keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Día de los Muertos

Viehättävä CatrinaMeksikolaista kuolleiden päivää vietetään samoihin aikoihin pyhäinpäivän ja halloweenin kanssa. Se on saanut vaikutteita paitsi maailmanlaajuisesta katolisesta perinteestä, myös vanhemmasta intiaaniperinteestä.

Asteekit viettivät vastaavaa juhlaa alkusyksystä, elokuussa. Juhla oli omistettu sekä lapsille että kuolleille sukulaisille ja sitä vietettiin kokonainen kuukausi. Perinne on kuitenkin tätäkin vanhempi ja on epäilty, että vastaavan kaltaista juhlaa olisi vietetty jo parin kolmen tuhannen vuoden ajan. Ennen espanjalaisvalloittajien saapumista oli tapana pitää esillä aitoja ihmiskalloja kuoleman muistutajana.

Juhla oli omistettu "Rouva kuolemalle" (Mictecacihuatl, manalan hallitsijatar), jota vastaa tämän päivän kukkahattuinen luuranko, La Calavera Catrina. Nimitys tarkoittaa tyylikästä pääkalloa. Nykyinen hahmo on syntynyt 1900-luvun alussa. Juhlaperinteen juuret ovat osin myös mayojen perinteestä muistaa sekä vastikään kuolleita että aiempia esi-isiään. Maya perinne vaikuttaa vahvasti Jukatanin alueella, jossa kulttuuri oli vahvimmillaan ja jossa kuolleiden päivä tunnetaan maya-kielisellä nimellä Hanal Pixan - sielun ruoka (pdf). Meksikon kansanuskossa on myös merkillinen, kirkolle kiusallinen, pyhimyshahmo Santa Muerte eli pyhä kuolema, jonka juuret lienevät pakanallisella ajalla. Tämän hahmon palvonta on erityisen suosittua alamaailman ja köyhälistön piirissä. Useimmiten luurankohahmo on puettu valkeaan kaapuun ja sen tunnuksina ovat viikate ja maapallo.

Aiemmin Santa Muerte -hahmoa palvottiin salassa, mutta yhä enemmän pyhättöjä on alkanut ilmaantua julkisuuteen. Tärkein palvonnan keskus on Meksiko Cityn Tepiton esikaupungissa ja kauppalassa. Alueella on pitkät historialliset juuret esi-kolumbiaanisella ajalla ja se on vahva alamaailman keskus. Virallisesti alueen pyhimys on Franciscus assisilainen, mutta paikalliset pitävät pyhää kuolemaa pyhimyksenään. Suitsukkeiden sijaan alttarilla palaa marihuana.

Samettikukka tarkoittaa kuolemaa ja koristaa kuolleiden juhlaa. Yleisesti ottaen kuolleiden päivä ei ole Meksikossa vakava juhla, vaan se saa humoristisia piirteitä. Päivä on juhlana tärkeä ja sitä saatetaan suunnitella vuodenkin verran etukäteen. Kuolleille lapsille ostetaan leluja ja aikuisille alkoholia. Haudoille viedään rihkamaa ja kynntilöitä ja niillä nautitaan aterioita. Tyypillisiä ruokalajeja ovat sokeroitu kurpitsa, pan de muerto (kuolleiden leipä) ja makeiskallot. Pan de muerto on aniksella ja appelsiininkuorella maustettua makeaa pullaa, joka koristellaan luumaisilla kuvioilla. Taikinasta saatetaan myös muotoilla jäniksen tai luiden muotoisia leivonnaisia. Kuolleiden juhlan koristeena käytetään myös kuolemaa symboloivaa meksikolaista samettikukkaa. Kukalla on pitkä lääkinnällinen ja vertauskuvallinen perinne. Sitä on käytetty suitsukkeena, teenä ja kuolevia tyynnyttämään.

