohraleipää ja joskus oliiveja ja viikunoita. Aamiaisella saatettiin tarjota myös erilaisia pannukakkuja. Spelttipannukakkuja saatettiin tarjota myös hunajan, seesaminsiementen ja juuston kera. Hunaja-hapanmaitolettuja tehtiin vehnäjauhoista.

Pikainen lounas, ariston nautittiin keskipäivältä tai alkuiltapäivästä. Illallinen, deipnon, tarjoiltiin auringonlaskun aikaan. Toisinaan myöhään iltapäivällä saatettiin nauttia kevyt päivällinen eli hesperisma.

Miehet osallistuivat kodin ulkopuolella symposium pitoihin ja sotilaat järjestivät joukko-osastossaan syssitia aterioita. Symposium koostui yksinkertaisesta ruokailusta ja sitä seuranneista juomingeista. Jako ei todellisuudessa ollut näin tarkka, sillä viiniä nautettiin jo ruuan kanssa ja sen ohella saatettiin myöhemminkin vielä tarjoilla naposteltavaa kuten kastanjoita, papuja, paahdettua vehnää ja hunaja kakkusia. Juomingit olivat yleensä ilonpidon jumala Dionysoksen kunniaksi ja niissä oli usein tarjolla viihdettä tanssin, akrobatian ja musiikin muodoissa.

Syssitat olivat miesten yhteisöllisiä aterioita Spartassa ja Kreetalla, jotka usein liittyivät armeijan joukko-osastoihin tai uskonnollisiin yhteisöihin. Ne olivat kuitenkin hillittyjä ja yksinkertaisia aterioita. Kaikki osallistuivat kestityksen järjestämiseen tuomalla ruokaa kotoaan. Joitakin viitteitä myös vastaaviin naisten keskisiin aterioihin on olemassa.

Pyhä Valentinus

Näin tulevan ystävänpäivän kunniaksi muutama sananen Valentinuksesta. Pyhä Valentinus on eräs roomalaisajan kristillisistä pyhimyksistä, joka eli 200-luvulla. Keskiajalla hänet yhdistettiin ritariromantiikkaan. Hänestä kerrotaan marttyyritarinoita, joiden alkuperä on epävarma. Siitä huolimatta hän on edelleen rakastettu kansan parissa.

Hämärä alkuperä

Nürnbergin kroniikka,
merkittävä keskiaikainen
Valentinuksen legenda.

Läntiset kirkot juhlivat Valentinusta 14. helmikuuta. Itäinen Ortodoksikirkko tuntee kolme Valentin nimistä pyhimystä, suomalaisen kalenterin mukaan 10. helmikuuta vietetään marttyyri neitsyt Valentinan, 16. heinäkuuta vieteään 2. marttyyri Valentinan (Alevtina Kesarealainen) päivää ja 24. lokakuuta (tai 30.heinäkuuta) pappismarttyyri pyhän Piispa Valentinuksen päivää.

Valentinoksen päivä liittyy nimenomaan 270 mestattavaksi määrättyyn Umbrian alueen, nykyisen Ternin kaupungin hengellisen johtajan Valentinoksen tarinaan. Häntä ortodoksi kirkko muistelee kreikkalaisen perinteen mukaan lokakuun 24. päivänä. Slaavilaisessa perinteessä muistopäivä on 30. heinäkuuta. Jotkut ortodoksit epäilevät Valentinoksen olleen alunperin kreikkalainen (itäinen pyhimys), koska tämän nimi yhä 700-luvulla kirjoitettiin kreikkalaisittain Oualentinos.

Rooman kirkossa Valentinos ei olekaan mukana ensimmäisessä 354 kootussa marttyyrilistassa, vaan vasta myöhemmissä 400-500-luvuilla kootuissa kokoelmissa. Roomalaiskatollinen perinne tuntee kaksi Valentinosta, Papin Roomasta ja Piispan Ternistä. Molemmat kuolivat perimätiedon mukaan Roomassa Via Flaminialla. Keskiajalla epämääräistä marttyyrihistoriaa väritettiin ennestään. Tänä päivänä Valentinuksen kukilla kruunattu kallo on esillä Santa Maria in Cosmedin Basilikassa Roomassa. Se on Valentinuksen pyhiinjäännöksistä merkittävin.

