All-Hallows-Eve vaiko Samhain

Muinaiset irlantilaiset ja walesilaiset viettivät meidän kekriämme melkoisella tavalla muistuttavaa samhain sadonkorjuu- ja uudenvuodenjuhlaansa loka-marraskuun vaihteessa. Samoihin aikoihin karja tuotiin kotiin kesän laitumilta ja väki siirtyi pelloilta sisätöihin.

Samhain oli vainajien ja henkien juhla, jolloin tuonpuoleinen ja tämänpuoleinen maailma koskettivat toisiaan. Silloin kuolleet sukulaiset saapuivat aterioimaan elävien kanssa ja kaikenlaiset henget olivat liikkeillä. Valmistettiin erityinen juhla-ateria ja poltettiin juhlatulia. Juhliin leivottiin kakku, johon piilotettiin esineitä. Kunkin palasta löytyneiden esineiden perusteella ennustettiin sitten uutta vuotta.

Kristillinen kirkko pyrki kristillistämään pakanallisen juhlan ja syksyn kunniaksi alettiin viettää kaikkien pyhien juhlaa eli pyhäinpäivää. Sitä edelsi pyhäinpäivän aatto eli englanniksi All-Hallows-Eve, joka myöhemmin lyhentyi halloweeniksi. Kun pyhäinpäivä oli marttyyrien ja pyhimysten juhla, oli sen aatto vainajien juhlapäivä. Juhla säilytti monia vanhoja kansanperinteitä, jotka olivat liittyneet sen pakanalliseen edeltäjään.

Erästä tunnetuimmista Halloween perinteistä on tarina seppä Jackistä, pihistä maamiehestä, joka käytti ristiä ansana paholaiselle. Tarinasta on useita eri versioita, joissa osassa Jack oli varas. Jack päästi paholaisen vapaaksi vasta, kun tämä lupasi olla koskaan ottamatta haltuun Jackin sielua. Jack oli kuitenkin ollut liian syntinen päästäkseen taivaaseen. Hänellä ei siis ollut mitään paikkaa minne mennä. Kun Jack kysyi paholaiselta, kuinka hän näkisi kulkea pimeässä, paholainen heitti hänelle kiusallaan hehkuvan hiilen, joka ei koskaan sammuisi. Jack kaiversi lyhdyn yhdestä nauriistaan ja laittoi sinne hiilen hehkumaan. Hänen uskottiin vaeltavan ikuisesti pimeässä naurislyhty ainoana valonaan.

Niinpä syksyiseen sadonkorjuu-juhlaan liittyneitä vihanneslyh-tyjä kutsuttiin nimellä lyhty-jack eli jack-o'lantern. Aiemmin jack-o'lantern oli ilmeisesti ollut soilla palaneiden virvatulten nimitys. Amerikan mantereelle muutettuaan siirtolaiset vaihtoivat hankalat lantut, nauriit ja lehtijuurekset helpommin kaiverrettaviin kurpitsalyhtyihin. Pahanilkisesti virnistävä oranssi kurpitsalyhty oli syntynyt. Silti vielä 1900-luvulla irlantilaiset yhä kaiversivat lyhtyjään nauriisiin.

Yhdysvalloissa aiemmasta melko rauhallisesta ja juhlavasta juhlasta on tullut syksyinen karnevaali, johon liittyy naamiaisasuihin pukeutuminen ja makean syöminen, vähän niin kuin meidän uus-virpomisperinteeseemme. Lapset kiertävät ovilla kysymässä "karkki vai kepponen". Alunperin pukeuduttiin kaikenlaisiksi hirvityksiksi tai kummituksiksi, mutta nykyään naamiaisasu voi esittää vaikka astronauttia. Aikuiset puolestaan juhlivat järjestämällä naamiaisia. Pakanallisen perinteen mukaan käyttäydytään niin kuin henget olisivat liikkeellä, vaikka harva niihin enää uskoo. Perinteeseen kuuluvat myös kauhuelokuvat.

Lisätietoa:
Helsingin kaupunginkirjaston aihepaketti: Halloween
Suomalaisen kirjallisuuden seura: Kekri - syksyn juhlia, juhlapyhiä ja kummajaisia

Minolainen muoti

Pronssikautinen minolainen kulttuuri (3000-1450 eaa) oli varhaisin merkittävä eurooppalainen korkeakulttuuri. Kreikan saaristossa ja Kreetalla sijainnut kulttuuri oli merkittävä merimahti, joka kävi kauppaa koko itäisen Välimeren alueella aina Italian länsirannikolle saakka. Tärkeimpiä vientituotteita olivat pronssiin tarvittava tina ja sahrami-mauste. Minolainen kulttuuri täyttää korkeakulttuurin määritelmän, sillä se oli lukutaitoinen (käytti kirjoitusta) ja sen yhteiskunta oli kaupungistunut ja jakautunut eri ammattikuntiin.

