Viikatteenkäyttäjä

Kuolema on kiinnos-tanut ihmisiä kautta aikojen. Monissa kult-tuureissa kuolemalla on ollut jumalansa ja toisinaan kuolema on saanut myös ihmishah-mon. Länsimaisessa kulttuurissa kuolema tunnetaankin hupulli-seen kaapuun pukeutu-neena, viikatetta käyt-tävänä luurankona.

Keskiajan lopulla kuolemalle osattiin myös nauraa, mikä näkyy kuoleman tanssin kuvituksissa. Samalainen vakavuuden yhdistyminen huumoriin näkyy myös fantasiakirjailija Terry Pratchetin Kuolema-hahmossa. Se on toisaalta perinteinen viikatemies, mutta toisaalta se on saanut tunteet. Fantasian kautta kuolemasta on tullut vaikka vain hetkellisesti lähestyttävä.

Länsimainen viikatemies on psykopompos, henkinen olento, joka johdattaa vainajaa tuonpuoleiseen.  Psykopompoksen tehtävä ei ole tuomita kuollutta, vaan ainoastaan turvata tämän matka. Joissakin kulttuureissa shamaani hoitaa vastaavaa tehtävää. Karjalaisilla ja muilla itämerensuomalaisilla psykopompos on usein ollut sielunlintu, joka myös tuo sielun syntymään.

Vaikka kuolema on yksi Raamatun Uuden Testamen-tin neljästä tuomiopäivän ratsastajasta, viikatemies-hahmon juuret ovat varhaisempaa perua. Sen taustalla on ajateltu olevan kreikkalaisen taruston manalan lautturi Kharon, joka puolestaan pohjaa sumerilaiseen perinteeseen. Myöhäiskeskiajalla elänyt, italialaista renesanssia edustanut kirjailija Dante yhdisti Kharonin Jumalaisessa näytelmässään (kirjoitettu 1308-1322) kristilliseen mytologiaan.

Dantella kuolema ei  ollut luuranko, vaan vanha laiha mies (jonka luuranko ehkä törrötti ihon läpi ks. kuva vasemmalla). Osa kuolemaa kuvaavista kuvista ovatkin juuri tämän tapaisia alastomia hahmoja, jotka on riisuttu maallisesta koreudestaan. 




CC-BY-3.0 by Katepanomegas

Santa Muerte

Luurankohahmo liittyy meksikolaisessa uskomusperinteessä erikoiseen hahmoon. Tämä luurankopukuinen nainen, Santa Muerte on paikoin hyvinkin suosittu "pyhimys". Hahmon juuret lienevät osin asteekkien kuolemaan liittyvistä uskomuksissa. Heidän kuolemanjumalansa oli Mictlantecuhtli, kuoleman valtakunnan herrassa. Ulkonäöltään hän oli verellä tahrittu luuranko tai jumala, jolla oli esiin työntyvät hampaat.

Kuoleman jumalan vaimo, kuoleman valtiatar oli Mictecacihuatl, jonka tehtävänä oli vahtia kuolleiden luurankoja. Hän hallitsi myös muinaista kuolemanjuhlaa, josta kehittyi vähitellen katolilaiseen perinteeseen liittyvä kuolleiden päivä, dia de los muertos. Juuri hänen palvonnastaan uskotaan kehittyneen santa Muerte- uskomusperinne.

Santa Muerte (eli Pyhä Kuolema) kuvataan yleensä luurankohahmoisena tunnuksinaan viikate ja maapallo. Sen päällä oleva viitta on yleensä valkoinen, mutta hahmon ulkoasu vaihtelee paljon palvojasta ja palvontamenoista riippuen. Viime aikoihin asti kuoleman palvonta on ollut salassa pidettyä, sillä katollilainen kirkko tuomitsee sen. Vasta viime aikoina se on alkanut ilmaantua julkisuuteen. Uskomusperinteen kannattajien määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä ja se on samalla levinnyt rajan yli Yhdysvaltoihin.  Pitkästä uskomusperinteestä huolimatta, kultin alkuperä lienee vasta 1900-luvulla.

