keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

1600-1700-lukujen tapetit

1400-luvun gobelliini.


Länsimaissa tapetti oli gobelliinien jälkeläinen. Siitä kehittyi edullisempi versio käsinkudotuille seinävaatteille. 

Gobellineja on länsimaissa käytetty antiikin ajoista saakka (n. 300 luvulta eaa). Suomen ja ruotsin gobelliini nimitys tulee pariisilaisesta keskiaikaisesta "tehtaasta" (1400-luku). Ranskaksi seinävaate on tapisserie ja englanniksi tapestry. Seinävaatteita käytettiin paitsi koristamaan sisätiloja, myös eristämään huoneita kylmistä kiviseinistä.

Seinävaatteista tapetteihin

Seinälle liimattu painokuva,
yksityiskohta maalauksesta, 1540-luku
Ranskaksi tapetti on joko papier peint tai myös tapisserie. Ilmeisesti meidän tapettimme onkin nimityksenä ranskalaista alkuperää. Nimitys seinäpaperi on käytössä periaatteessa sekä englanninkielessä että ranskassa. Saksalaiset puhuvat tapeteistä (die Tapete) kun taas espanjalaiset käyttävät nimitystä papel pintado eli maalattu paperi.

1600-luvun lopun tapetit, Skolklosterin linna, Ruotsi
Varsinainen paperin-valmistus oli levinnyt Eurooppaan 1100- luvulla. Uskonnollisia painokuvia alettiin painaa 1400-luvun alussa puisilla painolaatoilla.

Vaikka seinäpapereita oli painettu Kiinassa jo aiemmin, Euroopassa niitä alettiin valmistaa 1400-luvun lopulla tai 1500-luvun alussa ilmeisesti itsenäisesti. Joka tapauksessa tapetin ripustajat perustivat killan Ranskaan vuonna 1599. Varhaisimmat tapetit olivat Ranskasta ja Englannista. Toisaalta myös erilaisia painokuvia liimattiin usein seinille. Erityisesti monet Albert Dürerin kuvat oli tarkoitettu seinäkoristeiksi.

Tapetin painatus puulaatoilla.
Viimeistään 1600-luvun loppuun mennessä olivat kehittyneet käsinmaalaus, puulaatta (eli puupiirros) painokuvat sekä sabluunakuviointi. Puulaatoilla painetut tapetit tulivat nousevan maalaisaatelin suosioon jo Keski-Euroopassa jo renesanssin aikana. Yläluokka suosi edelleen seinävaatteita, jotka olivat kuitenkin erittäin kalliita ja joihin useimmilla ei ollut varaa.

Varhaiset seinäpaperit matkivatkin seinävaatteiden aiheita. Valitettavasti varhaisista tapeteista on säilynyt vain vähän esimerkkejä. Joitakin mallikuvia ja painolaattoja kuitenkin tunnetaan.

Yksityiskohta, 1700-luku, kiinalainen
Englannissa tapettien valmistus taantui Cromwellin puritaanisen tasavallan aikana, sillä silloin niitä pidettiin turhanpäiväisinä. Kuningasvallan palauttamisen jälkeen tapetit palasivat suosioon hyvin nopeasti. Varakkaat pyrkivät täyttämään aiempaa kulttuurista tyhjiötä kauniilla asioilla.

1600-luvun lopulla Eurooppaan alettiin tuoda laadukkaita kiinalaisia tapetteja. Ne olivat kokonaan käsinmaalattuja ja siksi kallita. Monet eurooppalaiset valmistajat pyrkivät kopioimaan niitä.

1700-luku

Ranska 1700-luku
1740-luvun lopulla Britannian Pariisin suurlähettiläs sisusti asuntonsa sinikuvioidulla (flokkipainatetulla, irtonukkakoristetulla) nukkatapetilla, josta tuli suosittu. Ranskalainen valmistaja  Jean-Baptiste Réveillon alkoi valmistaa ylellisistä sinikuvioitua fleyr-de-lys eli ranskanlilja tapettiaan 1760-luvulla. Sitä käytettiin ensimmäiseen kuumailmapalloon 1780-luvulla.

