Liinahamppu

Hamppu on viimeaikoina noussut muodikkaaksi erikoiskuiduksi. Samalla kuitenkin unohdetaan, että varsinkin karjalaiset ovat viljelleet liinaa jo tuhansien vuosien ajana. Suomessa oli oma maatiaishamppulajike ja sitä viljeltiinkin 1970-luvulle saakka. Se tuotti sekä kuitua että siemeniä pohjoisen pitkinä päivinä. Kun 1990-luvulla viljelyä yritettiin aloittaa uudelleen, siemenpankissa säilytetyt siemenet eivät kuitenkaan enää itäneet.

Hampulla on 1930-luvulta lähtien ollut huono maine, koska päihdekäyttöä korostettiin. Päihdehamppu on kuitenkin eri kasvi kuin kuitua ja siemeniä tuottava hyötyhamppu. Päihteelliset ominaisuudet ovat alunperin peräisin intianhampusta (cannabis sativa indica), kun taas hyötyhamppu on eurooppalainen hamppu (cannbis sativa sativa), jolla ei alun alkaenkaan ole ollut päihteellisiä ominaisuuksia. 1800-luvulla hamppu tunnettiinkin lähinnä erinomaisena köysien ja purjeiden raaka-aineena ja vielä 1900-luvun alussa siitä kehiteltiin vaihtoehtoista polttoainetta ja muovien raaka-ainetta.

Jotkut väittävätkin, että hampun mustamaalauksen taustalla olisivat Yhdysvaltain öljy- ja puuvillateollisuus, joiden vakava kilpailija se olisi. Myös kemianteollisuudella on ehdotettu olevan sormensa pelissä varsin vähän kemikaaleja viljelykseensä tarvitsevan hampun hyljeksimisessä. Euroopassa hampun viljely ei olekaan ollut niin suuri ongelma kuin Yhdysvalloissa, jossa myös vaarattoman hyötyhampun viljely on edelleen kielletty. Tavallisia hampputuotteita saa kuitenkin Pohjois-Amerikkaankin viedä.

Ongelma on, että tietämys hyötyhampusta on unohtunut ja hamppu mielletäänkin meillä lähinnä vaaralliseksi päihteeksi. Tavalliset kansalaiset ovat hermostuneet myös hyötyhampun viljelystä ja tehneet poliisille tarpeettomia ilmoituksia. Ongelma on, että kuituhamppu näyttää päihdehampulta, vaikkei se varsinaisesti päihdyttäviä aineita sisälläkään. Sen viljely on Euroopassakin valvottua, eli viljelystä täytyy tehdä viranomaisille ilmoitus. Luvanvaraista se ei kuitenkaan ole.

Mielestäni olisikin hyvä alkaa käyttää hyötyhampusta perinteistä suomalaista nimitystä liinaa, jonka merkitys on monilta unohtunut ja puhua mari- huanasta, kun tarkoitetaan laitonta päihdekasvia. Ongelmana on myös meillä tiedon sekoitus eli missä tietoa laillisesta hampusta halutaan levittää, sekoittuu mukaan keskusteluun helposti päihteen laillistamisen kannattajia ja asiallisetkin sivut muuttuvat poliittiseksi julistukseksi. Päihdekasvin laillistaminen ja hyötyhampun hyödyntäminen ovat kuitenkin kaksi täysin erillistä ja toisistaan riippumatonta asiaa. Liinaa on aivan liian kauan lyöty päihdekasvin huumaavuuden vuoksi.