Osa perheistä rakentaa koteihinsa alttareita tai pyhättöjä. Ne on yleensä koristeltu ristein ja neitsyt Marian kuvin sekä kynttilöin ja kuolleiden sukulaisten valokuvin. Alttareiden lähellä muistellaan kuolleita kertomalla tarinoita ja rukoillen. Jotkut viettävät juhlaa meluisasti tanssien, jotta kuolleet heräisivät. Kuolleiden ystävien ja sukulaisten muistoksi saatetaan myös kirjoittaa hilpeitä runoja, joita kutsutaan nimellä calaveras, kallot. Lehdissä julkaistaan runoja julkkisten muistoksi. Osa myös pukeutuu luurankoasuihin.

Jukatanin niemimaalla, Meksikon kaakkoiskulmassa, maya perinteestä ammentavaa Hanal Pixal juhlaa vietetään oikeastaan jo 31.10 eli päivää ennen yleismeksikolaista kuolleiden juhlaa. Juhlan tarkoituksena on muodostaa yhteys esi-isien kanssa ja erityisesti maaseudulla juhlaperinne on voimissaan ja muistoalttareita joka kodissa. Jukatanilla muistoalttari on rakennetaan paikallisesta puusta ilman nauloja, joiden kuolleet voisivat pelätä vahingoittavan itseään. Se peitetään liinalla, joka kuvastaa pilviä. Lasten muistoalttareiden liinat ovat iloisen kirjavia. Alttarilla poltetaan suitsukkeita ja sille katetaan ruokaa. Lisäksi alttarilla on aina kuppi täynnä suolaa ja toinen täynnä vettä. Nämä kaksi ainesta joko kuvastavat elämän tarkoitusta tai liittyvät puhdistautumismenoihin. Ne myös opastavat henkiä takaisin tuonpuoleiseen.

Ruoka-aineksista tärkein on mucbil pollo maissikakku. Maissilla oli erittäin tärkeä merkitys maya kulttuurissa ja myös heidän kuolinrituaaleissaan. Maissi oli muinaisille mayoille uudelleen syntymän vertauskuva (pdf). Muinaiset mayat hautasivat kuolleensa taloihinsa tai kotipihoillensa, jotta saattoivat palvoa näitä jatkuvasti. Uskotaan, että hanal pixal-juhlan aikana kuolleista tulee portinvartijoita kuolleiden ja elävien maailman välillä.

Perinteinen kuolleiden leipä eli pan de muerto eli miquiztlaxcalli. Photo by Fluence, donated by artist in public domainKuolleiden leipä
11-14 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl anista
50g hiivaa
1,5 dl maitoa
1 dl vettä
1 dl voisulaa
4 munaa
Sekoita 3,5 dl jauhoja muut kuiva-aineet. Sulata voi ja sekoita kuuma voisula huoneenlämpöisiin nesteisiin. Murenna kädenlämpöiseen seokseen hiiva ja lisää kuiva-aineseos. Sekoita hyvin. Lisää vielä munat ja sekoita hyvin. Lisää taikinaan loput jauhoista vähitellen. Vaivaa noin kymmenisen minuuttia. Anna nousta kaksinkertaiseksi. Leivo pulliksi ja luiksi. Anna kohota leivinliinan alla vielä tunti. Paista 175 °C noin 40 minuuttia. Paistamisen jälkeen ripota päälle sokeria tai koristele värjätyllä sokerivesikuorrutteella.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Kestävä elämäntapa - permakulttuuri

Permakulttuurissa ei suosita perinteisen maatalouden
laajoja yksilajisia viljelmiä. CC-BY-3.0 Photo by Petritap
 Permakulttuuri (permaculture) tarkoitti alunperin luomu viljelyn sellaista muotoa, jossa ravinteet ja energia kiertäisivät mahdollisimman tehokkaasti. Nimitys tuleekin sanoista permanent agriculture - pysyvä maatalous. Edelleenkin ajatuksen keskiössä on luonnonmukainen viljely, mutta samalla se on levinnyt kattamaan koko ekologista elämäntapaa.

Kyse on vuorovaikutuksesta ja kestävien ratkaisujen löytämisestä. Mallia pyritään usein ottamaan luonnosta, jonka katsotaan edustavan tehokasta ratkaisumallia ongelmiin. Ruoantuotannon puolella pyritään pois yksilajikkeisista "autiomaista", kohti sekaviljelyä. Eräs suosittu malli on ravintoa monessa kerroksessa tuottava metsäpuutarha.

