keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Juhannusyön aarnivalkeat

Japanilaisia virvatulia
Juhannuksen kunniaksi muutama sana virvatulista. Aarteiden paikkaa merkitseviä virvatulia kutsuttiin aarnivalkeiksi, joita tyypillisesti nähtiin juuri juhannusöinä. 

Virvatulet olivat asumattomilla alueilla nähtyjä valoilmiöitä, jotka näkyivät yleensä hieman maanpinnan yläpuolella ja toisinaan myös juuri vedenpinnan yllä. Niitä oli eri värisiä ja yleensä ne huojuivat tai hyppelehtivät, joskus jopa liikkuivat paikasta toiseen. Sana virva tarkoittaakin väreilyä.

Virvatulia on yleensä nähty samoilla paikoilla ja tietyillä alueilla niistä on pitkät perinteet. Joskus harvoin niihin saattoi liittyä jopa outoja ääniä. Luonnontieteellisesti virvatulet selittänee suosta tai vesistöistä nousseen metaani. Muitakin mahdollisia tieteellisiä selityksiä on.

Virvatulet eivät olekaan puhtaasti suomalainen ilmiö, vaan ne tunnetaan useimpien kansojen parissa. Meillä ja muuallakin on uskottu niiden olevan henkiolentojen valoja. Ne ovat saattaneet houkutella harhaan tai vahingoittumaan. 

Saksalaisen taiteilijan näkemys
Viravatulia on liitetty myös kummitteluun. Eräiden liekin muotoisten virvatulten nimi oli liekkiö. Niitä on ajateltu aavelinnuiksi tai surmatun lasten sieluiksi. Liekkiö ei tehnyt pahaa kellekkään, mutta se saattoi häiritä ohikulkevia ulinalla tai itkulla.

Salaa tapetun lapsen ajateltiin yrittävän kertoa tapahtumasta. Länsimaissa liikkuu kulkutarinana kertomus, jonka mukaan valoja olisi nähty onnettomuuspaikoilla. Hautausmaan virvatuli saattoi kertoa pienen henkiolennon, kakkiaisen läsnäolosta. 

Meillä uskottiin, että aarnivalkean alla saattoi olla aarre. Myös metalliesiintymiä on etsitty aarnitulten paikoilta esimerkiksi Outokummussa on sanottu palaneen virvatulia.

Leprehaun oli irlanti-
lainen aarteenvartija
Aarnivalkeat paloivat aarnihautojen päällä. Aarnihaudat olivat taianomaisia paikkoja, joihin oli kätketty aarre. Samankaltaisia tarinoita on kerrottu muuallakin Euroopassa. Joskus lappalaisten ja taruolentojen katsottiin jättäneen jälkeensä aarteita

Aarnihaudalla oli vartijana oli yleensä haltija. Tarinoita aarteenvartijoista tiedetään muualtakin kuin meiltä. . Jos mies oli rikas, saatettiin uskoa hänen löytäneen aarnihaudan.

Varsinki juhannusyön virvatulten uskottiin näyttävän aarnihautojen paikkaa. Virvatulen ilmestyminen aarnihaudalle merkitsi otollista aikaa nostaa aarre haudasta. Joskus aarteessa oli taika (uhri), joka esti aarteen nostamisen muulloin kuin tiettynä aikana, usein juuri juhannusyönä. Monesti aarteen nostamiseen tarvittiin myös liki mahdoton tunnusteko.

Hyvää Juhannusta kaikille ja pitäkää silmät auki aarnivalkeiden varalta. 👻

Blogi siirtyy nyt totuttuun tapaan kesälomalle ja palailee elokuussa.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Salamurha - terrorismin isosetä

Pilakuva Julius Ceasarin murhasta.

Päädyin kirjoittamaan salamurhista miettiessäni terrorismin historiaa. Aihe on sen verran pimeä, että tästä tuskin tulee blogini suosituimpia kirjoituksia. Itse sivusin aikanaan omassa gradussani Suomen tunnetuinta salamurhaa eli Bobrikovin murhaa. 


Toisinaan salamurha on ollut sisäpiirin politikointia, mutta usein niistä on seurannut yhteiskunnallista epävakautta ja toisinaan sen tarkoitusperät ovat olleet samankaltaiaisia terrorismin kanssa. 

