Vintage, retro ja muut kaverit

Mitä tarkoittavatkaan nämä englanninkielestä lainatut termit?

Vintage (=vuosikerta, klassikko) on vaatetuspuolen termistössä periaatteessa yli 20 mutta alle 100 vuotta vanha vaate eli alkuperäinen vaate joltain tietyltä vuosikymmeneltä. Mitä kauemmin aikaa alkuperäisestä muotikaudesta on, sitä kalliimpi vaate. Tällä hetkellä vintagea ovat siis 1910-1980-lukujen vaatteeet. Pian vintagea alkaa olla jo 1990-lukukin.

Yli 100 vuotta vanha vaate on puolestaan antiikkia. Nykyään edvardiaaniset eli jugend-tyyliset vaatteet 1900-luvun alusta ovat jo antiikkia.

Useimmat, jotka tykkäävät vintagesta, harrastavat oikeasti usein retroa (reproduction = uustuotanto, jäljennös, kopio), joka on alkuperäisestä vaatteesta tehty moderni kopio, usein alkuperäisiä kaavoja hyödyntäen tai mahdollisesti alkuperäisen puvun perusteella tehtyjä kaavoja hyödyntäen. Se voi olla myös vaate, joka on tehty uusilla kaavoilla, jotka on piirretty aikakauden vaatetusperiaatteita kunnioittaen.

Vintage-nimityksellä tarjolla on usein juuri tätä retroa ja joskus vain retron tyylistä eli uusretroa (new retro) eli nykyaikaisia vaatteita, joihin on napattu vanhahtavia tyylipiirteitä. Nykyaikaisilla kaavoilla (uudetkin kaavat voivat noudattaa vanhoja kaavoitusperiaatteita) muotoillut vaatteet eivät koskaan ole retroa, vaan aina uusretroa. Yleensä esimerkiksi teatteripuvut ovat uusretroa. Joskus uusretroa myydään myös vintage-tyylisenä, kun oikeampaa olisi puhua retrosta tai retro-tyylistä. Kaikki, mitä vintageksi kutsutaan, ei kuitenkaan valitettavasti sitä ole.

Lisätietoja:
Wikipedia.en: Vintage
Wikipedia.en: Retro style

Joulukala on keskiaikainen perinne

Ajatus jouluaaton kalaruuista peritytyy katoliselta ajalta. Keskiajalla paasto jatkui jouluaattoon, jolloin katolisen paastoperinteen mukaan ei saanut syödä lihaa. Sen sijaan herkullista ruokaa laitettiin kalasta. Katolisen kirkon kalaruokaperinne taas juontaa juurensa siihen, että juutalaiset söivät sapatin alla perjantaina, omana paastopäivänään kalaa. Koska perjantai oli myös Jeesuksen kuolinpäivä, siirtyi kalansyönti myös kristityille.

Helposti kuivattavaa kalaa, kuten turskaa, seitä ja haukea, vietiin keskiajalla ja myöhemminkin alueille, joissa kalaa oli huonommin saatavilla, jotta perjantaina ei olisi tarvinnut syödä pelkkää kasvisruokaa. Niinpä eri maissa syntyi erilaisia perinteitä kuivatun kalan käsittelyyn. Turskakaupasta tuli tärkeä jo viikinkiaikana ja se on jatkunut siitä asti tärkeänä elinkeinona turskanpyyntialueilla.

Jouluna on Länsi-Suomessa, erityisesti ruotsinkielisillä alueilla perinteisesti syöty lipeäkalaa ja saaristossa jouluhaukea. Myös sota- ja pula-aikana lipeäkala oli monille jouluruokaa kinkun sijasta. Keskiajalla kala ei täällä todennäköisesti ollut turskaa, vaan Suomesta vietiin kuivattua haukea jopa ulkomaille. Kuivattu kala saatiin sitten syömäkelpoiseksi pehmittämällä se koivulipeässä. Lipeäkalan valmistaminen on monimutkaista ja hidasta ja nykyään monet ostavatkin sen valmiiksi liotettuna. Kaikki eivät lipeäkalan vahvasta hajusta kuitenkin välitä, vaan jättävät sen suosiolla syömättä.

1960-luvulta asti saaristolaiset ovat lahjoittaneet presidentille jouluhauen. Tämäkin perinne on itseään vanhempi, sillä ruotsinvallan aikana haukea vietiin Ruotsin kuninkaalle. Joulukalaa vietiin Tukholmaan jo 1400-luvulla ja tämä vienti oli verovapaata. Jouluhauki valmistetaan suljetun kannen alla perunoiden ja sipulin kanssa keittämällä. Hauen hankinta oli olennainen osa saariston joulunvalmisteluja. Yleensä hauki on kussakin perheessä haettu perinteisestä paikasta sukupolvien ajan. Jos haukia saatiin enemmän kuin yksi, niitä lahjoitettiin myös sukulaisille ja tuttaville, jotka olivat jääneet ilman. Kalan höysteenä on perinteisesti tarjottu piparjuurta.

