Ehkäisy antiikin Kreikassa

Kreikkalainen ja roomalainen pyrkimys raskauksien ehkäisyyn oli sekoitus taikauskoa ja kokemustietoa. Egyptiläisestä tietämyksestä tunnettiin otetun yksi askel takaisin päin.

Tyypillistä antiikin kirjoittajille on, että he eivät ole ehkäisyn suhteen kovinkaan selkeitä, eivätkä erottele sitä raskaudenkeskeytyksestä. Osa kreikkalaisten ja roomalaisten lääkärin keinoista olivat hyvinkin tehokkaita, kun taas toiset olivat puhtaasti taikauskoa.

 Hippokrateen seuraajat

 cc-by-sa-4.0 by
Wellcome Images

Tunnetuin kreikkalainen lähde oli lääketieteen isälle Hippokrateelle omistettu tekstikokoelma.  Tässä kokoelmassa ehkäisy oli sivuosassa, sillä se keskittyi enemmän edistämään naisten hedelmällisyyttä. Se mainitsee kuitenkin salaperäisen lääkkeen nimeltä 'Misy', jonka on epäilty olevan kuparimalmia ja jonka uskottiin voivan ehkäistä raskautta vuoden verran. 

Hippokratisessa lääketieteessä uskottiin hedelmällisimmän jakson joko edeltävän tai seuraavan kuukautisia, mikä oli tietenkin väärää tietoa. Mikäli siis olisi yritetty välttää yhdyntää 'hedelmällisimpinä hetkenä' olisi todennäköisesti päädytty harrastamaan kanssakäymistä juuri kaikkein hedelmällisimpään aikaan. 

Monet aikakauden gynekologiset valmisteet, monesti yrtit, saattoivat ehkäistä tai keskeyttä varhaisen raskauden. Lisäksi saatettiin käyttää merisieniä esteenä spermalle. Ne kastettiin öljyyn tai viinietikkaan ja sijoitettiin kohdun suulle. Sisäisesti voitiin nauttia esimerkiksi puolanminttua (vuoriminttua), pajua tai granaattiomenan kuorta. On kuitenkin vaikeaa tietää, miten hyvin nämä toimivat. 

Puolanminttu

Puolanminttua on käytetty myös hyönteiskarkotteena ja sitä pidetään lievästi myrkyllisenä. Se saattaa olla tappava pikkulapsille. Perinteisesti sen on tiedetty aiheuttavan keskenmenoja. Sitä on käytetty myös myöhemmin hoitona naistenvaivoihin. Sillä siis olisi ollut todennäköisesti vaikutusta raskauden kestoon. Puolanminttu voi johtaa myös äidin menehtymiseen abortoinnin yhteydessä. 

On myös teroriaassamahdollista, että pajujen salisyynillä (aspirinin sukua) voi olla suurina määrinä ollut vaikutusta raskauden kestoon, mutta suuret määrät salisylaattia ovat myös vaarallisia (voi johtaa verenvuotoihin). Niiden lisäksi käytettiin amuletteja, muita taikakeinoja ja sellaisia sukupuolisen kanssakäymisen muotoja, jotka eivät olisi voineet johtaa raskauteen.

On huomattavaa, että hippocratiset lääkärit uskoivat, että syy hedelmättömyyteen oli naisen ruumiissa,  ja että naisen kohdun ongelmat ja puutteet aiheuttivat keskenmenoja. Keskenmenon taustalla saattoi myös olla naisen raskaiden asioiden nostaminen, pahoinpidellyksi joutuminen, syömättömyys, pyörtyminen, pelästyminen, hyppääminen, kova huutaminen, jonkin oudon syöminen tai juominen taikka itsehillinnän menettäminen. He tuntuivat olevan sitä mieltä, että raskauden onnistunut kantaminen vaati taitoa ja keskittymistä. Hippocratiset lääkärit eivät myöskään halunneet osallistua aborttiin, koska se oli vastoin valaa suojella kaikkea elämää. 

Kreikkalainen lääkäri  Soranus Efesolainen kirjoitti roomalaiskaudella neliosaisen teoksen gynegologiasta.  Hän käsitteli laajasti yrttien vaikutusta hedelmällisyyteen ja raskauden ehkäisyyn. Hänen mukaansa ehkäisyyn käytettiin yleisemmin erilaisia pessareita, jotka sulkivat kohdun ennen yhdyntää. Vaikka hippocratiset lääkärit suhtautuivatkin kielteisesesti abortteihin, ehkäisyä pidettiin hyväksyttävänä, jotta omaisuutta ei olisi tarvinnut jakaa liian monen perillisen kesken. 

Kreikkalainen kansanusko

Persephone and Hades. CC-BY-SA-2,5 by
Marie-Lan Nguyen

Muinaisessa Kreikassa yritettiin ehkäistä raskauksia myös granaattiomenan siemenillä. Kreikkalainen tarussa talvesta manalan jumala Hades kaappasi hedelmällisyyden jumalatar Demeterin tyttären Persephonen, kasiven jumalatttaren, manalaan ja sai houkuteltua tämän syömään kuusi granaattiomenan siementä. Tämän johdosta Persephone viettä kuusi kuukautta vuodesta miehensä luona manalassa, jolloin maan päällä on talvi ja luonto nukkuu, ja kuusi kuukautta äitinsä luona maanpäällä, jolloin äiti Demeter iloitsee ja saa luonnon kukoistamaan. Tämä katko hedelmällisyydessä sai antiikin kreikkalaiset yhdistämään granaattiomenan siemenet katkoon hedelmällisyydessä. Tiettävästi granaattiomenan siemenillä ei ole todellista vaikuttaa hedelmällisyyteen.