Syy Valentin-nimen moninaisuuteen lienee siinä, että vahvaa ja ansiokasta merkitsevä nimi oli suosittu roomalaisajalla. Varhaisten roomalaisajan marttyyrien lisäksi roomalaiskatolinen kirkko tuntee muitakin marttyyrejä ja pyhimyksiä. Valentinos poistettiin roomalaiskatollisesta pyhimyskalenterista 1969, koska hänestä ei ollut riittävästi todisteita. Katolisessa kansanperinteessä Valentinuksen päivän juhlinta kuitenkin jatkuu edelleen.

Je suis desja d'amour tanné
Ma tres doulce Valentinée...
Charles d'OrléansRondeau VI, 1500-luku

Legenda rakastavaisten ystävästä

Valentinukseen liitetään usein legenda, jonka mukaan hän vihki salaa sotilaita, jotta näiden ei tarvitsisi lähteä sotaan. Tämä ei ollut keisari Claudiuksesta miellyttävää, sillä sotilaista oli muutenkin pulaa. Legendan mukaan keisari olisi kieltänyt sotilaita avioitumasta. Jouduttuaan vangituksi Valentinuksen kerrotaan saaneen kiitollisilta vaimoilta kukkia ja lahjoja myötätunnon merkiksi. Todellisuudessa aviotumiskieltoa ei koskaan ollut ja voitettuaan gootit keisari päinvastoin kehoitti sotilaita ottamaan itselleen useita vaimoja.

Toisen suositun legendan mukaan mestattavaksi menossa ollut Valentinus lähetti viestin sokeudesta parantamallensa vanginvartijansa tyttärelle, allekirjoittaen sen sinun Valentinuksesi, kuten Valentinuksen päivänä monissa maissa yhä tavataan tehdä. Kolmas legenda kertoo Valentinuksen leikannen sydänmerkkejä kristityille, muistuttaakseen näiden omistautumisesta Jumalan rakkaudelle - ja että tästä olisi peräisin sydänten suosiminen Valentinuksen päivänä.

Keskiajalla rakastavaisilla oli tapana pyytää Valentinukselta esirukousta, jos heillä oli vastoinkäymisiä rakkaudessa. Shakespere kirjoitti Valentinuksen päivän vietosta Hamletissa. Myöhäiskeskiajan ja Renesanssin Britanniassa Valentinus olikin suosittu. Lukuisista avioliitoistaan kuuluisa kuningas Henrik VIII, jopa julisti Valentinuksen päivän yleiseksi juhlapäiväksi.

1500-luvun jälkeen Valentinuksen päivä nousi Britanniassa uuteen suosioon 1700-luvun lopulla ja levisi sieltä myös Pohjois-Amerikkaan. Vähitellen 1800-luvun aluessa alettiin painaa kortteja ja postimaksujen alentuessa niistä tuli yhä suositumpia.

Itselleni Valentinuksen päivä on tuttu siitä, että Keski-Euroopassa hetken asunut ja paikalliseen kulttuuriin tutustunut isäni valitsi aikanaan helmikuun 14. päivän kihlapäiväksi. Suomalaisille ystävänpäivä tuli yleisesti tutuksi vasta 1980-luvulla hieman eri tavalla värittyneenä kuin suurimmassa osassa muuta maailmaa.

Suomalaisten juuret

Suomalaisuuden juuret osoittavat moneen suuntaan riippuen siitä puhummekö kielestä, kultttuurista vai perinnöllisyydestä. Vaikka keskittyisimme vain yhteen osa-alueeseen, vaikutteita on silloinkin tullut monesta lähteestä. Ajatus siitä, että suomalaiset olisivat yksiselitteisesti tulleet jostain Uralilta on epätarkka ja aikansa elänyt. 

Suomalaisten alkuperän ymmärtämiseen on monenlaisia lähtökohtia ja kokonaiskuva on monimutkainen summa näistä eri lähtökohdista. Kulttuuri- ja kielivaikutteita on tullut monesta suunnasta ja joskus satunnaisesti kaukaakin. Väestöä on muuttanut alueelle useaan otteeseen eri puolilta Eurooppaa. Niin kuin aina menneisyyden selvittämisessä, kuva on pirstalainen johtuen siitä, että todisteiden säilyminen on monesti melko satunnaista.

Ongelma on siinä, että nykyajasta on mahdotonta matkata menneisyyteen kurkistamaan sen aikaista todellisuutta. Meillä on vain nykytilanteeseen ja siinä näkyviin vihjeisiin perustuvia teorioita siitä, miten asiat ovat olleet. Joskus teorioiden puolesta on paljon ja vakuuttavia todisteita; toisinaan todisteita puolesta tai vastaan on vain vähän; joskus todisteita sekä puolesta että mahdollisesti vastaan on paljon, jolloin teoriat ovat ristiriitaisia. Silloin tällöin vakiintuneet käsitykset ovat niin vahvasti iskostuneet tiedemaailmaan, että niiden murtaminen on vaikeaa, vaikka todisteita uusien ajatusten puolesta olisi paljonkin.

