Uudemmat Rock'n'Swing-tanssit

1940-1950-luvulla syntyi useita uusia swing-tansseja, joiden juuret ovat aiemmissa tansseissa. Niistä suositumpia ovat tänä päivänä rocken roll, boogie-woogie ja latinalaisiin tansseihin luettava jive. 

Länsi- ja Itä-rannikon Swing-tanssit syntyivät 1940-luvulla. Niitä tanssitaan monien eri musiikinlajien tahtiin. Tyypillisimpiä ovat rocken roll, blues ja jazz, mutta myös esimerkiksi pop ja country musiikkeja saatetaan tanssia Swing-tyyliin. Itä-Rannikon swingiä kutsutaan myös yksi-askel swingiksi. Niin santusta western swingistä kehittyi myöhemmin rivitanssi ja country musiikin tahtiin tanssitava two-step (kaksi-askel). Western swingiä tanssitaan 2-4 rytmiin. Länsi- ja Itä-Rannikon swingien eräänlainen risteymä on Imperial swing, joka syntyi St. Louisin Imperial Clubilla.

1940-luvun Swing tyyliä. 

Boogie-woogie kehittyi aluksi tanssittavaksi boogie-woogie musiikin  eli nopean bluesin tahtiin. Musiikki on synkopoitua, eli tahti on niin sanotulla painottomalla iskulla. 1950-luvulla nykyaikaista boogie-woogieta nimitettiin rock'n'rolliksi. Vähitellen tanssista tuli eurooppalainen versio itärannikon swingistä. Siinä on vahvoja vaikuitteita Lindy Hopista ja usein akrobaattisia elementtejä. Tanssi on kuusitahtinen ja sitä tanssitaan useimmiten rocken rollin tahtiin. Tanssi nykymuoto kehittyBoogie-woogie on suosittu kilpatanssi.

Rockin tahtiin 1950-luvulla.

Carolina shag syntyi 1940-luvun Carolinassa. Se pysyi pitkään melko paikallisena tanssina, mutta 1990-luvulla sen suosio kasvoi ja se levisi myös muualle. Suosion taustalla lienee 1989 julkaistu elokuva Shag, joka kertoo opiskelijanuorista Myrtle Beachilla. Tanssi yhdistään usein 1950-1960-luvuilla suosittuun beach-musiikkiin, joka on rhytm'n'blues pohjaista. Carolina shag on kuuteen laskettava kahdeksan-askelinen tanssi.

Swing-tanssia elokuvasta "House Boat" vuodelta 1958.

Jive-tanssien juuret ovat 1930-luvulla afroamerikkalaisten piirissä. Se katsotaan iloiseksi ja vapaaksi Jitterbug-tanssin variaatioksi. Nykyään sen eräs muoto on yksi seuratanssikilpailujen latinalaisista tansseista. Joskus jiven katsotaan syntyneen Jitterbugista 1940-luvun Englannissa amerikkalaisten sotilasten vaikutuksesta. Skip Jive olikin suosittu 1950-1960-lukujen Englannissa. Sitä tanssittiin perinteisen jazzin tahtiin.

Brittien nuorten tanssikilpailut 1962 - alkupuolella jivea.

Moderni jive syntyi englantilaisissa klubeissa 1980-luvulla vanhemman ranskalaisen jive-tyylin pohjalta. Siinä on vaikutteita myös Länsi-rannikon swingistä, salsasta, vakiotansseista ja ns. latinalaisista tansseista. Tanssia on kutsuttu useilla eri nimillä, kuten Ceroc, LeRok ja ranskalainen jive. Tässä vain muutama varhaisempi esimerkki lukemattomista eri nimistä.

Rock'n'Roll tanssi syntyi 1950-luvulla tanssittavaksi rock-musiikin tahtiin. Alunperin tanssin juuret lienevät 1950-luvun boogie-woogiessa. Tanssin perusrytmi on nopea-nopea-hidas-hidas.

