keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Legendojen Lucia

1380-1450 Martin von Aragon
Hyvää Lucian päivää kaikille!

Pyhä Lucia, on eräs sekä katolisen että ortodoksikirkon muistelemia pyhiä. Hän syntyi 200-luvulla roomalaisessa Sisiliassa ja joutui keisari Diolectianuksen vainojen kohteeksi. Keskiajalla hänen vuosipäivänsä sattui keskitalveen ja Pohjoismaissa 

Legendat kertovat Luciasta monenlaista. Lucia oli hyvästä roomalaisesta perheestä, mutta hänen isänsä kuoli varhain, jolloin hän jäi äitieinen vaille holhoojaa. Lucia oli kihloissa ja hänellä oli hyvät myötäjäiset. Sitten tytön äiti sairastui punataudiksi kutsuttuun suolistotulehdukseen. Neljä vuotta sairastumisen jälkeen, äidin voimat alkoivat heiketä, jolloin Lucia sai äitinsä lähtemään Cataniassa kuolleen pyhän Agathan haudalle rukoilemaan.

Caracci: silmälegenda
Ihmeen tapahduttua ja äidin parannuttua, Lucia päättyi kääntyä kristinuskoon ja päätti Agathan esikuvaa noudattaen pysyä neitsyenä. Sulhanen antoi Lucian ilmi, koska tämä ei enää suostunut avioliittoon ja jakoi myötäjäisensä köyhille. Rangaistukseksi Lucia päätettiin toimittaa ilotaloon. Syystä tai toisesta tämä ei onnistunut. Sanotaan Lucian muuttuneen niin painavaksi, ettei häntä kyetty edes härkien avulla siirtämään. Roviollakaan häntä ei onnistuttu polttamaan. Lopulta hänet surmattiin tikarin iskulla kurkkuun.

Myöhäisemmän legendan mukaan nuorukainen yritti ahdistella Luciaa naimisiin, koska oli rakastunut tyttöön. Hän ihaili tämän kauniita silmiä. Kun ahdistelu ei loppunut, Lucia repi silmänsä irti ja toimitti ne tarjottimella nuorukaiselle. Neitsyt Maria antoi Lucialle entistä kauniimmat silmät, tämän uskosta vakuuttuneena. Nuorukainen järkyttyi ja kääntyi kristinuskoon.

Legendasta pyhimykseksi

Lucian uskotaan kuolleen 304. Jo 300-luvun lopulla hänellä oli runsaasti seuraajia Sisiliassa ja hänet mainitaan mm. hautakirjoituksissa. Sisiliasta hänen kunnioituksensa levisi nopeasti koko Italiaan ja kirkon messukaavassa hänet mainittiin jo 500-luvulla. Samalla vuosisadalla hänet kuvatiin Ravennan katedraalin mosaiikeissa pyhien neitsyiden joukossa. Jo vielä osin pakanallisessa Englannissa oli kaksi hänelle omistettua kirkkoa 700-luvulla.

Ravenna pyhät neitsyet, toinen oikealta Lucia.
Lucian päivä ajoittuu 13. päivä joulukuuta, koska hänen uskottiin kuolleen tuolloin. Ensi kertaa Lucian päivä mainitaan 700-luvun kalenterissa, joka julkaistiin Kaarle Suuren aikaan. Katollisen kirkon kalenteriin hänet otettiin 1300-luvulla.

Lucian jäännökset sijaitsivat alunperin Syrakuusassa, vaikka hänen silmiään sanottiinkin säilytetyn Napolissa. Keisari Otto Suuren kerrotaan kuitenkin siirtäneen Lucian jäännökset 969 Ranskaan, Pyhän Vicentiuksen luostariin, Lorrainen maakuntaan, melko lähelle nykyistä Saksan rajaa. Läheinen Merzin kaupunki oli peräisen roomalaisajalta ja toiminut karoliineja edeltäneiden merovingi hallitsijoiden hallintokaupunkina. Karolingit suosivat edelleen kaupunkia.

