keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Vintage, retro ja muut kaverit

Mae West 1930-luvullaMitä tarkoittavatkaan nämä englanninkielestä lainatut termit?

Vintage (=vuosikerta, klassikko) on vaatetuspuolen termistössä periaatteessa yli 20 mutta alle 100 vuotta vanha vaate eli alkuperäinen vaate joltain tietyltä vuosikymmeneltä. Mitä kauemmin aikaa alkuperäisestä muotikaudesta on, sitä kalliimpi vaate. Tällä hetkellä vintagea ovat siis 1910-1980-lukujen vaatteeet. Pian vintagea alkaa olla jo 1990-lukukin.

Yli 100 vuotta vanha vaate on puolestaan antiikkia. Nykyään edvardiaaniset eli jugend-tyyliset vaatteet 1900-luvun alusta ovat jo antiikkia.

Useimmat, jotka tykkäävät vintagesta, harrastavat oikeasti usein retroa (reproduction = uustuotanto, jäljennös, kopio), joka on alkuperäisestä vaatteesta tehty moderni kopio, usein alkuperäisiä kaavoja hyödyntäen tai mahdollisesti alkuperäisen puvun perusteella tehtyjä kaavoja hyödyntäen. Se voi olla myös vaate, joka on tehty uusilla kaavoilla, jotka on piirretty aikakauden vaatetusperiaatteita kunnioittaen.

Vintage-nimityksellä tarjolla on usein juuri tätä retroa ja joskus vain retron tyylistä eli uusretroa (new retro) eli nykyaikaisia vaatteita, joihin on napattu vanhahtavia tyylipiirteitä. Nykyaikaisilla kaavoilla (uudetkin kaavat voivat noudattaa vanhoja kaavoitusperiaatteita) muotoillut vaatteet eivät koskaan ole retroa, vaan aina uusretroa. Yleensä esimerkiksi teatteripuvut ovat uusretroa. Joskus uusretroa myydään myös vintage-tyylisenä, kun oikeampaa olisi puhua retrosta tai retro-tyylistä. Kaikki, mitä vintageksi kutsutaan, ei kuitenkaan valitettavasti sitä ole.

Lisätietoja:
Wikipedia.en:
Vintage
Wikipedia.en:
Retro style

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Joulukala on keskiaikainen perinne

Keskiaikainen Olaus Magnuksen kroniikka kuvaa kauppaa kuivatulla hauella.Ajatus jouluaaton kalaruuista peritytyy katolliselta ajalta. Keskiajalla paasto jatkui jouluaattoon, jolloin katollisen paastoperinteen mukaan ei saanut syödä lihaa. Sen sijaan herkullista ruokaa laitettiin kalasta. Katollisen kirkon kalaruokaperinne taas juontaa juurensa siihen, että juutalaiset söivät sapatin alla perjantaina, omana paastopäivänään kalaa. Koska perjantai oli myös Jeesuksen kuolinpäivä, siirtyi kalansyönti myös kristityille.

Helposti kuivattavaa kalaa, kuten turskaa, seitä ja haukea, vietiin keskiajalla ja myöhemminkin alueille, joissa kalaa oli huonommin saatavilla, jotta perjantaina ei olisi tarvinnut syödä pelkkää kasvisruokaa. Niinpä eri maissa syntyi erilaisia perinteitä kuivatun kalan käsittelyyn. Turskakaupasta tuli tärkeä jo viikinkiaikana ja se on jatkunut siitä asti tärkeänä elinkeinona turskanpyyntialueilla.

Jouluna on Länsi-Suomessa, erityisesti ruotsinkielisillä alueilla perinteisesti syöty lipeäkalaa ja saaristossa jouluhaukea. Myös sota- ja pula-aikana lipeäkala oli monille jouluruokaa kinkun sijasta. Keskiajalla kala ei täällä todennäköisesti ollut turskaa, vaan Suomesta vietiin kuivattua haukea jopa ulkomaille. Kuivattu kala saatiin sitten syömäkelpoiseksi pehmittämällä se koivulipeässä. Lipeäkalan valmistaminen on monimutkaista ja hidasta ja nykyään monet ostavatkin sen valmiiksi liotettuna. Kaikki eivät lipeäkalan vahvasta hajusta kuitenkin välitä, vaan jättävät sen suosiolla syömättä.

Silakka on suosittu joulukala, tekijä: Arto Alanenpää, annettu julkiseen käyttöön1960-luvulta asti saaristolaiset ovat lahjoittaneet presidentille jouluhauen. Tämäkin perinne on itseään vanhempi, sillä ruotsinvallan aikana haukea vietiin Ruotsin kuninkaalle. Joulukalaa vietiin Tukholmaan jo 1400-luvulla ja tämä vienti oli verovapaata. Jouluhauki valmistetaan suljetun kannen alla perunoiden ja sipulin kanssa keittämällä. Hauen hankinta oli olennainen osa saariston joulunvalmisteluja. Yleensä hauki on kussakin perheessä haettu perinteisestä paikasta sukupolvien ajan. Jos haukia saatiin enemmän kuin yksi, niitä lahjoitettiin myös sukulaisille ja tuttaville, jotka olivat jääneet ilman. Kalan höysteenä on perinteisesti tarjottu piparjuurta.

Lipeäkalan ja jouluhauen lisäksi joulupöydässä on perinteisesti tarjottu suolakalaa ja kalasäilykkeitä. Vaikka nykypöydässä nautitaan nykyään usein silakkaa, silliä ja lohta, on perinteinen joulukala on ollut myös suolasiika. Ennen vanhaan joulusiiat pyydettiin jo syystalvella ja suolattiin odottamaan joulua. Nykyisin suolasiian on korvannut kevyesti graavattu lohi, joka on sitä helpompi hankkia, valmistaa, säilyttää ja käsitellä. Nykyään myös siikaa pikagraavataan. Kunnolla suolattu kala piti muistaa ajoissa liottaa, jotta se ei olisi ollut liian suolaista.

Suolasilli on perinteinen joulukalaSamoin pitää tehdä perinteiselle kokonaisena ostetulle suolasillille. Silli oli perinteisesti myös punaisen sillisalaatin eli rosollin osa. Samankaltaista salaattia syödään koko Pohjois-Euroopassa Venäjältä Hollantiin. Perinteinen ruokalaji on myös lasimestarinsilli. Joulun silakkaherkuista yleisin ja perinteisin lienee suutarinlohi. Muitakin etikkasilakoita kuten esimerkiksi sinappi- ja valkosipulisilakoita valmistetaan myös yleisesti. Ruotsissa joulupöydissä on perinteisesti nautittu myös herkullisen rasvaista ankeriasta, jonka syömisestä on kuitenkin jouduttu kalan uhanalaisuuden vuoksi luopumaan.

Ruokaohjeita:
Kokkaillen:
Perinteisen jouluhauen ohje
Kotiliesi:
Modernimpi jouluhauki
HS:
Jouluhauki puolalaiseen tapaan, joulusilli ja lipeäkalaa ja italian makuja
HS: Kala saa lisämakua mausteista
Rajamäki: Lasimestarin silli
Kokki kolmonen:
Tuomaan joulukala, suutarinlohi ja lasimestarinsilli
Suomalainen joulu:
Lipeäkalamureke

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Hieman lasihelmien historiaa

Horuksensilmä fajanssia, kuvaaja Marie-Lan Nguyen, luovutettu julkiseen käyttöönVanhimmat tunnetut ihmisen tekemät lasihelmet ovat syntyneet vahingossa egyptiläisten valmistaessa helmiä fajanssi-menetelmällä noin 3000 eaa. Helmien sisusta oli kvartsihiekkaa, joka lämpötilan noustessa sattumalta riittävän korkeaksi suli lasiksi. Koska tarkoituksena ei kuitenkaan ollut valmistaa lasia, vaan ainoastaan lasitettuja fajanssihelmiä ja tulos oli silkka vahinko, tätä ei kuitenkaan pidetä ensimmäisenä lasihelmen valmistuksena. Lasituksella pinnoitettu fajanssimenetelmä itsessään oli syntynyt noin 4000 eaa.

Tarkoituksella ja tietoisesti lasihelmiä alettiin valmistaa Kaksoisvirranmaassa (Mesopotamia) noin 2500 eaa ja menetelmä omaksuttiin myös pian Kaukasuksella (Etelä-Venäjää) 2340-2180 eaa. Monimutkainen mosaikki-menetelmä (nykyään yleensä: millefiori) syntyi hieman myöhemmin noin 1500 eaa Kaksoisvirranmaassa. Varhaisimmat helmet valmistettiin esimerkiksi valamalla tai muottiin sulattamalla ja kiertämällä. Helmen arvokkain osa on oikeastaan sen reikä, joka oli ennen puhalluksen keksimistä melko hankala aikaan saada aikaan.

Egyptiläiset olivat merkittäviä lasihelmien valmistuksen kehittäjiä. Pian heidän omaksuttuaan lasin valmistuksen noin 1500 eaa, he keksivät värjätä lasia eri mineraaleilla ja alkoivat valmistaa lasisia kopioita korukivistä kuten turkoosista ja rakastetusta tummansinisestä lapis lazulista. Egyptiläisen lasintuotannon romahdettua noin 1100 eaa, mikään taho ei ollut keskeinen valmistaja, vaan valmistus hajaantui ympäri Välimeren rannikkoa. Tärkeitä valmistuskeskuksia oli esimerkiksi foinikialaisalueilla, nyky-Libanonissa ja Syyriassa.

Roomalaiskaudella (100 eaa - 400 jaa) valtakunnan alueella oli lukuisia lasinvalmistuskeskuksia Keski-Euroopassa ja Italiassa sekä vanhoissa valmistuskeskuksissa Egyptissä ja Syyriassa. Aikakaudella uudelleen omaksuttiin ja kehitettiin lukuisia uusia valmistustekniikoita. Eräs merkittävistä edistysaskelista oli lasinpuhalluksen keksiminen, mikä johti kevyempiin lasihelmiin, koska ne puhallettiin ontoiksi. Rooman valtakunnasta käytiin helmikauppaa koko vanhan maailman alueelle. Niitä on löydetty esimerkiksi Kiinasta, Malista (Luoteis-Afrikka), Iranista ja Pohjoismaista.

500-luvulta lähtien uusi uskonto muokkasi helmien valmistusta ja lasista valmistettiin veripisaroita, kaloja, kyyhkysiä ja jopa Jeesuksen kasvot. Keskiajalla helmet hyväksyttiin vain rukousnauhoissa, joita käytettiin Suomessakin. Englannin kielen sana "bead" (helmi) tuleekin sanasta rukoilla (bidden). 1100-luvulla helmien valmistus loppui miltei kokonaan. Keskiajalla syntyi todennäköisesti niin sanottu lamppuhelmien valmistustekniikka. Kun jalokivien fasetti- eli viistohionta muoti levisi Euroopassa 1200-1300-luvuilla, alettiin lasia jälleen käyttää jalokivien korvikkeena. Lasikivet hiottiin perinteisin kivenhionta menetelmin. Viikingit valmistivat lasihelmiä 700-1000-luvuilla.