Ruiskurkku

Vaikka lääkärit eivät halunneetkaan osallistua aborttiin, sitä ei silti pidetty tuomittavana, niin kauan kuin lapsi ei vielä ollut saanut ihmisen muotoa. Yhdyntöjä saatettiin suosittella hoidoksi naisten vaivoihin, kuten vaeltavaan kohtuun, minkä vuoksi lapset eivät välttämättä aina olleet toivottuja. Hippokratiset kirjoitukset suosittelivat Välimeren alueella kasvavaa ruiskukurkkua abortointiin. Perinteisesti kasvia on käytetty laksatiivisesti (eli ulostusta edistävänä), mikä saattaa olla ollut ajatuksena sen käytössä. Vielä lapsen synnyttyä sen isä saattoi kieltäytyä hyväksymästä sitä, jos se oli esimerkiksi liian heikkokuntoinen ja lapsi saatettiin hylätä luonnonvoimien haltuun.

CC-BY-SA-2.5 by Macedonian Heritage

Antiikin Kreikassa naiset omistivat vaatteita jumalattarille kiitokseksi onnistuneesta synnytyksestä.  84 % kreikasta löydetyistä vyönsoljista on omistettu jumalattarille, mikä on liitetty vyön avaamiseen synnytyksen lähestyessä. Lisäksi vaateneuloista (tästä myöhemmin lisää peploksen yhteydessä) on löydetty omistuksia jumalattarille. 

Jo pelkästään Argoksesta on löydetty yli 700 vaateneulaa. Lisäksi voitiin uhrata avaimia ennen synnytystä sen helpottamiseksi ja amuletteja, joita oli käytetty raskauden ja synnytyksen aikana suojelemaan äitiä. Suosittuja jumalattaria olivat neitsytjumalatar Artemis ja äitijumalatar Hera. Heran tytär Eilethyia oli synnytyksen ja kätilöiden jumalatar. Hän saattoi sekä edistää että hidasti synnytystä. Hänen kädessään olivat sekä äidin että syntyvän pienokaisen henki.

"Synnytyksen jumalatar, Eileithyia, syvämietteisten kohtalottarien (Moirai) piikanen, kaikkivoivan Heran tytär, kuule lauluni. Sillä ilman sinua emme näkisi päivän valoa emme lempeää pimeyttä, emmekä saavuttaisi siskosi Heben lahjaa, nuoruuden upeaa vartta."

Silphum

Muinaisessa Pohjois-Afrikassa käytettiin myös yrttejä raskauden ehkäisemiseksi. Silphum niminen yrtti oli kuuluisa tästä. Se oli aikoinaan niin suosittu mauste, että se katosi kokonaan ilmeisesti liiallisen keräilyn vuoksi jo antiikin aikana. Sen sijaan sen lähisukulaisen asetofidan on todettu ehkäisevän sikiön kiinnittymistä kohtuun puolessa tapauksista. Se siis vähentää raskauden riskiä puolella. Tästä löytyy esimerkki myös 2500 vuotta vanhasta kyreneläisestä (Libya) kolikossa ja joka esittelee yrtin toimitnaa. 

Suosittu Silphum on mainittu myös Soranus Efesolaisen gynekologisissa kirjoituksissa. Silphumia tuotiinkiin nimenomaan raskauden ehkäisyyn, vaikka se olikin myös suosittu mauste.

Villapeplos rautakautisena naistenvaatteena

Peplos eli vaippahame on villainen asu, joka puetaan päälle niin, että se muodostaa kantajansa päälle eräänlaisen hihattoman mekon. Peplos on todennäköisesti alkupeerältään kreikkalainen, mistä muoti levisi kenties kelttien mukana muualle Eurooppaan.

Ennakkokäsitykseni monista varhemmista esimerkiksi rautakautisen kelttipukeutumisen kuvauksista ja tietoni tanskalaisista suoruumiista antoi olettaa, että peplos olisi ollut rautakauden Euroopassa laajalle levinnyt ja että sen käytöstä olisi selkeää näyttöä. Tutkimusaineetoon perehtyminen hieaman yllätti minut, mutta siitä tarkemmin myöhemmin. Ennen kuitenkin on syytä perehtyä siihen, minkälainen vaate peplos oikeastaan onkaan.

Peplos koostuu yksinkertaisimmillaan joko kahdesta olkapäitä leveämmästä villakangaskaitaleesta tai yhdestä leveämmästä villapeitteestä. Kehittyneempi versio on sivuilta yhteen ommeltu leveähkö kangasputki, jonka yläaukko laskostuu niin, että se muodostaa sekä leveän pääntien, että hiha-aukot. (Ohessa mallikuvat kaikkien kolmen eri peplostyypin pukemisesta päälle 1) kaksi kappaleinen 2) taitettu 3) putkilomainen sekä 4) skandinaavisen olkainhameen pukemisesta).

 

Olalta kaikki peplokset oli kiinnitetty neuloin tai soljin ja useimmiten ne vyötettiin nauhalla tai vyöllä vyötäröle tai rinnan alle. Usein yläreuna oli taitettu (ei näy putkipeploksen piirroksessa, mutta niidenkin yläosa oli usein taitettu peploksen ulkopuolelle, poolopaidan kauluksen tapaan). Vyö saattoi olla joko taitoksen alla tai päällä, jolloin muodostui ikäänkuin erillen yläosa. Alla oli useimmiten jonkinlainen alusvaate, esimerkiksi pellavapaita tai yksinkertainen villainen tunikamekko.

Peplosta on käytetty mahdollisesti sekä kelttien että germaanien parissa ennen kuin se ehti tänne pohjoiseen itämerensuomalaisten käyttöön. Meillä se oli käytössä ainakin viikinki- ja ristiretkiajalla, mutta suurella todennäköisyydellä jo pitkään aiemminkin, sillä skandinaviassa sen käytöstä oli jo ennen viikinkiaikaa luovuttu liivihameen tieltä. 