Pohjoismaissa valon tuojaksi

Lucia tyttöjä Ruotsissa n. 1910.
Kuvaaja Samuel Hedqvist
Pohjoismaihin Lucian kunnioituksen uskotaan saapuneen joko Lorrainen lähellä sijainneista Flanderista (nykyisten Alankomaiden ja Belgian aluetta) tai Luoteis-Saksasta. Pohjoismaissa on vain vähän varhais-keskiaikaisia todisteita Lucian palvonnasta. Suomessa hänet mainitaan ensi kertaa kuitenkin jo 1330. Tämän jälkeen hänestä oli säännöllinen merkintä kalenterista koko katollisen kirkon valtakauden ajan.

Pohjoismaisessa perinteessä sokeasta marttyyrista tuli valontuoja. Neitsyt Lucian uskottiin tuovan valoa vuoden pimeinpään aikaan. Aina vuoteen 1753 asti Pohjolassa noudatetussa juliaanisessa kalenterissa 13. joulukuuta oli pitkään vuoden lyhyin päivä. Vasta siirtyminen gregoriaaniseen kalenteriin, siirsi kalenterin nykysijoilleen.

Islannissa oli kaksi Lucialle omistettua kirkkoa. Hänen pyhäinjäännöksiään oli sekä Lundissa että Köpenhaminassa. Lucian kuvia näkyy pohjoismaissa vasta 1500-luvulla ja Suomesta niitä ei ole löydetty.

Kansanperinteen Kuuterneito ja Lucia sairauksien kaitsijana

Lucianpullia, lussekattor; CC-BT-2.0 by Per Ola Wiberg
Kansanperinteessä Lucia littettiin juuri vuoden pisimpään yöhön. Kansanperinne tuntee nimityksen Luttu mainintana ennen vuoden pisintä yötä. Agricolan mukaan: "Öön Lutzi teke sitken". Muualla Pohjoismaissa Lucian kalendaarinen merkitys oli meitä tärkeämpi. Yleensä joku talon nuorista neidoista kiersi valkeissa vaaatteissa, kynttilät kutreillaan, tarjoamssa lussibit sekä ihmisille, että eläimille. Lucian päivän kulkueet sen sijaan ovat paljon tuoreempaa perinnettä.

Lucian pullien muoto ja nimitys lussekat lienee kahden eri perinteen outo yhteen liittymä. Keskiajan saksassa Jeesus lapsi toi lapsille pullia ja paholainen kissan hahmossa vitsaa. Paholainen tunnettaan myös nimellä Lucifer.

Lucia kaula miekan lävistämänä.
Suomalaisessa kansanperinteessä Luciaan liittyy vielä kuuterneito eli kuvutar, kasvaimien ja kyhmyjen mm. struuman parantaja. Samainen neito teki myös puihin pahkoja ja auttoi kaalin kasvatuksessa. Kyseinen neito tunnettiin myös nimellä Kukki, kun taaas kansa tunsi Lucian nimellä Lukki. Kut on ruotsiki ja norjaksi pahka, kyhmy tai kyttyrä. Luciaa saatettiinkin kutsua kaalinpäiden kaitsijaksi: "Pyhä Lukki lakkapää, katso minun kaalejani."

Keskiajalla ei ollut mitenkään tavatonta pyytää avuksi pyhimyksiä eri vaivoissa ja kristinuskon ja kansanuskon hahmojen sekoittuminen oli tavallista. Keskiajalla Lucia kuvattiin kaula miekan lävistämänä ja siksi hän oli alunperin kaulan vaivojen ja kasvaimien suojelija, siinäkin yhteys kuuterneitoon. Lisäksi apua pyydettiin myös verenvuotoihin ja punatautiin, jota hänen äitinsä oli legendan mukaan sairastanut.

Legenda Lucian silmistä tunnetaan 1300-luvulta asti. Yhteys sanojen Lucia ja valo (lux) välillä lienee vaikuttanut.  Lucian nimi on naisellinen muoto roomalaisesta Luciuksesta, joka onkin johdos valoa tarkoittavasta lux-sanasta. Keskiajalla Lucia sekoitettiinkin usein silmäsairaiden suojelijaan pyhään Ottiliaan, joka oli syntynyt sokeana ja isänsä siksi hylkäämä. Molempien muistopäivä oli vielä 13. joulukuuta.