Seuraava merkittävä kausi lasihelmien valmistuksista sijoittuu varhais-renesanssin Venetsiaan. Lasinvalmistus oli alueella vanhaa alkuperää. Vuonna 1292 lasitehtaat siirrettiin Muranon saarelle sekä kaupungin suojelemiseksi että salaisuuksien varjelemiseksi. Tämän keskittämisen seurauksena oivallettiin uudestaan useita aiemmin unohtuneita menetelmiä. Eräs tällainen oli onton ruo'on menetelmä, jonka avulla lasihelmiä saatettiin valmistaa kerralla enemmän ja tehokkaammin. Venetsialaiset ovat kuuluisia omaksumansa millefiori-tekniikan käytöstä. Siinä mosaiikkihelmiä valmistettiin pitkinä lasitankoina, joiden kuviot näkyivät vain niiden päissä. Näistä tangoista muotoiltiin sitten helmiä. Lasimestarit kehittivät myös esimerkiksi maito- ja kristallilaisin sekä monia muita vähemmän tunnettuja menetelmiä.

Viktoriaaniset lamppuhelmi korvakorut, CC Atribution 2.0 Generic by Madzik, MagdaNykyisin helmiä valmistetaan erityisesti Tsekissä (böömiläinen lasi), Intiassa ja Kiinassa. Böömissä lasia on valmistettu 1200-luvulta saakka. 1800-luvulla keksittiin hiotun oloisia eli tsekkiläisiä lasihelmiä valmistava kone. 1800-luvulla kehitettiin myös kamee-kivien jäljennys menetelmä, joka jäljitteli luonnollista sardonyksin kerroksellisuutta. Lasihelmillä on sikäli huono maine, että eurooppalaisten siirtomaavalloitusten kaudella niitä on käytetty kaupassa alkuperäiskansojen, kuten Pohjois-Amerikan intiaanien ja afrikkalaisten heimojen kanssa.

Lasihelmien historia Suomessa

Vanhimmat Suomesta löydetty yksittäiset lasihelmet ovat roomalaiskauden haudoista 0-400 jaa. Myöhäisrautakaudella Suomeen kulkeutui viikinkien mukana runsaastikin lasihelmiä. Ristiretkiajalta niitä on löydetty kainuusta asti. Keskiajalla helmet olivat suosittuja rukousnauhoissa. Myöhemmin niistä tuli tavanomainen kansannaisen puvun koristus. Ohuita pienistä lasihelmistä punottuja nauhoja oli nuorilla tytöilläkin. Ehkä korun kansanomaisuudesta johtuen meillä onkin vähätelty lasihelmiä ja pidetty niitä rihkamana, vaikka hienoimmat lasihelmet voivat olla arvokkaitakin.

Suomessa lasinpuhallus- ja valmistus alkoi 1681 Uudessakaupungissa, mutta lasihelmet olivat yhä pitkään ulkomaista tuontitavaraa. Niitä on tiettävästi valmistettu ensikertaa vasta 1940-luvulla (valmistus jatkui 1960-luvulle) lähinnä studiolasimenetelmin.

Lisätietoja ja linkkejä:
Museovirasto: Tietoa Suomen esihistoriasta:
Merovingiaika (575-800 jaa) - lasihelmet Vöyristä
Esine elää: Lasi: Historiaa
Jane Myrsky: Helmien valmistus

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Jaappanilaisen naisten kimonon historia

Japanilainen takkimainen kaapu, tässä furisode.Japanilainen kulttuuri on kiehtonut länsimaita erityisesti maan avautumisesta 1860-luvulta lähtien ja tämä vaikutus vahvistui vielä Japanin-Venäjän sodan aikana 1904-1905. Japanin perinneasuksi mielletty kimono vaikutti noihin aikoihin myös läntiseen muotiin, johon omaksuttiin itämaisen asun piirteitä. (Otsikko viittaa Japanin-nimen kirjoitusasuun, joka oli Suomessa käytössä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.)

Kimonon kaltaisilla takkimaisilla t-kirjaimen muotoisilla kaavuilla on Japanissa hyvin pitkä historia. Sekä naiset ja miehet ovat käyttäneet tämänkaltaisia kaapuja, mutta niiden pukeutumistapa, asusteet ja muut vaatteet eroavat toisitaan. Vaikka nykykimonon juuret ulottuvatkin 600-luvulle saakka, on kuitenkin todettava, että nykyisen kaltainen pukeutumistapa syntyi aikaisintaan 1600-luvulla ja kimono käsitekin vasta 1800-luvulla. Myös nyky-kimono muistuttaa esi-isiään, mutta se ei silti ole enää aivan sama vaate.

Japanilaisen T-tunikatakin kaksi tyyppiä:
Kosoden hihamalleja. Vasemmalla alkuperäinen hiha, joka muodostettiin kankaasta taittelemalla, ei leikkaamalla (ks. pieni kuva alla). Oikealla nykymallisen tyylinen hiha, jonka yläosassa noin pikkuviivan kohdalla hihansuuaukko.Kosode - pienihihainen vaate, kaikkien kimonojen esiäiti. Alunperin todennäköisesti kapeat, kainaloa kohden levenevät hihat. Heian kaudella vaate oli hovipuvun aluspukuna ja nähtävästi polvipituinen. Asujen yksinkertaistuessa Samurai-kaudella, päällyskerrokset kuoriutuivat pois ja jäljelle jäivät vain hakama-housut ja niiden sisällä ollut kosode. Naiset pitivät asua kuitenkin liian maskuliinisena, jonka seurauksena housut karsiutuivat pois ja kosode piteni nilkkapituiseksi. Myöhemmin sen hihat alkoivat muistuttaa hovipuvun suuria neliskanttisia hihoja, kuitenkin sillä erotuksella, että hihansuut oli ommeltu kiinni niin, että jäi vain pieni aukko kädelle hihan yläreunaan.
Osode - suurihihainen hovipuku, jonka hihansuut ovat laajat ja avoimet. Osodeja puettiin useampi päällekkäin, jolloin kerroksia oli 5-40. Osodet ovat edelleen osa hovin seremoniallista asua, jota käytetään esimerkiksi häissä, hautajaissa ja kruunajaisissa.

Kiinalaisesta kotoiseksi
Japanilaisen muinaisen vaatetuksen alkuperä lienee jossain päin polynesiaa. Se koostui kasvinlehdistä punomalla muodostetuista karkeista kankaista. Aikakaudella käytettyjen vaatteiden käyttö säilyi Japanin syrjäseuduilla 1800-luvulle saakka. 200-luvulta eaa lähtien Japaniin virtasi vaikutteita Etelä-Kiinasta ja Koreasta, maahan muuttaneiden riisinviljelijöiden myötä. Nämä toivat mukanaan kankaan kudonnan ja silkin. Aluksi pukeutuminen omaksuttiin todennäköisesti korealaisilta, sillä käytössä oli kiinalainen takki, jonka alle oli puettu laskostettu hame.

Aiemmin Japani oli koostunut hajanaisista klaaneista, mutta 500-luvulla siitä muodostui keisarikunta ja klaanijohtajat nöyrtyivät keskushallinnon alle. Kulttuuriin ja hallintoon otettiin mallia Kiinasta. 700-luvulla, Nara-kaudella (710-794) pukeutumista ei olisi pystynyt erottamaan kiinalaisesta Tang-dynastian tyylistä. Asussa käytettiin muotoon leikattuja hihoja ja takkeja, jotka katosivat myöhemmin.

Hovirouvia juni-hitoissaan.Heian kaudella 800-luvulla diplomaattiset suhteet Kiinaan rakoilivat ja kulttuuri alkoi kehittymään omaan suuntaansa. Japanilaiset kehittivät Heian-kaudella (794-1185) oman äännekirjoituksensa, naisten kirjoituksen. Naiset olivatkin innokkaita kirjailijoita. Myös pukeutuminen alkoi saada kotimaisia piirteitä ja sen ihanteena oli maan myyttinen menneisyys. Aikakauden hovieepoksista pystyy päättelemään paljon sen pukeutumisesta. Japanilainen t-tunikatakki (osode/kosode), jossa oli neliskanttiset hihat ja vartalo-osa, syntyi. Koska kauneus oli tärkeä arvo, ulkoasuun kiinnitettiin paljon huomiota. Tärkeitä olivat niin värit, koristelu kuin vaatteiden yhdistäminen.

Asut olivat monikerroksisia kuin tuhatlehtiset leivonnaiset, mikä oli todennäköisesti seurausta asuntojen talvisesta vetoisuudesta. Asut koostuivat aiemminkin käytetyistä kiinalaisesta takista ja hametta jäljittelevästä irtolaahuksesta sekä erilaisista t-kaavuista (osode) ja hakama-housuista. Puvun alla oli yksinkertainen polvipituinen kapaeahihainen t-tunikatakki (kosode) sekä alimmaiset hakama-housut. Kukin kerros oli oman värinen ja ne soinnutettiin tarkasti yhteen. Värjäys saatettiin suorittaa useampaan kertaan tietyn värisävyn aikaansaamiseksi.

Naisten puvussa oli 15-40 kerrosta, niihin oli käytetty satoja metrejä kapeaa kangasta ja ne painoivat kilokaupalla. Päällimmäiset hakama-housut ja kaavut laahasivat maata niin, että puvuissa oli miltei mahdoton kävellä. Niissä ilmeisesti liikuttiinkin polvillaan. Pukemiseen tarvittiin apua. Hovi eristäytyi ylellisessä elämäntavassaan paikallisista klaaneista ja suvuista, mikä johti sen vaikutusvallan katoamiseen.

Ylenpalttisen ja yksinkertaisen ristiriita
Japanilaisen kimonon ja muunkin estetiikan kehityksessä keskeistä oli kahden pyrkimyksen: yksinkertaisuuden ja ylenpalttisuuden välinen hännänveto. Heian kautta seurasi sotivien klaanien kausi (Kamakura, 1185-1333), jolloin käytiin lukuisia vallanperimyssotia. Sogunien eli sotaherrojen valta kasvoi. Turhanaikaisesta hovielämää kartettiin ja halveksittiin sekä käytännöllisyyttä suosittiin. Shogun pyrki erottautumaan sekä henkisesti että konkreettisesti hovista.

Tämä näkyi pukeutumisessa, josta riistuttiin turhaa kerroksellisuutta ja koreutta käytännöllisyyden nimissä. Naisten puvusta riisuttiin kaikki muut kerrokset kuin alimmainen kosode ja hakama housut. Koska asu oli naisita kovin maskuliininen, he luopuivat suosiolla housuista ja pukeutuivat entisestä pidentyneeseen kosode-kaapuun. Hovi oli kärsinyt tulipaloista, joissa hoviväkeä oli kuollut, koska he eivät olleet päässeet pakenemaan mahdottomissa vaatteissaan. Niinpä myös hovivaatteiden kerroksia karsittiin viiteen.