 

Salamurha on jonkun julkisen henkilön, usein vallankäyttäjän tai poliitikon, murhaaminen niin, että murhan suunnittelija ja usein myös tekijä pyritään salaamaan tai vaihtoehtoisesti murha toteutetaan salajuonen tai salaliiton seurauksena. 

Salamurha on eräs vanhimmista vallantavoittelun ja politiikan välineistä. Sen tausta syinä on voinut vallantavoittelun lisäksi olla myös taloudelliset tai sotilaalliset syyt. Motivaationa voi olla myös kosto. Jotkut ovat tavoitelleet murhaamalla myös kuuluisuutta.


Vanhan ajan salamurhat

Vaikka salamurhan juuret ovat varmasti syvällä historian hämärässä, se on tunnettu mm. muinaisessa Intiassa, Kiinassa, Egyptissä, Kreikassa ja erityisesti Roomanvaltakunnan aikana. Muinaisessa Egyptissä faaraoiden ja kruununperillisten murhia esiintyi jonkun verran. Vanhan testamentin hebrealaisten historiassa kuningasmurhia oli enemmänkin. Raamatun Vanhan testamentin eräänlaisessa lisäossassa, apogryfikirjoissa Juditin kirjassa salamurha on vihollisten voittamisen keinona.

Rooman valtakunnan loppuvaiheissa salamurhasta oli tullut lähes hyväksytty tapa edetä parempaan asemaan. Tunnetuin salamurhista oli Ceasarin muhra, jonka taustalla oli salaliitto, vaikkeivät murhaajat jääneet tuntemattomiksi. Toinen tunnettu tapaus oli Galigulan syökseminen vallasta.

Kleopatran rintakuva
   (esittänee  Kleopatraa)
Kolmas kuuluisa salamurhaus liittyy kreikkalais-egyptiläiseen historiaan, kun Kleopatra murhautti sisaruksiaan saadakseen vallan itselleen. Hänen siskonsa Arsinoen murhan toteuttajana toimi tosin Kleoptaran rakastaja Marcus Antonius. Roomalaisjoukot tappoivat myös pakoon pyrkineen Ptolemaios XIII-veljen. Nuorimman verhensä Ptolemaios XIV:n Kleopatra myrkytti Ceasarin salamurhan jälkeen. Kuitenkin Kleopatran katsotaan usein olleen murhien taustavaikuttajana.

Vaikka sukulaisten murhat järkyttivät ehkä roomalaisia, Kleopatran suvun eli Ptolemaiosten dynastian piirissä sisarusten ja muidenkin sukulaisten salamurhat eivät olleet harvinaisia, vaan niillä oli jo ennen Kleopatraa (eli oikeammin Kleopatra VII Filopatroria) pitkä historia. Kleopatra tappoi lopulta itsensä, mutta hänen poikansa Cesarionin (Ptolemaios XV), Ceasarin ainoan biologisen pojan, tapatti ottopoika Octavianus (eli tuleva Augustinus), joka piti tätä vaarana asemalleen.

Tunnettu olivat myös juutalaiset vapaustaistelijoiden eli seloottien ryhmästä eronnut sikaarien tai sikarien ryhmä, joka hyökkäili vastustajiensa (roomalaisten tai myötämielisten hebrealaisten) kimppuun viittansa alla piilottamillaan tikareilla. Ryhmä oli saanut nimensä juuri tikareistaan. Sikarien toiminta kohdistui tavallisiin kanssaihmisiin ja muistutti siten eräässä mielessä nykyaikaista terrorismia.

Keskiajan ja renesanssin salamurhat

Keskiajan Euroopassa kristillinen moraali ja kirkon oppi ei hyväksynyt salamurhaa. Keskiajalla kuningasmurhatkin olivat suhteellisen harvinaisia. Väite pimeästä keskiajasta ei siis kaikin tavoin pidäkään paikkaansa. Tosin Englannin kuningasta Rikhard III:tta on epäilty nuorten veljenpoikiensa murhasta, näiden kadottua Toweriin, mutta sitä ei koskaan ole pystytty todistamaan.

Hokusai: Ninja
Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti renesanssin aikana, jolloin salamurha sai mm. Macchiavellin innoittamana uudelleen hyväksyntää. Uskonsotien aikoina monia Euroopan uskonnollisia ja poliittisia johtajia murhattiin.