Lopuksi

Santa Lucia on muuten myös napolilainen kalasatama. Tunnetusta laulussa Santa Luciasta ei ilmeisesti lauletakaan pyhimyksestä, vaan sataman kauneudesta.
Santa Lucia, Napoli 1885

Comme se frícceca
la luna chiena...
lo mare ride,
ll'aria è serena...
Vuje che facite
'mmiez'a la via?
Santa Lucia!
Santa Lucia!
- Napolilainen kansanlaulu-

Laulun ensimmäinen säkeistö kertoo öisestä merestä, kuutamon kauneudesta ja lempeästä ilmasta. Kyseessä on niin sanottu venelaulu (barcarola), joka laulettiin aluksi napolin murteella, mutta käännettiin 1800-luvulla myös italiaksi. Santa Lucian satama ja koko alue on saanut nimensä 800-luvulla rakennetusta kirkosta. Kirkossa on säilytetty niitä kuuluisia silmiä.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Terrorin historiaa 1800-luvulle saakka

Kun Lontossa Westministerissä tapahtui keväällä isku viime, muslimi pormestarin aiempi lausunto, että suurkaupungissa asuessa terrorismin riski on otettava huomioon, joutui hampaisiin. Moni piti kommenttia törkeänä ja vaati lähettämään muslimit kotiin, koska se olisi ainoa ratkaisu terrorismiin. Joku muisti mainita IRA:n terrorin 1970-1980-luvulla ja sen, että terrorismin juuret Lontoossa ovat ainakin 1600-luvun alussa, jolloin katolilaisten ruutisalaliitto tuli ilmi.


Koska terrorismin historia on niin monelle vieras, ajattelin, että olisi kuitenkin ehkä hyvä, ihan yleiseksi sivistykseksi, penkoa vähän terrorin historiaa, niin surullista ja vastenmielistä kuin se kaiken kaikkiaan onkaan. Väkivalta on keino, jolla harvoin saavutetaan hyvää ja joka monesti johtaa vain vastakkainasettelun umpikujaan.

Käsite terrori, josta sana terrorismi on johdettu, tuli eurooppalaiseen käsitteistöön Ranskan vallankumouksen myötä. Vallankumouksen väkivaltaisinta ja radikaaleinta aikaa syyskuusta 1793 heinäkuuhun 1794 on nimitetty terrorin (tai hirmuvallan) ajaksi.

Vallankumousfilosofi
Robespierre
Ranskan sana terreur ja englanninkielen nimitys terror(kauhu, terrori) on peräisin latinan sanasta terror, joka tarkoittaakauhua tai pelkoa. Kielitoimiston sanakirjan mukaan terrori tarkoittaa joko pelkoa herättävää väkivaltaiasta sortoa tai jakuvaa häirintää, kiusaamista ja/tai uhkailua. Terrorismi on terrorin harjoittamista. Terrorismi voidaan myös määritellä laittomaksi väkivallaksi, jonka tarkoituksena on viranomaisten uhkailun tai yleisön pelottelun kautta vaikuttaa päätöksentekoon.

Terrorismilla ei olekaan yleisesti hyväksyttyä kansainvälistä määritelmää. Sanakirjoissa se määritellään mm. järjestelmälliseksi pelon (terror) käyttämiseksi pakottamiseen (Merrian Webster) tai laittomaksi siiviileihin kohdistuvaksi vallankäytöksi, jolla on poliittisia tarkoitusperiä (Oxford dictonaries).

Terrorismin väkivallan ei kaikkien määritelmien mukaan tarvitse tarkoittaa fyysistä väkivaltaa, vaan se voi kohdistua myös ihmisten kunniaan, oikeuksiin tai ihmisten hallintaan pelottelulla. Se voi uhata yksilöiden sijasta myös julkista toimintaa tai kansakunnan itsemääräämisoikeutta ja yhtenäisyyttä (pdf).

Pelon käyttäminen valtioiden sisäisessä politiikassa ei kuitenkaan syntynyt Ranskan vallankumouksen aikana. Pelkoa on käytetty sekä maallisiin että uskonnollisiin tarkoituksiin jo pitkään. Salamurha, josta kirjoitin jo aiemmin, oli vanha vallankäytön menetelmä. Laajasta yleisöstä ja siviileistä tuli terrorismin pääkohde kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen.