Maiko nyky-kimonossa. Seuraavalla Muromachi-kaudella (1333-1573) sotaherrat lähestyivät hovia ja heidän asenteensa pehmeni sen vaikutuksesta. Ylenpalttisuus palasi pukeutumiseen vähitellen. Naisten puvut ulottuivat nilkkoihin ja kosode-kaapujen pukemiseksi kehittyi useita erikoisia tapoja. Alempien luokkien naiset yhdistivät puvuissaan yksinkertaisen takkikaavun erilaisiin kietaisuhameisiin. Kaudella käytettiin hienoja kiinalaisbrokardeja, joita jäljiteltiin kotimaisessa tuotannossa. Tätä seurannutta sotaisaa ja levotonta Monoyama kautta (1568-1603) leimasi ylenpalttisuus, niin väreissä kuin kirjonnassa. Vastareaktiona tälle alettiin ihailla Heian-hovin tyylitajua ja kauneuden kunnioitusta. Hieno japanilainen shibori-solmukirjonta tekniikka kehittyi aiempaa monimutkaisemmaksi.

Nykyaikainen asu kehittyi pääosin shogun-sotaherrojen sulkeutuneen Edo-kauden (1600–1868) aikana. Edo-kautta leimasi tiukka luokkajako, jonka piirissä rajoitettiin alempien luokkien pukeutumista. Erityisesti varakkaan kauppiasluokan hienostelu ärsytti sotilasluokkaa. Kioton, Osakan ja Edon muotitietoiset naiset kilpailivat tyylikkyydessä keskenään ja järjestivät jopa epävirallisia kilpailuja. Kauden alkupuolta leimasi kimonon kuvituksen tarkoituksellisen epätasapainoinen asettelu. Uudet värjäysmenetelmät kehittyivät aikakauden pukeutumiskieltojen seurauksena. Varakkaista naisista tuli taitavia kiertämään pukeutumismääräysten sääntöjä. Tunnettujen taiteilijoiden käsinmaalaamat kimonot olivat suosiossa. Myös suljettujen "kelluvien kaupunkien" parhaat kurtisaanit pyrkivät pukeutumaan tyylikkäästi ja seuraamaan nopeasti muuttuvaa muotia.

Uuden humoristisen kapukiteatterin näyttelijät olivat muodin synnyttäjiä ja ottivat esimerkiksi käyttöön hankalasti puettavat ja monimutkaiset leveät obi-vyöt. Niissä saatettiin käyttää kimonoissa alaluokalta kiellettyä brokardia ja kirjontaa. Vyöstä tulikin asun keskipiste. Obi vyön käyttöönotto yksinkertaisti itse kimonoa, sillä sen peitettyä vyötärön, kokonaisvaltaiset taideteokset eivät enää näkyneet.

Jukatan obi-vyötä puetaan, CC Atribution 2.0 Generic by Flickr user:kyzErilaisten asujen nimityksiä
Furisode - riippuvat miltei maata laahaavat hihat omaava kimonomainen vaate.
Jŭnihito - Heian-kaudella kehittynyt naisten monimutkainen ja hienostunut silkkinen hovipuku, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti kaksitoistakerroksista. Se koostui esimerkiksi lukuisista ohuista kiinalaistyylisestä takista (karaginu), kerroksellisista kaavuista, hakamahousuista ja esiliinamaisesta irtolaahuksesta (mo). Puku tunnettiinkin myös nimellä karaginu-mo ja epävirallinen muoto ilman karaginu-takkia nimellä uwagi . Vaikutelma oli kerroksellinen. Muromachi kaudella kerrosten määrä väheni viiteen.
Karaginu - kiinalaistyylinen takki.
Kimono - on japanilainen kaapu, joka on sidottu vyötäisille leveällä obi-vyöllä. Kimonon alle puetaan joko aluspaita (hadajuban) ja tukikaulus (tsuke-eri) tai aluskimono (nagajuban) sekä kietaistava alushame (susoyoke). Alusvaatteiden päälle voidaan pukea tasoittavia toppauksia. Alusaasujen ja kimonon kiinnittämiseen käytetään erilaisia nauhoja ja apuvöitä. Päällimmäiseksi tulee leveä koristeellinen obi-vyö. Obin sisällä on usein sitä tukeva tyyny (obi-makura) ja sen kiinnittää pitkä kapea nyöri (obi-jime).
Uchikake - japanilaisten naisten päällysasu ja aiemmin (Muromachi kaudelta lähtien) samurailuokan juhla-asu. Koshimake oli samuraikaudella puvun kesäversio, jossa päällysvaate roikkui vyön varassa vyötäröllä. Vaikutelma oli hieman turnyyripuvun kaltainen.
Yukata - ("jukata") kimonon mallinen, mutta yksinkertaisempi puuvillakaapu. Jukata on korostetusti kaikkien eli sekä miesten, naisten että lasten vaate. Alunalkaen se oli yläluokan ja samuraiden yksinkertainen kylpytakki. Myöhemmin se levisi myös muiden luokkien käyttöön. Sittemmin siitä on tullut suosittu kotiasu ja kesävaate. Kaupungilla sitä käytetään obi-vyön kanssa. Ohuen puuvillaisena se on kuumalla säällä kevyt ja mukava.

Lähteitä:
Woderford hall
Annaliese's fibers and stuff: Japanese
Reconstructing History: A History of Japanese Clothing
Japanzone: Kimono
A History of Japanese Clothing and Asseccories
Japanese Classical Costume at the Imperial Household
Costume museum: Costumes and asseccories
Costume museum: Costume history of Japan
Simple basic Japanese garb
Online Resources for Japanese Re-Enactor
The Juni-hito of Heian Japan
V&A-museum: History of Kimono

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kynttilöiden historia

Photo: PD by Richard W.M. JonesNäin itsenäisyyspäivän ja Lucian päivän sekä Joulun alla on hyvä puhua hieman kynttilöistä. Ennen kynttilöiden valmistuksen kehittymistä poltettiin pieniä alkeellisia, keraamisia öljylamppuja, joissa oli myös palava sydän. Kynttilä onkin eräänlainen jähmettynyt versio tästä. Ensimmäiset kynttilänjalat on löydetty Egyptistä noin 400 eaa. Joidenkin lähteiden mukaan kynttilöitä olisi valmistettu mehiläisvahasta Kreetalla ja Egyptissä 3000 eaa. Kynttilänvalmistus keksittiin eri aikoina myös muualla maailmassa kuten Kiinassa ja Amerikassa.

Vanhin löydetty kynttilä on Etelä-Ranskasta ensimmäiseltä vuosisadalta. Roomalaisten tekstien mukaan kynttilöitä valmistettiin talista. Sydämmenä käytettiin kierrettyä papyruskaislaa. Kynttilät valmistettiin kastamalla sydäntä toistuvasti mehiläisvahaan tai taliin, aivan kuten käsinvaletut kynttilät tänäkin päivänä. Ennen valamista tali tai mehiläisvaha puhdistettiin merivedellä ja kuivattiin.

Ensimmäinen kristitty keisari Konstantiinus käytti kynttilöitä pääsiäisjumalanpalveluksessa 300-luvulla ja niistä tulikin tärkeä osa kirkollisia seremonioita. Konstantiinus myös perusti kynttilänpäivän 2.2, jolloin uskovilla jaettiin kynttilöitä. 1300-luvulta lähtien syntyi kynttilänvalannan ammattikuntia. Noilta ajoilta on myös löydetty ensimmäiset kynttilämuotit. Keskiajalla mehiläisvahakynttilät oli varattu pääosin kirkkojen ja joskus harvoin myös aateliston parissa. Vuoden aikana kirkossa käyetyt kynttilät siunattiin kynttilänpäivänä. Käyttöön tulivat myös puuvillaiset kynttilänsydämet. Tavallinen kansa poltti talikynttilöitä, jotka valuivat, taipuivat, sulivat ja haisivat rasvan härskiinnyttyä.

Kynttilät yleistyivät Suomessa 1800-luvun puolen välin jälkeen, kun parafiini 1830 ja sittemmin myös steariini keksittiin. Sitä ennen valontuojana olivat päreet ja toisinaan vain tulisijan loimu. Päreitä tarvittiin yli 20 000 taloa kohden. Tarkkaa työtä tehdessä pärettä saatettiin pitää suussa. 1700-luvulla joulu oli kynttilöiden käytön tärkein päivä ja lisäksi niitä saatettiin polttaa vieraiden käydessä. Joulun kynttiläperinteeseen liittyi tiiviisti koristeellisten kynttilänjalkojen käyttö. Kynttilöiden sytyttäminen haudoille levisi Suomeen sotien jälkeen, saatuaan alkunsa Saksassa herhuntilaisten parissa.

Lucian-päivä sota-ajan Ruotsissa.Sisilialaisen pyhän Lucian marttyyripäivää on vietetty 300-luvulta asti. Juliaanisen kalenteri 13. joulukuuta oli vuoden lyhyin päivä, talvipäivän seisaus. Koska Lucian nimi viittaa valoon (lux, luce) ja häneen tarinaansa liittyvät silmät ja näkeminen, niin ei ihmekään, että häntä muistetaan pimeyden keskellä ja hän on sokeiden suojelupyhimys. Juhla on ominut piirteitä esikristillisestä keskitalven juhlinnasta. Se on harvoja pyhimysjuhlia, jotka selvisivät uskonpuhdistuksesta.

Itsenäisyyspäivän kynttilöiden poltto klo 18-21 alkoi 1927 Itsenäisyyden liiton kehotuksesta. Kahden kynttilän on ajateltu viittaavaan kotiin ja katuun sekä laajemmin kotiin ja isänmaahan. Toiset taas sytyttävät yhden kynttilän sodasta palanneille ja toisen palaamatta jääneille. Kynttilöiden sytyttäninen kansallisina merkkipäivinä (ennen hallitsijan syntymäpäivänä) periytyy ehkä kuitenkin jo ruotsalaisajalta. Sortokaudella kynttilöitä poltettiin Runebergin päivänä 5. helmikuuta.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Välimeren nougaan juuret

Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa pähkinäinen ja hunajainen nougaa on rakastettu jouluherkku, jota on nautittu ainakin keskiajalta lähtien. Välimeren nugaata on kahta tyyppiä eli alunperin hunajasta ja pähkinöistä keitettyä kovempaa tummaa nugaata ja sokerista, hunajasta, pähkinöistä ja kananmunista valmistettua pehmeämpää vaaleaa nugaata. Nugaalla on muiden rakkaiden lasten tapaan lukemattomia nimiä ja olomuotoja.

Ruusunlehtiin käärittyä vaaleaa pistaasinugaata, copyright holder of this work, Waeil Alostoiny, has released this work into the public domain.Nougaan juuret ovat hämärät ja herkun todellista alkuperää lie liki mahdoton jäljittää. Ranskankielisen sanan nougat juuret lienevät latinan kielessä ja siitä kehittyneissä murteissa ja uusissa kielissä. Mahdollista on myös, että se on osin kreikkalaistakin alkuperää. Provencaalilla, Provencen kielellä, pähkinä on kuitenkin nougo ja vanhalla provencalilla noga. Vulkaari- eli kansanlatinalla se on nuca ja klassisella latinalla nux- tai nuc-. Suomenkielessä sekä englannin ja saksankielisellä alueella nugaa sanan merkitys on hyvin laaja ja jokseenkin epäselvä, eikä suoraan vastaa alkuperäistä, mistä johtuen viittaan nimenomaan Välimeren nugaaseen.