Keski-Euroopassa 1700-luvulla olivat suosittuja erilaiset maisemat. Niissä oli usein joko antiikin rakennuksia tai raunioita, maalaisidyllejä tai eksoottisia näkymiä. Myös toistuvia kukka-, ihmis- ja eläinaiheita käytettiin paljon. 1700-luvun lopulla kehitettiin ensimmäiset tapettien koneelliset painotekniikat. Nämä tarjosivat uusia kuviointimahdollisuuksia ja nopeamman sekä edullisemman tuotannon.

Kultanahka tapettia 1600-luvulta,
myöhemmin kehystetty
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot
Suomalaista tapettihistoriaa

Suomi oli pitkälle 1700-luvulle saakka Ruotsin syrjä-aluetta ja aineellinen kulttuurimme oli niukkaa ja pitkälle talonpoikaista. Tilannetta eivät suinkaan parantaneet 1600-luvun lopun nälkävuodet eivätkä Venäjän valloitus- ja hävitysretket 1700-luvun alussa. Tilanne parani kunnolla oikeastaan vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Ennen 1700-lukua tapetteja olikin Suomessa vain harvoissa rakennuksissa. Barokki toi kuitenkin tapetit myös Pohjolaan 1600-luvulla ja meilläkin niitä lienee ollut joissain harvoissa rakennuksissa. Tuolloin tapetit saattoivat koostua kullatuista nahkapaloista (ns. kultanahka tapetti). Sen halvempi versio oli verkanukkatapetti (eli sirotetapetti), jossa tapetin päälle kuvioksi liimattiin villanukkaa. Sirotetapetit pyrkivät jäljittelemään kultanahkaa. Varaisimmat tapetit olivat neliskanttisia eivätkä välttämättä peittäneet koko seinää.

Rokokoo, käsinmaalattu
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot
Kotimaisia tapetteja alettiin valmistaa 1740-luvulla, koska Ruotsin ylellisyys asetukset kielsivät ulkomaalaisten tapettien maahantuonnin. Suosittuja aiheita olivat köynnöstävät kasvit yhdistettyinä pystyraitoihin ja kukkakimppu-ruudukko. Myös suuria kokohuoneen maisemakuvia valmistettiin. Kangas- ja paperipohjalle maalattuja koristemaalauksia kutsuttiin myös tapeteiksi (ns käsin maalatut tapetit). Tapetit painettiin ns. lumppupaperille, jonka valmistuksessa käytettiin hyväksi vanhoista vaatteista saatuja kuituja.

Rokokoo, käsinpainettu
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot
Monet valmistuspajat olivat pieniä, sillä tuolloinen tapetinvalmistus vaati paljon käsityötä. Valmistajat välttyivät leimaverolta, jos heillä oli tapetin valmistuksen lisäksi jokin muukin ammatti. Usein tapetteja valmistettiinkin jonkun käsityö- tai taideammatin sivutyönä. Jo alussa Turun Akatemian piirustuksenopettajat saivat luvan valmistaa tapetteja. Leimattomia tapetteja on vaikea tunnistaa ja monet valmistajista ovatkin jääneet ajan hämärään. Osa täkäläisistä tapeteista on todistettavasti tuotu Ruotsin puolelta.

Kustavilainen, sabluunalla?
CC BY-ND 4.0 by Finna,
Varsinais-Suomen museot
1700-luvun lopun hallitsevaksi tyyliksi muodostui kustavilaisuus, jossa yhdistyi ilmavuus, vaaleus, käytännöllisyys ja eleganttius. Suomessa tyyli oli ruotsalaistakin pelkistetympää: hillittyä vaaleaa harmaata ja pelkistettyjä muotoja. Kustavilaiseen tyyliin sopivat raitatapetit ja köynnösaiheet ja jopa käsinmaalatut antiikin pylväsaiheet.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Korkokengän tarina - osa II

Korot joutuivat 1700-luvulla vastatuuleen. Yhdysvalloissa ne paikoin kiellettiin ja Ranskan vallankumouksen myrskyissä tuomittiin. Palattuaan muotiin 1870-1880-luvuilla, korkokengästä oli tullut naisten kenkä ja samoihin aikoihin syntyi myös avokas.

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle osalle korkokenkien historiaa. Suosittelen sen lukemista tämän taustaksi.

Naisten 1760-luuvun kenkä.
1600-1700-luvulla niin korsetit kuin korkokengät olivat aristokratian vartalonmuokkauksen keinoja. Niiden avulla he myös erottuivat tavallisesta kansasta. Ludvig XVI vaati, ettei kenelläkään saanut olla korkeampia korkoja kuin hänellä. Koska vain muutamat saattoivat pukeutua punaisiin korkoihin, niistä tuli yksi etuoikeuksien vertauskuvista.