Liina piti aina kylvää juhannusaattona.
Silloin sai siitä parhaan sadon
ja muutenkin se oli isiltä peritty tapa.
- Nilsiä. E. Horttanainen, KRK 94:707.1935

Liina on näet aivan mainio kasvi. Se ei juurikaan tarvitse tuholaistorjuntaa, eivätkä rikkaruohotkaan kasva sen varjossa. Sopivat lajikkeet tuottavat sekä hienoa, puuvillaa korvaavaa kuitua että siemeniä, joista saadaan sekä terveellistä öljyä sekä kananmunan veroista valkuaista. Siemenen valkuainen onkin parempaa kuin soijasta saatu, sillä se sisältää kaikkia ihmisen tarvitsemia valkuaisaineita, kun soijasta uupuu yksi. Siemenöljy on lähes yhtä terveellistä kuin rypsiöljy ja sisältää paljon hyödyllistä omega-3:a.

Liinan viljelyyn liittyy paljon vähemmän ongelmia kuin puuvillan viljelyyn. Puuvilla vaatii suuria lannoitemääriä ja torjunta-aine pitoisuuksia tuottaakseen hyvää satoa. Liina, kuten jo edellä mainittiin, kasvaa vähemmälläkin huomiolla, eikä kärsi tuholaisista. Luomupuuvilla onkin melko arvokasta, juuri heikommasta satoisuudesta johtuen. Liinakuituja voidaan käyttää myös paperin valmistukseen (alkuperäiset painetut raamatut oli painettu liinapaperille) ja siitä voi valmistaa jopa luonnonmukaista muovia. Se on eräs tulevaisuuden lupaus keinomateriaalien korvaajana.

Liina on kaksikotinen, eli sillä on erikseen hede- ja emikasvit. Hienointa kuitua saatiin ajoissa korjatuista hedekasveista. Näiden hede- eli koirasliinojen korjaamista kesällä kutsuttiin aiemmin koirimiseksi. Emikasvit jätettiin kasvamaan ja tuottamaan siemensatoa. Syksyllä niistä saatiin sitten karkeampaa kuitua. Alunperin kullankaivajien levikset (farkut) valmistettiin juuri indikolla värjätystä kestävästä liinakankaasta ja vasta myöhemmin materiaaliksi tuli heikompi puuvilla ja värit vaihtuivat keinoväreiksi. Vanhastaan liinaa käsiteltiin melko samalla tavoin kuin pellavaa eli sitä liotettiin ja loukutettiin sekä lopuksi harjattiin.

Maatiaiskana

Maatiaiskana on yksi parhaiten suomalaisiin oloihin sopeutuneista kotieläinroduista. Kesykanat lienee kesytetty kaakkoisaasialaisesta punaviidakkokanasta noin 5000-4000 vuotta sitten. Kana levittäytyi Pohjois-Eurooppaan Persian ja Välimerenmaiden kautta. Suomessa kanankasvatuksella on parituhatvuotiset perinteet, sillä kana saapui tänne ajanlaskun alun tietämissä. Maatiaiskanoja on noin 2000 ja kukkoja noin 500.

Suomalaista maatiaiskanaa on useita paikallisia kantoja ja sen ulkomuoto, koko ja kehonrakenne vaihtelee kannan mukaan. Kooltaan se on kevyen munijarodun kokoinen, eri kantojen välillä on kokoeroja. Vaalean ruskeat, usein miltei valkeat munat painavat 40-55g. Höyhenpeitteen väri on yleisemmin musta, kiillottomasta nokimustaan. Harmaat ja ruskeat ovat myös tavallisia. Punaruskeissa on usein valkeita pilkkuja. Harvinaisimpia ovat vaaleanruskea, kermanvalkoinen ja hyvin harvinainen metsäkanan väri. Kukot ovat kanoja värikkäämpiä. Harja on pieni ja pysty. Jalkojen väri riippuu muusta värityksestä.