Terrorin esihistoria

Kuvaus seljuukki visiirin murhasta.
Antiikin aikana ehkä tunnetuin laitonta väkivaltaa harjoittanut järjestö olivat Juudean selootit. Tämä juutalainen poliittinen ryhmä kävi väkivaltaista taistelua ensin makkabealaisia sittemmin roomalaisia vastaan. Heidän keinoinaan olivat kansannousut ja väkivalta roomalaisten kanssa yhteistyössä olleita juutalaisia kohtaan. Lopulta he ryhtyivät avoimeen kapinaan.

Keskiajan islamilaisessa yhteiskunnassa shiiamuslimeihin kuulunut hassassiinien eli assassiinien sotilaslahko käytti väkivaltaa pelottelun keinona. Lukuisat itsemurhaiskut kohdistuivat kuitenkin lähinnä hallitsevaan eliittiin. Liikkeen nimiin laitettiin myös murhia, jotka olivat muiden tekemiä. Mongolit hävittiviät assassiinit 1200-luvulla.

Terrorin juuret ovat siis sekä uskonnollisissa että kansallismielisissä liikkeissä ja niiden harjoittamassa pelottelu väkivallassa. Niiden toimintatavoissa on monia samoja piirteitä kuin nykyisillä terroristijärjestöillä niin järjestäytymisessä, vaikuttimissa, kohteissa kuin tavoitteissakin. Vaikka molemmat järjestöt epäonnistuivat, niiden merkitykset ja pelotteesta kertoo paljon se, että ne muistetaan vuosisatoja ja tuhansia myöhemminkin.


Eurooppalaisen terrori uudella ajalla

Helposti ajatellaan, ettei Keskiajalta 1600-luvulle juuri esiintynyt sisäpoliittista pelon käyttöä. Pelkoa käytettiin kyllä aseena sodankäynnissä, mutta monet terrorismin muut merkit eivät yleensä toteutuneet. Aina kansallisvaltioiden syntyyn saakka (Westfalenin rauhassa noin 1648), terrorismi loisti paljolti poissaolollaan. Syyt jotka olisivat voineet synnyttää terrorismia johtivat useimmiten avoimeen sotaan.

Guy Fawkes
1600-luvulta lähtien joitakin esimerkkejä terrorismismin kaltaisesta toiminnasta on mahdollista löytää. 1600-luvun Englannissa syntyi ns. ruutisalaliitto, jonka tarkoituksena oli protestanttisen kuninkaan syrjäyttäminen ja katollisen vallan palauttaminen. 1605 tapahtumien muistoksi Britanniassa vietetään edelleen Guy Fawkesin yötä.

Katolliset olivat uskonpuhdistuksen seurauksena vainottu kansanryhmä. Itse ruutisalaliitto oli vain tunnetuin esimerkki katollisesta vastarinnasta, jonka seurauksena tehtiin useita yrityksiä palauttaa katollinen hallinto.

Myöhemmin 1650-luvulla Oliver Cromwell pyrki järjestelmällisesti terrorisoimaan vastustajiaan valtakautensa aikana n. 1657-1658. Hän järjesti irlantilaisia katolilaisten verilöylyjä ja lähetti irlantilaisia lapsia Karibialle orjatyövoimaksi, missä heidän oletettiin kuolevan. Hän käytti kuitenkin kauhua tarkoituksellisesti irlantilaisten katolilaisten 'kesyttämiseen'.

Cromwellin tekojen muisto jätti pitkän varjon Irlannin myöhempään historiaan. Kyse ei kuitakaan ollut varsinaisesta terrorismista, vaan niin sanotusta valtioterrorista, vaikka keinot ja tavoitteet olivat samankaltaiset kuin terrorismissa.


Amerikan ja Ranskan vallankumousliikkeet


Terrori on oikeutta; ja hyve ilman terroria on tuhoisaa.
- vallankumousfilosofi Robespierre -

Amerikan sisällissotaa edeltänyt Bostonin teekutsut 1773 oli tapahtuma, jossa osin intiaaneiksi pukeutuneet paikalliset tyhjensivät Itä-Intian kauppa-komppanian teelaivan lastin mereen. Tapahtuma oli melko rauhanomainen sabotaasi, eikä voida puhua pelottelu yrityksestä, vaan ennemminkin protestista, vaikka siinä tuhottiinkin omaisuutta. Tapahtuma oli vastalause teeveroja vastaan. Brittien reaktio tapahtumaan johti sisällissotaan ja itsenäisyysjulistukseen.