Lähi-Idässä vaikutti 1000-1200-luvuilla hashashiinien eli assassiinien ryhmä, joka kuului shiialaisten ismailiittien nizarien ryhmään. Ryhmän nimi tarkoitti roskaväkeä. Ryhmä tuli tunnetuksi turkkilaisperäisten Selzukkien valtakunnan johtohahmoja vastaan tekemistään salamurhista. Murhat suoritettiin usein tikarein ja pelotevaikutelman luomiseksi julkisilla paikoilla. Murhat olivat käytännössä itsemurhaiskuja, sillä assassiineilla ei useinkaan ollut mahdollisuutta paeta paikalta vahingoittumatta.

Turkissa päämajaansa pitänyt Ottomaani-imperiumi sortui veljessotaan 1300-luvulla, minkä seurauksena vallan voittanut veli murhautti eloon jääneet veljensä sen jälkeen, kun oli saanut miesperillisen. Parin seuraavan sukupolven ajan uudet sulttaanit surmasivat veljensä valtaan noustessaan, minkä jälkeen tapa alkoi herättää pahennusta ja myöhemmän sulttaanit sulkivatkin veljensä elinikäiseen kotiarestiin palatsiin suojissa. Intiassa sijainneessa Mogulivaltakunnassa oli 1600-luvulla myös vallatavoitteluun liittyneitä veljesmurhia.

Monien tänäkin päivänä ihailemat japanilaiset ninjat eli shinobit (shinobi no mono) olivat keskiajan Japanin palkkasotilaita, jonka tehtävänä oli vakoilla ja suorittaa salamurhia. He toimivat myös tuhopolttajina ja terroristeina. Ninjojen juuret ovat 600-luvulla asti, mutta vasta 1400-luvulla heitä alettiin tarkoituksella kouluttaa tehtäväänsä. Viimeisen kerran heidät mainitaan 1600-luvun puolivälissä.


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Paidan kulttuurihistoria

Paidan kulttuurihistoria on pitkä. Se on kehittynyt keski- ja uudenajan alus- ja yöasusta osaksi nykyaikaista vaatetusta. Sen esi-isänä on varhais-keskiajan ja antiikin tunika.

Paita. CC BY-NC-ND 4.0
by Ilomantsin museosäätiö, Finna
Suomenkielen paita-sana tarkoittaa ylävartalon peittävää vaatetta, joka on yleensä kankainen. Viittaa usein miesten kaulukselliseen ja napitettavaan pukineeseen. Myös karjalassa sana paita (tai pajdu) viittaa tavallisesti miehen vaatteeseen.

Suomenkielen sana paita on tiettävästi germaaninen lainasana, joka on mahdollisesti lainattu muinaisesta gootin-kielestä. Ilmeisesti muistuttaa läheisesti esi-germaanista paidō-sanaa, joka on vanhassa ylä-saksassa muodossa pheit sekä gootin kielessä ollut äänteellisessä muodossa 'paida' (kirjoitusasu: 𐍀𐌰𐌹𐌳𐌰 ). Esi-ermaaninen sana on tarkoittanut paidan lisäksi myös takkia tai viittaa. Sen indoeurooppalainen juuri on viitannut villavaatteeseen. Gootinkielenkin sana on viitannut paidan lisäksi myös viittaan.

1800-luvun alku
CC-BY-ND-4.0
Finna, Museovirasto
Useimmille tutusta sanonnasta, jonka mukaan asiat ovat erottamattoma "kuin paita ja peppu", tulee ilmi paidan alkuperä alusvaatteena. Ennen paidan alla ei useinkaan käytetty alushousuja, vaan peppu oli suoraan paitaa vasten. Myös sanonta "vaihtaa (vaimoa jne.) kuin paitaa" viittaa alusvaatekäyttöön.

Nykykielessä paitaa monissa merkityksissä läheisesti muistuttava pusero on lainaa murteellisesta ruotsista. Pusero on lähtökostaisesti naisten ylävartalon peittävä ja kankainen napitettava vaate, eli miesten paidan naisellinen vastine (vrt. paitapusero). Sukupuoliset erot ovat sittemmin kadonneet ja puseroa käytetään myös muissa merkityksissä, joissa se on miestenkin vaate.