Public Domain by My

Kuoleman rouva tunnetaan myös useilla muilla nimillä kuten Señora Blanca (valkoinen rouva), Señora Negra (musta rouva), Señora de las Sombras (varjojen rouva), La Flaca (laiheliini) ja Niña Santa (pyhä tyttö - vrt. Santo Niño eli Jeesus-lapsi). Kuoleman rouvan kuvat ovat yleensä persoonallisia ja yksilöllisiä. Kahta samanlaista kuvaa on vaikea löytää. Viitta tai mekko peittää luurangon, kuten liha peittää omamme ja molempien sanotaan aikanaan tippuvan pois.

Yleensä hahmolla on viikate oikeassa ja maapallo vasemmassa kädessään. Viikate kuvastaa pahan tai kielteisen leikkaamista pois sekä toisaalta elonkorjuuvälineenä myös toivoa ja hyvinvointia. Pitkällä varrellaan se yltää kaikkialle ja leikkaa kuoleman hetkellä elämän hopeisen langan. Maapallo kuoleman kädessä kuvastaa sen mittaamatonta valtaa. Samalle se on vertauskuva kuoleman valtakunnasta, johon kaikki palaamme.

Muita hahmoon liittyviä vertauskuvia ovat pöllö (viisaus ja kyky kulkea pimeässä), tiimalasi (elämänmitta, kärsivällisyys ja kuolema uutena alkuna), vaaka (oikeudenmukaisuus ja jumalainen tahto) ja öljylamppu (valaisee läpi epäilyksen ja tietämättömyyden pimeyden).


Kesytetty kuolema

Myöhäiskeskiajalla suosittu kuolemantanssi oli vertauskuva kuoleman yleismaailmallisuudesta. Kukaan ei voinut sitä paeta, vaan sen uhreiksi joutuivat yhtä lailla pienokaiset kuin vanhukset, köyhät kuin rikkaat ja vähäiset kuin mahtavatkin. Kuolemantanssissa luurankohahmoinen kuolema johdattaa tanssivaa joukkoa hautaan. Kulkueen hahmot ovat kaikista yhteiskunnan kerroksista: kuninkaita, kirkonmiehiä, työväkeä, nuorukaisia ja vanhuksia.

Kuuluisimmat aiheen esitykset löytyvät saksalaisten ja ranskalaisten kirkkojen seinämaalauksista. Se oli suosittu aihe myös painokuvissa. Euroopassa riehuneella rutolla oli osansa näiden teosten synnyttäjänä. Suomen ainoa säilynty kuolemantanssi on Inkoon kirkossa oleva 1500-luvulla maalattu seinämaalaus. Kuolemantanssi (dance makabre) on antanut nimensä taiteelliselle makaaberi-termille, joka kuvaa uhkaavaa tai häiritsevää tunnelmaa. Tyylikeinona sen on tarkoitus järkyttää lukijaa. Memento mori on puoletaan taiteessa ilmenevä muistutus kuoleman olemassa olosta eli kuolevaisuudesta.

Memento te mortalem esse.

(Muista olevasi kuolevainen.)

Toinen, joskin vähemmn suosittu kuolema teema taiteessa on ns. kuoleman voitto. Aihe oli suosittu saksalais-ranskalaisella kielialueella ja erityisesti Alppi-seuduilla. Teemasta on kolmisen sataa esimerkkiä. Nämä kuvat alkavat ilmaantua jo hieman ennen suurinta mustan surman aaltoa 1300-luvun puolivälissä. Tosin ennen mustaa surmaa tehdyt työt liittyvät enemmän teemaan viimeisestä kuolemasta tai vaihtoehtoisesti Danten infernoon. Monissa teoksissa kuvataan kuolleiden ja elävien kohtaamista.