Permakulttuuri perustuu tarkalle suunnittelulle. Tuotanto pyritään järjestämään niin, että lähimpänä ovat jokapäiväiset toiminnot ja kauimpana puolivilli tai villi luonto. Pihapiirissä ovat päivittäin hoidettava kasvimaa. Kauempana ovat laidunmaat, hedelmätarhat ja pellot. Vapaasti kasvavalle luonnolle varataan aina oma tilansa. Permakulttuurin ohjaamassa tilassa eri toiminnot on myös jaettu sektoreittain omalle alueelleen.

Tarkasti suunniteltua on järjestelmän eri osasten välinen yhteys ja niiden suhteet toisiinsa sekä voimavarojen, jätteiden ja raaka-aineiden kierto järjestelmässä. Se, mikä toisessa osassa järjestelmää on tarpeeton tuotos tai jopa harmi, on toiselle hyödyksi.

Esimerkiksi maatilan eläinten lannasta tulee lannoitetta pellolle, jotka puolestaan kasvattavat eläimille ruokaa. Kanoja käytetään rikkaruohojen ja tuholaisten torjuntaan. Sadevesi kerätään talteen viljelysten kasteluun ja pesuvedeksi. Pesuvesi kierrätetään sekin puutarhaan. Ruoantuotanto ja elämä on järjestetty niin, että sen eri osat tukevat toisiaan. Ruonatuontantoon käyttämättömät kasvinosat kompostoidaan ravinteiksi pellolle.

Permakulttuuri on pohjimmiltaan melko aatteellinen ja filosofinen koulukunta. Se pyrkii erilaisten mallien luomiseen. Luontoa pyritään kopioimaan luovissa ratkaisuissa, kuten maakellarin vertaamisena karhun pesään tai auringon mukaan kääntyvien paneelien rinnastamisella auringonkukkiin. Rakentamalla termiittikekoa muistuttava talo, pystytään sen lämpötilaa säätelemään luonnollisesti. Rakennusmateriaalit valitetaan kierrätettävyyden ja luonnonmukaisuuden pohjalta. Erään näkemyksen mukaan permakulttuuri onkin suunnitteluväline.

Permakulttuuri on vahvasti eettinen järjestelmä, joka pyrkii ihmisistä ja ympäristöstä huolehtimiseen sekä kulutuksen ja kasvun rajoittaminen. Tarkoituksena on myös jakaa rajalliset luonnonvarat mahdollisimman tasapuolisesti kaikkien kesken. Huolehtiminen ulottuu paitsi lähiympäristöön, myös koko muuhun maailmaan. Luontoa tarkkailemalla luodaan sitä kunnioittavia periaattteita. Permakulttuuriin kuuluu rinta rinnan sekä uunnitelmallisuus että yksilöllisyys eli suunnitelmien soveltaminen kulloisiinkin oloihin. Tavoitteena on luoda elämäntapa, joka takaa hyvän elämän rasittaen kuitenkin luontoa mahdollisimman vähän.


Permakulttuurin maataloudessa eläimet ja kasvit
tukevat toisiaan.
Ruoantuotanto permakulttuurissa

Ruoantuotantoa on tarkoitus tehostaa ottamalla mallia luonnosta. Luonnossa näkee harvoin paljasta maaperää, paitsi autiomaissa. Siksi permakulttuuri viljelmillä suositaankin katteita, jotka estävät maan kovettumisen ja kosteuden haihtumisen maaperästä. Niiden ansiosta kitkeminenkin helpottuu. Eri reuna-alueiden kuten rantojen ja metsänreunojen monipuolisuus nähdään mahdollisuutena, jota pyritään hyödyntämään.