Tunikan lyhyt historia

Koska tunika on paidan isä, niin lienee syytä sanoa muutama sananen sen kehityksestä.

Assyrialainen vaate 600-luku eaa.
Malliltaan samanlainen kuin
aikakauden egyptiläinen tunika.
Vanhin nykyaikaan säilynyt paidan tai tunikan sukuinen vaatekappale on Egyptin 1. dynastian ajalta säilynyt pukine, joka on löydetty varhaisesta haudasta Tarkanista (n. 50 km Kairosta etelään). Se koostuu kolmesta suorakaiteen muotoisesta pellavaisesta kangaspalasta, josta kaksi muodostaa kappaleen yläosan ja hihat ja kolmas vartalo-osan. Yllättävn hyvin säilynyt vaate on noin ajalta 3000 eaa. (ekr.) eli yli 5000 vuoden ikäinen. (Tarkempi ajoitus määritteli iäksi n. 3482 - 3102 eaa.) Vaate on tiettävästi vanhin kudotusta kankaasta säilynyt asu.

Kitoni
Mielenkiintoinen yksityiskohta kuitenkin on, että vanhan- ja keskivaltakunnan aikana egyptiläiset pukeutuivat lähinnä kiedottaviin lannevaatteisiin, jotka muistuttivat hieman myöhempää kilttiä. He omaksuivat tunikan käytön uuden valtakunnan aikaan syyrialaisilta. Tuollainen tunika oli hautalöytöä paljon yksinkertaisempi vaate, lähinnä suorakaitainen kankaasta ommeltu pussi jossa oli sivussa kädentiet ja ylhäällä pääntie. Vaate ulottu yleensä vyötärön alapuolelle. Pitemmästä tunikasta tuli eräänlainen kaapu, joka koottiin yksinkertaisella vyöllä. Syyrialaiset olivat omaksuneet tunikan käytön viimeistään 1200 eaa.

Kreikkalaiset omaksuivat pitkän kankaisen tunikaa tai kaapua muistuttavan kietaisuasun, kitonin, n. 750-luvulla eaa. Vaate koostui neliskanttisesta tai lieriön muotoissesta kankaasta joka oli olkapäiltä kiinnitetty aluksi neuloin tai soljin. Myöhemmin olkasaumat saatettiin myös ommella tai kiinnittää napeilla. Kitoni oli erityisesti naisille tyypillinen asu, vaikka miehetkin käyttivät sitä. Naisten kitoni ulottui aina nilkkoihin, vaikka miesten kitoni lyheni arkaaisen kauden jälkeen polviin.

Työmies tunikassa
Roomalaiset pukeutuivat alunalkaen erilaisiin kietaisuvaatteisiin, lähinnä etruskeilta peräisin olevaan toogaan ja sen päällä käytettävään viittaan (pallium tai palla). Naiset lakkasivat käyttämästä toogaa ilmeisesti 200-luvulla eaa, jonka jälkeen siitä tuli lähinnä prostituoitujen, aviorikoksesta kiinni saatujen ja eronneiden naisten asu. Tunikan roomalaiset omaksuivat asukseen 200-luvulla eaa, jolloin se oli aluksi lasten ja orjien asu, mutta 100-luvulla eaa. tooga alettiin pukea tunikan päälle. Pohjois-Euroopan eri indoeurooppalaisilla heimoilla (germaaneilla (joiksi roomalaiset kutsuivat kaikkia pohjoisia heimoja), kelteillä ja muillakin) tunika oli ollut käytössä ilmeisesti jo pitempään.

Kopitlainen tunika 200-luvulta
Roomalaiset omaksuivat 200-luvulla jaa (jkr) dalmatikan itäisen Välimeren asukkailta, lähinnä Syyriasta. Dalmatikasta kehittyi myöhemmin keskiaikainen mekko, joka oli aluksi sekä naisten että miesten asu.