Toisaalta skandinaavinen liivihame oli yksinkertaisimmillaan kuin peplos, johon oli olkapäille lisätty kangaskaitaleet olkaimiksi. Nekin kiinnitettiin molemmilta puolilta soljilla, jotka nyt sijaitsivat riinnuksilla olkapäiden sijaan. Voi olla mahdollista, että ne olisivatkin kehittyneet varhaisemmasta peploksesta.

Peploksen niin kuin muidenkin  käyttäjien päälle laskostettavien tai kiedottavien vaatteiden etuna on niiden käytön joustavuus. Vaate mukautui käyttäjän koon muutokseen, eikä yleensä aiheuttanut ongelmia raskauden tai painon vaihteluiden myötä. Kuten kreikkalaiset esimerkki myöhemmin osoittaa, se saattoi jopa kasvaa nuoren käyttäjän mukana. 

Lähes kaikki säilynyt kuvallinen aineisto peploksesta on kreikkalaista, mistä tulevat kaikki patsaat, joita on käytetty tämän kirjoituken kuvituksena.

Sanastoa:

Tyttö peploksessa, CC0-1.0

Vaippa - suuri yksinkertainen villainen neliskanttinen viitan tapaan käytettävä päällysvaate, ikäänkuin valtava huivi tai shaali. Muistuttaa peitettä tai vilttiä. Yleensä villaa, toisinaan paksumpi toisinaan ohuempi. Tälle ei valitettavasti ole oikein hyvää suomenkielistä nykyaikaista vastinetta, joten käytän tätä hieman vanhahtavaa sanaa.

Olkainmekko - liivihame, hartiushame, olkainhame, essumekko - hihaton mekko, jota kannattavat olkaimet. Yleensä jonkun toisen vaatteen, usein aluspaidan tai mekon päällä. Yksinkertaisimmillaan eroaa rakenteeltaan kapeasta putkipeploksesta lähinnä vain lisättyjen olkaimien osalta. Yksinkertaisimmillaan voidaan käyttää vähemmän kangasta kuin peplokseen, mutta ei ole yhtä hyvin muunneltavissa käyttäjän koon mukaan.

Kaapu - sivuilta kiinni ommeltu edestä usein auki oleva, mutta mahdollisesti myös yhtenäinen neliskanttinen vaate, jossa on käden aukot yläkulmissa. Kiinni olevana muistuttaa muodoltaan hieman pääntiellistä pussilakanaa. Yleensä päällysvaate. 

Fibula - lukko- tai

Esimerkki Fibulasta eli vaateneulasta.

vaateneula, kuin eräänlainen valtava hakaneula, usein koristeltu ja jalometallia

Toimikas -  Kudos, johon syntyy vinokudos sidoksen ansiosta esim. perinteinen farkkukangas on toimikas.

Palttina - Yksinkertainen sidos kudonnassa

Kreikkalaiset juuret

Kreikkalainen peplos oli käytössä arkkaaiselta ajalta noin 500 eaa aina helleeniselle ajalle 300 jaa saakka. Varhaisimpina aikoina peplos vyötettiin vyötärölle, yleensä taitoksen alapuolelle. Jos taitos oli kovin leveä ja ulottui vyötärön alapuolelle saakka, vyö saatettiin asettaa sen päälle. Hellenistisellä kaudella peploksen taite vyötettiin rintojen alapuolelle. Nuorilla tytöillä oli usein ylisuuret peplokset, jotka mahdollistivat kasvamisen ja joissa taite ulottui hyvän matkaa vyötärön alapuolelle.

400 eaa, PD

Oikella ylhäällä oleva Athene on roomalainen kopio kreikkalaisesta noin 400-luvulta eaa peräisin olevasta veistoksesta. Jumalattarella on päällään ylellinen peplos, johon on käytetty hurjasti kangasta. Sen alapauolella oikealla on helleeninen Artemis (n.100 BC), joka on puettu peploksen lisäksi chitoniin ja himatoniin.

Myös kreikkalaisten peplos oli vaaleaa villaa ja  se kiinnitetään olkapäiltä soljilla tai neuloilla. Joskus vaate saatettiin ommella pitkän putken muotoiseksi vaatekappaleeksi, joissa oli käsivarsille omat aukot. Se saatettiin myös vain sitoa vyöllä tai nauhalla. 

CC-BY-3.0 by Mathesis

Kreikkalaiset käyttivät myös toista samankaltaista vaatetta, jonka nimitys oli chiton ja joka oli valmistettu ohuemmasta tuontipellavasta. Se oli usein niin leveä, että siitä muodostettiin myös hihat, joiden kiinnikkeenä oli neuloja tai nappeja. Chiton oli yleensä ommeltu reunoilta tai 'kyljistä' kiinni suorakaiteen muotoiseksi kappaleeksi. Sekä Chiton että Peplos olivat maahan asti ulottuvia. 

Niiden alla saatettiin käyttää pehmeää strophionia, joka oli leveä nauha tai side joka sidottiin rintojen ympärille. Päällysvaatteena toimi himaton, joka oli paksua materiaalia ja toimi eräänlaisena viittana. Se oli suuri neliskanttinen vaippa. Naiset saattoivat käyttää myös shaalia, jonka nimi oli epiblema. Periaatteessa koko kreikkalainen vaatetus koostui erilaisista suorakaiteen muotoisista villa ja pellava peitoista ja huiveista ja putkista. 

Suohon haudatut - tanskalaisia ja hollantilaisia peploksia

Parhaiten säilynyt esihistoriallinen vaate, joka on ehkä villapeplos on löydetty tanskalaisen arkeologisen löydön, Huldremosen naisen läheisyydestä, Juutinmaalta. Se on ajoitettu rautakaudelle noin 160 eaa ja 340 jaa väliselle ajalle. Löytö tehtiin suosta, mikä selittää villavaatteen hyvän säilymisen.

