Afro-amerikkalaisen musiikin juuret

Afro-amerikkalaisen musiikin juuret ovat afrikasta mukana tulleissa rymeissä, orjuuden aikaisissa työlauluissa ja spirituaaliperinteessä. Orjuudenlakkauttamisen jälkeen afro-amerikkalainen musiikkiperinne alkoi kukoistaa ja sai vaikutteita myös muiden kulttuurien musiikkiperinteistä. Vähitellen siitä kehittyi rikas ja ripeästi uusiutuva muusiikin aarreaitta. 

Afro-amerikkalainen musiikki alkoi kehittyä 1700-luvulla työlaulujen ja ns. peltovalitusten (field hollers) muodossa. Ne olivat tärkeä osa afrikkalaisperäisten orjien suullista perintöä. 1700-luvun lopulla alkoi syntyä ns. spirituaaleja, kun orjat kääntyivät vähitellen kristinuskoon. Laulut kertoivat usein, millaista oli olla afrikkalainen Amerikassa. Lauluja alettiin kerättä muistiin 1860-luvun lopulla, pian sisällissodan ja orjuudenlopettamisen jälkeen.

Orjien saapuessa Afrikasta heitä kiellettiin puhumasta äidinkieliään ja harjoittamasta vanhoja uskontojaan. Heidän englankielen sanavarastonsa oli usein suppea. He käyttivät tätä sanastoa tulkitakseen muualta raamatusta saamaansa tietoa.

Joissain paikoin he saivat järjestää omia rukouskokouksiaan. Ne olivat usein ainoita paikkoja, joissa he saivat hyväksytysti kokoontua, ilmaista tunteitaan ja seurustella keskenään. Kokouksissa osallistujat saattoivat laulaa, veisata, tanssia ja joskus jopa langeta transsiin. Rumpuja käytettiin afrikkalaiseen tapaan viestintään. Rytmin luomiseen käytettiin myös jalan poljentoa ja taputuksia.

Orjien mukana saapui useita uusia soittimia, joista monet olivat erilaisia rytmisoittimia, kuten lyömäsoittimia. Mukana tuli myös banjon edeltäjiä. Tutut vanhat rytmit siirtyivät uuteen musiikkiin. Mukana Afrikasta siirtyi myös tarinallisuus osana uskonnollisuutta. Kun eurooppalaisperäiset omistajat vähitellen ymmärsivät yhteyden rumpujen ja viestinnän sekä varstarinnan välillä, rummut vähitellen kiellettiin.

Kansanspirituaaleja piristettiin usein vartalonliikkein ja jopa tanssimalla. Afro-amerikkalaiset myös muuttivat usein vanhempien kristillisten laulujen ja virsien rytmiä ja tempoa. Tyypillinen laulutapa oli vuorolaulu (call and response), jossa joko kaksi ryhmää tai esilaulaja ja muu laulujoukko vuorottelevat.Spirituaalien perinne kehittyi sekä bluesiksi että gospeliksi.

Afro-amerikkalainen tulkinta 1700-luvun

englantilaissta gospel-laulusta 'Amazing grace'.

Spirituaalit toimivat keinoina ilmaista omakuvaa, jaettuja yhteisöllisiä tapoja, perinteitä ja etnistä taustaa. Ne saattoivat myös tomia piilotettuina sosiaalisen vastarinnan merkkeinä. Afro-amerikkalaiset yhdistivät usein oman kärsimyksensä israelilaisten kärsimyksiin raamatun kertomuksissa.

Spirituaaleja sovellettiin kehtolauluiksi ja leikkilauluiksi. Niistä muokattiin myös työlauluja. Niillä oli aivan keskeinen osa afro-amerikkalaisessa kansanlauluperinteessä.

Vapautettujen musiikkia

Rumpujenkieltäminen johti uusien soittimien omaksumiseen. Musiikissa rumpu korvattiin eri soittimilla, kuten tampuriinilla, luukastanjeteilla, banjolla ja viululla. Banjo oli afro-amerikkalainen keksintö, joka käyttää hyväksi pingotettua kalvoa, kuten rummutkin.