Terry Pratchetin Kiekkomaailmassa kuolema on yhdistävä hahmo. Se on tavalla tai toisella esiintynyt yhtä lukuunottamatta kaikissa Kiekkomaa-ilmaa kuvaavissa kirjoissa. Kirjassa kuolemalla on avustajia, sijaisia, palvelija, oppipoika ja perhe. Hän on peräti isoisä. Kuolemalla on kirjoissa oma erikoinen puhetapansa, joka ilmaistaan pienin suuraakkosin eli kapiteelein (eli ns. pienin tikkukirjaimin).

Kuolema ei ole Kiekkomaailmassa näkymätön, vaan useimpien ihmisten aivot eivät vain kykene hyväksymään hänen läsnäoloaan. Kuolema on tehokas, muttei koskaan julma, ja näkee tehtävänsä eräänlaisena julkisena paveluna. Hän on syvästi kiinnostunut ihmisistä ja tuntee heitä kohtaan ymmärrystä. Kiekkomaailman Kuolema on kaikkeuden kuoleman herran Azaraelin palvelija. Kuoleman hahmoon liittyvä huumori nousee monesti siitä, että ihmiset unohtavat olevansa kuolevaisia.

Hyvää kuolleiden ja kaikkien pyhien päivää kaikille!

Kuutamotanssi ja esi-isien muistelu

Chuseok on korealainen sadonkorjuujuhla, joka tunnetiin alunperin nimellä hangawi (suuri keskinen). Muiden syksyisten sadonkorjuujuhlien tapaan sekin sijoittuu syyspäivän tasauksen tuntumaan. Korealaiset vierailevat sukunsa kotikonnuilla ja nauttivat perinteisiä ruokia.

Juhlan taustalla on muinainen korealainen kuukauden kestänyt kudontakilpa, gabae. Hävinneet kestitsivät voittajia kilpailun päätteeksi. Myös kiinalainen elonkorjuun ja kuutamon juhla lienee vaikuttanut korealaiseen perinteeseen. Täälläkin satoa tarjotaan paikallisille suojelijajumalille. Sen on arveltukin olevan myös palvontameno. Jos satoa ei vielä ole saatu, juhlaa voidaan lykätä. Korealainen juhla onkin kiinalaista ja japanilaista keski-syksyn kuutamojuhlaa vahvemmin sadonkorjuutapahtuma.

Nykyperinteeseen kuuluu ennen kaikkua paluu kotikonnuille ja kunnioituksen osoittaminen esi-isille. Esi-isien palvontamenot suoritetaan jo aamulla varhain. Haudat puhdistetaan ja niille viedään herkkuja. Satoa viedään esi-isien siunattavaksi. Juhlintaan liittyy erilaisia perinteisiä leikkejä ja kisoja sekä pukeutumista eri asuihin ja naamioihin.

Lounais-Koreassa naiset ja tytöt kokoontuvat tanssimaan piirissä kuutamossa perinteisissä korealaisissa asuissaan. Tanssin juuret saattavat ulottua jopa 5000 vuoden taakse. Tarkoitus on kiitttää sadossta ja tanssimalla siunata tulevan vuoden satoa. Perinteisesti tanssia säestetään laululla, jonka vauhti kiihtyy. Esilaulaja laulaa ja muut toistavat kertosäettä "Ganggangsullae". Laulu kertoo henkilökohtaisista vastoinkäymisistä, ihmissuhteista ja toiveista. Tanssin jatkuessa leikitään eri leikkejä. Tanssi saattaa jatkua aamuun asti.

Japanilaisten serkkujensa tapaan myös korealaisten on tapana valmistaa riisikakkuja (songpyeon), joita siellä höyrytetään männynneulasten päällä. Lisäksi valmistetaan paistettuja sellofaaninuudeleita vihannessuikaleiden kera (japchae) sekä grillattua naudanlihaa mausteisessa sieni-sipulikastikkeessa (bulgogi). Lisäksi tarjotaan hedelmiä.

Tänä vuonna perinteisen kuukalenterin mukainen juhlapäivä (kuten japanilaiset ja kiinalaiset serkkunsa) ajoittui 30.9. Koreassa sekä Chuseok, että edeltävä ja seuraava päivä ovat virallisia vapaita.