Maatiaiskana on elinvoimainen ja pitkäikäinen, sillä se elää yleensä 5-7 -vuotiaaksi, pisimmillään jopa 21 -vuotiaaksi. Sen luontaiset vaistotoiminnot ovat hyvin säilyneet. Se on kylmänkestävä ja sen vastustuskyky lienee parempi kuin jalosteilla. Maatiaiskanalan lämpötilaksi riittää kanan kylmänkestävyydestä johtuen 5-10 C ja vähimmäisvaatimus on, ettei juomavesi jäädy. Pakkasessa harja ja varpaat paleltuvat. Maatiaskanalle sopii kotoinen viljapohjainen ravinto, jonka lisänä on hyvä ainakin talvella olla jotain eläinperäistä, jottei välttämättömistä valkuaisaineista tule pula. Laidunkaudella kana usein löytää ötököitä ulkoa, jos sen liikkuma-alue on riittävän suuri. Kalkkia ja soraa tulisi olla tarjolla ja juomavesi pitää vaihtaa päivittäin.

Maatiaskana on vaatimaton ja sille kelpaa perinteinen lattia-kuivikekanala. Pienakanalaan se soveltuukin ehkä muita rotuja paremmin. Kanalassa on hyvä olla tilaa, niin että aikuisia lintuja on 4-5 kpl/m ja niillä tulisi olla 1 pesä neljällä munijalla. Kanalassa pitäisi olla ikkuna päivänvaloa varten. Muniakseen se tarvitsee 14-16 tuntia valoa. Maatiaiskanalla tulisi noudattaa luonnollista rytmiä. Ilman keinovaloa kana ei muni ja sulkasato alkaa loka-marraskuussa. Sydäntalvella valaistuksi ajaksi riittää 6-10 tuntia. Laidunta tulisi olla ainakin 2 neliötä kanaa kohden.

Kesäaikaan pelkästään viljalla ruokitulla kanalla liikkuma-ala kannattaa olla suurempikin. Kanat voi päästää liikkumaan vapaana puutarhassa, kunhan kylvökset ja pienet taimet suojataan. Myös mansikat tulee suojata kanavarkailta.

Useimmat maatiaskannat ovat syntyneet alkuperäisen suomalaisen kanan ja rotukanojen risteytymänä. Suomen yleisin kanankanta on 1970-luvulla löydetty Savitaipaleen kanta. Muita tavallisia ovat piikkiöläinen, horniolainen, hämäläinen, iittiläinen, kiuruveden ja Alhon kanta. Kantoja tunnetaan nykyisin noin tusina ja ne on nimetty löytöpaikoittain. Jalasjärjveläinen kanta on kadonnut, harvinaisempia vielä säilyneitä ovat jussilan ja lindellin kannat sekä muu kanta (esim. kihniöläinen kanta). Kaikki kannat ovat edelleen uhanalaisia, osa jopa kriittisesti uhanalaisia. Kanojen säilytysohjelma käynnistyi 1998 ja kanojen säilyttämiseen voi saada EU-tukea.

Seuraavassa niiden kantojen esittely, joista löysin tietoa netistä:

Alhon kanta on syntynyt kärköläläisen Pentti Alhon jalostustyön perusteella ja sen alkuperä on Seiskarin kantaa, joka on peräisin Savitaipaleelta. Kanalassa tehdyn värivalinnan johdosta kanakanta on vaalean kellertävän- tai punertavanruskea. Kukot ovat kirjavia tai punavoittoisia. Ne ovat eräitä ahkerammin munivista maatiaisista ja hautovia on noin kolmannes.

Horniolainen kanta on peräisin Anna-Liisa Koivuselta, Vammalasta, joka piti kanoja vuodesta 1939 saatuaan ne naapurista. Kanat elivät maatalon pihapiirissä ja ruokinta oli kotovaraista. Kanat löydettiin 1998. Horniolaiset ovat uhanalaisia ja niitä on yhteensä noin 300. Ulkonäöltään kana on tumma, mutta joukossa on vaaleita ja ruskeita yksilöitä. Se on harjaton, solakka ja vahvasiipinen. Muistuttaa etäisesti viidakkokanaa.