1800-luvun lopulla marssimusiikki oli suosittu musiiikkimuoto ja afro-amerikkalaiset muusikot omaksuivat siitä eri soittimia - erityisesti rytmi- ja puhallinsoittimia. He alkoivat kokeilla sekä tyylillä että soittimilla. Syntyi aivan uudenlaista musiikkia. Kehitys jatkui 1900-luvun alussa, kun rytmisoittimet mm. patarumpu, virvelirumpu ja lautaset koottiin yhteen niin, että yksi soittaja saattoi soittaa kaikkia rytmisoittimia, eikä jokaiselle tarvittu omaa soittajaa, kuten marssiyhtyeissä.

Orjuuden päättymisen jälkeen musiikki kehittyi pian hilpeämpään suuntaan. Siitä tuli eräänlainen vapautumisen ilmentymä. Musiikin rinnalla kehittyi myös afro-amerikkalainen tanssityyli.

Boogie woogie

Boogie-woogie oli 1870-luvulla kehittynyt afro-amerikkalainen rytmimusiikin muoto, jossa keskeisin soitin oli piano. Se oli ensisijaisesti tanssimusiikkia. Jopa varhaisimpien laulujen sanatkin olivat tanssiohjeita. Pianon lisäksi pikku kokoonpanoihin kuului laulaja ja usein muitakin soittimia. Sen nimi tulee afrikkalaisista rytmiä tai tanssia tarkoittavista sanoista (boog/booga/bogi). Sen juuret saattavat olla kapakoiden tai bordellien pianomusiikissa. Boogie-woogie säilytti suosionsa aina 1930-luvulle saakka. 1930-1940-luvuilla se vähitellen sulautui swingiin.

Toisinaan Ragtimea pidentää jazzin edeltäjänä; joskus se luetaan varhaiseksi jazzin tyylisyyntaukseksi. Ragtime syntyi 1890-luvulla ja sitä pidetään monesti muuta jazzia varhaisempana. Ragtime oli 1900-luvun alun kapakka- ja tanssimusiikkia. Sen tahtiin voitiin tanssia mm. charlestonia. Tyypillisiä soittimia olivat piano ja banjo. Siinä oli jazzin tapaan takapotkullinen rytmi. Ragtime alkoi menettää suosiotaan jazzille ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ragtime on vaikuttanut moniin myöhempiin populaarimusiikin lajeihin Yhdysvalloissa, myös ns. juurimusiikkiin ja countryyn.

Blues, jazz ja gospel

Blues syntyi aivan 1800-luvun lopulla. Sen juuret ovat paitsi spirituaaleissa ja peltovalituksissa. Blues-perinne haaroittui hyvin moniksi paikallisiksi suuntauksiksi.

Eräs varhaisimmista bluesin muodoista oli niin kutsuttu Delta blues, joka syntyi Missisipin suistoalueella, joka ulottuu laajalle alueelle mm. Memphisin ympäristöön. Se on eräänlainen country bluesin muoto. Kitara ja harmonikka ovat tärkeimmät soittimet ja lauluosuudet värikkäitä ja persoonallisia. Rytmi on siinä tärkeässä osassa.

Bluesin synty ajoittuu samoihin aikoihin kun valkoisten country-musiikin synty. Aluksi musiikilliset erot olivat vähäisiä. Erona oli enemmän sekä esittäjien että kuuntelijoiden rotu. Musiikintuotannon kehittyessä 1920-luvulla, tummaihoisten musiikki tunnettiin nimellä 'race music' ja vaaleaihoisten nimellä 'hillibilly'.

Memphis blues

Ensimmäiset blues-nuotit julkaistiin jo 1910-luvulla. Alkuvuosien bluesin tunnetuimpia kappaleita lienee W. C. Handy'n 'Memphis Blues'. Hyvän koulutuksen saanut tumma muusikko Handy, oli eräs merkittävimmistä nimistä bluesin kansansuosion takana. Toisaalta hänen musiikkiaan pidetään usein bluesin, ragtimen ja muun jazzin fuusiona.