Villikasveja saatetaan käyttää houkuttelemaan pölyttäjiä ja tuholaisia metsästäviä petohyönteisiä. Puutarhaan houkutellaan erilaisia hyönteissyöjiä linnunpönttöjen ja siilinpesien avulla. Pihalampeen kotiutuneet sammakotkin auttavat pitämään tuholaiset kurissa. Viljelmien reunoille istutetaan yrttejä ja eräitä kukkasia karkoittamaan tuholaisia. Samettikukka pitää sukkulamadot kurissa juurieritteillään ja kehäkukat karkoittavat lentäviä hyönteisiä.

Luonnossa yksi kasvilaji kasvaa harvoin laajoilla alueilla yksikseen. Permakulttuurissa pyritäänkin kasvattamaan sekaisin eri kasveja, joilla on ympäristönsä suhteen toisiaan täydentäviä toiveita. Hitaasti kasvavan porkkanan sekaan voidaan kylvää nopeasti kasvavia retiisejä. Typenottaja kasvit antavat ravinteita muille kasveille. Sekaviljelyssä tuholaiset eivätkä kasvitaudit saa samalla tavalla valtaa kuin vain yhdestä lajista koostuvilla viljelmillä.

Klassinen esimerkki on amerikkalaisten alkuperäiskansojen maissi-kurpitsa-papu-viljelmä, jossa kaikki osaset tukevat toisiaan monipuolisesti. Suomessakin perunamailla on perinteisesti kasvatettu talonpojan- eli härkäpapua ja myös herneen ja kauran kasvattaminen sekaisin on ollut jokseenkin tavallista. Herne on saanut kaurasta tukea ja kaura hyötynyt herneen tarjoamasta lisätypestä. Usein puhutaankin kumppanuuskasveista, jotka tukevat toisiaan sekä kasveista joista on toisilleen haittaa.

Viljelyssä pyritään järkyttämään luontoa mahdollisimman vähän. Maata ei muokata sen enempää kuin on kasvintuotannon kannalta välttämätöntä. Pysyvyyttä arvostetaan ja siksi suositaankin mahdollisuuden mukaan monivuotisia tuotantokasvoja (eli perennoja). Toimimalla yhteistyössä luonnon kanssa saavutetaan tehokkuutta ja helpotetaan viljelijän toimintaa.


Permakulttuurissa toimitaan paikallistasolla.
 Permakulttuuri elämäntapana

Permakulttuuriin elämäntapana kuuluvat esimerkiksi etätyö ja kaupunkiviljely. Kaupunkiperma-kulttuurissa pyritään muokkaamaan asuinympäristöä kohti luonnonmukaisuutta. Ajatuksena on tuottaa ruokaa siellä, missä syöjätkin ovat. Kaikki käyttämätön viljelyala pyritään ottamaan käyttöön. Työtä pitää tehdä lähellä kotia, jotta työmatkailu ei kuluta energiaa. Tietoliikenne yhteyksien ja esimerkiksi etäkonferenssien avulla voidaan välttää turhaa matkustelua. Paikallisesti liikutaan mielellään joko pyöräillen tai julkisilla kulkuvälineillä, jos suinkin mahdollista.

Permakulttuuri on toimintatavoiltaan yhteisöllinen. Se perustuu yksilöiden ja yhteisöjen väliseen vuorovaikutukseen ja keskinäiseen avunantoon. Yhteistyö muotoja kehitellään enemmän ruohonjuuri tasolta lähtien kuin ylhäältä määräten. Ihmiset ovat itse tekemässä omaan elämäänsä vaikuttavia ratkaisuja paikallisessa yhteisössä. He pyrkivät oppimaan muiden ratkaisuista ja kehittämään itse paikallisesti sopivia uusia ratkaisuja.

Tärkeä osa permakulttuuria on raaka-aineiden, voimavarojen ja jätteiden kierrätys. Vanhalle tavaralle keskistään uusia käyttötapoja. Kierrätyskelvottomista jätteistä pyritään kokonaan eroon. Toiminnat suunnitellaan niin, että ne hyödyntävät toinen toisiaan. Tarvittavat hyödykkeet pyritään tuottamaan niin, että niistä ei synny jätettä ja että ne voidaan tulevaisuudessa taas jälleenkäyttää uudelleen. Tämä pyritään tekemään niin, että mukavasta elintasosta ei tarvitse valtavasti tinkiä, mikä edellyttää uudenlaisia luovia ratkaisuja.