Johtuen todisteiden vähyydestä ja sirpaleisuudesta aiheesta on annettu joskus myös melko mielikuvituksellisia tulkintoja. Julkisuudessa eniten keskustelua herättänyt tulkinta lienee Kalevi Wiikin populaarit teoriat ugrilaisesta pohjoisesta, jotka kielitieteellinen tutkijakunta on melko yksiselitteisesti kumonnut. Alkukotimme Wiik haluisi sijoittaa Ukrainaan, minkä erehdyksen taustalla Jaakko Häkkinen epäilee olevan sen, että tämä hahmottaa alkuperää kokonaiskysymyksenä, eikä osastensa summana.

Kielten lyhyt historia

Koska nykyään uskotaan, että neanderthalilaisillakin on ollut kielensä ja että nykyihmiset ovat olleet puhetaitoisia pitkään, kielten nykytilaan perustuva kielitiede kuvaa niiden historiaa melko lyhyeltä aikaväliltä, vain muutaman tuhannen vuoden perspektiivillä. Jos esimerkiksi Euroopassa puhutuilla kielillä olisi yhteinen esi-isä, ei sitä kielitieteen keinoin ole pystytty löytämään ja tunnistamaan.

Tarun mukaan Baabelin-torni aiheutti kielten sekamelskan.

Kielten historia ulottuu yleensä arkeologiaan verrattuna vain neoliittiselle eli uudemman kivikauden ajalle. Se siis hahmottaa ihmisten historiaa varsin tuoreeltaan. Kadonneita, meille tuntemattomia kieliä täytyy kielten historiassa olla paljon.

Kielten tutkimisen tekee haasteelliseksi se, että kieli ei kehity tyhjiössä, vaan lainailee piirteitä naapurikielistä ja joskus kauempaakin. Näin on käynyt itämerensuomalaisille kielillekin, joissa on paljon vaikutteita balttilaisista ja germaanisista kielistä. Monet kielet, joista vaikutteita on lainattu ovat sittemmin kadonneet.

Toisaalta lainaukset ovat harvoin yksisuuntaisia. Mielenkiintoinen sana on esimerkiksi ruotsin sana pojke, joka ei ole sukua englanninn sanalle boy, vaan suomen sanalle poika, joka puolestaan on ikivanhaa uralilaista alkuperää. Erityisesti venäjässä on maallikko näkökulmasta katsottuna yllättävän paljon lainoja niin itämerensuomalaisista kuin muistakin uralilaisista kielistä, johtuen sekä vuorovaikutuksesta naapurien kanssa että siitä että osa pohjoisvenäläisiä ovat alunperin uralilaisia kielenvaihtajia.

Eikä vaikutteita saada vain vieraista kielistä, jotka eivät ole omalle kielelle sukua. Vaikutteita kulkee ehkä jopa helpommin sukukielten välillä, mikä tekee sanojen historian hahmottamisesta joskus vaikeaa. Joskus on vaikeaa tietää, onko sana yhteistä alkuperäistä jaettua sanastoa vai myöhäisempi lainaa.

Useilla kieliperheillä on jonkun verran yhteistä sanastoa, jonka alkuperää on vaikea määrittää. Ne eivät ole selkeästi lainoja, joiden lainaushistoria voitaisiin määrittää. Esimerkkinä ovat mm. uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten persoonapronominit, jotka osin muistuttavat toisiaan.

Tiedetään, että laajoilla käytännössä kaikkialla Euroopassa on puhuttu muinaisia kieliä ns. paleoeurooppalaisia kieliä, jotka ovat sittemmin kadonneet. Näistä kielistä on selviä merkkejä niin itämerensuomalaisissa, saamelaisissa kuin germaanisissakin kielissä. Kaikista näistä kielistä löytyy mm. ikivanhaa sanastoa ja niiden alueilta paikannimiä, jotka viittaavat aiemmin alueella puhuttuihin kieliin ja joiden kielihistoriaa ei ole kyetty löytämään. Vaikka Pohjoisessa kielten runsaus ei ollut todennäköisesti suurta, epäillään että Pohjoismaiden alueen kielet olisivat kuuluneet pariin eri kielikuntaan.