keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Terrorin historiaa 1800-luvulle saakka

Kun Lontossa Westministerissä tapahtui keväällä isku viime, muslimi pormestarin aiempi lausunto, että suurkaupungissa asuessa terrorismin riski on otettava huomioon, joutui hampaisiin. Moni piti kommenttia törkeänä ja vaati lähettämään muslimit kotiin, koska se olisi ainoa ratkaisu terrorismiin. Joku muisti mainita IRA:n terrorin 1970-1980-luvulla ja sen, että terrorismin juuret Lontoossa ovat ainakin 1600-luvun alussa, jolloin katolilaisten ruutisalaliitto tuli ilmi.


Koska terrorismin historia on niin monelle vieras, ajattelin, että olisi kuitenkin ehkä hyvä, ihan yleiseksi sivistykseksi, penkoa vähän terrorin historiaa, niin surullista ja vastenmielistä kuin se kaiken kaikkiaan onkaan. Väkivalta on keino, jolla harvoin saavutetaan hyvää ja joka monesti johtaa vain vastakkainasettelun umpikujaan.

Käsite terrori, josta sana terrorismi on johdettu, tuli eurooppalaiseen käsitteistöön Ranskan vallankumouksen myötä. Vallankumouksen väkivaltaisinta ja radikaaleinta aikaa syyskuusta 1793 heinäkuuhun 1794 on nimitetty terrorin (tai hirmuvallan) ajaksi.

Vallankumousfilosofi
Robespierre
Ranskan sana terreur ja englanninkielen nimitys terror(kauhu, terrori) on peräisin latinan sanasta terror, joka tarkoittaakauhua tai pelkoa. Kielitoimiston sanakirjan mukaan terrori tarkoittaa joko pelkoa herättävää väkivaltaiasta sortoa tai jakuvaa häirintää, kiusaamista ja/tai uhkailua. Terrorismi on terrorin harjoittamista. Terrorismi voidaan myös määritellä laittomaksi väkivallaksi, jonka tarkoituksena on viranomaisten uhkailun tai yleisön pelottelun kautta vaikuttaa päätöksentekoon.

Terrorismilla ei olekaan yleisesti hyväksyttyä kansainvälistä määritelmää. Sanakirjoissa se määritellään mm. järjestelmälliseksi pelon (terror) käyttämiseksi pakottamiseen (Merrian Webster) tai laittomaksi siiviileihin kohdistuvaksi vallankäytöksi, jolla on poliittisia tarkoitusperiä (Oxford dictonaries).

Terrorismin väkivallan ei kaikkien määritelmien mukaan tarvitse tarkoittaa fyysistä väkivaltaa, vaan se voi kohdistua myös ihmisten kunniaan, oikeuksiin tai ihmisten hallintaan pelottelulla. Se voi uhata yksilöiden sijasta myös julkista toimintaa tai kansakunnan itsemääräämisoikeutta ja yhtenäisyyttä (pdf).

Pelon käyttäminen valtioiden sisäisessä politiikassa ei kuitenkaan syntynyt Ranskan vallankumouksen aikana. Pelkoa on käytetty sekä maallisiin että uskonnollisiin tarkoituksiin jo pitkään. Salamurha, josta kirjoitin jo aiemmin, oli vanha vallankäytön menetelmä. Laajasta yleisöstä ja siviileistä tuli terrorismin pääkohde kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen.


Terrorin esihistoria

Kuvaus seljuukki visiirin murhasta.
Antiikin aikana ehkä tunnetuin laitonta väkivaltaa harjoittanut järjestö olivat Juudean selootit. Tämä juutalainen poliittinen ryhmä kävi väkivaltaista taistelua ensin makkabealaisia sittemmin roomalaisia vastaan. Heidän keinoinaan olivat kansannousut ja väkivalta roomalaisten kanssa yhteistyössä olleita juutalaisia kohtaan. Lopulta he ryhtyivät avoimeen kapinaan.

Keskiajan islamilaisessa yhteiskunnassa shiiamuslimeihin kuulunut hassassiinien eli assassiinien sotilaslahko käytti väkivaltaa pelottelun keinona. Lukuisat itsemurhaiskut kohdistuivat kuitenkin lähinnä hallitsevaan eliittiin. Liikkeen nimiin laitettiin myös murhia, jotka olivat muiden tekemiä. Mongolit hävittiviät assassiinit 1200-luvulla.