Italialainen korko, n. 1785
Vuosisadan kuluessa kengän korko muutti muotoaan kapeammaksi ja viehkeämmäksi. Rokokoo kaudella naisten korot kehittyivät sirommiksi ja korkeammiksi. Ne heijastelivat naisten hovitapoja. Huomattiin, että naisen jalan kaari korossa oli viettelevä. Viehättävänä pidettiin nimenomaan jalkaterän asentoa, ei varsinaisesti sääriä. Kengistä tuli ihailun kohde.

1700-luvun loppu oli levotonta aikaa, jolloin naisia sekä nostettiin esiin ja heidän asemasta keskusteltiin, että toisaalta naisten, erityisesti kuningatar Marie Antoinetten, vaikutusta parjattiin. Ranskalainen teologi Francois Felon korosti naisten vaikutusta kodin ja perheen kautta. Tämä ajattelumalli olikin pitkään tyypillinen katolilaisissa maissa. 1700-luvun naisasianainen Mary Wollstonecroft näki pukeutumisen naisten purkautumisväylänä, jonka kautta he yrittivät käyttää vähäistä valtaa (pdf, s. XLIX-LI)

Kun korot pakotettiin pois muodista

Puritaanit suosivat vaatimatonta
ja peittävää asua.
Uudessa maailmassa korkojen viettelevää sävyä ei oikein arvostettu. Massachusettsin siirtokunnan puritaanit säätivät lain, joka kielsi kenkien käytön miesten viettelyyn. Naiset saattoivat tulla tuomituksi noituudesta tämän seurauksena.

Antiikin löytöjen vaikutuksesta - erityisesti Pompeijin kaivausten seurauksena - syntyi 1700-luvun lopulla innostus klassismiin, eivätkä korkeat korot eivät olleet enää suosittuja 1700-luvun lopulla Ranskassakaan. 1780-1790-luvulla oli ollut suosiossa aiempaa matalampi korko ns. italialainen korkomalli, jolloin korot saattoivat olla jopa alle 2 cm korkuiset.

Ranskan vallankumouksen (1789) seurauksena korot tuomittiin etuoikeuksien vertauskuvana. Napoleon jopa kielsi 1804 korkojen käytön miesten ja naisten asemaa säätelevässä Code civil des François-laissa, tasa-arvon edistämisen nimissä. Viimeistään säädösten seurauksena korot hävisivät käytöstä lähes kokonaan (pdf, s. LI-LII).

Vaikutteita otettiin edelleen antiikin Roomasta, sillä naisten tossut sidottiin nilkkoihin nauhoin, roomalaisten sandaaalien tapaan, vähän kuten balettitossut nykyisin.

Tossu 1800-luvun alkupuolelta
Matalat kengät olivat pitkään suosittuja, sillä viktoriaaninen tanssi-innostus suosi matalia kenkiä. Tanssimisen ansiosta niitä suosittiin vielä 1860-luvulla, vaikka leveät helmat ja korsetit olivat palanneet muotiin jo pari-kolme vuosikymmentä aiemmin.

Romantiikan aikana 1800-luvun alkuvuosikymmeninä alettiin korostaa myös naisten tunteiden rikkautta ja hänen asemaansa äitinä ja kodin valtiattarena. Tämä oli osin filosofi Rousseaun vaikutusta, jonka ajatusten seurauksena alettiin ihannoida kotielämää.

Naisten tehtävänä oli ylläpitää moraalia ja mielen puhtautta. Heidät nähtiin tunteellisessa valossa, eikä nautinnollisina olentoina, kuten 1700-luvulla (pdf, s. LVI). Tähän uuteen kuvaan ei sopinut korkojen erotisoiva vaikutus.

Korkojen paluu

1880-luvun avokas.
Toisaalta osa naisista ei tyytynyt kotielämään, vaan alkoi korottaa yhteistä moraalia ajamalla mm. orjuuden vastaista sanomaa tai naisasiaa. Uudessa tasa-arvon ilmapiirissä korot alkoivat taas tehdä paluuta. Vähitellen kasvava kenkäteollisuus alkoi tuoda markkinoille laajan valikoiman erilaisia kenkiä. (pdf, s. LVIII).