CC-BY-SA-3.0 by Lennart Larsen, Nationalmuseet

Niin kutsuttu Hundermosen naisen suoruumis löydettiin 1879. Vainajan päällä oli useita eri vaatekappaleita: kaksi nahkaviittaa, villainen hame, huivi ja hiusnauha. Läheltä naisen löytö paikkaa löytyi erikseen, vuosia myöhemmin suurempi villainen vaate tai peplos sekä ilmeisesti myös muita villakankaita. 

Tarkemmin tutkittaessa on selvinnyt, että lähellä ihoa naisella oli myös vaate, joka oli joko nokkosta tai pellavaa. Vain muutama hiven tästä vaatteesta on säilynyt hänen ihollaan. Voidan olettaa sen olleen kenties tunika eli paita. Tämä vaate oli lähes kokonaan maatunut suossa. 

Turkisviitat olivat naisen päällä päällekkäin, päällimmäinen turkis ulospäin ja sisempi turkki ihoon päin. Alempi viitta oli moneen kertaan paikattu. Molemmat olivat lampaannahkaa. Tutkimuksissa on myös selvinnyt, että naisen hame ja huivi olivat kenties kudottu tummemmasta ja vaaleammasta villasta ruudulliseksi ja hame oli värjätty siniseksi ja huivi punaiseksi. Naisella on ollut vasemmassa nimettömässä sormus, joka on jossain vaiheessa kadonnut. 

Hundermosen peplokseksi kutsuttu vaate, on leveä villaputki, jota on helposti voitu käyttää peploksena. Tätä ei kuitenkaan voida sanoa varmasti, koska vaate ei löytynyt puettuna käyttäjänsä päälle Ylhäällä olevassa Nationalmuseetin kuvassa vaate on puettu mallinuken päälle peploksen tavoin, koska muutakaan tapaa pukea vaate päälle ei ainakaan vielä tunneta.

Toinen suolöytö on hollantilainen niin kutsuttu Zeeloon Prinsessa, joka oli haudattu suohon noin 450 jaa. Hänen päältään löydettin villapeplos, lasihelmivyö, solkiin kiinitetyt meripihkahelmet ja soljet, jotka olivat pohjoissaksalaiasta alkuperää. Kenties naisen sukukin oli sieltä peräisin. Päällään hänellä oli villapeplos ja sen päällä viitta. 

CC-BY-SA-3.0 by Jancourt

Zeeloon naisen valkea villapeplos oli katkonaista ruututoimikasta. Sen alla oli pellavainen ruututoimikas tunika tai paita. Tämän päällä oli joko shaali, viitta tai vaippa. Sen kiinnikkeenä oli fibula. Se oli 2-2 toimikasta (kuva sidoksesta oikealla). 

1993 uutta tietä rakennettaessa törmättiin Hammerumissa, Juutinmaalla Tanskassa seitsemään esihistorialliseen hautaan. Kolmesta haudasta löytyi tutkijoiden yllätykseksi hyvin säilyneitä orgaanista materiaaleja. Ne siirrettiin kokonaisina paikalliseen konservaatiolaitokseen. Arkun puu analysoitiin ja löydöt sijoitettiin myöhemmälle roomalaiselle rautakaudelle noin 200-400 jaa. Yhdestä haudasta löydettiin harvinaisia tekstiilejä. 

Haudasta 83, jonka vainaja on nimetty Hammerumin naiseksi, löydettiin kolmen eri vaateen jäänteitä, joista yksi oli mekko. Kertyneen aineiston perusteella pääteltiin, että mekko oli 95 cm korkea ja sen ympärysmitta oli 146 cm. Kangas oli 2-2 toimikasta. Siihen oli kudottu raita kuvio, jonka kapeat raidat olivat valkeaa villaa. On mahdollista, että villaa oli värjätty punaiseksi. Vaate vaikutti peplosmaiselta, vaikka sen kiinnikkeenä olleet piikit tai neulat (kenties puiset) eivät ole säilyneet.

Lönne Heden roomalaisaikaiset haudat

Lønne Heden hautapaikalla, Länsi-Juutinmaalla sijoittuu varhaiselle roomalaiselle rautakaudelle (1-150 jaa). Siellä on tehty kaivauksia 1968-1969, 1995 ja vielä 2011-2014.

Jo 1968 oli löydetty tammiarkussa haudattu nainen, jonka asu oli kosteista olosuhteista johtuen lähes täysin säilynyt. Lønne Heden tyttö onkin sittemmin antanut pohjaa monenlaisiin ennallistuksiin. Tytön puvun on tulkittu olleen peplos, koska pronssiset pukuneulat pitivät sitä kiinni hartioilta. Yläreunaa koristi sinisestä ja punaisesta langasta kudottu lautanauha. Sen alla oli mahdollisesti paita, joka oli edestä suljettu hopeasoljella (fibula) ja päällä ruutukuvioiden sinisestä ja punaisesta langasta kudottu vaate, joka lienee toiminut eräänlaisena shaalina. 

CC-BY-SA-2.0 by 
Carole Raddato

1995 löydetyistä polttohaudoista onnistuttiin  löytämään vaatejämiä lähinnä erilaisista toimikkaista, joista monet olivat värjätty ja kudottu raidallisiksi. 