Lipeäkalan ja jouluhauen lisäksi joulupöydässä on perinteisesti tarjottu suolakalaa ja kalasäilykkeitä. Vaikka nykypöydässä nautitaan nykyään usein silakkaa, silliä ja lohta, on perinteinen joulukala on ollut myös suolasiika. Ennen vanhaan joulusiiat pyydettiin jo syystalvella ja suolattiin odottamaan joulua. Nykyisin suolasiian on korvannut kevyesti graavattu lohi, joka on sitä helpompi hankkia, valmistaa, säilyttää ja käsitellä. Nykyään myös siikaa pikagraavataan. Kunnolla suolattu kala piti muistaa ajoissa liottaa, jotta se ei olisi ollut liian suolaista.

Samoin pitää tehdä perinteiselle kokonaisena ostetulle suolasillille. Silli oli perinteisesti myös punaisen sillisalaatin eli rosollin osa. Samankaltaista salaattia syödään koko Pohjois-Euroopassa Venäjältä Hollantiin. Perinteinen ruokalaji on myös lasimestarinsilli. Joulun silakkaherkuista yleisin ja perinteisin lienee suutarinlohi. Muitakin etikkasilakoita kuten esimerkiksi sinappi- ja valkosipulisilakoita valmistetaan myös yleisesti. Ruotsissa joulupöydissä on perinteisesti nautittu myös herkullisen rasvaista ankeriasta, jonka syömisestä on kuitenkin jouduttu kalan uhanalaisuuden vuoksi luopumaan.

Ruokaohjeita:
Kokkaillen: Perinteisen jouluhauen ohje
Kotiliesi: Modernimpi jouluhauki
HS: Jouluhauki puolalaiseen tapaan, joulusilli ja lipeäkalaa ja italian makuja
HS: Kala saa lisämakua mausteista
Rajamäki: Lasimestarin silli
Kokki kolmonen: Tuomaan joulukala, suutarinlohi ja lasimestarinsilli
Suomalainen joulu: Lipeäkalamureke

Hieman lasihelmien historiaa

Vanhimmat tunnetut ihmisen tekemät lasihelmet ovat syntyneet vahingossa egyptiläisten valmistaessa helmiä fajanssi-menetelmällä noin 3000 eaa. Helmien sisusta oli kvartsihiekkaa, joka lämpötilan noustessa sattumalta riittävän korkeaksi suli lasiksi. Koska tarkoituksena ei kuitenkaan ollut valmistaa lasia, vaan ainoastaan lasitettuja fajanssihelmiä ja tulos oli silkka vahinko, tätä ei kuitenkaan pidetä ensimmäisenä lasihelmen valmistuksena. Lasituksella pinnoitettu fajanssimenetelmä itsessään oli syntynyt noin 4000 eaa.

Tarkoituksella ja tietoisesti lasihelmiä alettiin valmistaa Kaksoisvirranmaassa (Mesopotamia) noin 2500 eaa ja menetelmä omaksuttiin myös pian Kaukasuksella (Etelä-Venäjää) 2340-2180 eaa. Monimutkainen mosaikki-menetelmä (nykyään yleensä: millefiori) syntyi hieman myöhemmin noin 1500 eaa Kaksoisvirranmaassa. Varhaisimmat helmet valmistettiin esimerkiksi valamalla tai muottiin sulattamalla ja kiertämällä. Helmen arvokkain osa on oikeastaan sen reikä, joka oli ennen puhalluksen keksimistä melko hankala aikaan saada aikaan.

Egyptiläiset olivat merkittäviä lasihelmien valmistuksen kehittäjiä. Pian heidän omaksuttuaan lasin valmistuksen noin 1500 eaa, he keksivät värjätä lasia eri mineraaleilla ja alkoivat valmistaa lasisia kopioita korukivistä kuten turkoosista ja rakastetusta tummansinisestä lapis lazulista. Egyptiläisen lasintuotannon romahdettua noin 1100 eaa, mikään taho ei ollut keskeinen valmistaja, vaan valmistus hajaantui ympäri Välimeren rannikkoa. Tärkeitä valmistuskeskuksia oli esimerkiksi foinikialaisalueilla, nyky-Libanonissa ja Syyriassa.