1956 Rock'n'Roll tyyliä

Tanssityyli on ollut erityisen suosittu Australiassa. Se on myös suosittu kilpatanssi. Lindy Hopin tullessa suosituksi 1990-luvulla, monilla tanssijoilla oli juurensa rock'n'rollin parissa. Rock'n'rollista puuttuu swing-tansseille tyypillinen keinunta ja sen kuulumisesta swing-tansseihin onkin eri mielipiteitä. Se on kuitenkin osa samaa perinnettä. Rock'n'Rollin akrobaattinen muoto on erityisen suosittu Euroopassa.

Päivänvarjon alla - varhaishistoriaa

Päivänvarjoja on käytetty kauan ennen meille tutumpia sateenvarjoja. Ne ovat olleet hyvin hyödyllisiä kuumilla ja paahteisilla seuduilla. Euroopassa päivänvarjot tulivat yleisemmin käyttöön 1600-luvulla, vaikka ne olikin tunnettu myös muinaisessa Kreikassa. 

Lähi-idästä Eurooppan rannoille

Kaksoisvirranmaan alueella päivänvarjo (eli parasol) esiintyy ensikertaa kolmannen vuosituhannen puolivälissä ennen ajanlaskun alkua Akkadissa, kuningas Sargonin aikaisessa reliefissä (n. 2310 eaa). Kuninkailla oli omat päivänvarjonkantajansa, jonka asemaan pääseminen oli kunnia. 

Egyptissä varhaisin maininta päivänvarjon on suurin piirtein samoilta ajoilta, viidennen dynastian aikaisesta taiteesta (n. 2450 eaa). Mahdollisesti päivänvarjoja on saatettu käyttää jo hieman aiemminkin, mutta niistä ei ole varmaa tietoa. Alunperin päivän varjo kuului Egyptissä miehille, mutta levisi naisten käyttöön yhdennentoista dynastian aikana. Myöskään Egyptissä kuninkaalliset eivät kannatelleet varjojaan itse, vaan heillä oli aina päivänvarjonkantaja. (Vasemmalla egyptiläinen päivänvarjoa tarkoittava hieroglyfimerkki). 

Babylonialainen päivänvarjo vaunujen suojana.

Assyrialaiset apäivänvarjot ovat mahdollisesti saaneet vaikutteita Egyptistä. Niniveläisissä patsaissa päivänvarjoja esiintyi usein. Uuden Assyrian aikana päivänvarjoja kantoivat eunukit. Persiassa kantajat olivat parrakkaita miehiä. Anatolia toimi siltana Eurooppaan ja sieltäkin varjoista on löytynyt merkkejä. Anatoliasta löydetyt auringonvarjojen osat ovat olleet kokoontaittuvista varjoista. Myöhemmin kreikkalainen Aristophanes kertoo kokoontaittuvista päivänvarjoista.  Vanhin tunnettu arkeologinen päivänvarjolöytö on Anatoliasta, lapsen haudasta 800-luvulta eaa.

Kuten Lähi-Idässä myös Mykenen Kreikassa päivänvarjot olivat merkki korkeasta asemasta. Ensimmäiset merkki päivänvarjoista ovat 1400-luvulta eaa, mutta sen jälkeen niitä ei tunneta ennen 600-luvulla eaa.. Vähitellen auringonvarjojen käyttö laajeni johtohenkilöiden ulkopuolelle ja 500-luvulla eaa. varjoja käyttivät Kreikassa myös naiset. Päivänvarjot vähensivät siestan tarvetta, sillä sen kanssa saattoi poistua kotoa myös päivän kuumimpaan aikaan. 400-luvulla eaa päivänvarjot levisivät myös eteläiseen Italiaan.

Päivänvarjo idästä

Kiinalaisilla on ollut merkittävä osa auringonvarjon kehityksessä. Kiinalaisia pidetään yleisesti kokoontaittuvan varjon luojina. Se onko kiinteä auringonvarjo kehittynyt Kiinassa omia aikojaan, vai saapunut kauppareitejä pitkin lännestä, ei ole varmaa tietoa. Joka tapauksessa auringonvarjoilla on ollut Kiinassa vahva symbolinen asema. Se on toiminut osana mm. buddhalaisia rituaaleja. Yleisesti silkkinen auringonvarjo on symboloinut hyvää säätä (pdf).