Hämäläinen kanta saattaa olla peräisin Erkki Tiitolan jalostustyöstä, sillä tämä kasvatti pohjoishämäläisiä ja -satakuntalaisia kanoja jo 1920-luvulla. Hämäläinen saavuttaa sukukypsyyden 25-30 viikkoisena. Se munii jopa 80% päivistä. Kooltaan munat ovat pientä keskikokoa. Viidennes kanoista hautoo. Yksilöistä suurin osa on joko täysin tai pääväriltään mustia.

Iittiläinen kanta löytyi Jan Googestaegerin kanalasta ja edustaa noin 5% maatiaiskanoista. Aloittavan muninnan reilu 20-viikkoisina ja munivat ahkerasti (70% päivistä). Munat ovat pienehköjä. Puolet kanoista hautoo. Kukoista pääosa on punamustia, mutta kirjavia ja kokomustiakin löytyy. Kanat ovat monivärisempiä, vain harmaata ja valkoista ei löydy. Silti lähes 70% niistä on koko- tai enimmäkseen mustia.

Ilmajoen kanta on jalostettu ruskea maatiaiskana ilmajokelaisen Oiva jääskeläisen ja lapualaisen Vihtori Kosolan toimesta. On mahdollista, että samaa kantaa jalasjärveläisen kanssa. Kuuluu harvinaisimpiin kantoihin. Parhaillaan kolme säilyttäjää. Munivat 17-20 -viikkoisina, joka 2-3 päivä. Noin joka 3. kana haudontavaistoinen.. Kanta on tumma - noin 1/2 ruskea, 1/3 musta ja loput punaisia ja hieman myös kirjavia.

Jussilan kanta on Valkeakosken Äimälän kylästä, Viivi Jussilalta kotoisin. Sieltä ensimmäiset haettiin jo 1970-luvulla. Kanat aloittavat muninnan 20-25 -viikkoisina ja munivat joka toinen päivä. Munat ovat hyvää keskikokoa. Kukoista eniten on kirjavia ja sitten suurin piirtein saman verran kokomustia, pääasiallisesti mustia ja pääasiallisesti ruskeita. Kanoista suurin osa on mustia joko kokonaan tai pääväriltään.

Kiuruvetinen kanta on Yrjö Luttisen 1960-luvulla keräämä. Se saavuttaa sukukypsyyden 20-25 -viikkoisena ja munii melko pieniä munia. Noin viidennes kanoista hautoo. Yleisin väri on kukoilla musta, kanoilla musta ja ruskea. Värejä on kuitenkin paljon, muttei lie täysin punaisia yksilöitä. Rantsilalainen kanta osoittautui kiuruveteläiseksi.

Lindellin kanta on Lopen Läyliäisten kylästä. Sitä kutsutaan myös Satakunnan mustasta. Jalostukseen on käytetty Erkki Tiitolan kanoja (ks. hämäläinen). Kanat ovat tummia ja niillä on kaulassa kullanvärinen nauha. Pieniä ja siroja, kuin kyyhkysmäisiä rakenteeltaan. Kukot vaihtelevia, bankianvärisiä. Voi olla alunperin savitaipaleen kantaa. Löytynee vain yhdeltä säilyttäjältä.

Luumäkeläinen kanta on löydetty apteekkari Saarilahden kanalasta. Ne aloittavat munintansa reilun 20 viikon ikäisinä. Ne munivat vain joka viiden päivä, mutta munat ovat tasaisesti keskikokoisia. Kaikki kukot ovat pääväriltään mustia ja kanoistakin enemmän kuin puolet. Niiden lisäksi on enimmäkseen ruskeita, jonkin verran vaaleita ja harvoin harmaita. Niitä löytynee vain yhdeltä säilyttäjältä.

Piikkion kanta on kotoisin Piikkiöstä ja Kiskosta. Kana aloittaa muninnan 25 -viikkoisena ja munii keskikokoisen munan joka toinen päivä. Noin joka 12. kana hautoo. Kanat ovat yleensä lähes tai pääosin mustia, ruskeita ja kirjavia. Muita värejä esiintyy vaaleaa, täysin harmaita ja valkoista. Kukon yleisin väri on ruskea tai melkein ruskea, kirjava ja musta. Kukot voivat vaaleat ja punasävyiset. Osa voi olla myös harmaita tai valkoisia.