Se mitä tiedämme minolaisesta yhteiskunnasta viittaa itse asiassa siihen, että kulttuuri oli teknisesti huomattavan edistynyt. Sen piirissä tunnettiin lämmin ja kylmä juokseva vesi, vesivessa ja kehittynyt ilmastointi. Talot olivat monikerroksisia. Vastaavalle kehitysasteelle päästiin vasta Rooman valtakunnassa yli tuhat vuotta myöhemmin.

Minolaiset tunnettaan sekä kreikkalaisista taruista (minotaurus) että egyptiläisistä kirjoituksista. Heidän omaa linear A kirjoitustaan ja kieltään ei ole vielä pystytty ratkaisemaan. Aiemmin sen arvettiin olleen yhteydessä etruskeihin, mutta nykyään kieltä pidetään indoeurooppalaisena. Varmaa on, että kulttuuri ei ollut kreikkalainen. Sen uskontokin oli erilainen, vaikka myöhempi kreikkalainen uskonto onkin saanut siitä vaikutteita. Eräs tärkeimmistä jumalattarista oli käärmejumalatar.

Minolainen kulttuurin yllättävä tuho oli pitkään tutkijoille arvoitus. Vasta kun ymmärrettiin, Santorinin eli Theran tulivuoren purkauksen ja sitä seuranneen tsunamin vaikutus, ymmärrettiin kulttuuria kohdanneen katastrofin laajuus. Heikentynyt kulttuuri jäi sitten helposti voimistuneen mannerkreikkalaisen mykeneläisen kulttuurin jalkoihin. Minolaiset olivat lisäksi melko rauhanomaista väestöä ja laivastoylivoimastaan huolimatta valmistautumattomia sotiin. Monet uskovat, että minolainen yhteisö Theralla oli Atlantis-tarun esikuvana.

Muodin huipulla
Korsetin historiasta kirjoittaessani mainitsin minolaisen korsettimaisen vaatteen. Koska nykyaikainen korsetti keksittiin miltei 3000 vuotta minolaisen kulttuurin katoamisen jälkeen, voi sanoa, että paikallinen pukeutuminen oli edellä aikaansa. Koska tekstiilejä ei ole säilynyt, on vaikea sanoa tarkalleen, miten korsettimainen vaatekappale oli. Se, mitä tiedämme pukeutumisesta, perustuukin aikakauden taiteeseen. Knossoksen palatsista on myös löydetty kehruu- ja kutomapaja. Epäillään kuitenkin, että vyötärökorsetin lisäksi minolaisilla olisi ollut käytössä jonkinlainen rintojakohottava vaate, eräänlaiset rintaliivit.

Luokkien ja sukupuolisen väliset pukeutumiserot olivat suuret. Alaluokan pukeutuminen muistutti muuta saman aikakauden yksinkertaista pukeutumista. Miesten vaatetus oli myöskin melko yksinkertaista. Sen sijaan yläluokkalaisten naisten pukeutuminen oli omalaatuista ja poikkesi aikauden muusta tunnetusta muodista merkittävästi. Kun ensimmäiset pukeutumista kuvaavat terrakottapatsaat löydettiin 1800-luvulla, saivat minolaiset kaunottaret lempinimen pariisitar, niin paljon heidän pukeutumisensa muistutti aikauden huippumuotia.

Se mikä tekee minolaisesta naisten puvusta poikkeuksellisen, on pukujen leikkaus. Yleinen aikakauden muoti perustui vielä pitkään myöhäiselle roomalaiskaudelle saakka kankaiden taitteluun ja poimuttamiseen, kun taas minolaisten on täytynyt tuntea sekä kaavoitus että leikkaukset. Sikäli pukeutuminen muistuttaa paljon uuden ajan länsimaista pukeutumista, sillä sen piirissä tunnettiin muotoon ommellut ja istutetut vaatteet. Nämä taidot katosivat minolaisen kulttuurin hävittyä yli kahdeksi tuhanneksi vuodeksi.

Toinen merkittävä piirre minolaisessa pukeutumisessa oli freskojen vahvat värit. Upeimmat freskot on löydetty Akrotirista, joka hautautui Theran purkauksen voimasta ja jossa historia pysähtyi paikalleen. Freskojen pukujen kirkkaat värit viittaavat kankaiden värjäykseen vahvoilla väreillä. Joissakin puvuissa on viitteitä myös kankaanpainannasta tai vaihtoehtoisesti kirjonnasta.