Korkojen palatessa muotiin 1800-luvun lopulla, niistä oli tullut yksinomaan naisten kenkä. Korot alkoivat tehdä paluuta vähitellen. Ne ilmestyivät yllättäen ensin saappaisin 1840-1850-luvulla. Pikkukengissä niitä alkoi näkyä 1860-luvulla, mutta niiden asema naisten muodissa vakiintui vasta 1870-luvulla.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Korkokengän tarina - osa I


(Korkokenkä historia)
Perusavokas on brittienglanniksi "court shoe" eli hovikenkä. Se viittaa naisten avokkaaseen ballerinasta piikkikorkoon. Nimitys on sikäli kuvaava, että eurooppalaiseen muotiin korkokenkä vakiintui juuri renesanssin ja barokin hoveissa, erityisesti Ranskassa. Korkokengän historian varhaisvaiheet ovatkin sitten hieman enemmän hämärän peitossa. 

Korkeiden korkojen tarina on pitkä. Ne tunnettiin kenties jo muinaisessa Egyptissä noin 3500 eaa., jolloin aatelisto käytti korkeakorkoisia sandaaleja erottautuakseen pukeutumisellaan tavallisesta kansasta tai mahdollisesti uskonnollisissa seremonioissa. Tuolloin kengät kuuluivat sekä miesten että naisten pukeutumiseen. Korot olivat kuitenkin melko matalia.

Muinaisessa Roomassa ja Kreikassa korokesandaaleja kutsuttiin nimellä "kothorni" ja "buskins". Niissä oli paksut korokepohjat. Ne olivat suosittuja näyttelijöiden parissa, jotka käyttivät niitä esityksissään (kuva yllä). Lisäksi antiikin Roomassa prostituoidut käyttivät niitä erottuakseen mahdollisten asiakkaiden silmissä. Niistä tulikin prostituution merkki.

Keskiajan kenkämuotia. Alhaalla
oikealla päällyskenkä korolla.
Korot pääsivät häpeästä Keskiajalla, jolloin tossujen alla käytettiin Keski-Euroopassa puisia päällyskenkiä tai pohjallisia (patten), joissa oli toisinaan korkeatkin korot. Pohjallisten alkuperäisenä tarkoituksena oli nostaa tossut kaupunkien katujen lian yläpuolelle. 1600-luvulla kengissä alettiin käyttää paksumpia pohjia ja puupohjalliset hävisivät vähitellen käytöstä.

Lähi-idässä, erityisesti Turkissa, olivat käytössä kylpysandaalit, joita naiset käyttivät välttääkseen helmojensa kastumisen, käydessään kylpylöissä. Kylpysandaaleissa oli korotetut pohjat. Eurooppaan tieto on saapunut ainakin Nicolas Nicolayn itämaisesta pukeutumisesta (orientales) julkaiseman kirjan perusteella n. 1567-1568 (pdf, s. XI).

Uusia tuulia

Persialainen rastuväen sotilas.
Renesanssi oli kengän kehityksen kulta-aikaa. 1500-luvun alkupuolella oli tapana valmistaa pohjiin irtopäällisiä. Kiinteä-pohjainen kenkä oli uusi keksintö 1500-luvulla, jolloin ratsastussaappaat olivat tärkeä osa sekä naisten että miesten muotia. Niissä oli yleensä 'ratsastajan korot', jotta saapas asettuisi paremmin satulan jalustimeen. Nämä ratsastuskorot olivat 2-5 cm korkeat.

Sanotaan, että korot otettiin ratsastussaappaisiin alunperin persialaisten ratsuväessä 1400-luvulla. Korkojen avulla ratsastajat saattoivat vakauttaa itsensä ampuessaan hevosenselästä jousellaan. Ratsastussaappaiden korot olisi tarkoitettu alunperin sodankäynnin tehostamiseen. Pesialaisten lähettien rastsastaessa ympäri Eurooppaa, uudenlaiset kengät tulivat tutuiksi myös paikallisissa hoveissa.

1600-luvun ratsastussaappaat.
Toisaalla 1400-luvun venetsialaiset olivat ihastuneet tolppakenkiin. Erään teorian mukaan prostituoidut olisivat omaksuneet miesten korot, kuten myös tupakanpolton, yrittäessään sopeutua näiden maailmaan.