Kreikkalainen historioitsija Homeros tunsi hunajasta ja seesaminsiemenistä keittämällä valmistettavan pastelli herkun, joka tuolloin tunnettiin helleenien parissa nimellä intrion. Antiikin aikana ja bysantissa herkku tunnettiin sittemmin nimillä sesamus ja sesamite. Vielä bysantin aikana nimitys pasteli viittasi hyytelöihin. Siciliassa oli jo Homeroksen mukaan tunnettu maukkaasta hunajastaan 700-luvulla eaa ja siellä saatettiin valmistaa vastaavaa herkkua jo ennen roomalaiskautta.

Antiikin roomalaiset kirjoittajat kuvasivat nôgalon (kreik), nougu tai nux gatum (latina) herkkua, jota tuotiin tuolloin kreikkalaisesta Marseillesta ja valmistettiin hunajasta ja saksanpähkinöistä. Kreikaksi nogalon tarkoittaa herkkua, eikä viittaa pähkinään. Eräissä lähteissä mainitaan, että ruokakirjailija Marcus Gavius, paremmin Apiciuksena tunnettu roomalainen kokki, kuvasi keittokirjassaan myös herkkua, joka valmistettiin munista, hunajasta, pinjan siemenistä ja manteleista, hieman kuten nykyaikainen vaalea nugaa, nougat blanc.

Tutkiessani paremmin saatavilla olevaa versioita Apiciuksen keittokirjasta De Re Cocuinaria (myös suomenkielistä), en löytänyt kuitenkaan ohjetta, joka olisi vastanut kuvausta. Sen sijaan löytyi parikin herkkua, jossa sekä hunaja, että pähkinät olivat keskeisenä ainesosana. Jälkimmäisessä (resepti 298) aineina ovat edellisten lisäksi mm. viini, maito ja hunaja. Ensimmäinen ohjeista (297) lienee ollut muunnelma roomalaisesta jälkiruuasta nimeltä cuppedo tai cupedia, joka oli valmistettu jauhoista, hunajasta, viinistä ja seesaminsiemenistä. Campaniassa ja Sisiliassa cupeta ja Calabriassa copeta ovat edelleen nugaan nimityksiä. Se saattanee ollut nugaan esi-isä, vaikka muistuttaa ehkä enemmän kreikkalaista hunajasta ja mannaryyneistä valmistettua halvaa, joka usein maustetaan pähkinöillä.

Tummaa nugaata by Matt Ryall CC-BY-2.0Erilaisia nugaita on tunnettu jo varhain myös Lähi-Idässä ja arabikeit-tiössä. 900-luvun Ibn Sayyâr al-Warrãq'n Bagdadilaisessa keitto-kirjassa Kitãb al-Tahîkhissa mainitaan lukuisia erilaisia nugaa-tyyppisten karamellien ohjeita. Kirjassa nugaa tunnetaan muun muassa nimellä natif ja mu'aqqad. Muitakin nimiä samankaltaisille makeisille kuitenkin tunnetaan. 1200-luvun tuntemattoman andalusialaisen arabiankielisessä keittokirjassa herkku tunnetaan taas nimellä mu'aqqad.

Keskiajalla nougaan valmistus oli levinnyt Kreikkaan, Ranskaan, Italiaan ja Espanjaan. Varhaisimmat merkinnät nugaasta on eräiden tietojen mukaan 800-luvun Kreikasta. Joidenkin lähteiden mukaan kreikkalainen mantelinugaa Mandolato olisi ollut keisari Justianuksen herkkua. 500-luvulla Bysantin valta oli laajimmillaan Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa asti. On vahvoja viitteitä siihen, että läntisen Välimeren nugaa valmistettiin vielä keskiajallakin hunajasta ja saksanpähkinöistä, ja että mantelit ja sokeri ovat vasta myöhempää lisää.

1300-luvun Italiassa tumma nugaa tunnettiin paikoin nimellä nucato. Vaaleasta nugaasta on varmoja todisteita vasta 1400-1500-luvuilta, jolloin se oli levinnyt sekä Italiaan että Espanjaan. Italiassa herkku tunnetaan nimellä torrone ja Espanjassa turrón. Italialainen torrone voi olla lainaa Espanjasta, sillä espanjalaisille oli renesanssin aikaan vahva vaikutusvalta Italiassa.

Italialaisten ja espanjalaisten nougaasta käyttämä nimitys saattaa olla arabialaista alkuperää ja viitata arabialaisen lähteen käyttämään tu-run-ilmaisuun. Toisaalta alkuperä voi hyvin olla latinan torreo-verbissä, joka tarkoittaa paahtamista. Vahvoja arabialaisia vaikutteita saaneessa Sisiliassa herkku tunnetaan paremmin nimillä cupeta ja minnulata, kun taas arabiasta muuntuneessa Maltan kielessä nimellä qubbajd. Nugaan tyyppisiä herkkuja on tunnettu myös Persiassa ja Pohjois-Afrikassa, jossa ne saattavat hyvinkin olla arabialaista tai mahdollisesti bysanttilaista alkuperää.

Kiinalaista 'nugaata', the copyright holder of this work, Arnauld 25 (Wikimedia Commons), has released this work into the public domainOn varmasti parasta hyväksyä nugaan alkuperän jäävän arvoitukseksi. Itse kuitenkin uskon, että herkku on saapunut läntiseen Eurooppaan jo ennen islamilaista kautta, luultavasti silloinkin idästä. Arabialainen vaikutus lisäsi varmasti sokerin aiemmin hunajasta valmistettuun nugaaseen. Alkuperä voi olla niin Persiassa, Kiinassa kuin itäisellä Välimerelläkin.

Nucato - tumma nugaa keskiajan tapaan
1 kg hunajaa
1 kg saksanpähkinöitä
1-2 rkl mausteita esim. piparkakkumaustetta tai jauhettua kanelia ja inkivääriä, voit myös käyttää vaikkapa jauhettua neilikkaa, sahramia, musta- tai maustepippuria.
Keitä hunajaa hiljalleen ja kuori halutessasi pinnalta vaahto. Rouhi pähkinät kevyesti. Lisää pähkinät ja mausteet hunajaan. Keitä miedolla lämmöllä noin 40 minuuttia hyvin sekoittaen. Pidä huoli, etteivät pähkinät pääse palamaan. Kaada seos voidellulle pellille tai voipaperille, tasoita ja anna jähmettyä.

1300-luvun italiaksi: Dele mele bullito co le noci, detto nucato. Togli mele bullito e schiumato, con le noci unpoco peste e spezie cotte insieme: bagnati la palma de la mano coll’acqu et estendilo: lassa freddare a dà a mangiare. E puoi ponere mandole e avellane in luogo di noci. - Vapaa käännös: Hunajasta pähkinöiden kera keitettynä, nimeltään nucato: Keitä puhdistettua hunajaa (saksan)pähkinöiden ja mausteiden kera. Jäähdytä kämmen kylmässä vedessä ja levitä sillä seos tasaiseksi jäähtymään ennen nauttimista. Voit myös käyttää manteleita tai hasselpähkinöitä saksanpähkinöiden sijasta.

Lähteitä ja lisätietoja:
What Is Nougat? By Michele Foley
Pastelli
Epikouria:
Pasteli original energy bar
Pasteli
Torrone
Torrone di Benevento
History of Torrone
The traditional food products challenges in Europe: Il Torrone (pdf)
Manuel de Mujeres:
Turron
Linda's Culinary Dictionary - Nougat
Montélimar Nougat Candy
The Nougat of Provence
Nougat Noir de Provence
Nougat de Montelimar:
Nougat history & cooking
Recipe for Mu'aqqad (Nougat) of Sugar from An Anonymous Andalusian Cookbook of the 13th Century
A Fragrant 13th Century Spice Box of Andalusia
Medievalcuisine: Nucato
Nucato, ovvero croccante medievale
Il Medievole in Tavola:
Nucato
Nucato (Herb & Honey nuts)
Nucato - Frankreich, Sisteron
Epicurous:
Nucato
Nucato - hunaja-pähkinä jälkiruoka
Atelier Confiserie: Nougat, Torrone, Turrón
Plenty of regional variations, one unmistakable Italian identity

Kirjallisuutta:
al-Muẓaffar ibn Naṣr Ibn Sayyār al-Warrāq, Nawal Nasrallah ja Kaj Öhrnberg:Annals of the caliphs' kitchens: Ibn Sayyār al-Warrāq's tenth-century Baghdadi cookbook, s. 599 ja s, 428-

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Suomen pienhevonen

“... se on ihan ihme-eläin, mitä tulee ruumiinrakenteeseen, vahvuuteen ja suhteellisuuteen, hämmästyttäviin lihasvoimiin, tyytyväisyyteen, sitkeyteen ja terveyteen. Sillä on siro ja ilmeikäs pää, korvat ovat pienet ja lyhytkarvaiset, suipot ja elävät, hyvässä asennossa ja joskus niin lyhyet, että ne juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Silmissä on viisas, lempeä ja uskollinen ilme.”
- Oma maa , J.F. Fabritius -


Suomen pienhevonen on kooltaan hieman lähempänä alkuperäistä suomalaista hevosta, josta suuremmat hevoset on jalostettu risteyttämällä. Pienhevosia on Suomessa tällä hetkellä noin 500. Kaikki eivät ole missään kantakirjassa. Pienhevoskantakirja (P) perustettiin 1971. Pienhevosjalostus lähti liikkelle Pohjois-Savosta 1970-luvun alussa. Pienhevonen on sopusuhteinen, napakka ja kiltti suomenhevonen, jonka säkäkorkeus on enintään 148 cm. Yleensä pienhevoset ovat 130-148 cm korkeita.

Alkujaan suomenhevonen oli pieni maatiaishevonen, jonka säkäkorkeus oli 105-130 cm. Tullin ja ratsuväen tilastojen mukaan hevosen keskimääräinen säkäkorkeus vaihteli 1600-1700-luvuilla noin 120-130cm tietämillä. Vuonna 1900 se oli tuo taianomainen 148cm. Vuonna 1995 se oli 156 cm. Sen säkäkorkeutta saatiin nostettua ensin risteyttämällä ja sitten puhdasjalostamalla 1900-luvulla nostettiin säkäkorkeutta entisestään.

Suomenhevosen värejä ovat olleet ruskeat rautias, ruunikko ja voikko sekä vaaleammat kimo, päistärikkö ja hopeavärit ynnä musta. Miltei täysiruskeaa rautiasta (hippos-väriä) on jalostuksessa suosittu muiden värien kustannuksella niin, että ne ovat harvinaistuneet huomattavasti. Valko- eli sabinokirjavuutta ilmenee edelleen kuitenkin paljon.