Savitaipaleen kukko oli aiemmin kuin suoraan aapisen kannesta. Nykyään on myös harmaita ja mustia kukkoja. Kanat ovat pääosin tummia ja kaulassa niillä saattaa olla kellertäväpäisistä sulista muodostunut nauha. Kanta on yleisimpiä maatiaiskannoista. Se löydettiin 1970-luvulla Savitaipaleelta. Se aloittaa muninnan reilut 20 viikoisena ja muniin keskikokoisia munia joka toinen päivä. Joka kymmenes kana hautoo.

Tyrnäväläinen kanta lienee kotoisin Varsinais-Suomesta, josta sen viimeinen omista sanoi kanansa hankkineensa. Se saattaa olla samaa juurta piikkiöläisen kanssa. Väritys on vaihtelevaa ja sekä kukkoja että kanoja löytyy eri väreissä: mustia, valkoisia mustin pilkuin, punaruskeita, kullanruskeita, harmaita ja edellisten sekoituksia. Mikään väri ei ole muita yleisempi. Puolet kanoista innostuu hautomaan ja munijoina ne ovat hyvän puoleisia (80% päivistä). Ne aloittavat noin 24 -viikkoisena ja munat ovat kermanvärisiä ja beigejä.

Lisätietoja ja lähteitä:Maatiaskanan vuosi kertoo kanojen hoidostaPikkusiipi on pienkanaloiden yhdistys.
Virtuaali AMK: Maatiaiskana
Kotkot.net
Munanetin maatiaiskeskustelu
Maa ja metsätalousministeriö: Hyvinvoiva kana
Englanninkielinen laaja pienkanala-opas

Suomen pienhevonen

“... se on ihan ihme-eläin, mitä tulee ruumiinrakenteeseen, vahvuuteen ja suhteellisuuteen, hämmästyttäviin lihasvoimiin, tyytyväisyyteen, sitkeyteen ja terveyteen. Sillä on siro ja ilmeikäs pää, korvat ovat pienet ja lyhytkarvaiset, suipot ja elävät, hyvässä asennossa ja joskus niin lyhyet, että ne juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Silmissä on viisas, lempeä ja uskollinen ilme.”
- Oma maa , J.F. Fabritius -


Suomen pienhevonen on kooltaan hieman lähempänä alkuperäistä suomalaista hevosta, josta suuremmat hevoset on jalostettu risteyttämällä. Pienhevosia on Suomessa tällä hetkellä noin 500. Kaikki eivät ole missään kantakirjassa. Pienhevoskantakirja (P) perustettiin 1971. Pienhevosjalostus lähti liikkelle Pohjois-Savosta 1970-luvun alussa. Pienhevonen on sopusuhteinen, napakka ja kiltti suomenhevonen, jonka säkäkorkeus on enintään 148 cm. Yleensä pienhevoset ovat 130-148 cm korkeita.

Alkujaan suomenhevonen oli pieni maatiaishevonen, jonka säkäkorkeus oli 105-130 cm. Tullin ja ratsuväen tilastojen mukaan hevosen keskimääräinen säkäkorkeus vaihteli 1600-1700-luvuilla noin 120-130cm tietämillä. Vuonna 1900 se oli tuo taianomainen 148cm. Vuonna 1995 se oli 156 cm. Sen säkäkorkeutta saatiin nostettua ensin risteyttämällä ja sitten puhdasjalostamalla 1900-luvulla nostettiin säkäkorkeutta entisestään.