Monet minolaiset puvut ovat nykymielessä melko rohkeita, sillä rinnat ovat niissä paljaina. Kaikki puvut eivät kuitenkaan olleet aivan näin avoimia. Voi myös kysyä oliko rinnat esittelevissä kuvissa kyse enemmän esimerkiksi hedelmällisyysjumalattarista kuin naisten arkiasuista. Tosin niissäkin, joissa rinnat eivät varsinaisesti ole paljaina, ne ovat kuitenkin selkeästi esillä.

Minolaiset käyttivät upeita koruja, mutta korujen valmistustaito oli aikakaudella vähemmän poikkeuksellista, sillä kultasepäntaito oli kehittynyt myös Egyptissä ja Lähi-idässä.

Lähteitä ja lisätietoa:
The Costume in Minoan Times
Fashion Encyclopedia: Minoan Dress
Laura Gill: Minoan Dress
New Reconstructions of the “Mykenaia” and a Seated Woman from Mycenae

Ihmemarjoja kotipuutarhasta?

Musta-aronia (Aronia melanocarpa) ei ole meillä kovin tunnettu marjapensas. Tämän Pohjois-Amerikasta kotoisin olevan pensaan marjat sisältävät kuitenkin runsaasti antioksidantteja, paljon enemmän kuin super-ruokana (ehkä virheellisesti?) markkinoidut assai-palmun (açai-palm) marjat. Erityisesti se on rikas antosyaniideissa eli tummissa väriaineissa. Musta-aronian marjoista oletetaan olevan hyötyä ruuansulatukselle, verisuonistolle, maksan hyvinvoinnille ja lihasten palautumiselle liikunnan jälkeen.

Kotipuutarhassa kasvavat myös pukinpensas (Lycium barbarum) ja kiinanpukinpensas (Lycium chinense). Näiden molempien pukinpensaiden marjat eli pukinmarjat tunnetaan nykyään tutuimmin goji-marjoina, joita myös on markkinoitu super-ruokana. Jossain arvosteluissa on tosin huomautettu, että vain kiinanpukinpensaan marjat olisivat gojia, ja toiset olisivat "sudenmarjoja" (wulfberry). Itse pukinpensas saattaa olla myrkyllinen, vaikka kypsät marjat ovatkin syötäviä, tosin tämäkin on kiistanalaista. Kaikkeen muuhunkaan, mitä näistä marjoista kirjoitetaan, ei kannata suoraan uskoa. Goji-marjoissa on toki paljon terveellisiä antioksidantteja - karotenoideja ja flavonoideja.

Tyrni (Hippophae rhamnoides) on kotoinen marjamme, jota myöskin markkinoidaan miltei supermarjana. Se sisältääkin runsaasti C-vitamiiniä, E-vitamiinia ja karotinoideja. Marjamehu sisältää myös runsaasti hyvää rasvaa, minkä vuoksi se ei ole vesiliukoista. Myös kotoinen ruusunmarjamme eli -kiulukka on terveysherkku. Huiman C-vitamiinipitoisuuden lisäksi se sisältää muitakin vitamiineja ja hivenaineita. Päivän C-vitamiinit saa jo 10g marjoja. Kuitua niissä on yhtä paljon kuin ruisleivässä. Erityisesti koiranruusun (rosa canina) marjat ovat terveellisiä ja ne helpottavat nivelkipuja.

Mustaherukoillakin (Ribes nigrum) jo 30-50g riittää päivittäisen C-vitamiini tarpeen täyttämiseen. Lisäksi siinä on muita vitamiineja sekä aronian, mustikan ja tummien rypäleiden tavoin tummia antosyanideja (eli yhtä tyyppiä flavonoideja). Myös kotoisista luonnonkannoista jalostetut puutarhavadelmat (Rubus idaeus) sisältävät monipuolisesti erilaisia ravintoaineita ja kuitua. Kaiken kaikkiaan monet marjat ovat oikein terveellisiä: edellä mainittu pätee erityisesti metsiemme marjasatoon, kuten mustikoihin ja vaikkapa aiemmin hyljeksittyihin variksenmarjoihin.