Suomen hevoshistoriaa
Hakkapeliittain hevonen oli pieni ja takkuinen Itämeren alueen hevoset edustavat perinteisesti pohjoiseurooppalaista rotua, jolle tyypillisiä piirteitä ovat leveä otsa, lyhyt kuono ja pitkähkö karva. Säkäkorkeus sillä oli arviolta 130 cm. Skandinaviassa hevosia on kuvattu pronssikautisissa kalliopiirroksissa ja rautakaudelta tunnetaan kuolaimiakin. Virossa vanhimmat luulöydöt ovat 1400 eaa. Länsirannikolle hevoset lienevät tulleet Skandinaviasta, Itä-Suomeen suomalaisugrilaisilta alueilta kaakosta ja etelästä.

Suomessa valjaiden osia on löydetty merovingiajalta (500-800-luvuilla), tosin kielitieteellisesti on arvioitu, että hevonen olisi tunnettu jo kivikauden lopulla. Valjaiden osien hautaaminen vainajan mukana kertoo ehkä hevosen muuttuneesta asemasta sotaratsuna, jolloin isännän ja hevosen suhde muotoutui läheisemmäksi. Ensimmäiset kirjalliset tiedot ovat 1200-luvulta, jolloin gotlantilaiset kävivät tänne kauppaa hevosilla. Kuolainhautaukset loppuivat ristiretkiin.

Keskiajalla erityisesti karjalaiset olivat kuuluisia hevosen kasvattajia ja aluetta kutsuttiinkin tammakarjalaksi. Suomalaiset laivasivat hevosia Saksaan asti, jolle kuitenkin 1500-luvulla laitettiin tiukkoja rajoituksia. Olaus Magnus mainitsi myös suomenhevoset Pohjoisten kansojen historiassaan 1555. Suomeen määrättiin perustetavaksi hevossiittoloita Kustaa Vaasan käskystä 1550 Lounais- ja Etelä-Suomeen.

Ensimmäiset tiedot suomalaisesta ratsuväestä ovat 1500-luvulta. 1600-luvulla he jo taistelivat 30-vuotisessa sodassa ns. hakkapeliittoina. Hevoset olivat 105-130 cm korkeita, pieniä ja ehkä takkuisiakin hevosia, eivätkä mitään näyttely yksilöitä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Historiallinen puku: Materiaalit ja tarvikkeet

Olen jo kauan haaveillut tekeväni historiallisen puvun. Ostin jo keväällä Janet Arnoldin kirjan Patterns of Fashion, josta olin jo kauan haaveillut. Kirjassa on useita pienoiskaavoja 1700-luvun ja 1800-luvun alun pukujen valmistamiseen. Tällaisen kirjan hyvä puoli on, että saa monta kaavaa yhdellä kertaa. Huonompi puoli on sitten siinä, että kaavat pitää suurentaa ja kankaan menekki arvioida itse. Kun näistä kaavoista ei ole paljon kokemusta, niin arvioin menekin aina vähän yläkanttiin, varmuuden vuoksi.

Siitä alkoi sitten materiaalin metsästys, mikä ei sitten ollutkaan aivan yksinkertaista. Suurin osa 1700-luvun puvuista on valmistettu silkkibrokardista, jota ei kyllä raaski käyttää ja puuvilla brokardikin makaa noin 20-30 euroa metri. Alkuperäisistä materiaaleista on siis melkein pakko luopua halvempien puuvillakankaiden vuoksi. Olennaisempaa olisi kai sitten löytää oikean näköinen kangas. Lisäksi jopa yksinkertaisempiin vuosisadanvaihteen empirepukuihin kuluu vähintää 3-3,5 metriä kangasta. 1700-luvun pukuihin sitä kuluu metrikaupalla (kevyesti 6-7 metriä) alus- ja päällyshameineen. Alushame ei ole alushame nykymielessä, vaan ainoastaan päällimmäisen avoimen hameen alla oleva alempi hamekerros, joka on yhtälailla tarkoitettu näkyviin eli ei voi olla mitään täytekangasta. Sen hameen alle tulee sitten varsinainen alushame.

Kukallinen rokokoopukuToinen juttu, jonka tajusin vasta kirjan saatuani, on sitten korsetti, jonka 1700-luvun puvut aivan välttämättä vaativat alleen. En ollut varautunut laittamaan useampaa sataa euroa käsin tehtyyn korsettiin, koska kaupastahan ei 1700-luvun korsetteja voi ostaa. Sitten aloinkin miettiä, voisiko jonkinlaisen korsetin valmistaa itse. Onneksi empire puvun alle riittävät tavalliset kaarituettomat balconette liivitkin ja aikakaudella käytetyt topatut rintaliinatkin on helppo valmistaa ja pukea päälle. Korsetin ja rintaliinojenkin alle tarvitaan lisäksi aluspaita. Aluspaitaan käy tosin ohut ja edullinen puuvillakangas ja mallikin on tosi yksinkertainen, varsinkin vuosisadan vaihteessa. Toinen ongelma, joka empire puvussa vältetään, ovat 1700-luvun pönkkähameet ja muut hameen kannattimet.

Empire puvut ovat siitäkin helpompia, että perusmateriaalina on ohut puuvillakangas, joka on yleensä kuvioitu pienin kuvioin tai yksiväristä. Tuolloin suosittu musliini oli ohutta ja pehmoista puuvillakangasta, jota käytettiin yleensä valkoisena antiikin patsaiden tyyliin. Kuviointi voi olla yllättävän geometrista, vaikkei kuitenkaan liian modernia. Useimmat pienet kukkakuviot sopivat mainiosti, samoin monet raita- ja ruutukankaat. Mitä ohuempaa puuvillaa, sen parempaa.

Rokokoo kankaiksi sopivat hyvin sellaiset tyylihuonekkaiden päällystämiseen tarkoitetut tai samantyyliset puuvillakankaat. Kuviointina voi olla esimerkiksi raitaa ja kukkaa tai itämaistyylistä ja tyyliteltyä kukkakuvioita. Liian täydet kukkakuviot ovat liian barokkimaisia. Rokokoo kankaalta vaaditaan kevyttä tyyliä. Mielellään ne voisivat olla hieman kiinalais- tai japanilaistyylisiä, muttei kuitenkaan liikaa. Tyylittely on sallittua. Liian geometrista tai modernia ei tietenkään voi olla. Kuvionnin voi tietysti välttää käyttämällä yksiväristä kangasta, jota näkyy ainakin maalauksissa naisten yllä.

Oikeastaan yhteen enpirepukuun kankaat ovat jo olemassa. Nyt pitäisi sitten valita kaavat ja mitoittaa ja piirtää ne paperille. Saa nähdä kauanko tässä sitten menee.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Lamppujen juhla

Kuten ehkä huomaatte blogia syksyltä selatessanne, minua kiinnostaa eri kulttuurien syksyinen juhlaperinne, ehkä siksi, koska omamme on niin köyhä:

Divali lamppuja, CC Atribution 2.0 Generic by AnandTänä vuonna hindujen, jainalaisten ja sikhien valon juhlaa divalia (diwali) eli deepavalia juhlitaan 5-9. marraskuuta. Sananmukaisesti deepavali tarkoittaa lamppuriviä. Yleensä juhla sijoittuu loppu lokakuuhun tai alku marraskuuhun. Divali on eräs lukemattomista syksyisistä sadonkorjuun ja vuoden päättymisen juhlista eri puolilla maailmaa.

Monille hinduille divali on uuden vuoden juhla ja sadonkorjuun päättymisen juhla, jossa juhlitaan hyvän voittoa pahasta. Sitä vietetään eri puolilla Intiaa joko jumalatar Devin eri muotojen (mm. Lakshmi) tai Rama-jumalan muistoksi. Sikheille divali on kultaisen temppelin vuosijuhla. Jainalaiset juhlivat viimeisen "profeettansa" siirtymistä mokshaan vuonna 527. Divalia juhlitaan erilaisilla lampuilla ja ilotulituksilla.

Divali-lamput ovat pieniä usein kyyneleen muotoisia savikuppeja, joita kutsutaan nimellä diya. Perinteisesti niissä on poltettu sinappiöljyä. Ne opastavat hyvinvoinnin ja vaurauden jumatarta Lakshimia hänen matkallaan ihmisten koteihin ja juhlistavat Raman ja Sitan (Lakshmin ruumiillistuma eli avatar) tarinaa. Diyat koristavat niin taloja, kauppoja kuin julkisia rakennuksiakin. Niitä lasketaan myös kellumaan Gagnes-joelle, jossa lampun ajelehtiminen rannnalta toiselle ennustaa hyvää. Lamppujen lisäksi myös ilotulitukset ovat osa divalin juhlintaa.

LakshmiDivalina monet hindut rukoilevat Lakshimilta menestystä tulevaan vuoteen. He jättävät ovet ja ikkunat auki Lakshmin astua sisään. Jotkut rakentavat jumalattarelle alttarin, jolle he keräävät kuvia vaurauden merkeistä. Maanviljelijät kiittävät mennen vuoden sadosta ja rukoilevat runsautta tulevalle. Rangoli-hiekkamaalauksia piirretään lattiaan. Tavallisimpana kuvana on Lakshmin tunnus ja hänen usein kädessään pitämänsä lootus-kukka. Muutkin perinteiset aiheet ovat luonnosta ja liittyvät usein jumalattareen.

Divaliin liittyy myös pelaaminen, jonka uskotaan divalina tuottavan onnea. Lahjoja ostetaan ja vaihdetaan. Perinteisesti ne ovat olleet makeisia ja kuivattuja hedelmiä, mutta joulun tapainen ostosmania on alkanut häiritä myös divalin viettoa. Koteja sisutetaan ja ostetaan uusia vaatteita. Seuraavassa erään pienen intialaisen makeisen ohje:

Anonymous copyright holder of this work, has released this work into the public domain.Mothikuur Laddu
500g besan (gram) jauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
(1/2 tl kaardemummaa)
0,6 dl maitoa
500g sokeria
1 rkl pistaasipähkinöitä (suolattomia)
1 rkl rusinoita
hippunen sahramia väriksi
kirkastettua voita paistamiseen
Siivilöi gram-jauho (eli kikhernejauho) yhteen leivinjauheen kanssa, jotta sekoittuvat hyvin. Lisää 2 rkl kirkastettua voita ja vettä, jotta saat jämäkän taikinan. Kuumenna voita pannussa ja paista jauhokokkareita voissa reikäkauhan avulla: jauha taikina reikien läpi kuumaan rasvaan. Kun pallerot ovat ruskistuneet siirrä sivuun. Valmista paksu siirappi sokerista, maidosta ja tarvittaessa tilkasta vettä. Lisää siihen sahramia. Sekoita pallerot, siirappi, rusinat ja pistaasit. Kun seos on jäähtynyt hieman taputtele voidelluin käsin pieniä pyöreitä pullia.

Besan eli gram eli kikhernejauhoja löytyy etnisistä kaupoista.