Permakulttuurissa ei pyritä jatkuvaan kasvuun, vaan elämäntavan kestävyyteen ja sopusointuun luonnon kanssa. Ajatuksena on, että läheisessä vuorovaikutuksessa luontoon ja sopusointuisessa elämässä sen kanssa, ihminenkin voi hyvin.

(Huom. edellä oleva kappale on paljolti omaa tulkintaani permakulttuurista ja sen soveltamisesta).


Vuorovaikutusta tarvitaan.
Kaksitoista suunnitteluperiaatetta Holmbergin mukaan:

1. (Ympäristön) tarkkailu ja vuorovaikutus

2. Energian hankinta ja varastointi

3. Merkityksellinen tuotos (joka kannustaa jatkamaan toimintaa.)

4. Itsesäätely ja palautteen vastaanottaminen (ja järjestelmän muuttaminen tarpeen mukaan.)

5. Uudistuvat voimavarat

6. Jätteettömyys (ja saasteettomuus)

7. Suunnittelu kokonaisuudesta (malleista) yksityiskohtiin

8. Vuorovaikutus vastakohtaisuuden (erottelun) sijasta

9. Hitaat ja pienet ratkaisut (jotka vaikuttavat lempeästi ja pehmeästi ja ovat helpommin hallittavissa.)

10. Monimuotoisuuden arvostus ja hyödyntäminen

11. Raja- ja reuna-alueiden arvostus ja hyödyntäminen

12. Luovuuden käyttö ja muutosvalmius

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Egyptiläinen fajanssi

Uuden valtakunnan aikainen fajanssivirtahepo
(1500-1300 eaa).  by Andreas Praefcke (for Public Use)
Egyptiläinen fajanssi muistuttaa hieman posliinia, mutta toisin kuin posliini, sitä ei valmisteta savesta vaan autiomaan kvartsipitoisesta hiekasta. Aikanaan fajanssia vietiin Eurooppaan ja Lähi-Itään. Sitä on löytynyt Skotlannista asti.

Egyptiläisen fajanssin oli ensimmäinen ihmisen valmistama materaali. Sen valmistus oli aikanaan hyvin edistynyt tekniikka, jonka kaltaisia omaksuttiin Euroopassa vasta uudella ajalla. Sitä onkin pidetty ensimmäisenä korkealaatuisena keramiikkana.  Kun ensimmäiset egyptiläiset fajanssi esineet valmistettiin noin 4000-3500 eaa Badarian kulttuuripiirissä egyptiläisellä kivikaudella, alkoi posliinin valmistus puolestaan Kiinassa vasta 600-luvulla jaa.

Egyptiläisen fajanssin lasitteen väri vaihteli vihreän ja sinisen eri sävyissä. Sitä käytettiinkin Siinain niemmaalla kaivettujen turkoosi- ja afganistanilaisten lapis lazul -korukivien korvikkeena. Sininen väri liitettiin Niiliin, taivaan vesiin ja Jumalten asuinpaikkoihin. Vihreä väri puolestaan oli kasvun ja uudelleen syntymän väri. Vanhimmat esimerkit fajanssista ovat jo esiklassiselta kaudelta eli ennen egyptiläisen korkeakulttuurin syntyä.

Egyptiläistä fajanssin pääraaka-aine on kvartsimurske tai kvartsipitoinen hiekka. Lisäksi valmistukseen käytettiin kalkkisälpäjauhetta, eri emäksisiä aineita ja piikalkkilasitetta. Alunperin emäksenä käytettiin poltetusta kasviaineksesta saatua tuhkaa, mutta ptolemaiosten aikakaudella hieman ennen ajan laskun alkua se korvattiin kokonaan natronilla eli sammutetulla soodalla. Lasitteen värityksenä käytetään kuparimineraaleja. Periaatteessa raaka-aineita oli saatavana paikallisesti, mutta niitä myös tuotiin.