Vuosien 2011-2014 kaivauksien haudasta 1 löydettiin sarvikampa ja pieni veitsi. Ne olivat osin tekstiilijäännöksen peitossa. Yksi haudan tekstiileistä on ajoitettu ajalle 42 eaa - 18 jaa. Haudan vainaja vaikuttaa maatuneen, vaikka tekstiileistä on säilynyt jäänteitä.Haudasta löytyi  viisi eri kangasta (tekstiiliä), joiden väri vaihteli ruskean, punaisen ja valkoisen välillä. Useimmat olivat toimikasta ja osa oli raidoitettu. Haudan ainoa palttina tekstiilikaitale oli kiinnitetty yhden toimikastekstiilin reunaan yliluotellen.

Haudan tekstiileistä kiinnostavin oli tekstiilin 1.5 nimellä kulkeva ruskea-oranssi toimikas, joka oli kudottu kuteiden suuntaan raidalliseksi. Raidat olivat pääosin valkeaa villaa, mutta lisäksi oli muutama punainen raita. Vaatetta löytyi lähes kaikkialta haudan tekstiilien peittämältä alueelta. Sen alkuun ja loppuun oli muodostettu putkiloreuna. Sen yläreuna oli taitettu, kuten peploksessa. Kangasta ei ollut säilynyt riittävästi, jotta olisi selvinnyt, miten se oli kiinnitetty olkapäiltä. Hauhdasta löytyi noin 15 cm pätkä koristereunaa, joka oli tehty lautanauha tekniikalla. 

Lønne Heden haudoista löydetyt tekstiilit voitiin jakaa kolmeen ryhmään, 1) huiveihin, joista pääosa oli kapeita ja pitkiä shaaleja (40-50 x 100-120 cm), jotka oli puettu yläruumiin ympärille ja lisäksi yksi pääliina (tai myssy) 1969 löydetystä haudasta, 2) peplos-tyyppiset mekot, joita on saattanut olla pronssikaudelta saakka - jopa haudoista, joista tekstiilit olivat maatuneet, voitiin tunnistaa peploksia olkaneuloista (fibulat) sekä 3) vaippoja ja peittoja, eli suuria villakankaita, joita voitiin käyttää peitteenä öisin ja päivisin päällysvaatteena viitan tapaan. 

Peploksia on tunnistettu haudoista pitkälti olalta löydettyjen lukkoneulojen (fibula) perusteella. Koska metalleja on löydetty vain muutamista haudoista, on ennen ajateltu, että vain varakkaampi väki pukeutui näin. Myöhempien löytöjen perusteella (mm. Hammerum) on todettu, että peploksia käytettiin myös ilman metallineuloja tai solkia. Niiden kiinnikkeenä on tuolloin mahdollisesti ollut oka (piikki), joita roomalaishistorioitsija Tacitus mainitsi germaanien toisinaan käyttävän viitan kiinnikkeenä, tai kenties luu- tai sarvineula, joita on myös onnistuttu löytämään.

Muuta todistusaineistoa peploksen käytöstä

Tieteellisiä tutkimuksia ja arkeologisia löytöjä villlaisista peploksista tuntuu löytyvän vähäisenlaisesti. Vaikka yleisesti on nähtävästi oletettu, että rautakautiset kelttinaiset pukeutuivat peplokseen, siitä tuntuu olevan vähäisenlaisesti todisteaineistoa. Yleensä todisteet pukeutumisesta perustuvat pääasiallisesti suolöytöihin, poikkeuksena suomalainen rautakausi, jolloin pronssikorut ja naisten asujen pronssikoristeet (pronssipitsi tai pronssikirjonta) ovat säilöneet jäämiä vaatteista nykyajalle saakka. Samanlaisia löytöjä on tehty myös Virossa.

Gunderstorpin kattila, cc-by-sa-3.0 by Kim Bach, National Museeet

Sveitsiläisten tutkimusten mukaan naisten haudoista on löydetty myöhäiseltä La Tène kaudelta alkaen parittain fibuloita, joissa oli kiinni vaatetta, joka oli aina villapalttinaa (yksinkertaista kudosta). Kangaslöytöjen perusteella on oletettu, että niitä oli käytetty vaatteiden kiinnittämiseen, ja koska fibuloita eli vaateneuloja oli aina kaksi, on mahdollista että ne kiinnittivät peplosta olkapäiltä. Koska solkien sijoittumisesta ruumiin yhteyteen ei ole tarkempaa tietoa, on vaikea ottaa kantaa siihen, onko kyseessä ollut juuri peplos.

On olemassa roomalaisten ja kreikkalaisten kirjailijoiden kuvauksia rautakautisten kelttien pukeutumisesta. Ne koskevat kuitenkin lähinnä kelttisotilaiden pukeutumista. Niissä puhutaan housuista, tunikoista ja viitoista.

Gundersturpin kattila on La Téne kaudelta peräisin oleva hopeamalja, johon on koristeltu kelttiläisiä jumalia ja rituaaleja esittäviä kohokuvia. Kattila löytyi tanskalaisest turvesuosta. On mahdollista, että kattila on joko saatu lahjaksi tai ryöstetty Galliasta sotasaaliina. Yhdessä paneelissa nainen ilmeisesti letittää tai muuten koskettaa jumalattaren hiuksia. Tällä naisella on päällä vyötetty pitkäraitainen vaate, joka voi olla joko lyhythihainen  mekko, tunika tai mahodollisesti jopa peplos. Hiha-aukot vaikuttavat sen verran suurilta, että kyseessä voisi hyvin olla peplos.

Skandinaavinen rautakauden fibula.

Olkapäille sijoitetuista fibuloista on kuitenkin skandinaavisten hautojen osalta päätelty, että roomalaiskaudella ja varhaisella germaanisella rautakaudella olisi käytetty peplosta. Kun soljet sitten myöhemmällä germaanisella rautakaudella siirtyivät olkapäiltä alemmas rintakehälle, uskotaan siirrytyn viikinkiaikaiseen olkainmekkoon. Viikinkiajalta on käsittääkseni joitakin jäänteitä myös kapeammista villaisista olkaimista pronssisolkien alta. 