Terrorin juuret ovat siis sekä uskonnollisissa että kansallismielisissä liikkeissä ja niiden harjoittamassa pelottelu väkivallassa. Niiden toimintatavoissa on monia samoja piirteitä kuin nykyisillä terroristijärjestöillä niin järjestäytymisessä, vaikuttimissa, kohteissa kuin tavoitteissakin. Vaikka molemmat järjestöt epäonnistuivat, niiden merkitykset ja pelotteesta kertoo paljon se, että ne muistetaan vuosisatoja ja tuhansia myöhemminkin.


Eurooppalaisen terrori uudella ajalla

Helposti ajatellaan, ettei Keskiajalta 1600-luvulle juuri esiintynyt sisäpoliittista pelon käyttöä. Pelkoa käytettiin kyllä aseena sodankäynnissä, mutta monet terrorismin muut merkit eivät yleensä toteutuneet. Aina kansallisvaltioiden syntyyn saakka (Westfalenin rauhassa noin 1648), terrorismi loisti paljolti poissaolollaan. Syyt jotka olisivat voineet synnyttää terrorismia johtivat useimmiten avoimeen sotaan.

Guy Fawkes
1600-luvulta lähtien joitakin esimerkkejä terrorismismin kaltaisesta toiminnasta on mahdollista löytää. 1600-luvun Englannissa syntyi ns. ruutisalaliitto, jonka tarkoituksena oli protestanttisen kuninkaan syrjäyttäminen ja katollisen vallan palauttaminen. 1605 tapahtumien muistoksi Britanniassa vietetään edelleen Guy Fawkesin yötä.

Katolliset olivat uskonpuhdistuksen seurauksena vainottu kansanryhmä. Itse ruutisalaliitto oli vain tunnetuin esimerkki katollisesta vastarinnasta, jonka seurauksena tehtiin useita yrityksiä palauttaa katollinen hallinto.

Myöhemmin 1650-luvulla Oliver Cromwell pyrki järjestelmällisesti terrorisoimaan vastustajiaan valtakautensa aikana n. 1657-1658. Hän järjesti irlantilaisia katolilaisten verilöylyjä ja lähetti irlantilaisia lapsia Karibialle orjatyövoimaksi, missä heidän oletettiin kuolevan. Hän käytti kuitenkin kauhua tarkoituksellisesti irlantilaisten katolilaisten 'kesyttämiseen'.

Cromwellin tekojen muisto jätti pitkän varjon Irlannin myöhempään historiaan. Kyse ei kuitakaan ollut varsinaisesta terrorismista, vaan niin sanotusta valtioterrorista, vaikka keinot ja tavoitteet olivat samankaltaiset kuin terrorismissa.


Amerikan ja Ranskan vallankumousliikkeet


Terrori on oikeutta; ja hyve ilman terroria on tuhoisaa.
- vallankumousfilosofi Robespierre -

Amerikan sisällissotaa edeltänyt Bostonin teekutsut 1773 oli tapahtuma, jossa osin intiaaneiksi pukeutuneet paikalliset tyhjensivät Itä-Intian kauppa-komppanian teelaivan lastin mereen. Tapahtuma oli melko rauhanomainen sabotaasi, eikä voida puhua pelottelu yrityksestä, vaan ennemminkin protestista, vaikka siinä tuhottiinkin omaisuutta. Tapahtuma oli vastalause teeveroja vastaan. Brittien reaktio tapahtumaan johti sisällissotaan ja itsenäisyysjulistukseen.

Vapauden pojat ja terva ja höyhenet.
Sen sijaan samoihin aikoihin toiminut 'Vapauden pojat'-salaseura (Sons of Liberty), joka pyrki taistelemaan siirtokuntien kovaa verotusta vastaan. Britit kustansivat 1765 asetetuilla verosäännöillä 10 000 sotilasta siirtokuntiin. Taustalla olivat raskaat sodat intiaaneja ja ranskalaisia vastaan.

Alunperin kyse oli erillisistä sponttaaneista vastarinta ryhmistä, jotka kuitenkin pian liittoutuivat. Seuralla oli tapana rangiasta sen vaatimuksiin suostumattomia virkamiehiä tervalla ja höyhenillä. Liike poltti myös erään vero virkamiehen toimiston ja sai sen seurauksena muita verovirkailijoita eroamaan. Sen toiminnalla oli siis pelotevaikutusta.

Ryhmä käytti myös hyväkseen väkijoukkojen mellakointia ja eri kaupunkijengien toimintaa. New Yorkin kuvernöörin vaunut poltettiin 1765, mutta kuvernööri itse oli onneksi turvassa mellakoinnilta linnoituksen suojissa.