Lisätietoja ja lähteitä:
Mother Earth News: Aronia Berries: The Local Acai Berry Alternative
Pfaf: Lycium Barbarum, Lycium Chinense, Aronia melanocarpa, Rosa Canina, Hippophae rhamnoides, Ribes Nigrum & Rubus Idaeus
Kemikaalicoctail: Marja-asiaa
Fineli: Tyrni
Tyrni luonnonvaraisena ja viljelykasvina
Ekovegaanin päiväkirja: Ruusunmarjat kuiviksi ja säilöön
Hyvä Terveys: Ruusunmarja - oikea terveyspommi
Yle Olotila: Superfood tarkoittaa erityisen terveellisiä ruoka-aineita
Kuningaskuluttaja: Superruoka on paluuta juurille

Kimonohiha

Kimonohiha on hihamalli, jossa hiha ja miehusta tai ainakin sen yläosa ovat samaa kappaletta. Niiden esikuvana on kuitenkin erillisistä hihoista koostuva japanilaisessa kimono tai jukata, jotka ovat pitkän japanilaisen pukeutumisperinteen moderneja perillisiä. Kimono perinteessä hihoja ei ole istutettu ja vaikka ne kankaan käytön optimoimiseksi ovat erillisiä kappaleita, ne jatkavat kuitenkin samaa linjaa ja voisivat periaatteessa olla leikattu myös samasta kappaleesta.

Kimono käsitteenä ilmestyi läntiseen muotiin ensi kertaa noin vuoden 1907 tienoilla. Silloin se tunnettiin myös nimillä kimona ja kimina. Asun ensimmäiset ilmentymät olivat osana kotiasu tai aamupuku eli englantilaista teepuku (tea gown) muotia. Siitä se levisi myöhemmin myös laajempaan käyttöön.

Vuosina 1904-1905 sodittiin Venäjän ja Japanin välillä sota, josta pikkuinen ja melko tuntematon kaukoidän maa, joka oli aiemmin jäänyt paljolti isonveljensä Kiinan varjoon, nousi parrasvaloihin voittoisalla suorituksellaan. Sodan aallot tuntuivat Suomessa asti ja näkyivät vuoden 1905 suurlakkona ja sitä seuranneena eduskuntauudistuksena. Myös Venäjällä keisarivalta muuttui perustuslailliseksi monarkiaksi.

1910-luvulla suosittu itämainen vaikutus ei rajoittunut japaniin, vaan vaikutteita otettiin myös itäisestä Euroopasta kuten Unkarista ja Romaniasta. Tämä vaikutus näkyi niin sanotussa unkarilaisessa jakussa (ja hihamallissa - tunnetaan myös lepakkohihana) sekä runsaina kirjontoina erityisesti vaatteiden miehustoissa. Kiinnostus etniseen pukeutumiseen jatkui 1920-luvulle asti.

Aluksi 1910 ja 1920-luvuilla kimonohiha ja kimonoyläosa oli melko kimonomainen, vaikka hihaosa saatettiinkin liittää istutetumpaan miehustaosaan. Kimonohihat olivat leveitä ja löyhiä ja usein melko neliskanttisia. Monesti ne olivat osa löyhää takkimaista vaatekappaletta. Kimonohihan suosio oli osa naisten vapautumista korsetista ja sen myötä tiukkaan istutetuista vaatteista. Kimono hiha ei täysin kadonnut vielä 1930-1940-luvullakaan, vaikkei se ollutkaan yhtä suosittu kuin kahtena aiempana vuosikymmenenä.

Kimonohihan tultua uudelleen muotiin 1950-luvulla, hihamalli oli kokenut länsimaistumisen. Se oli usein istuvampi ja muotoillumpi kuin aiemmin. Istuvien hihojen lisäkappaleiksi lisättiin kainaloon monesti neliskanttinen kiilakappale. Myös olkalinja oli muuttunut neliskanttisesta 90° kulmasta loivemmaksi 80° kulmaksi. Olkalinjasta kahtiajaettu hihaosa oli nyt yhtenäinen etu ja takakappaleen kanssa. Kimonohihan alla saattoi olla vuosisadan alun naisten kiroama korsetti, nyt tosin hieman kevennettynä versiona. Kimonohihasta oli myös lyhythihainen versio, joka jalostui ns. holkkihihaksi.

Kimonohihan suosio jatkui vielä 1960-luvun alussa ja se sai viimeisen uudelleen tulemisen 1970-luvun hippivuosina, jolloin se oli palannut takaisin kohti esikuvaansa japanilaista kimonoa. Hihat olivat vielä vuosisadan alkuakin huomattavasti leveämmät.

Lisätietoa:
Sewing Sleeves
Colette Patterns: Mid-Century Kimono Sleeves
Tudor links: Fashion in the Edwardian Era

Huom. Tämä artikkeli ei perustu syvälliseen tieteelliseen tutkimukseen, vaan omaan kokemusperäiseen käsitykseeni muodin kehityksestä. Se voi sisältää lievästi virheellisiä näkemyksiä.