Kuvallisissa jäänteissä (lähinnä kultafolio kuvista, gullgubber) naisten puvuista,vartalon yläosaa peittää päällysvaate, minkä vuoksi naisten mekon mallia on mahdoton päätellä.Miesten vaatteiden kuvauksesta voidaan päätellä, että he käyttivät tunikoita ja housuja. 

Myös anglosaksien oletetaan käyttäneen peploksia muuttaessaan Iso-Britanniaan 400-luvulla jaa. ja asutuksen varhaisvuosina, vaikka he vähitellen vaihtoivat uudenaikaisempiin asuihin. Tämä on päätelty, niin kuin monessa muussakin paikkaa, parittain olkapäillä esiintyvistä soljista. Osa soljista on kuitenkin löydetty rinnuksilta, mikä saattaisi merkitä samankaltaisten olkainmekkojen käyttöä, kuin myöhemmin viikinkiajalla Skandinaviassa. Hautauksissa on kuitenkin havaittu, että suuresssa osaa naisten hautoja soljet olivat olkapäillä tai lähellä niitä.

Loppuajatuksia

Kreikkalaine 460 eaa, CC-BY-SA-4.0 by Françoise Foliot

Vaikka todistusaineisto rautakautisesta vaatetuksesta on hajanaista, on selvää, että naiset pukeutuivat asuihin, joita kiinnitettiin olkapäiltä vaateneuloin tai soljin. Europpalaisessa mittakaavassa peploksesta on vain vähän vahvaa todistusaineistoa, mutta sitäkin enemmän heikompaa. 

Vaikka olkainneulojen käyttö ei todista varmasti peploksen käytöstä, niin ennen viikinkien olkainmekkoa ei ole mitään toistakaan tunnettua vaatetta, joka olisi kiinnitetty olkainneuloin. Lisäksi viikinkien hautalöydöissä muutos kyettiin havaitsemaan solkien sijainnin perusteella. Onkin todennäköistä, että peplos oli levinnyt laajalle alueelle ja se säilyi osana naisten vaatetusta pitkään.

Kuten Hundermosen naisen kohdalla voimme todeta, peplos on tuskin ollut ainoa varhainen rautakautinen naisen asu. Muista vaatteista, kuten hameista, on vain säilynyt vielä vähemmän todistusaineistoa.

1630-1650-lukujen hollantilais-brittiläinen naisten barokkipuku

Hollantilainen tumma barokkiasu.

1600-luvun renesanssi tyylin jälkeen suosioon nousi hetkellisesti Pohjoinen barokkityyli, jonka johtotähtinä olivat rikkaat hollantilaiset kauppiaat ja brittiläinen aatelisto. 1660-luvulla alkoi siirtymä ranskalaiseen barokkityyliin, jonka johtotähtenä oli aurinkokuninkaan hovi. Tämä kirjoitus keskittyy lähinnä naiselliseen pukeutumistyyliin.

Brittilady talvella.

 

Hollantilaisen barokin tärkeimpiä piirteitä olivat luutettu yläosa, korkea vyötärö, laaja neliskanttinen kaula-aukko ja massiiviset hihat. Asu koostui erillisestä yläosasta  ja hameosasta. Hameosa oli runsas, mutta sitä ei enää tuettu alla olevalla kartiomaisella espanjalaisella vannehameella (verdugado) kuten esimerkiksi brittiläisissä tudortyylisissä hovipuvuissa. 

 

Britti päiväasu & huivikaulus

Saksalaisen renesanssityylin tapaan hihat saattoivat olla irralliset ja kiinnitetty miehustaan nauhoin. Hihat saatettiin myös ommella kiinni miehustaan. Vaikka vyötärö oli korotettu, miehustan etupaneeli saattoi ulottua alemmas vyötärön alapuolelle. Muodissa oli myös myöhäisrenesanssista periytyvä raskaustyyli, jossa saatettiin, jopa käyttää tyynyä vatsalla. (Tämä kirjoitelma perustuu pitkälti omiin havaintoihini aikakauden tyylistä, minkä vuoksi lähteitä on vähänlaisesti).

 

 

Myöhempää värikkäämpää hollantilaista kansan pukeutumista (F. Snyders).

1630-luvun ranskatar, cc-by-sa-4.0 by
G.Garitan

Hollantilaisten asujen tyypillinen väri oli musta. Värityksen taustalla oli vakava kalvinistinen ajattelutapa, joka vaikutti hollantilaiseen mielenmaisemaan. Laaja kaula-aukko oli peitetty suurella valkealla huivimaisella tai neliskanttisella kauluksella, jossa oli leveät reunapitsit.  Myöhemmin yläosa saattoi yhdistyä mustaan hameeseen. Brittiläisestä muodista vaikutteita ottaen saatettiin alkaa kauden loppupuolella käyttää myös kirkkaampia värejä. 

Brittiläiset käyttivät vastaavaa tummempaa päiväasua, mutta ilta-asuna oli avoin laaja kaula-aukko, joka voi jopa nykyihmiselle vaikuttaa hurjan avoimelta. Renesanssin aikana se oli peitetty usein paksulla villaisella tai samettisella kaulurilla, tosin renesanssin aikanakin eteläisemmässä Euroopassa oli ollut myös verkkomaisia kaulureita ja myös pellavaisia kaulureita käytettiin. Nyt kaula-aukkoa peitti päiväsaikaan usein läpikuultava, valkea pellavakaulus, joka oli reunustettu pitsein. Erilaisia pehmeitä kauluksia saattoi joskus olla useampikin päällekkäin. 