Chopinit saattavat kuitenkin olla enemmän sukua roomalaisten tolppakengille (ks. näyttelijän kengät yllä), kuin matalille ratsastussaappaille. Väärinkäsityksestä huolimatta ne eivät olleet vain prostituoitujen kenkiä, vaikka yläluokan naisia ei näkynytkään kaduilla kävelemässä ylellisine kenkineen.

Tolppakengät ilmeisesti säilyivät Espanjassa, jossa niitä oli roomalaiskaudella asti valmistettu korkista. Maurilaisella kaudella ne olivat kristittyjen naisten muotia. Venetsialaiset ilmeisesti matkivat näitä espanjalaisia luksuskenkiä omine puisine kenkineen, vaikka onkin mahdollisita, että kylpyläkengätkin olisivat vaikuttaneet.

1500-luvun venetsialaiset chopinit.
Yhtenä syynä muodin suosioon yläluokan parissa pidettiin venetsialaisten kilpailua hyvistä naimakaupoista tyttärilleen, jolloin näiden asun oli tärkeä heijastaa suvun varallisuutta. Prostituoidut sitten kopioivat yläluokan tavan. Venetsiassa chopinit yleensä peitettiin ylellisen pitkin hamein. Siellä naisten ei ilmeisesti sopinut näyttää kenkiään, kuten Espanjassa oli tapana ja siksi chopinit eivät näkyneet. Tämäkin viittaa alunperin säädylliseen alkuperään.

Kengät ovat saattaneet suojella myös jalkoja Venetsian epätasaisilla ja märillä kaduilla (pdf, s. XII), mutta todennäköisesti tärkeämpi tekijä oli vaikuttavuuden lisääntyminen. Itämaisuus oli kyllä suosiossa 1500-luvun Euroopassa (pdf, s. XVI), mutta chopinit ehtivät tulla muotiin jo hieman aiemmin. Toisaalta venetsialaisilla oli kauppayhteyksiä Välimeren itälaidalle jo aiemmin.

Genovalaisella aatelisnaisella oli
käytössään chopinin 1620-luvulla.
Mittasuhteet ovat melko erikoiset.
Maalaus: Anthony Van Dyck
Venetsialaisset tolppakengät chopinit, saattoivat olla jopa 25-50 cm korkeat. Kävellessään kaduilla korkeilla kengillään monet prostituoidut tarvitsivat miehen apua pysyäkseen tasapainossa. Yläluokan naisia ei juurikaan kaduilla näkynyt, mutta heidän apunaan saattoi olla parikin palvelijaa. Korkeita kenkiä ei ollut tarkoitettu kävelyyn. Säilyneiden kenkien pohjat ovat olleet puuta tai korkkia. Ne ovat usein päällystetty brokardilla tai sametilla. Kengät olivat suosittuja vuosina 1400-1700.

On jopa ajateltu, että käsivarren tarjoaminen naiselle, miehen toimesta, johtui siitä, ettei chopineilla voinut kävellä ilman vahvan käsivarren tukea (pdf, s. XII-XIII). Taustalla on voinut olla myös myöhempi korkojen kehitys tai jokin muu kulttuurinen seikka, ellei pystytä osoittamaan kyseisen tavan alkaneen nimenomaan Venetsiasta.

torstai 15. joulukuuta 2016

Saturnalia - roomalainen keskitalven juhla

Maanviljeyn jumala Saturnus.
Nykyiseen joulukuuhun sijoittunut Saturnalia oli alkujaan vuoden-vaihteen juhla, jossa juhlittiin maatalouden jumala Saturnusta ja menneen vuoden satoa. 

Aunperin saturnaliaa vietettiin Juliaanisen kalenterin mukaisesti 17. päivänä joulukuuta, mistä se viimeistään tasavallan ajan loppupuolella pidentyi viikon kestäväksi juhla-ajaksi. Toisaalta keisarikuunan aikana juhla taas lyheni 3-5 päiväiseksi.

Kun syyskylvöt olivat valmiit, oli sopiva aika juhlia maanviljelyksen jumala Saturnusta. Juhlan aikana palattiin hetkellisesti Saturnuksen valtakunnan kulta-aikaan. Hyväntahdon juhlan alla riidat pyrittiin sopimaan.