Suomenhevosen värejä ovat olleet ruskeat rautias, ruunikko ja voikko sekä vaaleammat kimo, päistärikkö ja hopeavärit ynnä musta. Miltei täysiruskeaa rautiasta (hippos-väriä) on jalostuksessa suosittu muiden värien kustannuksella niin, että ne ovat harvinaistuneet huomattavasti. Valko- eli sabinokirjavuutta ilmenee edelleen kuitenkin paljon.


Suomen hevoshistoriaa
Itämeren alueen hevoset edustavat perinteisesti pohjoiseurooppalaista rotua, jolle tyypillisiä piirteitä ovat leveä otsa, lyhyt kuono ja pitkähkö karva. Säkäkorkeus sillä oli arviolta 130 cm. Skandinaviassa hevosia on kuvattu pronssikautisissa kalliopiirroksissa ja rautakaudelta tunnetaan kuolaimiakin. Virossa vanhimmat luulöydöt ovat 1400 eaa. Länsirannikolle hevoset lienevät tulleet Skandinaviasta, Itä-Suomeen suomalaisugrilaisilta alueilta kaakosta ja etelästä.

Suomessa valjaiden osia on löydetty merovingiajalta (500-800-luvuilla), tosin kielitieteellisesti on arvioitu, että hevonen olisi tunnettu jo kivikauden lopulla. Valjaiden osien hautaaminen vainajan mukana kertoo ehkä hevosen muuttuneesta asemasta sotaratsuna, jolloin isännän ja hevosen suhde muotoutui läheisemmäksi. Ensimmäiset kirjalliset tiedot ovat 1200-luvulta, jolloin gotlantilaiset kävivät tänne kauppaa hevosilla. Kuolainhautaukset loppuivat ristiretkiin.

Keskiajalla erityisesti karjalaiset olivat kuuluisia hevosen kasvattajia ja aluetta kutsuttiinkin tammakarjalaksi. Suomalaiset laivasivat hevosia Saksaan asti, jolle kuitenkin 1500-luvulla laitettiin tiukkoja rajoituksia. Olaus Magnus mainitsi myös suomenhevoset Pohjoisten kansojen historiassaan 1555. Suomeen määrättiin perustetavaksi hevossiittoloita Kustaa Vaasan käskystä 1550 Lounais- ja Etelä-Suomeen.

Ensimmäiset tiedot suomalaisesta ratsuväestä ovat 1500-luvulta. 1600-luvulla he jo taistelivat 30-vuotisessa sodassa ns. hakkapeliittoina. Hevoset olivat 105-130 cm korkeita, pieniä ja ehkä takkuisiakin hevosia, eivätkä mitään näyttely yksilöitä.

Pohjolan mehiläinen

Mehiläiset sopivat hyvin puutarhaan, sillä ne lisäävät kukkivien hyönteispölytteisten kasvien satoa ja tuottavat lisäksi hunajaa. Mehiläiskasvatuksessa on tosin viime vuosina ollut ongelmia loisten ja tautien vuoksi, minkä takia kasvatus vaatii asiaan perehtymistä. Suomessa kasvatuksen keinot on pidetty mahdollisimman luonnonmukaisina.

Pohjolan mehiläinen eli pohjolan tumma mehiläinen (Apis mellifera mellifera) on vuoden 2010 maatiaiseläin. Se on pohjoisin mehiläisrotu, jota on kasvatettu pohjoisessa Euroopassa vuosisatojen ajan, ja on sopeutunut viileisiin oloihin. Sen talvehtimisominaisuudet ovat hyvät ja se herää mehiläisroduista ensimmäisenä keräämään hunajaa keväällä, kun muita pölyttäjiä on vielä vähän. Venäjällä pohjoinen mehiläinen lienee edelleen valtarotu. Ruotsissakin elvyttämiseen on panostettu ja sitä kasvatetaan Jämtlannissa. Muissa pohjoismaissa rodun katsotaankin säilyneen, meillä hävinneen.