1600-luvun kaulukset olivat joko päiväaikaisia laajoja pehmeitä kauluksia tai aateliston ilta-asujen ohuita pystyjä tärkättyjä kauluksia. Renesanssin jäykkiä myllykivikauluksia näki enää harvoin. Pukujen värit olivat brittiläisen ylimystön juhlapuvuissa vaaleita ja kirkkaita. Tyypillisiä värejä heidän ilta-asuissaan olivat vaalean harmaa, vaalean sininen, poltettu oranssi ja kirkas keltainen. Päiväasut ja porvariston asut olivat useimmiten tummia. 

Brittiläinen kirjottu yläosa 1610-luku. MET CC0

Brittiläisissä miehustoista ja hihoissa saatettiin käyttää runsasta kirjontaa. Kirjotut jakut olivat yleensä pellavaa ja kirjonta silkkiä tai metallilankaa. Kirjonta tyyli oli jatkumoa 1600-luvun alkuvuosikymmenien myöhäiselle tudor-tyylille, vaikka tyyli muuttuikin barokin aikana geometrisemmäksi aiemmista luonnonmukaisista eläin- ja kukka-aiheista. Kirjonnassa saatettiin käyttää myös metallilankaa, paljetteja ja helmiä. Kirjontaa harrastivat usein yläluokan naiset, joiden taidonnäytteitä upeasti kirjotut tekstiilit usein olivat. Ne olivat osoitus siitä, että heillä oli joutilasta aikaa käyttää hienoihin käsitöihin.

Brittiläisen renesanssin eli Tudor tyylin mukaisesti suosittu oli myös runsaasti koristettu paita eli smokki. Smokkipaita (mallikuva ohessa) oli yleensä pellavaa ja sen miehusta ja usein myös hihat voitiin kirjoa tai koristaa runsain pitsein. Varhaisen barokin paidat eivät juurikaan poikenneet myöhäisen renesanssimuodin vastaavista, mutta myöhemmissä paidoissa kirjona oli vaihtunut pitseihin.. Paidat olivat sekä naisilla että miehillä vielä melko samanlaisia. Aluspaitoja saatettiin käyttää kotona vuoteesta käsin myös tuttujen vieraiden vastaanottamiseen, mikä saattaa selittää runsasta kirjontaa.

Brittiläinen päivä- tai keskiluokanasu.

 Naistenpuvun hameosa saattoi olla joko yhtenäinen tai edestä avoin paljastaen alushameet, tällöin se heijasteli jo renesanssikaudelta alkanutta tyyliä. Päällyshame ei kuitenkaan ollut takkimainen, kuten aiemmin italialaisen renesanssin ja myöhemmin rokokoon piirissä. Päällyshame saatettiin nostaa ylös ulkona liikuttaessa, jolloin alushame paljastui. Tällä tavoin suojeltiin arvokkaan vaatteen helmoja likaantumiselta ja kulutukselta. Esiliina oli usein osa myös yläluokan naisten kotiasua. Ulkoillessa ja iltapuvun kanssa sitä ei useinkaan käytetty.

Brittihilkka 1600-1630. MET CC0

Asusteista suosittuja olivat erityisesti Englannissa helmikorut, runsaat jalokivikorut, muhvit, puolinaamiot, irtohuput, erilaiset viuhkat sekä  runsaasti kirjotut pitkät hansikkaat, hilkat ja pikkulaukut. Niin keskiluokan kuin yläluokkien naiset käyttivät hilkan päällä huovutettua villahattua. Aikakaudelle tyypillinen malli oli korkea piippuhattu (brittiläisittäin beaver hat eli majava hattu), mutta käytettiin myös  matalampaa lierihattua, joka pysy suosittuna pitempään.

Kuningatar Henriette-Maria n.1633

Piippuhaatut olivat usein värjäämätöntä luonnollisesti mustaa villaa, niissä oli leveä kovitettu lieri ja kovitettu piippu, joka muistutti nurin käännettyä kapeaa kukkaruukkua. Näistä hatuista kehittyivät vähitellen myöhemmät silinterihatut. Matalammat lierihatut saattoivat olla myös luonnonruskeaa tai mataralla punertavaksi värjättyä villaa. Renesanssin aikana suositut neulotut ja huovutetut pyöreät lakit eivät enää olleet 1600-luvulla muodissa. 

Livrustkammaren CC BY-SA-3.0

Hanskojen hanskaosa oli pehmeää nahkaa ja niiden varret olivat runsaasti kirjottuja. Muhvit olivat useimmiten turkista ja toisinaan myös runsaasti kirjottuja. Yläluokka saattoi käyttää samettisia puolinaamioita myös ulkoillessa, eikä ainoastaan naamiaisissa, jotka olivat myös suosittuja.

1600-luvun ruotsalaiset hovikengät,
Livrustkammaren  / Göran Schmidt / CC BY-SA-4.0

Kengät olivat sekä miehillä että naisilla melko samankaltaisia. Tyypillisesti kengän kärki oli leveä ja tylppä, neliskanttinen. Kenkiä oli pääasiassa kahta tyyppiä, vanhempaa matalaa remminkenkä mallia ja 1630-luvulla kehittynyttä korkeakorkoista heltallista ja soljellista mallia (vasemmalla). 

Barokkikorkokengästä kehittyi myöhemmin rokokoo tyylinen kenkä. Korkokengät olivat usein runsaasti koristeltuja, mahdolliseti värillisiä ja niitä käytettiin tyypillisesti ilta-asujen kanssa. Sivut saattoivat olla joko aukolliset (ks. esimerkki) tai suljetut. Matalakantaiset kengät olivat tyypillisesti yksiväristä nahkaa ja päiväasujen kenkiä, joita käytettiin runsaasti myös keskiluokan parissa. 