Scrabee-amuletti 1300-luvulta eaa. CC-BY-2.5
by Wikipedia Loves Art participant "trish"
Fajanssin valmistusvaiheita olivat muotoilu, puristus ja hionta olivat tärkeimmät fajanssin valmistuksen vaiheet. Raaputusta ja hankausta käytettiin pinnan tasoitukseen esi- ja varhaisdynastisilla kausilla. Esidynastisen kauden fajanssia valmistettiin kylmätekniikalla raaputtamalla ja hiomalla, mikä muistutti enemmän kivenkäsittelyä kuin lasia tai keramiikkaa.

Keskivaltakunnan aikana fajanssin valmistus kehittyi. Syntyi marmoroitu fajanssi, joka saatiin aikaan lasitetta varioimalla. Fajanssi esineitä muotoiltiin ytimen ympärille ja toisinaan ytimen ja lasituksen väliin muodostui erillinen kerros.  Keskivaltakunnan loppupuolella syntyi uusia tekniikoita kuten koristeleikkaus, -upotus ja -pinnoitus, joista tuli suosittuja uuden valtakunnan aikana. Uuden valtakunnan aikana fajanssisormuksia, -helmiä ja -amuletteja valmistettiin yhdistelemällä eri valu- ja muotoilutekniikoita.

 

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Keittokirjoja antiikista uudelle ajalle

Keittokirja on kokoelma ruoanvalmistukseen liittyviä ohjeita. Alunperin ne olivat kokkien kirjoja toisille kokeille tai yleensä vain kuvauksia ruoanlaitosta ja vasta myöhemmin niistä tuli nykyaikaisia tavalliselle kansalle suunnattuja arkisia oppaita.

Vanhimmat kuvaukset ruoanlaitosta lienevät peräisin muinaisesta Kiinasta ja Kaksois-virranmaasta. Muinaisina aikoina keittotaito ei ehkä ollut suosituin kuvauksen kohde, mutta joitakin on silti säilynyt. Ne kuten myös suurin osa keittokirjojen historia koostuu teoksista joita voisi kutsua nykyisin  "haute cousine" eli ruoanlaiton taiteeksi. Antiikin kreikkalaisesta keittiöstä on myös säilynyt tarkka ruoanlaiton kuvaus esimerkiksi 300-luvun (jaa) Deipnosophistae-teoksessa, joka käsittelee varsinaisesti aikakauden kirjallista elämää.

Vanhin Euroopassa säilynyt keittotaidon opas oli perimätiedon mukaan roomalaisen herkuttelijan Marcus Cavius Apicuksen kirjoittama. Se, kuka keittokirjan todella kirjoitti, ei ole varmaa. Joka tapauksessa keittokirjakokoelma nimeltä 'Kokkien kuninkaasta' - De re coquinaria, kulkee Apicuksen nimellä. Antiikin aikana hänen nimiinsä oli laitettu joitakin reseptejäkin.  Toinen Apicukseen viiittaava teos, Vinidariuksen kirjoittama "tasku-Apicus", Apici Excerpta a Vinidario on kirjoitettu vasta frankkien valtakaudella, 700-luvulla.

900-luvulla kirjoitettiin vanhin tunnettu arabilalainen keittokirja, al-Warraqin kokoama al-Kitab al-Ṭabīḫ ja 1200-luvulla sen lähin seuraaja al-Baghdadin miltei saman niminen Kitab al-Ṭabīḫ (ruokalajien kirja). Jälkimmäinen on säilynyt vain Turkissa, jossa se oli vuosisatoja suosituin keittokirja. Samalla vuosisadalla mongoliruhtinas Kublai-kaanin hovikokki Huou kirjoitti reseptikokoelman "Mitä on tärkeä tietää syömisestä ja juomisesta".  Reseptit ovat lähinnä keittoja ja lisäksi teoksessa on kotitalouden hoito ohjeita.


Keskiaikaisia eurooppalaisia keittotaidon oppaita

'Beware of green sallettes and rawe fruytes for they wyll make your soverayne seke.' 
- The Boke of Kervynge (Paistinleikkaajan kirja), 1500 -

Euroopassa on juuri näillä main aukko keittokirjahistoriassa. Vanhimmat tunnetut keskiajan reseptit ovat tanskalaisesta noin 1300 valmistuneesta käsikirjoituksesta, joka tosin näyttää olevan vanhempien käsikirjoitusten kopio. Silti keskiajalta tähän päivään on säilynyt noin 50 eri teosta.