Rodun ongelmana ovat olleet risteymät muiden rotujen kanssa, sillä sekarotuset ovat olleet tavallista kiukkuisempia. Suomessakin on jo useita vuosikymmeniä suosittu muita rotuja perinteisen maatiaismehiläisen kustannuksella. Olosuhteihin nähden tämä ei ole ollut kovin järkevää, vaikka muutkin rodut ovat jalostuksen myötä vähitellen sopeutuneet viileämpään ilmastoon. Sopeutumisen asteella ne eivät kuitenkaan ole lähelläkään pohjolan mehiläistä, joilla on useamman tuhannen vuoden etumatka.

Pohjolan mehiläisen historia on pitkä. Aiemmin koko Alppien pohjoispuoli oli sen hallussa, sillä Italian valtarotu Apis mellifera ligustica ja Balkanin valtarotu Apis mellifera carnica eivät pystyneet ylittämään alppeja. Sen sijaan iberian nimemimaan tummat mehiläiset onnistuivat levittäytymään pohjoiseen. Nykyiset iberian mehiläiset ovat tosin jo eriytyneet omaksi rodukseen Apis mellifera iberica. Tumma mehiläinen oli levinnyt laajalle ja jalostui kullakin taholla paikallisen ilmaston ja sato-ominaisuuksien mukaisiksi kannoiksi. 1850-luvulle saakka Alppien pohjoispuolella ei muita mehiläisiä kasvatettu ja Amerikkaan viedyistä mehiläisistä se oli ensirotu.

Nykyään kuitenkin suurimmalla osalla tätä aluetta se on korvattu muilla lajeilla, vaikka joukko perinnelajien ystäviä pyrkiikin suojelemaan sitä. Käytännössä tämä onnistuu vain eristämällä laji vaikeakulkuisille alueille kuten saaristoon, jossa ei ole muita pesiä kilometrienkään päässä. Toinen vaihtoehto on keinosiemennys. Vain näin voidaan estää risteytymien muodostuminen.

Suomessa ilmasto on liian kylmä, jotta mehiläiset lisääntyisivät luonnossa ilman ihmisen apua. Luontaisen levinneisyyden pohjoisraja kulkee Etelä-Ruotsista Balttiaan. Ensimmäiset mehiläiset tuotiin 1700-luvulla Ruotsista ja/tai Virosta. Pohjolan mehiläinen olikin pitkään valtarotuna. Italialaisia alettiin tuoda 1800-luvulla, mutta silti vielä 1960-luvulla mehiläiset olivat pääosin tummia.

Tumman mehiläisen syrjäytymisen syynä on ollut helpon mehiläisen etsintä. Pohjolan mehiläinen on monia muita rotuja ärhäkämpi. Rotujen sekaantumisesta syntyneissä risteymissä oli sen lisäksi lisääntynyttä parveilua ja vielä alkuperäistä rotuakin enemmän kiukkuisuutta. Italialaisessa on myös helpompi erottaa emo työläisistä värieron perusteella, kun pohjalaisissa erona on vain koko. Italialainen sopii myös hyvin esimerkiksi rypsihunajan tuotantoon.

Tummien mehiläisten hyvät puolet oivallettiin meillä liian myöhään. Ne talvehtivat meillä hyvin, eivätkä tarvitse niin paljon talviruokaa. Säästeliäinä ne sopivat olosuhteisiin, joissa kasvustot ovat pienehköt. Ne sopivat esimerkiksi kanervahunajan tuotantoon muita rotuja paremmin. Kiukkuisuuttakin on saatu jalostuksella karsituksi ja nykyiset kannat ovat hyvin säyseitä. Mehiläiskasvattajia on nykyään parisen kymmentä ja pesiä parisen sataa. Ainoa emokasvattaja asuu saaristossa. Aiemmin on harjoitettu myös keinosiemennystä. Tarvittaisiin uusia kasvattajia ja erityisesti emonkasvattajia eristyksissä saaristossa tai mehiläisettömällä alueella.