Toinen Laddu ohje (helpompi) ja kolmas ja neljäs (besan-jauhojen sijaan linsseistä ja cashew-pähkinöistä) ja viides (maapähkinöistä).
BBC Religions: Diwali

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

All-Hallows-Eve vaiko Samhain

Lapset leikkivät HalloweeninaMuinaiset irlantilaiset ja walesilaiset viettivät meidän kekriämme melkoisella tavalla muistuttavaa samhain sadonkorjuu- ja uudenvuodenjuhlaansa loka-marraskuun vaihteessa. Samoihin aikoihin karja tuotiin kotiin kesän laitumilta ja väki siirtyi pelloilta sisätöihin.

Samhain oli vainajien ja henkien juhla, jolloin tuonpuoleinen ja tämänpuoleinen maailma koskettivat toisiaan. Silloin kuolleet sukulaiset saapuivat aterioimaan elävien kanssa ja kaikenlaiset henget olivat liikkeillä. Valmistettiin erityinen juhla-ateria ja poltettiin juhlatulia. Juhliin leivottiin kakku, johon piilotettiin esineitä. Kunkin palasta löytyneiden esineiden perusteella ennustettiin sitten uutta vuotta.

Kristillinen kirkko pyrki kristillistämään pakanallisen juhlan ja syksyn kunniaksi alettiin viettää kaikkien pyhien juhlaa eli pyhäinpäivää. Sitä edelsi pyhäinpäivän aatto eli englanniksi All-Hallows-Eve, joka myöhemmin lyhentyi halloweeniksi. Kun pyhäinpäivä oli marttyyrien ja pyhimysten juhla, oli sen aatto vainajien juhlapäivä. Juhla säilytti monia vanhoja kansanperinteitä, jotka olivat liittyneet sen pakanalliseen edeltäjään.

Erästä tunnetuimmista Halloween perinteistä on tarina seppä Jackistä, pihistä maamiehestä, joka käytti ristiä ansana paholaiselle. Tarinasta on useita eri versioita, joissa osassa Jack oli varas. Jack päästi paholaisen vapaaksi vasta, kun tämä lupasi olla koskaan ottamatta haltuun Jackin sielua. Jack oli kuitenkin ollut liian syntinen päästäkseen taivaaseen. Hänellä ei siis ollut mitään paikkaa minne mennä. Kun Jack kysyi paholaiselta, kuinka hän näkisi kulkea pimeässä, paholainen heitti hänelle kiusallaan hehkuvan hiilen, joka ei koskaan sammuisi. Jack kaiversi lyhdyn yhdestä nauriistaan ja laittoi sinne hiilen hehkumaan. Hänen uskottiin vaeltavan ikuisesti pimeässä naurislyhty ainoana valonaan.

Kortissa yhdistyy Halloween-juhlan kristillisyys ja pakanallisyys Niinpä syksyiseen sadonkorjuu-juhlaan liittyneitä vihanneslyh-tyjä kutsuttiin nimellä lyhty-jack eli jack-o'lantern. Aiemmin jack-o'lantern oli ilmeisesti ollut soilla palaneiden virvatulten nimitys. Amerikan mantereelle muutettuaan siirtolaiset vaihtoivat hankalat lantut, nauriit ja lehtijuurekset helpommin kaiverrettaviin kurpitsalyhtyihin. Pahanilkisesti virnistävä oranssi kurpitsalyhty oli syntynyt. Silti vielä 1900-luvulla irlantilaiset yhä kaiversivat lyhtyjään nauriisiin.

Yhdysvalloissa aiemmasta melko rauhallisesta ja juhlavasta juhlasta on tullut syksyinen karnevaali, johon liittyy naamiaisasuihin pukeutuminen ja makean syöminen, vähän niin kuin meidän uus-virpomisperinteeseemme. Lapset kiertävät ovilla kysymässä "karkki vai kepponen". Alunperin pukeuduttiin kaikenlaisiksi hirvityksiksi tai kummituksiksi, mutta nykyään naamiaisasu voi esittää vaikka astronauttia. Aikuiset puolestaan juhlivat järjestämällä naamiaisia. Pakanallisen perinteen mukaan käyttäydytään niin kuin henget olisivat liikkeellä, vaikka harva niihin enää uskoo. Perinteeseen kuuluvat myös kauhuelokuvat.

Lisätietoa:
Helsingin kaupunginkirjaston aihepaketti: Halloween
Suomalaisen kirjallisuuden seura: Kekri - syksyn juhlia, juhlapyhiä ja kummajaisia

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Minolainen muoti

Minolainen käärmejumalatar Knossoksesta noin 1600 eaa, Photo by George Groutas CC Atribution 2.0 genericPronssikautinen minolainen kulttuuri (3000-1450 eaa) oli varhaisin merkittävä eurooppalainen korkeakulttuuri. Kreikan saaristossa ja Kreetalla sijainnut kulttuuri oli merkittävä merimahti, joka kävi kauppaa koko itäisen Välimeren alueella aina Italian länsirannikolle saakka. Tärkeimpiä vientituotteita olivat pronssiin tarvittava tina ja sahrami-mauste. Minolainen kulttuuri täyttää korkeakulttuurin määritelmän, sillä se oli lukutaitoinen (käytti kirjoitusta) ja sen yhteiskunta oli kaupungistunut ja jakautunut eri ammattikuntiin.

Se mitä tiedämme minolaisesta yhteiskunnasta viittaa itse asiassa siihen, että kulttuuri oli teknisesti huomattavan edistynyt. Sen piirissä tunnettiin lämmin ja kylmä juokseva vesi, vesivessa ja kehittynyt ilmastointi. Talot olivat monikerroksisia. Vastaavalle kehitysasteelle päästiin vasta Rooman valtakunnassa yli tuhat vuotta myöhemmin.

Minolaiset tunnettaan sekä kreikkalaisista taruista (minotaurus) että egyptiläisistä kirjoituksista. Heidän omaa linear A kirjoitustaan ja kieltään ei ole vielä pystytty ratkaisemaan. Aiemmin sen arvettiin olleen yhteydessä etruskeihin, mutta nykyään kieltä pidetään indoeurooppalaisena. Varmaa on, että kulttuuri ei ollut kreikkalainen. Sen uskontokin oli erilainen, vaikka myöhempi kreikkalainen uskonto onkin saanut siitä vaikutteita. Eräs tärkeimmistä jumalattarista oli käärmejumalatar.

Minolainen kulttuurin yllättävä tuho oli pitkään tutkijoille arvoitus. Vasta kun ymmärrettiin, Santorinin eli Theran tulivuoren purkauksen ja sitä seuranneen tsunamin vaikutus, ymmärrettiin kulttuuria kohdanneen katastrofin laajuus. Heikentynyt kulttuuri jäi sitten helposti voimistuneen mannerkreikkalaisen mykeneläisen kulttuurin jalkoihin. Minolaiset olivat lisäksi melko rauhanomaista väestöä ja laivastoylivoimastaan huolimatta valmistautumattomia sotiin. Monet uskovat, että minolainen yhteisö Theralla oli Atlantis-tarun esikuvana.

Muodin huipulla
Korsetin historiasta kirjoittaessani mainitsin minolaisen korsettimaisen vaatteen. Koska nykyaikainen korsetti keksittiin miltei 3000 vuotta minolaisen kulttuurin katoamisen jälkeen, voi sanoa, että paikallinen pukeutuminen oli edellä aikaansa. Koska tekstiilejä ei ole säilynyt, on vaikea sanoa tarkalleen, miten korsettimainen vaatekappale oli. Se, mitä tiedämme pukeutumisesta, perustuukin aikakauden taiteeseen. Knossoksen palatsista on myös löydetty kehruu- ja kutomapaja. Epäillään kuitenkin, että vyötärökorsetin lisäksi minolaisilla olisi ollut käytössä jonkinlainen rintojakohottava vaate, eräänlaiset rintaliivit.

Kreetalainen puku Photo by Shakko CC Atribution 3.0 UnportedLuokkien ja sukupuolisen väliset pukeutumiserot olivat suuret. Alaluokan pukeutuminen muistutti muuta saman aikakauden yksinkertaista pukeutumista. Miesten vaatetus oli myöskin melko yksinkertaista. Sen sijaan yläluokkalaisten naisten pukeutuminen oli omalaatuista ja poikkesi aikauden muusta tunnetusta muodista merkittävästi. Kun ensimmäiset pukeutumista kuvaavat terrakottapatsaat löydettiin 1800-luvulla, saivat minolaiset kaunottaret lempinimen pariisitar, niin paljon heidän pukeutumisensa muistutti aikauden huippumuotia.

Se mikä tekee minolaisesta naisten puvusta poikkeuksellisen, on pukujen leikkaus. Yleinen aikakauden muoti perustui vielä pitkään myöhäiselle roomalaiskaudelle saakka kankaiden taitteluun ja poimuttamiseen, kun taas minolaisten on täytynyt tuntea sekä kaavoitus että leikkaukset. Sikäli pukeutuminen muistuttaa paljon uuden ajan länsimaista pukeutumista, sillä sen piirissä tunnettiin muotoon ommellut ja istutetut vaatteet. Nämä taidot katosivat minolaisen kulttuurin hävittyä yli kahdeksi tuhanneksi vuodeksi.

Minolainen kaulakoru, Photo by Andree Stephan CC Atribution 3.0 UnportedToinen merkittävä piirre minolaisessa pukeutumisessa oli freskojen vahvat värit. Upeimmat freskot on löydetty Akrotirista, joka hautautui Theran purkauksen voimasta ja jossa historia pysähtyi paikalleen. Freskojen pukujen kirkkaat värit viittaavat kankaiden värjäykseen vahvoilla väreillä. Joissakin puvuissa on viitteitä myös kankaanpainannasta tai vaihtoehtoisesti kirjonnasta.

Monet minolaiset puvut ovat nykymielessä melko rohkeita, sillä rinnat ovat niissä paljaina. Kaikki puvut eivät kuitenkaan olleet aivan näin avoimia. Voi myös kysyä oliko rinnat esittelevissä kuvissa kyse enemmän esimerkiksi hedelmällisyysjumalattarista kuin naisten arkiasuista. Tosin niissäkin, joissa rinnat eivät varsinaisesti ole paljaina, ne ovat kuitenkin selkeästi esillä.

Minolaiset käyttivät upeita koruja, mutta korujen valmistustaito oli aikakaudella vähemmän poikkeuksellista, sillä kultasepäntaito oli kehittynyt myös Egyptissä ja Lähi-idässä.

Lähteitä ja lisätietoa:
The Costume in Minoan Times
Fashion Encyclopedia: Minoan Dress
Laura Gill: Minoan Dress
New Reconstructions of the “Mykenaia” and a Seated Woman from Mycenae

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Ihmemarjoja kotipuutarhasta?

Pukinpensaan marjoja. This photo has been released worldwide into the public domain by its author, Paul144 at the wikipedia project.Musta-aronia (Aronia melanocarpa) ei ole meillä kovin tunnettu marjapensas. Tämän Pohjois-Amerikasta kotoisin olevan pensaan marjat sisältävät kuitenkin runsaasti antioksidantteja, paljon enemmän kuin super-ruokana (ehkä virheellisesti?) markkinoidut assai-palmun (açai-palm) marjat. Erityisesti se on rikas antosyaniideissa eli tummissa väriaineissa. Musta-aronian marjoista oletetaan olevan hyötyä ruuansulatukselle, verisuonistolle, maksan hyvinvoinnille ja lihasten palautumiselle liikunnan jälkeen.