Monet keskiajan keittokirjoista olivat paitsi ruoanlaiton oppaita, myös ravintotieteellisiä ohjekirjoja. Luostarien ja kartanoiden puutarhoissa kasvatettuja yrttejä käytettiin paitsi maustamiseen myös terveyden edistämiseen. Kuten edeltävässä lainauksessa todetaan, vihannesten ja hedelmien ei välttämättä uskottu olevan kovin terveellisiä. Sana resepti ei vain sattumalta merkitse sekä lääkemääräystä että ruokaohjeita, sillä keskiajalla lääkemääys oli ruokaohje, kun terveyttä hoidettiin lähinnä ravinnolla.

Huolimatta joistain nykynäkökulmasta erikoisista näkemyksistä, keskiajan ruokavaliota pidetään sangen terveellisenä. Ruokavalio olikin ehkä jopa terveelli-sempi kuin suosittu Välimeren ruokavalio. Viljan käsittely taidosta johtuen val-koisia jauhoja ei ollut juuri tarjolla rikkaampienkaan pöydissä ja sokeri ei oikeas-taan kuulunut ruokavalioon lainkaan. Vihaneksia syötiin joistakin väheksyvistä kommenteista huolimatta runsaasti jo paastonkin vuoksi. Myös eläinkunnan tuotteet kuuluivat kohtuudella ruokavalioon.

Koska keskiaikaiset keittotaidon oppaat oli tarkoitettu muistin avuksi keittiömestareille, ne eivät ole samalla tavoin yksityiskohtaisia kuin nykyajan keittokirjat. Lukijan oletettiin ymmärtävän vähemmälläkin ja osaavan päätellä ruoka-aineiden suhteet ja maustamisen itsekin.

Eniten keittokirjoja on 1300-luvulta alasaksiksi ja yläsaksaksi eli keskiajan saksaksi. Niiden joukossa on sellaisia teoksia kuin Daz buch von guter spise  (Hyvän maustamisen kirja) ja Kuchenmeysterey (Keittiötaidosta). Jälkimmäi-sestä tuli myöhemmin vuonna 1489 myös ensimmäinen saksalainen painettu keittokirja.

Sivu Le Vianderin 1400-luvun painoksesta
Ranskalaisen keittiotaidon piiristä tunne-tuimmat 1300-luvun teokset lienevät Le Viandier de Taillevent ja Le Ménagier De Paris (Ranskalainen talous). Jälkimmäisen uskotaan kokeneemman aviomiehen kirjoittaneen nuoren vaimonsa oppaaksi vaimouteen, kodinhoitoon, lääkintään ja ruoan-laittoon. Teoksen johtoajatus on vaimon kuuliaisuus. Taillevent oli keski-aikainen kokki Guillaume Tirel, joka tosin syntyi vasta 10 vuotta ensimmäisen Le Viander-version (n. 1300) jälkeen. Vanhin englanninkielinen keittokirja oli ku-ningas Rikhard toisen hovissa 1300-luvun viime vuosina keskiajan englanniksi  kirjoitettu Forme of Cury (Keittotaidon lajeista). Nimitys cury tulee ranskalaisesta cuire-sanasta. 

1300-luvun katalaaniksi julkaistiin Libre de Sent Soví (Pyhän Sofian kirja). Keskiajan ja renesanssi keittiön suurkulttuurista Italiasta tulee monia eri teoksia, joista vanhin oli 1200-luvun Napolissa kirjoitettu Liber de coquina (Keittokirja).   Merkittävimmät puolestaan olivat venetsialainen Libro del Cuoco (Kokinkirja) ja ensimmäinen painettu keittokirja 1475 julkaistu Bartolema Scappin De honesta voluptate (Rehellisestä nautinnosta). Se oli ensimmäinen renesanssin keittokirja ja keskiajan italialaisen keittiön päätös. Ensimmäinen painettu englantilainen keittokirja  oli puolestaan R. Pynson'in The Boke of Cokery (Keittokirja).