Tarinan mukaan kokoontaittuvan auringonvarjon keksi Han-dynastian keisarinakin hallinnut 王莽 (Wang Mang). Todellisuudessa taittu varjo lienee kehitetty Han-hovissa. Se oli suunniteltu kiinnitettäväksi seremoniallisiin vaunuihin. Ennen tätä oli kylläkin ollut yksinkertaisia auringonvarjoja. Han-dynastia ajanlaskun alun tuntumassa  oli merkittävä kausi Kiinan historiassa, jolloin monet nyky-Kiinan saakka periytyneet perinteet syntyivät.

Madonna dell'Ombrello (kuva on
italialaisen kulttuuriperinnön
suojeluohjelman alainen CC-by-4.0). 

Ei tiedetä, koska kiinalaiset kehittivät öljypaperivarjon, jossa on ohut kokontaittuva bambu-runko. Uskotaan kuitenkin, että varjo levisi Japaniin ja Koreaan Tang-dynastian aikana (600-800-luvuilla). Öljypaperivarjot yleistyivät Ming-dynastian aikana, 1400-1500-luvuilla. Öljypaperi suojasi paitsi auringolta, myös sateelta. Tarinan mukaan varjon kehittäjä oli nainen nimeltä 雲氏  (Jun).

Kiinasta keksinnöt alkoivat virrata Eurooppaan erityisesti Marco Polon käytyä Kiinassa 1400-1500-luvuilla. Keskiajalla varjoja ei juurikaan tunnettu Euroopassa. Ensimmäinen kuvallinen todistusaineisto varjon saapumisesta Eurooppaan on vuonna 1530 maalattu "Päivänvajo Madonna" (Madonna dell'Ombrello). Sen maalasi veronalainen Girolamo dai Libri.

Kiinan ja Lähi-Idän lisäksi päivävarjoja tunnettiin muinaisina aikoina mm. Intiassa ja mahdollisesti myös Asteekkien parissa. Riippumatta alkuperästään päivänvarjot olivat yleensä johtohenkilöiden kuten kenraalien ja hallitsijoiden suojana. 

Salaperäinen joulukuusi

Joulupuu on rakennettu, 

joulu on jo ovella.

Namusia ripustettu 

ompi kuusen oksilla.

- sanat: G. O. Schöneman - 

Ikivihreä joulupuu on rakastettu osa länsimaista jouluperinnettä. Meilläkin se on ehtinyt vakiintua kiinteäksi osaksi joulun viettoa, vaikka saapuikin tänne pohjolaan vasta 1800-luvulla ja yleistyi vähitellen 1900-luvun alkunn mennessä. Vaikea on joulua ajatella ilman kuusta tai jonkinlaista muuta ikivihreää korviketta.

Victorian ja Alberin joulupuu 1848,
jota pidettiin Brittien ensimmäisenä. 

Useimmiten joulukuusen väitetään olevan peräisin keskiajan lopun Strasbourgista, joka oli tuolloin osa saksalaista kulttuuripiiriä. Jo 1530-luvulla torilla myytiin joulukuusia, paikallisten pappien vastustuksesta huolimatta. 1539 kerrotaan paikallisen lebrasairaalankin saaneen kuusen koristuksekseen.

Toisaalta joulupuusta on maininta myös lähempää, Tallinnasta, vuodelta 1441 ja Riikasta, Latviasta 1510. Toisaala Tallinna ja Riikaa olivat tuolloin osa samaista saksalaista kulttuuripiiriä. Tallinnan joulupuu maininta on kuitenkin epämääräinen ja saattaa viitata myös jonkinlaiseen salkoon, jonka ympäri tanssittiin. Riikan ulkomaisten kauppiaiden keskitalven juhlan kunnikasi pystyttämä oljin ja omenoin koristeltu puu poltettiin lopuksi roviolla.

Strasbourgin joulukuusilla on pitkät juuret.
CC-BY-2.0 by Nicholas Vollmer.