Aristokraatit seipäillä
Brittiläiset näkivät liikkeen terroristiliikkeenä, mutta amerikkalaiset pitivät sitä isänmaallisena järjestönä. Tämä pitää paikkansa monien kansallismielisten terroristi-järjestöjen suhteen. Ennen itsenäisyyden toteutumista ne nähdään emämaassa terroristijärjestöinä, mutta mahdollisen itsenäistymisen jälkeen uudessa valtiossa kansallissankareina. Joskus väkivallan raaistuminen kääntää myös oman kansan isänmaallisia terroristiryhmiä vastaan kuten on käynyt mm. baskien itsenäisyyttä ajaneelle ETA:lle.

Ranskan vallankumouksen kansanjoukkojen aiheuttama osin suunnittelematon ja osin järjestäytynyt väkivalta kanssaihmisiä kohtaan, täyttää varmasti terrorin määritelmät. Vallan-kumouksen aikana kauhun politiikkaa toteuttaneita alettiin kutsua terroristeiksi. Pariisilaisilla väki-joukoilla oli tärkeä osa toiminnassa.

Ranskalainen terrori poikkesi aiemmasta siinä että sillä ei ollut kansallismielisiä eikä uskonnollisia tavoitteita, vaan tavoitteet olivat yhteiskunnallisia ja luokkajakoa hajottavia. Myöhemmin nämä eri tavoitteet ovat usein sekoittuneet toiminnassa.


1800-luvun poliittinen terrori ja anarkismi


Historia ei toista itseään, mutta nykyaika riimittyy menneen kanssa.
- Mark Twain -

Radikaalit tappavat maailman johtajia yksi kerrallaan - ensin Yhdysvaltain presidentin, sitten Venäjän johtajan, Ranskan presidentin, Itävallan johtajan ja Espanjan pääministerin. Pommeja räjähtää Wall Streetilla, Lontoon maanalaisessa, Barcelonan teatterissa, Pariisin kahvilassa ja Moskovan paraatissa.

Emile Henrý otetaan kiinni.
Tyypillinen terroristi on poliisin mukaan vailla katumusta ja valmis kuolemaan. Syntyy paniikki ja hallitukset ryhtyvät tiukkoihin toimiin. Siirtolaisia ahdistellaan. Siitä huolimatta radikaalit jatkavat toimintaansa ympäri maailmaa. Kuulostaako pelottavilta islamistisilta uhkakuvilta?

Näin on kuitenkin jo tapahtunut 1800-1900-luvun vaihteessa, eivätkä liikkeellä suinkaan olleet uskonnolliset terroristit, vaan poliittiset anarkistit. Kaikki anarkistit eivät kylläkään uskoneet väkivallan käyttöön ja vielä pienempi osa hyväksyi sen käytön tavallisia ihmisiä kohtaan.

Anarkistien oppi-isänään oli ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon, joka uskoi, että hallitusrakenteiden hävittämisen jälkeen ihmiset järjestäytyisivät uudelleen rauhanomaisesti ja oikeudenmukaisesti. Ihmiset hoitaisivat asiansa ilman tarvetta veroille ja poliisivoimille. Laki oli hirmuvaltaa, omaisuus ryöstö.

Toisena oppi-isänä venäläinen vallankumouksellinen Mikhail Bakunin, joka oli kaikenlaisia staattisia ja hierarkisia järjestelmiä vastaan. Hänen mukaansa kapitalismikaan ei kyennyt takaamaan vapautta köyhille. Hän kannatti sosialismia ja kollektivismia.

Tyylikkäästi pukeutunut nuori ranskalainen 20-vuotias Emile Henry räjäytti illansuussa 12.2.1884 pommin Café Terminuksessa, Gare Saint-Lazarressa. Kahvila oli täynnä nuoria ranskalaisia, jotka olivat kuuntelemassa uutta musiikkia. Eloonjääneet heräsivät ruumiinosien keskellä ja uhreja oli tulessa. Ihmiset juoksivat ja kirkuivat.

Proudhoun halusi särkeä
yhteiskunnan rakenteita.
Tämä ei ollut Henryn ensimmäinen attentaatti. Pari kuukautta aiemmin hän oli räjäyttänyt poliisiaseman ja tappanut viisi ihmistä ja palannut rauhassa takaisin työhönsä kirjan-pitäjänä. Café Terminuksen pommi-isku oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun tavallisista ihmisistä tuli terroristien kohteita. Henryn toimet olivat hänen reaktionsa rakenteelliseen väki-valtaan, joka kohdistui köyhiin ja työväestöön. Kun Henry teloitettiin 21 vuotiaana, anarkistit ryhtyivät kostoiskuihin ympäri Ranskaa.