Chopinit Italiasta (1600-luvu alku). MET. CC0

Kenkämuodin osana säilyvät myös korotetut päällyskengät eli chopinit, jotka olivat peräisin Italiasta. Toinen vastaavan kaltainen kenkä olivat keskiajalta peräisin olevat aluskengät (pattenit), jotka olivat usein enimmäkseen puuta ja joissa oli ohuemmat pohjat. Niiden pohjat olivat usein puuta (ja toisinaan metallia). Molemmat päällyskenkätyypit suojasivat hienoja nahkakenkiä kaupungin usein päällystämättömien ja viellä useammin siivottomien katujen lialta ja mudalta. 

Kirjotut brittiläiset tohvelit. MET CC0-1.0

Kotona käytettiin myös tohveleita, jotka tulivat muotiin 1600-luvun alussa ja ovat säilyttäneet suosionsa 1900-luvulle saakka. Ne olivat takaa avoinaiset ja helppo sujauttaa jalkoihin. Tohvelit olivat usein kangasta, kuten samettia, brokardia tai kirjottua pellavaa. 

Tyypillistä oli ainakin Iso-Britanniassa, että ylhäisö käytti rennonpana päiväasunaan saman tyylistä asua kuin keskiluokka ja vain juhlatyyli poikkesi keskiluokan asusta. Päiväasuun kuului naisilla hilkka ja sen päällä ulkona myös hattu, ilta-asussa hiukset olivat näkyvissä. Hihat olivat edelleen pulleat, mutta valtavia iltahihoja paljon kapeammat. 

Suurin osa aikakauden muotokuvista kuvaa yläluokkaa muodollisissa hovipuvuissa eikä rennommassa päivätyylissä. Kaula-aukko saatettiin muotokuvissa tosin peittää suurella kauluksella, kuten kuningatar Henriette Marien kuvassa (ylempänä).  Brittiläinen tyyli vaikutti myös pohjoismaisen ylhäisön ja kuninkaallisten pukeutumiseen, mikä näkyy myös aikakauden muotokuvissa, esim nuoren kuningattar Kristiinan muotokuvissa (esimerkki oikealla).

Brittiläis-hollantilainen protestanttinen barokkityyli jäi melko lyhytaikaisesti ja jo 1660-luvulla aurinkokuninkaan hovista lähtevä ranskalainen barokki alkoi saada enemmän suosiota. Pisimpään tyyli säilyi suosiossa hollantilaisen porvariston ja brittiläisten ja amerikkalaisten siirtokuntien puritaanien protestanttien parissa. Murtumakohtana oli sekä brittiläinen Cromwellin protektoraatti 1650-luvulla ja Aurinkokuninkaan aikuistuminen 1650-luvun alkupuolella.

Ranskalainen mantua 1685

Ranskalaisen tyylin keskiössä oli 1679-luvulta lähtien mantua, joka oli alunperin naisten aamutakki. Alunperin Mantua oli löyhä edestä suljettu mekko. Myöhemmin siitä kehittyi päällysmekko, jonka alta näkyivät hame tai alushame ja kureliivejä peittävä irtomiehusta. On pohdittu josko nimi tulee ranskalaisesta päällystakkia tarkoittavasta sanasta 'Manteau'. Moni kuitenkin uskoo nimityksen juontavan italialaisesta Mantuan (suomeksi Mantovan) kaupungista.

1670-luvun brittiläistyyliä

Vaikka brittiläis-hollantilainen barokkityyli oli melko lyhytaikainen, sillä oli kuitenkin vaikutusta viuhka-, kenkä- ja muhvimuotiin aina 1800-luvulle saakka. Tällä kaudella syntyi myös luutettu miehusta (brittiläisittäin piece of bodies), josta kehittyi 1700-luvulla kureliivi ja myöhemmin korsetti. Myös barokkityyliset hilkat jäivät kehittyivät myöhemmin 1700-luvun hilkoiksi ja runsaat hihansuu- ja kauluspitsit kehittyivät 1700-luvun hiha- ja kauluspitseiksi. Varsinkin britanniassa runsaat hihat säilyivät muodissa vielä 1670-luvulle saakka, vaikka vyötärö laskikin alemmaksi.

 

Frans Halsin maalaus n. 1640

 

Ketä kiinnostaa tutustua 1630-1650 barokkimuotiin, voi suositella muutamia lähteitä. Näitä ovat Victoria & Albet's Museumin (V&A), Wikimedia commonsista löytyvät ruotsalaisen Livslustkammaren sekä Metropolitan Museum of Art (MET) Pukuhistoriallisen osaston vaatekokoelmat. Myös muiden museoiden kokoelmista saattaa löytyä yksittäisiä helmiä. Suurin osa säilyneestä vaatetukseta on  peräisin ylimystöltä ja hoveista.

 

1600-luvun kauluspitsiä.

Hyvänä lähteenä ovat aikakauden muotokuvataide sekä hollantilainen ja flaamilainen taide kokonaisuudessaan. Erinomainen lähde ovat myös Böömiläisen maalarin ja kuvittajan Wenceslaus Hollardin aikakauden vaatetusta esttävät painokuvat, joita on useampi tämänkn kirjoitelman kuvituksena. Wikimedian ulkopuolelta löytyy myös hänen kuvitustaan keskiluokan pukeutumisesta. Hän vietti 1640-luvulla useita vuosia Brittein saarilla, on kuvannut laajasti sikäläistä pukeutumista, ja julkaisi teoksen sekä brittiläisestä naistenmuodista että yleisestä eurooppalaisesta tyylistä.

Amerikkalaisten  puritaanisiirtolaisten pukeutumisessa näkyivät barokkivaikutteet.

______________________________________________________

* Luonnollinen musta on mustista lampaista saatavaa mustaa villaa, jota ei tarvitse värjätä, ja jonka väri on lähtökohtaisesti hyvin pysyvää.