Vartalon muokkauksen historiaa ja maantiedettä

Nykyään kauhistellaan silikonirintoja ja kauneusleikkauksia. Ei ole kauaa siitä, kun ihmiset suhtautuivat hyvin nuivasti myös lävistyksiin ja tatuointeihin. Edelleenkin osa pitää niitä erikoisina. Ulkonäön varsin radikaali muokkaaminen ei kuitenkaan ole mitään uutta ihmisyhteisössä, vaan vartaloa on pyritty muokkaamaan eri kulttuureissa ja vuosituhansien ajan. Aina tulos ei kuitenkaan ole vastannut meidän kauneuskäsityksiämme.

Vartalon ja ulkonäön muokkaukseen on erilaisia syitä. Toisinaan sillä on pyritty erottautumaan muista kansoista tai yhteiskunta-luokista. Vartaloa on muokattu myös kauneuskäsitysten vuoksi ja uskonnollisista syistä, kuten puhtauskäsitysten vuoksi. Sillä on myös pyritti rajoittamaan seksuaalisuutta ja hallitsemaan ihmisiä.

Ihon värjäys eri keinoin on tunnettu jo hyvin kauan. Ihoa on myös viilletty eli arpeutettu ja hennattu. Arpeutus näkyy tatuointeja paremmin tummaihoisilla ihmisillä. Ihon pysyvällä värjäämisellä eli tatuoinneillakin on pitkä historia.´

Uskotaan, että kivikautisella yli 5000 vuotta vanhalla jäämies Örzillä olisi ollut tatuointeja. Myös Kiinasta on löydetty noin 4000 vuotta vanhoja tatuoituja muumioita. Tatuoinnit ja ihon viiltety mainitaan myös Raamatussa.

Tatuointi on ollut tunnettu miltei koko vanhan maailman alueella Siberiasta Samoalle ja Japanista Brittein Saarille. Afrikassa ja Austaralian alkuasukkaiden parissa tatuointi on ollut vähemmän tunnettua. Myöskään Amerikoissa sitä ei niinkään ole käytetty. Niin juutalaisuus, kristinusko kuin islamkin suhtautuvat tatuointeihin nihkeästi, sillä näiden monoteisten uskontojen parissa tatuoinnit on liitetty vieraisiin uskontoihin.

Lasten vartaloa on myös muokattu sitomalla se tiettyyn asentoon, jolloin vartalo on kasvanut haluttuun muotoon. Lasten vartalon muokkaus keinoissa oli eroa, sillä vaikka eräät ainoastaan rajoittivat hetkellisesti lasten elämää, toiset olivat tuskallisia ja mahdollisesti myös lääketieteellisesti vahingollisia.

Amerikan alkuperäiskansojen parissa on ollut tavanomaista muotoilla pikkulapsen kallon luita sitomalla pää tiukasti kapalolautoihin ennen kuin kallon luut ovat luutuneet yhteen. Aivot mukautuvat melko hyvin annettuun tilaan eivätkä juurikaan kärsi tällaisesta muotoilusta. Eri kansojen parissa on suosittu eri muotoisia päitä. Esimerkiksi mayat pyrkivät muotoilemaan kallonsa muistuttamaan maissintähkää, sillä he pitivät maissia esi-isänään. Vaikka muokkaus oli tavanomaisinta Amerikan alkuperäiskansojen parissa, sitä on harjoitettu myös ns. vanhalla mantereella esim. Egyptissä sekä Austaalian alkuasukkaiden parissa.

Kiinassa ihailtiin pieniä jalkoja. Yläluokan tyttöjen jalkoja sidottiinkin miltei tuhat vuotta, niin että ne kasvoivat kokoon. Epämuodostuneita jalkoja kutsuttiin hienostelevasti lootusjaloiksi. Tapa muotoilla jalkoja jatkui 900-luvulta 1900-luvulle.