Työturvallisuus ei ollut 1800-luvun lopulla vielä kovin kehittynyttä, ihmisiä kuoli työmaa- ja kaivosonnettomuuksia, mutta myös nälkään ja lääketieteellisen hoidon puutteeseen. Monesti oli kyse laiminlyönneistä. Toimeentulo oli usein raskaastakin työstä niukka.

Monia väkivaltaisia anarkisteja yhdisti kokemus siitä, että ihmiselämä ei ollut paljonkaan arvoista, jos olit köyhä tai raskaassa työssä. Näin he eivät arvostaneet myöskään varakkaamman väen elämää. Alunperin heidän kohteinaan olivatkin isokenkäiset, mutta vähitellen kohteeksi joutui kaikenlaisia kansalaisia. Osa heistä nautti laajoja sympatioita, esimerkiksi amerikkalaisesta Iso-Bill Haywoodista tuli kansansankari.

Kannattaa silti muistaa, että monet anarkistit eivät kannattaneet väkivaltaa ja vielä harvemmat sen kohdistumista tavallisiin kansalaisiin. Samoin kaikki itsenäistymisen tai autonomian kannattajat eivät ole kapinnallisia tai terroristeja, eivätkä kaikki vakaumuksellisesti uskonnolliset fanaatikkoja.

Loppuajatus

Terrorismin kohdalla näyttää toteutuneen, että kun joku idea saa siivet ja se todetaan toimivaksi, vaikka näin sairaalla tavalla, sitä voidaan käyttää hyvin erilaisiin tarkoituksiin. Alkuperäiset käyttäjät pitivät varmasti toimiaan oikeutettuina, mutta eivät nähneet kehitystä, johon se johtaisi.

Tuskin 1600-1700-luvun vapaustaistelijat ja 1800-luvun anarkistit toivoivat nykyistä tilannetta, joissa terrorismia käytetään aseena demokratiaa vastaan, jonka puolesta he itse olivat taistelemassa. He eivät osanneet ajatella, että valjastaessaan kauhun tai pelon käyttöönsä, he vapauttivat sen myös toisten, oman ajatusmaailmansa kanssa ristiriidassa olevien, voimien käyttöön.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Verjus, keskiaikainen viinietikan korvike

Keskiajalla suosittu verjus eli hapanrypälemehu on viinietikan tai sitrusmehun korvike. Se valmistetaan yleensä raaoista rypäleistä, mutta keskiajalla sitä tehtiin myös muista raaoista hedelmistä, kuten omenoista tai kirsikoista.


Verjusen valmistusta keskiajalla.
Verjus on alunperin keskiajan ranskaa ja tarkoittaa vihreää mehua. Verjus ei kuitenkaan ole alunperin keksitty keskiajalla, vaikka silloin sen suosio olikin huipussaan, vaan se tunnettiin jo antiikin aikana. Nykyajan keittiössä se korvataan yleensä joko viinietikalla, happamalla viinillä tai sitrusmehulla. Keskiajalla sitä käytettiin mausteena ja kastikkeiden aineksena.

Vanhin tunnettu resepti, jossa on käytetty hapanrypälemehusta on vuodelta 71. Roomalaiset käyttivät kolmenlaista rypälemehua, joista hapanrypälemehun (acresta) lisäksi tunnettiin tavallinen viini ja viinisiirappi, joka oli kokoonkeitettyä rypälemehua. Viinisiirapista kehittyi nykyiaikainen balsamietikka.

Roomalaiset veivät mukanaan käyttämänsä ainekset valloittamilleen alueille. Näin verjus levisi Eurooppaan. 300-luvulle tultaessa erilaisia rypälemehuja käytettiin jo monenlaisiin ruokiin. Dijonissa verjus oli tärkeä sinapin raaka-aine, joka myöhemmin osin korvautui viinillä ja viinietikalla.

Koska erityisesti viiniköynneksiä tarvitsee karsia, jotta rypäleet kypsyisivät hyvin ja niistä tulisi makeita, on verjus tavallaan viinintuotannon sivutuote. On ymmärrettävää, että keskiajalla tällaiset sivutuotteet käytettiin tarkkaan hyväksi. Aikanaan tosin viljeltiin hapanrypälemehua varten ihan omaakin rypälelajiketta, joista valmistettu mehu ei ollut viinintuotannon sivutuote. Lisäksi Pohjois-Euroopassa ei ollut saatavissa sitruksia, jotka parhaiten korvaavat vihermehua, sillä viinietikka on terävämmän makuista.