Kotipuutarhassa kasvavat myös pukinpensas (Lycium barbarum) ja kiinanpukinpensas (Lycium chinense). Näiden molempien pukinpensaiden marjat eli pukinmarjat tunnetaan nykyään tutuimmin goji-marjoina, joita myös on markkinoitu super-ruokana. Jossain arvosteluissa on tosin huomautettu, että vain kiinanpukinpensaan marjat olisivat gojia, ja toiset olisivat "sudenmarjoja" (wulfberry). Itse pukinpensas saattaa olla myrkyllinen, vaikka kypsät marjat ovatkin syötäviä, tosin tämäkin on kiistanalaista. Kaikkeen muuhunkaan, mitä näistä marjoista kirjoitetaan, ei kannata suoraan uskoa. Goji-marjoissa on toki paljon terveellisiä antioksidantteja - karotenoideja ja flavonoideja.

Tyrni (Hippophae rhamnoides) on kotoinen marjamme, jota myöskin markkinoidaan miltei supermarjana. Se sisältääkin runsaasti C-vitamiiniä, E-vitamiinia ja karotinoideja. Marjamehu sisältää myös runsaasti hyvää rasvaa, minkä vuoksi se ei ole vesiliukoista. Myös kotoinen ruusunmarjamme eli -kiulukka on terveysherkku. Huiman C-vitamiinipitoisuuden lisäksi se sisältää muitakin vitamiineja ja hivenaineita. Päivän C-vitamiinit saa jo 10g marjoja. Kuitua niissä on yhtä paljon kuin ruisleivässä. Erityisesti koiranruusun (rosa canina) marjat ovat terveellisiä ja ne helpottavat nivelkipuja.

Mustaherukoillakin (Ribes nigrum) jo 30-50g riittää päivittäisen C-vitamiini tarpeen täyttämiseen. Lisäksi siinä on muita vitamiineja sekä aronian, mustikan ja tummien rypäleiden tavoin tummia antosyanideja (eli yhtä tyyppiä flavonoideja). Myös kotoisista luonnonkannoista jalostetut puutarhavadelmat (Rubus idaeus) sisältävät monipuolisesti erilaisia ravintoaineita ja kuitua. Kaiken kaikkiaan monet marjat ovat oikein terveellisiä: edellä mainittu pätee erityisesti metsiemme marjasatoon, kuten mustikoihin ja vaikkapa aiemmin hyljeksittyihin variksenmarjoihin.

Lisätietoja ja lähteitä:
Mother Earth News: Aronia Berries: The Local Acai Berry Alternative
Pfaf: Lycium Barbarum, Lycium Chinense, Aronia melanocarpa, Rosa Canina, Hippophae rhamnoides, Ribes Nigrum & Rubus Idaeus
Kemikaalicoctail: Marja-asiaa
Fineli: Tyrni
Tyrni luonnonvaraisena ja viljelykasvina
Ekovegaanin päiväkirja:
Ruusunmarjat kuiviksi ja säilöön
Hyvä Terveys: Ruusunmarja - oikea terveyspommi
Yle Olotila: Superfood tarkoittaa erityisen terveellisiä ruoka-aineita
Kuningaskuluttaja: Superruoka on paluuta juurille

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kimonohiha

Kimonohiha kopioitiin japanilaisesta kimonostaKimonohiha on hihamalli, jossa hiha ja miehusta tai ainakin sen yläosa ovat samaa kappaletta. Niiden esikuvana on kuitenkin erillisistä hihoista koostuva japanilaisessa kimono tai jukata, jotka ovat pitkän japanilaisen pukeutumisperinteen moderneja perillisiä. Kimono perinteessä hihoja ei ole istutettu ja vaikka ne kankaan käytön optimoimiseksi ovat erillisiä kappaleita, ne jatkavat kuitenkin samaa linjaa ja voisivat periaatteessa olla leikattu myös samasta kappaleesta.

Kimono käsitteenä ilmestyi läntiseen muotiin ensi kertaa noin vuoden 1907 tienoilla. Silloin se tunnettiin myös nimillä kimona ja kimina. Asun ensimmäiset ilmentymät olivat osana kotiasu tai aamupuku eli englantilaista teepuku (tea gown) muotia. Siitä se levisi myöhemmin myös laajempaan käyttöön.

Vuosina 1904-1905 sodittiin Venäjän ja Japanin välillä sota, josta pikkuinen ja melko tuntematon kaukoidän maa, joka oli aiemmin jäänyt paljolti isonveljensä Kiinan varjoon, nousi parrasvaloihin voittoisalla suorituksellaan. Sodan aallot tuntuivat Suomessa asti ja näkyivät vuoden 1905 suurlakkona ja sitä seuranneena eduskuntauudistuksena. Myös Venäjällä keisarivalta muuttui perustuslailliseksi monarkiaksi.

1910-luvulla suosittu itämainen vaikutus ei rajoittunut japaniin, vaan vaikutteita otettiin myös itäisestä Euroopasta kuten Unkarista ja Romaniasta. Tämä vaikutus näkyi niin sanotussa unkarilaisessa jakussa (ja hihamallissa - tunnetaan myös lepakkohihana) sekä runsaina kirjontoina erityisesti vaatteiden miehustoissa. Kiinnostus etniseen pukeutumiseen jatkui 1920-luvulle asti.

1910-1920-luvun kimonohihan malli
Aluksi 1910 ja 1920-luvuilla kimonohiha ja kimonoyläosa oli melko kimonomainen, vaikka hihaosa saatettiinkin liittää istutetumpaan miehustaosaan. Kimonohihat olivat leveitä ja löyhiä ja usein melko neliskanttisia. Monesti ne olivat osa löyhää takkimaista vaatekappaletta. Kimonohihan suosio oli osa naisten vapautumista korsetista ja sen myötä tiukkaan istutetuista vaatteista. Kimono hiha ei täysin kadonnut vielä 1930-1940-luvullakaan, vaikkei se ollutkaan yhtä suosittu kuin kahtena aiempana vuosikymmenenä.

Kimonohihan tultua uudelleen muotiin 1950-luvulla, hihamalli oli kokenut länsimaistumisen. Se oli usein istuvampi ja muotoillumpi kuin aiemmin. Istuvien hihojen lisäkappaleiksi lisättiin kainaloon monesti neliskanttinen kiilakappale. Myös olkalinja oli muuttunut neliskanttisesta 90° kulmasta loivemmaksi 80° kulmaksi. Olkalinjasta kahtiajaettu hihaosa oli nyt yhtenäinen etu ja takakappaleen kanssa. Kimonohihan alla saattoi olla vuosisadan alun naisten kiroama korsetti, nyt tosin hieman kevennettynä versiona. Kimonohihasta oli myös lyhythihainen versio, joka jalostui ns. holkkihihaksi.

Kimonohihan suosio jatkui vielä 1960-luvun alussa ja se sai viimeisen uudelleen tulemisen 1970-luvun hippivuosina, jolloin se oli palannut takaisin kohti esikuvaansa japanilaista kimonoa. Hihat olivat vielä vuosisadan alkuakin huomattavasti leveämmät.
Huom. Tämä artikkeli ei perustu syvälliseen tieteelliseen tutkimukseen, vaan omaan kokemusperäiseen käsitykseeni muodin kehityksestä. Se voi sisältää lievästi virheellisiä näkemyksiä.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Mikkelinpäivä ja kekri

Kristillisessä perinteessä arkkienkeli Mikaelia pidetään paholaisen voittajana.
Mikkelilt naurii kuoppaan
ja ämmät tupaan.

Mikkelinpäivää vietettiin alunperin 29.9 enkeliruhtinas Mikaelin muistoksi. Nykyään seuraava sunnuntai tunnetaan myös lasten ja enkelien sunnuntaina. Talonpoikain kalenterissa päivä aloitti syksyn. Paimenetkin pääsivät kirkkoon oltuaan koko kesän paimenessa. Mikkelinä teurastettiin usein myös pässi. Mikaelin muistoksi oli pyhitetty myös Savilahden seurakunnan 1300-luvulla valmistunut kirkko, joka antoi myöhemmin koko pitäjälle nimen Mikkeli. Usein mikkelinpäivänä ennustettiin myös tulevan syksyn säitä. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on kuvaus Mikkelinpäivän vietosta, johon liittyi runsaasti ruokaa ja juomaa.

Mikkelinpäivä oli myös tärkeä markkina-ajankohta ja siihen ajottui palvelusväen vapaa-viikko eli runtuviikko, jolloin vaihdettiin pestiä, jos tahdottiin. Mikonpäivänruntu alkoi sitä seuranneena maanantaina. Markkinat sijoittuivat alunperin arki-Mikkeliä (eli arkipäivään sijoittunutta Mikkelinpäivää) seuraavaan viikonloppuun. Esimerkiksi Rovaniemellä syysmarkkinoita kutsuttiinkin mikkelinmarkkinoiksi ja siellä ne olivat nuorten ja jätkien markkinat. Vähävaraiset ovat suosineet Mikkelinpäivää myös hääpäivänään.

Kekri on Mikkelinpäivän jälkeen (mutta ennen pyhäinpäivää) vietetty sadonkorjuujuhla, jota vietettiin erityisesti Itä-Suomessa 1900-luvun alkuun saakka ja jossa oli pakanallisia aineksia. Monet kekriin liittyneet perinteet siirtyivät vähitellen osaksi Joulun viettoa. Juhla on tunnettu myös nimillä köyri, keyri, kööri ja köyry. On mahdollista, että nimi viittaa karjan suojeluspyhimykseen pyhää Gregoriukseen.

Herrain joulu, talonpojan kekri.

Kekri oli myös perinteinen suomalainen uuden vuoden juhla, vähän samaan tapaan kuin Ros hasana, Juutalainen uusivuosi ja Samhain - kelttiläinen vanhan vuoden päätös, nyky Halloweenin esikuva. Ajankohdaltaan kekri sijoittuu näiden juhlien väliin: juutalainen uusivuosi on sitä ennen syyskuussa ja Samhain sen jälkeen marraskuun alussa. Molemmat ovat myös sadonkorjuujuhlia suomalaisen kekrin tapaan.

Samhai ja kekri muistuttivat toisiaan myös siinä, että molempien aikaan olivat vainajat ja haltijat liikkeellä. Vietettiin vanhasuomalaista syksyistä jako-aikaa, joka auttoi kuu ja aurinkokalenterin yhteensovittamiseen, ja jolloin kummitukset olivat liikkeellä. Kekriin liittyi myös eläimen, yleensä pässin teurastus. Kekriaterialla tarjottiin sadon antia, muun muassa kekripyöryköinä ja todennäköisesti myös teurastuoretta makkaraa. Kekriaterialle kutsuttiin myös kaikki suvun vainajat.