Vanhimmat pohjois-eurooppalaiset esimerkit tunikoista on löydetty tanskalaisilta rautakauden suoruumiilta, joista monet on vaatetettu nahkaisiin tunikoihin. Ne on valmistettu kotieläinten nahkoista. Huldermosen naisella tiedetään olleen villaisen hameen ja turkisviitan alla todennäköisesti pellavainen tai nokkoskuituinen alusasu, jonka mikroskooppisia jäänteitä löydettiin hänen ihostaan. Ajankuluessa itse vaate oli maatunut ja hävinnyt, kuten ilmeisesti monet muutkin suoruumiiden vaatekappaleista. Saksasta on löydetty suosta 400-luvulta peräisin oleva villatunika (Thorberg tunic), joka on ommeltu säästeliäästi ja osin nyöritetty.

Keskiaikainen paita

Läpi keskiajan sekä naiset että miehet, iästä riippumatta, käyttivät alusvaatteinaan ensisijaisesti pitkähköä paitaa ja sukkia. Miehillä saattoi joskus olla myös alushousut, joita naiset eivät harvoja poikkeuksia lukuunottamatta käyttäneet. On viitteitä siitä, että yksinkertainen alusmekko, -tunika tai pitkä paita on ollut käytössä jo rautakaudella.

Työmiehiä paidoissa ja tunikoissa
1400-luku
Eräs vanhimmista miesten paidoista on löydetty Viborgista, Juutinmaalta (Tanskasta) ja 1000-luvulta peräisin. Sitä voidaan pitää myöhäis-rautakautisena tai varhaiskeskiaikaisena. Paita on koottu lukuisista erillisistä pellavaisista kankaanpaloista, jotka on ommeltu yhteen. Osin johtuen lukuisista kankaankappaleista, paidassa ei ollut olkasaumoja (poncho/kimonohiha) ja se oli malliltaan hyvin istuva (pdf). Paitaan lienee käytetty noin metrin levyistä kangasta.

Keskiajalla oli tyypillistä käyttää kankaat hyödyksi mahdollisimman tarkkaan kokoamalla vaatteita paloista. Tuonaikaisissa kangaspuissa kudotut kankaat eivät myöskään olleet erityisen leveitä. Tarkan istuvuudenkin osasyynä voi olla aikakauden tyylin lisäksi pyrkimys säästää kangasta.

Paita 1596 on tyypillinen
seuraaville vuosisadoille.
1200-1100-luvuilta on löydetty joitakin paitoja niin Ranskasta (St. Louis) kuin Britanniasta (Arras). Ne ovat olleet ylhäisten henkilöiden, kuten papiston tai aateliston, omaisuutta. Nämä hautapaidat ovat olleet malliltaan runsaampia, mutta edelleen taidokkaasti lukuisista kappaleista valmistettuja.

Vaikka arkeologisia todisteita paidoista on säilynyt melko vähän, kuvallisia ja kirjallisia todisteita on sitäkin enemmän. Jo viikinkiaikaisissa irlantilaisissa kirjoituksissa puhutaan pellava paidoista tai tunikoista. Keskiaikaisissa kuvituksista löytyy esimerkkejä myös alusasuista. Ilmeisesti monet aluspaidoista olivat yksinkertaisia T:n-mallisia tunikoita. Koska alusasut eivät näkyneet, niiden kohdalla ollaan varmasti oltu erityisen säästeliäitä kankaan suhteen.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Monet museoiden kuvat kaikkien käytettävissä

Tammikuussa iso osa Finnan kuvista tuli yleiseen käyttöön, eli niitä voi käyttää esimerkiksi blogeissa kunhan mainitsee alkuperän. Minua tämä ilahdutti suuresti.

Olen käyttänyt Finnan kuvia osaltaan kaikissa kevätpuolen blogiteksteissäni. Niistä on ollut paljon apua. Varsinkaan tapetti-kirjoitusta ei olisi olemassakaan ilman Finnan kuvia.

Finnassa voi etsiä kuvia sallitun käyttötavan mukaan
Piti tästä jo aiemmin kirjoittaa, mutta jotenkin aihe hautautui muiden kiireellisempien varjoon.

Kannattaa huomata, että kaikki Finnan kuvat eivät ole vapaassa käytössä, mutta onneksi haulla voi etsiä kuvia, joita voi nimenomaan käyttää vapaasti. Se helpottaa sopivan kuvan löytämistä.

Finnasta on myös näppärä hakea tietyn aikakauden esineitä (ja niistä otettuja kuvia). Silloin ei tarvitse selata pitkää listaa kuvia, joista useimmat eivät sovi omaan tarkoitukseen.