Toisinaan myös omenapuita tarvitsee karsia, koska ne tekevät liikaa raakileita jaksaakseen kunnolla kantaa satonsa. Tällöin karsituista raakileista on helposti saatu mehua. Alueilla, joissa rypäleitä ei kasvatettu käytettiinkin usein omenoita vihermehuun. Ardèchen alueella Ranskassa, raakileista käytetty siideri tunnetaan edelleen nimellä verjus. Myös hapan viinirypälemehu saatettiin ainakin 1700-luvulla käyttää. Keskiajan englantilaisessa keittiössä, verjuice tarkoittikin toisinaan villiomenamehua (crabapple* juice) tai ihan vain omena mehua.

Sivu Platinan teoksesta
'De honesta voluptate et valetudine'
1400-luvulla elänyt italialainen humanisti Bartolomeo Sacchi, joka tunnettiin paremmin nimellä Platina, kirjoitti viinietikan ja vihermehun eroista 1475: "Viinietikka on terävämmän makuista kuin verjus, joka rauhoittaa polttelevan vatsan hellemmin eikä riuduta tai heikennä kehoa samoin kuin viinietikka. Erityisen hyvä Verjus on rauhattomalle tai sekaiselle vatsalle ja janoiselle maksalle, jos sitä käyttää sellaisenaan raakana, sillä se menettää osan tehostaan keitettynä."

Ruoanlaitosta verjus katosi pääosin 1800-luvulla, jolloin alettiin karsasta happamampia makuja. Miedommat sitrukset, ensin appelsiini ja myöhemmin myös sitruuna, alkoivat korvata hapanrypälemehua.

Edelleen verjusia käytetään jonkin verran Yhdysvaltain etelävaltioissa ja Lähi-Idässä. Libanonilaiset ja syyrialaiset tuntevat sen nimellä horsum ja iranilaiset (persiaksi) nimellä abghooreh. Siellä sitä on edelleen myytävänä kaupoissakin. Lisäksi sitä käytetään joissakin Ranskan paikalliskeittiöissä ja eräillä muilla Euroopan alueilla. Nykykeittiössä sitä käytetään erityisesti salaatinkastikkeisiin.


* Nykyään crabapple tarkoittaa paitsi villiomenia myös mm. koristeomenapuiden happamia omenoita

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Savupirtistä tasakattoon

Savutupa ja aitta.
Aarne Pietinen 1939. CC-BY-4.0
Hirsinen savupirtti tuli Suomeen rauta-kauden lopulla noin 900-luvulla. Se tuli meille idästä. Se ehti länteen vuoden 1000 tienoilla. Savupirtti lämpesi kiukaalla. Rautakauden ja keskiajan vaihteessa, 1200-luvulla meille levisi ensin Ruotsista ja sitten myös idästä savutupa, jossa oli muurattu uuni.  Itä-Suomessa sisään lämpeäviä eli savuisia rakennuksia oli vielä 1900-luvun alussa runsaasti.


Majasta pirttiin

900-luvulla Suomeen tulleet pirtit lämmitettiin luonnonkivistä kasatulla kiukaalla, joka rakennettiin huoneen nurkkaan. Pirtit olivat malliltaan tasasivuisia, eli neliskanttisia ja siinä oli matala oli loiva harjakatto. Ovi oli toisessa päädyssä. Joka seinä oli usein tasa pitkä. Sivuseinällä oli räppänä, josta savu meni ulos. Siitä tuli myös valoa sisälle. Savupirtti oli monitoimitila, johon koko perheen elämä keskittyi.

Savukiuas rovaniemeläisessä saunassa.
Photo by Yves Lemarcheix. PD.
Talvisaikaankin ovet oli avattava auki lämmitettäessä, jotta savu saatiin ulos. Tämä aiheutti vetoa. Lisäksi savu turmeli silmät ja aiheutti häkämyrkytys-riskin. Huoneet olivat myöskin savun jälkeen nokisia. Seiniä piti pestä tavallista useammin. Rakennettaessa alin hirsi laitettiin suoraan maan pinnalle, ilman perustuksia, mistä se lahosi vähitellen.