Kekriin valmistuttiin hyvissä ajoin panemalla kekrioluet ja keittämällä -viinat. Kekripässi tai villavuona, joka oli ehkä valittu jo keväällä, palvattiin yöllä. Lihat syötiin tarkkaan, eikä mitään heitetty pois. Luut ja sisälmykset haudattiin lammastarhaan edistämään tulevaa lammasvuotta. Kekri aamuna piti herätä varhain ja syödäkin ennen auringon nousua. Uskottiin, että mitä enemmän kekrinä mässäiltiin, sitä parempi olisi tuleva vuosi. Isännät ryyppäsivät, koska mitä enemmän humalassa he olivat, sitä parempi olisi viljasato. Emännän piti sen sijaan olla selvänä ja virkeänä, sillä ruoka oli tarjolla koko päivän ja tulijat kestittiin hyvin.

Tulia poltettiin osana kekrin juhlintaa,Pedroserafin on luovutettanut kuvan julkiseen käyttöönKekri oli yö- ja iltajuhla; esimerkiksi Rautalammilla ajateltiin, että kekripässi tuli teurastaa keski-yöllä ja syödä ennen auringon nousua. Kylissä kokoonnuttiin kekritulille ja ennustettiin tulevaa vuotta esimerkiksi poltettavista maatalousvälineiden palamisesta tai palaneista oksista. Kekritulet olivat myös turvana pahoja henkiä vastaan ja juhlistivat satokauden päättymistä. Tulen hiipuessa oli kiire kotiin, sillä kukaan ei halunnut jäädä pimenevään iltaan yksin henkien kanssa. Tulessa on suomalaisessa uskomusjärjestelmässä ollut väkevää voimaa, jolla on mm. suojeltu karjaa ja suojauduttu kalmalta. Kristillisten ja pakanallisten ainesten sekoittuminen on ollut suomalaisessa perinteessä tiivistä.

Kekriin liittyi myös pilailu ja pukeutumisperinne, joka muistutti nykyistä Halloweenin viettoa. Kekrinä kiersivät kekri-pukit, kekrittäret (jotka saattoivat olla joko ihmisiä tai aaveita) ja muita olioita. He kiersivät taloista toiseen saadakseen kestitystä. Kyse ei ollut kuitenkaan lapsista, vaan useimmiten pilailevasta nuorisosta. Kekri oli leikkisä juhla, johon liittyi laulua ja tanssia.

Lisätietoa ja lähteitä:
Museovirasto:
Kekri
SKS:
Kekri - Syksyn juhlia, pyhiä & kummajaisia
Kekristä jouluun
Vihtori Alava:
Mikä on kekri?
Sampsa Rydman:
Kekri – unohdettu juhla
Saarioinen:
Kekri
Emma Vainio:
Kekri - ancient celebration to mark end of harvest season
E. Salmelainen:
Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista (1852)
Suometar 1857 - Kekri
Kekristä on moneksi
Joulu ja uusivuosi kerralla kekrinä
Kynttilän valoa
Mikkelinpäivän vietto Suomessa
Mikkeli, Mikko, Mikonpäiväsantti
Mikkelinpäivä on enkeleiden pyhä Ajastaika 2/2006
Satu Aapo: Seitsemän veljeksen etnografisesta luennasta
Vuodenkierrosta nousevat yksittäiset tapahtumat

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Intialaiset miniatyyrit

1730-luvun Basohli-tyylinen Ganesha-norsunpääjumala. Miniatyyreissä oli usein uskonnollisia aiheita. Ihastuin Intiassa ollessani miniatyyreihin. Intialaisia pienoismaalauksia ihaillessa kannattaa muistaa, että maalaukset olivat lähes aina tilattuja ja niitä rajoittivat tilaajan vakaumukselliset tai esteettiset näkemykset. Vasta myöhäisvaiheissa ovat ne puhtaan taiteellisen näkemyksen innoittamia. Pienoiskuvat kuvastivat aina jollain tavalla joko hengellistä tai arkitodellisuutta.

Miniatyyrien ilmaantuessa Intialla oli jo pitkä taideperinne. Aiemmin suosiossa olivat olleet suuret seinämaalaukset. Tämän pitkän kulttuuri ja tyyliperinteen vaikutukset näkyvät tietysti myös pienoiskuvissa. Ne eivät kertoneetkaan todellisuudesta sellaisenaan vaan kuvainnollisesti. Ne olivat sekä realistisia että mielikuvituksellisia saman aikaisesti. Monet maalaukset pyrkivät perinteisen musiikin tapaan välittämään jonkun mielentilan tai tunnelman. Tämä ilmenee vahvoina väreinä ja ajoittaisena abstraktisuutena. Luontoa kuvattaessa pyrittiin välittämään siitä nouseva ilo ja ihmetys.

Merkittävä piirre miniatyyrimaalauksessa on yhden perspektiivin puuttuminen. Tämä on saanut osan taiteentutkijoista pitämään niitä naivistisina tai alkukantaisina. Unohdetaan kuitenkin, että katse pystyy vangitsemaan aina vain osan todellisuutta ja kaksiulotteinen maalauspinta vielä vähemmän. Intialaiset maalaukset omaavatkin yhden perspektiivin sijaan monia perspektiivejä ja pyrkivät heijastamaan monia todellisuuden piirteitä. Intialaisissa maalauksissa korostuu myös muodon ja massan sijaan liike ja muutos, mikä erottaa ne eurooppalaisesta tavasta katsella maailmaa. Se saa maalaukset toisinaan vaikuttamaan litteiltä, jollei kiinnitetä huomiota puiden ja eläinten liikkeeseen. Intialainen maalaus onkin helpompi ymmärtää omista lähtökohdistaan lähtien.

Nimat nama oli 1500-luvun keittokirja, joka innoitti deccan-koulukunnan maalareita.Miniatyyrimaalauksen kehitys
Intialaisilla miniatyyreillä on tuhat vuotinen historia ja kaikki, mitä niistä sanotaan kokonaisuutena on väkisinkin yleistystä. Kulttuurillisilla ja uskonnollisilla muutoksilla, kuten buddhalaisuuden katoamisella ja islamin saapumisella on ollut vaikutuksensa. Niiden parissa on useita sekä kehityksen ja kukoistuksen että taantuman ja rappeutuman kausia.

Miniatyyrimaalaus syntyi 900-1100-luvun Pohjois-Intiassa palmunlehtisten buddhalaisten ja jainalaisten uskonnollisten käsikirjoitusten kuvitukseksi. Itä-Intian buddhalaisilla alueilla alettiin käsikirjoituksia koristella 900-luvulla. Buddhalainen Itä-Intialainen tyyli katosi jo 1100-luvulla. Lännessä maalaus kehittyi jainalaisten parissa 900-1100-luvuilla. 1300-luvulla paperi syrjäytti palmunlehdet.

1500-luvulla alkoi ilmestyä kuvituksia myös hindulaisissa käsikirjoituksissa. Uuden kuvitustyylin synnytti Nimat nama-käsikirjoitus, joka sisälsi keittotaidetta. Se maalattiin Malwa sultanaatissa aivan 1500-luvun alussa. Sultanaatissa syntyi 1400-1500-luvun vaihteessa myös muita käsikirjoituksia. Uusi tyyli oli persialaisen ja paikallisen tyylin yhteensulautuma ja tunnettiin nimellä Deccan-koulukunta.

Mughlai maalaus 1600-luvultaMogulien-maalaustaide syntyi Suurmogulien valtakunna hovissa 1500-1800-luvuilla. Ne olivat mielenkiintoinen sekoitus intialaista, persialaista ja islamilaista tyyliä. Taiteilijat seurasivat hallitsijaa taisteluihin ja metsästysretkille ikuistaakseen heidän sankaritekonsa. He saattoivat myös kuvata upeita hääseremonioita.

Suurmoguli Akbarin valtakausi 1500-luvun lopulla aloitti uuden ajan miniatyyrimaalauksessa. Akbar oli tunnettu sotasankari ja uskonnollisen vapauden sallija. Hän oli taiteentukija, joka perusti ateljeen persialaisten mestarien alaisuuteen. Yli sata maalaria palkattiin, useimmat Gujaratin ja Kashmirin alueiden hinduja. Syntyi uusi mogulien miniatyyrikoulukunta. Akbarin poika ja perijä Jahangir suosi erityisesti muotokuvia ja pojanpoika Shah Jahan jatkoi taiteen tukemista 1600-luvulla. Myöhemmin kiinnostus taiteeseen väheni.

1600-1800-luvuilla vuoristoseuduilla maalattiin Pahari-tyylikuntien mukaan. Tyylikuntia oli useita, kullakin alueella hieman omanlaisensa. Niitä yhdisti oma erikoinen tapansa kuvata kasvoja. Koulukunta kasvoi mogulien perinteen piiristä. Maalaukset olivat lähinnä miniatyyrejä. 1100-luvun maalarin Jayadevan runoteoksen Gita Govindan kuvitus innoitti Krishna-paimenjumalan ja tämän rakkaan maitotyttövaimon Radhan kuvia. Merkittävin Paharin alainen tyylisuunta, rohkea ja mielikuvituksellinen Basholi, syntyi Jammussa (lähellä Kashmiria). Sen maalaukset olivat tyyliltään rikkaita ja epätavallisia. Niissä on käytetty rikkaita värejä.

1800-luvun Rajastanilainen maalaus kuvaa maalaria työssään.1700-luvulla Rajastanin, silloisen Rajputanan hoveissa syntyi uusi Rajput-koulukunta. Jokaisen Rajput-hovin maalareilla oli oma tyylinsä, mutta niissä oli kuitenkin yhteisiä piirteitä. Niissä kuvataan intialaisia eeposten Ramayanan ja Mahbharatan tapahtumia, pidetyn Krishna-jumalan elämää, kauniita maisemia ja ihmisiä.

Miniatyyrikuvat olivat suosiossa, mutta maalauksia on myös käsikirjoitusten kuvituksena ja seinämaalauksina. Värit saatiin maaperän mineraaleista, kasveista, äyriäisten kuorista ja korukivistä sekä metalleista. Niiden valmistaminen saattoi viedä viikkoja. Käytetyt siveltimet olivat äärimmäisen hienoja ja maalaukset hyvin yksityiskohtaisia.

Länsimaalaisiin miniatyyreihin verrattuna monet työt ovat melko suurikokoisia, noin paperiarkin suuruisia. Tekniikka on kuitenkin hienovaraista ja yksityiskohtaista minaityyritekniikkaa.

Rajastanilaisten maalarien työt ovat tänä päivänä suosittuja matkamuistoja. Tosin halvat kadulta ostetut työt ovat harvoin kovin hyvälaatuisia.

Lisää kuvia ja tietoa:
Chhatrapati Shivaji Maharaj Vastu Sangrahalaya Museum -
miniatyyrikokoelma
& Ragmala-näyttely (Deccan-koulu)
Mughal Miniature Paintings
Rajput painting
The Use of Colors in the Rajput School of Miniature Paintings
Exotic India: Mughal Miniature Painting - An Alternative Source of History
South Asian History: Developments in Indian Art and Architecture