Jazz syntyi viimiestään 1800-luvun lopulla ja sen alkuaikojen merkittävin keskus oli New Orleans. On mahdollista, että se on jopa syntynyt siellä. Jazzille on tyypillistä rytmillinen takapotku, improvisaatio ja puhallinsoitinten hallitseva asema. Jazzin juuret ovat afro-amerikkalaisessa laulumusiikissa, spirituaaleissa ja bluesissa. Jazz on usein soitinmusiikkia, mutta myös lauluosuuksia esiintyy.

Gospel-musiikin juuret ovat 1700-luvulla. Se sai siivet alleen 1800-luvun herätyskristillisyydessä.  Nimityksen tarkoitus oli alunperin kuvata virsiperinteen ulkopuolisia hengellisen musiikin muotoja.

Alunperin gospel ei ollut pelkästään mustien musiikkia, mutta kun varhainen gospel musiikki sekoittui ns. negro-spirituaaleihin syntyi musta-gospel. Gospel-musiikissa laulu ja sanojen sanoma on aina ollut keskeisessä osassa.

Se, mitä nyky sukupolvi mieltää afro-gospeliksi, syntyi kuitenkin vasta 1900-luvun puolella. Sen merkittävää kehityskautta olivat 1920-1940-luvut, jolloin hengelliseen musiikkiin tuli blues-, jazz- ja boogie-woogie-vaikutteita.

Kesä ja korsetit

Kun korsetit olivat muotia, niitä yleensä käytettiin, oli sää mikä tahansa. Kuumassa ilmanalassa perinteinen paksu korsetti oli tukala. Alunperin tropiikin ilmastoon, mutta sittemmin myös kesäkäyttöön ja urheiluun kehitettiin 1800-luvun loppupuolella kevyempiä korsetteja. 

Ladie's Home Journal, summer 1893

Kesäisistä korseteista ei valitettavasti ole kovinkaan paljon tietoa saatavilla. Finnasta ei löytynyt yhtään kuvausta vastaavaa korsettia, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei suomessakin olisi voitu tuntea näitä korsetteja.

Näistä korseteista puhuttiin tuulettavina (ventilated) korsetteina. Niiden materiaalina saattoi olla verkkokangasta, tylliä, kaitanauhaa, ja muita materiaaleja, joilla rakennetta saatiin kevyemmäksi. Useimmissa oli luut, jotka ainakin aluksi olivat valaanluuta (hetulaa). Koristeena saattoi olla esimerkiksi brodyyria ja konepitisiä.

Annie Oakleyllakin on kuvassa korsetti.
Juliste on 1880-luvulta.

Toisissa kesäkorseteissa oli yksinkertainen ristikkorakenne, joka rakentui luiden ympärille kantti- tai muusta vastaavasta puuvillanauhasta. Toisisa paksumpi kangas oli korvattu ohuemmalla tyllillä tai verkkokankaalla. Koristeena saattoi olla pitsin sijasta brodyyria. Lisää hengittäviä korsetteja nähtävissä täällä.

Kesäkorsettien käyttöönoton taustalla oli osin se, että korsettien haitat alkoivat olla yleisesti tiedossa. Saadakseen korsetteja hyväksyttävämmiksi, valmistijat kehittivät mukavampia malleja. Mainonnassa käytettiin toisinaan jopa yliampuvia väitteitä. Kehitettiin korsetteja, joita voitiin käyttää urheiltaessa ja kuumalla säällä. Korsetin raot tekivät siitä hengittävämän, jolloin ilma pääsi liikkumaan ja hiki haihtumaan.

Amerikkalainen nauhakorsetin
patentti on haettu 1866.

Ne kehittyivät matkailun ja siirtomaiden kehittyessä 1800-luvun lopulla, kun korsetteja käyttäviä naisia muutti trooppiseen ilmanalaan. Vanhimmat hengittävät korsetit ovat ilmeisesti 1870-luvulta. Amerikassa on haettu nauhakorsettia koskeva patetti 1866 (US patent 60428). Huolimatta kuumuudesta, naiset eivät halunneet joustaa muodin vaatitmasta vartalon mallista, jonka korsetit mahdollistivat.