Erään tiedon mukaan 1419 Freiburgin leipurikisälleillä olisi ollut omenoin ja piparkakuin koristeltu joulukuusi. Toisen tarinan mukaan jopa Lontoossa olisi 1444 pystytetty joulupuu. Joka tapauksessa 1500-luvun lopulla saksalaisilla alueille laulettiin Tannebaum-lauluja, jolloin joulukuusi oli jo yleistynyt.

Joskus kerrotaan tarinaa Lutherista ja joulukuusesta. Tarina saattaa perustua 1800-luvulta peräisin olevaan saksalaiseen, Carl Schwerdgeburthin painokuvaan, jossa kuvataan Lutherin perheen joulun viettoa. Kuvassa on pieni pöytäkuusi. Jotkut pitävätkin epätodennäköisenä, että Lutherilla olisi 1530-luvulla ollut Wittenbergissä joulukuusta.

1527 teksti Stockstadin joulupuusta,
löydettiin Würzburgin arkistosta.

Mikäli joulukuusi on todella peräisin Strasbourgista, epäily on aiheellinen, sillä Saksin Wittenberg sijaitsee ihan eri puolella silloista saksalaista aluetta, kuin nykyään Ranskan osana oleva Elsass. Tästä huolimatta Luther on toisinaan nimetty joulukuusen keksijäksi. Legendan mukaan hän näki talviyönä tähden kuusen latvassa.

Entä jos joulukuusi ei olekaan Strabourgista kotoisin? Vuonna 2014 Würzburgin arkistosta löytyi vuodelta 1527 oleva teksti, joka kertoi joulupuusta Stokstadissa. Asiakirja kertoo kiistasta metsänomistajan ja metsänvartijan välillä, joka koski polttopuuta ja joulukuusia. Mitä joulukuusella tarkoitettiin, ei kuitenkaan ole varmaa. Oliko ehkä kyse vain joulukuussa kaadetuista puista? Olisiko keskiajan lopulla ollut aikaa koristella koteja joulupuilla? Tämä viittaus joulukuuseen on siis Baijerista, Etelä-Saksasta.

Kristillisissä piireissä joulukuuselle on kuitenkin annettu myös uskonnollisia merkityksiä. Toiset näkevät sen paratiisin elämänpuun vertauskuvana, jolloin se heijastaa taivastoivoa. Pappien vastustuksesta voi kuitenkin päätellä, että 1500-luvulla joulukuusta ei pidetty täysin kristillisenä perinteenä.

Orjanlaakeri ja misteli ovat osa brittiläistä jouluperinnettä.

Ennen joulukuusia saksalaiset kodit on saatettu koristella ikivihrein oksin, kuten myös Brittein saarilla edelleen usein tehdään. Ikivihreä liittyy keskitalven juhlintaan ilmeisesti eri puolilla germaanista kulttuuripiiriä. Koristelun juurien ajatellaan olevan esikristillisellä ajalla. Toisaalta jo varhain, kristityt katsoivat ikivihreiden heijastavan tuonpuolleista, ikuista elämää.

Uskonpuhdistuksen jälkeen joulukuusesta muotoutui protestanttisessa perinteessä katolilaisen jouluseimen vastine. Sen sanotaan levinneen yhdessä protestanttisen uskon kanssa. Pohjoismaihin joulukuusi saapui 1700-luvulla, ensin yläluokan perheisiin. Varhaisin varma tieto kuusesta suomalaiskodissa on vuodelta 1829, Helsinkiläisessä paroni von Klincowströmin kotoa.

Joulu Topeliuksilla 1897. Virsirunoilijalle kuusi kelpasi.

Sadassa vuodessa kuusi levisi kaikkialle Suomeen. Pappiloista ja porvariskodeista tavallisen kansan pirtteihin. Viimeisen vahvistuksen kuusen keskeiselle asemalle toivat kansakoulujen kuusijuhlat. Pirttien perinteiset jouluoljet saivat tehdä tilaa joulupuulle. Uutuksien tavoin kuusta toki myöskin parjattiin. Eniten huolissaan olivat palovaaraa pelkäävät. Heidän lisäkseen yhtä lailla aatteelliset sosialistit kuin eräät vanhoilliset kristilliset piirit vastustivat joulukuusia.