Vapauden pojat ja terva ja höyhenet.
Sen sijaan samoihin aikoihin toiminut 'Vapauden pojat'-salaseura (Sons of Liberty), joka pyrki taistelemaan siirtokuntien kovaa verotusta vastaan. Britit kustansivat 1765 asetetuilla verosäännöillä 10 000 sotilasta siirtokuntiin. Taustalla olivat raskaat sodat intiaaneja ja ranskalaisia vastaan.

Alunperin kyse oli erillisistä sponttaaneista vastarinta ryhmistä, jotka kuitenkin pian liittoutuivat. Seuralla oli tapana rangiasta sen vaatimuksiin suostumattomia virkamiehiä tervalla ja höyhenillä. Liike poltti myös erään vero virkamiehen toimiston ja sai sen seurauksena muita verovirkailijoita eroamaan. Sen toiminnalla oli siis pelotevaikutusta.

Ryhmä käytti myös hyväkseen väkijoukkojen mellakointia ja eri kaupunkijengien toimintaa. New Yorkin kuvernöörin vaunut poltettiin 1765, mutta kuvernööri itse oli onneksi turvassa mellakoinnilta linnoituksen suojissa.

Aristokraatit seipäillä
Brittiläiset näkivät liikkeen terroristiliikkeenä, mutta amerikkalaiset pitivät sitä isänmaallisena järjestönä. Tämä pitää paikkansa monien kansallismielisten terroristi-järjestöjen suhteen. Ennen itsenäisyyden toteutumista ne nähdään emämaassa terroristijärjestöinä, mutta mahdollisen itsenäistymisen jälkeen uudessa valtiossa kansallissankareina. Joskus väkivallan raaistuminen kääntää myös oman kansan isänmaallisia terroristiryhmiä vastaan kuten on käynyt mm. baskien itsenäisyyttä ajaneelle ETA:lle.

Ranskan vallankumouksen kansanjoukkojen aiheuttama osin suunnittelematon ja osin järjestäytynyt väkivalta kanssaihmisiä kohtaan, täyttää varmasti terrorin määritelmät. Vallan-kumouksen aikana kauhun politiikkaa toteuttaneita alettiin kutsua terroristeiksi. Pariisilaisilla väki-joukoilla oli tärkeä osa toiminnassa.

Ranskalainen terrori poikkesi aiemmasta siinä että sillä ei ollut kansallismielisiä eikä uskonnollisia tavoitteita, vaan tavoitteet olivat yhteiskunnallisia ja luokkajakoa hajottavia. Myöhemmin nämä eri tavoitteet ovat usein sekoittuneet toiminnassa.


1800-luvun poliittinen terrori ja anarkismi


Historia ei toista itseään, mutta nykyaika riimittyy menneen kanssa.
- Mark Twain -

Radikaalit tappavat maailman johtajia yksi kerrallaan - ensin Yhdysvaltain presidentin, sitten Venäjän johtajan, Ranskan presidentin, Itävallan johtajan ja Espanjan pääministerin. Pommeja räjähtää Wall Streetilla, Lontoon maanalaisessa, Barcelonan teatterissa, Pariisin kahvilassa ja Moskovan paraatissa.

Emile Henrý otetaan kiinni.
Tyypillinen terroristi on poliisin mukaan vailla katumusta ja valmis kuolemaan. Syntyy paniikki ja hallitukset ryhtyvät tiukkoihin toimiin. Siirtolaisia ahdistellaan. Siitä huolimatta radikaalit jatkavat toimintaansa ympäri maailmaa. Kuulostaako pelottavilta islamistisilta uhkakuvilta?

Näin on kuitenkin jo tapahtunut 1800-1900-luvun vaihteessa, eivätkä liikkeellä suinkaan olleet uskonnolliset terroristit, vaan poliittiset anarkistit. Kaikki anarkistit eivät kylläkään uskoneet väkivallan käyttöön ja vielä pienempi osa hyväksyi sen käytön tavallisia ihmisiä kohtaan.