Perheen emännille

Vaikka jo Le Menagier ja espanjalainen 1500-luvun opas Manual de mujeres (Opas naisille) sekä useat 1500-luvulla julkaistut englanninkieliset teokset oli tarkoitettu perheen emännille, tiettävästi ensimmäinen naisen kirjoittama keittokirja oli muutoin tuntemattoman saksalaisen keittäjättären Das Kochbuch der Sabina Welserin eli Sabina Waiserin keittokirja vuodelta 1553. Hän lienee ollut tunnettua porvarissukua Augsburgista. 

Hannah Glassen keittokirja
Varhaista naisten kirjoittamaa keittokirjallisuutta ovat myös taloudenhoitaja ja koulunemäntä Hannah Wooleyn 1600-luvulla kirjoittamat The Ladies Directory (Rouvien lista), The Cooks Guide (kokin opas) ja The Queen-like Closet or Rich Cabinet (Kuningattarmainen komero). Wooley kirjoitti kirjat jäätyään leskeksi hyödyntäen laajaa tietämystään taloudenhoidosta. Lisäksi hänen perheessään oli ollut parantajia, joten hän oli perehtynyt myös lääketieteeseen. Silti Wooleynkin kirjat on selkeästi suunnattu parhaimmille piireille.

1700-luvun Englannissa ilmestyi useita kodinhoidollisia teoksia, jotka oli tarkoitettu sivistyneille talous-mamselleille ja taloudenhoitajille. Kokemattomille perheenemännille ja palvelusväelle suunnattuja kirjoja kirjoittivat Hannah Glasse, Elizabeth Roffald ja Maria Rundell. Aikanaan suosituin ja pitemmän päälle merkittävin on keittäjä Hannah Glassen 1740-luvulla ensikertaa ilmestynyt The Art of Cookery Made Plain and Easy (Yksinkertainen ja helppo keittotaito), joka oli pitkään suosittu ja josta otettiin lisäpainoksia vielä vuosisata ensipainoksen jälkeen. Häntä on kutsuttu modernien englantilaisten ruokakutsujen äidiksi.

Hjelpredan kuvitusta 1755.
1750-luvulla julkaistiin myös ruotsalainen Kajsa Wargin teos Hjelpreda I hushållningen för unga Fruentimber, joka oli hyvin suosittu myös Suomessa. Se muistutti sisällöltään englantilaisia sisariaan, tosin pohjoismaisin korostuksin. Monet kirjan ruokalajeista ovat osa perinteistä skandinaavista keittiötä ja keittokirjaa pidetään usein ruotsalaisen husmanskost-keittiön synnyttäjänä. Tanskassa keittokirjoja oli julkaistu jo aikaisemminkin esimerkiksi 1616 Koge Bog. Ensimmäinen amerikkalainen keittokirja oli Amelia Simmonsin aivan 1700-luvun lopulla julkaistu American Cookery.

Sivistyksen edistys on saavutettu keittotaidon edistyksellä.
-Fannie Farmer (pdf) -

Eliza Actonin 1845 julkaistu Modern Cookery for Private Families oli ensimmäinen (englanninkielinen) keittokirja, jossa oli nykyisen kaltaiset ruoka-aine, määrä ja ajankäyttö ohjeet järjestelmällisessä ja selkeässä muodossa. Nykyaikaisen reseptinkirjoituksen äiti oli vastaavasti Fannie Merrit Farmer. Hän opetti kotitaloutta Bostonissa ja kirjoitti 1896 julkaistun maineikkaan keittokirjan Boston Cooking School Cook Book. Hänen suhteensa keittotaitoon oli hyvin tieteellinen ja ensi kertaa resepteissä oli tarkat mitat.


Lisätietoa ja uusia näkemyksiä:
Adam Copnik: What's the Recipe?
Online (historical) Cookbooks (ennen 1700-lukua julkaistuja)
Kim Yerin: Cookbooks as a Historical Source