Kiuas oli siitä hyödyllinen, että se varasi lämpöä toisin kuin avoliesi. Kun kiuas oli nurkassa, pirtissä oli helpompi liikkua ja työskennellä. Tulipesän edessä oli usein liesi, jossa valmistettiin ruokaa kattilassa. Länsisuomalaiset paistoivat ruokaa monesti pannulla, mutta itäsuomalaiset käyttivät uunin nurkalla olevaa saviruukkua. Yön yli hehkuvat kekäleet kytivät tuhkan suojessa ja aamulla niillä sitten sytytettiin tuli. Kesäisin ruokaa laitettiin yleensä ulkosalla sen aikaisessa kesäkeittiössä eli majassa tai kodassa, paikoin vielä 1800-luvullakin. Silloin pirtti ei turhaan lämmennyt.

Pirtistä tupaan

Savutupa oli parempi versio pirtistä. Siinä myös pohjoismaalainen varakkaampi väki tapasi asua. Uuni muurattiin joko savella tai laastilla useimmiten edelleen luonnonkivistä. Siinä oli vaaka kanavia ilmalle. Tuli lämmitti uunin päälle muurattua suurta kivimassaa. Savutuvissa oli aiempaa korkeampi sisäkatto ja savu nousi yleensä tuvan katon rajaan. Siellä se sai olla tupaa lämmittämässä. Tämä uudenlainen uuni varasi lämpöä asuntoon pitemmäksi aikaa.  Kun tupa oli 4-5 metriä korkea, savuton tila saattoi olla jopa parimetriä tuvan ala osassa. Lämmityksen jälkeen savu päästettiin ulos katonläpi kulkevan puisen lakeistorven eli lakeisen kautta.

Uunin nurkalla oli varsi, jolla katon savuluukku avattiin.
Savutupa interiööri - Agathon Reinholm
Museovirasto CC-BY-4.0 (värejä muokattu)
Tupa vakiintui maassamme 1200-luvun puolivälissä. Sellaisia rakensivat ensinnä varakkaammat. Se oli myös vallitseva rakennustyyppi varhaisissa pappiloissa. Katon rajaan kertyvä savu ei samalla tavalla turmellut huonetilaa ja mahdollisti aiempaa enemmän sisutusta. Ulkokatto oli peitetty kaislalla, turpeella tai malkakatolla, joka koostui eräänlaisista puulaudoista. Turvekatolla saattoi kasvaa ruohoa. Pirttien akkunoissa saattoi olla liutettava luukku tai ne saatettiin olla peitetty sian rakoilla. Näistä saatiin valoa sisään päiväsaikaan. Pimeään aikaan poltettiin päreitä.

Savutuvat olivat maalaamattomia rakennuksia. Niissä ei ollut juurikaan irrallisia huonekkaluja, vaan seinustaa kiersivät penkit, jotka kävivät myös yösijoiksi. Seinässä olevien akkunoiden lisäksi valoa antoi uuni ja uunin nurkalla palanut päre. Myös pöydällä saattoi vesiastian päällä palaa päre. Tuvissa oli usein sisällä porsaita ja kanoja, joskus maalattialla jopa hevonen kuivattelemassa.

Raasutupa ja paritupa

Keskiaika oli savutupien kautta. Tuolloin lähinnä vain linnoissa oli täysin savuttomia huoneita. Kaupungeissa savutuvat olivat aluksi pääasiallinen rakennusmuoto. Turvekatoilla saattoi laiduntaa vuohia. Keskiajan loppupuolella kaupunkeihin alettiin rakentaa paritupia, joissa oli kaksi huonetta eteisen molemmilla puolin. Niihin tuli pienet lasitetetut ikkunat, alkeellinen savupiippu, puiset vesikourut ja perustukset. Näitä rakennuttivat ensin varakkaimmat porvarit.

1500-luvulla rakennettiin savutuvan rinnalle samaan pihapiiriin monesti toinenkin tupa. Saman katon alle rakennettuja paritupia alkoi ilmaantua maaseudulle 1600-luvulla. Siitä tuli vähitellen Suomen yleisin talotyyppi. Vuoden 1681 talontarkastussääntö näet määräsi, että taloilla piti olla asuintuvan lisäksi vierastupa. Pienempi huone saattoi toisinaan toimia myös aittana, saunana tai riihenä. Parituvan huoneiden välissä oli käytävä eli eteinen. Sen perälle syntyi myöhemmin usein kamari.