Anarkistien oppi-isänään oli ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon, joka uskoi, että hallitusrakenteiden hävittämisen jälkeen ihmiset järjestäytyisivät uudelleen rauhanomaisesti ja oikeudenmukaisesti. Ihmiset hoitaisivat asiansa ilman tarvetta veroille ja poliisivoimille. Laki oli hirmuvaltaa, omaisuus ryöstö.

Toisena oppi-isänä venäläinen vallankumouksellinen Mikhail Bakunin, joka oli kaikenlaisia staattisia ja hierarkisia järjestelmiä vastaan. Hänen mukaansa kapitalismikaan ei kyennyt takaamaan vapautta köyhille. Hän kannatti sosialismia ja kollektivismia.

Tyylikkäästi pukeutunut nuori ranskalainen 20-vuotias Emile Henry räjäytti illansuussa 12.2.1884 pommin Café Terminuksessa, Gare Saint-Lazarressa. Kahvila oli täynnä nuoria ranskalaisia, jotka olivat kuuntelemassa uutta musiikkia. Eloonjääneet heräsivät ruumiinosien keskellä ja uhreja oli tulessa. Ihmiset juoksivat ja kirkuivat.

Proudhoun halusi särkeä
yhteiskunnan rakenteita.
Tämä ei ollut Henryn ensimmäinen attentaatti. Pari kuukautta aiemmin hän oli räjäyttänyt poliisiaseman ja tappanut viisi ihmistä ja palannut rauhassa takaisin työhönsä kirjan-pitäjänä. Café Terminuksen pommi-isku oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun tavallisista ihmisistä tuli terroristien kohteita. Henryn toimet olivat hänen reaktionsa rakenteelliseen väki-valtaan, joka kohdistui köyhiin ja työväestöön. Kun Henry teloitettiin 21 vuotiaana, anarkistit ryhtyivät kostoiskuihin ympäri Ranskaa.

Työturvallisuus ei ollut 1800-luvun lopulla vielä kovin kehittynyttä, ihmisiä kuoli työmaa- ja kaivosonnettomuuksia, mutta myös nälkään ja lääketieteellisen hoidon puutteeseen. Monesti oli kyse laiminlyönneistä. Toimeentulo oli usein raskaastakin työstä niukka.

Monia väkivaltaisia anarkisteja yhdisti kokemus siitä, että ihmiselämä ei ollut paljonkaan arvoista, jos olit köyhä tai raskaassa työssä. Näin he eivät arvostaneet myöskään varakkaamman väen elämää. Alunperin heidän kohteinaan olivatkin isokenkäiset, mutta vähitellen kohteeksi joutui kaikenlaisia kansalaisia. Osa heistä nautti laajoja sympatioita, esimerkiksi amerikkalaisesta Iso-Bill Haywoodista tuli kansansankari.

Kannattaa silti muistaa, että monet anarkistit eivät kannattaneet väkivaltaa ja vielä harvemmat sen kohdistumista tavallisiin kansalaisiin. Samoin kaikki itsenäistymisen tai autonomian kannattajat eivät ole kapinnallisia tai terroristeja, eivätkä kaikki vakaumuksellisesti uskonnolliset fanaatikkoja.

Loppuajatus

Terrorismin kohdalla näyttää toteutuneen, että kun joku idea saa siivet ja se todetaan toimivaksi, vaikka näin sairaalla tavalla, sitä voidaan käyttää hyvin erilaisiin tarkoituksiin. Alkuperäiset käyttäjät pitivät varmasti toimiaan oikeutettuina, mutta eivät nähneet kehitystä, johon se johtaisi.

Tuskin 1600-1700-luvun vapaustaistelijat ja 1800-luvun anarkistit toivoivat nykyistä tilannetta, joissa terrorismia käytetään aseena demokratiaa vastaan, jonka puolesta he itse olivat taistelemassa. He eivät osanneet ajatella, että valjastaessaan kauhun tai pelon käyttöönsä, he vapauttivat sen myös toisten, oman ajatusmaailmansa kanssa ristiriidassa olevien, voimien käyttöön.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Verjus, keskiaikainen viinietikan korvike

Keskiajalla suosittu verjus eli hapanrypälemehu on viinietikan tai sitrusmehun korvike. Se valmistetaan yleensä raaoista rypäleistä, mutta keskiajalla sitä tehtiin myös muista raaoista hedelmistä, kuten omenoista tai kirsikoista.