Jalkoja alettiin muotoilla ennen kuin tytön jalan kaari ehti täysin muotoutua eli 4-7 vuotiaana. Toimenpide oli tuskallinen ja kiduttava. Lisäksi jalat saattoivat tulehtua. Jalkojen muokkauksen jälkeen tyttöjen tasapaino oli pysyvästi heikompi ja he olivat herkästi miestensä armoilla.

Kaularenkaita käytetetään eri afrikkalaisissa ja aasialaisissa kulttuureissa. Eräiden kulttuurien piirissä niitä käyteteään luomaan mielikuva tavallista pidemmästä kaulasta. Myös tämän toimimman tausta on kauneuskäsityksessä, jossa pitkää kaulaa pidetään kauniina.

Burmassa asuvan Kayan kansan tytöt alkavat käyttää renkaita jo pieninä. Vähitellen renkaiden määrää lisätään, jolloin olkapään ja rintakehän luut painuvat kokoon niin, että kaula näyttää pitemmältä. Kun kaularenkaita on käytetty pitkään, niin niistä on vaikea luopua, koska kannattavat lihakset ovat heikentyneet. Kaya heimon parissa uskotaan renkaiden suojelevan myös tiikerin puremilta.

Korsetin käyttö aloitettiin jo varhian.

 Myös uuden ajan Euroopassa yleinen korsetin käyttö muokkasi pienten tyttöjen vartaloa. Korsetin muokkaama ruumis oli eri muotoinen kuin ruumis, joka oli saanut kasvaa vapaasti.

Tytön vartaloa muokattiin, jotta se olisi vastannut kauneuskäsityksiä. Samalla yläluokan naiset saivat vartalon, joka poikkesi alaluokan työtätekevien naisten vartalosta. Yläluokan naisten piirissä myös suojeltiin vartaloa auringolta, jonka senkin tarkoitus oli pohjimmiltaan erottua työtätekevästä luokasta.

Kalpeaa ja vaaleaa ihoa on ihailtu myös muiden kansojen parissa. Japanissa kalpeutta korostettiin värivoitein. Intiassa vaalea iho oli kauneuden ja parempiosaisuuden merkki. Afrikassakin on ainakin siirtomaa-ajoista lähtien pyritty vaaleaan ihoon. Ihoa on nykyaikoinakin vaalennettu eri keinoin, joista useammat kemikaaliset keinot eivät ole terveellisiä.

Trepanaatio 1700-luvulla.

Uskonnollisista ja erilaisista parantamiseen liittyvistä uskomussyistä on eri puolilla maailmaa harjoitettu myös kallonporausta (trepanaatio). Joissain tapauksissa kallon poraus on kylläkin toiminut alkeellisena parannus-keinonakin, sillä se vähentää kallon sisäistä painetta tietyissä sairauksissa. Useimmiten sitä kuitenkin käytettiin pahojen henkien karkottamiseen.

Kallonporaus ei ollut kuolettava operaatio, vaan monet selvisivät siitä hengissä ja kallonluiden reikä saattoi myös kasvaa uudelleen umpeen. Muinaisessa Egyptissä kallonporausta tosin käytettiin kuoleman nopeuttamiseen eli erään-laisena eutanasiana.

Muita erikoisempia tapoja muotoilla ulkonäköä ovat olleet esimerkiksi hampaiden teroitus ja huulen venyttäminen. Molempia on harjoitettu Afrikassa, jälkimmäistä myös Etelä-Amerikassa.
Myös niinkin yksinkertaista toimenpidettä kuin karvojenpoistoa (esimerkiksi pään ajalua) voidaan pitää ulkoisena kehonmuokkauksena, tosin toimenpiteen vaikutus on yleensä väliaikainen. Karvojenajelukin on osa eräitä uskonnollisia- ja kulttuurisia tapoja.

Edellä mainittujen toimien lisäksi muokkaus saattaa ulottua lapsen sukupuoli-suuteen esimerkkeinä surullisen kuuluisat ympärileikkaukset sekä keski- ja uudenajan Euroopassakin suosittu kastraatio, jota ei tiettävästi enää esiinny.