Paavo Ruotsalaisen kotitalo oli paritupa.
Photo by Isidorus Finn, CC-BY-3.0
Savupiippujen ja sitä myötä ns. uloslämpeävien rakennusten yleistyminen vaati tiiliteollisuuden kehittymistä. Savupiipullinen takka ilmaantui myöhäisellä keskiajalla. Varakkaissa osissa Länsi-Suomea muutos alkoi 1500-luvulla. Tuolloin sisäkatto aleni, kun savulle ei enää tarvinnut varata tilaa. Turun kaupungissa johto kamppanjoi savujohdollisten talojen puolesta jo 1600-luvulla. Kyse oli myös taloudellisesta asiasta, sillä savutuvan lämmitys vei vähemmän puita. Siksi köyhemmillä alueilla muutos oli hitaampaa.

Raasutupa eli takkatupa yleistyi 1700-luvulla. Se oli yhä yksihuoneinen asumus, toisin kuin varakkaampien pari-tuvat. Siinä oli savu-piippu, ikkunalasit ja kehittynyt vesikatto. Asumismukavuus kehittyi huomattavasti. Pimeä savutupa vaihtui vähitellen valoisaksi tuvaksi. Siinä meni parisataa vuotta.

Vähitellen paritupia alettiin jatkaa peräkamareilla. Vähitellen rakennettiin yhä useampia huoneita, jolloin tuvista alkoi tulla enemmän nykyaikaisten talojen kaltaisia. Niistä kehittyivät mm. kaksikerroksinen pohjalaistalo ja yhteen salvottu varsinaissuomalainen suurtalo, isoripi.

Kurssin (Kuortane) tuvan
takka juorurenkaineen. 
Kuva: Vilho Setälä
/ Museovirasto cc-by-4.0
Pohjalaistaloja rakennettiin 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Kaksikerroksiset talot olivat tyypillisiä nimenomaan Etelä-Pohjanmaalle. Rakentajien sanottiin ottaneen mallia kartanoista. Pohjois-Pohjanmaan talot olivat yleensä suorakaiteen muotoisia. Niissä oli usein korkea julkisivu, korkea satulakatto ja satalukatollinen kuisti. Pohjalalistalojen malli riippui aina paikkakunnasta. Viime vuosina on eletty jonkinlaista pohjalaistalojen renesanssia.

Rakennusperinteen hiljeneminen

Vanha rakennusperinne alkoi hajota 1940-luvulla maatalouden teknistyessä ja keskittyessä. 1940-luvulla maaseudun ja kaupunkien omakotirakentaminen ei enää eronnut suuresti. Talon pohjakaavaksi tuli neliönmallinen rintamamiestalo. Ne eroavat erityisesti asutusryppäinä muun rakennuskannan joukosta 1940-1950-luvun asuinalueilla.

Lopullisesti hitaasti muuttuva rakennusperinne katkesi 1960-luvulla, jolloin hävitettiin paljon vanhaa ja rakennettiin uuta muodikasta tilalle, tasakattoineen ja suurine ikkunoineen. Vanhojen rakennusten siipiin rakennettiin myös matalia ns. elintasosiipiä. Nämä uudet muotirakennukset sopivat valitetavan huonosti suomalaiseen ilmastoon.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Lemoinen taiteilijasisaret

Marie-Victoire:
Taiteilijattaren studiossa (1796)
Sisaret Marie-Victoire Lemoine, Marie-Denise Villers ja Marie-Élisabeth Gabiou toimivat muotokuva-maalareina vallankumouksen ajan Ranskassa. He olivat Elisabeth Vigee-Le- Brunin aikalaisia.

Sisaret syntyivät Pariisissa Charles Lemoinen ja Marie-Anne Roussellen perheeseen. Marie-Victoire (s. 1754) ja Elisabeth (s. 1755) olivat huomattavasti pikkusisartaan Marie-Deniseä (s. 1774) vanhempia. Maalareina Marie-Anne ja Marie-Denise olivat tunnetuimpia. Myös heidän serkkunsa Jeanne-Élisabeth Chaudet (1767–1832) oli taidemaalari ja kuvanveistäjä Antoine Denis Chaudetin vaimo.

Marie Victorie: Pojan mutokuva
1700-1800-luvun vaihteessa naistaiteilija ei ensikertaa taidemaailmassa enää ollut outo lintu. Ennen tätä taiteilijoiksi ryhtyivät vain taiteilijoiden sisaret ja tyttäret.