Roomalaiskaudella (100 eaa - 400 jaa) valtakunnan alueella oli lukuisia lasinvalmistuskeskuksia Keski-Euroopassa ja Italiassa sekä vanhoissa valmistuskeskuksissa Egyptissä ja Syyriassa. Aikakaudella uudelleen omaksuttiin ja kehitettiin lukuisia uusia valmistustekniikoita. Eräs merkittävistä edistysaskelista oli lasinpuhalluksen keksiminen, mikä johti kevyempiin lasihelmiin, koska ne puhallettiin ontoiksi. Rooman valtakunnasta käytiin helmikauppaa koko vanhan maailman alueelle. Niitä on löydetty esimerkiksi Kiinasta, Malista (Luoteis-Afrikka), Iranista ja Pohjoismaista.

500-luvulta lähtien uusi uskonto muokkasi helmien valmistusta ja lasista valmistettiin veripisaroita, kaloja, kyyhkysiä ja jopa Jeesuksen kasvot. Keskiajalla helmet hyväksyttiin vain rukousnauhoissa, joita käytettiin Suomessakin. Englannin kielen sana "bead" (helmi) tuleekin sanasta rukoilla (bidden). 1100-luvulla helmien valmistus loppui miltei kokonaan. Keskiajalla syntyi todennäköisesti niin sanottu lamppuhelmien valmistustekniikka. Kun jalokivien fasetti- eli viistohionta muoti levisi Euroopassa 1200-1300-luvuilla, alettiin lasia jälleen käyttää jalokivien korvikkeena. Lasikivet hiottiin perinteisin kivenhionta menetelmin. Viikingit valmistivat lasihelmiä 700-1000-luvuilla.

Seuraava merkittävä kausi lasihelmien valmistuksista sijoittuu varhais-renesanssin Venetsiaan. Lasinvalmistus oli alueella vanhaa alkuperää. Vuonna 1292 lasitehtaat siirrettiin Muranon saarelle sekä kaupungin suojelemiseksi että salaisuuksien varjelemiseksi. Tämän keskittämisen seurauksena oivallettiin uudestaan useita aiemmin unohtuneita menetelmiä. Eräs tällainen oli onton ruo'on menetelmä, jonka avulla lasihelmiä saatettiin valmistaa kerralla enemmän ja tehokkaammin. Venetsialaiset ovat kuuluisia omaksumansa millefiori-tekniikan käytöstä. Siinä mosaiikkihelmiä valmistettiin pitkinä lasitankoina, joiden kuviot näkyivät vain niiden päissä. Näistä tangoista muotoiltiin sitten helmiä. Lasimestarit kehittivät myös esimerkiksi maito- ja kristallilaisin sekä monia muita vähemmän tunnettuja menetelmiä.

Nykyisin helmiä valmistetaan erityisesti Tsekissä (böömiläinen lasi), Intiassa ja Kiinassa. Böömissä lasia on valmistettu 1200-luvulta saakka. 1800-luvulla keksittiin hiotun oloisia eli tsekkiläisiä lasihelmiä valmistava kone. 1800-luvulla kehitettiin myös kamee-kivien jäljennys menetelmä, joka jäljitteli luonnollista sardonyksin kerroksellisuutta. Lasihelmillä on sikäli huono maine, että eurooppalaisten siirtomaavalloitusten kaudella niitä on käytetty kaupassa alkuperäiskansojen, kuten Pohjois-Amerikan intiaanien ja afrikkalaisten heimojen kanssa.

Lasihelmien historia Suomessa

Vanhimmat Suomesta löydetty yksittäiset lasihelmet ovat roomalaiskauden haudoista 0-400 jaa. Myöhäisrautakaudella Suomeen kulkeutui viikinkien mukana runsaastikin lasihelmiä. Ristiretkiajalta niitä on löydetty kainuusta asti. Keskiajalla helmet olivat suosittuja rukousnauhoissa. Myöhemmin niistä tuli tavanomainen kansannaisen puvun koristus. Ohuita pienistä lasihelmistä punottuja nauhoja oli nuorilla tytöilläkin. Ehkä korun kansanomaisuudesta johtuen meillä onkin vähätelty lasihelmiä ja pidetty niitä rihkamana, vaikka hienoimmat lasihelmet voivat olla arvokkaitakin.

Suomessa lasinpuhallus- ja valmistus alkoi 1681 Uudessakaupungissa, mutta lasihelmet olivat yhä pitkään ulkomaista tuontitavaraa. Niitä on tiettävästi valmistettu ensikertaa vasta 1940-luvulla (valmistus jatkui 1960-luvulle) lähinnä studiolasimenetelmin.

Lisätietoja ja linkkejä:
Museovirasto: Tietoa Suomen esihistoriasta: Merovingiaika (575-800 jaa) - lasihelmet Vöyristä
Esine elää: Lasi: Historiaa
Jane Myrsky: Helmien valmistus