Juhla muistutti paljon kreikkalaisen Kronoksen juhlaa. Se alkoi myös paljain päin tehdyllä uhrilla, joka toimitettiin Saturnuksen temppelin edessä, Capitoliumin juurella. Rituaaliin kuului Saturnuksen patsaan vapauttaminen ikeestä ja asettaminen yltäkylläiselle pedille. Saturnuksen temppeliä, jossa myös valtion aarekammio sijaitsi, pidettiin kaupungin vanhimpana temppelinä.

Noppapelit kuuluivat Saturnalian
viettoon (Pompeiji).
Vuodesta 217 eaa. lähtien uhria seurasi yhteinen valtiovallan järjestämä juhla-ateria. Saturnalia oli roomalaisista juhlista suosituin. Saturnalian katsotaan vaikuttaneen myöhempään kristillsen joulun juhlintaan. Sillä lienee ollut myös vaikutusta keskiaikaiseen karnevaaliperinteeseen.

Vapautta ja pitoja

Saturnalian juhlinta sai monenlaisia epävirallisia muotoja. Sen aikana vierailtiin ystävien luona, nautittiin hyvästä ruuasta ja juomasta, annettiin pieniä lahjoja sekä pidettiin yleisesti hauskaa. Koristeena oli tähtien ja auringon kuvia ja pöydät notkuivat syksyn sadon herkuista.

Saturnalia oli vapaapäivä kaikesta työstä. Koulut olivat kiinni ja jopa ruumiillisesta harjoittelusta (eli urheilusta) pidättäydyttiin. Oikeus oli suljettuna, eikä tuomioita annettu, eikä myöskään sotaa voitu julistaa. 18-19. päivänä, jotka olivat myös vapaata julkisista toimista, perheet juhlistivat Saturnaliaa kotonaan. Aamulla kylvettiin ja sitten uhrattiin Saturnukselle perinteinen juottoporsas.

1800-luvun käsitys riehakkaasta Sautrnaliasta.
Saturnalia oli vapauden juhla. Juhlaan liittyivät ylösalaisin käännetyt roolit, joissa orjat saivat juhlia ja isännät ottivat palvelijan roolin. Juhlintaa johti eräänlainen joukkojen valitsema juhlakuningas. Hulluilla määräyksillään hän loi juhlaan tahallista kaaosta ja keisarikunnan aikaan kenties pilkkasi myös yksinvaltaa. Uhkapelit ovat juhlan aikana poikkeuksellisesti sallittuja. Pukeutuminen saattoi olla tahallisen mautonta.

Sigiralia, 19. päivä, oli lahjojen antamisen päivä. Saturnalian henkeen kuului, etteivät ne saaneet olla arvokkaita, eivätkä osoittaa antajansa asemaa. Lahjat olivat usein saviastioita, sigarilla vahahahmoja, kynttilöitä tai käytännön piloja. Myös makeita herkkuja saatettiin lahjoittaa. Kynttilöitä pidettiin kasvunsa aloittavan auringon vertauskuvina. Lapsille annettiin leluja. Usein lahjojen mukana oli myös värssyjä. Lahjoja saatettiin antaa myös muina juhlan päivinä.

Antoine Caletin (1700-luku) Saturnalia.
Saturnalia oli toivorikas ja haaveellinen juhla. 19.päivänä vietettiin Opaliaa Saturnuksen puolison sadonkorjuun jumalatar Opsin juhlaa. Ops oli maan äiti ja vaurauden jumalatar, jonka palvonta oli omaksuttu sabiineilta (Rooman eteläpuolinen muinainen kansa). Opaliana annettiin lupauksia maata eli Opsin elementtiä  koskettaen.

Auringonjumalan juhlinta seurasi saturnaliaa

Joskus saturnaliaan sekoitetaan myös joulukuun 25. päivä eli voittamattoman Auringon (Sol Invictus) juhla, jota vietettiin 200-luvulta (jaa) lähtien ja joka myöhemmin Konstantinuksen aikana noin sata vuotta myöhemmin vaihtuu kristuksen symtymäpäiväjuhlaksi. Roomassa oli aurinkoa palvottu aiemminkin, mutta Aurelianus nosti sen ensimmäisten jumalien joukkoon.

Aurelianus rakennutti Auringolle uuden temppelin, jonka pääpapeiksi valittiin senaattoreja. Tarkoitus oli tehdä auringontemppelin pappeudesta arvoasema. Monet senaattorit kuitenkin asettivat toiset pääpappien tehtävät auringontemppelin pappeuden edelle.