Sisarista vanhin Marie-Victoire (1754-1820) oli yksi niistä harvoista aikansa naispuolisista taiteilijoista, jotka elättivät itsensä maalaamalla. Häne ei koskaan mennyt naimisiin ja vaikka hän harjoittikin uraa itsenäisenä taiteilijana, hän asui elämänsä perheensä luona.

Taidemaalarin urasta haaveilevalle oli tärkeää saada paikka, jonkun osaavan taiteilijan oppilaana, sillä varsinaisia taidekouluja ei vielä ollut. Naisille oppilaspaikan löytäminen oli miehiä haastavampaa ja siksi moni uralle päätynyt saikin oppinsa perheenjäseneltään. Marie-Victoire oli 1770-luvun alkupuolella taiteilija François-Guillaume Ménageotin oppilaana, joka oli tunnettu historiamaalari ja Ranskan akatemian jäsen. Hän työskenteli Elisabeth Vigee-Le-Brunin naapurissa, tämän aviomiehen taidekauppias Le Brunin tarjoamissa tiloissa.
Marie-Elisabethin omakuva

Marie-Victoire osallistui Ranskan taideakatemian näyttelyyn ensi kertaa 1779 ja myöhemmin vielä neljästi, viimeisen kerran 1814. Hänet hyväksyttiin taideakatemiaan 29-vuotiaana vuonna 1783 .Marie-Victoiren kuuluisin maalaus vuodelta 1796 esittää taiteilijaa studiossaan. Marie-Victoire oli tunnettu paitsi muotokuvistaan myös miniatyyreistään. Monet hänen maalauksistaan ovat hempeitä, hämyisiä ja kiiltokuvamaisia.

Marie-Denisen ja Marie-Élisabetin (1755-1812) allekirjoitukset olivat hyvin samankaltaiset ja tyyli muistutti toisiaan ja heidän töistään on toisinaan vaikea sanoa, kumpi sen on maalannut. Marie-Denise ja Marie-Victorire asuivat isänsä kuoleman jälkeen, vuodesta 1800 lähtien sisarensa Marie-Élisabeth Gaboun luona. Marie-Élisabeth oli naimisissa serkkunsa notaari Jean-Frédéric Gabioun kanssa. Tämä oli taiteilijaserkku Jeanne-Élisabethin isoveli.

Marie-Denisen maalaama Marie Joséphine
Charlotte du Val d'Ognes (1801)
Elisabeth oli sisarista tuntemattomin. Hänen tiedetään kuitenkin pitäneen näyttelyitä vuosina 1783 ja 1785 Correspondance-salongissa (Salon de la Correspondance), jossa oli esillä hänen maalauksiaan lapsista. Kuvista näkyy hänen saaneen vaikutteita sekä isosisareltaan että mdm Vigee-Le-Brunilta. Hänen maalauksensa olivat rokokoo-muotokuvia. Ilmiselvästi hän luopui urastaan avioliittonsa seurauksena, sillä hän ei enää pitänyt näyttelyitä tämän jälkeen.

Perheen piirissä Marie-Denisen (1774-1821) tunnettiin nimellä Nisa. Lapsuudessaan hän sai todennäköisesti vaikutteita vanhemmilta sisariltaan ja serkultaan ja näki mahdollisesti akatemian näyttelyitä. 1790-luvun lopulla hän tapasi salongissa taiteilija Anne-Louis Girodet de Roussy-Triosonin, joka opetti hänt ensin. Pian hän alkoi myös ottaa oppitunteja François Gérardilta ja uusklassista tyyliä edustaneelta Jacques-Louis Davidilta.

Marie Denise (1802) Tukielma
naisesta luonon helmassa
Marie-Denise piti ensimmäisen näyttelynsä Pariisin salongissa jo samana vuonna. Hänen kuuluisin maalauksensa Charlotte du Val d'Ognes'n muotokuva on maalattu pari vuotta myöhemmin ja sitä pidettiin myös hänen oppi-isänsä Jacques-Louis Davidin maalaamana. Tätä alettiin kuitenkin epäillä jo 1950-luvulla, mutta oikean maalarin henkilöllisyys selvisi vasta 1990-luvulla. On mahdollista, että Marie-Denise on maalannut maalauksen ollessaan Davidin oppilaana.

Viimeiseksi jääneen työnsä Denise maalasi ilmeisesti 1814. Monien muiden naisten ja isosisarensa Marie-Elisabethin tapaan hänen uskotaan luopuneen taideurastaan avioliittonsa vuoksi. Naiset joutuivatkin usein tekemään valinnan uransa tai avio-onnen välillä.