Verjusen valmistusta keskiajalla.
Verjus on alunperin keskiajan ranskaa ja tarkoittaa vihreää mehua. Verjus ei kuitenkaan ole alunperin keksitty keskiajalla, vaikka silloin sen suosio olikin huipussaan, vaan se tunnettiin jo antiikin aikana. Nykyajan keittiössä se korvataan yleensä joko viinietikalla, happamalla viinillä tai sitrusmehulla. Keskiajalla sitä käytettiin mausteena ja kastikkeiden aineksena.

Vanhin tunnettu resepti, jossa on käytetty hapanrypälemehusta on vuodelta 71. Roomalaiset käyttivät kolmenlaista rypälemehua, joista hapanrypälemehun (acresta) lisäksi tunnettiin tavallinen viini ja viinisiirappi, joka oli kokoonkeitettyä rypälemehua. Viinisiirapista kehittyi nykyiaikainen balsamietikka.

Roomalaiset veivät mukanaan käyttämänsä ainekset valloittamilleen alueille. Näin verjus levisi Eurooppaan. 300-luvulle tultaessa erilaisia rypälemehuja käytettiin jo monenlaisiin ruokiin. Dijonissa verjus oli tärkeä sinapin raaka-aine, joka myöhemmin osin korvautui viinillä ja viinietikalla.

Koska erityisesti viiniköynneksiä tarvitsee karsia, jotta rypäleet kypsyisivät hyvin ja niistä tulisi makeita, on verjus tavallaan viinintuotannon sivutuote. On ymmärrettävää, että keskiajalla tällaiset sivutuotteet käytettiin tarkkaan hyväksi. Aikanaan tosin viljeltiin hapanrypälemehua varten ihan omaakin rypälelajiketta, joista valmistettu mehu ei ollut viinintuotannon sivutuote. Lisäksi Pohjois-Euroopassa ei ollut saatavissa sitruksia, jotka parhaiten korvaavat vihermehua, sillä viinietikka on terävämmän makuista.

Toisinaan myös omenapuita tarvitsee karsia, koska ne tekevät liikaa raakileita jaksaakseen kunnolla kantaa satonsa. Tällöin karsituista raakileista on helposti saatu mehua. Alueilla, joissa rypäleitä ei kasvatettu käytettiinkin usein omenoita vihermehuun. Ardèchen alueella Ranskassa, raakileista käytetty siideri tunnetaan edelleen nimellä verjus. Myös hapan viinirypälemehu saatettiin ainakin 1700-luvulla käyttää. Keskiajan englantilaisessa keittiössä, verjuice tarkoittikin toisinaan villiomenamehua (crabapple* juice) tai ihan vain omena mehua.

Sivu Platinan teoksesta
'De honesta voluptate et valetudine'
1400-luvulla elänyt italialainen humanisti Bartolomeo Sacchi, joka tunnettiin paremmin nimellä Platina, kirjoitti viinietikan ja vihermehun eroista 1475: "Viinietikka on terävämmän makuista kuin verjus, joka rauhoittaa polttelevan vatsan hellemmin eikä riuduta tai heikennä kehoa samoin kuin viinietikka. Erityisen hyvä Verjus on rauhattomalle tai sekaiselle vatsalle ja janoiselle maksalle, jos sitä käyttää sellaisenaan raakana, sillä se menettää osan tehostaan keitettynä."

Ruoanlaitosta verjus katosi pääosin 1800-luvulla, jolloin alettiin karsasta happamampia makuja. Miedommat sitrukset, ensin appelsiini ja myöhemmin myös sitruuna, alkoivat korvata hapanrypälemehua.

Edelleen verjusia käytetään jonkin verran Yhdysvaltain etelävaltioissa ja Lähi-Idässä. Libanonilaiset ja syyrialaiset tuntevat sen nimellä horsum ja iranilaiset (persiaksi) nimellä abghooreh. Siellä sitä on edelleen myytävänä kaupoissakin. Lisäksi sitä käytetään joissakin Ranskan paikalliskeittiöissä ja eräillä muilla Euroopan alueilla. Nykykeittiössä sitä käytetään erityisesti salaatinkastikkeisiin.


* Nykyään crabapple tarkoittaa paitsi villiomenia myös mm. koristeomenapuiden happamia omenoita