Näitä korsetteja oli tarjolla erityisesti 1800-luvun lopulla, viktoriaanisena kautena, mutta vielä myös 1900-luvun alkuvuosina, ennen ensimmäistä maailmansotaa, ns. edvardiaanisena kautena. 1890-luvulla suosituksi kesäkorsettien materiaaliksi tuli pellavaverkko, joka hengittää hyvin.

10-vuotiset

CC-BY-3.0 by Shonaaaf

Blogi täytti kuun alussa 10 vuotta. Käsittämättömän pitkä aika olla suhteellisen jatkuvassa julkaisussa. Itsekään en oikein tajua tätä vielä.

Yleensä en kauheasti blogissa ole selitellyt omia tekemisiäni, mutta ajattelin nyt 10 kunniaksi kertoa jotakin taustoja.

Minua voisi varmaan kuvata historia-hulluksi tai -nörtiksi. Tykkään pohtia menneisyyden ja nykyisyyden yhteyksiä ja mistä asiat ovat peräisin. Ruoan ja vaatetuksen historia on kiinnostanut minua jo kauan. Arkkitehtuuri on ollut lähellä sydäntäni jo lapsuudesta saakka. Myös antropologia, uskontotiede ja kansantiede kiinnostavat ja ovat kiinnostaneet jo koulu ajoista asti, mikä sekin näkyy blogissa.

Blogini oli alunperin tarkoitus käsitellä asioita, jotka ovat lähellä sydäntäni ja joista unelmoin. Siitä tulee tuo nimikin - Elli Neidin Unelmia. Unelmien kohteet, kuten yksinkertainen elämä maalla, ovat sittemmin vähän unohtuneet näistä kirjoituksista.  Jossain vaiheessa ajattelin, että kun innostun lukemaan jostain asiasta, niin voin hyvin myös kertoa siitä muille. Siten blogini päätyi vähitellen käsittelemään pääosin historiallisia aiheita. Vaikka blogin aihe on muuttunut alkuperäisesti, olen ajatellut, etten muuta nimeä, jonka jotkut jo tuntevat, vaikkei se enää kuvaakaan blogiani kunnolla.

Oma koulutukseni on yhteiskuntahistorian ja yhteiskuntatieteiden suunnalla ja ajoittain olen ajautunut käsittelemään aiheita, jotka liittyvät siihen. Terrorismin kotimainen historia tuli aikanaan ohimennen tutuksi graduani varten asioita selvittäessäni. Meillähän näistä sortovuosien ja itsenäisyystaistelun aikaisista kotoisista terroristeista ei kovin mielellään puhuta, koska se ei ole mukava aihe.

Minua on kuvattu sekä kutsumusbloggaajaksi että historian tutkimuksen kansantajuistajaksi. Ensimmäinen pitänee paikkansa, koska en ole koskaan erityisesti haalinut blogille lukijoita. Olen ajatellut, että ne lukevat, joita kiinnostaa. Ja aina jotain kiinnostaa. Jos yksikin innostuu kirjoituksestani, niin se on hyvä asia. Silloin minusta on ollut jollekulle iloa. Tämä on minulle useimmiten rentouttava harrastus, ei työtä.

Tutkimuksen kansantajuistaja on ehkä vähän liian hieno nimitys. En tiedä pohjautuvatko kirjoitukseni aina kovin pätevään tutkimusaineistoon. Silti pyrin omien voimavarojeni mukaan kertomaan mahdollisimman tosia asioita. Joskus siinä onnistun ja toisinaan epäonnistun. Esimerkiksi aihe karhunpäivä on joskus herättänyt kritiikkiä. Kirjoitusvirheitäkin ovat ahkerat lukijat löytäneet. Palautetta saa aina antaa niin kritiikkiä kuin kannustustakin.